III. Neuvostoliitto v. 1939

Neuvostoliitto oli v. 1939 vaikuttava tekijä kansainvälisessä politii­kassa. Molemmat suurvaltaryhmät tavoittelivat kilvan sen suosiota.

Mutta millainen todella oli Neuvosto-Venäjä? Mitä tässä suuressa valtakunnassa oli kuluneiden kahdenkolmatta vuoden aikana tapahtunut? Oliko kehitys mennyt eteenpäin ja miten paljon? Millainen oli Neuvosto­liiton taloudellinen ja sotilaallinen voima ja sisäinen lujuus? Kaikesta tästä olivat käsitykset ulkomailla hämärät. Ei oltu meillä Suomessakaan siitä tarkoin perillä, vaikka olimme Neuvostoliiton rajanaapureita ja vaikka vanhojen suhteidemme johdosta tunsimme Venäjää enemmän kuin useimmat muut kansat. Näytti, kuin olisi tahdottu unohtaa suuren tuntemattoman olemassaolo. — »Neuvostoliitto oli ei vain poliittisesti vaan myös taloudellisesti sfinksi» — kirjoitti marraskuussa 1941 eräs huomattava saksalainen lehti. Oli jonkinlaista henkistä velttoutta, ettei otettu tarkemmin selvää, millainen Neuvostoliitto todella oli. Erilaiset, pääasiallisesti vasemmistososialistien Venäjän-kävijöiden kaunomaalauk­set Neuvostoliiton oloista voitiin ylimalkaiselta silmäykseltä todeta liioitteluiksi. Toiselta taholta mentiin toiseen äärimmäisyyteen. »Neu­vostoliiton virallisten ja puolivirallisten edustajain keskuudessa on vallalla väärien tietojen järjestelmä, jollaista ei vielä ole nähty. ——— Ellemme siis tahdo olla tyhmyreitä, on meidän edellytettävä, että jo­kainen tieto, joka esittää jotakin edullista Neuvosto-Venäjästä, on väärä» — sanoi Werner Sombart v. 1924 (Der proletarische Sozialismus, I, s. 471—472).

Tiedettiin, että Venäjällä oli tapahtunut yhteiskunnan pohjiaan myöten myllertänyt vallankumous. Mitään hyvää ei tällaisesta myller­ryksestä ja verenvuodatuksesta voinut olla tuloksena. Niin ajateltiin.

Jacob Burckhardt, tunnettu sveitsiläinen historianfilosofi kuvasi vanhemman ja uudemman historian kokemusten pohjalla vuosina 1868 ja 1870—71 pitämissään luennoissa, jotka hänen kuolemansa jälkeen jul­kaistiin kirjana nimeltä »Weltgeschichtliche Betrachtungen» — »Maailmanhistoriallisia tutkisteluja» — vallankumousten menoa seuraavasti:

»Välttämättömyys saavuttaa menestys hinnalla millä hyvänsä vie täydelliseen välinpitämättömyyteen keinoista ja saattaa kokonaan unohtamaan alkuaan julistetut periaatteet ja siten joudutaan ——— terrorismiin, joka puolustautuu tuolla tunnetulla ulkoapäin uhkaavalla vaaralla, vaikka se syntyy voimakkaaksi kohonneesta, osittain pelastuneita sisäisiä vihollisia vastaan suuntautuvasta raivosta sekä tarpeesta hankkia itselleen helppo hallitsemiskeino ynnä kasvavasta tiedosta, että ollaan vähemmistönä. Vastustajain tuhoaminen on erehtyvälle silmälle silloin ainoana pelastuksena; ei ole jätettävä eloon vastustajain poikia­kaan eikä perillisiä; käärmeen mukana häviää myrkky. Kun todellinen peikkojen näkeminen on vallalla, tuhotaan ryhmittäin järjestelmällisen valinnan perusteella, jolloin lukuisimmilla ja ylimalkaisesti tapahtuvilla joukkoteurastuksilla on vain pieni vaikutus, koska ne ovat satun­naisia, mutta teloitukset tulevat olemaan ajanjaksoittaisia ja loppu­mattomia.» (Jacob Burckhardt, Weltgeschichtliche Betrachtungen, s. 178—179.)

Suurin piirtein tämä Burckhardtin kaava näyttää soveltuvan Venäjän vallankumoukseen, niin kuin se soveltuu myös Ranskan vallankumoukseen.

Bolševikkivallankumous oli mittasuhteiltaan valtavampi ja iski syvemmälle kuin Ranskan vallankumous, koska se pohjia myöten mullisti yhteiskunnallisetkin olot. Mutta bolševikkivallankumouksen kulkua on tuskin tuomittava ankarammin kuin Ranskan »suurta» vallankumousta., josta historian uusimman ajanjakson lasketaan alkaneen. Kummankin katsotaan syntyneen sen johdosta., että rappeutunut ja kelvoton yläluokka oli kykenemätön rauhallisesti ja verkalleen uudistamaan olot. Ranskan vallankumouksen pysyväiset, nykyajan ihmisten mielestä suhteellisen yksinkertaiset saavutukset — pääasiallisesti kansalaisten tasa­-arvoisuus lain edessä sekä aateliston ja papiston erioikeuksien hävittä­minen — vaati 25 vuoden mullistukset koko Euroopassa ja miljoonien ihmisten hengen. Tosin historia tarvitsee aivan suhteettoman suuren metakan saadakseen aikaan edes vähäisiä tuloksia. Mutta minusta ovat sittenkin tuntuneet ne Ranskan vallankumouksen historioitsijat olleen oikeassa, jotka kysyvät, eikö hinta ollut liian kallis, ja jotka arvelevat, että vallankumouksen pysyvät tulokset olisi ilman näitä hirmuisia mul­listuksiakin saavutettu säännöllisen kehityksen tietä.

Sanotaan: Se on historian mestaroimista. Vallankumousten ollessa kysymyksessä vallitsee sellainen toivottomuuden mieliala ja fatalistinen usko, ettei muu ole ollut mahdollista. »Vallankumousta ei saa arvostella», sanoivat sekä Ranskan että Venäjän vallankumoukselliset. — Miksi ei? Kaikissa maissa ei edistys ole vaatinut yhtä verisiä tekoja. Englannin vallankumoukset ovat olleet vähäisiä verrattuina Ranskan ja Venäjän vallankumouksiin. Kuitenkin Englanti, jos mikään maa, on kulkenut ihmiskunnan sivistyksen eturivissä. Sielläkin on ollut sisäiset sotansa ja »suuri vallankumouksensa» Cromwellin aikana, puolitoista vuosisataa ennen Ranskan vallankumousta. Tässä sisällissodassa — sanoo eräs englantilainen historioitsija — »sekä kavaljeerit (kuninkaan puolue) että keropäät (parlamentin puolue) ovat edullisena vastakohtana Ranskan vallankumouksen aatelisille emigranteille ja jakobiineille. Sillä Englannin kansalaissota ei merkinnyt loppuunkuluneen yhteiskunnan kokoon­ lysähtämistä luokkavihan ja ahneuden sekasorrossa, vaan se oli poliit­tisten ja uskonnollisten ihanteiden taistelua, joka jakoi jokaisen säädyn yhteiskunnallisesti terveessä ja taloudellisesti hyvinvoivassa maassa.» (G. Macaulay Trevelyan, History of England II, s. 406.) Voi olla mah­dollista, että englantilainen historioitsija kenties ei ole arvostelussaan aivan puolueeton. Noina aikoina ei Irlannissa eikä Skotlannissa säästetty vastustajia eivätkä ajalle ominaisen julmasti toimeenpannut kuoleman­tuomiot enempää kuin vastustajain omaisuuden korvaukseton pakko­luovutus olleet Englannissakaan tuntemattomia. Mutta joka tapauksessa Englannin vallankumous ei ole menoltaan verrattavissa Ranskan eikä Venäjän vallankumouksiin ehkä sen vuoksi, että se tapahtui jo 1600-luvun keskivälissä. — Ruotsin vallankumoukset ovat olleet lapsenleikkiä. Siellä on viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut rauhallisesti todella mullistava olojen muutos. Mutta näin on laita Englannissa ja Ruotsissa eikä Ranskassa ja Venäjällä.

