IX. Marraskuun viimeiset viikot

Palattuaan sodan alettua Helsinkiin esitti lähettiläämme Yrjö-Koski­nen asemasta neuvottelujen katkeamisen jälkeen antamassaan selostuksessa seuraavaa:

»Sen jälkeen kun Suomen neuvottelijat, valtioneuvos Paasikivi ja ministeri Tanner olivat matkustaneet Moskovasta mainitun marraskuun 13 päivän iltana, seurasi siellä verrattain rauhallinen aika. Neuvostohallituksen taholla odotettiin todennäköisesti vielä, että Suomi suostuisi lopulta sen tekemiin ehdotuksiin tai ainakin esittäisi omasta puolestaan uusia ehdotuksia. Samalla ilmeisesti kuitenkin koko ajan valmistaudut­tiin aseelliseen ratkaisuun. Joukkojen kuljetuksista alkoi lähetystöön saapua päivittäin tietoja, joskaan siitä laajuudesta, missä ne todellisuu­dessa varsinkin itärajalla tapahtuivat, lähetystöllä ei ollut oikeata kuvaa. Samanaikaisesti valettiin diplomaattikunnassa kannuja tapahtumien jatkuvasta kehityksestä. Yleensä oltiin sitä mieltä, että neuvotteluja jommankumman aloitteesta vielä tultaisiin jatkamaan ja että molemmin­puolisilla lisämyönnytyksillä asia voitaisiin saattaa rauhanomaiseen ratkaisuun. Sotaan ei tässä vaiheessa vielä — lukuun ottamatta ehkä Saksaa — uskonut kukaan, so. että Neuvostoliitto aloittaisi vaatimus­tensa läpiajamiseksi hyökkäyksen Suomea vastaan.

»Saksan suurlähetystön esiintymisestä tänä aikana on syytä tässä yhteydessä mainita seuraavaa: suurlähettiläs, kreivi von der Schulenburg enempää kuin suurlähetystön jäsenetkään eivät salanneet käsitystään, että Suomen tulisi suostua neuvostohallituksen vaatimuksiin. Arvaten­kin he toimivat saamiensa ohjeiden mukaisesti, sillä vaikutelmakseni jäi, että ainakin kreivi von der Schulenburg henkilökohtaisesti kärsi Hitlerin Suomen suhteen omaksumasta politiikasta. Kysymyksestä, oliko tästä politiikasta — ja ehkä enemmästäkin — jo Ribbentropin Moskovassa käyntien aikana sovittu, keskusteltiin näinä aikoina paljon diplomaattikunnassa, mutta mitään varmempia tietoja ei asiasta ollut saatavissa. Päinvastoin näytti siltä, ettei von der Schulenburgkaan tästä ollut selvillä.»

Me neuvottelijat saavuimme Helsinkiin aamulla marraskuun 15 pnä. Jo Terijoella oli vastassa kansaa, joka tervehti meitä isänmaallisilla lauluilla. Helsingin asemalla oli jälleen eduskunnan puhemies Hakkila ja pääministeri Cajander ynnä muita hallituksen jäseniä sekä tuhatpäinen kansanjoukko.

Olimme heti aamupäivällä presidentti Kallion luona, jolle pääministeri Cajanderin läsnä ollessa teimme selkoa neuvotteluista. Presidentti lausui olevansa tyytyväinen toimintaamme. Pian sen jälkeen kävin samana päivänä ulkoministeri Erkon luona. Teroitin hänelle venäläisten päävaatimuksen olevan tukikohdan Suomenlahden rannikolla. — Päiväkir­jastani 15. 11.: »Huomautin myös aseman vakavuudesta. Meidän pitää olla valmiit sotaan. ——— Lausuin Erkolle, että olisi ajateltava mahdollisuutta saada esimerkiksi Yhdysvallat välittämään meidän ja Mos­kovan välillä. — Erkko ajatteli Italian kautta voitavan tehdä jotakin tällaisen välityksen aikaansaamiseksi. Erkko oli edelleen optimisti eikä ollut järin huolissaan.»

Pyrkimykseni seuraavina päivinä ja viikkoina kohdistui katkenneiden neuvottelujen uudelleen tavalla tai toisella käyntiin saamiseen. Luulin siihen vielä olevan mahdollisuuksia. Stalinin ja Molotovin esiintyminen neuvottelujen loppuvaiheessa ei sisältänyt mahdollista uhkavaatimusta, vaan näytti jättävän oven auki uusien ehdotusten tekemiseen.

Suomen johtavat piirit, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ja vielä vähemmän yleinen mielipide eivät käsittäneet aseman vakavuutta. Oli mahdotonta, niin arveltiin, että Neuvostoliitto aloittaisi sodan meitä vastaan, joilla ei ollut pienintäkään ajatusta ryhtyä sotaisiin selkkauksiin ja jotka vain halusimme elää rauhassa omaa elämäämme selvien sopimusten perusteella. Maailman yleinen mielipide oli puolellamme. Olimme omaksuneet pohjoismaisten kansojen oikeuskäsityksen sekä kasvaneet varsinkin viimeisten kahden vuosikymmenen aikana pienten kansojen keskuuteen juurtuneesta itsemääräämisoikeudesta ynnä itsenäisten val­tioiden, niin pienten kuin suurten, tasa-arvoisuudesta kiinnipitävän ajat­telutavan henkisessä ilmapiirissä. Emme ymmärtäneet venäläistä men­taliteettia ja ennen kaikkea: emme ymmärtäneet, miten suurvallalla on tapana katsella asioita ja suhtautua pieniin kansoihin — katsantokan­taa, joka olennaisesti erosi meihin ja yleensä pieniin kansoihin syvästi syöpyneestä ajatustavasta. Yleinen mielipide Suomessa ei voinut kuvitella, että meitä vastaan selvässä asiassamme ryhdyttäisiin aseelli­seen väkivaltaan. Tässä meidän kansamme — niin kuin useimpien pien­ten kansojen — oikeuteen nojautuvassa vakaumuksessa oli jotakin naiivia, jotakin todelliselle maailmalle vierasta.

Ollessani lähettiläänä Moskovassa Molotov, keskustellessamme eräästä vaikeasta kysymyksestä, huudahti: »Jos olisimme viime syksynä tehneet sopimuksen, ei olisi näitä ikäviä asioita». — Vastasin: »Lähtiessäni Moskovasta luulin, etteivät neuvottelut olleet lopussa, vaan että palaisin tänne vielä neljännen kerran». — Molotov: »Olihan Stalin Teidän suhteenne niin kärsivällinen». — Minä: »Jos me pohjoismaalaiset olisimme olleet keskenämme sellaisissa tärkeissä neuvotteluissa, olisimme kyllä vielä kauan jatkaneet yrityksiä sovintoon pääsemiseksi, ennen kuin neu­vottelut olisi katkaistu. Mutta vieraan kansan mentaliteetin ymmärtä­minen on kaikkein vaikeimpia asioita, herra Molotov.» — Molotov oli hetken ääneti, ennen kuin jälleen ryhdyimme asioihin.

Marraskuun 15 p:n iltana oli pääministeri Cajanderin luona hallituk­sen kokous, jossa selostin Moskovan neuvotteluja. Saman selonteon an­noin seuraavana päivänä hallituksen kokouksessa eduskunnan puhemiehistölle ja eduskuntaryhmien puheenjohtajille. Lisäsin siihen omana mielipiteenäni sen, mitä edellä s. 91 mainitussa kirjallisessa selostuk­sessani esitin. Päiväkirjani mukaan lausuin vielä: »Arvatenkin häämöt­tää (Neuvostoliiton vaatimusten takana) sota Saksan kanssa, sillä mitä muuta valtakuntaa vastaan Venäjä näin Itämerellä varustautuisi?» — Päiväkirjassani on tässä yhteydessä vielä seuraava mietelmä: »Mitä on tehtävä? Vaikea sanoa! Venäläiset tuskin jättävät asiaa sillensä, kun heidän vaatimuksensa ovat Molotovin puheen kautta tulleet tunnetuiksi. Asia voi tulla ja luultavasti on jo tullut arvovaltakysymykseksi Stalinille ja Venäjän hallitukselle. Me neuvottelijat koetimme jättää oven auki neuvotteluille.»

