IV. Ensimmäiset neuvottelut Moskovassa

Moskovaan saavuimme lokakuun 11 pnä aamulla. Asemalla oli vastassa ulkoasiainkomissariaatin protokollapäällikkö Barkov ja lähetti­läämme Yrjö-Koskinen lähetystön henkilökunnan kanssa sekä Ruotsin lähettiläs Winther ja Ruotsin lähetystön virkamiehiä.

Neuvottelin koko päivän Yrjö-Koskisen kanssa, jonka vanhastaan tunsin. Olin ollut hänen isävainajansa, senaattorin ja kouluhallituksen ylijohtajan, hyvä ystävä. Edessä olevista neuvotteluista olimme yhtä mieltä siinä, että oli koetettava välttää ristiriitaa ja saada aikaan sopimus Neuvostoliiton kanssa, koska Suomen tulevaisuus voi olla kysy­myksessä.

Yrjö-Koskinen tiedusteli puhelimella ulkoasiainkomissariaatista, mil­loin voisin tehdä tutustumiskäynnin ulkoasiainkomissaari Molotovin luo. Molotov tiedotti ottavansa minut vastaan samana päivänä illalla, mutta myöhemmin ilmoitettiin, että »koska Molotov edellytti minun matkan jälkeen olevan väsynyt», hän pyysi minun tulemaan vasta seu­raavana päivänä. Neuvosto-Venäjän ja Liettuan sopimus oli samana päivänä allekirjoitettu, ja Molotov tarjosi sinä iltana päivälliset Liet­tuan valtuuskunnalle.

Torstaina, lokakuun 12:ntena klo 17 oli sekä tutustumiskäynti että ensimmäinen kokous Kremlissä, jossa Molotovilla kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajana — pääministerinä — oli työhuoneensa. Kuljin nyt ensi kerran Kremliin minulle myöhemmin tutuksi tulevaa tietä. Jo ulkonainen meno oli, varsinkin ensi kerralla, mielenkiintoinen. Minua seurasi, kuten aina myöhemminkin liikkuessani Moskovassa, kaksi valtiollisen poliisin edustajaa. Heistä ei ollut vastusta. He olivat ystävällisiä nuoria miehiä, auttoivat minua ja myöhemmin vaimoani opastamalla teattereissa, museoissa yms. sekä antamalla neuvoja tuntemattomassa kaupungissa.

Kremliin mentäessä ajoi minun autoni ensimmäisenä. Perässäni tuli­vat vartijat omalla autollaan. Kremlin portilla oli upseeri, joka tiesi tulostani. Vakuututtuaan henkilöllisyydestäni hän lähti ajamaan edellä, ja meitä oli siten kolme autoa karavaanissa. Kreml on alueeltaan laaja kuin pieni kaupunki. Portaiden edessä oli vastassa Kremlin komendantti, joka sotilaan äänellä esitti itsensä ja, noustuamme hissillä toiseen kerrokseen, astui edellä pitkän käytävän kautta odotushuoneeseen. Hetken kuluttua meidät vietiin Molotovin suureen työhuoneeseen. Sen toisessa päässä oli hänen työpöytänsä ja työpöydän vieressä ovi seuraavaan huoneeseen, josta tuli Stalin. Huoneen toisella seinällä oli pitkä neu­vottelupöytä.

Neuvostoliiton puolelta olivat kokouksessa läsnä itse Stalin sekä Molotov ynnä ulkoasiainkomissaarin apulainen Potemkin ja Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs Derevjanski. Meidän puoleltamme, paitsi minua, ministeri Yrjö-Koskinen sekä sotilasasiantuntija, eversti Paasonen ynnä sihteerinä jaostopäällikkö Nykopp.

Näin ensi kerran sekä Stalinin että Molotovin. On luonnollista, että tutustuminen Staliniin, 170-miljoonaisen valtakunnan valtiaaseen, josta koko maailman sanomalehdistössä ja kirjallisuudessa oli niin paljon kerrottu, herätti mielenkiintoni. Hetki — varsinkin Baltian maiden sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen ja omien neuvottelujemme edessä, joiden painavuus oli minulle yhä enemmän selvinnyt — ei ollut omiaan Stalinin henkilöllisyyden ulkokohtaiseen ja rauhalliseen tarkasteluun.

Stalinista on paljon kirjoitettu. Arvostelut ovat olleet niin kuin odotettava on, hyvin erilaisia. Neuvostoliiton viralliset elämäkerrat samoin kuin sanomalehdet ja muut julkaisut olivat täynnä ylenpalttista ylis­tystä. Puheissa ja kirjoituksissa häntä kutsuttiin »Suureksi Staliniksi», »kansojen suureksi johtajaksi» yms. Toisaalta Stalinin vihamiehet käyttivät hänestä kovimpia ja ankarimpia sanoja, mitä sanavarastostaan löysivät.

Syksyllä 1939 Stalin oli neuvotteluissamme kahdeksasta kokouksesta läsnä seitsemässä. Ollessani Suomen lähettiläänä Moskovassa olin hänen luonaan ainoastaan yhden kerran. En yritäkään kuvata häntä mitenkään syvällisesti. Stalin oli pukeutunut kuvista tunnettuun puolisotilaalliseen harmaaseen takkiinsa, joka oli napitettu kaulaan asti, hänellä oli jalassa pitkävartiset saappaat ja kädessä piippu. Hän oli tanakkatekoinen, tuu­heatukkainen ja tuuheaviiksinen. Hän istui neuvottelupöydän päässä, vasemmalla puolella pöydän toisella sivulla olivat Molotov ja muut venäläiset, ja toisella puolen minä ja muut suomalaiset. Stalin otti in­nokkaasti osaa neuvotteluihin, nousi toisinaan ylös ja käveli edestakaisin seuraten kuitenkin tarkasti keskustelua ja istuutui jälleen paikalleen. Hän teki voimakkaan ja harkitsevan sekä asiallisen miehen vaikutuksen, puhui lyhyesti ja selvästi ja ymmärsi huumoria, mikä muuten käykin ilmi hänen julkaistuista puheistaan ja kirjoituksistaan. — Minuun hän ei tehnyt epämiellyttävää vaikutusta.

Molotovia, jonka luona myöhemmin jouduin käymään monilukuisia kertoja, hänen vihamiehensä aikoinaan kutsuivat »Uutteraksi keskinkertaisuudeksi». Ulkonaisesti hän tosin ei tee huomattavaa vaikutusta — likinäköisyytensä vuoksi hän käyttää nenälaseja — mutta ei tar­vinnut paljon keskustella hänen kanssaan havaitakseen tällaisen väitteen täysin perättömäksi. — Hän oli ankaran työteliäs, mieskohtaisessa esiintymisessään vaatimaton; puheissaan asiallinen ja lyhytsanainen eikä fraaseja rakastava. Hän on harras venäläinen patriootti, jonka sydä­messä — marxilaisten ennakkoluulojen paksun kuoren alla — on suuri rakkaus synnyinmaahan ja joka asettaa Venäjän kansan ja valtakunnan edut kaiken muun edelle — kuten sanoo hänestä eräs neuvostohallin­non keskuksessa palvellut, kommunistien kanssa välinsä rikkonut venä­läinen emigrantti. Siis: Venäjän suurvallan tyypillinen ja lahjakas edus­taja. Minulle hän oli aina mieskohtaisesti kohtelias ja ystävällinen, mutta neuvotteluissa vaikea ja jyrkkä. »Un negociateur terrible», — »pelottava neuvottelija», sanoi hänestä eräs ulkomaalainen diplomaatti.

Samana päivänä, jolloin minulla oli ensimmäinen neuvottelu Krem­lissä, kävi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain suurlähettiläs Steinhardt Molotovin luona ja antoi hänelle presidentti Rooseveltin henkilökohtai­sen viestin, joka oli osoitettu Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle Kalininille. Roosevelt esiintoi »sen har­taan toivomuksen, ettei Neuvostoliitto esittäisi Suomelle mitään sel­laisia vaatimuksia, jotka olisivat ristiriidassa molempien maiden välis­ten ystävällisten ja rauhallisten suhteiden säilyttämisen ja kehittämisen sekä niiden itsenäisyyden kanssa». Arvatenkin tämän presidentti Roose­veltin toimenpiteen johdosta Steinhardt oli optimistinen: »Suomen asia on hyvällä kannalla», hän sanoi. Molotov oli vastannut Steinhardtille Neuvosto-Venäjän vaatimusten olevan kohtuullisia. »Päästään kyllä tulokseen, jos Suomen hallitus asettuu järkevälle kannalle.» — Niin olen merkinnyt päiväkirjaani.

