On myönnettävä, että Suomen ja Neuvostoliiton välit itsenäisyytemme aikana eivät ole olleet sellaiset kuin niiden olisi pitänyt olla. Molemmin puolin vallitsi epäluulo. Tarton rauhasta v. 1920 asti välit olivat »normaalit», mutta eivät tyydyttävät. Vuoden 1918 tapaukset eivät olleet suotuisa lähtökohta hyville väleille. Suomen taholta ei onnistuttu saamaan suhteita vastaamaan asemaamme suuren Neuvosto-Venäjän naapurina. Syitä tähän asiantilaan oli useita. Suomen puolella pelättiin — syystä tai syyttä — Neuvosto-Venäjää, joka on Suomen tärkein ulkopoliittinen ongelma — pelättiin sen taholta vaaran uhkaavan itsenäisyyttämme. Vaikeuksia tuotti Suomen ja Neuvosto-Venäjän yhteiskunnallisten ja taloudellisten järjestelmien, niiden kansojen ideologiain, ihanteiden ja katsantotapojen eroavaisuus. Meidän kansamme elämänkatsomus on pohjoismainen, toinen kuin Neuvosto-Venäjän kansojen. Meitä vanhastaan uhanneen venäläisyyden ja Venäjän laajentumispyyteiden lisäksi tuotti Neuvostoliitossa vallalla oleva aktiivinen kommunismi vaikeuksia lähenemiselle. Varoimme Neuvostoliiton taholta lähteneitä pyrkimyksiä yhteiskuntajärjestyksemme muuttamiseen. Neuvosto-Venäjän taholta tuettu propaganda, johon tähän maahan paenneet suomalaiset kommunistit tehokkaasti ottivat osaa, samoin kuin sen harjoittama vakoilu, oli omansa ylläpitämään hermostumista ja levottomuutta maassamme. Asenteemme itäiseen naapuriimme sai liian kielteisen leiman.
Myös Neuvostoliiton puolella oli meitä kohtaan epäluuloja. Kansallissosialistien päästyä valtaan Saksassa pelko tämän valtakunnan aikeista yltymistään yltyi ja epäluulo meitä kohtaan lisääntyi. Niin käsittämättömältä kuin se meistä tuntuukin, Kreml epäili meitä jo vuosina 1935—37 vehkeilystä, vieläpä liitosta Saksan kanssa, minkä kaiken päämääränä oli Saksan hyökkäys Suomen kautta Neuvosto-Venäjälle sekä Suomen yhtyminen tähän hyökkäykseen tarkoituksenaan vallata alueita Itä Karjalasta. Sen vuoksi Neuvostoliiton oli pakko varustaa Suomen-vastaiset rajansa ja siirtää pois rajaväestö. Näitä väitteitä esitettiin meille v.1937 virallisesti sekä Neuvosto-Venäjän ulkoasiain johdon että korkeimman sotapäällystön taholta. Yleisvenäläisessä neuvostokongressissa marraskuussa 1936 Ždanov, vaikutusvaltainen kommunistipuolueen johtomies, piti puheen, joka katsottiin varoitukseksi läheisille pienille valloille, etteivät ne sallisi Saksan käyttää niiden aluetta tukikohtana hyökkäykseen Neuvosto-Venäjää vastaan. — »Me leningradilaiset», Ždanov lausui, — »istumme ikkunoissamme ja katselemme ulos maailmaan. Aivan meidän ympärillämme on joukko pieniä maita, jotka uneksivat suurista seikkailuista tai sallivat suurten seikkailijain juonitella rajojensa sisäpuolella. Me emme pelkää näitä pieniä maita. Mutta jos ne eivät tyydy hoitamaan yksinomaan omia asioitaan, niin me katsomme, että meidän ehkä on pakko vähän enemmän avata ikkunoitamme, ja niille tulee olemaan epämieluista, jos meidän täytyy kutsua puna-armeijamme puolustamaan maatamme.» — Moskovasta saapuneessa tiedotuksessa arveltiin näiden sanojen, joissa ajatus oli sama minkä sitten niin monesti kuulimme, olleen kohdistetut erikoisesti Suomelle. — Vuonna 1937 syyskuussa Yhdysvaltain silloinen Moskovan suurlähettiläs Joseph E. Davies, tietenkin Moskovan venäläisissä piireissä kuulemansa perusteella, tiedotti raportissaan, että Suomi »aivan varmasti tulee olemaan Saksan liittolainen Leningradiin pohjoisesta hyökättäessä». Omana käsityksenään hän kuitenkin, käytyään Helsingissä ja keskusteltuaan Suomen pääministerin, ulkoministerin ja hallituksen eräiden jäsenten kanssa, elokuun alussa kirjoitti Yhdysvaltain ulkoministerille Suomen ulkopolitiikan perustuvan järkevään päättäväisyyteen välttää välien rikkoutumista kenenkään kanssa ja Suomen aikovan »joka tapauksessa tehdä voitavansa, jotta maa ei joutuisi taistelu kentäksi, jolloin sen poliittinen ja taloudellinen vapaus ja riippumaton hyvinvointi tulisi murskatuksi» (På uppdrag i Moskva, s. 169 ja 409).
Muistettakoon, että tämä koski 1930-luvun puolivälin aikaa, ja pitäkäämme mielessä, millaiset silloin olivat valtiolliset olot ja valtioiden rajat Keski- ja Itä-Euroopassa. Tosin eräissä (enimmäkseen nuorison) piireissä esiintyi todellisuudelle vierasta intoilua Itä-Karjalan ja »Suur Suomen» puolesta. Nuorison puolustukseksi on sanottava, että nämä haihattelut perustuivat itse J. V. Snellmanin voimakkaasti esittämiin ajatuksiin. Snellmanin kansallisuusaatteen väitteitä oli, että samaa kieltä puhuvat kansanosat ennemmin tai myöhemmin löytävät toisensa. Todistuksen siitä hän luuli näkevänsä ei vain suurten kansojen, etupäässä Saksan ja Italian, vaan myös pienten kansojen historiassa. — »Niin laajalle kuin bulgarian kieltä puhutaan, niin laajalle tulee myös valtiollisen Bulgarian ulottua. ——— Niin laajalle kuin serbian kieltä puhutaan, niin laajalle tulee Serbian ulottua», näin hän lausui puheessaan toukokuun 12 pnä 1881. — Itä-Karjalan väestö puhuu suomen kieltä. Sieltä oli Kalevalan runot kerätty. Johtopäätös oli lähellä.