Hallituksen kokouksessa Tanner käytti minun jälkeeni puheenvuoron ja lausui luulevansa, että venäläisten kanssa olisi tukikohdasta voitu päästä sopimukseen, jos olisimme heille tarjonneet Jussarön.

Erkko: »Tukikohtaan nähden kaikki ovat olleet kielteisellä kannalla.» — Ministeri Niukkasen mielestä asialla ei ollut mitään kiirettä. Olisi katsottava, miten suurpolitiikka tulisi muodostumaan. Siitä riippui Venäjän asenne Suomeen nähden. Niukkanen oli edelleen niin optimistinen, että piti mahdollisena ryhtyä päästämään kotiin huomattavaa osaa armei­jasta. — Erkko oli niin ikään sitä mieltä, että »oli odotettava».

Näinä päivinä olin useasti keskusteluissa sotamarsalkka Mannerhei­min kanssa. Hän oli hyvin huolissaan ja pelkäsi venäläisten ryhtyvän sotaisiin toimenpiteisiin meitä vastaan. Puolustuslaitoksemme oli hyvin puutteellinen. Miehistön henki oli hyvä, ja jos sota syttyisi, hän luuli sodan alussa meidän saavuttavan menestystä, mutta lopuksi emme sotaa kestäisi. Neuvosto-Venäjällä oli vapaat kädet, ja sille tulisi arvovallan asiaksi sodan voittaminen. Venäjällä oli loppumaton mahdollisuus täyttää menetykset, mutta meillä ei ollut. Sen tähden me lopuksi häviäisimme. Suomenlahden saarilla ja Petsamossa emme voisi tehdä vastarintaa. Suomessa oli vallalla, sanoi Mannerheim, passiivisen vastarinnan henki. »Sillä on hyvät puolensa, mutta passiivinen vastarinta on aina jo alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan» — siinä Mannerheim meni liian pitkälle — »se ei meitä sodassa pelasta.» Miltään taholta emme voisi odottaa tehokasta apua. Sen tähden meidän olisi tehtävä kaikki voita­vamme välttääksemme joutumasta sotaiseen konfliktiin Neuvostoliiton kanssa. Olisi saatava Neuvostoliiton kanssa aikaan sopimus, ja niin ikävä kuin tukikohta Suomen rannikolla olisikin, jokin saari, esimerkiksi Jussarö tai jokin muu olisi venäläisille tarjottava, jotta sopimukseen päästäisiin. Meidän olisi tehtävä aloite neuvottelujen uudestaan käyntiin saamiseksi. Mannerheim sanoi puhuneensa asiasta useita kertoja presi­dentin kanssa. — Samaa mieltä kuin Mannerheim oli kenraali Walden, jonka kanssa niin ikään useasti näinä päivinä keskustelin.

Mietelmä päiväkirjastani 15. 11.: »Tämä Mannerheimin lausunto on oikein sanottu. Passiivinen vastarinta voi kestää jonkun aikaa, mutta sillä ei saada aikaan muutoksia. Se edellyttää, että pian sattuu meistä riippumattomia tapauksia, jotka meitä auttavat. Nyt ei ole sellaisia näkyvissä.»

Olin myös joka päivä kosketuksessa Tannerin kanssa. Päiväkirjastani 16. 11.: »Tanner luonani. Kerroin hänelle keskusteluistani sotamarsalkka Mannerheimin ja kenraali Waldenin kanssa. ——— Tanner toivoi, että venäläiset ottavat aloitteen neuvottelujen jatkamiseen ja hän piti sitä mahdollisena. — Hän kertoi, että heidän eduskuntaryhmässään oli ollut keskustelu tänään. Kaikki olivat kovasti tukikohdan ja erityisesti myös Hangon itäpuolella olevien saarten luovuttamista vastaan. — Minä epäilin, tokko venäläiset ottaisivat aloitteen neuvottelujen jatkamiseen, vaan olisi meidän se ensi tilassa tehtävä.»

Päiväkirjastani 17. 11.: »Kello puoli 8 illalla oli Messuhallissa juhla maanpuolustuksen merkeissä. Kaunis juhla, paljon väkeä ja hyvät puheet. Intoa on kovasti ja henki on hyvä, mutta onko siitä apua, se on eri kysymys.»

Vanha totuus on, että ihmiset mielellään uskovat mitä toivovat. Vakavissa ulkopoliittisissa asioissa toiveajattelu pääsee sitä helpommin val­lalle, koska niissä on mahdotonta ennakolta varmasti sanoa, miten asiat tulevat menemään. Siinä juuri on vaikeus. Meille oli myönnytysten teke:minen Neuvostoliitolle joka tapauksessa raskasta. Ja aina voi ajatella, teki millaisen ratkaisun tahansa, että kenties asia sittenkin menee toisin kuin on pelätty. Neuvotteluja seuranneiden päivien suhteellinen hiljai­suus vahvisti ihmisten uskoa ja toiveita. Varsinkin niiden uskoa, jotka koko ajan olivat olleet optimisteja. Sanomalehtien kirjoituksissa esiin­tyi tällainen suunta. Uusi Suomi kirjoitti, että ei-mikään-sopimus on parempi kuin huono sopimus. Toista mieltä oli Suomen Sosialidemokraatin tunnettu ulkopoliittinen avustaja Reinhold Svento, joka huomautti Uuden Suomen kannan olevan oikea, jos voisimme olla varmat, että suhteemme Venäjään jäisi entiselleen: Tarton rauhan ja hyökkäämättö­myyssopimuksen pohjalle; mutta muuten sopimukseton kanta voi tulla vaaralliseksi pienelle maalle. Yhä enemmän huolestuneita olivat Manner­heim ja Walden, joiden kanssa olin joka päivä kosketuksissa. — Päivä­ kirjastani 18. 11.: »Söin päivällisen Mannerheimin ja Waldenin kanssa. Keskustelimme paljon. Mannerheim oli hyvin huolissaan. Ensiksi siitä syystä, että puolustuslaitos on puutteellinen. ——— Pelkäsi, että venäläiset voivat hyökätä ja ryhtyä sotilaallisiin toimenpiteisiin meitä vastaan. Raasulin radalla on viime päivinä kulkenut monta junaa. Myös Pohjois-Suomessa he voivat hyökätä. Hän samoin kuin Walden olivat sitä mieltä, että olisi saatava venäläisten kanssa aikaan sopimus ja annet­tava heille jokin saari tai joitakin saaria Suomenlahdelta, ellei muuten saada sopimusta aikaan.» — Samantapaisia merkintöjä keskusteluistani Mannerheimin ja Waldenin kanssa on päiväkirjassani marraskuun 19 ja 22 pnä.

