Ahvenanmaan kysymys
Euroopan sotilaspoliittisen tilanteen kiristyminen kiinnitti Helsingissä katseet itärajan ohella Kansainliiton toimesta demilitarisoituun Ahvenanmaahan. Vuoden 1921 jälkeen voimasuhteet Itämerellä olivat täysin muuttuneet. Saarilta käsin pystyttäisiin tarvittaessa hallitsemaan Suomenlahden suuta ja samalla neuvostolaivaston li eitä sekä valvomaan Saksan Ruotsista tapahtuvaa malmintuontia. Sodan syttyessä voitiin odottaa kummankin suurvallan (Saksan ja Neuvostoliiton) kilpaa kiiruhtavan käyttämään aluetta hyväkseen. Suomen rannikkopuolustukseen muodostunut aukko oli siksi koetettava ajoissa luoda umpeen. Suurvallan mahdollinen pesiytyminen Tukholman porteille jouduttiin ottamaan huomioon Ruotsinkin yleisesikunnassa, joka 1920-luvulta saakka oli pohtinut asiaa käyden neuvotteluja myös Suomen sotilasjohdon kanssa.1
Julkisen keskustelun Ahvenanmaasta aloitti kesällä 1934 marsalkka Mannerheim korostaen, ettei vuoden 1921 neutralisointisopimus suinkaan lisännyt Pohjoismaiden turvallisuutta vaan päinvastoin heikensi sitä avaamalla tien Suomen ja Ruotsin välistä Pohjanlahdelle. Vaikka Ruotsin lehdistön reaktio ei ollutkaan yksinomaan kielteinen, Mannerheimin koepallon vastaanotto osoitti kuitenkin, ettei kuningaskunnan poliittinen johtokaan toistaiseksi halunnut lähemmin tarttua asiaan.
Korkeintaan voitiin Tukholman hallituksen näkökulmasta ajatella Neuvostoliiton kutsumista mukaan vuoden 1921 neutralisointisopimuksen allekirjoittajien joukkoon takaamaan Ahvenanmaan koskemattomuutta. Tasapuolisuus Berliiniin ja Moskovaan nähden olisi välttämätöntä Ruotsin yleisen mielipiteen hyväksymisen saavuttamisen kannalta, ja samalla voitaisiin ainakin hidastaa kriisin yhteydessä odotettua molempien Itämeren suurvaltojen »kilpajuoksua» saarille. Suomalaisten mielestä taas tällainen pukin tulo kaalimaan vartijaksi oli jo sellaisenaan mahdoton ajatus. Kysymyksenhän piti ensi sijassa olla saariryhmän turvaamisesta juuri Neuvostoliiton oletettuja laajenemistavoitteita vastaan. Keskustelut pysähtyivät toistaiseksi paikoilleen.2
Suomessa ajatus Ahvenanmaan linnoittamisesta jäi kuitenkin elämään. Kuten edellä on käynyt ilmi,3 se oli myös Paasikivellä mielessä hänen kaavaillessaan ennen Tukholmaan lähtöään niitä toimenpiteitä, joiden avulla Suomen ja Ruotsin lähentämistä voitaisiin käytännössä toteuttaa. Otettuaan viran vastaan uusi lähettiläs keskusteli maaliskuussa 1937 Tukholmassa käyneen Hjalmar J. Procopen kanssa Ahvenanmaan asiasta. Yksityiskohdat näyttivät kuitenkin vielä jäsentymättömiltä. Herrojen asennoitumiseen liittynyttä tietynlaista epäluuloisuutta osoitti heidän käsityksensä siitä, että positiivisessakin tapauksessa – siis hankkeen toteutuessa – ruotsalaisen sotaväen osuutta saariryhmän puolustuksessa olisi rajoitettava. Samalle kannalle asettui marsalkka Mannerheim kesällä 1936.4 Vuoden 1918 muistot eivät olleet kokonaan hälvenneet.
Sotilasasiamies Palojärvi korosti Paasikivelle vielä tammikuussa 1938 ruotsalaisten pyrkivän »pääsemään kiinni» Ahvenanmaahan, minkä vuoksi heitä ei olisi laskettava sinne. Saariryhmän linnoittaminen olisi tavoitteena Ruotsille paljon tärkeämpi kuin Suomelle. Saksa ei Palojärven mielestä sallisi Ahvenanmaan joutumista Venäjän käsiin vaan kiirehtisi kriisitilanteessa ottamaan sen itse haltuunsa, mikä ratkaisu ei olisi Suomelle epäedullinen. Pääasia olisi estää Venäjää tunkeutumasta sinne. Kenraali Ernst Linderkään ei Paasikiven kanssa keskustellessaan uskonut suomalaisten voivan sallia ruotsalaisten joukkojen tuloa Ahvenanmaalle. Sen sijaan Tukholma voisi rahallisesti tukea saarten linnoittamista.5
Sandlerin valmistautuessa lähtemään Helsingissä huhtikuussa 1937 pidettävään pohjoismaiseen ulkoministerikokoukseen Paasikivi otti hänen kanssaan puheeksi myös Ahvenanmaan kysymyksen ja sai kuulla Ruotsin hallituksen pysyttelevän entisellä kannallaan. Saarten linnoittamattomuuteen ei pitäisi koskea. Sama lopputulos oli henkilökohtaisesti yhä vastahakoisen Holstin Helsingin konferenssin yhteydessä sotilasjohdon toimesta tekemällä aloitteella linnoittamista koskevien valmistelujen käynnistämiseksi, jota myös Paasikivi oli suositellut. Ruotsi pidättyi kannanotosta, mikä asiallisesti merkitsi kielteistä vastausta.6
Ratkaisevan käänteen aiheutti Itävallan liittäminen Saksaan helmi- maaliskuussa 1938. Tuohtunut Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:
»Itävallan itsenäisyyden on monesti suurvallat taanneet. .. Englanti, Ranska ja Italia. Ei noussut nyt sormeakaan Itävallan puolustukseksi. Kuvaavaa, mitä diplomaattiset sopimukset merkitsevät – ei mitään – ja miten vähän diplomatialla saadaan aikaan. Ranskan ja Englannin politiikka on sekä 1919 että sen jälkeen ollut kehnoa. Syy on se, että eivät ole ymmärtäneet reaalisia tosiasioita. S.o. että suurta kansaa, Saksaa, ei voi pidellä miten tahansa. Se nousee. Tärkeintä on aksepteerata faktat ja asettua elämään sen mukaan… Englanti on mennyt alaspäin. Sen protesteille ei Hitler pane mitään huomiota. Dito Ranskan protesteille… Tyhmä politiikka. Ensin itse laittaneet tämän sekasotkun, ja nyt saavat noloina katsella päälle».
Pääministeri Neville Chamberlainin alahuoneessa esittämä lausunto, jonka mukaan pienten kansojen ei pitänyt odottaa turvaa Kansainliitolta, herätti silti Paasikiven kommentin: »Hirveätä»!7
Tilannetta arvioidessaan Paasikivi näki vastedes pikkuvaltion ainoan suojan siinä, että jokin suurvalta osoittaisi kiinnostusta sen itsenäisyyden säilymiseen. Hollanti ja Belgia saattoivat rakentaa Ranskan ja Englannin varaan. Itävalta säilyi niin kauan kuin Italia sitä tuki. Eteläisen naapurin intressin loppuessa katosi myös Itävallan itsenäisyys. Tsekkoslovakia riippui kiinni Ranskasta ja Englannista. Jos Puola esimerkiksi luovuttaisi »käytävän» Saksalle ja ottaisi korvaukseksi Liettuan, kukaan ei sitä estäisi, koska puuttui kiinnostunut suurvalta. »Wenäjä» tosin tuolloin arvatenkin ottaisi Viron ja Latvian. Jotkut pienet maat – kuten Ruotsi ja Norja – olivat toistaiseksi pysyneet suurvaltojen intressien ulkopuolella. Sveitsin itsenäisyyden perustana taas oli suurvaltojen halu säilyttää se. Muussa tapauksessa Saksa, Ranska ja Italia olisivat jakaneet maan. Näin Paasikivi päätyi loogisesti kysymään: »Mikä suurvalta on meistä intresseerattu»? – Vastaus näytti löytyvän Saksasta. Jos tuo valtakunta etenisi Ahvenanmaalle, sen kiinnostus Suomeen saattoi vielä entisestäänkin kasvaa.8
Pidäkkeet puolueettomuuspolitiikasta luopumiseen ja suurvaltaan turvautumiseen nähden pysyivät hänen ajattelussaan toisaalta yhä edelleen voimassa, eikä Paasikivi ollut valmis käytännössä tekemään järkeilynsä viittaamia johtopäätöksiä. Pohjoismaista neutraliteettilinjaa tuli kaikista pettymyksistä huolimatta sitkeästi noudattaa. Ainoastaan, mikäli tuo tie johtaisi umpikujaan, saattoi turvautuminen suurvaltaan tulla viimeisenä pelastuskeinona kysymykseen. Toistaiseksi nämä vaihtoehdot sulkivat pois toisensa. Välttääkseen putoamasta kahden tuolin väliin Suomen oli varauksitta ja sivuilleen vilkuilematta jatkettava valitsemallaan pohjoismaisella linjalla. Tarpeettoman epäystävällisyyden osoittamista Saksaa kohtaan tuli silti välttää.
Itävallan tapahtumien varjossa Paasikivi tuskitteli pienten kansojen synkeää kohtaloa muotoilemalla uuteen asuun edeltäjänsä KOP:ssa, pääjohtaja F. K. Nybomin usein toistaman mietelmän: »Kyllä se on saatanaa, että ihminen on vanha»! Suomen Tukholman-lähettilään mielestä pitäisi pikemminkin sanoa: »Kyllä se on saatanaa, että kansa on pieni»!9 Väinö Tannerille Paasikivi totesi Euroopassa elettävän »suden aikoja» Englannin, Ranskan ja Kansainliiton heikkouden vuoksi. Kaikkeen kurjuuteen oli viime kädessä syynä läntisten suurvaltojen ulkopolitiikan »tyhmyys»:
»On meillä kuitenkin yksi valopilkku: Stalin ja muut järkensä menettäneet Venäjällä. Kun ne hullut siellä raivoavat – mitä kauvemmin sitä parempi – niin ei se voi olla Venäjän voimaa vähentämättä samoinkuin sen halua ulkonaisiin seikkailuihin. Mutta kyllä sielläkin olot kerran muuttuvat, ja silloin on asia, kuten Svinhufvud toistakymmentä vuotta sitten sanoi Luumäen kirkkoherralle ja lukkarille, jotka tapasi suojeluskunnan harjoituksessa: Jaa, jaa – ryssää vastaan ei riitä paljas virsikirja’».10
Paasikiven lohtuna kiristyvässä kansainvälisessä tilanteessa oli siten Neuvostoliiton eristyneisyys ja Stalinin puhdistusten aiheuttama sisäinen heikkous. Tilanne tulisi kuitenkin muuttumaan, ja siksi Suomellekaan ei jäänyt aikaa tuhlattavaksi. Skandinaavisen suuntauksen hyväksi tuli ponnistella entistä lujemmin samalla kun maailmantilanteen kärjistyessä piti vähitellen päästä tuloksiin myös sotilaallisen yhteistyön alalla.