Myös Ruotsin, Norjan ja Tanskan hallitukset tukivat meitä diplomaattisesti. Molotov ei tosin ottanut pohjoismaiden lähettiläitä sinä päivänä vastaan, mutta he lähettivät hänelle samansisältöiset nootit. Niissä sanottiin kaikkien pohjoismaiden seuraavan vakavasti neuvotteluja, joihin ryhdyttiin Neuvostoliiton ja Suomen välillä, ja esiintuotiin se toivomus ja vakaumus, ettei näillä neuvotteluilla tarkoitettu mitään, mikä estäisi Suomea täysin riippumattomana ylläpitämästä puolueet­tomuuttaan, jota se läheisessä yhteistoiminnassa muiden pohjoismai­den kanssa oli noudattanut. Lopuksi lausuttiin vilpitön toivomus, että neuvottelut voisivat lujittaa ystävällisiä suhteita Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Diplomaattisen kielenkäytön huomioon ottaen noottien samoin kuin presidentti Rooseveltin viestin tarkoitus oli riittävän selvä.

Olimme siis saaneet diplomaattista tukea. Silloin minäkin olin taipuvainen yliarvioimaan tämän tuen merkitystä. Merkitsin päiväkirjaani: »Pohjoismaiden yhteistoiminta näyttää nyt olevan meille hyväksi. Emme ole yksin, niin kuin Baltian valtiot. Venäjä huomaa Suomen asian koskevan myös muita.» Asiain kulku osoitti kuitenkin, etteivät Kremlin johtomiehet panneet painoa enempää suurten Amerikan Yhdys­valtojen presidentin kuin pienten pohjoismaiden hallitustenkaan esityk­sille. He tiesivät, ettei diplomaattisten toimenpiteiden takana tulisi olemaan aseellista voimaa.

Kalinin lähetti presidentti Rooseveltin viestiin seuraavan vastauksen: »Katson olevan syytä huomauttaa Teille, Herra Presidentti, että Neuvostoliiton hallitus on vapaasta tahdostaan tunnustanut Suomen Tasa­vallan valtiollisen itsenäisyyden joulukuun 31 pnä 1917 ja että Suomen täysivaltaisuus on taattu Neuvosto-Venäjän ja Suomen välisellä loka­kuun 14 pnä 1920 allekirjoitetulla rauhansopimuksella. Neuvostoliiton hallituksen edellä mainitut toimenpiteet ovat määränneet Neuvostolii­ton ja Suomen välisissä suhteissa vallitsevat pääperiaatteet. Nykyisiä neuvotteluja Neuvostoliiton ja Suomen hallitusten välillä on käyty juuri näiden periaatteiden mukaisesti. Kysymyksessä olevien neuvottelujen tarkoituksena on, päinvastoin kuin ovat väittäneet sellaiset piirit, joita Euroopan rauha ei näytä kiinnostavan, lujittaa Neuvostoliiton ja Suo­men välisiä suhteita ja vahvistaa näiden maiden ystävällistä yhteis­ toimintaa Neuvostoliiton ja Suomen turvallisuuden takaamiseksi.»

Kertoessaan puheessaan Korkeimman Neuvoston kokouksessa loka­kuun 31 pnä Rooseveltin toimenpiteestä Molotov lisäsi sangen epäkohteliaasti: »Voitaneen luulla Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen suhteiden olevan paremmat, sanokaamme, Filippiineihin tai Kuubaan, jotka kauan sitten ovat vaatineet Yhdysvalloilta vapautta ja riippumattomuutta voimatta sitä saada, kuin Neuvostoliiton suhteiden Suomeen, joka kauan sitten sai Neuvostoliitolta sekä vapauden että valtakunnallisen riippu­mattomuuden.»

On aika käsitellä ensimmäisen kokouksen kulkua.

Keskustelu sekä nyt että myöhemmin tapahtui »vapaasti». Vuoro­puhelu kulki ilman muodollisuuksia. Usein tutkittiin yhdessä pöydällä olevia karttoja, jolloin myös aiheutui vilkasta sananvaihtoa.1

Asemamme neuvotteluissa oli vaikea. Vastapuoli oli sotilaallisesti vahva suurvalta, jota vastaan meidän aseelliset voimamme eivät saat­taneet kestää. Neuvostoliitto oli hyvissä väleissä Saksan kanssa ja Saksa oli tunnustanut Suomen kuuluvan Neuvostoliiton intressipiiriin, niin kuin myöhemmin on käynyt ilmi ja edellä on mainittu. Emme voineet odottaa aseellista apua miltään taholta, ja sen Neuvostoliitto hyvin tiesi. Meillä oli vain selvät sopimukset ja laillinen oikeus, mutta kun vastapuoli ei niitä tunnustanut eikä ollut riittäviä voimakeinoja, oli asemamme arveluttavan heikko. Emme tarkemmin tienneet, minkälaisia venäläis­ten ehdotukset olivat. Minulla ei ollut valtuutta ehdottaa mitään konkreettista, lukuun ottamatta keskustelua kolmesta pienestä Suomenlah­den saaresta. Tyydyinkin ensi kokouksissa etupäässä kuulemaan Neu­vosto-Venäjän vaatimuksia sekä esittämään yleisiä näkökohtia.

Kokouksen alussa Molotov sanoi neuvottelujen kohteena olevan sekä poliittiset että taloudelliset kysymykset. Viimeksi mainitut edellyttivät poliittisten kysymysten järjestämistä muuttuneen kansainvälisen tilanteen mukaisesti. Neuvostoliiton ja Suomen väliset suhteet olivat kulu­neiden 20 vuoden aikana olleet hyvät, mutta kun suhteet järjestettiin, vallitsi Euroopassa rauha, jota vastoin nyt oli suuri sota käynnissä. Tämä tilanne saattoi tuoda vaarallisia yllätyksiä, jotka koskivat niin hyvin Neuvostoliiton kuin Suomen turvallisuutta. Neuvostoliitto tunsi olevansa vaarassa, ja sen vuoksi oli tarpeen pikainen ratkaisu. Viron, Latvian ja Liettuan kanssa tekemillään sopimuksilla Neuvostoliitto oli ratkaissut turvallisuuskysymyksen molempien puolien etujen mukaisesti. Nämä sopimukset eivät koskeneet noiden maiden sisäisiä asioita, kuten yhteiskunnallisia ja taloudellisia oloja, eivätkä myöskään niiden ulko­politiikkaa. Näin ollen Baltian valtioiden itsenäisyys oli vahvistunut sopimusten johdosta. Nyt oli kysymyksessä samantyyppisen keskinäistä avunantoa koskevan sopimuksen solmiminen Suomen kanssa. Kuinka Suomen hallitus suhtautui tähän ehdotukseen? Molotov kysyi. — Missä muodossa sellainen sopimus voisi kiinnostaa Suomea?

Vastasin aluksi, että Suomen taholta oli haluttu keskustella kaupalli­sesta sopimuksesta. Silloin otettiin Neuvostoliiton taholta esille erinäisiä poliittisia kysymyksiä. Nyt ehdotettiin samanlaista sopimusta Suomen kanssa kuin Neuvostoliitto oli tehnyt Baltian valtioiden kanssa. Meidän politiikkanamme oli puolueettomuus. Kuuluimme samaan ryhmään kuin Ruotsi, Norja ja Tanska. Ja yhdenmukaisesti näiden valtioiden kanssa noudatimme ehdotonta puolueettomuutta ja halusimme pysyä kaikkien suurvaltojenvälisten selkkausten ulkopuolella. Suurvallan kanssa solmittu keskinäistä avunantoa koskeva sopimus ei soveltuisi puolueetto­muuteemme, koska siten voisimme joutua suurvaltojen välisiin risti­riitoihin. Mahdollisimman hyvien suhteiden ylläpitäminen Neuvostolii­ton kanssa oli politiikkamme tärkeimpiä päämääriä. Ymmärsimme Neu­vostoliiton turvallisuuspyrkimykset, jotka kuitenkin voitaisiin turvata muullakin kuin Neuvostoliiton taholta esitetyllä tavalla.