Optimisteihin kuului ennen muita ulkoministeri Erkko, jonka tapasin myöhemmin samana iltana marraskuun 18 pnä ja jolle kerroin keskusteluistani Mannerheimin ja Waldenin kanssa. — Päiväkirjastani: »Puhuin Erkon kanssa. Hän sanoi, että Venäjältä ei kuulu mitään pahaa. Sano­malehdet eivät ole hyökänneet meitä vastaan. Yrjö-Koskinen ei ole mitään ilmoittanut. Erkko ei pelännyt, että venäläiset ryhtyisivät meitä vastaan mihinkään sotilaallisiin toimenpiteisiin. ——— Erkko oli siten tapansa mukaan hyvin optimistinen. ’Saat nauttia lomasi rauhassa’, hän sanoi minulle. — Erkko tuntui edelleen luulevan, että venäläiset luopuvat vaatimasta tukikohtaa.» —  Erkon optimismi koski myös meidän sotilaallisia olojamme. »Puolustautumismahdollisuutemme eivät ole ollen­kaan huonot», hän oli kirjoittanut minulle lähtiessäni kolmannelle Mos­kovan-matkalleni. Niihin aikoihin luettiin Suomessa paljon erästä soti­laan julkaisemaa, lehdissä kovasti kiitettyä kirjaa »Suomen puolustami­nen», jossa sotilaalliset mahdollisuutemme esitettiin jotenkin valoisiksi.

Marraskuun 20 pnä olen merkinnyt käyneeni Tannerin luona valtiovarainministeriössä ja kertoneeni jälleen keskusteluistani Mannerheimin ja Waldenin kanssa sekä maininneeni, mitä Erkko oli minulle sanonut. Kysyin, eikö hallitus aikonut mitään tehdä? — Päiväkirjastani: »Tanner kertoi, että tänään oli ollut hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokous. Siinä oli päätetty, että palvelukseen kutsutuista joukoista puolet laske­taan kotiin. ——— Tanner sanoi, että rajalta hän ei ole kuullut mitään. Ei sellaista, että venäläiset olisivat koonneet joukkoja meitä vastaan. Hallituksessa ajatellaan, että venäläiset eivät tule meitä ainakaan tämän talven aikana ahdistamaan eivätkä siis ryhtymään sotilaallisiin toimiin. Luullaan, että saamme olla rauhassa. ——— Hallitus siis ei, ainakaan toistaiseksi, ryhdy mihinkään toimenpiteisiin saadakseen keskustelut Neuvostoliiton kanssa uudestaan käyntiin. Asiat jäävät siihen missä nyt ovat.»

Tämä samoin kuin hallituksen päätös koulujen aloittamisesta joulu­kuun 1 pnä kuvaa kouraantuntuvasti, miten kaukana hallituspiirien ajatukset olivat kaikista sotaisista selkkauksista. Se vastasi myös kan­san mielialaa. Luulo, ettei Neuvostoliitto ryhtyisi ainakaan talvisotaan, oli eräissä sotilaspiireissä yleinen. Tällaisen käsityksen esitti minulle eräs yleisesikunnan ylimpiä upseereja. Sotamarsalkka Mannerheim oli tässäkin asiassa toista mieltä.

Marraskuun 23 pnä saapui kenraali Ernst Linder Tukholmasta Hel­sinkiin. Hänelle oli eräs diplomaatti sanonut Yhdysvaltain Moskovan­ suurlähettilään Steinhardtin, joka juuri oli ollut Tukholmassa, kertoneen, ettei hänen luulonsa mukaan Neuvostoliitto tule hyökkäämään Suomen kimppuun eikä ryhtymään sotilaallisiin toimiin Suomea vastaan, vaikka neuvottelut olivatkin katkenneet. Tällainen luulo, josta tieto arvatenkin oli levinnyt Helsinkiin, oli omiaan vahvistamaan optimistista käsitystä.

Keskustelusta Tannerin kanssa olen merkinnyt marraskuun 26 pnä jälleen kertoneeni Mannerheimin olevan asemasta hyvin huolissaan ja katsovan, että meidän on koetettava päästä sopimukseen Neuvostoliiton kanssa sekä oltava valmiit tekemään sopimus tukikohta-asiassa. — »Kysyin, mitä hallitus ajattelee? Tanner ei tietänyt mitään uutta. Neuvotteluasiaa ei ole nyt käsitelty. Tanner ajatteli, että voisimme odottaa esimerkiksi viikon päivät tai enemmän, ennen kuin ryhdymme mihin­kään toimenpiteeseen. — Sanoin, että Erkko ei kykene tätä asiaa sel­vittämään. Mielestäni pitäisi hänen, Tannerin, tulla ulkoministeriksi.» — Mitä Tanner vastasi, en ole merkinnyt. Muistelen hänen torjuneen tämän ajatuksen.

Samana marraskuun 26 pnä tapahtui Mainilan tapaus. Molotov jätti Yrjö-Koskiselle nootin, jossa väitettiin Mainilan kylän tienoilla Karjalan kannaksella olleita Neuvostoliiton joukkoja ammutun tykkitulella Suomen puolelta, josta oli seurauksena, että 3 sotamiestä ja 1 aliupseeri kuoli sekä 7 sotilasta ja 2 päällystöön kuuluvaa haavoittui. Nootissa lausuttiin Neuvostoliiton hallituksen äskeisissä neuvotteluissa Tannerin ja minun kanssani huomauttaneen vaarasta, jonka lukuisten vakinaisten joukkojen keskittäminen rajan välittömään läheisyyteen Pietarin luona aiheutti. Neuvostohallitus totesi, että suomalaisten joukkojen keskittäminen Pietarin läheisyyteen ei ainoastaan muodostanut uhkaa Pieta­rille, vaan itse asiassa oli vihamielinen teko, joka oli johtanut hyökkäyk­seen Neuvostoliittoa vastaan ja aiheuttanut uhreja. »Neuvostohallituksen tarkoituksena ei ole paisuttaa tätä päällystön mahdollisesti huonosti johtamien Suomen armeijan joukko-osastojen puolelta suoritettua inhot­tavaa hyökkäystoimenpidettä, mutta se haluaisi, ettei tällaisia inhotta­via tekoja vastedes tapahtuisi.» Tämän johdosta neuvostohallitus, esit­täen jyrkän vastalauseen tapahtuneen johdosta, ehdotti, että Suomen hallitus siirtäisi joukkonsa Karjalan kannaksella kauemmas rajalta, 20—25 km:n päähän; ja siten estäisi uudistuvien provokaatioiden mahdolli­suudet. — »Molotovin nootti ei sisällä mitään uhkauksia. Vaatimuksis­saan se on jotenkin kohtuullinen» — olen merkinnyt päiväkirjaani.

Näinä päivinä oli Suomen-vastainen propaganda Neuvosto-Venäjällä kiihtymistään kiihtynyt. Oli alettu pitää kokouksia tehtaissa ym. paikoissa, joissa hyväksyttiin kiivaita päätöslauseita Suomea vastaan, joka muka salakavalasti oli hyökännyt Neuvostoliiton kimppuun. Useissa niistä samalla ylistettiin Stalinin rauhanpolitiikkaa — näin kertoi Yrjö­Koskinen edellä mainitussa selonteossaan tehden siitä sen johtopäätöksen, ettei poliittisten komissaarienkaan taholla silloin vielä ajateltu sotaa ratkaisukeinona. — Sotamarsalkka Mannerheim oli niinä päivinä käynyt tarkastusmatkalla Karjalan kannaksella ja palasi marraskuun 27 pnä Helsinkiin. Hän julkaisi seuraavan päivän lehdissä lausuman, jossa katsoi venäläisten väitteen täytyvän perustua väärinkäsitykseen, sillä meidän etumaisimmat patterimme, nimittäin kevyt kerittäpatteri — raskas tykistö oli vähintään 50 km rajalta — oli 20 km:n päässä Neuvosto-Venäjän rajalta.