Snellmanin väite oli yksi hänen esittämiään puolitotuuksia. Mutta Itä-Karjalan asia, vaikka se oli reaalista pohjaa vailla olevaa haihattelua, on meitä ja suhteitamme Neuvosto-Venäjään suuresti vahingoittanut. Se antoi virikettä epäluuloihin meitä vastaan. Tämä intoilu herätti Neuvostoliitossa suurempaa huomiota kuin meillä on luultukaan. ItäKarjalan tapauksia vuodesta 1919 alkaen kuvailtiin mm. neuvostovenäläisessä propagandaluontoisessa kaunokirjallisuudessa, mikä osaltaan lisäsi ärtymystä ja epäluuloja meitä kohtaan. Mutta sittenkin kaikki tämä oli mielikuvituksellista ja osoitti Suomen olojen tuntemattomuutta. Suomen kansan valtava enemmistö ajatteli vain itsenäisyyden säilyttämistä ja oman maan puolustusta. Onko venäläisten asenne selitettävissä muuten kuin Venäjälle paenneiden suomalaisten kommunistien suomalaisille ominaisesta sisukkaasta yllytyksestä? — Kreml syytti meitä Saksan kanssa harjoittamastamme yhteistoiminnasta Neuvostoliittoa vastaan — meitä, jotka olimme uskollisesti noudattaneet Kansainliiton politiikkaa ja siihen perustaneet turvallisuutemme ja jotka v. 1935 olimme ylimpien valtionelinten yhteisellä päätöksellä juhlallisesti julistaneet noudattavamme pohjoismaista puolueettomuuspolitiikkaa, mikä itse asiassa oli ollut meidän politiikkamme jo ennen sitä. Vuonna 1937 valittiin Kallio presidentiksi ja Kansainliiton mies Holsti tuli ulkoministeriksi. Samana vuonna Holsti teki Moskovaan virallisen matkan, minkä tarkoituksena oli saada välit Neuvostoliittoon paranemaan ja mahdolliset väärinkäsitykset vähenemään. Suomessa olikin joitakin toiveita matkan johdosta, mutta yritys jäi tuloksettomaksi. Vielä keväällä 1939 me hylkäsimme Saksan tarjouksen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta ja aiheutimme siten Saksassa Suomea kohtaan tyytymättömyyttä. Mutta Neuvostoliitto ja Saksa tekivät elokuussa 1939 sopimuksen, jolla, kuten saattoi arvata ja kuten myöhemmin on käynyt ilmi, mm. Suomi luovutettiin Neuvosto-Venäjän etupiiriin, ja marraskuun lopussa 1939 Neuvostoliitto tämän sopimuksen suojassa hyökkäsi meidän kimppuumme. Kohtalomme on tosiaan ollut traagillinen.
Tapaukset alkoivat v. 1938 Keski-Euroopassa saada huolestuttavan suunnan. Itävalta yhdistettiin Saksaan, mikä kuitenkin oli selitettävissä, koska toimenpide liittyi saksalaisen kansallisuuden kokoamisliikkeeseen. Vaarallisempia olivat Tšekkoslovakian tapaukset vv. 1938—39, koska sen maan yhdistäminen Saksaan ei ollut enää saksalaisella kansallisuusaatteella puolustettavissa, vaan merkitsi Saksan paljon laajemmalle tähtääviä pyrkimyksiä. Euroopan keskus alkoi liikkua ja myllertyä. Kehittymässä oleva historiallinen kriisi heitti uhkaavan varjonsa.
Samana vuonna 1938 Neuvosto-Venäjä ryhtyi melko huomattaviin
tunnusteluihin, jotka kohdistuivat Suomen hallitukseen. Huhtikuussa Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön taholta käännyttiin silloisen ulkoministerin puoleen ja ilmoitettiin, että Moskovassa varmasti uskottiin Saksalla olevan laajoja hyökkäysaikeita Neuvosto-Venäjää vastaan sekä että Saksan joukkojen vasen siipi siinä yhteydessä tulee nousemaan maihin Suomeen ja jatkaa hyökkäystä täältä käsin Venäjää vastaan. Tiedusteltiin, miten Suomi menettelisi tällaisessa tapauksessa, ja tehtiin eräitä kysymyksiä. Kosketus jatkui kesän ja syksyn 1938, mutta ei johtanut tulokseen. Näyttää siltä, ettei meidän puoleltamme asiaa hoidettu tarkoituksenmukaisesti. Ollessani ministeri Enckellin kanssa maaliskuussa 1944 Moskovassa rauhan mahdollisuuksista neuvottelemassa Molotov viittasi tähän kosketukseen pitäen sitä yhtenä todistuksena siitä, että neuvostohallitus oli yrittänyt päästä yhteisymmärrykseen Suomen kanssa. Minulla näistä vuoden 1938 neuvotteluista ei ollut tietoa, vaikka niiden tunteminen olisi seuraavan ajan poliittista tilannetta arvosteltaessa ollut tärkeätä. Vasta nyt, tätä kirjoittaessani, olen saanut niistä tärkeimmän selon. Ne ovat omiaan osaltaan valaisemaan Neuvostoliiton Suomen-politiikkaa ja osoittavat, miten johdonmukaista se on ollut.
Vuosi 1939 oli Suomelle yhtämittaista pahaenteistä aikaa, joka huipentui marraskuun 30 pnä Neuvostoliiton hyökkäykseen.
