POHJOISMAISEN SUUNTAUKSEN PUOLESTA

Turvallisuuspolitiikan harrastaja

Kansainliittoon perustuvan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän tärkein osa sisältyi maailmanjärjestön peruskirjan 16. artiklaan. Sen mukaan Kansainliitto saattoi velvoittaa jäsenmaansa taloudellisiin pakotteisiin rauhanrikkojaa vastaan. Sotilaallisiakin toimenpiteitä voitiin suositella, mutta niihin ryhtyminen jäi kunkin jäsenmaan itsenäiseen harkintaan.

1920-luvulla Kansainliiton puitteissa esiintyi kaksi toisistaan poikkeavaa turvallisuuspoliittista linjaa. Englanti korosti tällöin aseriisunnan keskeistä merkitystä. Vain vähentämällä varustuksia voitaisiin luoda olotila, joka takaisi rauhan säilymisen. Ranska taas painotti peruskirjan pakoteartiklaa. Aseriisuntaan voitaisiin ryhtyä vasta kun riittävän sitovan takuu- ja sanktiojärjestelmän avulla olisi taattu rauha ja kansainvälinen turvallisuus. Taustana oli luonnollisesti Saksan taholta pitkällä tähtäyksellä koettu uhka.

Ranskan linjaa kohtaan tunnettiin sympatiaa monissa pienissä, itsensä turvattomiksi tuntevissa maissa, mm. Suomessa. Toisaalta ensimmäisessä maailmansodassa puolueettomina säilyneet Ruotsi, Tanska ja Norja olivat Englannin kannalla. Suomen pohtiessa turvallisuutensa kohentamista Ruotsi katsoi 1920-luvun puolivälissä itsellään olevan varaa varustustasonsa laskemiseen yksipuolisen aseriisunnan muodossa.

Suuri pulakausi ja eurooppalaisten diktatuurien nousu heikensivät vakavasti 1920-luvulla kehittyneen kansainvälisen järjestelmän perusteita. Versaillesin rauhanehtojen asteittaiseen tarkistukseen ja yleisten aseriisuntaneuvottelujen valmisteluihin liittynyt optimismi antoi vähitellen tilaa jännityksen kasvun aiheuttamille epäilyksille ja pessimistisil­le reaktioille.

Maailmansotien välisen ajan suurpolitiikassa Hitlerin valtaannousun vuosi 1933 merkitsi selkeätä vedenjakajaa. Tyytymättä aikaisempaan varovaiseen revisiopolitiikkaan kansallissosialistinen Saksa asetti lähitavoitteekseen suurvalta-aseman nopean palauttamisen massiivisen sotilaallisen varusteluohjelman avulla rauhansopimuksen määräyksistä piittaamatta. Paljon toiveita herättäneen kansainvälisen aseriisuntakonferenssin toimintaedellytykset luhistuivat Saksan vetäytyessä sen työstä lokakuussa 1933. Samana vuonna Hitlerin valtakunta ja Japani erosivat Kansainliitosta.Järjestön yritykset paikata epäonnistumisia tarkistamalla peruskirjaa ja kutsumalla Neuvostoliitto jäseneksi v. 1934 eivät riittäneet muuttamaan kehityksen suuntaa. Lopullista iskua Kansainliiton arvovallalle merkitsi Italiaan kohdistuneen pakotepolitiikan täydellinen epäonnistuminen Mussolinin hyökättyä Etiopiaan (Abessiniaan) v. 1935. Kansainliiton järjestelmään suuntautuvan luottamuksen horjuessa Euroopan valtiot joutuivat kiinnittämään entistä enemmän huomiota muihin turvallisuusvaihtoehtoihin.

Neuvostoliiton kannalta katsoen Saksan kasvava voima, Japanin nousu Kaukoidässä ja noiden maiden yhteistyö revanssihenkisenä pidetyn Puolan kanssa muodostivat varteenotettavan uhkakuvan. Moskova saattoi joutua kahden rintaman sotaan länsivaltojen tyytyessä pysyttelemään syrjässä.

Näiden näköalojen edessä Neuvostoliitto lähestyi status quo-valtoja ja Kansainliittoa, jonka se aikaisemmin oli tuominnut imperialismin välikappaleeksi. »Rauha on jakamaton», julisti ulkoasiain kansankomissaari Maksim Litvinov, jonka nimi tuli 1930-luvun Euroopassa tunnetuksi kollektiivisen turvallisuuden innokkaimpana esitaistelijana. Länsi-Euroopassa ja varsinkin Englannissa aika näytti kuitenkin kulkeneen tämäntapaisen päämääränasettelun ohitse. Lontoo asetti tavoitteekseen »selkkausten paikallistamisen» välttääkseen sitoumuksia, jotka riistäisivät siltä toimintavapauden ja merkitsisivät minkä tahansa konfliktin leimahtamista maailmansodaksi.

Hitlerin uhotessa mm. Mein Kampf – kirjassaan ekspansiosta itään ja päästessä tammikuussa 1934 ulkoiselta asiasisällöltään tosin »viattomaan» sopimukseen Puolan kanssa Neuvostoliiton 1930-luvun alussa läntisten naapuriensa (niiden joukossa Suomen) kanssa solmimat erilliset hyökkäämättömyyssopimukset alkoivat Moskovassa tuntua riittämättömiltä. Neuvostoliiton ja Saksan väliin jäävän vyöhykkeen valtioiden kytkeminen kollektiivisen turvallisuuden järjestelmään näyttäytyi Kremlissä entistä tärkeämpänä.

Tähän kokonaisuuteen liittyi myös Suomen kysymys. Kansainvälisen yleistilanteen kärjistyessä luoteisen naapurimaan politiikkaa seurattiin Moskovassa epäluuloisen valppaasti. Saksan tapahtumien tarjoaman esimerkin valossa oikeistoradikaalien purkauksille annettiin näissä oloissa liiankin korostettu merkitys. Toisaalta Moskovassa ei voitu olla havaitsematta laajojen suomalaispiirien tervehtivän – natsismista sinänsä riippumatta – tyydytyksellä Saksan suurvalta-aseman palautumista vastapainona Neuvostoliitolle. Svinhufvudin hallituksen puolueettomuusvakuutuksiin suhtauduttiin Kremlissä vahvoin epäilyksin ja Helsingin liit­ tymistä yhteisrintamaan Berliinin ja Varsovan kanssa pidettiin täysin varteenotettavana vaihtoehtona.