Mikä on oleva pysyvä tulos Venäjän vallankumouksesta, sitä ei voi vielä sanoa. Neuvosto-Venäjä on nykyään samanlainen imperialistinen ja sotilaallinen suurvalta kuin muutkin; kunniastaan arka, heikompiaan kohtaan häikäilemätön niin kuin muutkin. Siinä suhteessa ei ole tapahtunut muutosta. — Sitä vastoin siellä on sisäisissä oloissa saatettu voimaan valtiososialistinen järjestys. Bolševikit ovat pohjia myöten panneet liik­keeseen ja myllertäneet tsaarien Venäjän ummehtuneen ja homehtu­neen yhteiskunnan. Venäjän sotilaallinen voima on lisääntynyt. Mutta kansan elintaso ja olot eivät ole, ainakaan vielä, kohonneet »kapitalis­tisten» länsimaiden veroisiksi. Ja ennen kaikkea: länsimainen vapaus on Neuvosto-Venäjällä ainakin toistaiseksi tuntematonta.

Jotkut historioitsijat pitävät nerokkaina niitä kansoja, jotka Ranskan ja Venäjän kansojen tapaan panevat toimeen suuria ja verisiä vallankumouksia (Kurt Breysig, Vom geschichtlichen Werden, III, s. 365— 367). Voisi ehkä yhtä hyvin katsoa nerokkaiksi niitä kansoja, jotka kykenevät välttämään vallankumoukset, ja saattaisi nähdä jotakin vinoa niissä, jotka eivät voi järjestää elämäänsä ja olojansa ilman suunnattomia myllerryksiä.

Vallankumouksen tuloksena oli Venäjällä »marxilainen kommunistinen järjestelmä ja köyhälistön diktatuuri». Se tiedettiin. Liberalismin oppien mukaan tällainen järjestelmä jossa »taloudelliset lait» oli suurimmaksi osaksi sysätty syrjään, ei saattaisi pysyä pystyssä, vaan sortuisi omaan mahdottomuuteensa. Odotettiinkin, ennemmin tai myöhemmin, romahdusta taikka järjestelmän vähitellen tapahtuvaa ja pitkän heikkouden ajan vaativaa muuttumista, »porvaristumista». »Jättiläisvaltakunta idässä on kypsä romahdukseen», vakuutti Hitler kirjassaan »Taisteluni». Vielä 1920-luvun lopussa huomattavien länsimaisten poliitikkojen kes­kuudessa tämä luulo lausuttiin julki. Missään tapauksessa ei tällaisen järjestelmän avulla voitaisi luoda juuri minkään verran vahvaa kansan­ taloutta ja valtakuntaa. Näin havaitakseni sangen yleisesti muissa maissa pääteltiin.

Lisäksi tiedettiin Venäjän olevan monien kansallisuuksien maa. Se oli siis kansallisestikin hajanainen ja heikko. Neuvostoliitossa täytyi ilmetä — niin arveltiin — sekä taloudellista ja yhteiskunnallista että kansallista tyytymättömyyttä. Sen ohella oli hallitsevien kesken esiintynyt pahoja riitoja (»puhdistukset»). Neuvosto-Venäjä ei näin ollen voinut olla muuta kuin hauras valtakunta — paljon puhuttu »savijaloilla seisova jättiläinen».

Mutta bolševikit pysyivät pystyssä. Neuvostoliitto ei sortunut. Lenin pelasti vallankumouksen, ja Stalin, valtakunnanrakentaja, on nostanut Venäjän uudelleen jaloilleen ja tehnyt sen mahtavaksi. Jo v. 1922 neuvostovaltakunta ulottui Jäämereltä Mustallemerelle ja Itämereltä Tyynelle valtamerelle. Saksan hyökkäyksen jälkeen Neuvosto-Venäjä on osoittanut tavatonta sotilaallista voimaa, verrattomasti suurempaa kuin tsaarien Venäjä. Maailma on hämmästyneenä katsellut Neuvosto-Venäjän valtavaa taistelua. Miten tämä on selitettävä? Kirjallisuudesta, johon olen voinut tutustua, en ole löytänyt tyydyttävää selitystä. Ei ole kyetty edes ulkonaisesti seuraamaan olojen kehitystä ja pääsemään sel­ville Neuvosto-Venäjällä saavutetuista tuloksista. Moskovassa oli lukui­silla valloilla, suurilla ja pienillä, virallinen edustuksensa. Neuvosto­-Venäjän olojen ja voiman yleinen väärinarvostelu ei ole omansa anta­maan varsin hyvää todistusta diplomaateista — niin kuin tuskin on erin­omainen todistus diplomaattisesta ja ulkopoliittisesta kyvystä se hirvit­tävä tila, jossa maailma on vuodesta 1939 lähtien verissään epätoivoisena vaikeroiden virunut.

Ei edes sellainen Venäjän ja venäläisen sielun tuntija kuin Tomas Masaryk, sittemmin Tšekko-Slovakian presidentti, osannut oikein arvostella bolševikkien Venäjää. Eräässä huhtikuussa 1918 kirjoittamassaan memorandumissa hän tosin esitti sen oikean mielipiteen, että bolševikit tulisivat pysymään vallassa kauemmin kuin niiden vastustajat luulivat, mutta arveli niiden kukistuvan »poliittisen diletantisminsa» johdosta. Masarykin muutkaan ennustukset ja tulevaisuuden ajatukset eivät ole osoittautuneet oikeiksi (T. G. Masaryk, Die Weltrevolution, s. 212—216).

Yhdysvaltain entinen Moskovan suurlähettiläs Joseph E. Davies, joka ei ollut ammattidiplomaatti, totesi vuosina 1937—38, kuten hänen julkaistut raporttinsa osoittavat, Neuvostoliiton taloudellisen, yhteiskunnallisen ja sotilaallisen voiman olevan vahva ja paljon vahvempi kuin yleensä otaksuttiin. Mutta kun hän näyttää pitävän pääasiallisena seli­ tyksenä tähän menestymiseen sitä, että Neuvostoliitto oli todellisuudessa kerran toisensa perästä luopunut kommunismin periaatteista, niin se tuskin riittää selitykseksi. Mikään taloudellinen, liberaalinenkaan, jär­jestelmä ei käytännössä esiinny käsitteellisen puhtaana, vaan poikkeaa teoreettisesta luultavasti yhtä paljon kuin bolševikkien järjestelmä.

Tässä ei ole tarkoituksena yrittää ratkaista »Neuvosto-Venäjän arvoitusta», ryhtyä selvittämään, miten tämän valtavan maan ja mahtavan valtakunnan rakentaminen on tapahtunut ja voinut tapahtua. Minulla ei olisi siihen tarpeellisia aineksiakaan. Mainittakoon vain ohimennen, että Neuvosto-Venäjän tavattomat luonnonrikkaudet mielestäni osal­taan selittävät neuvostojärjestelmän saavuttamat tulokset. Köyhem­missä maissa olisivat asiat muodostuneet toisenlaisiksi. Mutta näyttää siltä, että ulkomailla arvosteltiin, omien taloudellisten opinkappaleiden vaikutuksesta, liian yksipuolisesti Neuvostoliittoa ja sen oloja. Taloudel­lisissa ja yhteiskunnallisissa järjestelmissä on vähemmän ehdotonta, absoluuttista, ja enemmän suhteellista, relatiivista, kuin yleensä olem­me tottuneet otaksumaan. — »Venäjän neuvostojärjestelmän avulla on todistettu, että sosialistinen valtio voi olla olemassa ja suorittaa pys­tyssä pysyäkseen välttämättömät tehtävänsä» sanoo amerikkalainen kansantalouden professori Calvin B. Hoover, joka vuosina 1929—30 oleskeli Neuvostoliitossa tutkimusmatkalla. »Ennen tavallisesti oltiin sitä mieltä, ettei sosialistinen valtio ollenkaan voi ’hoitaa asioitaan’. Sellainen kieltäminen ei ole enää mahdollista. Aivan eri asia on, kum­massa järjestelmässä, sosialistisessa vai kapitalistisessa, ihmisten on parempi elää» (The Economic Life of Soviet Russia, s. 337).