Vuoden alkupuolella Venäjä jatkoi edellisenä vuonna aloittamiaan neuvotteluja ja ehdotti eräiden Suomenlahden saarien sille luovuttamista. Suomen hallitus ei suostunut niistä neuvottelemaan, mikä herätti Kremlissä tyytymättömyyttä. Keväällä 1939 käsiteltäessä Kansainliiton neuvostossa Suomen ja Ruotsin välistä Ahvenanmaan-sopimusta Neuvosto-Venäjä asettui sitä vastustamaan, ja asia raukesi, vaikka Ahvenanmaan vuoden 1921 yleissopimuksen allekirjoittajavallat hyväksyivät ehdotuksemme ja vaikkei Neuvostoliitolla ollut laillista sananvaltaa asiassa. Todelliset voimasuhteet osoittautuivat muodollista oikeutta vahvemmiksi. — Kevättalvella alkoivat Englannin-Ranskan ja Neuvostoliiton neuvottelut, ja ne joutuivat koskemaan meitäkin, kun Neuvostoliitto vaati maamme luettavaksi niiden pienten valtioiden joukkoon, joihin näiden suurvaltojen takuun piti ulottua. Se oli vaarallinen merkki. Länsivaltojen ja Neuvostoliiton sopimuksesta ei tullut mitään, koska edelliset eivät suostuneet Neuvostoliiton vaatimuksiin. Sen sijaan Saksa ja Neuvostoliitto tekivät elokuun 23 pnä 1939 edellä mainitun kohtalokkaan sopimuksen, jonka salaisista määräyksistä ei ollut varmaa tietoa.
Mutta Suomessa ei oltu huolissaan. Siellä oli eduskuntavaalit ja käytiin kiivasta vaalitaistelua, jossa ei ehditty ajatella, mistä silloin todella oli kysymys. — Päiväkirjastani 24. 6. 39: »Sättivät toisiansa. Riidellään pienistä sisäpoliittisista asioista, — siitä, mikä puolue on enemmän tehnyt maanviljelyksen hyväksi. Vanhoja asioita, hallitusmuototaistelua yms. erityisesti hallituspuolueet jankkaavat. Ja kuitenkin ovat nyt todella suuret kysymykset esillä. Venäjä tahtoo vetää mm. meidän maamme valtapiiriinsä. Moskovassa neuvotellaan meidän elinkysymyksistämme. Suomen koko itsenäinen asema on kysymyksessä. Mutta sitä ei nähtävästi kukaan ajattele. On aivan kuin v. 1453, jolloin turkkilaiset olivat Konstantinopolin edustalla ja kaupungissa riideltiin teologisista opinkappaleista, kunnes turkkilaiset tulivat kaupunkiin ja ajoivat riitelevät tiehensä.»
Suhteemme Neuvosto-Venäjään oli todella huolestuttava. Kesäkuun 28 pnä 1939 kirjoitin Tukholmasta yksityisesti ulkoministeri Erkolle: »Ulkopolitiikkamme tärkeimpiä kysymyksiä on, voidaanko jollakin tavalla näitä suhteita (Neuvosto-Venäjään) parantaa ja erityisesti saada epäluuloja ja epäluottamusta Venäjän ja meidän väliltämme hälvennetyksi. Sillä onpa mitä mieltä tahansa Venäjästä, tosiasia on, että me emme pääse sen naapuruudesta. Maantiede on siinä määräävänä. Ahvenanmaan asia osoittaa, että vaikka olemme suvereeninen valtio ja meillä on selvät juridiset oikeudet, niin tosiasiat voivat tulla niitä vahvemmiksi. Jos meidän on luovuttava Ahvenanmaan linnoittamisesta, — minkä kohtalon edelleen toivon voivamme välttää — vaikka meillä on laillinen oikeus siihen eikä Venäjällä ole oikeutta panna siinä vastaan, osoittaa se reaalisten tosiasiain voiman. Kysymys on, voitaisiinko ja miten saada suhteemme Venäjään paranemaan. ——— Olisi syytä vakavasti harkita, mitä voitaisiin tehdä.»
Heinäkuun 17 pnä 1939 kirjoitin Tukholmasta vanhalle tuttavalleni, sosialidemokraattisen puolueen johtajalle ja silloiselle valtiovarainministerille Väinö Tannerille:
»Vanha Veli.
»Kun minulla on se paha luonto, että otan kaikki asiat ylen raskaasti, en voi olla yötä päivää tuumimatta meidän ulkopoliittisia asioitamme ja itsenäisyyttämme ylipäänsä. Kirjoitan Sinulle pyytäen Sinua harkitsemaan seuraavassa esittämiäni kysymyksiä, vaikka arvatenkin olet niitä muutenkin ajatellut. Olen useimmista niistä joko suullisesti tai kirjeellisesti maininnut Erkolle, mutta tämä kirjeeni on vain Sinulle yksin.
»1. Suhteemme Venäjään ja Venäjän meille tyrkyttämä takuu.
———
»Ensiksi lausun mielihyväni, että Suomen Sosialidemokraatti viime lauantaina kirjoitti asiasta. Se oli hyvä kirjoitus.
»Olen kovin huolissani siitä, että suhteemme Venäjään ovat huonot. Ne voivat olla ‘korrektit’, mutta tarvittaisiin enempää. Katsoin Holstin tulon ulkoministeriksi kolme vuotta sitten olleen pääasiassa puolustettavissa siitä syystä, että hän ehkä olisi voinut tehdä jotakin suhteidemme parantamiseksi Venäjään. Sillä eivät kai venäläisetkään pelänneet Holstin ajattelevan sotaa Venäjää vastaan. Hänellä oli myös suhteita Litvinoviin, jonka oli tavannut Genevessä. Mutta nyt on käynyt selväksi, ettei hän saanut suhteidemme parantamiseksi Venäjään mitään aikaan. Oli mitä mieltä hyvänsä Venäjästä, me emme pääse siitä, että se on meidän suuri naapurimme. Ja vanha ‘suomettarelainen’ periaate on, että kansojen välisissä asioissa on otettava huomioon voimapoliittiset suhteet ja niitä harkittaessa käytettävä sitä pientä järkeä, minkä Jumala on ihmiselle antanut. Tämä periaate pitää edelleen paikkansa.