Vaikka Suomeen perustettu valtion tykkitehdas saattoikin käynnistää tuotantonsa Boforsin lisenssein, Paasikivelle merkitsi suurta pettymystä Ruotsin johdonmukainen kieltäytyminen etukäteissitoumuksista, jotka koskivat Suomen huoltamista asein ja muin tarvikkein kriisitilanteessa. Siviilimiehenä hänen ei tosin tarvinnut henkilökohtaisesti osallistua näihin kenraali Leonard Grandellin johtaman sotilasvaltuuskunnan käymiin turhauttaviin keskusteluihin, joiden kulusta lähettiläs kylläkin pidettiin hyvin informoi tuna.11
Reaalisten tulosten saavuttamiseksi Mannerheim piti erittäin tärkeänä ruotsalaisten vakuuttamista siitä, etteivät suomalaiset olleet yhdessä juonessa saksalaisten kanssa. Tässä yhteydessä pääministeri Cajander kiinnitti huomiota huhtikuussa 1938 pidettäviin Helsingin valtauksen 20-vuotisjuhliin, jonne mm. von der Goltzin oli määrä jälleen saapua. Paasikiven mielestä taas Goltzin ja muiden saksalaisten kutsumatta jättämistä ei voitu ajatella. Kävihän sitäpaitsi korkeita Natsi-Saksan edustajia myös Ruotsissa luento- ym. matkoilla.12 Lähettiläs todennäköisesti tässä vaiheessa jakoi pääministerin huolestuneisuuden saksalaisten saapumisesta mutta ei nähnyt keinoja asian auttamiseksi. Viranhoito Tukholmassa kuitenkin »pelasti» hänet näkyvältä osallistumiselta juhliin. von der Goltz asui tällä kertaa Erik von Frenckellin luona.
Omalta osaltaan Paasikivi keskitti keväästä 1938 alkaen voimansa Ahvenanmaan kysymykseen. Tämän asian edistyminen saattoi hänen kästyksensä mukaan avata tien yhteistoimintaan muillakin puolustuksen aloilla.13 Päättäväisyyttä lisäsi epäily »sydämessään» yhä länsivaltoihin ja Baltiaan orientoituneen ulkoministeri Halstin liian vähäisestä kiinnostuksesta sotilaalliseen yhteistyöhön Ruotsin kanssa.14 Mannerheiminkin mielestä Ahvenanmaan asia tuli ottaa esille ensi tilassa, jolloin Paasikiven oli ryhdyttävä sitä hoitamaan, koska Holsti tuskin tehtävään kykenisi.
Valtioneuvoksen pyynnöstä marsalkka lupasi puhua hankkeesta presidentille, kun taas Paasikivi otti osalleen Cajanderin ja Halstin »muokkaamisen». Ulkoministeri ei pahemmin vastustellut vaan lupasi ottaa asian puheeksi Sandlerin kanssa lähitulevaisuudessa Tukholman kautta toteutuvalla Oslon-matkallaan.
Pääministerin kanssa käytyä keskustelua lähettiläs sen sijaan luonnehti muistiinpanoissaan »ikävänpuoleiseksi». Vastahakoisuuttaan Cajander perusteli sisäpoliittisilla näkökohdilla. Varovaisuus oli tarpeen asian kypsyttämiseksi. Nyt oli syytä keskittyä perushankintaohjelman läpiajamiseen, kun taas Ahvenanmaa voitaisiin ottaa esille myöhemmin, jotta vältyttäisiin kansan pelästyttämiseltä yhtäaikaisilla korkeilla menoilla. Paasikivelle perustelu ei kelvannut, koska linnoittaminen ei missään tapauksessa ollut »yhden päivän asia» sen viedessä joka tapauksessa paljon aikaa. Cajanderin viittaus ruotsalaisten vastahakoisuuteen herätti lähettiläässä epäilyksen suhteiden hoitamisesta hänen selkänsä takana. Tällainen ei saanut tulla kysymykseen. Muussa tapauksessa hallitus saisi valita Tukholman-lähettilääkseen »jonkin virkamiehen».
Tyytyväisenä Paasikivi saattoi nyt kertoa marsalkalle tehneensä tilanteen pääministerille täysin selväksi. Pallo oli tosin Holstilla odottamassa hänen Tukholman-matkaansa, mutta lähettiläs lupasi »tränga mig in» (tunkeutua sisään) asian hoitamiseen. Mannerheim taas voisi painaa päälle Helsingissä. Paasikivi kävi myös Tannerin luona pyytäen tätä perehtymään hankkeeseen. Hänellä olisi suuri vastuu pystyessään vaikuttamaan muita suomalaisia päättäjiä enemmän Ruotsin sosiaalidemokraattiseen hallitukseen.15
Cajanderin väite ruotsalaisten vastahakoisuudesta piti täysin paikkansa. Itävallan Anschlussin luomassa tilanteessa mielialat Tukholmassa olivat kuitenkin nopeasti muuttumassa. Saksan mahdin kasvu saattoi hyvinkin heijastua myös Itämeren alueelle. Hanssonin hallitus asetti kysymyksen suomalaisten reagoinnista, jos he havaitsisivat jäävänsä vaille Skandinavian suunnalta etsimäänsä tukea ja turvaa. Kääntyisivätkö he silloin Saksan puoleen aivan samalla tavoin kuin v. 1918 Ruotsin kieltäydyttyä avusta? Helsingissä toimiva lähetystö tiesi kertoa asemamaan poliittisen johdon piirissä havaittavasta tietynlaisesta pessimismistä pohjoismaisen suuntauksen käytännöllisiin tuloksiin nähden. Estääkseen Saksan vaikutusvallan lisääntymisen Pohjanlahden itäpuolella Ruotsin oli nyt Sandlerin käsityksen mukaan osoitettava jollakin tavoin aktiivisuutta.
Käytännössä tilanteenarviointi merkitsi Ahvenanmaan kysymyksessä noudatetun taktiikan muutosta. Väistely ajan voittamiseksi ei enää sellaisenaan riittänyt. Maaliskuun 31. päivänä 1938 Sandler hankki hallitukseltaan luvan ruotsalais-suomalaisen tutkimuksen toimeenpanoon saariryhmän puolustuksen parantamisesta. Samalla hän kuitenkin korosti kollegoilleen vuoden 1921 neutralointisopimuksen pysyvän edelleen voimassa. Ahvenanmaan mantereelle ei rakennettaisi linnoituksia eikä puolustusliitosta liioin ollut kysymys.16
Suomen sotilasjohdon tavoitteet menivät huomattavasti pitemmälle. Aikaisemmissa yleisesikuntien välisissä valmistavissa neuvonpidoissa esille tullut ruotsalaisehdotus Kökarin ja Lågskärin irrottamisesta linnoittamista varten Ahvenanmaan demilitarisoidusta alueesta ei enää suomalaisille riittänyt. Saariryhmän todella tehokkaan puolustuksen varmistamiseksi vuoden 1921 konventio oli kokonaan purettava ja palautettava Suomen täydellinen sotilaallinen suvereenisuus Ahvenanmaalle. Tämä tietysti samalla paremmin tyydyttäisi arvovaltanäkökohtia estäessään ruotsalaisten »holhouksen» tasavallan alueen suojelemisessa. Läntisen naapurin panos rajoittuisi ensi sijassa laivaston osuuteen Ahvenanmaan meripuolustuksessa ja sinne johtavien väylien sulkemisessa. Suomen sotilasjohto näki silti ehdotuksensa lähinnä avaustarjouksena neuvottelujen käynnistämiseksi. Jollei vuoden 1921 konvention täydellinen purkaminen osoittautuisi mahdolliseksi, voitaisiin tarvittaessa tyytyä myös sen osittaisiin tarkistuksiin.
Mannerheimin epäluuloista huolimatta Holsti noudatti sotilasjohdon linjaa, jonka hallitus hyväksyi 29.3.1938. Laatimassaan muistiossa ulkoministeri piti yksinkertaisimpana menettelytapana sitä, että Suomi ja Ruotsi yhdessä toteaisivat vuoden 1921 konvention lakanneen olemasta voimassa. Lisäksi tuli ehdottaa sopimusta, joka velvoittaisi Ruotsin ja Norjan kuljettamaan Suomeen Kansainliiton peruskirjan 16. artiklan mukaisesti ulkomaista apua maan joutuessa provosoimattoman hyökkäyksen kohteeksi. Sama koskisi Suomen ulkomailta ostamia sota- ja elintarvikkeita. Ehdotusta Carlgren luonnehtii osuvasti Holstille tyypilliseksi valmiudeksi »korkeidenkin esteiden yrittämiseen lyhyellä vauhdinotolla» hänen aliarvioidessaan selvästi Ahvenanmaan kysymyksen problemaattisuutta Ruotsille. Kysymys ei silti ollut pelkästään ulkoministeristä vaan koko hallituksen hyväksymästä sotilasjohdon tavoiteasettelusta.
Kuitenkin Paasikivi oli raportoinut jo 24.3.1938 Tukholmasta Dagens Nyheterin päätoimittajalta Dehlgreniltä peräisin olleen tiedon, jonka mukaan Ruotsin hallitus olisi istunnossaan läsnä olleiden korkeiden upseerien suosituksesta asettunut kannattamaan Ahvenanmaan linnoittamista kokonaisuudessaan suomalaisten toimesta. Paasikiven välittämä liioiteltu informaatio läntisen naapurimaan valmiudesta ei tietenkään vähentänyt sotilasjohdon tahtoon taipuneen ulkoministerin optimismia.17
Lähettiläs puolestaan merkitsi päiväkirjaansa suomalaisten voivan olla Ahvenanmaan asiassa suhteellisen rauhallisia. Jos Ruotsi ei tahtonu tulla mukaan, »on todennäköistä – varmaa – että sodassa Saksa okkupeeraa Ahvenanmaan. Ja se kentiesi ei Suomen kannalta ole niinkään vaarallista. Tehköön siis Ruotsi, mitä tahtoo. Ellei ymmärrä omaa etuaan».
Muutamaa viikkoa myöhemmin Paasikivi kuitenkin tarkisti kantaansa. Saksalaisten läsnäolo Ahvenanmaalla saattoi johtaa »Wenäjän» vastatoimenpiteisiin esimerkiksi Suomenlahden saarilla tai Kannaksella, mikä vetäisi Suomen mukaan sotaan. Parasta olisi siis itse – mahdollisesti Ruotsin avustamana – puolustaa Ahvenanmaata kaikkia yrityksiä vastaan.18
Ruotsissa taas epäluuloja kasvatti Suomen sotaväen päällikön kenraali Östermanin vierailu Berliinissä maaliskuussa 1938, jolloin hän tapasi myös Hitlerin. Aikaisemmin suomalaiset sotilasviranomaiset olivat osoittaneet merkkejä taipumisesta saarten vain osittaiseen remilitarisointiin. Lähellä oli nyt ajatus Helsingin jyrkentyneen kannan pohjautumisesta saksalaisten kanssa tehtyyn sopimukseen. Epäilyksellä oli sikäli pohjaa, että keskustelussaan 24.3.1938 Östermanin kanssa Auswärtiges Amtin Pohjoismaiden osaston päällikkö v. Grundherr – vieraansa suureksi tyydytykseksi – ilmoitti Saksan kannattavan linnoittamista Suomen ja Ruotsin yhteisvoimin. Rajoituksista ei puhuttu mitään.19
Toisaalta suomalaisten käännyttämiseksi pois Saksan tieltä Ruotsin olisi entistä enemmän syytä toimia ripeästi. Samaan suuntaan vaikutti Väinö Tannerin – mahdollisesti J. K. Paasikiven em. aloitteesta – Per Albin Hanssonille lähettämä kirje, jossa hän tähdensi linnoittamishankkeen merkitystä. Kun pohjoismaisen suuntauksen vankimpina kannattajina tunnetut suomalaiset sosiaalidemokraatitkin näin voimakkaasti tuntuivat ajavan hanketta, Ruotsin kielteisen asenteen negatiiviset seuraukset itäisen naapurin ulkopoliittiseen linjaan näyttäytyivät Tukholmassa yhä ilmeisempinä.20
Oslon matkansa yhteydessä Tukholmassa 3.4. ja 7.4.1938 vierailleelle Holstille Sandler valaisi hallituksensa kantaa. Ruotsi olisi valmis neuvottelemaan Ahvenanmaan puolustuksen lujittamisesta muuttamatta kuitenkaan saariryhmän kansainvälisoikeudellista statusta. Suomen hallituksen tulisi nyt tehdä virallinen aloite ehdottamalla » niiden edellytysten ja keinojen yhteistä salaista tutkimusta, joilla lisättäisiin Ahvenanmaan turvallisuutta puolueettomana alueena». Sen sijaan hän tiukasti neuvoi Holstia luopumaan koko konvention kumoamishankkeesta, koska siitä kiinnipitäminen johtaisi hankkeen väistämättä umpikujaan. Kaiken edellytyksenä oli lisäksi asian hoitaminen herättämättä epäluuloa Venäjän tai Saksan taholla ja säilyttämällä tasapaino näiden maiden välillä.