1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa Neuvostoliitto ei näytellyt kansainvälisessä politiikassa suurvallan aktiivista osaa. Se oli silloin kiinni omissa oloissaan rakentaessaan maailmansodan ja sisällissodan jättä­mille raunioille sosialistista taloutta ja yhteiskuntaa. Neuvosto-Venäjä on kuitenkin suuruutensa ja asemansa puolesta niin merkitsevä tekijä, ettei sen unohtaminen ole mahdollista. Heikkouden tilassaankin se antoi vaivaa ja puuhaa muille Euroopan valtioille.

Tässä ei ole tarkoituksena ryhtyä tarkemmin kuvaamaan Neuvostoliiton ja muiden valtojen välisiä sekavia suhteita 1920-luvulla. Niissä ilmeni miltei yhtämittainen väärinarvostelu ja sarja erehdyksiä molemmin puolin — Neuvostoliiton taholta ehkä kuitenkin pienemmässä määrässä. Tosin ei näiden virheellisten laskelmien seuraaminen olisi vailla mielenkiintoa. Ei kuitenkaan ole vallan ihmeteltävää, että ensimmäisen maail­mansodan jättämän sekasorron jälkiselvittelyssä länsivaltojen johto­miehet olivat ymmällä Neuvosto-Venäjän uuden ja merkillisen ilmiön edessä pääsemättä selville, miten siihen oli suhtauduttava.

Ensi jakso oli yhteyksien täydellinen katkaiseminen ja sotavoimien, tosin vähäisten, lähettäminen valtaamaan Neuvosto-Venäjän alueita. Sen jälkeen »valkoisten kenraalien» heikko tukeminen. Kumpikin menet­tely oli erehdys. Sitten tapahtui täyskäännös: Ryhdyttiin neuvotteluihin bolševikkien kanssa. Luultiin, että Neuvostoliiton oli pakko hyväksyä länsivaltojen sanelemat sopimukset mm. entisen Venäjän veloista ja ulkomaalaisten pakkoluovutetusta omaisuudesta. Ylipäänsä bolsevikit oli »kesytettävä». Leninin v. 1921 toimeenpaneman uuden taloudellisen järjestelmän (nep) arveltiin tietävän vallankumouksen loppua, Neuvostoliiton »termidoria». Tästä kaikesta neuvoteltiin v. 1922 Genovanja Haagin konferensseissa. Jälleen erehdys. Neuvostoliitto ei suostunut sille sanel­tuihin vaatimuksiin eikä asiasta tullut mitään. Sitten uudestaan täysi käännös. Neuvostoliitto tunnustettiin ilman mitään ehtoja ja tahdot­tiin päästä kaupankäyntiin sen kanssa. Siinä arveltiin lyötävän kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Neuvostoliiton kauppa edistäisi tehokkaasti Euroopan taloudellisen elämän elpymistä maailmansodan jäljiltä ja taloudellinen kosketus ulkomaailman kanssa »taltuttaisi» bolševikit. Jäl­leen vääriä laskelmia: Neuvosto-Venäjän kaupan merkitystä Euroopalle liioiteltiin ja mitään merkkiä Neuvosto-Venäjän »porvaristumisesta» ei havaittu. Päinvastoin kommunismi tuli yhä radikaalisemmaksi.

Neuvostoliiton johtomiehillä oli oma politiikkansa. Ensi vuosina vallankumouksellinen ideologia ja maailmanvallankumouksen välttämättö­myyden kaikki sulut särkevä voima oli määräävä heidän kannanotos­saan. Käsitys vallankumouksen pikaisesta puhkeamisesta muissa maissa oli vallitseva. Alussa Lenin perusti politiikkansa siihen. Sitä mukaa kuin neuvostojärjestelmä pantaisiin eri maissa voimaan, ne yhtyisivät neu­vostovaltakuntien federatiiviseksi liitoksi — niin Lenin ajatteli. — Neuvostojen III yleisvenäläisessä kokouksessa tammikuun 30 pnä 1918 hän esitti, miten mm. Suomen työläiset ja talonpojat, otettuaan vallan käsiinsä, kääntyivät bolševikkien puoleen ilmaisten päätöksensä »kulkea yhdessä meidän kanssamme internationalen tiellä. Siinä on meidän liit­tomme, federaatiomme, perustus, ja me olemme syvästi vakuutetut, että vallankumouksellisen Venäjän ympärille yhä enemmän ja enemmän yhtyvät vapaiden kansojen yksityiset erilaiset federaatiot.» Vallankumouksen lietsomiseksi ja neuvostovaltojen perustamiseksi muissa maissa Lenin v. 1919 perusti kommunistisen internationalen, kominter­nin, jonka päämääräksi asetettiin nimenomaan mm. toiminta federatii­visten neuvostotasavaltojen liiton aikaansaamiseksi. Vielä kominternin VI kongressissa v. 1928 hyväksytyn uudistetun ohjesäännön mukaan sen tehtävänä oli mm. »sosialististen neuvostotasavaltain yleismaailmallisen liiton luominen». — »Bolševikit odottivat uuden maailman kehittymistä, jossa Moskova tulee olemaan suuri Rooma» ( Alfred L. P. Dennis, The Foreign Policies of Soviet Russia, s. 340).

Nämä bolsevikkien toiveet olivat heidän ensimmäinen väärinlaskelmansa. Vallankumouksesta suurissa maissa ja vielä vähemmän yleisestä maailmanvallankumouksesta ei tullut mitään. Mutta kominternin propa­ganda — neuvostohallituksen rinnakkaispolitiikka — aiheutti paljon harmia ja vaikeuksia. Kreml huomasi kuitenkin pian »kapitalismin va­kiintuneen» ja toiveensa turhiksi, vaikka usko ennemmin tai myöhemmin tapahtuvan vallankumouksen välttämättömyyteen ei kadonnut.

Niin kuin »porvarilliset» valtiot liioittelivat Neuvosto-Venäjän kaupan merkitystä 1920-luvulla, samoin tekivät neuvostojohtajatkin: Eurooppa ja maailma ei voisi tulla taloudellisesti toimeen ilman Neuvosto-Venäjää, he arvelivat. Sen nojalla he aluksi luulivat voivansa vaatia suuria luottoja länsimailta. — Erehdys: vaikka luonnonrikas Venäjä on taloudelli­sesti tärkeä ja hyödyllinen tekijä maailman hyvinvoinnille, ei se sentään ole välttämätön. Sen on kulunut neljännesvuosisata osoittanut. Ulko­valtiot eivät suostuneet neuvostohallituksen vaatimuksiin. Sitä vastoin Neuvostoliitto sai rakennustyössään yksityisiltä ulkomaalaisilta toiminimiltä etupäässä Saksasta ja Yhdysvalloista taloudellista tukea: sekä teknikkojen tuomaa ammattitaitoa että jonkin verran luottoa. Bolševikkijohtajat havaitsivat kuitenkin pian, ettei ulkomaista pääomaa ollut läheskään riittävästi saatavissa ehdoilla, joihin he katsoivat voivansa suostua. Työ oli suoritettava pääasiallisesti omin voimin ja omilla va­roilla. Siihen he kovuutta käyttäen ja johdonmukaisesti ryhtyivät puser­taen kansan elintason alhaiseksi ja käyttäen siten aikaansaadun kansal­listuoton säästön maan tuotantokoneiston rakentamiseen. Tämä neuvos­tomaan etupäässä omin voimin suoritettu rakentaminen oli omiaan nostamaan johtajien ja kansan itsetuntoa.