»Ensimmäinen kysymys on: Mikä on venäläisten tarkoitus Suomeen nähden?
»Mannerheim, joka pitää Venäjän takuuvaatimusta hyvin huolestuttavana, sanoi luulevansa, että venäläisten mielessä nähtävästi on ajatus saada Suomenlahden rannikot haltuunsa ja siten voida vallita Suomenlahtea. Lisäksi voi muistaa vanhoja luuloja Venäjän pyrkimyksistä Atlantin valtamerelle. Nämä tarkoitusperät voivat selittää Venäjän pyrkimyksen erottaa Suomi pohjoismaista ja yhteistyöstä niiden kanssa. Mitä Venäjällä olisi Suomen pohjoismaista politiikkaa vastaan? Tai onko venäläisillä vain pienempiä tarkoituksia, pitää huolta omasta turvallisuudestaan, — siitä, että Suomen kautta ei hyökätä sen kimppuun? Viimeksi mainitussa tapauksessa näyttää pyrkimys estää Suomen ja Ruotsin yhteistyötä käsittämättömältä.
»Jos Venäjällä on noita kauemmas tähtääviä tarkoitusperiä, eivät he niitä tietenkään ilmoita. Joka tapauksessa on kuitenkin ei vain jonkunlaisen modus vivendi’n aikaansaaminen Venäjän ja meidän välillä, vaan myös väliemme parantaminen Venäjän kanssa kaikkein tärkeimpiä tehtäviä. Sitä täällä hallituspiireissä — ei vähimmin Sandler — kovasti toivotaan.
»Menettelimmekö viisaasti viime talvena, kun venäläiset nostivat kysymyksen Suomenlahden saarista? Pienet saaret (ilman Suursaarta) eivät ole meille tarpeelliset. Venäjälle on niillä ainoastaan defensiivinen merkitys. Niin on minulle asiantuntija sanonut. Olisiko silloin voinut tehdä Venäjän kanssa jonkinlaisen yleisen selvityksen (myös Ahvenanmaasta) ja saada välit paremmiksi, en osaa arvioida. ———
»Kysymys on, mitä ja miten voitaisiin jotakin tehdä väliemme parantamiseksi ja luottamuksen lisäämiseksi sekä jotta saataisiin jotakin selvyyttä siihen, mitä aikomuksia Venäjällä on meihin nähden?
»Sinulla on ollut jonkunlaisia kanavia venäläisiin päin ja venäläisten kanssa. Voisitko jotakin tehdä tässä asiassa? Mitä ajattelet?
»2. (Koskee Ahvenanmaan asiaa.)
»3. Me tahdomme noudattaa itsenäistä puolueettomuuspolitiikkaa yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Mutta jos tämä ei ole mahdollista (ja se riippuu juuri Venäjästä), vaan meidän siis on ajateltava aseellista taistelua, nousee pakosta ja tahtomattamme esille kysymys aseellisen avun saamisesta. Ja sitä voimme saada ainoastaan Venäjän vastustajalta. Saammeko sitä, se on eri asia. Tällä tahdon sanoa vain, että jos nykyinen itsenäinen pohjoismainen puolueettomuuspolitiikka, jota sydämestäni kannatan, ei meille ole mahdollista, niin seurauksena on koko poliittinen uudestaanorientoitumisemme. Sen ei pitäisi olla venäläisten edun mukaista. Tämä asia heidänkin pitäisi voida ymmärtää. Meihin nähden venäläiset näin ollen harjoittavat nykyään aivan päinvastaista politiikkaa kuin heidän pitäisi. Heidän pitäisi suosia meidän pohjoismaista politiikkaamme.
»Minusta tuntuu kuin meillä olisi paljon aineistoa venäläisten kanssa keskusteluun, jos heidän kanssaan voi keskustella. Koeta Sinä tuumia, etkö voisi jollakin tavalla päästä heitä valistamaan. Meidän täytyy jotakin yrittää.»
Tanner vastasi 26 pnä heinäkuuta 1939 olevansa yhtä mieltä kanssani siitä, etteivät Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olleet semmoiset kuin niiden pitäisi olla. Omalta osaltamme emme olleet voineet tehdä kaikkea, mitä suhteiden parantamiseksi olisi ollut tehtävä. Meillä oli usein esiinnytty suorastaan ärsyttävästi, oli kirjoitettu ja puhuttu Neuvosto-Venäjästä halventavasti. Se olisi saatava loppumaan. Venäläiset olivat myös puhuneet peittelemättömästä saksalaisystävällisyydestä, mikä meillä esiintyi lehdissä, julkisuuden miesten puheissa ja ennen kaikkea puolustuslaitoksen miesten Saksan-vierailuissa. Seurauksena oli, että venäläiset eivät pitäneet meitä luotettavina, vaan epäilivät meitä Saksan liittolaisiksi. — Omasta puolestaan Tanner sanoi olevansa vuorenvarma siitä, että nykyinen Venäjä ei ajatellut valloituksia, vaan omaa puolustustaan. Myös Suomen kohdalta Venäjä tarkoitti vain puolustustaan. Vuoden kestäneet neuvottelut olivat koskeneet Suomen lahden pikkusaaria. Jos ne vaatimukset olisi saatu selvitetyksi, olisi Venäjä ollut valmis maksamaan hyvän hinnan kauppasopimuksen muodossa ja lisäksi antanut rajan takaa maatakin. Tannerin mielestä oli venäläisten vaatimusten tyydyttäminen saariin nähden mahdollista, joskin nousisi melkoinen kohu, jos joku hallitus siinä suhteessa myöntyisi. — »Suomen itsenäisyyteen luotan kuitenkin vakaasti, enkä luule sitä uhattavan», Tanner kirjoitti ja lopetti: »Pääasia on, miten suhtautua nykyiseen tilanteeseen. Jos sota tulee, silloin on tietysti uhrattava talouskin. Mutta minä en usko sotaan. Niin järjettömäksi ei maailma voi tulla.»