Sitten keskusteltiin Baltian maiden ja Neuvostoliiton sopimuksesta, minkä jälkeen Molotov kysyi, mitä olin tarkoittanut mainitessani Neuvostoliiton pyrkimykset voitavan toteuttaa toisella tavalla. Neuvostoliittokin tahtoi pysyä sotaisten selkkausten ulkopuolella, ja »Jumalan kiitos, tähän asti olemme siinä onnistuneet. Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitä voi tapahtua.» Tämän johdosta sain aiheen lausua meidän olevan valmiit myös puolustautumaan, jos kimppuumme hyökätään. — Molotov: »On luonnollista, että jokainen valtio on valmis puolusta­maan itseään.»

Keskustelun jatkuttua tällaiseen yleiseen suuntaan Stalin katkaisi sen kysyen: »Onko Suomen hallituksen kanta, ettei keskinäistä avun­antoa koskeva sopimus ole sopusoinnussa Suomen puolueettomuuspoli­tiikan kanssa?» Vastattuani »On» Stalin jätti kysymyksen avunantosopimuksesta ja siirtyi »toiselle linjalle». Paikkoja kartalta näyttäen hän sanoi: »Vuonna 1919 Judenitš suoritti hyökkäyksen Suomenlahden etelä­rannikon kautta Leningradia vastaan. Samana vuonna Englannin lai­vasto teki Suomenlahden kautta, käyttäen tukikohtanaan Koiviston saarta, hyökkäyksen Kronstadtia vastaan, jolloin kaksi venäläistä ris­teilijää upotettiin. Haluamme tehdä sellaiset yllätykset tulevaisuudessa mahdottomiksi. Mitä arvelette rajoitetusta paikallisesta avunantosopi­muksesta Suomenlahden puolustamiseksi? Kysymyksessä on Suomen­lahden väylän puolustus ja Gibraltarin tapainen tukikohta.»

Vastasin ymmärtävämme Leningradin puolustuksen näkökohdat ja voivamme neuvotella keinoista tämän päämäärän saavuttamiseksi, mutta Suomen mannermaan koskemattomuudesta emme voineet kes­kustella. Aluksi en tarkasti käsittänyt, millaista sopimusta Stalin ja Molotov tarkoittivat, mutta keskustelun kuluessa kävi selville, että siihen sisältyi tukikohdan luovuttaminen Neuvostoliitolle Suomenlahden pohjoispuolelta sekä lisäksi sitoumus, joka velvoittaisi molemmat maat, Suomen ja Neuvostoliiton, sodan sattuessa yhteisesti puolustamaan Suomenlahtea. Tämän johdosta huomautin, että Suomenlahden pysyminen sotatointen ulkopuolella on myös Suomen intressien mukaista, minkä vuoksi Tarton rauhansopimukseen oli meidän ehdotuksestamme otettu määräys Itämeren ja siis myös Suomenlahden neutralisoimisesta, mutta sellaista sopimusta, joka sisältäisi tukikohdan luovuttamisen vieraalle valtiolle Suomen alueelta, emme voineet hyväksyä. Molotov vastasi, ettei neutralisoiminen riittänyt. Ahvenanmaa oli neutralisoitu, mutta Suomi katsoi, ettei se ollut riittävä tae, vaan tahtoi yhdessä Ruotsin kanssa varustaa saaret. Se olisi myös paikallinen sopimus. Ahve­nanmaan puolustaminen oli verrattavissa heidän ehdottamaansa sopi­mukseen Suomenlahden yhteisestä puolustamisesta. Ahvenanmaan kysy­mys joutui useaan otteeseen keskustelun alaiseksi. Suomen hallituksen Ahvenanmaan asiasta Neuvostoliitolle antamaa noottia, joka oli Molo­tovilla käsillä, tutkittiin.

Saadakseni laajanpuoleiseksi leviävän keskustelun siirtymään konkreettisiin kysymyksiin lausuin, että Neuvosto-Venäjän taholta oli jo Tartossa v. 1920 sekä myöhemmin tehty Leningradin turvallisuuden vahvistamiseksi ehdotuksia, jotka koskivat Suomenlahden itäosassa olevia saaria ja joista olimme valmiit keskustelemaan, mutta Suomen mantereen koskemattomuudesta emme voineet luopua. Huomattuaan, että vastustimme »paikallista sopimusta», Stalin ja Molotov jättivät sen tällä kertaa ja siirtyivät »kolmannelle linjalle». — Molotov: »Meitä kiinnostaa kysymys siitä, kuinka Suomenlahden puolustus voitaisiin tehokkaasti turvata. Voisitteko vuokrata meille jonkin palan aluettanne Suomenlahden länsiosasta 30 vuodeksi? Tehän olette antaneet Englannille 99 vuodeksi nikkelikonsession Petsamossa Suomen Neuvostoliitolta Tarton rauhansopimuksessa saamalla alueella.» Keskustelu jatkui jon­kin aikaa Petsamon nikkelikonsessiosta. Huomautettuani Suomen saa­neen Petsamon korvauksena, Molotov sanoi: »Voimme tehdä vaihto­kaupan nytkin. Antakaa meille Suomenlahden länsiosassa samanlainen konsessio kuin Englannille Petsamossa, mutta sotilaalliseen tarkoituk­seen. Sitä paitsi Petsamon raja on huono. Haluamme Kalastajasaaren­non takaisin. Saatte korvauksen Itä-Karjalasta.»

Edelleen Molotov esitti Neuvostoliiton haluavan Leningradin puolustamista varten Karjalan kannakselta aluetta, minkä hän näytti kartalta. Stalin lisäsi Neuvostoliiton vielä haluavan Suomenlahden itäosassa olevat saaret, Suursaari mukaan luettuna. Molotov lupasi korvauksena puoli­toista kertaa suuremman alueen Repolasta, mutta Stalin korotti sen heti kaksinkertaiseksi. — »Saatte ne seudut, missä järjestitte kapinan meitä vastaan», hän sanoi leikillisesti. Hangon vuokraaminen Neuvostoliitolle ei merkitsisi Suomelle mitään vaaraa. Sinne tulisi 4-5 000 miehen suu­ruinen miehitysjoukko. »Mahdollisen selkkauksen sattuessa Neuvosto­liiton kanssa Suomi, joka voinee panna liikkeelle noin 100 000 miestä, helposti saattaa tuhota venäläisen joukon. — Te suomalaiset olette kummallisia ihmisiä. Vihanne tsaarin Venäjää vastaan oli täysin ym­märrettävää, mutta te olette ihan syyttä siirtäneet vihanne Neuvosto­liittoa vastaan. Luuletteko, että tsaarin Venäjä olisi näin neuvotellut kanssanne? Kaukana siitä», sanoi Stalin.

Saatuani täten selvän venäläisten vaatimuksista ilmoitin haluavani asettua yhteyteen hallituksen kanssa ja voivani vasta sen jälkeen jatkaa neuvotteluja. Molotov olisi tahtonut uuden neuvottelun jo samana päivänä klo 23 — kello oli silloin yli 18 — mutta sanoin sitä mahdottomaksi. Seuraavan kokouksen ajan määrääminen jäi eri sopimuksen varaan.

Kuten edellä olevasta käy ilmi, venäläisillä oli kolme eri »linjaa». Ensiksi samanlainen keskinäinen avunantosopimus kuin Baltian valtioiden kanssa tehty. Siitä Stalin luopui lyhyen keskustelun jälkeen ja siir­tyi toiselle linjalle: rajoitettuun, Suomenlahden yhteistä puolustamista tarkoittavaan »paikalliseen sopimukseen». Kun sitäkään emme hyväksyneet, hän jätti sen ja esitti kolmantena ehdotuksena tukikohdan Han­gosta sekä rajan siirtämisen Karjalan kannaksella ynnä Petsamossa.

Illalla lähetin sähkeen Helsinkiin.