Neuvostoliiton ja Saksan välisen vyöhykkeen status quon takaamiseen tähtäävien, ns. itäpaktia koskeneiden aloitteiden jäätyä eri versioineen tuloksettomiksi vuosina 1933-1934 Moskovassa asetettiin kollektiivisen turvallisuuden puitteissa tavoitteeksi saksalaisvastaisen blokin muodostaminen. Käytännössä toteutui vain 2.5.1935 allekirjoitettu Neuvostoliiton ja Ranskan keskinäinen avunantosopimus, johon Tsekkoslovakia myöhemmin liittyi. Paktia kuitenkin heikensi se, ettei täydentävää sotilaskonventiotasaatu aikaan. Neuvostoliitolle tärkeä Itämeren suunta jäi edelleen täysin varmistamatta, koska sikäläisten pikkuvaltioiden orientaatiosta ei ollut takeita. Tilannetta ei Moskovan näkökulmasta parantanut 18.6.1935 solmittu englantilais-saksalainen laivastosopimus, joka merkitsi Royal Navyn vetäytymistä pois eräänlaiseksi »Mare Germanicumiksi» muodostuneelta Itämereltä.1

1920-luvun Suomessa käyty vähäinen ulkopoliittinen keskustelu oli tietyin poikkeuksin ollut pitkälti juridis- ja ideologisväritteistä reaalipoliittisten näkökohtien kustannuksella. Kansainliiton heikkeneminen 1930-luvulla pakotti kiinnittämään turvallisuuskysymykseen entistä vakavampaa huomiota. Idänpolitiikan osalta presidentti Svinhufvudin ja hänen pitkäaikaisen ulkoministerinsä Antti Hackzellin linjana oli korrektien tai ainakin siedettävien suhteiden ylläpitäminen Neuvostoliittoon. Niiden parantaminenkin oli suotavaa, mutta Suomen ulkopoliittisesta toimintavapaudesta tinkiminen tuon asian hyväksi ei voinut tulla kysymykseen. Tämä ilmeni jyrkän torjuvana asennoitumisena mm. itäpaktihankkeisiin nähden. Järjestelmä, joka kriisitilanteessa saattoi takuiden ylläpitämiseksi tuoda neuvostojoukkoja Suomeen, näyttäytyi Helsingin hallituksen silmissä täysin mahdottomana.

Monien vanhojen kokoomuslaisten tavoin Svinhufvud piti pitkän tähtäyksen tavoitteena kiinni Itä-Karjalaan kohdistuvasta kansallisesta laajentumisohjelmasta, vaikka hän ei toistaiseksi nähnytkään käytännön mahdollisuuksia hankkeen toteuttamiseen. Vastaavasti – ja myös Suomen turvallisuutta ajatellen – Itämeren alueen tasapainottajaksi toivottiin sotilaallisesti voimakasta Saksaa. Kansallissosialistisesta ideologiasta kokonaan riippumatta Svinhufvud näki tässä mielessä Hitlerin nousussa positiivisia seurausvaikutuksia sotilaallisesti heikkoon Weimarin tasavaltaan verrattuna. Kansainliitto-orientaationsa vuoksi Suomi ei kuitenkaan voinut sitoutua turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön Saksan kanssa. Suurvaltojen välisistä selkkauksista oli koetettava pysyä irti.

Puoluekentässä äärisiipiä edustivat yhtäältä maan alle painettu, Neuvostoliiton linjan enemmän tai vähemmän täysimittaisesti omaksunut äärivasemmisto sekä toisaalta Saksaa kritiikittömästi kannattanut, SuurSuomea ja »ryssävihaa» julkisesti propagoinut, IKL:n ja AKS:n kannattajista koostunut äärioikeisto. Välimaastoon sijoittuvassa puoluekentän pääosassa suhtautumista Neuvostoliittoon sävyttivät tietty pysyväluontoinen jännitys ja epäluulo.

Porvarillisella taholla kommunistinen suurvaltanaapuri nähtiin perusolemukseltaan vihamielisenä ja hyökkäyshaluisena, mitä pelkoa puna-armeijan massiivinen kasvu ja Neuvostoliitossa 1934 käynnistyneet laajamittaiset puhdistukset sekä SKP:n Moskovasta käsin johdettu toiminta lisäsivät. Suomen itsenäisyyden ja poliittisen järjestelmän katsottiin olevan vaarassa. Ajattelumallina sovellettiin eräänlaista nollasummapeliä: Neuvostoliiton vahvistuminen tiesi uhkaa Suomelle, kun taas sen heikentyminen lisäsi Suomen turvallisuutta. Silti tulisi välttää kaikkea »seikkailupolitiikkaa» suurvaltanaapuriin nähden.2

Moskovan politiikalleen esittämien perustelujen oli näissä oloissa vaikea löytää itselleen Suomessa kaikupohjaa. Selkeimmin idänsuhteiden huonoudesta varoittivat 1930-luvulla sosiaalidemokraatit, joiden huutavana äänenä korvessa esiintyi ennen muuta Reinhold Sventorzetski »Suomen Sosialidemokraattiin» kirjoittamillaan ulkopoliittisilla kolumneilla.

J. K. Paasikiven asennoitumista Neuvostoliittoon leimasi 1920-luvun lopulle saakka käsitys kommunismin väliaikaisuudesta. Bolsevikkien, »tämän abnormin joukon», Venäjällä aiheuttama sekasorto tarjosi naapurimaille hengähdystauon, jonka kestoaikaa oli mahdoton ennustaa.3 Suomea ja muita rajamaita ei siten 1920-luvulla Paasikiven käsityksen mukaan uhannut ainoastaan punainen vaan myös – ja jopa ensisijaisesti – tuleva valkoinen Venäjä. Kriisitilanteessa vaaran torjumiseen tarvittiin ulkopuolista tukea.

Jo v. 1922 Paasikivi muistiinpanoissaan polemisoi Suomen Sosialidemokraattia vastaan lehden asetettua Hollannin, Belgian, Tanskan ja Sveitsin noudattaman puolueettomuuden Suomen esikuviksi. Paasikiven mielestä mikään kansa ei saavuttanut itsenäisyyttä puolueettomuudella vaan omalla taistelullaan ja suurvaltojen tuella. Tästä olivat esimerkkeinä Balkanin valtiot 1800-luvulla, Hollanti 1500-luvulla jne. Suomi oli tuskin edes päässyt alkuun itsenäisenä valtiona, minkä lisäksi sillä oli Venäjän kaltainen naapuri. Esimerkiksi Hollannin ja Belgian turvasi Saksan hyökkäystä vastaan Englannin ja Ranskan omien etujensa vuoksi niille antama tuki.