Neuvostoliiton suuri kommunistinen rakennustyö 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alkupuoliskolla edellytti valtakunnan säilymistä sotai­silta selkkauksilta. Tämä antoi Neuvosto-Venäjän ulkopolitiikalle johdonmukaisuutta. Jotta voitaisiin rakentaa marxilais-sosialistista talous-­ ja yhteiskuntajärjestystä ja luoda valtakunnalle mahtikeinoja — »kom­munismi yhdessä maassa» — oli ulkonaisen rauhan säilyminen elinkysy­mys. Siihen Kremlin politiikka tähtäsi. Tähän politiikkaan soveltuivat myös neuvostohallituksen jo 1920-luvulla ilmaantuneet harrastukset vastustusten vähentämiseksi. Tosin komintern kiihotti kommunismia muissa maissa. Mutta nähtävästi siinäkin, maailmanvallankumoustoi­veiden ainakin pitkäksi aikaa rauettua, päätarkoituksena oli käyttää ulkomaiden työläispiirien kiihotusta mahdollisen Neuvostoliittoon koh­distuvan hyökkäyksen estämiseksi ja Neuvosto-Venäjää kohtaan suo­siollisen politiikan kannattamiseksi. Tässä kohden propaganda saavut­tikin Neuvosto-Venäjälle hyödyllisiä tuloksia. Tämä ei kuitenkaan voinut koskea propagandaa Neuvostoliitolle vaarattomissa pienissä maissa, missä se tähtäsi muihin päämääriin — varsinkin Venäjään aikaisemmin kuuluneissa naapurimaissa ja sen laajentumispyrkimysten vanhalla alueella Balkanilla. Vallankumouksen alkuvuosien kiihotus piti silmällä yhteiskunnallista kumousta suurissakin maissa, milloin sillä, kuten Ita­liassa v. 1920 ja Saksassa v. 1923, oli suotuisa maaperä. Mutta esim. Englannissa oli kumousten toivottomuus ilmeinen, joskin Kreml näkyi luulevan kiihotuksella Aasiassa voivansa haavoittaa brittiläistä impe­riumia.

Bolševikit ovat aika epäluuloisia. Kremlillä oli piintynyt luulo — ehkä peräisin vallankumouksen ensi vuosilta, länsivaltojen intervention ajoilta — että »porvarilliset» valtiot muka alituisesti hautoivat ja valmis­telivat hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan kommunismin hävittämi­seksi. Se oli myös heidän erehdyksensä. »Porvarillisissa» maissa ei sel­laisia tarkoituksia ollut, lukuun ottamatta ympärysvaltain edellä mai­nittua bolševikkivallan ensi vuosina, varsinkin v. 1919, antamaa heikkoa ja huonosti johdettua avustusta venäläisille »valkoisille kenraaleille» ja Ranskan apua Puolalle v. 1920. Länsimaissa silloin vallitsevan liberalismin katsantokannan mukaan jokaisella kansalla oli oikeus tulla autuaaksi omalla tavallaan eikä sekaantuminen toisten valtioiden sisäisiin asioihin soveltunut niiden teorioihin eikä käytäntöön. Euroopan valtiot olivat muuten niin kiinni osittain omissa asioissaan, osittain keskinäisissä riidoissaan, ettei niillä ollut mahdollisuuksia suuriin ulkomai­siin yrityksiin. Sitä paitsi 1920-luvulla arveltiin, kuten edellä on sanottu, Neuvostoliiton jättiläiskokeen epäonnistuvan ja Neuvosto-Venäjän en­nemmin tai myöhemmin sortuvan tai »porvaristuvan». Lisäksi Neuvosto­liitto oli v:sta 1922 alkaen sopimuksessa ja eräänlaisessa yhteistoimin­nassa Saksan kanssa, joka yritti hankkia siitä tukea länsivaltoja vastaan ja näytti luulevan sen avulla voivansa saada Versailles’in rauhan korja­tuksi — toive, joka on osoittautunut perusteettomaksi.

Neuvostoliiton huomio oli siten 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alkupuolella kohdistettu kiinteästi omiin oloihin. Aktiivisena ulkopoliittisena tekijänä se eli vielä voimattomuuden aikaa. Pahempi oli, että tästä yli vuosikymmenen kestäneestä ulkopoliittisesta heikkoudesta ulkomaailman yleisessä tietoisuudessa näytti syntyneen käsitys, että tuo tila oli Neuvosto-Venäjän säännöllinen tila ja ettei Neuvostoliittoa juuri tar­vinnut ottaa kansainvälisessä elämässä lukuun muuta kuin kommunisti­sen propagandan levittäjänä. Ei ymmärretty, että tämä heikkouden tila oli ohimenevä jakso suuren Venäjän historiassa.

Asia muuttui 1930-luvulla.

Neuvostovaltakunta oli 1930-luvun puoliväliin mennessä saanut taloutensa, eritoten raskaan teollisuuden ja siihen perustuvan sotateollisuu­den, jotenkin pitkälle kehitetyksi (viisivuotissuunnitelmat) ja sotalai­toksensa järjestykseen. Tämä oli omiaan nostamaan Neuvostoliiton merkitystä kansainvälisenä poliittisena valtatekijänä, ja tuo merkitys pääsi sitä paremmin esille, kun Eurooppa ja muu maailma vuosikymme­nen vaihteessa ja sitä seuraavina vuosina taisteli kovassa taloudellisessa pulassa. Neuvostoliitto ei ollut enää se, mikä se oli ollut 1920-luvulla. Winston Churchill, joka sotakirjoissaan oli kuvannut Neuvosto-Venäjää »ali-inhimillisten opinkappaleiden ja yli-inhimillisen tyranniuden alla loputtomaan talveen jäätyneeksi», katsoi jo v. 1932 Neuvosto-Venäjän olevan »jättiläismäisimpiä tekijöitä maailman taloudessa ja maailman diplomatiassa». Vihdoin v. 1933 Yhdysvallatkin, joihin Neuvostoliitto kauan oli pyrkinyt järjestämään välinsä ja jonka yksityisten liikkeiden kanssa se oli jo 1920-luvulla ollut jotenkin laajoissa Neuvosto-Venäjälle hyödyllisissä taloudellisissa suhteissa, antoi oikeudellisen tunnustami­sensa. Kremlin johtajain ja Neuvosto-Venäjän kansan itseluottamus ja suurvallan oman voiman tunto ja ylpeys kasvoivat. »Nykyaikana ei ole tapana välittää heikoista — ainoastaan vahvat otetaan lukuun», sanoi Stalin puoluekokouksessa tammikuussa 1934.

Kommunistisen ideologian rinnalla alkoi venäläinen isänmaallisuus ilmetä yhä enemmän. Lenin suhtautui alkuaan välinpitämättömästi venäläisen kansallisuuden asiaan. Hän oli kansainvälinen marxilainen. Mutta hänkään ei ollut vailla venäläistä isänmaallista tunnetta, vaikka se kohdistui vain sosialistiseen isänmaahan. Vuonna 1918, Brest-Litovs­kin rauhan jälkeen, joka häneen kovasti koski, hän kirjoitti »Isänmaan puolustuksesta», »Isänmaallisesta sodasta» ja »bolševikkien päätöksestä tehdä Venäjä» — hän käytti vanhaa sanaa ’Rusj’ — »täydessä merkityksessä mahtavaksi ja rikkaaksi». — »Lokakuun vallankumouksen jäl­keen bolševikit ovat muuttuneet isänmaan puolustajiksi», hän sanoi. »Neuvostolainen isänmaallisuus», »patriotismi», tuli 1930-luvulla yhä tavallisemmaksi sanonnaksi. Neuvosto-Venäjän heikkouden tila alkoi olla ohi.