Venäjän sivuuttaminen nostattaisi, Sandler korosti, epäilyksiä tarkoituksellisesta puolueellisuudesta Saksan hyväksi. Suomalaiselle virkaveljelleen ulkoministeri ei tietenkään kertonut lehdistökirjoittelun hälyttämän neuvostohallituksen useaan otteeseen ilmaisseen Ruotsille kielteisen kantansa Ahvenanmaan linnoittamiseen nähden. On myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että välittäessään hallituksensa varoituksia Sandlerille rouva Kollontai ei näytä lainkaan ottaneen yhteyttä lähettiläskollega Paasikiveen. Vaikutusmahdollisuuksia katsottiin ilmeisesti avautuvan vain ruotsalaisten taholla. Neuvostoliiton tuolloin heikkoa kansainvälistä asemaa kuvastaa osaltaan se, että Tukholma Moskovan protesteista huolimatta katsoi aiheelliseksi käynnistää neuvottelut Helsingin kanssa.
Sandlerin kanssa käymiensä keskustelujen jälkeen Holsti kertoi Paasikivelle ruotsalaisten pelkäävän fascismin valtaanpääsyä Suomessa 10- 15 vuoden kuluessa, jolloin IKL:n innoittama nuori polvi nousisi valtakunnan johtoon. Silloin Suomen hallitsema linnoitettu Ahvenanmaa saattoi Saksan käyttöön joutuneena koitua vaaraksi Ruotsille.
Helsingissä pidettävät vapaussodan 20-vuotisjuhlat eivät liioin tehneet Sandleriin hyvää vaikutusta. Niihin kutsutut Ruotsin puolustusvoimain komentaja, kenraali Olof Thörnell ja kenraali Torsten Friis saivatkin omalta hallitukseltaan matkustuskiellon. Kenraali Ernst Linderin kaltaisten eläkeläisten ja alempien upseerien osallistumiselle sen sijaan ei asetettu esteitä. – Ahvenanmaan kysymyksen jatkokäsittelyn osalta Hansson vahvisti Tannerille osoittamassaan kirjeessä Sandlerin vastauksen Holstille noudattavan Ruotsin hallituksen omaksumaa kantaa.21
Helsingissä ei näissä oloissa yritettykään pitää kiinni alkuperäisestä ohjelmasta. Ahvenanmaan kysymyksen tulo kompastuskiveksi, johon Ruotsin kanssa harjoitettu yhteistyö saattoi kaatua, piti estää. Varsinaisten neuvottelujen käynnistyttyä voitaisiin taas esittää pitemmällekin meneviä ehdotuksia. Tärkeintä oli nyt päästä alkuun. Huhtikuun 12. päivänä 1938 presidentti Kallio hyväksyi Ruotsille jätettävän yhteisten, salaisten tutkimusten käynnistämistä koskevan aloitteen, joka sanamuodoltaan vastasi Sandlerin 7.4. Holstille tekemää tarjousta. Neuvostoliiton ja Saksan tasaveroiseen asemaan saattamisesta ei kuitenkaan puhuttu mitään. Paasikivi toimitti nootin Sandlerille seuraavana päivänä.22
Ruotsin ulkoministeri huomautti kuitenkin heti Neuvostoliittoa koskevan kannanoton välttämättömyydestä. Sisäpoliittisten näkökohtien lisäksi taustalla olivat – kuten Carlgren on korostanut – sekä Moskovan lähetystön että rouva Kollontain välityksellä saadut tiedot Neuvostoliiton kielteisestä suhtautumisesta Ahvenanmaan linnoittamiseen.
Suomessa Sandlerin pyynnön täyttäminen tuntui erittäin vastenmieliseltä. Neuvostoliiton pääsy sopimuksen allekirjoittajavallaksi antaisi sille Saksaan verrattuna samanlaisen avunanto-oikeuden. Keskinäisen sodan uhatessa ne saattoivat kumpikin tarjota apuaan Ahvenanmaan suojelemiseksi, jolloin Suomi joutuisi kahden vaarallisen vaihtoehdon eteen. Valitessaan Berliinin Helsinki saattoi varautua siihen, että Moskova pitäisi ratkaisua casus bellinä, mikä merkitsi Suomen joutumista taistelutantereeksi. Jos taas käännyttäisiin Moskovan puoleen, kävisi kotimaisen mielipiteen hoitaminen hallituksen käsityksen mukaan lähes mahdottomaksi, minkä lisäksi Suomi ei myöhemmin pystyisi karkottamaan Neuvostoliittoa sen paremmin saaristosta kuin maan muistakaan osista.
Vaara olisi torjuttavissa pitämällä Moskova sopimuksen ulkopuolella. Näin vältyttäisiin kilpailevilta avuntarjouksilta. Neuvostoliitto luultavasti tulisi pidättymään maihinnoususta Ahvenanmaalle, koska se moisella yrityksellä itse asiassa provosoisi suomalais-saksalaisen puolustusliiton syntymisen. Toisaalta taas Saksa tietoisena Neuvostoliiton jäämisestä sopimuksen ulkopuolelle tuskin havittelisi »preventiivistä» miehitystä, etenkin kun tämä merkitsi vihollisuuksia Suomen ja todennäköisesti myös Ruotsin kanssa.
Näin ollen, kuten Juhani Suomi on osoittanut, sekä Tukholma että Helsinki pyrkivät ylläpitämään Saksan ja Neuvostoliiton välillä eräänlaista »pelon tasapainoa». Suomalaisten lähtökohta oli kuitenkin täysin erilainen heidän katsoessaan onnistumisen edellytykseksi molempien Itämeren suurvaltojen pysymisen erilaisessa asemassa vuoden 1921 sopimukseen nähden.23 Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun ei voitu etukäteen olla varmoja Ruotsin kanssa käytävien keskustelujen johtamisesta tulokseen.
Ennen muuta Mannerheim vastusti jyrkästi minkäänlaisen sananvallan antamista Moskovalle Ahvenanmaan kohtalosta päätettäessä. Ainakin olisi Suomen ja Ruotsin ensin päästävä yksimielisyyteen sopimuksen sisällöstä ja muodosta. Vasta sitten tulisi takaajavaltioiden ja Neuvostoliiton reaktioiden vuoro. Kysymyshän ei sitäpaitsi ollut pelkästään Ahvenanmaan neutraliteetin turvaamisesta vaan myös ja ennen kaikkea kahdenkeskisestä suomalais-ruotsalaisesta yhteistyöstä. Tukholman täytyisi ymmärtää Ahvenanmaan varustamattomuuden merkitsevän sitä, että sotatilanteessa sen enempää Suomi kuin Ruotsikaan eivät enää voisi tehdä juuri mitään, vaan asiat kulkisivat omaa rataansa.24
Sandler piti yhtä jyrkästi kiinni omasta kannastaan. Suomalaisten vastauksen viipyessä hän kutsui 20.4.1938 Paasikiven luokseen ilmoittaen tälle selväsanaisesti, ettei hän esittäisi hallitukselleen Suomen noottia, ennenkuin Helsingistä tulisi selvä vastaus Suomen »periaatteellisesta lähtökohdasta» Neuvostoliittoon nähden. Vaikka ulkoministeri ei asiaa suoraan sanonutkaan, Hanssonin kabinetin ja Ruotsin valtiopäiväin hyväksyntää Ahvenanmaan konvention muuttamiselle olisi turha odottaa »diskriminoimalla» jompaa kumpaa Itämeren suurvaltaa.
Helsingissä tällä välin alkaneet ns. Jartsev-neuvottelut, joista Holsti informoi Sandleria – mutta ei Paasikiveä! – lisäsivät ruotsalaisten päättäväisyyttä. Oli toimittava ripeästi, ennenkuin venäläiset ja saksalaiset alkaisivat todella vakavasti työntää kapuloita rattaisiin. Jartsev-keskusteluista hermostuneet suomalaiset saattoivat kukaties päätyä etsimään tukea Berliinistä. Ruotsalaisten »painostuksen» kohteeksi joutunut Cajanderin hallitus päätyi viimein myöntämään, että ilman jonkinlaista länsinaapurin kaipaamaa lausuntoa Ahvenanmaata koskevat neuvottelut jäisivät epämääräiseksi ajaksi polkemaan paikoilleen.25
Paasikivi löysi nyt ulospääsytien umpikujasta. Olisi käytettävä hyväksi ajatusta, joka sisältyi Sandlerin 22.4.1938 lähettämään viestiin suomalaisille. Paasikivi muotoili tämän seuraavaan asuun: »… att Finlands Regering, i likhet med Sveriges, delar uppfattningen att anledning till misstro icke (må) framkallas hos den ena eller den andra stormakten» (. ..että Suomen Hallitus Ruotsin (Hallituksen) tavoin on sitä mieltä, ettei aihetta epäluuloon pidä antaa sen enempää yhden kuin toisenkaan suurvallan taholla). Hankittuaan vastahakoisen Mannerheimin suostumuksen Holsti luki tekstin puhelimessa Sandlerille, joka antoi sille siunauksensa. Presidentin hyväksyttyä 28.4.1938 lausunnon Holsti esitti sen Sandlerin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti suullisesti Ruotsin Helsingin-lähettiläälle Carl von Heidenstamille.26
Kumpikin osapuoli piti Ahvenanmaahanketta siinä määrin tärkeänä – Ruotsi estääkseen Suomen liukumisen kohti Saksaa ja Suomi saadakseen sotilaalliset yhteistyöneuvottelut vihdoinkin käyntiin – , että ne olivat valmiita hyväksymään riittävän ylimalkaisen formulan, joka viime kädessä jätti kaikki mahdollisuudet avoimiksi.
Ensimmäinen virallinen neuvottelukierros käytiin Tukholmassa 19.5.-21.5.1938. Rudolf Holstin johtamaan Suomen valtuuskuntaan kuuluivat lähettiläs J. K. Paasikivi, yleisesikunnan ulkomaanosaston päällikkö, eversti Lars Melander, kansainvälisen oikeuden asiantuntija, professori S. R. Björksten sekä UM:n poliittisen osaston päällikkö Aaro Pakaslahti. Isäntämaan delegaation puheenjohtajana toimi ulkoministeri Rickard Sandler sekä jäseninä everstiluutnantti C. A. Ehrensvärd, yliopistonkansleri Östen Unden, UD:n toimistopäällikkö Staffan Söderblom sekä sihteeri Adolf Croneborg.27
Suomen valtuuskunta lähti liikkeelle aikaisemmasta ehdotuksestaan, joka tähtäsi vuoden 1921 neutralisointimääräysten täydelliseen kumoamiseen. Kansainliiton takuu oli siirrettävä pelkästään Ruotsille ja Suomelle, minkä lisäksi oli sovittava ensiksi mainitun maan sotilaallisesta tuesta Ahvenanmaan puolueettomuuden ylläpitämiseksi.
Sandler delegaatioineen noudatti huomattavasti varovaisempaa linjaa. Saariryhmän neutraliteettiin ja demilitarisointiin pohjautuvasta kansainvälisestä sopimusjärjestelystä ei voitu luopua. Enintään saatettiin harkita Itämereltä johtavien eteläisten kulkuväylien sulkemista irrottamalla demilitarisoidusta vyöhykkeestä Lågskärin ja Kökarin saaret sekä linnoittamalla ne. Suomalaisten sotilaiden kanssa asiasta oli jo aikaisemmin keskusteltu.