Hallitus vastasi nootilla 27 pnä. Siinä ilmoitettiin toimeenpannussa tutkimuksessa todetun, ettei Suomen puolelta ollut suoritettu Neuvostoliiton taholta väitettyä tykinlaukausten ampumista. Sen sijaan tutki­mukset olivat osoittaneet Neuvostoliiton puolella rajaa Mainilan seudulla suoritetun samaan aikaan ammuntaa. Suomen puolelta oli voitu nähdä räjähdyspaikka, Mainilan kylän aukea, joka sijaitsi vain noin 800 m rajasta aukean pellon takana. Näin ollen oli kysymyksessä mahdollisesti harjoituksessa Neuvostoliiton puolella tapahtunut onnettomuus. Sen vuoksi torjuttiin Moskovan esittämä vastalause ja todettiin, että Suomen puolelta ei ollut suoritettu vihamielistä tekoa Neuvostoliittoa vastaan.

Sen johdosta, että Molotovin antamassa nootissa oli viitattu Tannerille ja minulle esitettyihin lausuntoihin siitä vaarasta, jonka vakinaisten joukkojen keskittäminen Leningradin lähelle aiheutti, huomautettiin, että Suomen puolella rajan välittömään läheisyyteen oli sijoitettu pääasiallisesti vain rajavartiojoukkoja; siellä ei ollut sellaista tykistöä, jonka ampumiskantavuus ulottuisi rajan toiselle puolen. Joskaan siis ei ollut mitään konkreettista aihetta joukkojen siirtämiseen rajalinjalta, oli Suo­men hallitus kuitenkin valmis neuvottelemaan ehdotuksesta siinä mie­lessä, että molemmin puolin siirrettäisiin joukot määrätyn matkan pää­hän rajasta.

Suomen hallitus totesi tyydytyksellä, että Neuvostoliiton hallituksen tarkoituksena ei ollut paisuttaa asian merkitystä. Jotta ei jäisi minkäänlaista epäselvyyttä, Suomen hallitus ehdotti, että molempien maiden Karjalan kannaksen raja-asiamiehet saisivat tehtäväkseen yhteisesti tutkia kysymyksessä olevan tapauksen sen mukaisesti kuin raja-asia­miehiä koskeva sopimus edellytti. — Nootti saapui Yrjö-Koskiselle illalla 27 pnä, ja hän toimitti sen vielä myöhään samana iltana ulkoasiain­ komissariaattiin.

Vastauksena Molotov iltapäivällä 28 pnä antoi Yrjö-Koskiselle jyrkkäsanaisen nootin, jossa aluksi sanottiin Suomen hallituksen edellisenä päivänä antaman vastauksen olevan »asiapaperi, joka kuvastaa Suomen hallituksen syvää vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan ja johtaa molempien maiden välisten suhteitten äärimmäiseen kärjistymiseen». — Sitä tosiasiaa, että Suomen hallitus oli kieltänyt suomalaisten joukko­jen ampuneen neuvostojoukkoja tykkitulella, josta aiheutui uhreja, ei voida selittää muuksi kuin yleisen mielipiteen harhaanjohtamiseksi ja ammunnan uhrien ivaamiseksi. Ainoastaan vastuuntunnon puute ja halveksiva suhtautuminen yleiseen mielipiteeseen ovat voineet sanella tämän yrityksen selittää tämä inhottava tapaus neuvostojoukkojen tykistöammuntaharjoitukseksi aivan rajalinjalla suomalaisten joukko­jen näkyvissä.

»Suomen hallituksen kieltäytyminen poistamasta joukkojansa, jotka ovat suorittaneet vihamielisen, neuvostojoukkoihin kohdistuneen am­munnan, sekä hallituksen vaatimus suomalaisten ja neuvostojoukkojen samanaikaisesta siirtämisestä, joka edellytetään tasavertaisuuden periaatteesta johtuvaksi, paljastaa Suomen hallituksen vihamielisen halun pitää Leningradia uhan alaisena. Itse asiassa tässä ei ole kysymys suomalaisten ja neuvostolaisten joukkojen asemien samankaltaisuudesta. Neuvostovenäläiset joukot eivät uhkaa Suomen elinkeskuksia, sillä nämä joukot ovat satojen kilometrien päässä niistä, kun taas suomalaiset joukot sijaitsevat 32 kilometrin päässä Sosialististen Neuvostotasavalto­jen Liiton elinkeskuksesta Leningradista, jonka väkiluku lasketaan 3,5 miljoonaksi, ja ovat sille välittömänä uhkana.» Neuvostovenäläisiä joukkoja ei oikeastaan voitu siirtää mihinkään, koska neuvostojoukko­jen siirto 20—25 km:n päähän rajasta merkitsisi niiden siirtämistä Lenin­gradin esikaupunkeihin, mikä olisi aivan järjetöntä Leningradin turvalli­suuden kannalta. Jos Suomen hallitus kieltäytyi joukkojensa siirtämi­sestä 20—25 km:n päähän, niin se merkitsi, että se aikoi pitää Leningra­dia joukkojensa välittömän uhan alaisena. »Keskittämällä Leningradin välittömään läheisyyteen suuren joukon vakinaisia joukkoja ja asetta­malla tämän Neuvostoliiton tärkeän elinkeskuksen välittömän uhan alai­seksi Suomen hallitus on suorittanut Neuvostoliittoa kohtaan vihamielisen teon, joka ei ole sopusoinnussa molempien valtioiden kesken solmi­tun hyökkäämättömyyssopimuksen kanssa. Suomen kieltäytyminen siir­tämästä joukkojaan 20—25 km niiden taholta neuvostojoukkoihin koh­distuneen rikollisen ammunnan jälkeen osoittaa, että Suomen hallitus haluaa edelleen jatkaa vihamielistä asennoitumistaan Neuvostoliittoa kohtaan, että se ei aio noudattaa hyökkäämättömyyssopimuksen vaati­muksia ja että se on päättänyt edelleenkin pitää Leningradia uhan alai­sena. Mutta Neuvostoliiton hallitus ei voi hyväksyä sitä, että toinen puoli rikkoisi hyökkäämättömyyssopimusta toisen sitä noudattaessa.» Tämän johdosta Neuvostoliiton hallitus katsoi olevansa vapaa hyökkäämättömyyssopimuksen sitoumuksista.

Suomalaisen käsityksen mukaan tätä tulkintaa ei voitu hyväksyä. Tammikuun 21 pnä 1932 tehdyn hyökkäämättömyyssopimuksen I artiklan mukaan hyökkäyksenä oli pidettävä jokaista väkivaltaista tekoa, joka loukkaisi toisen puolen maa-alueellista eheyttä ja koskemattomuutta. Neuvostoliitto väitti, että Suomen puolelta oli Mainilan tapaus tällainen teko. Suomen puolelta kiellettiin ammunnan tapahtuneen. Hyökkäämättömyyssopimuksen V artiklan mukaan sopimuspuolet si­toutuivat ratkaisemaan välillään syntyneet riidat, olivat ne mitä laatua tai alkuperää tahansa, rauhallisin keinoin ja alistamaan ne sovittelu­menettelyyn. Tätä menettelyä oli käytettävä mm. »erityisesti kysymyk­sen ollessa siitä, onko molemminpuolista hyökkäämättömyysvelvoitusta loukattu vai ei». Näin ollen olisi sopimuksen mukaan sovittelumenette­lyä esillä olevassa tapauksessa ollut käytettävä.