Seuraavana päivänä ei ollut kokousta, koska sähkeeseeni ei ollut saapunut vastausta. Käytimme päivän vielä avoinna olevan suuren maanviljelysnäyttelyn katselemiseen. Eräs maatalousprofessori piti meille esitelmän Neuvostoliiton maanviljelyksestä esittäen mm. sangen kauniita numeroita tuloksista. Merkitsin päiväkirjaani: »Mutta jos sadot ja tuotanto ovat näin suuret, niin pitäisi olla tavaraa. Mutta sitä ei ole. Olisi toimitettava joku hyvä mies tutkimaan Venäjän oloja, jotta saa­taisiin oikea selvyys niistä.»

Saatuani vastauksen Helsingistä oli toinen kokous Kremlissä loka­kuun 14 pnä iltapäivällä.

Sotilasasiantuntijamme, eversti Paasonen oli laatinut muistion, jonka kokouksen alussa luin. Siinä esitettiin, että varsinkin sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli tehnyt sopimukset Baltian valtioiden kanssa, oli Suomenlahden puolustus kaikilta mahdollisilta tapauksilta turvattu. Neuvostoliiton Suomelle tekemät ehdotukset olivat sen tähden aiheettomia. Muistiossa käsiteltiin sitäkin teoreettista tapausta, että Neuvostoliiton vihollinen voisi Suomen sotilaallisesta vastarinnasta huolimatta päästä Suomen mantereelle ja yrittää sen kautta hyökätä Neuvostoliittoa vas­taan ja osoitettiin, miten vähäiset sellaisen yrityksen onnistumisen mah­dollisuudet olisivat. Muistion lopussa kosketeltiin Suomenlahden itä­osassa olevia kolmea saarta, Seiskaria, Lavansaarta ja Peninsaarta, jotka sijaitsivat lähellä Neuvostoliiton rannikkoa. Lausuin olevamme valmiit keskustelemaan niiden luovuttamisesta korvausta vastaan, jotta Neu­vostoliitto voisi liittää ne puolustusjärjestelmäänsä.

Stalin, joka kuunteli tarkasti muistion lukemista, sanoi sen olevan yksipuolinen ja Neuvostoliiton kannalta liian optimistinen. Heidän täy­tyi ottaa huomioon myös huonoimmat mahdollisuudet. — Molotov ei sanonut koskevansa muistioon: »Käsittelen asiat poliittisina kysymyk­sinä. Tarjoamanne kolme saarta ei riitä. Baltian maiden kanssa tehdyt sopimukset turvaavat Suomenlahden ainoastaan toiselta puolen. — Nyt on Euroopassa suuri sota käynnissä. Meidän tulee olla varuillamme. Siltä varalta, että tilanne esimerkiksi kaukaisessa idässä kehittyisi huolestuttavaan suuntaan, joka vaatisi huomion kääntämistä sinne päin, emme voi jättää Leningradin turvallisuuskysymystä sitä ennen järjestämättä. Leningrad sijaitsee 32 km rajalta. Meillä on nykyään tykkejä, jotka ampuvat 50—60 km. Teillekin on epäedullista että on olemassa pysyväinen uhka Leningradia vastaan, joka pilaa maittemme välit. Neuvostoliiton sotilasjohdon vaatimuksena on Pietari Suuren raja.» — Huolimatta vakuutuksestani, että hyvin tunsimme Pietari Suuren rajan, haettiin esille historiallinen kartta, jota yhdessä tutkittiin. — Minä: »Se raja olisi sekä sotilaallisesti tarpeeton että taloudellisesti ihan mahdoton». — Stalin näytti kartalta linjaa: Suvanto—Vuoksi—Äyräpäänjärvi­—Muolaanjärvi—Johannes. — »Sotilaat kuitenkin aina vaativat liikoja. Otamme huomioon Suomen kansan kunnianarkuusnäkökohdat ja tyy­dymme ehdottamaamme vähempään, josta emme voi luopua.»

Molotov siirtyi sitten Hankoon ja Suomenlahteen ja otti vielä esille Suomenlahden puolustamista tarkoittavan »paikallisen sopimuksen» kysyen, emmekö siihen suostuisi. Sopimus sisältäisi sekä tukikohdan Han­gosta että sitoumuksen yhdessä puolustaa Suomenlahtea. — Minä: »Haluamme pysyä jokaisen konfliktin ulkopuolella». — Molotov: »Tehän haluatte yhdessä Ruotsin kanssa puolustaa Ahvenanmaan saaria. Sehän on paikallinen avunantosopimus.» — Tästä asiasta virisi jälleen pitkä keskustelu, jolloin taas tutkittiin hallituksemme asiasta Neuvostoliitolle antamaa noottia. Molotov tahtoi rinnastaa Ahvenanmaan varustamissopimuksen ja Suomenlahden puolustussopimuksen. Huomautin uudes­taan, että heidän ehdottamansa sopimus ei soveltuisi Suomen puolueetto­muuteen. Jos meidän pitäisi täyttää avunantovelvollisuutemme, jou­tuisimme vedetyksi suurvaltasotaan. Oli myös otettava huomioon, että Neuvostoliitto on suurvalta, mutta Ruotsi ei ole.

Stalin ja Molotov luopuivat nyt lopullisesti Suomenlahtea koskevasta »paikallisesta sopimuksesta». — »Antakaa sitten meille Hanko, mainittu alue Karjalan kannakselta ja Suomenlahden saaret.» — Uudistin, että Hanko ja Karjalan kannas ovat Suomen mannermaata, josta emme voi mitään antaa. Ehdottamamme saaret tarjoaisivat riittävän suojan. — »Mitä te oikeastaan pelkäätte? Pelkäättekö Suomen hyökkäävän kimppuunne?» kysyin. — Molotov: »Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta. Pelkäämme provokaatiota kolmannen vallan taholta. Olemme kerran kokeneet hyökkäyksen ja meidän tulee huolehtia sen torjumisesta.»

Stalin: »Meidän täytyy voida sulkea pääsy Suomenlahdelle. Ellei Leningradiin johtava väylä kulkisi teidän rannikkoanne pitkin, ei meidän olisi lainkaan syytä ottaa esille koko kysymystä. Tsaarin aikaisella Venäjällä oli Porkkala ja Naissaaren linnoitukset 16″:n tykkeineen käytettävänään ja sitä paitsi laivastotukikohta Tallinnassa. Silloin vihollisen oli mahdotonta päästä tämän sulun läpi. Emme pyydä Porkkalaa, koska se sijaitsee liian lähellä Suomen pääkaupunkia. Hangon ja Paltiskin välille voidaan myös luoda tehokas sulku. Meripuolustuksella on sellainen laki, että pääsy lahdelle suljetaan lahden suulla, molemmilla rannikoilla olevien rannikkopatterien ristitulella. Teidän promemorias­sanne oletetaan, ettei vihollinen voi tunkeutua Suomenlahdelle, mutta jos vihollisen laivasto kerran on päässyt Suomenlahdelle, ei sitä enää voida puolustaa. Kysytte mikä valta voisi hyökätä kimppuumme? Englanti tai Saksa. Saksan kanssa meillä on nyt hyvät suhteet, mutta kaikki tässä maailmassa voi muuttua. Judenitš hyökkäsi Suomenlahden kautta ja myöhemmin Englanti teki samoin. Tämä voi toistua. Jos pelkäätte antaa meille tukikohtia mannermaalta, niin voimme kaivaa kanavan Hangon ympärille. Silloin tukikohta ei enää tulisi olemaan Suomen man­nermaalla. Sekä Englanti että Saksa voivat nyt lähettää Suomenlahdelle suuria laivastoyksiköitä. Epäilen, että ette silloin voi pysyä selkkauk­sen ulkopuolella. Kun sota näiden kahden välillä on loppunut, tulee voittajan laivasto Suomenlahdelle. — Me pyydämme, että etäisyys Leningradista rajalle tulisi olemaan 70 km. Se on minimivaatimus, eikä Teidän pidä luulla, että olisimme valmiit vähitellen tinkimään vaati­muksestamme. — Maantieteelle me emme voi mitään, Ettekä te voi sille mitään. Leningradissa ja sen ympäristössä on väkiluku noin 3 1/2 mil­ joonaa, miltei yhtä suuri kuin koko Suomessa. Kun Leningradia ei voida siirtää pois, täytyy raja muuttaa kauemmas. Koiviston suhteen on otet­tava huomioon, että jos sinne sijoitettaisiin 16″:n tykkejä, niin voitaisiin kokonaan estää laivastomme liikkeet Suomenlahden perukassa. Me pyy­dämme 2 700 km2 ja tarjoamme yli 5 500 km2. Tekeekö mikään muu suurvalta niin? Ei! Me olemme ainoat, jotka olemme niin tyhmiä.»