Paasikivi, jonka mielestä Holsti ei ollut riittävän huolellisesti etukäteen perehtynyt neuvotteluissa käsiteltäviin asioihin, esiintyi itse suhteellisen passiivisesti. Lähettilään harmistumista lisäsi havainto, ettei ulkoministeri ollut katsonut tarpeelliseksi informoida häntä kaikista Helsingissä laadituista pohjapapereista. Neuvottelupöydän ääressä Paasikivi luonnollisesti noudatti lojaalisti hallituksensa linjaa korostaen koko Ahvenanmaan linnoittamisen merkitystä saarten turvallisuuden takeena. Alueen suppeuden vuoksi sitä olisi lähes mahdotonta jakaa erillisiin vyöhykkeisiin. Vuoden 1921 konventiosta ei näissä oloissa – mikäli pyrittiin reaalisiin tuloksiin – jäisi paljon jäljelle. Jos maailma tietäisi Ruotsin ja Suomen yhdessä puolustavan Ahvenanmaata, miettisivät suurvallatkin kahteen kertaan ennen ryhtymistä hyökkäykseen. Tämä jo nostaisi turvallisuuden 90 prosenttiin.28
Neuvottelujen varrella suomalaiset joutuivat havaitsemaan, etteivät puolustusliittoon joutumista varovat ruotsalaiset todellakaan tahtoneet suostua vuoden 1921 konvention kumoamiseen ja linnoitusvyöhykkeen ulottamiseen Lågskärin-Kökarin linjan pohjoispuolelle. Sandlerin valtuuskunta ajoi tahtonsa lävitse. Tämä kummankin maan hallituksen pohdittavaksi jäävä neuvottelutulos ei Paasikiven mielestä ollut »ilahuttava». Toisaalta voitiin jo sinänsä positiivisena puolena panna merkille Ahvenanmaan kysymyksen nouseminen todella vakavien neuvottelujen kohteeksi Suomen ja Ruotsin välillä.
Osapuolet päättivät myös, että sovittuaan Ahvenanmaan kysymyksen yksityiskohdista Suomi ja Ruotsi kääntyisivät asiassa vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltojen ja Neuvostoliiton puoleen. Suomalaiset siis viimeksi mainitun maan kohdalla perääntyivät alkuperäisestä torjuvasta kannastaan. Syynä oli Saksan vaikutusta epäilevän Englannin hallituksen Helsingin-lähettiläänsä Thomas Snown välityksellä Holstille esittämä vaatimus, jota tämä puolestaan ei ilmaissut omalle Tukholman-lähettiläälleen.
Kun Paasikivelle ei liioin kerrottu mitään Helsingissä käydyistä Jartsev-keskusteluista, valtioneuvos korosti yksityisesti Halstille pitävänsä aiottua Neuvostoliiton puoleen kääntymistä muodollisesti tarpeettomana ja poliittisesti epäviisaana. Kannanottoaan hän perusteli Neuvostoliiton sijoittumisella vuoden 1921 konvention allekirjoittajamaiden ryhmän ulkopuolelle sekä itäisen suurvallan heikkoudella ja sotilaallisella voimattomuudella. Tällaisessa tilanteessa sille oli täysin turha tarjota veto-oikeutta Ahvenanmaan kysymyksessä.29
Tutustuttuaan neuvottelujen pöytäkirjaan ja saatuaan everstiluutnantti Ehrensvärdiltä lisätietoja ruotsalaisten kannasta Mannerheim oli valmis tarkistamaan yleisarviotaan. Ahvenanmaan neutraalisuus oli sentään ymmärrettävissä kuningaskunnan vanhana ulkopoliittisena periaatteena. Eihän Ruotsilla aikaisemmin edes ollut juuri muuta ulkopolitiikkaa! Suomalaisten tuli ottaa naapurimaan kanta huomioon ja sopeutua (adaptera oss) sen mukaan. Täytyi saada tietää, tahtoiko Ruotsi osallistua Ahvenanmaan puolustukseen, jolloin myönteisessä tapauksessa tuli käynnistää yhteistyötä koskeva sotilaallinen valmistelu.
Mannerheim piti mahdollisena myös ruotsalaisten joukkojen tuomista Ahvenanmaalle, koska näin lisättäisiin läntisen naapurin kiinnostusta saariryhmän puolustukseen. Paasikiven mainitsemaa vaaraa, että joukkojen saaminen pois osoittautuisi myöhemmin vaikeaksi, marsalkka ei pitänyt olennaisena. Ruotsalaiset yksiköt voitaisiin sijoittaa tietyille, tarkoin rajatuille alueille. Niiden vahvuus voisi olla sama kuin suomalaistenkin, noin rykmentti kummastakin maasta.
Keskustellessaan pääministeri Cajanderin kanssa Paasikivi sai kuitenkin tietää, ettei ruotsalaisten maavoimien saapuminen Ahvenanmaalle käynyt hallituksen mielestä päinsä, koska se tekisi koko yhteistyöhankkeen »epäpopulääriksi». Sisäpoliittisista syistä ajatuksesta täytyisi niin muodoin luopua. Sen sijaan Ruotsi voisi osallistua saariryhmän puolustukseen meri- ja ilmavoimin. Aluksi Cajander ei halunnut suostua edes suomalais-ruotsalaisen upseeridelegaation suorittamaan yhteiseen maastontiedusteluun Lågskärillä, mistä Tukholman neuvottelujen aikana oli alustavasti sovittu. Pääministerin annettua vihdoin periksi Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa matka toteutettiin kesäkuussa 1938.30
Ahvenanmaan asian oltua esillä Ruotsin hallituksessa ja hankkeeseen varsin nihkeästi suhtautuneessa valtiopäivien ulkoasiainvaliokunnassa Sandler otti rohkeasti vastuun antamalla sotilasviranomaisille tehtäväksi jatkaa suunnittelua itäisten kollegojensa kanssa Helsingissä. Asioissa piti nyt päästä konkreettisiin tuloksiin. Suomalaisten taholta ei saanut sallia etenkin Holstin harrastamaa »roskapuhetta» (struntprat), vaan oli vaadittava »faktoja ja selkeyttä». Kuultuaan 27.6.1938 Sandlerin päätöksestä Bohemanilta, joka tietenkään ei kertonut ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa puhaltaneesta vastatuulesta yhtä vähän kuin sotilaiden saamista ohjeistakaan, Paasikivi luonnehti tulosta »ilahuttavaksi». Sotilaallinen yhteistyö näytti pääsevän liikkeelle.
Lähettilästä tosin harmitti kenraali Grandellin hänelle välittämä yleisesikunnan operatiivisen osaston päällikön, eversti Aksel Airon lausunto, jonka mukaan suomalaisten olisi itsensä päätettävä kysymys Ahvenanmaan varustamisesta. Siitä ei tarvinnut neuvotella ruotsalaisten kanssa. Paasikivi kommentoi päiväkirjassaan: »Ymmärtämätön puhe. Meillä ei ole vapaat kädet, emmekä me voi saada mitä tahansa aikaan vain ilmaisemalla tahtomme».31
Ehrensvärdin johtaman sotilasvaltuuskunnan 4.7.-8.7.1938 Helsingissä käymiä neuvotteluja ei edistänyt se, että vastapuolen puheenjohtajana toimi virka-asemansa vuoksi juuri Airo. Tiukkana aitosuomalaisena hän ei halunnut käyttää neuvotteluissa ruotsinkieltä vaan esitti lausuntonsa Ehrensvärdin kertoman mukaan mieluummin ranskaksi.32 Airon käsityksen mukaan Ahvenanmaan puolustukseen riitti 3-4 pataljoonaa, ja ne saattoi Suomi itsekin irrottaa, vaikka ko. joukko-osastoja ei toistaiseksi vielä ollutkaan valmiiksi varustettu. Ruotsin maavoimien apua ei siis tarvittu.
Ehrensvärd, joka tiesi Sandlerin menneen tarjouksessaan valtiopäivien ulkoasiainvaliokunnan mielialojen kannalta uskaliaan pitkälle, ei nyt voinut hillitä suuttumustaan. Vastapuoli näyttikin kieltäytyvän kädenojennuksesta. »Ilmaisin itseni, lievimmin sanoen, erityisen selvästi ja korostin, mitä Suomi riskeerasi ottamalla kannan, jonka täytyi saada Ruotsi epäilemään sen (Suomen. T. P.) sotilaallista ymmärrystä ja hyvää tahtoa. Airo replikoi Suomessa olevan niitä, jotka epäilivät Ruotsia vuoden 1918 Ahvenanmaan-politiikan pohjalta. Minä tähdensin uudelleen riskejä, joita Suomi otti pitämällä kiinni tästä kannasta».
Vaikka ruotsalais-suomalaisen sotilaallisen yhteistyön asialle vihkiytyneen Ehrensvärdin närkästys epäilemättä oli aitoa, ongelma ei silti rajoittunut Airon aitosuomalaisuuteen tai vuoden 1918 muistoihin. Epäilyksiä herätti ennen kaikkea ruotsalaisten kieltäytyminen antamasta takeita avuksitulostaan. Päinvastoin he korostivat toimenpiteittensä edellytyksenä molempien maiden puolueettomuutta. Suomalaiset eivät siis selvästikään voineet laskea tuen varaan joutuessaan provosoimattoman hyökkäyksen kohteeksi, koska he eivät silloin enää olisi puolueettomia! Tämä on luonnollisesti heikentänyt heidän kiinnostustaan.33 Kukaties Saksa oli sittenkin turvallisempi vaihtoehto?
Osapuolten eri suuntiin viittaavat intressit tulivat Helsingin neuvotteluissa selvästi esiin. Suomalaiset tavoittelivat täydellistä sotilaallista liikkumavapautta Ahvenanmaalla. Rajoitusten poistamisessa piti Ruotsin myötävaikuttaa sekä lupautua sitovalla tavalla osallistumaan saariryhmän puolustukseen laivaston sekä miinoitusten avulla tuomatta joukkojaan itse Ahvenanmaalle.
Ruotsalaiset taas kieltäytyivät antamasta suomalaisille vapaita käsiä alueella; varustelu saattoi tapahtua vain tietyissä puitteissa saarten pääosan neutraliteetin säilyessä. Puolueettomuutta korostava kuningaskunnan yleinen mielipide olisi helpommin taivuteltavissa yritykseen, kun Kansainliiton roolia ei kokonaan eliminoitaisi. Ruotsin tulisi osallistua remilitarisointiin yhtäältä lisätäkseen sen tehokkuutta kriisitilanteessa – Suomen resurssit tiedettiin rajallisiksi – ja toisaalta varmistuakseen, ettei hanketta käytetty Ruotsin intressien vastaisiin tarkoituksiin. Pelättiin, etteivät suomalaiset ottaneet kyllin vakavasti saarten puolustusta saksalaisia vastaan aivan samalla tavoin kuin suomalaiset katsoivat ruotsalaisten rajoitusvaatimuksineen ja liian vähäisine sitoumuksineen suhtautuvan ansaitsemattoman kevyesti saarten puolustukseen venäläisiä vastaan. Molemminpuoliset epäluulot Helsingissä ja Tukholmassa elivät yhä voimakkaina.34
Ehrensvärdin ja Airon valtuuskuntien neuvottelujen pysähdyttyä paikoilleen ruotsalaiset vetosivat Mannerheimiin. Marsalkan onnistuikin avata takalukko. Palauttaen alaisensa upseerit järjestykseen hän saneli ratkaisun, joka pitkälle vastasi ruotsalaisten toivomuksia. Ahvenanmaan demilitarisoidun alueen uusi eteläraja kulkisi välittömästi Björkörin ja Kökarin pohjoispuolitse. Samoin sovittiin Eckerön länsirannalta Lågskärin itäpuolitse luoteesta kaakkoon kulkevasta rajalinjasta, jonka länsipuolta ruotsalaiset puolustaisivat yksinään, kun taas sen itäpuolella vastuu jakautuisi Suomen ja Ruotsin kesken. Käytännössä tämä merkitsi tilaisuuden tarjoamista ruotsalaisille myös Ahvenanmeren kapeimmalla kohdalla sijaitsevan Signildsskärin käyttämiseen Pohjanlahdelle johtavan väylän sulkemiseksi.