Tämän kannan Suomen hallitus esitti 29 pnä vastauksessaan äsken selostettuun neuvostohallituksen noottiin. Samalla Suomen hallitus ehdotti, että edellytetty sovittelulautakunta kutsuttaisiin viipymättä koolle käsittelemään syntynyttä erimielisyyttä. Vaihtoehtoisesti Suo­men hallitus ilmoitti olevansa valmis alistamaan erimielisyyden ratkai­sun ulkopuolisen puolueettoman välityksen suoritettavaksi. Antaak­seen voimakkaan todistuksen vilpittömästä pyrkimyksestään päästä yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton hallituksen kanssa ja torjuakseen neuvostohallituksen väitteet, että Suomi olisi omaksunut Neuvostoliitolle vihamielisen kannan ja halusi uhata Leningradin turvallisuutta, Suomen hallitus ilmoitti olevansa valmis sopimaan Neuvostoliiton halli­tuksen kanssa Karjalan kannaksella olevien puolustusjoukkojensa siir­tämisestä, raja- ja tullivartiojoukkoja lukuun ottamatta, sellaiselle etäi­syydelle Leningradista, ettei voida väittääkään niiden uhkaavan sen turvallisuutta.

Ennen kuin Yrjö-Koskinen ehti saada ohjeet tämän nootin jättämi­sestä, antoi ulkoasiainkomissaarinapulainen Potemkin illalla myöhään 29 pnä hänelle nootin, jossa irtisanottiin diplomaattiset suhteet Suomen kanssa. Vastaanottaessaan tämän nootin Yrjö-Koskinen ilmoitti Suo­men vastauksen olevan tulossa ja mainitsi Suomen hallituksen suostuvan Kannaksella olevien joukkojen yksipuoliseen siirtämiseen kauemmaksi rajalta. Potemkin lausui, että Neuvostoliiton hallituksen päätös oli jo silloin tehty ja että hänen toimenaan oli vain sen perille saattaminen. Yöllä 29—30 pnä Yrjö-Koskinen, kun ei enää päässyt Molotovin puheille, toimitti Suomen hallituksen nootin ulkoasiainkomissariaattiin.

Neuvostoliiton Mainilan tapausta koskeva nootti marrskuun 26 p:ltä oli sekä muodoltaan että sisällöltään maltillinen eikä siinä tehty ehdotus joukkojemme vetämisestä Karjalan kannaksella kauemmas rajalta, 20—25 km:n päähän — koska neuvostohallitus »haluaisi, ettei tällaisia inhottavia tekoja tapahtuisi» — ollut mahdoton. Mutta neuvostohallituksen seuraava nootti marraskuun 28 p:ltä, joka oli vastaus meidän edellisenä päivänä antamaamme, oli jyrkkä, vallan intohimoinen ja osoitti, että neuvostohallitus silloin oli kantansa ratkaissut. Lukiessani lehdistä meidän ensimmäisen noottimme se tuntui minusta silloin mu­kiinmenevältä. Mutta kun nyttemmin, paremmin perehdyttyäni bolše­vikkien katsantotapaan, mietin asiaa uudestaan, ymmärrän jonkin ver­ran kiivautta, joka Neuvostoliiton seuraavasta nootista pursuu esiin. Neuvostohallitus oli perustanut esityksensä Mainilan tapauksesta puna­-armeijan yleisesikunnan ilmoitukseen, ja kun me emme ainoastaan väit­täneet sitä perättömäksi vaan viittasimme syynä ehkä olevan neuvosto­joukkojen aivan Suomen rajan luona pitämässä harjoituksessa tapahtu­neen taitamattomuuden, voi siitä jo tulla puna-armeijalle kunnia­kysymys — näissä asioissa venäläiset ovat kovin arkoja. Sitä paitsi Neu­vostohallituksen huomautuksessa, että meidän ehdottamamme joukko­jen molemminpuolinen yhtä pitkälle siirto olisi vienyt venäläiset joukot Leningradin esikaupunkeihin, oli perää. Sen vuoksi olisi ollut meidän puoleltamme viisainta suostua yksipuolisesti siirtämään joukkomme rajalta, kuten teimme viimeisessä nootissamme, sekä ehdottaa asian lykkäämistä sovittelulautakuntaan. — Mahdollisella jonkun päivän ajan voittamisella tuskin kuitenkaan olisi mitään oleellista saavutettu, var­sinkaan kun emme olleet valmiit tekemään uusia ehdotuksia. Sillä Kreml oli päättänyt joka tapauksessa ajaa vaatimuksensa läpi.

Mutta oliko Mainilan tapaus Neuvostoliiton puolelta järjestetty provokaatio, jotta saataisiin aikaan hyökkäämättömyyssopimuksen I artiklan edellyttämä tosiasia: šsopimuspuolen maa-alueellisen eheyden loukkaa­minen» ja siten perustus tuon sopimuksen irtisanomiseen?

Neuvosto-Venäjällä v:n 1940 lopulla ilmestyneessä venäjänkielisessä kirjassa nimeltä »Suomi» — joka kirja tosin on läpeensä pahansuopa ja vääristelevä — kerrotaan, miten pääministeri Cajander piti marraskuun 23 pnä Helsingissä »kansainväliseen käytäntöön kuulumattoman, Neuvostoliittoa vastaan suunnatun provokatorisen puheen. ——— Suomen pääministerin esiintyminen oli selvä merkki sotaan Neuvostoliittoa vas­taan. ——— Ei kulunut kolmea päivää Cajanderin kiihottavan puheen jälkeen, kun kaikuivat ensimmäiset laukaukset Suomen puolelta.» Sitten seuraa tukholmalaisessa kommunistilehdessä Ny Dag julkaistu Mainilan luona olleen vangiksi joutuneen suomalaisen sotilaan kertomus: »Sota­miehet, jotka olivat eturintamassa — siellä oli kiihkoisin ryhmä — päättivät lähettää bolševikeille tervehdyksen: he ampuivat, ja tämä antoi aiheen sodan alkamiseen.» — Ruotsalainen kommunistilehti kertoi, Pravdassa julkaistun käännöksen mukaan, suomalaisen sotamiehen myös ilmoittaneen, ettei ampuminen ollut tapahtunut korkeamman päällystön käskystä, mutta »kaikesta päättäen Helsingissä jo tähdättiin sotaan». Lehti kertoi Suomessa kuitenkin kuuluneen ääniä neuvottelujen katkeamista vastaan, ja tällä kannalla oli myös Mannerheim.

Pravdassa soimattiin karkeasti Cajanderia tuon puheen johdosta. Asiallisesti puhe ei sisältänyt muuta kuin mitä meidän puoleltamme oli monesti esitetty. Kahdessa suhteessa se kuitenkin oli omiaan venäläisiin vaikuttamaan. Ensiksi siinä uudestaan jyrkästi ilmaistiin, että suurem­piin myönnytyksiin emme suostu. Toiseksi pienen valtion edustajan käyttämä sanamuoto nähtävästi ärsytti mahtavan suurvallan johtajia. »Suomi on Neuvostoliittoa kohtaan osoittanut ystävällisyyttä ja myönty­väisyyttä, jota pitemmälle itsenäisen valtakunnan omaa turvallisuut­taan heikentämättä on vaikea mennä», Cajander sanoi. — »Miksikään vasallivaltioksi Suomi ei alistu. Millään hermosodalla tai näännytyskeinoilla meitä ei sellaiseen taivuteta enempää kuin millään houkutuk­sillakaan.» — Se oli kuin Bismarckin: »Wir Deutsche fürchten Gott, aber sonst nichts in der Welt» — »Me saksalaiset pelkäämme Jumalaa, mutta emme mitään muuta maailmassa.»

Näyttää siltä, että tämän jälkeen Kreml, joka ehkä siihen asti oli odottanut meidän puoleltamme uusia ehdotuksia, vakuuttui siitä, että sillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin perääntyä vaatimuksistaan — ja suurelle Neuvosto-Venäjälle se pienen Suomen edessä oli mahdotonta — taikka ajaa ne väkivallalla läpi. Arvatenkin Kreml teki tällöin lo­pullisen päätöksensä.