Näin Paasikivi päätyi johtopäätökseen: »Ainoastaan suurvaltojen kannatus suojelee meitä Wenäjän imperialismilta. Tämä kannatus voi kyllä tapahtua sillä tavalla, että sellainen yleinen henki – katsantotapa – kansainväliset periaatteet pääsevät vallalle, että suuret ei saa ahdistaa pieniä. S.o. Kansainliitto t.m.s. Tämäkin sisältäisi meille suuren kannatuksen, ja se olisi paras, jos se olisi effektiivinen».4

Toistaiseksi ei järjestön tehokkaan avun varaan voitu Itämerenkään suunnalla laskea, mikä sai Paasikiven – kuten Hederstierna-episodin yhteydessä on jo todettu – tähyämään Skandinaviaan päin. Muutamaa vuotta myöhemmin sekä Ingman että Mannerheim totesivat Paasikivelle, että Venäjän »normalisoiduttua» ja omaksuttua ehkä federatiivisen järjestelmän Viro, Latvia ja Liettua jo taloudellisistakin syistä palaisivat vapaaehtoisesti sen yhteyteen. Jos taas Venäjä hyökkäisi niiden kimppuun, Mannerheim oli varma, ettei Kansainliitto pystyisi antamaan noille pikkuvaltioille todellista apua.5

Vielä 1930-luvun alussa Paasikivi pohti Venäjän tilanteen »ohimenevyyttä» Ranskan suuren vallankumouksen tarjoaman esimerkin pohjalta. Kehityksen suuntaa oli kuitenkin vaikea määritellä ja bolsevikkivalta saattoi kestää kauankin.6 Kun pankinjohtaja 1920-luvulla piti Venäjän »normalisoitumista» ja leninistien ennemmin tai myöhemmin tapahtuvaa kukistumista lähes itsestään selvänä asiana, hänen epävarmuutensa 1930-luvulle siirryttäessä on selvästi kasvamassa. Tilanteenkehityksen myötä Paasikivi vähitellen – ilman että mitään jyrkkää vedenjakajaa voidaan havaita – päätyi arvioimaan bolsevikkivallan myös pitkällä tähtäyksellä realiteetiksi, jonka kanssa oli tultava toimeen.

Jo 1920-luvun lopulla KOP:n pääjohtaja osallistui, kuten aikaisemmassa yhteydessä on esitetty7, Neuvostoliiton kanssa käytävien puutavaran vientineuvottelujen aikaansaamiseen. Lähettiläs Ivan Mihailovits Maiskin lokakuussa 1929 esittämään tiedusteluun Neuvostoliiton Suomesta tapahtuvien ostojen luototuksesta pääjohtaja vastasi tosin KOP:n ja sen »kundien» osalta kielteisesti mutta sai samalla käydyssä pitkässä keskustelussa tietoa ensimmäisen viisivuotissuunnitelman naapurimaassa avaamista taloudellisen kehityksen mahdollisuuksista.8 Maiskin muistelmien mukaan Paasikiven kanssa olisi ollut puhetta myös Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden yleisestä parantamisesta, vaikka pääjohtaja ei uskonutkaan vallitsevassa ilmapiirissä päästävän positiivisiin tuloksiin.9

Merkkinä huomion entistä suuremmasta kiinnittämisestä itään on pidettävä Paasikiven epäröintiä v. 1930 Svinhufvudin soveliaisuudesta hallituksen johtoon 10 hänen Venäjän-poliittisten näkemystensä vuoksi. Vaikka entinen senaatin varapuheenjohtaja muuten suuresti arvostikin päämiestään vuodelta 1918, hän sai tammikuussa 1934 lisävahvistusta käsitykselleen, ettei Ukko Pekka riittävästi tajunnut Venäjän voimistumisen aiheuttamaa olosuhteiden muutosta.

Lähtökohdan antoi vanhan ystävän von der Goltzin 6.1.1934 Berliinistä Annikki Paasikiven välityksellä lähettämä viesti, jossa kenraali – tietenkin myös vastaanottajan huomioiden – korosti Tarton rauhan edullisuutta Suomelle. Itä-Karjalaan kohdistuvia pyrkimyksiä sen sijaan täytyi von der Goltzin mielestä pitää lyhytnäköisinä niiden edellyttäessä Venäjän täydellistä hajoamista. Onnistuessaankin alueliitoksesta tulisi ikuinen kiistakapula, joka Elsass-Lothringenin kysymykseen verrattavalla tavalla vaikeuttaisi suhteettomasti Suomen ja Venäjän välejä. Sentimentaalisten (200 000 karjalaisen saaminen Suomen yhteyteen) tai taloudellisten (Itä-Karjalan metsät) syiden vuoksi Suomen ei kannattaisi suututtaa Venäjää katkaisemalla sen yhteydet Murmanskiin. »Suomen on siksi valmistauduttava voimakkaaseen puolustukseen, mutta luovuttava kaikista valloitusaikeista ja konflikteista suuren naapurinsa kanssa. Tämän suuren katsantokannan tieltä, joka yksinkertaisesti saattaa ratkaista Suomen itsenäisyyden olemassaolon, on kaikkien nuorekkaiden ideologioiden, niin sympaattisilta kuin ne vanhemmastakin miehestä saattavat tuntua, väistyttävä syrjään». von der Goltz maalasi lisäksi Paasikiven »kamalaksi» luonnehtiman tulevaisuudenkuvan, jonka mukaan Venäjä jouduttuaan arvattavasti tappiolliseksi osoittautuvaan sotaan Japania vastaan hankkisi korvausta Euroopasta solmimalla Puolan kanssa jakosopimuksen. Varsovan osuudeksi voisi tällöin tulla Liettua ja Latvia Moskovan taas ottaessa Suomen ja Viron.11

Paasikiven esitellessä Svinhufvudille von der Goltzin Itä-Karjalaa koskevia mielipiteitä Ukko Pekka ei voinut niitä lainkaan hyväksyä. Suomi tarvitsi Itä-Karjalaa kansallisista syistä, koska paikalliset asukkaat olivat suomalaisia sekä ennen muuta siksi, että näin saataisiin »uutta aluetta ja tilaa, jolla suomalaiset voisivat lisääntyä ja asua, ja siten se avustaisi luomaan vahvan suomalaisen valtion». Svinhufvud puhui myös inkeriläisistä ja venäläisten karkottamisesta Pietarista (kuten jo aikanaan v. 1918) tavalla, jota Paasikivi muistiinpanoissaan luonnehti »fantastiseksi».

Vaikka Ukko Pekka tietysti itsekin oivalsi lausuntonsa taivaanrannanmaalauksiksi, joilla ei ollut välittömiä toteutumismahdollisuuksia, Paasikivi halusi von der Goltzin näkökohtiin liittyen muistuttaa häntä alueen kasvavasta arvosta Venäjälle. Muurmannin radan välityksellä maailmanmarkkinoille lähetettävät metsätaloustuotteet merkitsivät paljon Neuvostoliiton valuuttatulojen kannalta. Tilanne olisi saattanut alun perin kehittyä toiseen suuntaan, jos Ruotsin kuninkaat 1600-luvulla olisivat hankkineet Itä-Karjalan valtakuntansa yhteyteen. – AKS:n Suur-Suomi – propagandaa Paasikivi piti »poikasten kiivailuna» mutta silti ulkopoliittisesti vaarallisena leikkinä. Suomi joutuisi vielä katumaan, että oli sananvapauden nimissä sietänyt sen.12

Vain muutamaa päivää ennen Svinhufvudin kanssa käymäänsä keskustelua Paasikivi oli ottanut kotonaan vastaan »Sovjetti-Wenäjän» uuden lähettilään Boris Steinin. Tuossa vaiheessa (tammikuussa 1934), jolloin itäpaktihanke oli vielä ajankohtainen, Stein pyrki tavallistakin voimakkaammin luomaan kontakteja asemamaansa vaikutusvaltaisiin henkilöihin. Arvattavasti edeltäjältä, I. M. Maiskilta saatuihin tietoihin perustuvaan nimilistaan sisältyi myös valtioneuvos J. K. Paasikivi.