Vastauksessani elokuun 5 pnä 1939 sanoin yleensä meidän olevan samalla kannalla, mutta lisäsin olevani häntä pessimistisempi. »Venäjän valloitusaikomuksiin nähden en ole niin varma kuin Sinä. Joka tapauksessa ovat viime ajan tapahtumat osoittaneet, että Venäjä tahtoo saada meidät samoin kuin Viron ja Latvian jonkinlaisiksi vasallivaltioiksi, ja se on jo ankara asia. ——— Valtakunta ei helposti unohda sitä, mikä sillä ennen on ollut, ellei se rappeudu. Minkä vuoksi Venäjä tahtoo sotkea meidän välimme Ruotsin ja pohjoismaiden kanssa?
»Koko kehitys kulkee pieniä valtoja vastaan. Entisinä aikoina voi pieni Ruotsi näytellä suurpoliittista osaa. Nyt se on poissa pelistä. Maailmansodan jälkeen näytti kehitys kääntyneen. Pieniä valtoja syntyi uusia. Mutta nyt on lyhyen ajan kuluessa neljä — Abessinia, Itävalta, Albania ja Tsekkoslovakia — ja aikaisemmin kaksi — Georgia ja Aserbeidzan, jotka bolsevikki-Venäjä valloitti — kadonnut, ja eräät toiset joko jo ovat tai ovat tulossa suurten vasalleiksi. ——— Poliittisella alalla ei nykyään pienillä valloilla ole mitään sanomista. Suuret päättävät keskenään myös heistä, kuten Moskovankin neuvottelut osoittavat. Minkälaisiksi ‘protektoraateiksi’ pienet muuttuvat, jos tätä jatkuu, on vaikea sanoa.
»Olen edelleen sitä mieltä, että pienten valtioiden olemassaolo riippuu pääasiallisesti moraalisista tekijöistä. Ellei saada maailmassa sitä aksiomia tunnustetuksi, että pienillä kansoilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja että tämä on myös suurten kansojen ja ihmiskunnankin etujen mukaista, ei meitä pieniä loppujen lopuksi mikään pelasta. ———
»Puhuin edellä moraalisista tekijöistä pienten valtioiden tukena. Mutta kun toistaiseksi niitä ei ole, niin ei meillä nähdäkseni ole muuta keinoa kuin olla valmiit puolustamaan itseämme.» ——— Lisäsin tässä yhteydessä, että »maamme ulkopoliittinen asema on suuresti huonontunut ja on nyt nähdäkseni huonompi kuin koskaan ennen — vaikeampi kuin v. 1918, jolloin Venäjä oli maahan lyöty.
»Sinä et usko sotaan. Samaa mieltä näyttää Erkko olevan. Toivon että olette oikeassa. Vahinko vain, että Sinä et esitä mitään perusteita uskoosi. Sinä sanot vain, että ‘niin järjettömäksi ei maailma voi tulla’. Miten voit sanoa tällaista Sinä, joka olet ollut mukana tämän vuosisadan alusta alkaen? Missä olet nähnyt järjen vallitsevan viimeisten neljän vuosikymmenen aikana?
»Parlamentaariset poliitikot näkyvät usein erehtyvän näissä asioissa. Luin äsken, että Norjan pääministeri Gunnar Knudsen, jota kuitenkin oli asiantuntevalta taholta varoitettu, sanoi Stortingetissä 17.2.1914: ‘Nyt on asema sellainen, että poliittinen taivas, maailmanpoliittisesti katsoen, on pilvettömämpi kuin se on ollut moneen vuoteen'(!!). Ja miten Branting sekä myös Staaff arvostelivat asemaa talvella ja keväällä 1914? Ehkä muistat myös, miten Leo Mechelin eduskunnassa v. 1910 tai v. 1911 pilkallisesti kysyi kreivi Bergiltä (kulkulaitossenaattorilta) keskusteltaessa Nevan sillasta, mitä suuria sotia kreivi ja senaattori Berg luuli olevan tulossa? — Omasta puolestani olen kaksi kertaa pahasti erehtynyt. Ensi kerran v. 1904 Venäjän ja Japanin sodasta, josta Witte sanoi: ‘Mieletön sota’. Toisen kerran v. 1914 maailman sodasta, josta Witte lausui: ‘Cette stupide avanture’ — ‘Tämä typerä seikkailu’. Nyt en ole yhtä luja uskossani.
»Minun tyhmän järkeni mukaan tehdään nykyään Euroopan ja maailman karttaa uudestaan. Mikä Hegelin ‘Weltgeist’ siinä on johtamassa, sitä en tiedä. Joka tapauksessa 80 miljoonan suuruinen Saksan kansa on yhtynyt ja pyrkii valta-asemaan Euroopassa sekä samanvertaiseksi Englannin ja Ranskan kanssa Euroopan ulkopuolella. Englanti pitää kiinni vanhasta tasapainopolitiikasta Euroopassa ja omasta ylivallastaan Euroopan ulkopuolella. Tällaisia probleemoja ei ratkaista rauhallisella tavalla. Sinä ja minä olemme kasvaneet kiinni kapitalismin ja sosialismin liberaalisiin ideoihin, joiden vallitessa luultiin järjen ratkaisevan. Ja sen tähden on niin vaikea käsittää nykyistä maailmanmenoa. Ainoa, mistä olen selvillä, on, että asiat ovat menneet toisin kuin on luultu.
»Kukaan ei voi sanoa, tuleeko sota vai ei. Minun mielestäni on enemmän mahdollisuuksia sodan kuin rauhan puolella. Mutta mitä me voimme tällaisissa oloissa tehdä muuta kuin koettaa olla valmiit pahimman varalle. Jos se voidaan välttää, niin hyvä. Kallis vakuutusmaksu on menetetty, mutta sitä ei voi auttaa.»