Neuvostoliiton aseman vahvistuessa sen ulospäin suuntautuvat valtapoliittiset tavoitteet ja pyrkimykset sekä sen suurvalta-aseman tehosta­minen, vanha »imperialismi», saivat sijansa Kremlin politiikassa. Miten Lenin olisi suhtautunut Neuvostoliiton suurvaltapyyteisiin ja venäläi­seen imperialismiin, sitten kun oli käynyt selväksi, ettei hänen odotta­mastaan yleisestä neuvostovaltakuntien liitosta tulisi mitään, on tiety­mätöntä. Olisiko hän suurvalta-Venäjän johtajana kulkenut ja voinut kulkea muuta tietä kuin Stalin? Lenin ei ollut demokraatti vaan todellinen diktaattoriluonne, vieläpä kyynikko. Lokakuun vallankumouksen hän suoritti pienellä vähemmistöllä enemmistöä vastaan. Antimilitarismi ja pasifismi olivat hänen mielestään pienille maille ominaisia tauteja. Ei hän karttanut verenvuodatusta eikä häikäilemätöntä väkivaltaa. Saatuaan tiedon Kerenskin hallituksen säätämän kuolemanrangaistuksen kumoamisesta — se oli todella ensi huumauksessa tapahtunut — Lenin huudahti vihaisena: »Tyhmyyttä! Miten voi tehdä vallankumouksen ampumatta ihmisiä! Se on sietämätön erehdys, — pasifistisia mielikuvi­telmia. ——— Luuletteko tosiaankin meidän pääsevän voitolle ilman säälimättömintä terroria?» — Hän vaati Venäjän kansalliskokouksen vaalien lykkäämistä peläten bolševikkien jäävän vähemmistöön. Kun hänelle huomautettiin heidän, bolševikkien, itse syyttäneen väliaikaista hallitusta vaalien viivyttämisestä, hän vastasi: »Lorua. Tärkeitä ovat tosiasiat eivätkä sanat.» — Kansalliskokouksen kokoonnuttua hän sanoi: »Tietysti kansalliskokous on hajotettava.» Hän hajottikin väkivallalla kansalliskokouksen, jossa bolševikeilla ei ollut enempää kuin 168 edus­tajaa 703:sta, koska se ei vastannut »työtätekevien ja riistettyjen luok­kien tahtoa». Sillä luonnollista oli, hän sanoi, että lokakuun vallanku­mouksen edut oli asetettava kansalliskokouksen muodollisia oikeuksia korkeammalle. Ero bolševikkien ja sosiaalidemokraattien välillä oli se, että viimeksi mainittujen mielestä proletaarien on yleisen äänioikeuden avulla hankittava enemmistö ja sen nojalla valtiovalta, mikä antaa keinon sosialismin järjestämiseksi. »Mutta me, Marxin opin ja Venäjän vallankumouksen kokemuksen perusteella, sanomme: proletariaatin on ensiksi kukistettava porvaristo ja otettava valtiovalta ja sitten käytet­tävä tätä proletariaatin diktatuuria luokkavälikappaleena työläisten enemmistön kannatuksen hankkimiseksi.» Siis: Elleivät ihmiset hyvällä tahdo tulla onnellisiksi, ne on siihen pakotettava. Olisiko Lenin kansain­ välisissä suhteissa ajan mittaan noudattanut toista, liberalismin periaatetta — nimittäin sellaista kansojen itsemääräämisoikeutta, että ku­kin saa tulla autuaaksi omalla tavallaan — jääköön sanomatta. — Leninin mielestä bolševikkipuolue voi olla pieni, kunhan se oli tarmokas »työväen etukaarti».1

Suurvalloilla näyttää olevan omat kehityslakinsa. Valtapolitiikka on niiden toiminnan johtava periaate. Imperialismi ei ole yksinään Neuvostoliitolle ominaista. Kaikki suurvallat ovat — tai ovat ainakin tähän asti olleet — imperialistisia. Se näkyy kuuluvan niiden olemukseen. Imperialismi on kansojen ja vallanpitäjien kiihkeä halu yhä suurempaan osuuteen maailman herruudesta —niin se on määritelty. Ja sen arvellaan olevan ilmaus ihmissydämen tyydyttämättömyydestä ja alituisesta pyrkimyksestä sekä muodostavan suurten kansojen uuden intohimon, sitten kun edellinen, kansallisuusaate, on pääasiallisesti toteutunut. Ei ole sen vuoksi syytä erityisesti kummastella Neuvostoliiton imperialismia.

1930-luvun alkupuolella esiintyi Euroopassa uusi tekijä, joka saattoi Neuvostoliiton luopumaan aikaisemmasta eristyneisyydestään ja heittäytymään vilkkaaseen ulkopoliittiseen toimintaan ehkä jonkin verran ennen kuin oli saanut kätensä sisäiseltä kommunistiselta rakennustyöltä riittävän vapaiksi. Tämä tekijä oli kansallissosialismin nousu Saksassa ja sen lopullinen valtaanpääsy v. 1933. Kreml huomasi sen tietävän vaaranuhkaa Neuvostoliitolle. Euroopan politiikassa alkoi uusi jakso. Hitler tahtoi hankkia Saksalle ylivallan Euroopassa ja »elintilaa» idässä. Ei liene kiellettävissä, että Moskova oli tarkka- ja kaukonäköisempi kuin Lontoo ja Pariisi. Tammikuussa 1934 Stalin totesi, että Saksassa oli päässyt vallalle »uusi politiikka, joka muistutti ensimmäisen maailman­sodan aikaista Venäjää uhkaavaa suuntaa ja joka erosi Neuvostoliiton ja Saksan välisissä sopimuksissa ilmaisun saaneesta entisestä politii­kasta». Länsivallat, Englanti ja Ranska, mukautuivat Saksan pyrkimyk­siin Versailles’in rauhan pahimmin Saksaa loukkaavien määräysten kor­jaamiseksi (Saarin alueen palauttaminen ja Reininmaan rasitteen pois­taminen, Saksan puolustuslaitoksen jälleen perustaminen, vieläpä Itä­vallan Saksaan liittäminen). Ja lopuksi v. 1938 Münchenin sopimuksessa ne suostuivat Tsekkoslovakian paloitteluun, sudeettisaksalaisten aluei­ den Saksaan yhdistämiseen, mikä tiesi Tšekkoslovakian alueellisen ehey­den ja itsenäisyyden arveluttavaa loukkaamista. Länsivallat tekivät Hitlerin kanssa Münchenin sopimuksen pelastaakseen näin rauhan Euroo­palle. Itse asiassa tulos tästä kohtalokkaasta sopimuksesta oli päin­vastainen.

Kreml oli jo aikaisemmin, heti kansallissosialistien valtaan päästyä, omalta kohdaltaan tehnyt johtopäätöksensä. Sen olikin helpompi määrätä kantansa, koska Hitler kirjassaan »Taisteluni» peittelemättä ilmaisi päämääränään olevan valloittaa Saksalle uutta aluetta idästä Neuvosto­-Venäjältä. Kirjassa esitettiin sekin Neuvostoliitolle arveluttava ajatus, ettei Saksa voi sallia toista mannermaista suurvaltaa rinnallaan. Valta­kunnan turvallisuuden vahvistaminen tarmokkaasti varustautuvan Saksan uhkaa vastaan näyttää siitä lähtien olleen ensi sijalla Kremlin poli­tiikassa. »Asiat johtavat selvästi uuteen sotaan», lausui Stalin jo kommu­nistisen puolueen kokouksessa tammikuussa 1934 ja saman ajatuksen hän sittemmin toisti monta kertaa.