Minä: »Te puhutte aivan niin kuin Suomi uhkaisi Neuvostoliittoa sodalla.»

Stalin: »Emme pelkää hyökkäystä Suomen taholta, mutta Englanti tai Saksa voi harjoittaa painostusta pakottaakseen Suomen osallistu­maan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.»

Minä: »Te liioittelette tätä vaaraa. Hallituksemme ei voi suostua ehdottamaanne rajaan.»

Sen jälkeen keskustelu siirtyi Petsamoon. Tässä yhteydessä Molotov sanoi Venäjällä monen vaativan, että koko Petsamon alue pitäisi palauttaa Neuvostoliitolle. »Vuokratkaa meille joko Hanko tai Porkkala 30 vuodeksi, kuten olette antaneet englantilaisille konsession Petsamossa 99 vuodeksi.» — Jälleen väiteltiin Petsamon nikkelikonsessiosta. — Stalin: »Englanti on saanut konsession Petsamon alueella ja Saksa on sitä koettanut saada. Molempien tarkoituksena on hyökätä Muurmannin kimppuun.» Hän huomautti Venäjän myyneen Alaskan Yhdysvalloille. »Gibraltar on Englannin oma, eikä se estä Espanjan itsenäisyyttä. Suo­menlahden suun puolustaminen vaatii yhteistä tulenjohtoa, ja siksi meillä täytyy olla tukikohta lahden kummallakin puolella.» Repliikin­ vaihdon jälkeen määrittelin: »Katsomme Leningradin suojatuksi hyökkäyksiltä mereltä päin Suomenlahden kautta. Me puolustaudumme, jos puolueettomuuttamme loukataan, ja jos se tapahtuisi Neuvostoliittoa vastaan suunnatun hyökkäyksen yhteydessä, joutuisimme automaatti­sesti sotaan Neuvostoliiton puolustamiseksi.»

Molotov käänsi tavan takaa keskustelun Ahvenanmaan varustamiskysymykseen tahtoen esittää sen ennakkotapauksena, joka olisi verrat­tavissa siihen, että Neuvosto-Venäjän joukot voisivat olla puolueetto­man Suomen alueella, niin kuin Tukholman ehdotuksen mukaan ruotsa­laisia joukkoja voisi olla Ahvenanmaalla. Hän lisäsi: »Meidänkin etu­jemme mukaista on, että Suomi pysyy puolueettomana. Meillä ei ole mitään vaatimuksia Ahvenanmaan saariin. Toivomme, että voisitte pitää ne hallussanne. Mutta teidän täytyy myös ymmärtää meidän ase­mamme suurvaltana. Meidän täytyy voida sulkea pääsy viholliselta Suomenlahdelle.» — Minä: »Teidän täytyy myös ymmärtää meidän ase­mamme. Me emme voi suostua siihen, että meidän turvallisuuttamme supistetaan.» — Molotov: »Emme sormellakaan sekaantuisi teidän omiin asioihinne emmekä kajoaisi teidän itsenäisyyteenne.»

Stalin: »Vakuutan Teille, etteivät sopimukset Viron, Latvian ja Liet­tuan kanssa merkitse mitään uhkaa niiden itsenäisyydelle, päinvastoin se on vain lujittunut sopimusten kautta.» — Minä: »Meidän puolueettomuutemme on aivan ehdoton samoin kuin muiden pohjoismaiden. Me emme halua joutua vedetyksi mihinkään sotaan.» — Stalin: »Jos sovimme nyt esillä olevista kysymyksistä, niin meidän puolestamme voitte lin­noittaa Ahvenanmaan, kunhan teette sen yksin.»

Keskustelun kestettyä puolikolmatta tuntia ilmoitin, että kun esitetyt kysymykset ovat aivan uusia, minun täytyy matkustaa Helsinkiin neuvottelemaan hallitukseni kanssa. Molotov huomautti, ettei näiden asioi­den ratkaisua voida lykätä.

Stalin: »Te olette mobilisoineet ja evakuoitte kaupunkeja. Lehdissänne, puhutaan venäläisestä imperialismista. Myös me olemme lähettäneet joukkoja rajalle. Tämä tilanne ei voi kauan jatkua.»

Minä: »Ette voi uskoa, että me aikoisimme hyökätä kimppuunne.»

Stalin: »Se maksaa rahaa. Onko se politiikallenne välttämätöntä?»

Minä: »Ehdottamanne ratkaisu on Suomelle tavattoman vaikea. Ettekö voisi löytää muita keinoja Suomenlahden ja Leningradin turval­lisuuden varmentamiseksi?»

Stalin: »Jos asiat järjestyvät, voisimme vastavuoroisesti hävittää rajalinnoitukset Kannakselta, vahvistaa hyökkäämättömyyssopimusta ja suostua Ahvenanmaan linnoittamiseen, mikäli itse suoritatte sen.»

Sovittiin, että neuvotteluja jatkettaisiin Moskovassa lokakuun 20 tai 21 pnä ja että meille ennen lähtöämme annettaisiin kirjallinen se­lostus Neuvostoliiton ehdotuksista.

Kolmannessa kokouksessa samana iltana klo 21,30 saimme Neuvostoliiton kirjallisen ehdotuksen. Se oli seuraava:

»Neuvostoliiton päähuolena neuvotteluissa Suomen hallituksen kanssa on kaksi kysymystä:

a) Leningradin turvallisuuden varmistaminen;

b) varmuus siitä, että Suomi tulee ystävällisten suhteiden pohjalla olemaan lujassa yhteydessä Neuvostoliiton kanssa. Molemmat kohdat ovat välttämättömiä Neuvostoliiton Suomenlahden rannikon ja myöskin Viron, jonka itsenäisyyttä Neuvostoliitto on sitoutunut puolustamaan, rannikon säilyttämiseksi koskemattomina ulkoisen vihollisen hyökkäystä vastaan.

Tämän tehtävän täyttämiseksi on välttämätöntä:

1) että tykistötulella kyetään Suomenlahden molemmilta rannikoilta sulkemaan Suomenlahden suu, jotta vihollisen sota- ja kuljetuslaivat eivät voisi tunkeutua Suomenlahden vesille;

2) että kyetään estämään vihollisen pääsy niille Suomenlahden saa­rille, jotka sijaitsevat Leningradiin lännestä ja luoteesta johtavilla tulo­väylillä;

3) että siirretään Suomen raja Karjalan kannaksella, joka raja nyt on 32 km:n etäisyydellä Leningradista, so. kauaskantoisen tykin ammuk­sen ulottuvilla, jonkin verran kauemmas pohjoiseen ja luoteeseen.

Erikseen esiintyy kysymys Petsamon Kalastajasaarennosta, jossa raja on taitamattomasti ja keinotekoisesti vedetty ja joka on korjattava oheisen kartan mukaisesti.

Lähtien edellä esitetystä on välttämätöntä yhteisen sopimuksen ja yhteisten etujen perusteella ratkaista seuraavat kysymykset:

1) Hangon sataman ja sataman ympärillä 5—6 meripeninkulman säteellä etelään ja itään sekä 3 meripeninkulman säteellä länteen ja poh­joiseen olevan alueen vuokraaminen Neuvostoliiton hallitukselle 30 vuo­deksi rannikkotykistöllä varustetun meritukikohdan luomiseksi, joka kykenisi Suomenlahden etelärannalla sijaitsevan Paltiskin tukikohdan kanssa tykistötulella sulkemaan pääsyn Suomenlahdelle. Meritukikoh­dan suojaamista varten olisi Suomen hallituksen sallittava Neuvosto­liiton hallituksen pitää Hangon satamassa seuraava varuskunta:

1 jalkaväkirykmentti,

2 ilmatorjuntapatteristoa,

2 lentorykmenttiä,

1 hyökkäysvaunupataljoona, kaikkiaan ei 5 000 miestä enempää.