Tanner tahtoi antaa vakaumuksensa sodan järjettömyydestä vaikuttaa toimintaansa valtion raha-asiain hoitajana. Siitä huomautukseni vakuutusmaksusta ja viittaus että meidän tuli olla valmiit pahimman varalle. Kautta Suomen tuli tunnetuksi Tannerin, hänen puolustaessaan hallitusta laiminlyömisen moitteelta, syyskuussa 1939 eduskunnassa pitämä puhe, jossa hän voimakkaasti nojasi siihen, ettei Suomessa »ollut ainoatakaan kansalaista, joka olisi voinut sanoa, että sota alkaa 1 päivänä syyskuuta». Hän toisti eduskunnassa: »Niin järjettömiksi ei kukaan ole voinut uskoa suurvaltakuntien johtavia henkilöitä.» Tämä varmoiksi tosiasioiksi kuviteltujen seikkojen edellyttäminen päätösten tekemisen pohjaksi kuvaa Tannerin heikonpuoleisesti ulkopolitiikkaan soveltuvaa ajattelutapaa. — Ystäväni Tanner ei ollut yksin uskoessaan, että sota, tuo järjettömyyden huippu, oli sivistyneelle ihmiskunnalle mahdoton ja Suomen itsenäisyys vuorenlujasti loukkaamaton. Valtava enemmistö Suomen kansasta oli samaa mieltä. Pienten sivistyskansojen keskuudessa, ei vähimmin pohjoismaissa, olivat oikeuden ja humaniteetin korkeat aatteet syvälle juurtuneet ihmisten mieliin. Väkivalta oli meidän olemuksellemme vierasta ja käsittämätöntä.
Pahaa maailmaa ymmärtämätön luottavaisuus, usko oikeuteen, oikeudenmukaisuuteen ja oikeaan asiaan sekä järkeen oli kansassamme — niin kuin useissa muissakin pienissä kansoissa — liikuttavan luja ja harras. Valoisa toiveikkuus, vakaumus, että pienten kansojen oikeus omaan ja itsenäiseen elämään oli yhtä luja ja yhtä luonnollinen kuin suurten ja ettei meillä ollut mitään pelättävää — kaikki tämä pidettiin selviönä. Tuntuu omituiselta nyttemmin lukea, mitä meillä itsenäisyyden aikana on esitetty. — »Maailmansodan jälkeen ei kukaan enää voi epäillä pientenkin kansain elämisen oikeutta» — kirjoitti, tosin aivan ensi huumauksessa, (kirjassaan: Suomen uusi asema, 1919) historian professori ja poliitikko Väinö Voionmaa, joka ei kuitenkaan kokonaan unohtanut poliittisia vaikeuksia. Hänen — niin kuin monien muidenkin suomalaisten — suunnitelmien perustuksena oli luottamus kansainvälisen oikeuden voimaan: perusteilla olevaan Kansainliittoon, Suomen puolueettomaksi julistamiseen tai Venäjän kanssa tehtävään sovinto-oikeussopimukseen, jonka avulla »palavat kekäleet poistettaisiin Suomen ja Venäjän väliltä». Venäjä jäisi pysyvästi Suomenlahden perukkaan, jonne se oli työnnetty. Suomenlahti ja Laatokka tehtäisiin puolueettomiksi ja kaikki sotavarustukset sieltä poistettaisiin. — Tarton rauhansopimukseen otettiin meidän ehdotuksestamme määräys Suomen lahden neutralisoimisesta. — Itä-Karjala yhdistettäisiin Suomeen ja Suur-Suomi luotaisiin rauhallisella tavalla: Venäjä suostuisi siihen, koska se oli oikea asia. Muurmannin rautatie asetettaisiin kansainväliseen hallintoon.
Tällaisessa herttaisen idyllisessä mielikuvituksen maailmassa elettiin ei vain 1920-luvun alussa vaan kauan sen jälkeenkin. Professori J. H. Vennola, joka esitti itsenäisyyden aikanamme huomattavaa poliittista osaa hän oli mm. kaksi kertaa pääministerinä ja kerran ulkoministerinä — kirjoitti vilpittömän luottavaisena: »Se imperialistinen aines, mikä unelmoi suuresta Venäjästä, ei enää palaa. ——— Venäjän hajoaminen oli historiallinen välttämättömyys. ——— Mahdollisuudet bolševikkien vallanlaajennukselle ovat suuressa määrässä pienentyneet. ——— Tarvitaan vuosikymmeniä, ennen kuin Venäjä on parantanut haavansa. ——— Aika ja oikeus elämänvälttämättömyyksineen tekevät työtä Suomen ja muiden pienten kansojen itsenäisyyden lujittamiseksi.» Nämä lainaukset ovat poimitut Vennolan v. 1929 julkaisemasta kirjasta: »Politiikkamme kansakuntana» (ss. 33—38, 42). Siinä sanotaan myös: Meiltä »puuttuu vielä sitä lujaa uskoa ja rohkeutta, joka uskaltaa sanoa, että itsenäisyytemme on kansallisuuksien oikeuteen perustuva tosiasia ja että tehdään rikos silloin, kun tätä itsenäisyyttä loukataan.», — Tämä sanan rohkeus, jota, enempää kuin muutakaan rohkeutta, meiltä totta totisesti ei ole puuttunut, oli Vennolan kuten monen muun suomalaisen mielestä riittävä.
Joskin 1930-luvulla Kansainliiton heikkous oli alkanut käydä selväksi, ei laillisten sopimusten rikkomista ja suurvaltojen aseellista hyökkäystä pienten kimppuun vanhan Euroopan rajojen sisäpuolella tahdottu ottaa toden kannalta. Siihen ei suomalaisten mielestä maailma voinut alentua. — Varsinkin 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa meillä tuudittauduttiin myös luuloon, että Venäjää ei tarvinnut senkään vuoksi pelätä, että puna-armeija oli hyökkäykseen soveltumaton, ja Venäjän historiasta katsottiin löydettävän todistuksia siitä, että Venäjä ei ylipäänsä ole hyökkäyssodissa onnistunut. Jokainen sota on myös vaikuttanut huonosti Venäjän sisäiseen järjestykseen. Kaiken tämän ajateltiin pidättävän Neuvosto-Venäjääkin hyökkäyksestä. Tässä oli perää. Mutta tämä perustelu koski vain suuria sotia. Hyökkäyssota pikkuvaltaa vastaan on suurvallalle toisarvoinen yritys, johon se vaaratta voi ryhtyä ja jossa se voi onnistua. Sellainen oli Neuvosto-Venäjän hyökkäys Suomen kimppuun v. 1939. — Tämä on pikkuvallan onneton kohtalo, jolle ei voi mitään niin kauan kuin viidakon laki maailmassa vallitsee.