Aluksi Neuvostoliitto pyrki torjumaan pelkäämäänsä vaaraa yhdessä muiden valtioiden kanssa. Tultuaan v. 1934 Kansainliiton jäseneksi Neuvostoliitto yhtyi iskusananaan »kollektiivinen turvallisuus» innokkaasti toimimaan kansainliittovaltioiden kokoamiseksi yhteiseen rinta­maan Saksaa vastaan. Seuraavana vuonna se teki keskinäisen avunantosopimuksen Ranskan ja Tšekkoslovakian kanssa. Mutta Münchenin sopimus v. 1938, joka luovutti Tšekkoslovakian silvottavaksi ja johon Neuvostoliittoa ei otettu mukaan, näyttää saaneen Kremlin vakuuttu­maan Kansainliiton toiminnan tuloksettomuudesta ja tehneen neuvos­tohallituksen perin pohjin levottomaksi. Kreml katsoi joutuneensa eris­tetyksi ja jätetyksi kahden kesken Saksan kanssa. Tietymätöntä on, onko perää huhuissa, joiden mukaan näissä neuvotteluissa jossakin muodossa olisi ollut puheena, että Saksalle annettaisiin vapaat kädet valloi­tuksiin Neuvostoliiton kustannuksella, ja saksalaiset olisivat käyttäneet hyväkseen näitä länsivaltojen edustajain myönnytyksiä Moskovan neu­votteluissa v. 1939. Nykyaikaisiin poliittisiin menettelytapoihin tällainen soveltuisi hyvin. Joka tapauksessa Kreml oli vahvojen epäluulojen val­lassa. »Kukaan ei enää usko liikuttaviin puheisiin siitä, että Münchenin myönnytykset hyökkääjille ja Münchenin sopimus muka aloittaisivat uuden ’rauhoittumisen’ aikakauden», sanoi Stalin kommunistisen puo­lueen kokouksessa maaliskuun 10 pnä 1939. Samasta puheesta, jossa tosin ei säästetty »fascistejakaan», kävi länsivaltoja kohtaan ilmi sellai­nen syvä epäluulo, että ne tarkoituksellisesti tahtoivat jättää Neuvosto­liiton Saksan hyökkäyksen alaiseksi. Kosketellen »hyökkääjävaltioiden», Japanin, Italian ja Saksan, valtauksia — Japanin Kiinassa, Italian Abessiniassa ja Saksan Itävallassa ja Sudeettialueella — Stalin sanoi, että pääsyynä asioiden tällaiseen menoon oli »rauhaa rakastavien», ei­ aggressiivisten, valtojen ja ennen muita Englannin ja Ranskan luopu­minen hyökkääjien kollektiivisesta vastustamisesta ja siirtyminen »puut­tumattomuuden», »neutraliteetin», kannalle. »Puolustakoon jokainen maa itseään niin kuin tahtoo ja voi; me pysymme syrjässä ja käymme kauppaa sekä hyökkääjien että niiden uhrien kanssa», Stalin lausui. »Puuttumattomuuden, neutraliteetin, politiikassa kuultaa läpi pyrkimys ja halu olla estämättä hyökkääjiä suorittamasta mustia tekojaan, olla estämättä, sanokaamme, ——— Saksaa sotkeutumasta sotaan Neu­vostoliiton kanssa, antaa kaikkien sotaan osaa ottavien vajota syvälle sodan liejuun, salaa yllyttää niitä tähän, antaa niiden heikentyä ja kuluttaa loppuun toisensa sekä sitten, kun ne ovat riittävästi heikentyneet, astua näyttämölle tervein voimin ——— ja sanella ehtonsa hei­kentyneille sotaan osallistuneille.»

»Antoivat Saksalle Itävallan», Stalin jatkoi, »antoivat Sudeettien alueen, heittivät kohtalon mielivaltaan Tšekkoslovakian rikkoen kaikki sopimukset, ja sitten alkoivat kirkuen valehdella lehdissä ’Venäjän armeijan heikkoudesta’, ’Venäjän ilmavoimien hajoamisesta’, ’epäjärjestyksestä’ Neuvostoliitossa työntäen saksalaisia kauemmas itään, luvaten heille helppoa saalista ja toistaen: aloittakaa vain sota bolševikkeja vastaan, sitten kaikki menee hyvin.» — Edelleen Stalin mainitsi, miten englantilais-ranskalaiset ja amerikkalaiset lehdet huusivat saksalaisten pian valtaavan Neuvosto-Ukrainan. »Tämän epäilyttävän melun tarkoi­tuksena näyttää olevan nostaa Neuvostoliitossa kiukkua Saksaa vastaan, myrkyttää ilmapiiri ja provosoida ristiriita Saksan kanssa ilman näkyvää syytä.»

Huomauttipa Stalin vielä, miten eräät Euroopan ja Amerikan Yhdysvaltojen poliitikot ja sanomalehtimiehet puhuivat ja kirjoittivat olevansa kovasti pettyneitä saksalaisiin, ne kun, sen sijaan että menisivät kauemmas itään Neuvostoliittoa vastaan, ovat kääntyneet länteen ja vaativat itselleen siirtomaita. »Saattaa ajatella», Stalin sanoi, »että saksalaisille annettiin Tšekkoslovakian alueita hinnaksi siitä velvollisuudesta, että aloittaisivat sodan Neuvostoliittoa vastaan, mutta saksalai­set kieltäytyivät nyt lunastamasta vekseliä.»

»Puuttumattomuuden, neutraliteetin, politiikan kannattajain aloit­tama suuri ja vaarallinen poliittinen peli voi päättyä heille vakavaan häviöön», päätteli Stalin lopuksi.

Tämä oli jotenkin selvää kieltä — selvempää kuin suurvaltojen johtomiehet ylipäänsä käyttävät. Ja tämä lausuttiin maalisk. 10 pnä 1939, ennen kuin neuvottelut länsivaltojen kanssa olivat ainakaan varsinaisesti alkaneet. Stalinilla oli varma kanta ja käsitys, varmempi kuin länsi­valtojen johtajilla, Euroopan sen hetken poliittisesta tilanteesta.

Keväällä ja kesällä 1939 tapahtui sitten »liittojen mullistus». Tämä toiselta laidalta toiselle heittäytyminen, tämä eilisten vihamiesten äkkinäinen ystävyys, sanan takertuminen Saksan ja Neuvostoliiton sanoma­lehtien kurkkuun, kun niiden täytyi päivästä toiseen täysin muuttaa äänensävyään — kaikki tämä olisi mielenkiintoista ja miltei huvittavaa, ellei se seurauksiltaan olisi ollut ihmiskunnalle niin tuhoisaa. Kuka tässä sekasorrossa loppujen lopuksi oli viisas ja kuka tyhmä, kuka siinä voitti ja kuka hävisi, sen vasta tulevaisuus osoittaa.

Keväällä 1939 kävi selväksi, ettei Saksa tyytynyt Münchenin sopimukseen. Sen pyrkimykset menivät paljon pitemmälle. Saksa otti koko Tšekkoslovakian. Länsivallat havaitsivat valtasuhteiden siinä määrin mullistuvan ja tasapainotilan niin suuresti järkkyvän, etteivät ne voineet sitä taistelutta sietää. Suurvaltojen politiikassa, sellaisena kuin se todellisuudessa on, valtasuhteiden muuttuminen on asia, jonka vanhas­taan on katsottu koskevan miltei kaikkia muita suurvaltoja. Länsivallat lähtivät hakemaan apua Neuvosto-Venäjältä, jonka olivat vuotta ennen yliolkaisesti jättäneet Münchenistä syrjään. Niin oli asema muut­tunut, että Neuvostoliitto oli nyt ratkaiseva tekijä Euroopan valtapoli­tiikassa. Kumpikin suurvaltaryhmä koetti saada sen puolelleen. Länsi­valtojen asema ei ollut kadehdittava. Niiden edustajat hieroivat v. 1939 kuukausimääriä tuloksetta sopimusta Moskovassa. Ei päästy tulokseen, koska — mikäli vielä tiedetään — länsivallat eivät suostuneet Neuvosto­liiton vaatimuksiin, joihin sisältyi mm., että Neuvosto-Venäjän naapuri­valtiot, niiden mukana Suomi, olisi pidettävä jonkinlaisina etumaastoina ja ulkovarustuksina, jotka kuuluivat sopimusvaltojen sotilaallisiin toi­minta-alueisiin. Samaan aikaan kun näitä keskusteluja käytiin, neu­vostohallitus nähtävästi neuvotteli myös Saksan kanssa.

Maailma oli vuosikausien ajan kaikunut vakuutuksista, kuinka kansallissosialismi oli bolševismin leppymätön vihollinen. Molemmin puolin oli kuultu näiden perivihollisten sinkoavan toisilleen uhkauksia ja sol­vauksia. Ja yhtäkkiä tiedotettiin Ribbentropin ja Molotovin elokuun 23 pnä 1939 Moskovassa allekirjoittaneen hyökkäämättömyys- ja ystävyyssopimuksen. Se tiesi valtiollisten suhteiden täydellistä mullistumista.