Lähettiläs valitti, ettei hänen maataan missään tunnettu – tai edes haluttu tuntea – niin vähän kuin Suomessa. Sanomalehdet levittivät itäisestä naapurista järjestelmällisesti väritettyjä tietoja. Vaikka tämä olikin historiallisesti ymmärrettävää, tulisi kuitenkin nyt asettua tosiolojen pohjalle ja ryhtyä parantamaan maiden välisiä suhteita. Paasikivi huomautti suomalaisten pelkäävän Venäjää, jota he pitivät ainoana vihollisenaan.

Stein koetti hälventää epäluuloja korostamalla Neuvostoliiton rauhantahtoa. Uusi sota olisi ihmiskunnalle »paljon hirveämpi» kuin 1914- 1918. Suomen ei tarvitsisi pelätä. Puhtaasti sotilaallisesti Venäjä voisi suuruudellaan sen valloittaa. Sotilaspoliittisesti asia oli kuitenkin, Stein korosti, toinen:

»Nykyään ei mitään sotaa voi Europassa lokaliseerata. Wenäjän hyökkäys Suomeen johtaisi sodan leviämiseen ja helposti vieläpä luultavasti laajaan sotaan. Sellaista ei Wenäjä halua jo yleiseltä kannalta (kts. edelle). Sitä paitsi Wenäjä on nykyään jo pitkän aikaa eteenpäin kiinni ’tukkaa myöten’ uudessa rakennustyössä (esimerkiksi maanviljelyksen kollektivoiminen y.m.) niin että se voisi kaikkein vähimmin toivoa sotaa. Sen edut vaativat rauhaa. Wenäjä ei myöskään tarvitse Suomea. Se voi kulettaa tavaransa ja olla yhteydessä länsimailman kanssa transitoliikkeessä Suomen, Wiron, Latvian ym. kautta ja myös pitkin Suomenlahtea. Niin kauvan kuin Suomi sitä ei estä tässä liikkeessä, ei Wenäjällä ole mitään järkevää syytä hyökätä Suomen kimppuun (ja Stein nähtävästi ajatteli, että Suomi on niin järkevä, ettei koskaan rupea estämään Wenäjää tässä suhteessa). .. Lopuksi Stein esitti ajatuksen, että täällä ruvettaisiin saattamaan julkisuuteen oikeita tietoja Wenäjän oloista, julkaisemaan jonkunlaista bulletinia. Kysyi mitä minä siitä ajattelin. Minä viittasin Vientiyhdistyksen julkaisemaan julkaisuun ja lupasin puhua J. Kahman kanssa asiasta. Stein toivoi saavansa nähdä minut suuruksella ensi viikolla. Lupasin telefoneerata».

»Suurus» toteutuikin, mutta ei tuonut keskustelun asiasisällön kannalta enää mitään oleellisesti uutta. Paasikivi saattoi kuitenkin kertoa puhuneensa Kahman kanssa, joka odotti Steinin yhteydenottoa.13

Neuvostolähettilään ja pankinjohtajan kontaktit näyttävät lopahtaneen näihin alustaviin keskusteluihin. Itäpaktisuunnitelman epäonnistuminen vähensi yleensäkin Steinin aktiivisuutta Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden lämpömittarin laskiessa vähitellen jälleen »normaaleihin» pakkaslukemiin. Stein jätti virkansa jo saman vuoden lopulla saaden 1935 seuraajakseen Eric Assmusin.

Neuvostoliittolaisten kanssa 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa käydyt keskustelut eivät vaikuttaneet Paasikiven turvallisuuspoliittisen ajattelun toiseen lohkoon, maanpuolustukseen. Voittivatpa Venäjällä lopulta punaiset tai valkoiset, se säilyisi Itämerellä suurvaltana ja tällä tosiasialla taas oli heijastusvaikutuksensa Suomen sotilaspoliittiseen asemaan sekä sen edellyttämiin valmiuksiin.

Jo huhtikuussa 1931, otettuaan vastaan puolustusneuvoston puheenjohtajan tehtävät, kenraali Mannerheim saapui valtion menojen supistamiskomitean 14 puheenjohtajan J. K. Paasikiven luokse esittelemään huoliaan. Armeijan tila oli 1920-luvulla täydellisesti laiminlyöty. Presidentti Relanderin hokiessa olevansa optimisti Mannerheim oli kertomansa mukaan vastannut, ettei tuolla optimismilla valitettavasti voitettu bolsevikkeja taistelussa. Itse asiassa armeija, jolta puuttuivat välttämättömimmätkin aseet, ampumatarvikkeet ja varusteet, oli kykenemätön tehtäväänsä.

Suomen ja Neuvostoliiton (Mannerheim puhui Venäjästä) välinen sota merkitsi enemmän kuin tavallista sotaa, jossa kärsitty tappio toisi mukanaan lähinnä nöyryytyksen (förödmjukelse). Häviäminen bolsevikeille sen sijaan nostaisi suomalaisten eteen elämän ja kuoleman kysymyksen. Vieraansa tiedusteluun, minkä varaan armeijamäärärahojen vastustajat rakensivat, Paasikivi vastasi näiden turvaavan kulttuuripuolustukseen. »Vai niin! Luottavat siis Akateemiseen Kirjakauppaan», tokaisi kenraali.

Suomen Pankin pääjohtaja ja Paasikiven komitean jäsen Risto Ryti suhtautui puheenjohtajansa tavoin periaatteessa positiivisesti Mannerheimin ehdotuksiin mutta aprikoi silti investoinnin kannattavuutta, »kun sotaa ei kuitenkaan tule». Sosialisteja Paasikiven komiteassa edustaneen Väinö Tannerin puoleen Mannerheim katsoi turhaksi edes kääntyä, mitä päätöstä hän myöhemmin muistelmissaan katui.

Eri mieltä Rytin kanssa oli presidentti Svinhufvud, joka arveli kuusivuotiskautensa tuskin kuluvan loppuun ilman sotaa. Suomalaiset eivät sitä tietenkään aloittaisi vaan koettaisivat säilyttää rauhan. Vain hyvä armeija pidätti bolsevikkeja hyökkäämästä maahan. Varsinaisena uhkakuvana Svinhufvudilla oli bolsevikkien tunkeutuminen Suomeen edessä olevan yleiseurooppalaisen sodan yhteydessä. Siksi puolustusvoimien toimintakyvystä tuli taloudellisena pulakautenakin pitää huolta, vaikka se hyvinä aikoina oli laiminlyöty. Mannerheimin kantaan yhtyen Svinhufvud korosti armeijan tarpeiden ensisijaisuutta. Jos maa sortuisi bolsevikkien jalkoihin, millään muulla ei olisi enää merkitystä.15

Valtion menojen supistuksia kaavaillessaan Paasikiven komitea suhtautuikin yksimielisessä mietinnössään puolustusministeriön hallinnonalaan suhteellisen lempeästi. Säästökohteita löydettiin edelliseen vuoteen verrattuna tosin 77 miljoonan markan edestä, mutta näistä 58 miljoonaa koski jo valmistuneiden panssarilaivojen sekä käyttöön otetun Viipurin sotilassairaalan rakennuskustannuksia, jotka joka tapauksessa olisivat poistuneet budjetista. Muihin koulutusta haittaamattomiin supistuksiin kuului asevelvollisten päivärahojen alentaminen, mistä koituisi säästöä 7 miljoonaa.