Suomessa ei ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä pettyvässä luottamuksessa Kansainliittoon ja saavutetun itsenäisyyden herättämässä itsetunnossa ylipäänsä kiinnitetty huomiota erääseen tärkeään tosiasiaan: nimittäin siihen, että Neuvosto-Venäjä aina 1930-luvun jälkipuoliskolle asti eli voimien keskittämis- ja kokoamisaikaa. Eikä meillä otettu huomioon, että tämä kaksi vuosikymmentä kestänyt ajanjakso, jolloin Neuvostoliitto oli »kaulaan asti» kiinni omissa asioissaan ja jolloin se ei ulkopolitiikassa voinut näytellä vaikuttavaa osaa, oli suurvalta-Venäjän historiassa poikkeuksellinen ja ohimenevä. Totuimme pitämään tätä tilaa säännöllisenä ja pysyväisenä. Suomen itsenäiseksi julistamisen aikoina silloisen vanhemman polven kuuli usein olevan huolestunut Suomen itsenäisyyden tulevaisuudesta. Huolestuneiden ajatuksissa oli Venäjä sellaisena kuin se oli ollut mahtavuutensa tilassa. — Tosin meillä 1920-luvulla esiintyi varoittavia ääniä. Puolustuslaitoksemme järjestämistä harkitsemaan asetettu Puolustusrevisioni huomautti v. 1926 antamassaan mietinnössä, miten Venäjän valtakunnan satunnainen heikkous oli antanut meille mahdollisuuden itsenäisyytemme saavuttamiseen ja miten silminnähtävästi neuvostovaltakunnan sisäisistä ja ulkonaisista vaikeuksista oli johtunut, ettei meidän vielä ollut pakko taistella itsenäisyytemme säilyttämiseksi. Sen jälkeen mietinnössä lausuttiin: »Missään tapauksessa emme voi edellyttää, että tuo suuri valtakunta lopullisesti ja kaikeksi tulevaisuudeksi luopuisi toiveistaan saada takaisin alueet, joita se oli yli vuosisadan hallinnut ja jotka antaisivat sille monessa suhteessa erinomaisen suotuisan aseman Itämerellä.» — Nämä varoitukset kuitenkin häipyivät ja unohtuivat kansan mielestä.
1930-luvun lopussa Venäjän näennäinen heikkouden aika oli ohi. Neuvostoliitto, joka huolimatta sisäisistä muutoksistaan itse asiassa oli sama vanha Venäjä, oli saavuttanut takaisin suurvallan asemansa. Jouduimme tekemisiin tämän suurvalta-Venäjän kanssa, ja vaikeudet alkoivat. Tätä muuttunutta tilaa ei Suomessa ajateltu. Elettiin naiivissa hyväuskoisuudessa ja toiveajattelussa sekä lujasti luottaen lailliseen oikeuteemme. Tällaisessa mielialassa valmistettiin minulle lokakuussa 1939 ohjeet Moskovan neuvotteluja varten. Ne tulivat sen vuoksi hyvin ahtaat. Oikeus meillä oli; mutta oliko meillä myös viisautta ja järkevyyttä?
Kun Neuvostoliiton hallitus ei ollut antanut tietoja, mitä kysymyksiä neuvotteluissa tulisi esille ja mitä ehdotuksia neuvostohallitus tulisi Suomelle tekemään, olivat keskustelut Helsingissä ennen lähtöäni pääasiallisesti yleisluontoisia. Tunnusteluissa, joita Neuvostoliiton hallituksen taholta oli aikaisemmin talvella 1939 Helsingissä tehty, oli ollut, kuten mainitsin, puhe eräistä Suomenlahden saarista. Sen lisäksi oli Derevjanski maininnut Erkolle, että Neuvostoliitto aikoi järjestää asiat Itämeren piirissä sotilaspoliittisesti siten, että se voisi hallita sotilaallisen tilanteen tällä alueella.
Ohjeet, jotka on julkaistu Sinivalkoisessa Kirjassa I s. 44—47, sisälsivät aluksi yleisiä huomautuksia. Suomen poliittisen aseman historiallisina edellytyksinä olivat Suomen vuosisatoja vanhat rajat ynnä se tosiasia, että samat asukkaat ovat sukupolvesta toiseen tässä maassa asuneet ja sitä viljelleet sekä työllään luoneet omintakeisen suomalaisen kansakunnan ja sivistysmuodon. — Tämän toteamisen tarkoituksena oli todistaa meidän siveellinen oikeutemme saada olla rauhassa omassa maassamme vanhojen rajojemme sisäpuolella, kun emme puolestamme tahtoneet ketään häiritä emmekä kenellekään tuottaa vahinkoa tai haittaa. Kaikki tämä oli tietenkin aivan oikein, mutta neuvotteluissa suurvallan kanssa eivät tällaiset moraaliset perustelut vaa’assa paina.