2) Oikeus Neuvostoliiton merivoimille käyttää ankkuripaikkana Lappohjan lahtea.

3) Seuraavien alueiden luovutus Neuvostoliitolle aluevaihtoa vastaan:

Saaret Suursaari, Seiskari, Lavansaari, Tytärsaari ja Koivisto, osa Karjalan kannasta Lipolan kylästä Koiviston kaupungin eteläiseen reu­naan asti, Kalastajasaarennon läntiset osat, yhteensä 2 761 km2 oheisen kartan mukaisesti.

4) Kolmannessa kohdassa mainittuja alueita vastaan Neuvostoliitto luovuttaa Suomen tasavallalle Neuvostoliiton aluetta Repolan ja Porajärven piiristä 5 529 km2 oheisen kartan mukaisesti.

5) Voimassa olevan Neuvostoliiton ja Suomen välisen hyökkäämättömyyssopimuksen lujittaminen lisäämällä siihen kohta, jonka mukaisesti sopimuspuolet sitoutuvat olemaan liittymättä sellaisiin valtojen ryhmi­tyksiin tai liittoihin, jotka suoraan tai välillisesti ovat vihamielisiä toi­selle taikka toiselle sopimuspuolelle.

6) Molemminpuolisten Karjalan kannaksella sijaitsevien, Suomen­-Neuvostoliiton rajaa pitkin kulkevien linnoitettujen vyöhykkeiden hävittäminen jättäen rajalle tavanmukaiset rajavartiojoukot.

7) Neuvostoliitto ei vastusta Ahvenanmaan saarten varustamista itse Suomen voimilla, edellyttäen, että Ahvenanmaan saarten linnoittamisasiassa ei millään ulkovallalla, niiden joukossa Ruotsilla, ole mitään tekemistä.»

Ehdotuksen kolmannessa kohdassa mainittujen Neuvostoliitolle luovutettavien saarien joukossa olivat aluksi myös Someri ja Narvi. Huomautin niiden tärkeydestä merenkululle. Stalin tarkasti karttaa ja pyyhki ne pois.

Kuudennen kohdan sanoin käsittäväni siten, että voisimme keskus­tella varustamattomasta vyöhykkeestä Karjalan kannaksella alueen­ luovutuksen vaihtoehtona. Stalin vastasi, ettei varustamaton vyöhyke voisi korvata alueenluovutusta, mikä oli välttämätön. Sen jälkeen voitaisiin molemmin puolin hävittää rajan läheisyydessä olevat linnoitukset ja jättää sinne vain rajan vartiointia varten tarpeelliset joukot.

Tahdoin vielä saada selville, olisiko mahdollista venäläisten esittämän Suomenlahtea koskevan »paikallisen sopimuksen» pohjalla päästä siedettävään tulokseen. Kysyin: »Jos tekisimme sopimuksen Suomenlahden puolustamisesta sillä pohjalla, että kumpikin puolustaisi omaa osaansa Suomenlahtea ja me sen mukaan pitäisimme jokaista vieraan vallan yritystä tunkeutua sotavoimillaan Suomenlahdelle sotatilana casus belli, niin voitaisiinko silloin jättää pois aluekysymykset? — Sta­lin vastasi: »Ei voida! Aluekysymykset liittyvät erottamattomana osana sopimukseen. Ei riitä, että te puolustatte omaa osaanne. Mutta jos Han­gossa on rykmentti neuvostovenäläisiä sotajoukkoja, merkitsisi hyökkäys Hangon tutkikohtaa vastaan sotaa koko Neuvostoliittoa vastaan ja vihollisen täytyisi laskea hyökkäävänsä Neuvostoliiton koko sotavoi­maa eli 120 divisioonaa vastaan.» Molotov lisäsi paikallisen sopimuksen sisältävän kaiken, mikä oli heidän ehdotuksessaan, ynnä lisäksi yleisen sitoumuksen yhdessä puolustaa Suomenlahtea.

Eversti Paasosen huomautukseen, että teknillisesti olisi kyllä mahdollista yhteisvoimin sulkea Suomenlahti ilman että Neuvostoliitolla olisi tukikohta Suomenlahden pohjoispuolella, Stalin vastasi: »Meillä ei ole täyttä luottamusta teihin. Sotatoimia ei siinä tapauksessa voisi alistaa saman komennon alaisiksi.»

Huomautin tällaisen ehdotuksen vaikuttavan yleiseen mielipiteeseen Suomessa hyvin huonosti, mihin Stalin vastasi, että asia voidaan selittää, koska kysymys on Leningradin turvallisuudesta.

Eversti Paasonen viittasi siihen, että Hangon tukikohtaan sijoitetta­vaksi suunnitellun suojamiehistön kokoonpano oli omiaan herättämään ihmetystä. Mikä olisi esimerkiksi hyökkäysvaunujen tehtävä? Hyökkäysvaunuja ei yleensä käytetä meripuolustukseen. Sitä paitsi Hankoon oli vaikea rakentaa lentokenttää.

Stalin: »Tankkipataljoona suorittaisi siellä vartiopalvelusta. Ellei lentokenttää voi rakentaa, täytyy siellä pitää vesitasoja. Yhteensä on ajateltu pitää 120 lentokonetta, sekä hävittäjiä että pommikoneita.»

Lopuksi syntyi vielä lyhyt vuorosanojen vaihto. Huomautin, että kaikki tämän tapaiset kysymykset oli alistettava eduskunnan hyväksyt­täväksi ja että ne vaativat, tullakseen pikaisesti ratkaistuiksi, 5/6 enem­mistön. — Stalin ja Molotov (leikillisesti): »Saatte kyllä 99 %:n kanna­tuksen ja meidän äänemme lisäksi.»

Eversti Paasonen kääntyi Stalinin puoleen: »Kuinka nämä Teidän ehdotuksenne soveltuvat yhteen Teidän tunnetun iskulauseenne kanssa: ’Me emme halua vaaksaakaan vierasta maata, mutta emme myöskään luovuta kenellekään tuumaa omaa maatamme?’»

Stalin: »Minä selitän teille. Puolassa emme ottaneet mitään vierasta maata, ja nyt on kysymys alueenvaihdosta.»

Lopuksi Stalin sanoi heidän odottavan meitä takaisin 20 tai 21 pnä lokakuuta.

Molotov: »Allekirjoitetaan sopimus 20 päivänä, ja seuraavana päivänä annan teille päivälliset.»

Vastasimme: »Saadaan nähdä! Paluumme aika riippuu hallituksestamme.»

Lähdimme Moskovasta samana iltana. Pyynnöstäni tuli Yrjö-Koski­nen mukanamme Helsinkiin.

Olen kertonut ensimmäisistä neuvotteluista laajanpuoleisesti, koska niistä kävi ilmi, miltä kannalta neuvostovenäläiset asioita katselivat ja miten he vaatimuksiaan perustelivat. Uusia näkökohtia ei myöhemmin esiintynyt.

Olivatko venäläisten lausunnot ja esitykset vilpittömiä? Meillä tätä epäiltiin. Tarkoituksena neuvostovenäläisillä oli saada parempi jalan­sija voidakseen helpommin hyökätä Suomea vastaan — näin meillä ajateltiin. — Vaikea on tietää venäläisten sisimpiä ajatuksia ja salaisia tarkoituksia. — Edellä mainitussa venäläisten minulle antamassa pro­ memoriassa oli, muun ohella, eräs painava kohta. Siinä sanottiin Neu­vostoliiton päähuolena neuvotteluissa Suomen hallituksen kanssa, paitsi Leningradin turvallisuuden vahvistamista, olevan »varmuus siitä, että Suomi tulee ystävällisten suhteiden pohjalla olemaan lujassa yhteydessä Neuvostoliiton kanssa» — tarkasti käännettynä: »varmuus siitä, että Suomi tulee pysymään lujasti ystävällisten suhteiden pohjalla Neuvostoliiton kanssa». Tämä sisälsi suoranaisen ohjelman Neuvostoliiton Suo­men-politiikalle — ohjelman, jota Kreml sitten on tahtonutkin johdon­mukaisesti toteuttaa.