Varsinaisen ongelman muodostivat vuonna 1930 hyväksytyn »hätäohjelman» mukaiset perushankintamäärärahat, joiden suuruudeksi Paasikiven toimikunta esitti vuoden 1932 budjettiin 75 miljoonaa markkaa. Pyydettyään ensin kaksinkertaista summaa (150 miljoonaa) Mannerheimin johtama puolustusneuvosto onnistui vihdoin Paasikiven tukemana saamaan hallituksen budjettiin 100 miljoonan perushankintamäärärahan, jonka eduskunta myös myönsi.16

Vuodesta 1918 lähtien Paasikivi oli etsinyt ratkaisua Suomen turvallisuusongelmaan ulkoapäin saatavaa tukea tavoitellen. Kansainliiton heikkouden vuoksi kysymys pysyi edelleen avoimena. Muutakaan turvaa ei sinänsä riittämättömien omien asevoimien lisäksi toistaiseksi ollut. »Woi sanoa: 100 vuoden kokemus osoittanut, että Wenäjällä ei ole mitään syytä… ja että se… ei tarvitse Suomea, vaan antaa sen olla rauhassa. Näin jos järjellisesti. Mutta järki ei ratkaiseva, vaan intohimot, nationalismi y.m. epäjärjelliset. Sen vuoksi voimme kyllä joutua Wenäjän hyökkäyksen alaiseksi. Puolustuslaitosta ylläpidettävä. Jos wenäläisten tarvitsee ainoastaan marssia Helsinkiin paraadimarssissa, niin kyllä he sen tekevät. Mutta Suomen kysymysten kysymys on edelleen ratkaisematta».17

1920-luvulla tapahtuneesta armeijan tarpeiden laiminlyönnistä Svinhufvud ja Paasikivi langettivat osavastuun maanpuolustukseen »välinpitämättömästi» suhtautuneen presidentti Ståhlbergin harteille. Hänen negativismiaan oli Svinhufvudin kertoman mukaan vahvistanut silloinen yleisesikunnan päällikkö Oscar Enckell, joka ei uskonut Suomen pystyvän puolustautumaan Neuvosto-Venäjää vastaan.18

Keväällä 1935 työskennelleessä valtiontalouskomiteassa19, jossa Paasikivi toimi puheenjohtajana, hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus ajaa armeijamyönteistä linjaansa. Komitea muodosti erityisen, eversti P. W. Zilliacuksen johtaman puolustusjaoston, johon Paasikivi ei kuulunut. Tälle jaostolle puolustusministeriö antoi uutta perushankintaohjelmaa koskevan ehdotuksensa, jonka loppusumma nousi noin 1 680 miljoonaan markkaan. Jaostokäsittelyssä summaa kasvatettiin vielä parillasadalla miljoonalla. Kun eduskunta oli jo aikaisemmin myöntänyt 310 mmk, ohjelmasta jäi siten rahoitettavaksi n. 1 570 miljoonaa.

Mannerheimin Paasikivelle yksityisesti esittämän käsityksen mukaan tämäkin merkitsi vain alkua. Puolustuksen saattamiseksi jonkinlaiseen kuntoon tarvittaisiin 2 000-3 000 miljoonaa. Suomen itsenäisyysaikana oli tultu toimeen yhtäältä maksamalla virkamiehille liian vähän palkkaa ja toisaalta tinkimällä puolustusmenoista armeijan saadessa elää vuoden 1918 sotasaaliin varassa. Lisäksi oli marsalkan mielestä inflaation avulla kulutettu entisiä pääomia, mm. metsäreservejä.

Mannerheimin 30.4.1935 kotonaan tarjoamilla päivällisillä, joille Paasikiven lisäksi oli kutsuttu tohtori Eino Suolahti, kenraalit Rudolf Walden ja K. L. Oesch sekä eversti Paavo Talvela, tilaisuuden isäntä viritti myöhään yöhön jatkuneen keskustelun ulkopolitiikasta. Marsalkan mielestä Suomen tuli liittyä Pohjoismaiden puolueettomaan blokkiin. »Tehtävä tiettäväksi neutralisuutemme. Sodan aikana täytyy saada Ruotsista apua jo sentähden, että kommunikatio menee Ruotsin kautta. Myös sotatarpeita. Hyvät suhteet Ruotsiin välttämättömät. Mutta meidän ei pidä julkisesti hakea Ruotsin suosiota tai liittoa. Sen pitää tulla itsestään ja se lankeaa luonnostaan».

Paasikivi puolestaan piti huolta siitä, että puolustusjaoston ehdotus meni lähes sellaisenaan komiteassa läpi. Tehtävä ei ollut edes erityisen vaikea Paasikiven ylistäessä muistiinpanoissaan komiteassa vallinnutta yksimielisyyttä. Sosialistit luonnollisesti tähtäsivät edellä mainittuja summia pienempiin puolustusmenoihin. Kun heidänkään mielipiderintamansa ei Euroopan yleistilanteen kiristyessä ollut enää yhtenäinen, vasemmiston perinnäinen kanta pääsi tältä osin huonosti kuuluviin. Hallituksen otettua perushankintaohjelman budjettiesitykseensä Paasikiven komitean suosittelemassa muodossa sen läpimeno varmistettiin eduskunnassa syksyllä 1935 porvarillisten puolueiden äänin.20

Paasikiven ja Mannerheimin yhteistyö ei rajoittunut kamppailuun puolustusmäärärahojen varmistamiseksi. Lontoon lähettilään Armas Saastamoisen kuoltua kenraali saapui 18.10.1932 pääjohtajan puheille ehdottamaan viran uudeksi haltijaksi Buenos Airesissa Suomen edustajana toimivaa G. A. Gripenbergiä. Ehdokkaan henkilökohtaisia ominaisuuksia arvostava Paasikivi asettui samalle kannalle ja puhui Mannerheimille antamansa lupauksen mukaisesti myös ulkoministeri Aarno Yrjö Koskiselle Gripenbergin puolesta. Paasikiven kanssa muista asioista käymässään puhelinkeskustelussa Risto Ryti tiedusteli, eikö tämä itse olisi halukas lähtemään Lontooseen. Siellä parhaillaan käytävissä kauppasopimusneuvotteluissa hänen panoksensa voisi muodostua tärkeäksi. Paasikivi vastasi kieltävästi.