Kriisitilanteessa kumpikin maa tulisi keskittämään Ahvenanmaalle sovittavan määrän maavoimia. Tämä koski sekä tilannetta, jolloin vanha konventio olisi vielä voimassa että myös uuden sopimuksen tultua sen sijalle. Ylipäällikön valitsisivat molempien maiden hallitukset yhdessä. Ruotsi oli valmis antamaan Suomelle oikeuden käyttää tietyssä määrin jo rauhan aikana hyväkseen myös neutralisoiduksi jäävää aluetta. Siellä saataisiin säilyttää rannikkotykistön ja ilmatorjunnan tarvitsemaa materiaalia, miinoja sekä liikekannallepanovarastoja. Huomattavin näistä väliaikaisista helpotuksista olisi oikeus pitää neutralisoidulla alueella rauhan aikana korkeintaan 1 500 miehen vahvuista ruotsinkielistä joukkoosastoa.35
Paasikivelle Mannerheim totesi ajaneensa läpi ratkaisun, jota hän piti Suomelle suurena voittona, mikäli Ruotsin hallituksen lopullinen suostumus sopimukseen saataisiin. Ahvenanmaata pystyttäisiin sen avulla tehokkaasti puolustamaan. Suomella ei ollut liikaa sotaväkeä, ja miehet tarvittiin kyllä itärajalla. Kaikki tuki oli siksi tervetullutta. Avun tulo voitiin tietysti asettaa riippuvaksi suomalaisten pyynnöstä, mutta kun sitä joka tapauksessa tarvittiin, kannattaisi suostua naapurien tarjoamaan yhteistyöhön. Riitelemisestä olisi seurauksena vain ruotsalaisten kieltäytyminen lähettämästä tänne sen enempää joukkoja kuin muutakaan apua. Ei pitänyt unohtaa heidän asemansa suhteellista turvallisuutta Suomeen verrattuna.
Mannerheim arvioi Paasikivelle Tukholman hallituksen edustajien pitävän kiinni vuoden 1856 järjestelmästä, ts. Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta, siksi, etteivät he ainakaan täysin luottaneet Suomen itsenäisyyden säilymiseen pitkällä tähtäyksellä. Vieraan suurvallan käsiin joutunut linnoitettu Ahvenanmaa (erityisesti Signildsskär) vaarantaisi Ruotsin turvallisuuden.
Marsalkka luonnehti niinikään Paasikivelle Venäjän asemaa Suomenlahden perukassa epäedulliseksi, minkä vuoksi se varmasti koettaisi tunkeutua sieltä kohti länttä. Baltian maiden palauttamista Venäjän yhteyteen Saksa ja Puola eivät sallisi. Suomen valtausta taas mikään suurvalta tuskin ryhtyisi vastustamaan. Sen vuoksi tasavallan asemaa Neuvostoliittoon nähden täytyi pitää uhanalaisempana kuin eteläisten naapurien. Viimeksi mainittuun ajatuskulkuun nähden Paasikivi tosin asettui epäilevälle kannalle. Atlantin rannikolle Skandinavian kautta Venäjä Mannerheimin käsityksen mukaan sen sijaan tuskin pyrkisi – ainakaan lyhyellä aikavälillä.
Marsalkka kertoi edelleen lähettiläälle pääministeri Cajanderin asettuneen aluksi jyrkästi vastustamaan ruotsalaisten joukkojen tuloa Ahvenanmaalle. Sellaisesta ei saanut edes puhua, koska se tekisi koko hankkeen mahdottomaksi. Samalle kannalle asettui opetusministeri Hannula. Mannerheimin selvitettyä Suomen kokonaistilannetta, jonka puitteissa oli nyt valittava »joko tämä tai ei mitään», herrat olivat muuttaneet kantaa.36
Käydessään vajaata viikkoa myöhemmin Helsingissä Paasikivi saattoi havaita Mannerheimin optimismin hallituksen jäsenten mielenmuutoksesta ennenaikaiseksi. Pääministeri Cajander ilmoitti lähettiläälle kabinettinsa vastustavan entiseen tapaan ruotsalaisten maavoimien tuloa Ahvenanmaalle. Erityisesti niiden aikeita epäili puolustusministeri Niukkanen. Missään tapauksessa joukot eivät saisi saapua ilman Suomen hallituksen pyyntöä. Kysymystä molempien maiden neutraliteetista avun edellytyksenä ei Cajanderin mielestä pitäisi lainkaan ottaa esille, »ettei peloteta ruotsalaisia».37 Pääministeri selvästikin epäili suoraan kysymykseen tulevan kielteisen vastauksen, minkä vuoksi tiedustelua ei pitäisi lainkaan esittää. Neuvottelutaktiikkaa leimasi siis, kuten Max Jakobson on osuvasti huomauttanut, »ranskalaisen salonkikomedian kaksimielisyys». Itse pääasia sivuutettiin tai siitä puhuttiin vain kiertelevin vihjauksin.38
Ministeritasolla keskustelua jatkettiin Tukholmassa 29.7.-31.7.1938 Sandlerin ja Holstin johdolla. Valtuuskuntien kokoonpano pysyi myös entisenä lukuunottamatta Suomen sotilasasiantuntijan eversti Melanderin tilalle tullutta Helsingin neuvottelujen isäntää, eversti Airoa. Suomalaisten tuotua avoimesti esiin ruotsalaisten joukkojen saapumiseen liittyvät epäluulonsa Unden huomautti kuivasti, ettei tarkoituksena ollut saapua kutsumatta. Paradoksaalisesti suomalaiset tulivat näin tukeneeksi niitä ruotsalaisia, jotka alun pitäen suhtautuivat kriittisesti Sandlerin politiikkaan. Yksityisesti Unden ilmaisi Ehrensvärdille tyytyväisyytensä, etteivät suomalaiset lainkaan näyttäneet edes tarvitsevan apua Ahvenanmaalle.
Pahastunut Ehrensvärd selitti sittemmin Paasikivelle työskennelleensä 12 vuotta Ruotsin ja Suomen sotilaallisen yhteistoiminnan hyväksi, ja nyt kun asia oli menossa eteenpäin, apua ei haluttu ottaa vastaan. Paasikivi, joka virallisissa neuvotteluissa oli lojaalisti puolustanut hallituksensa kantaa, totesi päiväkirjassaan: »Täytyy myöntää, että asia on meidän puolelta hoidettu kömpelösti». Holstin kiistettyä yksityiskeskustelussa Ehrensvärdin väitteen suomalaisten haluttomuudesta kutsua ruotsalaisia apujoukkoja hän sai everstiluutnantin suusta kuulla suorasanaisen varoituksen »olla yliarvioimatta tyhmyyttäni».39 Kuten Sandler alun perin oli korostanut, ruotsalaisten joukkojen saapumisesta päättäminen jäi molempien hallitusten tulevassa mahdollisessa kriisitilanteessa tekemän sopimuksen varaan. Osapuolten kädet säilyivät siten tältä osin vapaina.
Muuten valtuuskunnat hyväksyivät lähes sellaisenaan sotilaiden joitakin viikkoja aikaisemmin Helsingissä neuvotteleman paperin jatkokehittelyn pohjaksi. Tosin kysymys enintään 1500 miehen vahvuisesta suomalaisesta joukko-osastosta demilitarisoidulla alueella jätettiin avoimeksi ahvenanmaalaisten kanssa käytäviä neuvotteluja silmällä pitäen. Suomalaisille kipeään neutraliteettivaraumaan ei Cajanderin hallituksen ohjeiden mukaan lainkaan puututtu virallisissa neuvotteluissa. Sen sijaan Airo kysyi jäähyväislounaalla 31.7.1938 Sandlerilta, miten Ruotsi suhtautuisi sotilaallista yhteistoimintaa koskevaan suunnitelmaan ja sen toimeenpanoon siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Kieltäytyisikö se tukemasta saariryhmän puolustusta vedoten siihen, ettei Suomi olisi enää puolueeton? Ulkoministeri vastasi pitävänsä »kohtuuttomana» (orimligt), jos järjestelmä lakkaisi toimimasta juuri siinä tilanteessa, jota varten se oli luotu.40 Suomalaiset jäivät aprikoimaan, mikä merkitys tälle lounaspöydässä esitetylle, mihinkään pöytäkirjaan sisältymättömälle lausunnolle oli annettava.
Palatessaan 1.8.1938 sukulaisvierailulta Gotlannista Tukholman kautta kotimaahan Mannerheim – neuvottelujen asiakirjoihin tutustuttuaan ilmaisi Paasikivelle tyytymättömyytensä valtuuskunnan torjuvaan kantaan ruotsalaisten joukkojen Ahvenanmaalle tuloon nähden. Päinvastoin piti pyrkiä siihen, että tätä koskeva sopimus astuisi kriisitilanteessa automaattisesti voimaan. Suomi tarvitsi tuekseen jokaisen mahdollisen sotilaan, ja Ahvenanmaan yhteinen puolustus edellytti molemminpuolista luottamusta.
Paasikivi suostuikin kirjoittamaan tässä hengessä Cajanderille. Vastaavasti marsalkka lupasi lähettilään pyynnöstä koettaa Helsingissä vaikuttaa johtaviin upseereihin, puolustusministeri Niukkaseen ja muihin hallituksen jäseniin, »jotta turha ja väärä luulottelu, liiallinen ylpeys ja omien voimien yliarvioiminen vältettäisiin sekä opittaisiin ajattelemaan reaalisesti ja järkevästi». Se vaikuttaisi myös Suomen suhteisiin Ruotsiin. Mannerheiminkin mielestä suomalaisten arvostelukyvyssä oli parantamisen varaa: »Man tror, att man kan slå Ryssland och erövra Petersburg» (Uskotaan, että kyetään lyömään Venäjä ja valloittamaan Pietari), ironisoi marsalkka luvaten kuitenkin tehdä kotimaassa voitavansa realismin edistämiseksi.41
Marsalkan laivan lähdettyä Paasikivi istahti residenssissään kirjoituspöydän ääreen purkaen sydäntään pääministeri Cajanderille. Epäluulot tuli sysätä syrjään ja koettaa saada aikaan Mannerheimin suosittelema sopimus ruotsalaisten »automaattisesta» avuksitulosta. Kumpikaan suomalaisista vaikuttajista ei voinut tietää toivomuksensa menneen selvästi kuten Carlgren on osoittanut – Tukholman hallituksen mahdollisina pitämien rajojen ulkopuolelle.
Ponnisteluja Sandlerin lounaspöydässä Airolle esittämän toteamuksen saamiseksi »virallisesti konstateeratuksi» tuli Mannerheimin ja Paasikiven mielestä myös jatkaa. Samoin oli koetettava vaikuttaa ahvenanmaalaisiin, jotta he eivät ryhtyisi vastustamaan sopimusta. Paasikivi suositteli Cajanderille kansallisten ambitionäkökohtien sivuuttamista Helsingissä niin, että Tukholma omalta suunnaltaan voisi esteittä valistaa Maarianhaminaa. Mannerheim ei kuitenkaan suuresti luottanut menestysmahdollisuuksiin, mihin lienee osittain vaikuttanut hänen voimakkaan negatiivinen käsityksensä Ahvenanmaan johtavasta poliitikosta, »harhaanjohtavasti ja sivistymättömästi» esiintyneestä toimittaja Julius Sundblomista.42
Mannerheimin ja Paasikiven kylvämä siemen jäi kuitenkin itämään. Everstiluutnantti Ehrensvärdin käydessä elokuussa Suomessa Niukkanen järjesti Grandellin aloitteesta kesäasunnollaan Santahaminassa ruotsalaisvieraan kunniaksi saunaillan, johon osallistuivat myös Hannula, Kekkonen sekä eräät muut hallituksen suomenkieliset jäsenet. Mielialatasolla kysymys näyttää olleen tietynlaisesta läpimurrosta, sillä pian tämän jälkeen Cajanderin kabinetti lähetti Tukholman hallitukselle virallisen hyväksymisensä ruotsalaisten joukkojen osallistumiseen Ahvenanmaan puolustukseen. Tekstin olivat alun perin muotoilleet Ehrensvärd ja Grandell.43
Palattuaan 18.9.1938 Helsinkiin kylpyläkuuriltaan Bad Gasteinissa ja Brionissa Paasikivi kuuli Mannerheimilta venäläisten suomalaisille ilmaisemista »arveluttavista» aikeista. Niiden yksityiskohdista marsalkka ei kuitenkaan halunnut lähemmin kertoa katsoen tehtävän kuuluvan neuvotteluja käyneelle Cajanderille itselleen. Tavatessaan vielä samana päivänä pääministerin Paasikivi tahallaan tarjosi tälle tilaisuuden johdattamalla keskustelun Venäjän ongelmaan, mutta Cajander ei puhunut Mannerheimin koskettelemasta asiasta sanaakaan. Loukkaantunut lähettiläs päätti lausua tuonnempana pääministerille käsityksensä salailun sopimattomuudesta. Yhteistyö edellytti luottamusta.44
Tavattuaan muutamaa päivää myöhemmin Tukholmassa Väinö Tannerin Paasikivi sai vihdoin kuulla Neuvostoliiton Helsingin-lähetystössä palvelevan »erään Kartzevin» (!) käymistä neuvotteluista. Moskova hyväksyisi Ahvenanmaan tehokkaan linnoittamisen, mikäli se saisi lähettää sinne »observaattorinsa» valvomaan työtä. Lisäksi Neuvostoliitolle oli tarjottava tilaisuus Suursaaren linnoittamiseen.