Mainilan tapauksen yksityiskohdat jäänevät ainiaaksi selvittämättä. Meillä on siitä oma kantamme: Syy ei ollut meidän. Venäläiset väittävät päinvastaista. Aivan ulkokohtaisesti arvostellen olisi ylipäänsä ja varsinkin silloisissa oloissa sellaiseen rajarauhan törkeään loukkaukseen ryhtyminen ollut meidän puoleltamme sulaa järjettömyyttä ja välinpitämättömyyttä isänmaan alkeellisista eduista. Voiko tällaisia houru­päitä vähimmin ajattelevienkaan joukossa olla? Valtioiden ja eritoten suurvaltojen välillä provosoidut rajaselkkaukset eivät valitettavasti ole tuntemattomia. Ne näyttävät kuuluvan kansainvälisen kanssakäymisen miltei säännölliseen tekniikkaan. Usein ne tapahtuvat ylimpien viran­omaisten tietämättä.

Mutta vähemmän käsitettävältä näyttää se kiire, jota neuvostohallitus näinä päivinä osoitti. Neuvostoliiton Mainilan tapausta koskeva nootti oli, kuten sanottu, maltillinen sekä muodoltaan että sisällöltään. Tosin meidän vastauksemme siihen oli mielestäni tarpeettoman kielteinen. Mutta edellyttäen hyvää tahtoa sen ei tarvinnut aiheuttaa Kremlin puolelta diplomaattisten välien katkaisemista meidän uutta vastaustamme odottamatta. Kreml oli tehnyt päätöksensä ainakin saatuaan meidän vastauksemme Mainilan tapauksesta, mutta arvatenkin jo sitä ennen.

Kohta talvisodan päätyttyä julkaistiin Neuvosto-Venäjällä pataljoonankomissaarin N. Gaglojevin sotapäiväkirja. Ensimmäisenä tarkasti ilmoitettuna päivämääränä siinä on marraskuun 27, mutta ennen sitä on vielä seitsemänä eri päivänä tehty muistiinpanoja, jotka kaikki on päivätty »marraskuun ——— pnä». Ensimmäisen näistä täytyy siis olla viimeistään marraskuun 20. Siinä sanotaan, että Leningradin sotilaspiirin poliittisen hallinnon apulaisjohtaja oli antanut Moskovasta Lenin­gradiin kiireesti kutsutuille poliittisille komissaareille tilanneselostuksen, jossa hän oli mm. kehottanut heitä »tutustumaan tulevan sotatoimi­alueen erikoisuuksiin (metsiin, soihin, vuoriin, tiettömiin taipaleisiin) sekä Suomen yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen tilaan». Jos tämä mer­kintä perustuu tosiasioihin, niin se todistaa, että ainakin jo marraskuun 20 pnä oli Leningradin sotilaspiirissä sotaa Suomea vastaan pidetty todennäköisenä tai ainakin mahdollisena (aikakauskirja »Znamja» 1940 n:o 6—7 ss. 40—89).

Marraskuun 29 pnä iltamyöhällä Molotov piti radiossa puheen, joka oli osoitettu »Neuvostoliiton kansalaisille». Hän mainitsi, miten neuvostohallitus oli kahden viimeisen kuukauden aikana kärsivällisesti käynyt neuvotteluja Suomen hallituksen kanssa ehdotuksista, jotka neuvosto­hallitus silloisessa rauhattomassa kansainvälisessä tilassa katsoi välttämättömiksi maan ja erikoisesti Leningradin turvallisuuden vuoksi. Suo­men hallitus asettui kuitenkin neuvotteluissa leppymättömän vihamieli­selle kannalle ja, sen sijaan että ystävällisellä tavalla olisi haettu pohjaa sopimukselle, Suomen silloiset johtomiehet, tyydyttääkseen ulkomaisia imperialisteja — vihan lietsojia Neuvostoliittoa vastaan — kulkivat toista tietä eikä neuvotteluista tullut mitään. Sitten Molotov kertoi suomalaisten sotilaiden toimeenpanemasta provokaatiosta, joka oli joh­tanut Neuvostoliiton sotilasosastojen tykeillä ampumiseen ja uhreihin ja että Neuvostoliiton ehdotukset välikohtausten välttämiseksi eivät olleet vieneet tulokseen, vaan vieläpä Suomen taholta oli tosiasia julkeasti kielletty. Kaikki tämä oli osoittanut, miten Suomen silloinen hallitus, sotkeutuneena neuvostovastaisiin suhteisiin imperialistien kanssa, pysyi vihamielisessä asenteessaan Neuvostoliittoon eikä halun­nut noudattaa sovittua hyökkäämättömyyssopimusta, minkä vuoksi neuvostohallituksen oli pakko ilmoittaa katsovansa itsensä vapaaksi sanotun sopimuksen sitoumuksista ja tekemään uusia ratkaisuja.

Tämä kaikki sisälsi samaa, mitä neuvostohallitus oli ilmoittanut ja mitä meidän puoleltamme ei voitu myöntää oikeaksi. Erikoisesti on huomattava Molotovin väitteet, että Suomi oli toiminut neuvostovastaisten imperialististen ulkovaltojen so. länsivaltojen, Englannin ja Rans­kan, vaikutuksen alaisena. Tässä syytöksessä ei ollut pienintäkään perää. Mutta kun Kreml nähtävästi ei saattanut uskoa pienen Suomen yksin ajattelevan sotilaalliseen vastarintaan ryhtymistä suurta Neuvosto­-Venäjää vastaan, on mahdollista, että Neuvostoliiton johtomiehet, sy­vässä epäluuloisuudessaan ja arvostellessaan väärin Suomen kansan katsantotapaa, arvelivat asian niin olevan.

Molotovin puhe sisälsi vielä seuraavat huomiota ansaitsevat ajatukset.

»Meille vihamielinen ulkomainen lehdistö väittää», Molotov sanoi, »että Neuvostoliiton toimenpiteiden tarkoituksena on anastaa tai yhdistää Neuvostoliittoon Suomen alue. Tämä on ilkeämielinen herjaus. Neuvostohallituksella ei ole ollut eikä ole sellaisia aikomuksia. Vielä enemmän. Jos todellinen Suomi noudattaa ystävällistä politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan, niin neuvostohallitus, joka aina on pyrkinyt ystävällisiin suh­teisiin Suomen kanssa, olisi valmis tyydyttämään sen toivomuksia, mikäli on kysymys alueellisista myönnytyksistä Neuvostoliiton taholta. Tällä ehdolla neuvostohallitus olisi valmis myötämielisesti harkitsemaan vieläpä kysymystä nykyisessä Neuvosto-Karjalassa asuvan Karjalan kansan liittämisestä sille sukua olevaan Suomen kansaan yhdeksi riippu­mattomaksi Suomen valtakunnaksi. Tätä varten on kuitenkin välttämä­töntä, että Suomen hallitus ei asetu Neuvostoliittoon vihamieliselle, vaan ystävälliselle kannalle, mikä vastaisi kummankin valtakunnan perusetuja.

»Toiset väittävät», — Molotov jatkoi, »että meidän toimenpiteemme ovat suunnatut Suomen itsenäisyyttä vastaan tai tarkoittavat sekaantu­mista sen sisäisiin ja ulkopoliittisiin asioihin. Tämä on samanlainen ilkeämielinen herjaus. Me pidämme Suomen, mikä järjestelmä siellä onkaan voimassa, riippumattomana ja suvereenisena valtakuntana kaikessa sen sisä- ja ulkopolitiikassa. Olemme lujasti sillä kannalla, että Suomen kansa itse ratkaisee, niin kuin tarpeelliseksi katsoo, sisäiset ja ulkomaiset asiansa. Neuvostoliiton kansat tekivät aikoinaan mitä oli tarpeen itsenäisen Suomen luomiseksi. Meidän maamme kansat ovat vast’edeskin valmiit antamaan apuaan Suomen kansalle sen vapaan ja riippumattoman kehityksen turvaamisessa.