Syytä lienee huomauttaa, että samat näkökohdat ja syyt, joilla bolše­vikit v. 1939 perustelivat vaatimuksiaan, ovat esiintyneet paljon aikaisemminkin.

Suomi on taloudellisesti ja sivistyksellisesti ollut Venäjälle vähäarvoinen. Mutta sotilaallisesti venäläiset ovat pitäneet Suomea, sen maantieteellisen aseman vuoksi, Venäjälle merkityksellisenä. Aikojen kuluessa Suomen tärkeys näkyy venäläisten ajatuksissa kasvaneen. Pietari Suu­ren mielestä Pietarin kaupungin turvallisuus vaati rajan siirtämistä Viipuriin asti, joskin hän, kuten myöhemmin kerron, rauhan saavutta­miseksi olisi ollut valmis luopumaan Viipurin kaupungista. Aleksanteri I:n aikana koko Suomi joutui Venäjän valtakunnan yhteyteen, joskaan Venäjän hallitus ei ainakaan silloin näy katsoneen Suomen valloitusta tärkeäksi. Mutta kun Venäjällä vuosisadan aikana oli ollut oikeus ryhtyä Suomen alueella sotilaallisiin toimenpiteisiin, näyttää Suomen sotilaalli­nen merkitys venäläisten ajatuksissa yhä vahvistuneen.

Suomen sotilaallinen merkitys Venäjälle näyttää muodostuneen venäläisille piintyneeksi luuloksi. Vieläpä asia askarrutti Kuropatkinista kaukana olevia kadetteja, Venäjällä v. 1905 muodostetun perustuslailliskansanvaltaisen puolueen jäseniä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen emigrantteina Ranskassa oleskelevat kadettipiirit, jotka aina olivat ol­leet Suomen ystäviä ja sen oikeuksien vilpittömiä puolustajia, esittivät v. 1919 julkaistuissa lentokirjasissa sotilaallisiin tukikohtiin ja Karjalan kannakseen nähden pitemmällekin meneviä vaatimuksia ja perustelivat niitä samalla tavalla kuin Stalin ja Molotov syksyllä 1939.1 Myös Tarton rauhanneuvotteluissa v. 1920 Neuvosto-Venäjän puolelta korostettiin kysymystä Leningradin puolustamisesta hyökkäykseltä Suomenlahden kautta ja tehtiin siinä tarkoituksessa ehdotuksia. — 1930-luvun viime puoliskolla alettiin sitten, kuten edellä on kerrottu, Neuvostoliiton ta­holta esiintuoda epäilyksiä, että Suomi voisi joutua taistelukentäksi hyökkäyksessä Neuvosto-Venäjää vastaan. Bolševikit olivat omaksuneet vanhat ajatukset pitäen silmällä Saksan suurvaltaa, joskin Stalin ja Molotov syksyllä 1939 puhuivat myös Englannista.

Ajatus, vaikka se olisi kansan mielikuvitukseenkin juurtunut, ei silti aina ole oikea. Jokaisen kansan historiasta — Venäjän historia ei tee siitä poikkeusta — löydetään myöhemmin epäoikeiksi ja epäonnistu­neiksi osoittautuneita, pitkät ajat yleistä mielipidettä hallinneita aja­tuksia ja suunnitelmia. Pyrkimys Neuvosto-Venäjän pohjoisen rajan ja Leningradin puolustamisen vahvistamiseen on ymmärrettävä. Eräät rajanmuutokset ja alueenvaihdot saattoivat mielestäni tässä tarkoituk­sessa v. 1939 tulla kysymykseen. Mutta tällä asialla on, suurvallan etujenkin kannalta katsellen, toinenkin puoli, vaikkeivät suurvallat sille pane painoa. Aleksanteri I piti Suomen kansan lojaalisuutta Napoleonin sotien aikana tärkeänä Venäjän selkäpuolen suojana. Nykyään ei suurval­tojen mielestä pienillä valloilla ole suuriakaan mahdollisuuksia varjella puolueettomuuttaan ja estyä joutumasta hyökkäyslaudaksi suurvaltojen välisissä sodissa. Pienet kansat ovat vuosikymmeniä eläneet kuvittelujen maailmassa ja monessa pienessä valtiossa on noudatettu epätoivoista, defaitistista, »vad-skulle-det-nytte?», »mitä-se-hyödyttäisi?» -politiikkaa, samalla kun niitä toisistaan hajottava »sauve-qui-peut», »pelastakoon­-itsensä-ken-voi» -politiikka on ollut niille määräävänä. Kaikki tämä ei ole ollut omiaan hälventämään suurvaltojen epäilystä pikkuvaltojen itsenäisinä elämisen mahdollisuuksista. Pikkuvaltojen politiikka on päättynyt vararikkoon ja vienyt siihen, että suuret suhtautuvat niihin yliolkaisesti — ehkäpä halveksivastikin.

Olot ovat kuitenkin erilaisia. Kansojen luonne, niiden sotilaalliset ominaisuudet, maantieteellinen asema ym. eivät ole samanlaisia. Jos Suomen kansa olisi lujasti vakuuttunut siitä, ettei sen tarvitse pelätä mitään Venäjän puolelta, olisi Suomi, kuten minä Stalinille lausuin, Venäjän automaattinen puolustaja Suomen alueen kautta yritettyä hyökkäystä vastaan. Kreml ei pannut puolustuskyvyllemme todellista merkitystä. — Hyvin varustetun Suomen — vv. 1939—40 olimme huonosti varustettuja — kukistaminen vaatisi kuitenkin jotenkin suuren armeijan. Tällaisen armeijan kuljettaminen laajan meren yli Suomen mantereelle, läpi puolustukselle edullisten rannikkojen, karien ja saaristojen, taistelemaan Suomen maaperällä ei voisi olla vailla huomatta­via vaikeuksia, varsinkin kun se Kremlin edellytysten mukaan tapah­tuisi samaan aikaan kun tuo suurvalta, tässä tapauksessa Saksa, olisi kiinni valtavassa hyökkäyksessä Neuvosto-Venäjää vastaan. EpäiIen, tokko Kreml oli laskelmissaan ottanut asian kaikki puolet huo­mioon.

Sellainen Neuvosto-Venäjän politiikka, että Suomi olisi voinut nou­dattaa julistamaansa puolueettomuutta, niin kuin se oli päättänyt tehdä ja olisi tahtonut tehdä, olisi Venäjänkin etujen kannalta ollut perus­teltavissa. Sovinnollisten ja hyvien välien luominen Suomen ja Neuvosto­-Venäjän välille olisi nähdäkseni ansainnut suurempaa huomiota kuin siihen Kremlissä näkyi omistetun. Syytä on lisätä, että Suomen ja Venäjän välien historiasta saattaa löytää tukea tälle väitteelleni. Venäjän Suomen-politiikan, enempää tsaari Nikolai II:n aikana kuin bolševikkien valtakaudella vuodesta 1939 lähtien, tuskin voi sanoa tuot­taneen Venäjän valtakunnalle etuja ja hyviä tuloksia.

Olen katsellut Suomen ja Neuvostoliiton suhteita Neuvosto-Venäjän näkökulmalta. Olen asettunut suurvaltain »reaalipolitiikan» kannalle, jossa pienille kansoille ja niiden eduille ei panna arvoa. Mutta pitääkö asiain aina olla näin? Eikö pienille kansoille tunnusteta mitään itsenäistä elämisen oikeutta? Käsitelläänkö niitä aina vain suurvaltapolitiikan kohteina? Tämän kysymyksen jokainen suomalainen ahdistunein mielin teki syksyllä 1939.

Lukija kenties huudahtaa: Mitä todellisuudelle vierasta haihattelua, mitä sentimentaalisuutta! Ulkopolitiikassa ollaan kovia, kylmiä, kyy­nillisiä — kyynillisyyttä pidetään oikean diplomaatin ominaisuutena. Ulkopolitiikassa määräävät itsekkyys, »edut», »intressit». — Mutta millaista oikeastaan on koko tuo suurvaltain »kylmä» ja »itsekäs» valtapolitiikka katseltuna niiden omien etujenkin kannalta? Onko se ollut tarkoituksenmukaista ja viisasta?