Paasikivi ei toistaiseksi keksinyt muuta ratkaisuvaihtoehtoa kuin kieltäytymisen Suursaaren luovuttamisesta. »Mutta minun vanha pelkoni on aina ollut, että sodan sattuessa Wenäjä okkupeeraa Suursaaren y.m. saaria, ja me emme voi tehdä muuta kuin protesteerata, mutta meidän ei pitäisi ryhtyä sotaan. Tanner tuntui olevan samalla kannalla. (Hirmuinen asia. Mannerheim oli ottanut sen kovin vakavasti. Sanonut: ‘Se on meille ensimmäinen varoitus’)».45
Sudeettikriisin kärjistyessä Tsekkoslovakiassa suomalaisten armonaika näytti hyvää vauhtia kuluvan loppuun. Paasikiven ja Tannerin keskustelupäivän aamuna Mannerheim soitti ensiksimainitulle Helsingistä pyytäen lähettilästä kääntymään Tukholman hallituksen puoleen Suomen asettamiseksi Boforsin ym. sotatarviketoimituksissaensi sijalle heti Ruotsin itsensä jälkeen. Paasikivi vei viestin perille Tannerin taas puhuessa siitä suoraan pääministeri Hanssonin kanssa. Periaatteellisesta suopeudesta huolimatta käytännön toimenpiteisiin ei toistaiseksi päästy.
Kaksi päivää myöhemmin (26.9.1938) Englannin pääministerin Neville Chamberlainin palattua Bad Godesbergista, jossa hän oli joutunut vastaanottamaan Adolf Hitlerin uhkavaatimuksen, Mannerheim soitti uudelleen Paasikivelle. Viesti oli dramaattinen: »Sota voi alkaa huomenna». Hanssonia oli pyydettävä julistamaan yleinen asevientikielto ja sensijaan »låta oss få allt som Bofors har färdigt. Wi tar alla vapen som Finland kan få» (antamaan meidän saada kaikki, mitä Boforsilla on valmiina. Me otamme kaikki aseet, mitä Suomi voi saada»).
Tämä kuulosti jo – epäilemättä myös ruotsalaisten korvissa – radikaalilta, ellei suorastaan epätoivoiselta hätähuudolta. Olihan suomalaisilla sentään ollut lähes kaksi vuosikymmentä aikaa hankkia tarvitsemiaan aseita. Hansson vakuutti periaatteellista suopeuttaan. Bofors oli kuitenkin parhaillaan toteuttamassa laajaa hollantilaista tilausta, jota – kysymyksen ollessa toisesta puolueettomasta Oslo-valtiosta – ei noin vain voitu sysätä syrjään. Lisäksi oli tietenkin otettava huomioon Ruotsin omat puolustusvoimat. Mitä aseita ja kuinka paljon suomalaiset tarvitsisivat? Paasikivi pystyi kuitenkin vain ylimalkaisesti viittaamaan ilmatorjuntatykkeihin ja »kaikkiin muihin sotatarpeisiin». Hän ottaisi tarkemmin selvää Helsingistä. Cajander ilmoitti nyt Suomen ottavan ilmatorjunta- ja panssarintorjuntatykkien lisäksi mitä tahansa sotatarvikkeita, joita vain voitaisiin antaa. Toistaiseksi ei asiassa päästy Mannerheimin kiirehtimisistä huolimatta eteenpäin. 46
Iltapäivällä 27.9. Cajander soitti uudestaan Mannerheimin aloitteesta ja kehotti Paasikiveä »sondeeraamaan» Sandlerilta, oliko Ruotsin hallitus valmis yhdessä Suomen kanssa miehittämään Ahvenanmaan, jos tilanne kävisi uhkaavaksi ja Suomi esittäisi sähkeitse virallisen pyynnön. Saatujen tietojen mukaan Neuvostoliiton Itämeren laivasto oli Kronstadtissa lähtövalmiina.47
Päästyään vuorokautta myöhemmin Sandlerin puheille Paasikivi toimitti asian saaden vastaukseksi toteamuksen, ettei Suomen hallitus siis vielä pitänyt tilannetta akuutisti uhkaavana, minkä lähettiläs myönsi. Mainittuaan, ettei hän yksin voinut antaa vastausta, Sandler lupasi esittää asian hallitukselle ja valtiopäivien ulkoasiainvaliokunnalle. Lisäksi, koska kyseessä oli joukkojen siirtäminen kuningaskunnan rajojen ulkopuolelle, tarvittiin valtiopäivien suostumus. Sotilaallisiin toimenpiteisiin oli sikäli varauduttu, mitä Sandler ei tosin maininnut Paasikivelle, että Ruotsilla oli valmiina jalkaväkipataljoona ja kaksi tykistöpatteria siirrettäviksi tarvittaessa Ahvenanmaalle.48
Tilanne kärjistyi Neuvostoliiton laivaston lähdettyä liikkeelle Kronstadtista sotaharjoituksiin kohti länttä. »Iltakoulussaan» valtioneuvoston juhlahuoneustossa 28.9. ja 29.9. välisenä yönä Cajanderin hallitus seurasi tunti tunnilta kasvavan jännityksen vallassa alusten liikkeitä. Mikä olisi niiden tavoitteena? Mannerheimin pyydettyä valtuuksia Ahvenanmaan miehittämiseen hallitus antoi luvan Turkuun koottujen joukkojen kuormausharjoituksiin, vaikka laivat eivät vielä-saaneetkaan lähtökäskyä. Pakaslahti ilmoitti pian puolenyön jälkeen puhelimitse Paasikivelle yhä länteen höyryävän Venäjän laivaston ehtineen Porkkalan ja Hangon välille.
Lähettilään soitettua heti tiedon saatuaan yöllä kabinettisihteeri Bohemanille kotiin tämä ei uskonut venäläisten tähtäävän Ahvenanmaalle. »Vad skulle de göra där»? (Mitä ne tekisivät siellä?) Pikemminkin laivasto pyrki pois Suomenlahden perukasta, jossa toimintaedellytykset puuttuivat. Suomalaiset eivät olleet tästä yhtä vakuuttuneita. Samaan aikaan oli kantautunut tietoja myös Saksan laivaston liikehdinnästä Itämerellä. Oliko suurvaltojen kilpajuoksu Ahvenanmaalle jo alkanut?
Genevestä kotimaahan kiirehtivän Holstin käydessä matkan varrella Tukholmassa Sandlerin puheilla aamulla 29.9. hän saattoi Helsingistä saatujen sähketietojen perusteella kertoa suomalaisten valmistelutoimenpiteistä, joiden perusteella saariryhmä voitaisiin tarvittaessa nopeasti miehittää. – Tällä välin Tsekkoslovakian kriisi oli kuitenkin saanut uuden käänteen Hitlerin ilmoitettua suostuvansa Mtinchenissä pidettävään suurvaltojen johtajien kokoukseen. Eurooppaa koetellut, sietämättömältä tuntunut jännitys näytti laukeavan.
Näissä oloissa Sandler suositteli Holstille pidättyvyyttä, koska Neuvostoliitto tuskin nyt yrittäisi selkkausten provosoimista Suomen kanssa. Jos Helsinki kuitenkin pitäisi välttämättömänä joukkojen lähettämistä Ahvenanmaan turvaksi, hänellä, Sandlerilla, ei olisi mitään sitä vastaan. Ruotsin osallistuminen jäisi kuitenkin riippumaan tapahtumien kehityksestä, ts. lähinnä Mtinchenin konferenssin kohtalosta.
Itämeren rauhoittumisen kannalta olennaista oli se, että Neuvostoliiton laivasto, joka oli lähtenyt Kronstadtista ennen tiedon saamista Mtinchenin konferenssin koollekutsumisesta, pysähtyi Suomenlahden suulle odottamaan tilanteen kehitystä ja kääntyi jo 30.9.1938 kohti kotisatamaansa. Samana päivänä päästettiin Turun satamassa edellisenä iltana laivoihin lastatut, Ahvenanmaalle tarkoitetut joukot takaisin maihin. Toimintavalmius purettiin suunnitellun miehitysoperaation osalta pian kokonaisuudessaan.49
Kriisin aikana Paasikivi pysytteli tiukasti lojaalin virkamiehen roolissa rajoittuen noudattamaan Helsingistä annettuja ohjeita, joiden sisältöön hänellä ei näytä olleen huomauttamista. Laajoissa puitteissa sen sijaan Miinchenin sopimus, jolla länsivallat rauhan pelastaakseen suostuivat Tsekkoslovakian paloitteluun, herätti hänessä syvää huolestuneisuutta. Sota tosin vältettiin, mikä sinänsä oli hyvä. »Mutta muuten on pienet vallat taas saaneet opetuksen. Niiden oikeudet ei merkitse mitään. Niiltä ei edes kysytä. Suuret määräävät mielensä mukaan niiden asioista. Kansainvälisissä suhteissa ei sopimuksilla ja kansainvälisellä oikeudella ole merkitystä. Tsekkoslovakian kohtalo on hirmuinen».50
Suomalais-ruotsalaisissa Ahvenanmaata koskeneissa neuvotteluissa heinäkuussa 1938 Tukholman valtuuskunta oli asettanut vuoden 1921 konvention allekirjoittajavaltoihin suunnattavan diplomaattisen aktion ehdoksi, että sitä ennen selvitettäisiin ahvenanmaalaisten suhtautuminen asiaan. Helsingin hallituksen yhteydenotot Julius Sundblomiin ja hänen kannattajiinsa vuonna 1938 jäivät kuitenkin tuloksettomiksi. Ahvenanmaalaiset eivät nähneet mitään syytä luopua vakiintuneesta, heille kaikin puolin edullisesta järjestelmästä.
Åland-lehdessään Sundblom leimasi linnoittamissuunnitelmat pelkiksi aitosuomalaisten salajuoniksi saariryhmän ruotsalaisuuden ja itsehallinnon hävittämiseksi. Signatäärivaltioiden allekirjoitukset vuoden 1921 konventiossa riittivät takaamaan Ahvenanmaan turvallisuuden. Etäiseksi koetun Tsekkoslovakian kohtalo ei riittänyt tätä vakaumusta horjuttamaan. Ruotsin yleisesikunnan päällikön Tukholmassa tarjoamilla päivällisillä Tsekkoslovakian lähettiläs tiedusteli suomalaiselta virkaveljeltään, minkä vuoksi ahvenanmaalaiset niin vastustivat muutosta. Paasikivi vastasi heidän luottavan Kansainliittoon ja sopimuksiin. Tsekki levitti kätensä: »Sopimukset, meillä oli kolmen suurvallan takaamat sopimukset, ja mitä se merkitsi»?