»Neuvostoliitolla ei ole myöskään aikomuksia millään tavalla supistaa muiden valtojen etuja Suomessa. Suomen ja muiden valtioiden väliset keskinäiset suhteet ovat yksinomaan Suomen oma asia, eikä Neuvostoliitto katso olevansa oikeutettu siihen sekaantumaan.

»Meidän toimenpiteidemme ainoana päämääränä on Neuvostoliiton ja erikoisesti Leningradin ja sen 3 1/2 milj. asukkaan turvallisuuden takaaminen. Nykyisessä sodan kärjistämässä kansainvälisessä tilanteessa me emme voi jättää tämän valtakunnalle elintärkeän ja kiireellisen tehtävän ratkaisemista riippuvaksi Suomen hallitusmiesten pahasta tahdosta. Neuvostoliiton täytyy itse ponnistuksillaan ratkaista tämä tehtävä ystävällisessä yhteistyössä Suomen kansan kanssa.»

Minulla on nyt vasta ollut tilaisuus tarkemmin perehtyä siihen, mitä Molotov puheessaan lausui Neuvostoliiton aikomuksista Suomen itsenäisyyteen ja sen kunnioittamiseen nähden. Ne olivat oikeita ajatuksia ja juuri sitä, minkä mekin täysin hyväksymme ja mikä Suomen ja Neu­vostoliiton välisissä suhteissa olisi perustukseksi pantava. Kun se toteu­tuu, katoavat epäsoinnut ja ristiriidat väliltämme.

Molotov sanoi olevan välttämätöntä, että Suomi ja sen hallitus ei asetu Neuvostoliittoon vihamieliselle, vaan ystävälliselle kannalle ja että se noudattaa ystävällistä politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Molotov nähtävästi piti silmällä Kuusisen hallitusta, joka parin päivän perästä astui näyttämölle. Näyttää siltä, että Kremlin mielestä — ainakin sil­loin — vain sellainen hallitus voisi luoda edellytykset sellaisille ystä­vällisille väleille, joita Molotov tarkoitti.

Seuraavana päivänä, marraskuun 30:ntena, Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitea ja joulukuun 1:nä »Suomen kansanhallitus» kääntyivät »Suomen työtätekevän kansan» puoleen laajoilla julistuksilla. Niissä solvattiin katkerasti tavalliseen tapaan Suomen hallitusta, »kansan pyöveleitä ja niiden apureja», »mustan taantumuksen koiralaumaa», ja samalla hahmoteltiin, millainen »Suomen kansanvaltainen tasavalta» tulisi olemaan. Niissä sanottiin, että tarkoituksena ei ollut muodostaa Suomeen neuvostovaltaa ja -järjestystä. Sellaista perustavan luontoista kysymystä koko yhteiskunnallisen järjestelmän muuttamisesta ei voinut ratkaista vain yksi puolue eikä sitä voitu vakauttaa vain hallituksen voimalla, vaan se vaati koko kansan ja erikoisesti talonpoikien suostumuksen ja eduskunnan vahvistuksen. — Suomi, joka ei ollut neuvosto­luontoinen valtakunta, ei saattanut liittyä Neuvostoliittoon, joka oli neuvostovaltakunta. Neuvostoliitto, noudattaen kansallista politiikkaansa, ei tahtonut, että sen voitaisiin väittää haluavan laajentaa rajo­jaan Suomen kustannuksella, minkä vuoksi Neuvostoliitto halusi säilyttää sellaisen erikoisen ja riippumattoman Suomen olemassaolon, joka oli sidottu Neuvostoliittoon vain molemminpuolisen avunantosopimuksen kautta. »Kansanhallitus» ilmoitti pyytävänsä Neuvostoliiton halli­tusta antamaan kaikkea välttämätöntä tukea puna-armeijan avulla ja ehdottavansa neuvostohallitukselle »Suomen kansan vuosisataisen toi­veen täyttämistä Karjalan kansan yhdistämiseksi siihen yhtenäiseksi ja riippumattomaksi Suomen valtioksi. Suomen kansanhallituksella on kaikki syy toivoa, että sen luja suuntaus ystävällisten suhteiden aikaan­saamiseksi Neuvostoliiton kanssa suo SSSR:n hallitukselle mahdollisuu­den suostua ehdotukseen.»

Julistuksessa esitettiin »kansanhallituksen lähimmäksi tehtäväksi» eräitä sisäpolitiikan ohjelmakohtia, jotka sisälsivät osittain jo Suomessa toteutettuja, esim. 8 tunnin työpäivän, ja joista vetävimpänä arvatenkin pidettiin vaatimusta »pakkoluovuttaa suurten tilanomistajain maat, mutta koskematta talonpoikien maihin ja omaisuuteen, ja antaa pakkoluovutetut maat maattomille ja vähämaisille talonpojille».

Arvatenkin Kuusinen kuten myös Kreml luuli »kansanhallituksensa» saavan Suomen kansassa huomattavaa kannatusta. Emigrantit ovat ylipäänsä vanhan isänmaansa huonoimpia ymmärtäjiä. Joka tapauksessa hänen puuhansa oli kumousyritys laillista hallitusta ja järjestystä vastaan, se perustui yksinomaan neuvostovenäläisten sotajoukkojen hyök­käyksen menestymiseen ja pysyisi vain niiden pistinten suojassa pystyssä.

Entä minkälaista valtiollista järjestystä ja hallitusta vastaan Kuusisen yritys oli suunnattu? Sellaista, joka perustui yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittuun yksikamariseen kansaneduskuntaan ja siitä riippuvaan hallitukseen samoin kuin samanlaisiin vaaleihin nojautuvaan presidenttiin. Mikä voi olla kansanvaltaisempi hallitus ja järjestelmä kuin Suomen? Kansan vaaleissaan ilmituomasta tuloksesta riippuu Suo­messa valtiollinen ja yhteiskunnallinen järjestys.

Ei ole ihme, että Kuusisen hallitus, jonka kanssa Neuvostoliitto kaksi päivää myöhemmin teki myöhemmin mainittavan sopimuksen ja joka oli järjestetty yhteistoimin Kremlin kanssa, herätti Suomessa syvää epäilyä. Sitä pidettiin huonosti naamioituna yrityksenä Suomen itse­näisyyden tuhoamiseksi, siitä huolimatta, mitä Molotov puheessaan oli lausunut.

Molemminpuolinen epäluuloisuus Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä on tosiaan ollut hirmuinen. Tulevaisuuden ongelma on, eikö näihin oloihin voida saada muutosta ja eikö asioita voida johtaa parempaan suun­taan? Olisi päästävä siihen, että Neuvostoliiton puolelta, kun on kysy­myksessä sen usein ilmoittama sotilaallinen tarkoitusperä, voidaan luot­taa Suomen todella kansanvaltaiseen tasavaltaan ja sen hallitukseen sellaisina kuin ne Suomen kansan tahdon mukaisesti esiintyvät. Ja Suomen puolella olisi saatava synnytetyksi se vakaumus, että se, mitä Molotov puheessaan marraskuun 29 pnä 1939 lausui Neuvostoliiton aiko­muksista Suomeen nähden ja Suomen itsenäisyydestä, on vilpitöntä ja totta ja että Neuvostoliitto tulee näitä periaatteita noudattamaan. Jos tähän päästäisiin, olisi varma pohja luotu Suomen ja Venäjän hyville väleille.