Savu ei kuitenkaan syntynyt ilman tulta. Seuraavana päivänä YrjöKoskinen soitti pääjohtajalle Kansallispankkiin ilmoittaen saaneensa hallitukselta tehtäväksi tarjota Lontoon lähettilään tehtävää Paasikivelle. Taustana, josta ulkoministeri ei tosin maininnut, oli Gripenbergiin kielipoliittisista syistä kohdistunut vastarinta. Yhtä kaikki pääjohtaja torjui tarjouksen suoralta kädeltä. »Wastasin, että en voi enää lähteä uudelle alalle. Olen pankissa niin kauvan kun olen (ainakin kriisin ohi), ja sitten rupean vapaaksi mieheksi, mm. kirjoittamaan muistelmiani (myös routavuosista). Kannatin edelleen Gripenbergiä. Y-K sanoi hänellä kyllä olevan kannatusta (ellen minä mene)».21

Asian vuodettua julkisuuteen Paasikiven kieltäytyminen ei pelastanut häntä joutumasta Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsijan Sasu Punasen hyökkäyksen kohteeksi: »Juho Kusti Paasikivi lähettiläsehdokkaana! No istu ja pala!» Suomen tärkeitä vientietuja ajamaan tarvittiin Lontooseen ennen muuta sitkeätä neuvottelijaa. »Mutta ken tietää Sir Juhomme temperamentin, hänen maankuulun kärttyisyytensä ja mihin tahansa muuhun kuin neuvottelijan ammattiin sopivan satraapin luonteensa, hänen täytyy kauhistua ajatellessa, että on saattanut syntyä ajatuskin tämän miehen mahdollisuudesta tällaiseen tehtävään».

»Riikinruotsalaisen juristikoulutuksen» saanut aatelismies Gripenberg ei Sasun mielestä liioin voinut tulla kysymykseen. Hänen vaimonsakaan ei ollut suomalainen! Sopivin ehdokas olisi tietenkin Väinö Tanner, vaikka tämä arvatenkaan ei olisi käytettävissä. Erään mahdollisuuden tarjosi Rudolf Holsti, jos kohta »hänen heikkoutensa tunnetaan».22 Paasikivi kiihtyi kieltäytymisestä tienneen Sasu Punasen silti harjoittamasta »ruokottomasta haukkumisesta». Tarton rauhanneuvottelijan panostakaan sosialistit eivät nähtävästi halunneet enää muistaa. »Nykyään on elämä maassamme tosiaankin mennyt matalalle. Kyllä on surkeata! Mitähän tästä lopuksi tulee?… Lurjusmaista!»23

Paasikiven kieltäydyttyä hallituksen enemmistö asettui Holstin kannalle. Presidentti Svinhufvud nimitti silti Gripenbergin, vaikka hän esittelyssä saikin taakseen Yrjö-Koskisen lisäksi vain ruotsalaiset ministerit.24

Hitlerin aiheuttama Euroopan yleisen poliittisen ilmapiirin muutos ja ennen muuta aseriisuntakonferenssin epäonnistuminen heijastuivat myös Skandinavian maihin. Niiden »englantilaistyyppinen» asennoituminen aseriisuntaan teki olosuhteiden paineessa tilaa linjalle, joka läheni suomalaisten kantaa. Samalla jo Kansainliitonkin puitteissa läheistä yhteistoimintaa harrastaneet Ruotsi, Norja ja Tanska etsiytyivät entistä lähemmäksi toisiaan parantaakseen mahdollisuuksiaan pysytellä kansainvälisten selkkausten ulkopuolella.

Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandlerin suomalaisen virkaveljensä Antti Hackzellin kanssa käymät keskustelut sekä Genevessä, Tukholmassa että Helsingissä saivat hänet vakuuttuneeksi Pohjanlahden takaisen naapurin vilpittömästä pyrkimyksestä tulla luetuksi Pohjoismaiden piiriin. Suomalaisille taas tähän »hyvään seuraan» pääseminen näyttäytyi entistä tärkeämmältä siihen saakka ainoana turvana pidetyn Kansainliiton kärsiessä arvovaltatappion toisensa jälkeen. Eristyneisyyteen ei enää tuntunut olevan varaa. Näkyvänä osoituksena tilanteen muuttumisesta oli Hackzellin osallistuminen Sandlerin kutsusta Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen Tukholmassa syksyllä 1934. Seuraavasta vuodesta alkaen Suomi tuli toiseen maailmansotaan saakka pysyvästi mukaan näihin neuvonpitoihin. Vaikka keskustelut turvallisuuspolitiikan osalta aluksi liikkuivatkin varsin yleisellä tasolla, Helsinki oli kuitenkin selvästi tullut tunnustetuksi ryhmän jäseneksi.25

Pohjoismaisen suuntauksen keskeiseksi taustavoimaksi Suomessa tuli puolustusneuvoston puheenjohtaja, sotamarsalkka Mannerheim, jonka lähtökohtina tällöin olivat kiristyvä kansainvälinen tilanne ja Suomen armeijan heikko materiaalinen valmius. Kriisitilanteessa Suomi ei yksinään pystyisi torjumaan Neuvostoliittoa. Kansainliitto täytyi jättää pois laskuista turvaa etsittäessä. Baltian maista ei liioin voitu toivoa apua. Kuten Mannerheim jo 1920-luvulla oli korostanut, Suomi joutuisi tällä suunnalla pikemminkin Puolan dominoimaan antajan rooliin. Englanti pysyisi irrallaan Itämeren ongelmista, vaikka Suomi joutuisikin vaaraan, ja Ranska oli solminut liiton Moskovan kanssa. Saksa tosin kykenisi avunantoon, mutta sitoutuminen siihen aiheuttaisi liian suuria riskejä vetämällä Suomen mukaan ristiriitoihin, joiden ulkopuolella se halusi pysytellä. Kaikkiin suurvaltoihin tuli säilyttää mahdollisimman korrektit suhteet, mutta mihinkään niistä ei pitänyt sitoutua liian läheisesti.

Jäljelle jäi vain Ruotsi. Suomen ainoa turvallinen huoltoreitti kriisin aikana kulki Pohjanlahden ylitse. Kauttakuljetukset edellyttivät tietenkin Ruotsin suostumusta. Sitäpaitsi läntisen naapurimaan korkeatasoinen teollisuus pystyisi valmistamaan monia Suomen sodankäynnin ja huollon kannalta elintärkeitä hyödykkeitä. Mannerheimin silmämääränä oli järjestelmä, joka toimisi siinäkin tapauksessa, ettei Kansainliittoa olisi enää olemassa.

Pohjoismaista suuntausta koskevan tavoitteen saavuttamiseksi tuli raivata pois sen tiellä olevat esteet. Ennen muuta näihin kuului Ruotsissa mielialoja myrkyttävä Suomen kieliriita, joka Kivimäen hallituksen mielestä oli saatava pois päiväjärjestyksestä. Ahvenanmaan kysymyksestä v. 1918 alkaneen, Ruotsiin kohdistuvan nälvimisen piti myös loppua. Helsingin oli orientoiduttava ulkopolitiikassaan määrätietoisesti ja johdonmukaisesti Tukholman linjalle, koska Ruotsi ei olisi kiinnostunut yhteistyöstä suuntaukseltaan epävarman ja poukkoilevan naapurin kanssa. Vastuu ulkopolitiikasta ei kuulunut ainoastaan valtiolle, vaan jokaiselle yksityiselle kansalaiselle. Tämä olisi myös julkisen sanan tajuttava ulkopolitiikasta ja kielikysymyksestä kirjoittaessaan. Varomatonta ja repivää esiintymistä oli joka suuntaan vältettävä.