Hitler tahtoi välttää sotaa kahdella rintamalla ja saada vapaat kädet lännessä voidakseen taistella siellä selkä nojautuneena Moskovaan, sitten kun hän oli ensin yhdessä Stalinin kanssa selvittänyt pienemmän asian: Puolan tuhoamisen ja jakamisen. Havaittuaan Geneven kollektiivisen turvallisuuden olevan vain turha sana ilman todellista sisältöä Stalin puolestaan katsoi, että Neuvosto-Venäjän oli luotettava vain itseensä. Länsivaltojen aikomuksiin kohdistunut epäluuloisuus oli Krem­lissä Münchenin jälkeen vahvistunut. Litvinov, kollektiivisen turvalli­suuden ajaja, jonka politiikka oli tehnyt haaksirikon, poistettiin touko­kuussa 1939 ulkoasiainkomissaarin paikalta ja sijaan tuli Molotov, jonka tehtävänä oli soveltaa Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa ajan vaatimien realiteettien mukaan. Neuvostoliitto pelkäsi kansallissosialistista Saksaa. Se tunsi itsensä yksinäiseksi ja luuli olevansa jätetty Saksan hyökkäyk­selle alttiiksi. Oli murrettava saarrostus, missä Neuvostoliitto katsoi olevansa. Tämän kaiken Neuvostoliitto arveli saavuttavansa elokuun 1939 sopimuksella. Ja paljon muitakin tuloksia oli tästä sopimuksesta johtuva. Saksalaisen teorian mukaan, jonka Neuvostoliitto arvatenkin mielihyvin omaksui, koko Itä-Eurooppa oli varattava näiden ystävysten yksinomaiseksi laidunmaaksi. Muut suurvallat olivat sillä alueella »vie­raita valtoja» — »raumfremde Mächte» — joilla ei ollut siellä mitään sanomista. Saaliin jako ja uhrien ryöstäminen — siitä käytettiin sanaa »järjestyksen palauttaminen» — kuului tässä Euroopan osassa näille kahdelle kumppanukselle. Lähes puolet Puolaa, Baltian maat, osa Suo­mea ja kaksi Romanian maakuntaa: Bessarabia ja Pohjois-Bukovina oli oleva Neuvostoliiton osa saaliista, kuten sittemmin on käynyt ilmi.

Mutta vielä paljon enemmän toi elokuun sopimus 1939 mukanaan. Neuvosto-Venäjä vedettiin sen johdosta lopullisesti uuden politiikan tielle. Sen edellisinä vuosina kasvanut arvovalta kohosi suuresti. Uinuva vanha keisarillis-venäläinen imperialismi heräsi eloon. Voiman, oman merkityksen, itsetehostuksen ja suuruuden tunto vahvistui. Neuvosto­-Venäjälle avautui portti Eurooppaan ja se pääsi toimivana tekijänä suurvallan oikeuksiin Euroopan asiain järjestämisessä. »Moskovan sopimus elok. 23 p:nä 1939 mullisti kaikki asemat, se uhrasi itse Euroopan aatteen ja toi mukanaan sodan», sanoo asiain kulkua läheltä seurannut tarkkanäköinen huomioitsija, entinen Romanian ulkoministeri ja Mos­kovan-lähettiläs G. Gafenco (»Preliminaires de la Guerre a l’est», s. 313). Hän huomauttaa myös, miten järjestelmien ja katsantokannan yhtä­läisyys Saksassa ja Neuvosto-Venäjällä oli omiaan helpottamaan näiden valtojen yhteistoimintaa: sama autoritaarinen, valvonnasta vapaa hallitustapa; sama mieltymys yksinkertaisiin rohkeasti vedettyihin maantieteellisiin linjoihin; sama voiman ja väkivallan palvonta; sama taloudellinen romantiikka; sama halu mullistaa asioiden järjestys ja »hämmästyttää jumalia»; sama pienten valtioiden halveksuminen ja sama halu ne niellä; sama oppi, jonka mukaan valtion, jolla ei ole riittävästi aineellisia keinoja puolustaa itseään suurvaltaa vastaan, on kadottava, koska se vain häiritsee suurten peliä. — Näissä Gafencon huomioissa on paljon perää. — Neuvostoliitto otti omakseen Tsaari-Venäjän vanhat perinteet ja pyrkimykset. Gafenco mainitsee Saksan suurlähettilään, kreivi von der Schulenburgin hänelle kertoneen, miten Molotov, puheen ollessa Balkanin ja Tonavan asioista, oli lausunut, että Neuvosto-Venä­jälle kysymys merkitsi sen alemmuuden tilan poistamista, johon Venäjä oli aikoinaan pakotettu alistumaan sille onnettoman Krimin sodan joh­dosta (mt. s. 82).

Oliko sopimuskumppaneilla elokuussa 1939 mahdollisesti vielä muita ja kauemmas tähtääviä taka-ajatuksia, on vaikea aineiston puutteessa sanoa. Oliko Hitler luopunut aikaisemmin suunnittelemastaan alueiden valloittamisesta Venäjällä ja oliko hän valmis rauhalliseen yhteistoimintaan itäisen naapurinsa kanssa tässä heidän yhteisessä »elintilassaan»? Puheessaan 26 pnä marrask. 1941 Ribbentrop sanoi Hitlerin, »nojau­tuen eräisiin Venäjällä esiintyneisiin ilmiöihin ja sieltä saatuihin tietoi­hin», toivoneen, että Neuvostoliitto »vähitellen tulisi Saksan ja muiden Venäjään rajoittuvien maiden rauhalliseksi naapuriksi.» — Vai aikoiko Hitler tälläkin kertaa lyödä vihollisensa yksitellen ja kääntyä itään selvitettyään asiat lännessä? Mahdollista se on. — Ja oliko Stalinilla taka-ajatuksia ja mitä ne olivat? On arveltu Kremlin tähdänneen sodan aikaansaamiseen Saksan ja länsivaltojen välillä, jotta ulkopuolella olles­saan vahvistunut Neuvostoliitto pääsisi ratkaisevaan asemaan sodan johdosta heikontuneiden suurvaltain joukossa — siis sama laskelma, minkä hän oli arvellut länsivalloilla olleen Neuvostoliittoon ja Saksaan nähden. Tällainen laskelma sopii tietenkin hyvästi suurvaltain politiik­kaan. Siinä on kuitenkin aina se vaara, ettei voi etukäteen tietää, minkä kulun sota saa ja voiko pysyä sen ulkopuolella. Juuri v. 1939 alkanut sota oli kouluesimerkki tällaisten laskelmien vaikeudesta — jos Stalin laski näin, hän erehtyi. — Voin kuitenkin mielestäni katsoa Neuvosto­liiton laskelmissa elokuussa 1939 puolustusnäkökohtien edelleen olleen etualalla. Stalin arvatenkin lähinnä koetti saada omalta kohdaltaan rauhan säilymään voidakseen täydentää valtakunnan varustuksia sekä sen ohella, elokuun sopimuksen mukaisesti, siirtää edemmäksi valta­kunnan läntiset rajat ja siten lisätä valtakunnan turvallisuutta hyök­käystä vastaan.