Tapaukset riensivät yhä kiihtyvällä vauhdilla, eikä niiden pysähdyttäminen enää ollut mahdollista: säännöllinen ilmiö sodan edessä, niin kuin viime vuosikymmenien historia on osoittanut. Näinä päivinä koetin edelleen saada aikaan yrityksiä syntyneestä umpikujasta tavalla tai toisella pääsemiseksi. Aamulla 27 pnä olin Erkon luona, jolloin puhuimme jonkun puolueettoman valtion välityksestä neuvottelujen aikaansaami­seksi. Erkko ajatteli, että Suomen edellisenä päivänä Neuvostoliitolle antaman vastausnootin johdosta voisi syntyä keskustelua, joka saat­taisi antaa aihetta neuvotteluihin. — Päiväkirjastani marraskuun 27 pnä: »Hänellä (Erkolla) ei näy olevan mitään positiivisia suunnitelmia, joiden tärkeydestä huomautin. ——— Erkko sanoi taas uudelleen, että hän ei voi olla mukana tukikohdan luovuttamisessa Venäjälle, vaan hän tulee eroamaan; hän on niin jyrkästi julkisuudessa esittänyt kan­tansa tukikohtaa vastaan. — Minä huomautin, että ’passiivinen vasta­rinta’ ei voi johtaa mihinkään tulokseen. Se voi olla meille itsellemme hyödyksi, mutta passiivisella vastarinnalla ei voi pakottaa Venäjää alistumaan meidän vaatimuksiimme. Aluksi Erkon ja minun välinen keskustelu oli jotenkin vakavaa, vieläpä jyrkänpuoleista. Sanoin Erkolle suoraan, että nyt on kysymys Suomen valtakunnan olemassaolosta tai sen turmiosta. Myöhemmin Erkko alensi puheensa sävyä ja erosimme hyvässä sovussa.»

28. 11.: »Puhuin Tannerin kanssa puhelimitse ja kysyin mitä hallitus aikoi. Tanner vastasi, että paraikaa valmistettiin vastausnoottia Venä­jälle. Sanoin keskustelun Erkon kanssa eilen tehneen minuun avutto­man vaikutuksen. Tanner kysyi, mitä minun mielestäni olisi tehtävä. Vastasin: Asema on käynyt yhä kestämättömämmäksi. Olisi pidettävä silmällä konstruktiivista tarkoitusperää, niin että löydettäisiin ulospääsy tästä tilanteesta. Meidän pyrkimyksenämme pitäisi olla neuvottelujen uudestaan käyntiin saattaminen, mutta silloin meillä tulee olla jokin uusi tai modifioitu ehdotus. Menettely: joko neutraalisen valtion välitys tai se, että Yrjö-Koskinen jollakin tavalla hoitaa asian Moskovassa. Tätä kaikkea pitäisi hallituksen miettiä ja koettaa löytää ulospääsy. Ellei saada neuvotteluja aikaan, on oltava valmiit menemään sotaan, mutta se ei olisi meille suinkaan paras ratkaisu.»

Suomen lehdet sisälsivät 29 pnä tietoja Venäjän sanomalehtien yhä kiivaammista Suomeen kohdistuneista hyökkäyksistä sekä Neuvostoliitossa pidetyistä Suomea vastaan suunnatuista kiihotuskokouk­sista.

Päiväkirjastani 29. 11.: »Puhuin Tannerin kanssa puhelimitse. Hallitus oli tänään hyväksynyt uuden vastausnootin Molotoville. Samalla oli Yrjö-Koskinen saanut tehtäväkseen koettaa ottaa selvää, ’miten maa makaa’. Tanner sanoi, että tämä meteli Venäjän puolelta on kyllä tar­peen, jos tahdotaan täällä kotona saada läpi pitemmälle meneviä ehdo­tuksia, sillä muuten niitä ei täällä yleinen mielipide hyväksyisi.»

Tässä Tanner mahdollisesti oli oikeassa. Yleinen mielipide Suomessa oli, aseman väärinarvostelujen johdosta, joutunut harhateille. »Suomen hallituksella ei ollut pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa tapahtu­mien kulkuun. Se tiesi nauttivansa kansansa luottamusta vain niin kauan kuin se ei taipunut vaatimuksiin, jotka olisivat merkinneet maan vapaudesta ja itsenäisyydestä luopumista» — kirjoitti sodan jälkeen eräs sotilas.1 — Viittaus, että maan hallitus olisi voinut suostua vaati­muksiin, jotka tiesivät maan vapaudesta ja itsenäisyydestä luopumista, on karkea loukkaus. — En osaa sanoa, oliko valtakunnan hallituksen, presidentin, valtioneuvoston ja eduskunnan, arvovalta ja vaikutus to­siaan painunut niin matalalle, etteivät he, joilla oli ja täytyi olla asioista parempi tieto kuin tavallisella kansalaisella, »kadun miehellä», olisi voi­neet harkita, mikä maan pelastamiseksi oli paras tie. Tällaisen asiain­ tilan mahdollisuus on demokratian varjopuolia. Syy siihen, että tällai­seen asemaan oli jouduttu, oli johtavien piirien, ensi sijassa hallituksen. Varsinkin viimeksi kuluneet ajat ovat osoittaneet, miten suurissakin kansoissa yleinen mielipide on johdettavissa ja miten sen vuoksi vastuu sitä ankarampana painaa johtajia. Että asemaa oli meillä kokonaan väärin arvosteltu, sen osoitti tapausten kulku. Meillä oltiin varmat siitä, etteivät venäläiset hyökkäisi — marraskuun puolivälissä ajateltiin laajaa sotaväen kotiin päästämistä; luultiin että saisimme aseellista apua ulkomailta ja uskottiin että kestäisimme sodan, varsinkin koska Neuvosto­-Venäjää pidettiin sotilaallisesti ja sisäisesti heikkona. Kaikissa kohdissa erehdyttiin. — Millaista väärinarvostelua meillä sotilaspiireissä esiin­tyi, osoittaa kenraaliluutnantti Öhquistin esitelmä syksyllä 1940 Uus­maalaisessa osakunnassa, jossa hän esitti pitkän luettelon neuvostojouk­kojen suomalaisille tuottamia yllätyksiä.

Minun nuoruudessani laulettiin eräässä vanhassa operetissa:

»Jag fattar icke just så snart,

men det är så underbart

hur efteråt blir allting mig så klart.»

—  »Minä en juuri käsitä nopeasti,

mutta on hyvin merkillistä,

miten jälkeenpäin kaikki

tulee minulle niin selväksi.»

Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä. Suomessa oli vallalla jonkinlainen fatalistinen, sallimukseen luottava mieliala, itsetiedoton usko oikean asiamme voittoon. Ei tahdottu loppuun saakka ajatella edessä olevien tapausten mahdollista, vieläpä todennäköistä kulkua. Jollakin tavalla, jota ei voitu itselle tehdä selväksi, uskottiin ja toivottiin että pelastuisimme, kun itse tekisimme velvollisuutemme äärimmäisyyteen saakka. Myös vaikutti meillä, niin kuin kaikkialla muualla, Neuvostoliiton voimien aliarvioiminen, joka perustui siihen luuloon, etteivät bolševikit länsimaille vieraan taloudellisen ja yhteiskunnallisen järjestelmänsä nojalla kykenisi edes hirvittävällä ylivoimallaan saavuttamaan mainittavia tuloksia — luulo, jonka Suomen mutta varsinkin Saksan—Neuvosto­liiton sota on osoittanut vääräksi.


1 T. Peitsara, Suomen ja Venäjän talvisota 1939—40, s. 7.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.