Kaikki suurvallat tai oikeastaan niiden johtajat itse päättävät, mitä heidän valtakuntansa »edut» vaativat, itse ne harkitsevat, mikä on »valtionetu». On siis pelkästään johtajien subjektiivinen päätelmä, mitä he pitävät valtakuntansa etuna ja siksi luulevat, käytettäköönpä siitä vaikka juhlallista sanontaa: »poliittinen välttämättömyys». Seuraukset ja tulokset, kansojen ja koko maailmankin tila, ovat objektiivisesti todettavia ja havaittavia. Niitä on lupa arvostella — meidän pientenkin valtioiden, varsinkin kun me saamme niistä kärsiä yhtä paljon, toisi­naan enemmänkin, kuin niiden aiheuttajat: suurvallat. Useinkin, ja tavallisesti suurten onnettomuuksien ja inhimillisten kärsimysten jäl­keen, käy ilmi, että tuo luuloteltu »valtionetu», tuo »poliittinen välttä­mättömyys» olikin erehdys. — Kirjoitan tätä kesällä 1943 ja suurvaltain valtapolitiikan tulokset ovat kaikkien nähtävissä. Ainakin nyt pitäisi olla selvää selvempää, mihin suurvalloillekin onnettomiin tuloksiin tuo politiikka on vienyt, mihin mahdottomaan tilaan se on Euroopan ja koko maailman saattanut. Maailma — ei vain sen omatunto, vaan sanan kirjaimellisessa merkityksessä henkitoreissaan viruva silvottu ja verta vuotava maailma, — sen niin pienet kuin suuret kansat, epätoivoissaan huutamalla huutaa viisaampaa ja inhimillisempää politiikkaa. Suur­ten mukana me pienet yhdymme tähän epätoivon huutoon. Hyvällä omallatunnolla me pienet voimme sanoa, että tähän onnettomuuteen emme totta tosiaan ole syypäitä. Me kysymme, eivätkö suurvaltain johtajain silmät avaudu, eivätkö he kovasta kokemuksesta huomaa, kuinka niin suurten kuin pienten kansojen kouraantuntuvat edut liit­tyvät siihen, että oikeudenmukaisuudelle ja moraalille sittenkin anne­taan merkitystä ja vaikutusta kansainvälisissä suhteissa?

Enempää suurten kuin pientenkään kansojen etujen kannalta tuskin voi olla näkemättä suurvaltojen valtapolitiikan vieneen onnettomiin tuloksiin, suorastaan umpikujaan. Mutta suurvallat ehkä eivät pidäkään silmällä konkreettisia »etujaan», »intressejään», vaikka niistä aina puhuvat. Kenties niitä tai oikeastaan niiden hallituksia johtaa ihmisluontoon pohjautuva salaperäinen vietti, ylivallan, hegemonian halu, pyrkimys oman valtakunnan mahtavuuteen ja »kunniaan», ja niille kaikille omi­nainen »imperialismi». »Ihminen on petoeläin» — väitetään. Suurvaltojen johtajat pitävät itsensä »kohtalon, kaitselmuksen, välikappaleina histo­rian tapausten valtavassa vyöryssä». Ja itse he subjektiivisesti päättä­vät, mikä on »historian hengettären» sisin tarkoitus. Tällä tiellä joudu­taan mystiikan sekasortoiseen, irrationaaliseen maailmaan, jossa edelly­tykset keskusteluun ja ajatteluun puuttuvat. Jonakin lohdutuksena on vain historian tosiasioihin perustuva toteamus, että ylivallan, hegemo­nian, suunnitelmat eivät enää viime vuosisatojen aikana ole onnistu­neet, vaan päättyneet romahdukseen. Mutta taas esiintyy epäilys: Tahto­vatko ja osaavatko suurvaltojen johtajat ottaa kokemuksesta oppia?

Kohtalo on asettanut meidän maamme Venäjän suurvallan naapu­riksi. Ja minkälaisen suurvallan? Suurvallan, joka väkiluvultaan on 50 kertaa Suomea suurempi ja aineellisilta varoiltaan rikas; Suomen vanhan ja ainoan vihollisen, jota vastaan kansamme vuosisatoja on itseään puolustanut ja jota pelkäsimme ja jonka aikomuksiin emme luottaneet; suurvallan, jonka senkin politiikan johtavana periaatteena on kautta historian ollut alueellinen laajentuminen, yhä uusien maiden valloittaminen, ja johon, joskin omine oikeuksineen, Suomi oli 100 vuoden aikana kuulunut; ja vihdoin valtakunnan, jonka sisäinen taloudellinen ja yhteis­kunnallinen järjestys sekä kansan katsantokanta, ihanteet ja pyrkimyk­set ovat Suomen yhteiskunnallisille oloille ja Suomen kansan ihanteille vieraat. Se pelko oli tosiaan lähellä, että Neuvostoliitto tavoitteli entisen tsaari-Venäjän rajoja, Suomen valtaansa alistamista, hävittämistä ja tuhoamista ja että sen pääsy Suomen mantereelle tulisi edistämään tämän tarkoituksen toteuttamista.

Pienten kansojen ja valtojen ongelma ei koske vain Suomea. Pieniä kansoja ja valtioita on paljon. Nämä valtiot eivät ole kadonneet. Vuonna 1938, ennen toisen suursodan alkamista, oli Euroopassa pieniä ja keskikokoisia valtioita — kaikkein pienimpiä lukuun ottamatta sekä ilman Puolaa — 21, joiden asukasluku nousi 143 miljoonaan henkeen, sekä Puolan kanssa, joka oli samassa asemassa, 177 miljoonaan henkeen. Siis melkein neljän silloisen suurvallan, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian, Euroopan-alueiden yhteinen väkiluku, joka oli 211 miljoonaa. Se oli myös runsaasti kaksi kertaa suurempi kuin suurimman suurvallan, Saksan, väkiluku sekä 3—4 kertaa niin suuri kuin kunkin noista kolmesta muusta suurvallasta erikseen. Niin ikään se oli yhtä suuri kuin sekä Euroopan- että Aasian-puoleisen Neuvosto-Venäjän väkiluku. Oikeas­taan Ranskakaan tuskin enää kuuluu suurvaltoihin, sillä 40-miljoonai­nen kansa ei voi pitää sodassa puoliaan 80-miljoonaista Saksaa vastaan. Samoin on Italian laita.

Tästä huolimatta pienet valtiot näyttelevät kansainvälisessä politii­kassa merkityksetöntä osaa ja niitä käsitellään suurvaltojen puolelta tosiasiallisesti vain politiikan kohteina. Tämä huolestuttava tosiasia riippuu tietenkin siitä, että pienet valtiot ovat hajallaan ja erilaisissa asemissa ja niiden kokoaminen yhteiseen sotilaallisesti solidaariseen ryh­mään ei valitettavasti ole mahdollista. Lisäksi pienten valtioiden intres­sit ja niiden suhteet suurvaltoihin ovat erilaisia. Näin tavattoman suuren kansamäärän ja näin huomattavan, ihmiskunnan menestykselle tär­keän ihmisjoukon elämän ja tulevaisuuden turvaaminen on tehtävä, jonka merkitystä ei voida liian suureksi arvioida. Ihmiskunnan edistykseen ja kulttuuriin ovat pienet kansat tuoneet lisänsä: toiset huomat­tavan panoksen, vieläpä suuremman kuin jokin suurvalta. Toiset tulevat sen varmasti tekemään, jos saavat rauhassa suorittaa työtänsä. Ennem­min tai myöhemmin on ratkaisu kansojen turvallisuusongelmalle löy­dettävä.

Mutta v. 1939 oltiin vielä kaukana — äärettömän kaukana — oikeu­den ja oikeudenmukaisuuden tieltä. Määräävänä oli suurvaltojen karkea valtapolitiikka. Ihmiskunta eli nyrkkioikeuden alla. Sitä ei meidän olisi pitänyt unohtaa, vaikka Suomessa yleisesti niin tehtiin.


1 Keskusteluista tällä ensimmäisellä matkalla teki jaostopäällikkö Nykopp muistiinpanoja, joihin omien merkintöjeni lisäksi tämä esitykseni perustuu.

1 Conference politique russe: Memoire sur la Question Finlandaise ja Quelques Conside­ rations sur le Probleme Finlandais (Paris 1919).

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.