Neuvotellessamme maaliskuussa 1944 ministeri Enckellin kanssa Moskovassa rauhan mahdollisuuksista Molotov voimakkaasti korosti Neu­vostoliiton pitäneen v. 1939 silmällä puolustusnäkökohtia. Kun hän useamman kerran tähdensi, ettei Suomi syksyllä 1939 ollut suostunut Neuvostoliiton rajojen siirtämistä koskeviin ehdotuksiin, minä huomautin, että silloin Neuvostoliiton ja Saksan suhteet olivat hyvät eikä Neu­vostoliiton siis tarvinnut odottaa mitään hyökkäystä. Molotov vastasi: »Se on kyllä totta, mutta meidän täytyy toimia pitkällä tähtäimellä. Me olemme aina tienneet, mitä Hitlerin Saksa on olemukseltaan.» — Molotov palasi neuvotteluissamme vielä kaksi kertaa tähän asiaan. Hän sanoi heidän, peläten tulevia sotatoimia, tehneen ehdotuksensa rajan muuttamisesta Karjalan Kannaksella. — »Tiesimme jo silloin (1939)», hän lausui, »että suursota oli tulossa. ——— Huomaatte kai itse, että v. 1939 olimme oikeassa.» — Tietenkään näillä Molotovin viidettä vuotta myöhemmin lausutuilla sanoilla ei ole ehdotonta todistusvoimaa siitä, mitä elokuussa 1939 todella Kremlissä ajateltiin.

Mahdollista on, että Moskovan sopimus elokuun 23 pnä 1939 ja sitä edeltävä Münchenin sopimus tullaan merkitsemään kohtalokkaina ja onnettomina valtiotekoina historian mustalle lehdelle. — Aluksi ei tunnettu, mitä sisälsi elokuun sopimus, jolla, kuten sitten on käynyt ilmi, joukko heikompia kansoja ja valtioita, niiden joukossa Suomi, häikäilemättä jaettiin suurvaltain silvottaviksi. Vaikka oli epäiltävää, että sopi­mukseen liittyi salaisia määräyksiä, ei niistä silloin vielä ollut tarkempia tietoja. Mutta kun Saksa ja Neuvostoliitto syyskuussa hyökkäsivät Puolaan ja jakoivat sen keskenään ja kun Kreml aloitti tarmokkaan toi­mintansa Baltian maita ja Suomea sekä kesällä 1940 Romaniaa vastaan, kävi ilmeiseksi, että Ribbentropin-Molotovin sopimus oli luonut perus­tan tälle tapausten kululle.

Neuvostoliiton asema syksyllä 1939 oli siten erittäin edullinen. Kai­kilta tahoilta haettiin sen suosiota. Ohi oli Venäjän heikkouden aika, jota hyväkseen käyttäen Venäjän läntiset osat olivat siitä eronneet. Stalin oli nostanut Venäjän jaloilleen. Moskova alkoi tulla miltei Euroo­pan politiikan keskustaksi. Sinne olivat Englannin ja Ranskan edustajat joutuneet menemään. Sinne lensi Saksan valtakunnan ulkoministeri — meistä pienistä puhumattakaan. Neuvosto-Venäjä oli mahtava tekijä kansainvälisessä politiikassa. Tällaisen suurvallan kanssa ja tällaisissa oloissa Suomi joutui neuvotteluihin elintärkeistä kysymyksistä.

Valtioiden, varsinkin suurvaltain, toiminnan määrää tuo hirveä ja liiankin usein veripunainen »valtionetu», »Staatsräson», »Raison d’Etat». Mitä valtion johtomiehet kulloinkin pitävät oman valtionsa etuna, se on ylin laki. Valtionetu riittää puolustamaan Neuvostoliiton hyökkäyk­sen Suomeen v. 1939, Baltian maiden kohtelun vv. 1939 ja 1940, Saksan hyökkäykset Belgiaan 1914 ja 1940, Hollantiin, Tanskaan ja Norjaan 1940, Saksan suorittaman Tšekkoslovakian anastuksen 1939, Italian hyökkäykset Abessiniaan 1935, Albaniaan 1939 ja Kreikkaan 1941, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäyksen Puolaan ja tämän maan neljän­nen silpomisen 1939. Se peittää kaikki väkivaltaisuudet. Se asettaa valtioiden johtomiehet ulkopuolelle hyvän ja pahan. »Right or wrong, my country.» »Viidakon laki.» — Heikommat valtiot, joiden suurvallat las­kelmissaan luulevat olevan tarpeen välikappaleinaan tai voivan joutua heidän tielleen, tallataan ja anastetaan armotta. Sellainen on historian kulku. Aikakirjoihin merkitään kylmästi: »wie es gewesen und wie es geworden ist» — »miten asiat olivat ja miten ne ovat tapahtuneet». Ja vaikka kansoja tuhotaan, todetaan kuivasti, että maailma jonkin selittämättömän salaperäisen, mystillisen voiman vaikutuksesta on mennyt eteenpäin tai ainakin: että tapaukset ovat kulkeneet juuri niin kuin ne ovat saattaneet kulkea.

Tällaisissa oloissa ja nykyisten käsitysten vallitessa on turhaa puhua moraalisista ja eetillisistä periaatteista ja inhimillisesti korkeammista tarkoitusperistä kansainvälisissä suhteissa. Tuloksetonta on heikompien kansojen selvittelyissään suurvaltain kanssa ottaa niitä lukuun. Sen Suomi sai pian kokea. — Itsenäistä olemisen oikeutta ei pienille suurten puolelta tunnusteta, vaikka pieniä ja keskikokoisia valtioita on Euroopassa väkiluvultaan jotenkin yhtä paljon kuin suuria ja niiden merkitys ihmiskunnan sivistykselle on yhtä painava kuin suurten. Niin surkea on, ei vain inhimillisen moraalin mataluuden vaan — mielisin sanoa — poliittisen älyn heikkouden sekä — edelleen minun mielestäni — val­tiollisen ajattelun vanhanaikaisuuden johdosta ihmiskunnan tila vielä 20:nnella vuosisadalla. Onko mahdollista joskus päästä parempaan olo­tilaan, siitä ollaan eri mieltä.

Päiväkirjastani 5. 5. 1939: »Nykyään pienten valtojen elämä perustuu suurten keskinäiseen kateuteen, rivaliteettiin. Tämä rivaliteetti on nyt hyvin aktiivinen. Saksa tarjoaa pohjoismaille ja eräille muille pienille valtioille hyökkäämättömyyssopimusta. Venäjä ehdottaa, että Englanti, Ranska ja se itse takaisivat kaikkien Venäjän länsirajalla olevien valtioiden itsenäisyyden Suomesta Romaniaan asti. Englanti ja Ranska ovat taanneet Hollannin ja Belgian itsenäisyyden.

»Kovin siis nyt tarjotaan molemmilta puolilta turvaa pienille.

»Mutta jospa suurvallat sopivat ja jakavat pienet valtiot keskenään, kuten jakoivat 1700-luvun lopulla Puolan? Tekevät Münchenin sopimuksia.

»Milloin päästään siihen, että pienten valtioiden itsenäisyys ja itsenäinen elämä perustuisi muuhun kuin suurvaltojen rivaliteettiin? Yri­tettiinhän sitä Kansainliiton avulla, mutta toistaiseksi ei onnistuttu. Suurvaltain rivaliteettiin perustaminen on heikko pohja.»

Syksyllä 1939 Suomella ei ollut tätä pienten ja väkiluvultaan heikompien valtioiden epäilyttävää liittolaista ja turvaa: suurten meihin koh­distuvaa kilpailua ja kateutta. Elokuun 23 päivän 1939 sopimuksen perusteella olivat Saksa ja Neuvostoliitto, noudattaen Tsaari-Venäjän ja vanhan Preussin, Katariina II:n ja Fredrik II:n, surkeaa esimerkkiä, jakaneet naapurivaltiot keskenään ja niiden kilpailu tällä suunnalla oli sillä kertaa poistettu. Että Neuvosto-Venäjällä oli tilaisuus vapaasti liikehtiä omalla tahollaan, siitä ei ollut epäilemistä. — Suomen asema neuvotteluissa syksyllä 1939 oli äärimmäisen epäedullinen, suorastaan epätoivoinen.


1 Edellä oleva perustuu Leninin jouluk. 1917 kansalliskokouksesta kirjoittamiin »teeseihin» sekä hänen kaksi vuotta myöhemmin jouluk. 1919 samasta asiasta julkaisemaansa kirjoi­tukseen ynnä venäjänkieliseen teokseen »Muistelmia Leninistä», joka ilmestyi useina vih­koina pian Leninin kuoleman jälkeen.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.