Pohjoismaisesta suuntauksesta puhuessaan Suomen poliittinen ja sotilasjohto tarkoitti lähinnä yhteistyötä Ruotsin kanssa Tanskan ja Norjan jäädessä toissijaiseen asemaan. Reaalisiin tuloksiin pääseminen Ruotsin avun varmistamisessa edellytti pysyttelyä pohjoismaisessa ryhmässä ja etenemistä sitä kautta. Pitkän tähtäyksen tavoitteena, jota ei toistaiseksi – kielteistä vastausta peläten – rohjettu sanoa ääneen, oli puolustusliitto Ruotsin kanssa. Sen sijaan Mannerheim jo v. 1934 korosti, paitsi sotamateriaalikysymyksen, myös Ahvenanmaan puolustuksen järjestämisen merkitystä. Tärkeä sija tienraivauksessa kohti Skandinaviaa oli Väinö Tannerin toukokuussa 1935 ruotsalaisten puoluetoveriensa kanssa Tukholmassa käymillä neuvotteluilla.26

Suomalaisten vauhtia kohti Tukholmaa lisäsi Neuvostoliiton lähettilään Eric Assmusin 15.6.1935 pääministeri Kivimäelle esittämä varoitus, jonka mukaan »aseellisen konfliktin syttyessä Keski-Euroopassa Neuvostoliitto ehkä on pakotettu, oman turvallisuutensa takia, miehittämään eräitä osia Suomea ». 27 Kivimäen myöhemmin, 10.2.1936, Paasikivelle kertoma versio julkisuudelta salassa pidetystä Assmusin viestistä oli vielä voimakkaampi: »Jos Saksa alkaa sodan mihin suuntaan tahansa, katsoo Wenäjä olevansa pakotettu hävittämään Suomen tehdäkseen sen vaarattomaksi. Sillä Wenäjän vihollinen suurvalta voi käyttää Suomea hyväkseen hyökätäkseen Wenäjän kimppuun, minkä estämiseksi Suomen valtaus on välttämätön. Wenäjän sotilasviranomaisten mielipiteen mukaan Suomen valtaus tapahtuu muutamassa päivässä». – Muistelmissaan Kivimäki mainitsee Assmusin puhuneen tässä yhteydessä kuudesta päivästä.28

Svinhufvud taas oli jo kesällä 1935 huolestunut lehtiuutisista, joiden mukaan Ranska mielellään näki liittolaisensa Neuvostoliiton laivaston vahvistuvan Itämerellä Saksan vastapainoksi. Ranska saattoi hyvinkin suostua siihen, että Neuvostoliitto hankkisi kasvavalle laivastolleen tukikohtia mm. Suomesta. Keskustellessaan 15.7.1935 Paasikiven kanssa »Svinhufvud oli hyvin huolissaan ja ’mörkki’. Enemmän kuin hän tavallisesti on».29

Kivimäen hallituksessa tehtiin loppukesällä 1935 päätös pohjoismaista suuntausta koskevasta julkilausumasta, joka esitettäisiin eduskunnalle. Näin pyrittiin ohjaamaan yleistä mielipidettä tukemaan tätä orientaatiota. Ulkoministeriössä laadittua lausuntoluonnosta käsiteltiin ja hiottiin eduskuntaryhmissä yksityiskohtaisesti syysistuntokauden aikana 1935.

Virallisesti pääministeri Kivimäki esitti julistuksen tulo- ja menoarvion käsittelyn yhteydessä 5.12.1935. Pienenä valtiona Suomen itsenäisyys ja edut olisivat turvassa vain rauhan vallitessa. Lujittaessaan »yleisesti tunnettujen oikeusperiaatteiden pohjalla» hyviä suhteita kaikkiin naapureihinsa Suomi ei silti hyväksyisi liikkumavapauttaan rajoittavia sopimuksia, jotka saattoivat johtaa valtakunnan sille vieraisiin asioihin. Koska Suomen etu vaati puolueettomuutta, maa suuntautuisi politiikassaan Skandinaviaan, johon monet siteet sitä yhdistivät. Itsenäisyytensä säilyttämiseksi Suomi oli velvollinen ylläpitämään voimavarojensa mukaista puolustuslaitosta. Pyrkimys pohjoismaiseen yhteistyöhön puolueettomuuden turvaamiseksi muodosti vallitsevassa suurpoliittisessa tilanteessa entistä tärkeämmän tehtävän.

Ilmaisutavan varovaisuus selittyy puolueettomuutta korostavan Ruotsin yleisen mielipiteen ja Suomen sosiaalidemokraattien huomioon ottamisella. Mikäli asioista olisi puhuttu niiden oikeilla nimillä, kummallakin taholla saattoi syntyä voimakas kielteinen reaktio. Toistaiseksi tyydyttiin yleisluontoisin fraasein toteamaan vallitseva tilanne pyrkien saamaan ylätasolla alkanut yhteistyö ja siihen liittyneet asenteet koko kansan henkiseksi omaisuudeksi, joka loisi pohjaa pitemmälle meneville ponnistuksille tulevaisuudessa. Mistään sopimuksesta ei toistaiseksi ollut kysymys julistuksen merkitessä vain yksipuolista asiakirjaa, josta Ruotsi ei ollut luvannut poliittista hyvitystä. Tie näytti kuitenkin avautuvan eteenpäin. 30

Valtakunnan sekä poliittisen että sotilaallisen johdon luottamusta nauttivana vaikuttajana Paasikivi oli selvillä pohjoismaista suuntausta koskevista kaavailuista, jotka hyvin vastasivat hänen jo 1920-luvulla mm. Hederstierna-episodin yhteydessä ilmaistuja käsityksiään. Kokoomuspuolueen puheenjohtajana Paasikivelle tarjoutui tilaisuus toimia myös käytännössä näiden päämäärien hyväksi. Vaikka asiasta ei näytäkään säilyneen suoranaisia lähteitä, on hyvin todennäköistä, että Svinhufvudin yhtenä motiivina hänen taivutellessaan v. 1934 valtioneuvosta ryhtymään kokoomuksen johtoon oli pyrkimys edesauttaa puoluetta, jossa aitosuomalaiset painotukset olivat ajoittain voimakkaastikin tulleet esiin, siirtymään »skandinaaviselle linjalle». Aikaisemmin esitetyllä tavalla Paasikivi teki vuosina 1934-35 parhaansa propagoidakseen kokoomuspuolueessa Svinhufvudin, Kivimäen, Hackzellin ja Mannerheimin suosittelemaa maltillista kielipoliittista linjaa pohjoismaisen suuntauksen edellytysten varmistamiseksi.31