Edelleen huomautettiin ohjeissa, että Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet oli ratkaistu ja saatettu järjestykseen näiden maiden välisessä Tarton rauhansopimuksessa 14.10.1920. Lisäksi molempien maiden kesken oli solmittu hyökkäämättömyyssopimus 21.1.1932 sekä sitä täydentävä hyökkäyskäsitteen määrittelyä koskeva sopimus 3.7.1933. Edellisessä sopimuksessa taattiin molemmin puolin Suomen ja Neuvostoliiton väliset rajat niin kuin ne oli vahvistettu Tarton rauhansopimuksessa, »joka pysyy niiden välisten suhteiden järkkymättömänä perustana», minkä ohella sopimuspuolet »sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toista sopimuspuolta vastaan». »Hyökkäyksenä on pidettävä jokaista väkivaltaista tekoa, joka loukkaa toisen korkean sopimuspuolen maa-alueellista eheyttä ja koskemattomuutta tai valtiollista riippumattomuutta, vaikka se olisi suoritettu sotaa julistamattakin ja välttämällä sodan tunnusmerkkejä.»
Vielä määrättiin hyökkäämättömyyssopimuksessa, että »sopimuspuolet ilmoittavat aina pyrkivänsä ratkaisemaan kaikki välillänsä ehkä syntyvät riidat, olivatpa ne mitä laatua tai alkuperää tahansa, oikeudenmukaisuuden hengessä ja tahtovansa käyttää niiden ratkaisuun yksinomaan rauhallisia keinoja. Sitä varten korkeat sopimuspuolet sitoutuvat alistamaan kaikki riidat, joita tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen niiden välillä ehkä syntyy ja joita ei kohtuullisessa ajassa ole saatu tavallista diplomaattista tietä selvitetyiksi, sovittelumenettelyyn sovittelulautakunnassa, minkä oikeudet, kokoonpano ja toiminta määrätään erityisessä lisäsopimuksessa, joka on oleva tämän sopimuksen oleellisena osana.» — Sovittelumenettelyä koskevassa sopimuksessa 22.4.1932 oli tarkemmin määrätty, millä tavalla riidan syntyessä oli koetettava saada kysymys sovinnossa ratkaistuksi. Lisäksi oli 7.4.1934 sovittu, että hyökkäämättömyyssopimus oli pysyvä voimassa v:n 1945 loppuun.
Suomen ja Neuvostoliiton väliset asiapaperit olivat siis täysin selvät. Niissä ei ollut minkäänlaista aukkoa. Oikeudellisesti ja moraalisesti oli Suomen kanta ehdottoman luja.
Edelleen minulle annetuissa ohjeissa huomautettiin, miten Suomen ulkopolitiikan päämääränä oli rauhan turvaaminen ja puolueettomuuden säilyttäminen, jota Suomi tahtoi myös asevoimin puolustaa, ja miten Suomi jo vähäisen kokonsa vuoksi ei voinut olla vaarana millekään toiselle maalle. Kaikkiin esityksiin, jotka voisivat Suomen poliittista asemaa tai Suomen puolueettomuuspolitiikkaa järkyttää, minun oli asetuttava selvästi torjuvalle kannalle. Mihinkään Neuvostoliiton taholta tehtyihin esityksiin, jotka kohdistuivat Suomen alueelliseen tai valtiolliseen koskemattomuuteen, ei ollut oikeus antaa lupauksia, jotka olivat ristiriidassa Suomen perustuslakien kanssa, ja oli korostettava, että ylipäänsä mahdollinen sopimus oli Suomen hallituksen ja eduskunnan säännöllisessä järjestyksessä hyväksyttävä.
Jos Neuvostoliiton taholta tehtäisiin esityksiä, jotka koskivat Neuvostoliiton tukikohtien perustamista Suomen mannermaalle tai esim. Ahvenanmaan saarille, oli ne torjuttava ja kieltäydyttävä niistä keskustelemasta. Sama koski myös ehdotuksia rajan siirtämisestä Karjalan kannaksella. Mahdollisia esityksiä Suomen satamien luovuttamisesta muodossa tai toisessa Neuvostoliiton käytettäväksi ei voitu ottaa harkittavaksi. Vain taloudellisen kauttakuljetusliikenteen järjestämisestä Suomi oli valmis huolehtimaan. Viitattiin siihen, että Suomi oli tehnyt Neuvostoliitolle ehdotuksen kaupallisen sopimuksen solmimisesta.
Suomenlahden saarista, joista Neuvostoliiton puolelta edellisen talven aikana oli nostettu kysymys, oli Suursaari vaadittava jätettäväksi keskustelun ulkopuolelle. »Äärimmäisenä myönnytyksenä» voitiin suostua keskustelemaan kolmesta pienestä saaresta, Seiskarista, Lavansaaresta ja Tytärsaaresta, mikäli järjestely suoritettaisiin vastavuoroisuuden pohjalla ja Suomelle annettava vastine olisi sellainen, että se maailman silmissä osoitti järkevän järjestelyn olleen kysymyksessä. »Tämä järjestely, jota mahdollisesti voidaan ajatella, jos eduskunta siihen suostuu, olkoon todistuksena siitä, että Suomi on tahtonut ottaa huomioon Neuvostoliiton turvallisuusnäkökohdat.»
Jos Neuvostoliitto tekisi ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton välisen avunantosopimuksen solmimisesta, oli ilmoitettava, että sellainen ei ollut sopusoinnussa Suomen puolueettomuuspolitiikan kanssa, mm. koska Suomi oli päättänyt olla solmimatta mitään liittoja, mikä kuului olennaisena osana Suomen puolueettomuuspolitiikkaan. Suomi pelkäsi, että liittopolitiikka voisi sekoittaa maan sotaan. Viitattiin lopuksi siihen, että Neuvostoliiton taholta oli tyydytyksellä todettu Suomen pohjoismainen puolueettomuuspolitiikka.
Edellä esitetyistä ohjeista käy ilmi, ettei minulla ollut oikeutta luvata mitään eikä ylipäänsä edes ryhtyä mihinkään keskusteluihin muusta kuin »äärimmäisessä tapauksessa» kolmesta pienestä Suomenlahden saaresta, Seiskarista, Lavansaaresta ja Tytärsaaresta.
Ensimmäisten neuvottelujen päätarkoituksena oli saada selvä, mitä Neuvostoliiton taholta meille esitettiin. Suullisesti minulle annettiin se tärkeä ohje, että neuvotteluja ei missään tapauksessa saanut päästää katkeamaan.