Mielipiteenmuodostus saarilla ei kuitenkaan ollut täysin yhtenäinen. Ahvenanmaalaisten asevelvollisuutta kannattanut toinen maarianhaminalainen vaikuttaja Carl Björkman kärsi Åland-lehdessä käymässään polemiikissa selvän tappion perinteiselle partikularismille, pasifismille ja uskolle lain kirjaimeen. »Sundblomilaisten» kannanotoille taas oli Paasikiven mielestä tyypillistä »hävyttömyys». »Ahvenanmaalla keskustellaan ja puhutaan paljon pötyä ja Suomen suomenkielistä kansaa kohtaan sopimattomia».51
Kieli- ja kansallisuuskysymyksen sekoittaminen linnoittamisasiaan herätti yleensäkin Helsingissä ärtymystä, joka vahvisti aitosuomalaisten asemia. Erityisesti oli näin asianlaita eräiden Maarianhaminassa tapahtuneiden mielenosoitusten yhteydessä; maapäivillä hyväksyttiin päätöslauselma, jossa viitattiin Ahvenanmaan liittämiseen Ruotsiin, ja istunto päätettiin laulamalla yhteisesti »Du gamla du fria».52
Ahvenanmaalaisten kanssa käydyt keskustelut muuttivat sikäli ratkaisevasti asetelmaa, että remilitarisointikysymyksestä tuli nyt julkinen. Sundblomin kannattajien uuteen taivutteluun ryhdyttiin suomalaisruotsalaisin yhteisponnistuksin Helsingissä 3.11.-6.11.1938 pidetyssä hallitusvaltuuskuntien kokouksessa, jonka yhteydessä myös saariryhmän edustajat kutsuttiin kuultaviksi. Suomen delegaation johdon otti käsiinsä – uransa loppua lähestyvän Holstin syrjäyttäen – pääministeri Cajander. Entisten jäsenten lisäksi olivat paikalla mm. ministerit Niukkanen, Tanner ja Voionmaa sekä kenraalit Österman ja Grandell. Ruotsin valtuuskunta pysyi kokoonpanoltaan samana kuin jo Tukholmassa kesällä 1938.
Suomen pääministerin ja ulkoministerin erityisestä kutsusta paikalle saapui myös heidän vanha neuvonantajansa, entinen presidentti K. J. Ståhlberg, joka monen läsnäolijan ärtymykseksi antautui yhdessä ruotsalaisen Östen Undenin kanssa laajaan, vuoden 1921 konvention rikkomattomuutta korostavaan juridiseen hiuksenhalontaan, mikä ei tuntunut lainkaan edistävän kokouksen varsinaista tarkoitusta.
Pääongelmaksi kuitenkin muodostui ahvenanmaalaisten taivuttelu, jota vuoron perään harjoittivat molemmat osapuolet. Varsinaisessa virallisessa kokouksessa Paasikivi tähdensi tämän ongelman pikaisen ratkaisun tärkeyttä. Se oli saatava pois päiväjärjestyksestä, jotta voitaisiin esteittä kääntyä suurvaltojen puoleen asian viemiseksi eteenpäin. Euroopan tilanteen kehitystä ajatellen armonaikaa ei kenties ollut enää paljon. Sundblom kannattajineen asettui silti ainakin toistaiseksi torjuvalle kannalle konvention muutoksiin nähden. Heidän mielestään Tsekkoslovakian tapahtumat osoittivat päinvastoin, etteivät modernitkaan linnoitukset antaneet turvaa suurvaltaa vastaan.53
Kun privilegioidun asemansa menetystä pelkäävät ahvenanmaalaiset Paasikiven mielestä heittäytyivät »aivan mahdottomiksi», hän teki yksityiskeskustelussa Sandlerille ja Bohemanille selväksi vain ruotsalaisten pystyvän vaikuttamaan heihin. Suomalaiset eivät siihen kyenneet. »Sundblomilaiset» otettiinkin jo etukäteen tehdyn sopimuksen mukaisesti Sandlerin valtuuskunnan »mankeloitaviksi» Ruotsin lähetystössä pidetyissä erillisissä kokouksissa.
Boheman kertoi myöhemmin Paasikivelle käyttäneensä ahvenanmaalaisia kohtaan »suoraa ja yksinkertaista» kieltä. Kun nämä olivat kertoneet eläneensä 20 vuotta rauhassa ja onnellisina, kabinettisihteeri totesi Ruotsin eläneen rauhassa ja onnellisena 130 vuotta mutta joutuvan silti nyt valmistautumaan puolustukseen. Väitteeseen Ahvenanmaan muuttamisesta sotilasleiriksi tuli vastaus, että silloin voitaisiin yhtä hyvin luonnehtia Ruotsia – ja Gotlantia – sotilasleiriksi, mitä toki kukaan ei halunnut väittää. Ahvenanmaalaisten korostaessa »syyttömyyttään» syntyneeseen tilanteeseen Boheman huomautti, ettei kysymys ollut noussut esiin Suomen tai Ruotsin vaan maailmantilanteen vuoksi, johon nuo kaksi valtakuntaa olivat syyttömiä. »Jag var riktigt arg» (Olin todella vihainen), kertoi kabinettisihteeri lähettiläälle. »Mankeloiminen» ilmeisesti osittain tehosi, koska Sundblom suomalaisten käsityksen mukaan oli loppuneuvottelussa jo huomattavasti »pehmeämpi» luopumatta silti sitkeästi puolustamastaan periaatekannasta.54
Paasikivi hyväksyi niinikään Ehrensvärdin hänelle välittämän ruotsalaisten käsityksen siitä, että suomalaiset olivat asian valmisteluvaiheessa esiintyneet taitamattomasti ahvenanmaalaisia kohtaan. Asevelvollisuuslakiesitystä täytyi, kuten pääministeri Cajander itse joutui sittemmin myöntämään, pitää »kiireen vuoksi» puutteellisesti valmisteltuna ja osittain ristiriitaisena saariryhmän itsehallinnon kanssa. Paasikiven mielestä asiaa olisi ensin pitänyt »sondeerata» Tukholmassa ja sitten harkita ehdotusten sisältöä.
Erityistä ärtymystä sekä Ahvenanmaalla että Ruotsissa herätti aikomus käyttää suomea komentokielenä. Paasikivi taas katsoi koko kiistan typeräksi. »Ahvenanmaalaiset pelkäävät 20 suomenkielen sanaa – komentosanat – kuin ruttoa. Ikäänkuin suomenkielinen sana heitä saastuttaisi. Naurettavaa»! Tämä teki, kuten lähettiläs korosti Ehrensvärdille, suomenkielisiin huonon vaikutuksen.
Kiistan »naurettavuudesta» huolimatta reaalipoliitikko asetti kuitenkin toiseen vaakakuppiin sen, mitä taipumattomuudella vaarannettiin, Ahvenanmaan kysymyksen avulla aikaansaatavan sotilaallisen yhteistyön Ruotsin kanssa. Näin ajatellen valinnan kohteesta ei jäänyt epäilystä. Oli parempi ottaa nyt heti myönteinen kanta kuin joutua myöhemmin ikävästi peräytymään.55
Keskustelussaan Paasikiven kanssa Cajander etenkin maalaisliittolaisten ministerien jyrkän kannan huomioon ottaen toi esiin lakiteknisiä esteitä. Hallitusmuodon 75. pykälä ei sallinut komentokielenä käytettävän muuta kuin suomea. Paasikiven mielestä taas asia piti järjestää »niinkuin hyvä on», ja juridiikan tuli mukautua siihen eikä päinvastoin. Sisäpoliittisista syistä Ruotsin hallitus ei voisi kokonaan sivuuttaa ahvenanmaalaisia ja heidän toivomuksiaan. Tukholmaan nähden piti joustaa tarjoamalla sille riittävät mahdollisuudet sundblomilaisten palauttamiseen ruotuun. Muuten hankkeesta ei tulisi mitään, ja tämä saattoi ratkaista koko pohjoismaisen suuntauksen kohtalon. Hermostuneelta ja rasittuneelta vaikuttaneen pääministerin kanssa oli lähettilään mielestä silti vaikeata saada aikaan »hyödyllisempää keskustelua».56
Ruotsi oli kuitenkin vahvempi osapuoli, ja Suomen hallitus joutui tinkimään tavoitteistaan. Ennen Helsingin kokouksen lopettamista päätettiin asettaa erityinen »tekninen valiokunta» selvittämään Ahvenanmaan valmiuden järjestämistä sekä saariryhmän asukkaiden asevelvollisuuteen liittyviä seikkoja. Muuten vahvistettiin Tukholman kokouksessa heinäkuussa 1938 tehdyt päätökset. Perustetun valiokunnan puheenjohtajaksi tuli kenraali Hugo Österman sekä jäseniksi puolustusministeriön yleisen osaston päällikkö, hallitusneuvos Heikki Aarnio, everstiluutnantti Ehrensvärd sekä eversti Airo. Sandler ehdotti valiokuntaan myös ahvenanmaalaisten edustajaa, joksi Väinö Tanner suositteli maltillista suuntausta edustanutta kansanedustaja Herman Mattssonia. Näin myös meneteltiin.57
Ripeästi työskennelleessä komiteassa Ehrensvärd törmäsi vastakkain aitosuomalaiseksi luonnehtimansa Aarnion kanssa, jota ruotsalaiseversti piti Niukkasen äänitorvena. Vaikka puheenjohtaja Österman esiintyikin puolueettomasti, kokouksiin osallistunut Ruotsin Helsingin-lähettiläs v. Heidenstam oli silti havaitsevinaan suomalaisten esiintymisessä jyrkkenemistä (tillstramning).
Positiivista yllätystä molemmille osapuolille merkitsi sen sijaan Herman Mattssonin panos hänen hyväksyessään periaatteessa asevelvollisuuden ulottamisen myös Ahvenanmaalle. Yhtä mieltä ruotsalaisten kanssa hän oli kuitenkin siitä, että komentokielenä tuli ehdottomasti olla ruotsin. Asia jätettiin valiokunnan 3.12.1938 valmistuneessa mietinnössä yhdessä eräiden vähäpätöisempinä pidettyjen kiistakysymysten kanssa avoimeksi.
Vaikka suomalaiset olivatkin varautuneet perääntymään, Cajander ei pitänyt kiirettä. Avoimeksi jääneet kohdat – ennen muuta kysymys komentokielestä – olivat hänen mielestään luonteeltaan »poliittis-psykologisia», minkä vuoksi niitä koskevan päätöksen teko kuului hallitusvaltuuskunnille eikä teknilliselle valiokunnalle. Eduskuntavaalit lähestyivät ja etenkin agraariministerit pelkäsivät myönnytysten vievän ääniä hallituspuolueilta kokoomukselle ja IKL:lle. Vastarinnan kärjessä olivat Niukkanen ja Kekkonen. – Ruotsin hallitus taas kieltäytyi suostumasta valtuuskuntien kokoukseen ennen kuin suomalaiset olivat antaneet periksi avoimiksi jääneissä kohdissa, etenkin komentokielessä. Ilman sitä Sandler ei katsonut voivansa jättää esitystä valtiopäiville, koska vastustajat silloin saisivat aivan liikaa »gefundenes Fressen ».58 Tilanne näytti ajautuvan takalukkoon.
Ratkaisijaksi tarvittiin jälleen Mannerheimia, joka Helsingin neuvottelujen aikana oli ollut tapahtumista täysin syrjässä lähdettyään jo lokakuussa (Miinchenin kriisin päätyttyä) kylpyläkuurille ulkomaille. Tavattuaan Ehrensvärdin aloitteesta kotimatkalla 23.11.1938 Tukholmassa Sandlerin Mannerheim vakuuttui tulevien ahvenanmaalaisten joukkojen komentokieltä koskevien myönnytysten välttämättömyydestä. Marsalkan mielestä kompromissi, josta hän Tukholmassa puhui sekä ruotsalaisille että Paasikivelle, voisi rakentua sille pohjalle, että ahvenanmaalaisia komennettaisiin ruotsiksi, kun taas Suomen mantereelta saarille lähetettävien joukkojen, joiden koulutus tapahtui ruotsiksi, komentokielenä pysyisi edelleenkin hallitusmuodon 75. pykälän mukaisesti suomi. Vaikka erottelu olikin hankalaa, se kyettäisiin kuitenkin käytännössä toteuttamaan.
Uuden ulkoministerin Eljas Erkon (Rudolf Holsti oli eronnut 15.11.1938) käännyttyä Mannerheimin puoleen tämä suostui tekemään presidentti Kalliolle asiaa koskevan kirjallisen aloitteen. Keskusteltuaan myöhemmin Helsinkiin saapuneen Paasikiven kanssa marsalkka lupautui tämän pyynnöstä käyttämään vaikutusvaltaansa johtaviin kokoomuspoliitikkoihin, mm. Edwin Linkomieheen, S. J. Penniin, Eino Suolahteen ja Paavo Talvelaan edellä luonnehditulla pohjalla.59
Vaikka puolueen entisen puheenjohtajan arvovalta ei siis yksin riittänytkään, Paasikivi vetosi puolestaan myös kokoomuspuolueen puheenjohtajaan Pekka Pennaseen, varapuheenjohtajaan Edwin Linkomieheen sekä Svinhufvudin aikaiseen puolustusministeriin Arvi Oksalaan. Marsalkan ja lähettilään yhteispeli johti tuloksiin sikäli, että puolueen tosiasiallinen johtaja Linkomies lupasi kokoomuksen pidättyvän käyttämästä vaalitaisteluaseena hyväkseen hallituksen myöntyvyyttä. Maalaisliiton ministerien vastaanharaamiselta putosi nyt pohja, ja hallitus saattoi ilmoittaa Tukholmaan Suomen suostuvan antamaan periksi teknisessä valiokunnassa avoimiksi jääneissä kohdissa. Komentokieli (ruotsi) määriteltäisiin ahvenanmaalaisten osalta heidän oman itsehallintolakinsa puitteissa, jolloin hallitusmuotoon ei tarvitsisi koskea.60
Lopullinen valtuuskuntien yhteiskokous pääministerien johdolla sopimuksen parafointia varten sovittiin pidettäväksi Tukholmassa tammikuun alussa 1939. Ruotsalaisten epäluulot elivät kuitenkin vielä voimakkaina. Paasikiven toimittaessa perille Cajanderin ja Erkon viestin, jonka mukaan työnsä jo päättäneen teknisen valiokunnan saapuminen Tukholmaan ei enää ollut tarpeellista, Sandler reagoi jyrkästi. Hän pyysi lähettilästä ilmoittamaan Helsinkiin »hartaan ja lujan toivomuksen» (enträgen och bestämd önskan) teknisen valiokunnan saapumisesta Suomen valtuuskunnan mukana täyttämään sille mahdollisesti annettavia tehtäviä. Lähemmin ei ulkoministeri suostunut tarvetta perustelemaan. Päiväkirjassaan Paasikivi luonnehtii keskustelua epämiellyttäväksi. »Sandler oikein kiivastui – silmät kiilusivat».61
Ulkoministerin emotionaalisen reaktion taustana on saattanut olla epäilys suomalaisten tarkoitusperistä heidän sulkiessaan näin ahvenanmaalaiselta Herman Mattssonilta tien Tukholmaan. Tähän viittaa Sandlerin nimenomainen viittaus, jonka mukaan suomalaiset »tietenkin» saattoivat kenraali Östermanin sijasta lähettää halutessaan jonkun toisen henkilön. Helsingin mielestä taas Mattssonin tulo mukaan heikentäisi hänen asemaansa, koska Ahvenanmaalla oli osoitettu tyytymättömyyttä »oman» edustajan kompromissivalmiuteen asevelvollisuuskysymyksessä. Luonnollisesti Tukholmassa ei jäänyt havaitsematta Cajanderin hallituksen pelko, joka kohdistui aitosuomalaisten taholta tulevaan kritiikkiin. Mahdollisesti Sandler oli myös kiinnittänyt huomiota Tukholmassa aika ajoin esiin pulpahtaneihin epäluuloihin suomalaisten tuntemasta kiusauksesta ratkaista Ahvenanmaan kysymys sittenkin Saksaan turvautuen.
Tilannetta ei helpottanut Paasikiven joskus valittama Sandlerin taipumus tyytyä »kantojen konstateeraamiseen» lähtemättä ongelmien ratkaisuun tähtäävään avoimeen keskusteluun. Niinpä lähettiläs katsoikin parhaaksi mennä selvittämään Suomen perusteluja henkilökohtaisesti huomattavasti läheisemmäksi tuntemalleen kabinettisihteeri Bohemanille. Sen jälkeen kun sotamarsalkka Mannerheim oli puuttunut asiaan ja määritellyt kantansa teknisen valiokunnan avoimiksi jättämiin kysymyksiin näiden »pikku herrojen» tehtävä oli Paasikiven mukaan päättynyt. Heidän ryhtymisensä sormeilemaan marsalkan ja molempien hallitusten nyttemmin jo asiallisesti hyväksymiä päätöksiä ei todellakaan ollut paikallaan. Lopullisen juridisen formuloinnin voisivat tehdä valtuuskunnat sihteeriensä avulla. Kuultuaan Mannerheimin roolista Boheman Paasikiven tyydytykseksi ilmaisi täysin hyväksyvänsä suomalaisten kannan ja tekevänsä voitavansa edistääkseen sen tuloa ymmärretyksi myös Ruotsin hallituksen taholla.62
Helsingin neuvottelujen myötä julkisuuteen tulleita, Ahvenanmaata koskeneita kaavailuja seurattiin valppaasti myös Neuvostoliiton Tukholman-edustustossa. Uskomatta ulkoministeri Sandlerin ja kabinettisihteeri Bohemanin vakuutteluihin lähettiläs Kollontai katsoi militarisoinnin pohjautuvan Saksan vaikutukseen. Ahvenanmaan asia merkitsi neuvostodiplomaatin käsityksen mukaan etappia Sandlerin politiikassa, jolle olivat luonteenomaisia »yhä uudet ja uudet myönnytykset kansainväliselle fascismille». Suomen sotilasjohto taas oli tunnetusti »kokonaan» paikallisten fascistien käsissä.63
Samaan suuntaan raportoi Assmuksen seuraaja, lähettiläs Vladimir Derevjanski Helsingistä. Vaikka »demokraattisten elementtien» vastarinta olikin voimistumassa intelligentsijan ja pikkuporvariston piirissä, Saksan sekä fascismin asema akateemisen nuorison, luterilaisen kirkon ja liike-elämän piirissä pysyi lujana ja kasvoi. Erityisesti tämä piti paikkansa armeijan ja suojeluskuntien kohdalla, joita johtivat Saksassa koulutuksensa saaneet jääkärit. Suomen ulkopolitiikka taas orientoitui Englantiin ja Saksaan, ensiksi mainittuun tosin lähinnä taloudellisessa mielessä.
Ahvenanmaan linnoittamisen todellinen taustavoima oli Saksa sen pyrkiessä luomaan saariryhmästä itselleen tukipisteen (opornyi punkt) neuvostovastaisia suunitelmiaan varten. Kysymys ei tällöin ollut pelkästään tien sulkemisesta Suomenlahdelta Itämerelle, vaan Derevjanskin mielestä Berliini halusi myös varmistaa pääsyn Pohjanlahden kautta Suomen Perämeren satamiin ja sieltä edelleen Lapin halki jäätymättömälle Barentsin merelle Murmanskin sataman sekä Neuvostoliiton pohjoisten meriteiden saartamiseksi. Hankkeeseen liittyivät Derevjanskin mukaan parhaillaan Pohjois-Suomessa toteutettavat maanteiden – niiden joukossa Petsamon valtatien – rakennustyöt.64
Tammikuun 5. päivänä 1939 Tukholmassa alkaneessa Ruotsin ja Suomen valtuuskuntien viimeisessä kokousvaiheessa varsinaisesti ainoaksi kiistanaiheeksi jäi kysymys niiden joukkojen suuruudesta, jotka Suomi saisi sijoittaa demilitarisoidulle alueelle. Heinäkuussa 1938 oli periaatteessa sovittu 1 500 miehestä. Nyt ruotsalaiset halusivat rajoittaa vahvuuden – ahvenanmaalaisten asevelvollisten lukumäärän ylittävältä osaltaan – 375 mieheksi. Motiivina todennäköisesti oli yhtäältä halu vähentää paikallisen väestön epäluuloa saariston muuttamisesta »sotaleiriksi» ja toisaalta pitää entistä selvemmin vireillä myös tarvetta ruotsalaisten joukkojen osallistumiseen saariryhmän puolustukseen.
Paasikiven mielestä suomalaisten tuli tässä asiassa pitää pintansa. Nyt ei ollut enää kysymys komentokielen kaltaisista kansallisista kunnianarkuusnäkökohdista vaan reaalisesta kyvystä neutraliteetin suojaamiseen. Samaa mieltä oli Erkko. Saariryhmää ei pystytty turvaamaan »yhdellä tinasotilaalla ja leikkikanuunalla», Paasikivi korosti Bohemanille. Vakavasti otettava puolustuskyky edellytti Suomen osalta ainakin yhtä pataljoonaa (1 000 miestä). Aikansa tingittyään ruotsalaiset antoivat periksi. Viimeinenkin karikko sopimuksen valmistelussa oli ohitettu.
Tyytyväisinä ulkoministerit saattoivat 7.1.1939 parafoida monen kuukauden työn tuloksena syntyneen, Tukholman suunnitelman nimellä kulkevan asiakirjan. Vieraiden mielialaa kohotti vielä kuninkaan edellisenä päivänä Drottningholmissa tarjoama lounas, jonka aikana hovietiketti tosin eräiden harmiksi kielsi tupakanpolton muilta kuin tilaisuuden isännältä. Pöydästä noustua Paasikivi sytytti heti mielisikarinsa. Ilo jäi lyhyeksi kutsun käydessä välittömästi kuninkaan kabinettiin, jossa niinikään päti tupakointikielto. Paasikivi seurasi majesteettia sikarinsavua tupruttaen. Saavuttuaan kabinetin ovelle, jonka kummallakin puolella seisoi Kaarle XI:n henkikaartin univormuun puettu sotilas miekka paljastettuna, lähettiläs elegantilla kädenliikkeellä asetti sikarinsa toisen kaartilaisen vasempaan käteen jatkaen arvokkaasti matkaansa kuninkaan vanavedessä. Kaartilaisparka jäi seisomaan liikkumattomana paikallaan toisessa kädessä miekka, toisessa Paasikiven palava sikari. Ohjesääntö ei tarjonnut neuvoa tällaisen tilanteen varalta.65
Tukholman sopimukseen Paasikivi ei silti ollut tyytyväinen. Miehitysjoukot jäivät liian heikoiksi, eikä Ruotsi ollut antanut sitovaa lupausta tulla kriisitilanteessa suomalaisten avuksi.66 Enempää ei kuitenkaan toistaiseksi näyttänyt olevan saavutettavissa.
Itse asiassa sopimus oli varmistanut Ruotsille hyödyllisen Ahvenanmaan puolustuksen suomalaisin voimin tilanteessa, jossa kuningaskunta saattoi vapaasti harkita, katsoiko se etujensa mukaiseksi puuttua omin asevoimin tapahtumien kehitykseen. Tärkeä oli myös sopimusneuvotteluin saavutettu mahdollisuus estää suomalaisia kääntymästä Saksan puoleen, jota vaihtoehtoa Tukholmassa oli jatkuvasti pelätty. Toisaalta – sitovien avunantolupausten puuttumisesta huolimatta – suomalaiset olivat saaneet ainakin raolleen sotilaallisen yhteistoiminnan oven Ruotsiin päin. Tuolloin ei vielä voitu tietää ajan loppuvan kesken.