Paasikivi sai myös arvovaltaista tukea. Helsingin Seurahuoneella 24.7.1935 järjestetyillä »neuvottelupäivällisillä», jonne oli kutsuttu kymmenkunta johtavaa kokoomuslaista, Eino Suolahti luki ääneen niinikään saapuvilla olleen Mannerheimin laatiman muistion, jossa sotamarsalkka esitti skandinaavisen suuntauksen välttämättömyyttä koskevat sotilaalliset ja poliittiset perustelunsa.32

Suomen oli Mannerheimin mielestä lopetettava ulkopoliittinen hapuilunsa, jonka vallitessa kukaan ei voinut tietää, mihin pyrittiin. Sen sijaan tuli määrätietoisesti harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa osoittamalla selvästi halu noudattaa Pohjoismaiden linjaa, jonka ainoana silmämääränä oli yhteisen turvallisuuden lujittaminen. »Millä tavoin ja kuinka läheiseksi pohjoismainen yhteispolitiikka tulee ajanoloon muodostumaan, se olkoon tulevaisuuden asia ja ratkaistavana (!). Pääasia on, että Suomi nyt tietää, mitä se tahtoo ulkopolitiikassaan ja sen myöskin selvästi osoittaa».

Ratkaisu edellytti Mannerheimin mielestä niinikään tiettyjä sisäpoliittisia johtopäätöksiä. Äidinkieleltään ruotsalaisena hän ei tässä tilaisuudessa halunnut puuttua kieliriitaan. Sen sijaan marsalkka huomautti, ettei julkisuudessa pitäisi niin paljon puhua Itä-Karjalasta ja Suur-Suomesta »kuin nuoriso tätä nykyä tekee. Kansallisessa politiikassa on sellaisia asioita, joita alituisesti tulee pitää mielessä, vaikka niistä ei toitoteta, kun puhumisella ja agitaatiolla vain vahingoitetaan sekä omaa asiaa että niiden etua, joiden puolesta puhutaan».

Tilaisuudessa keskusteltiin myös siitä, oliko Suomen oikeistolehdistön aggressiivinen kanta Venäjään ja bolsevikkeihin nähden viisasta. Uuteen Suomeen päätettiin koettaa vaikuttaa, jotta se alkaisi kirjoittaa skandinaavisen suuntauksen mukaisessa hengessä. – Paasikivi säesti Mannerheimia toteamalla suomalaisten itsensä antaneen viime aikoina Venäjän käsiin runsaasti valtteja, joita se halutessaan voisi esimerkiksi Kansainliitossa käyttää Suomea vastaan.

Kokonaisuudessan Mannerheimin muistio oli Virkkusen mielestä »musertavan loogillinen, eikä voi muuta kuin yhtyä sen kaikkiin kohtiin». Näin myös tapahtui läsnäolijoiden ottaessa mukisematta vastaan marsalkan läksytyksen. Ainoan soraäänen yksimielisyyteen aiheutti Paasikivi katsoessaan ulkopoliittisten näkökohtien vaativan liberaalisuutta kielikysymyksessä. Hän sai nyt vastaansa aitosuomalaisen Linkomiehen, joka periaatteessa samalla kannalla olevan Virkkusen mielestä esiintyi silti »tarpeettoman hyökkäävästi» puolueensa puheenjohtajaa kohtaan. Sen sijaan Paasikivi saavutti yleistä kannatusta korostaessaan Mannerheimiin liittyen ulkopoliittisen tilanteen vakavuutta. Paljastamatta tietolähdettään (Svinhufvudia) hän vetosi erityisesti Ranskan ja Neuvostoliiton sopimuksen kenties mukanaan tuomiin, Suomelle epäedullisiin sotilaspoliittisiin seuraamuksiin Itämerellä.

Mannerheimin mainittua ruotsalaisten leveranssien (mm. Boforsilta) viime aikoina vähentyneen Paasikivi totesi Ruotsin kaupan suuren tuontivoittoisuuden (Suomeen) vaikeuttavan tilausten lisäämistä läntisestä naapurimaasta, minkä vuoksi asiaa oli hoidettava taitavasti. Kaupan vastavuoroisuuden toteutumisella olisi niin muodoin myös huomattava poliittinen merkitys.33 Samaan seikkaan Paasikivi oli kiinnittänyt huomiota jo toukokuussa 1934 Suomen ulkomaankauppa -lehdessä julkaisemassaan artikkelissa.34

Marsalkan asetettua arvovaltansa vaakakuppiin pohjoismaisen suuntauksen puolesta Paasikiven kokoomuksessa harjoittama käännytystyö koki kielikysymystä lukuunottamatta ratkaisevan menestyksen. Tämä tuli näkyviin marraskuun 1935 puoluekokouksessa, jossa ulkopolitiikkaa koskevan alustuksen piti S. J. Pentti. Puhettaan valmistellessaan hän neuvotteli ystävänsä Rudolf Waldenin kanssa ja sai siten vaikutteita valtakunnan poliittisen ja sotilasjohdon toivomuksista skandinaaviseen suuntaukseen nähden.

Sen sijaan esityksensä Neuvostoliittoa koskevassa osassa Pentti ei piitannut ulkoministeri Hackzellin julkisesti suosittelemista varovaisuusnäkökohdista, vaikka päätoimittajan puhe sittemmin julkaistiinkin Uudessa Suomessa »siivotussa» muodossa. Kokoomuksen puolueväki sai Pentin suusta kuulla Neuvostoliiton harjoittavan Suomessa »kommunistista maanpetokseen tähtäävää propagandaa ja intensiivistä sotilasvakoilua» sekä rikkovan niin hyvin rajarauhaa kuin Tarton rauhansopimustakin. Osoituksina siitä olivat mm. Itä-Karjalan ja Inkerin tapahtumat väestönsiirtoineen. Kansainvälisessä politiikassa vaarallisen vaikutusvaltaiseksi tekijäksi kohonnut Neuvostoliitto tulisi todennäköisesti osallistumaan seuraavaan yleiseurooppalaiseen sotaan, josta taas Suomi halusi pysytellä syrjässä. Pienen maan itsenäisyyttä uhkasi itäinen suurvaltanaapuri ekspansiivisine pyrkimyksineen Atlantille. Tie tuon valtameren äärelle kulki Suomen ja Skandinavian pohjoisosien yli. Haluaisivatpa suomalaiset kuinka paljon tahansa pysytellä puolueettomina sivustakatsojina, asia ei Pentin mielestä riippunut heistä.

Tarkasteltuaan sitten Mannerheimin suuntaviivoja noudatellen erilaisia turvallisuusvaihtoehtoja hän näki varmimman takeen liittymisessä yhteistyöhön muiden Pohjoismaiden, lähinnä Ruotsin kanssa.

»Skandinaaviset valtiot muodostavat sangen kiinteän ryhmän, jonka puolueettomuuspolitiikka jo on perinteellinen, tunnustettu ja sisäisistä suuntaheilahduksista riippumaton. Niiden kansainvälinen arvonanto on ensiluokkainen ja niitten diplomaattinen tuki sen vuoksi erittäin arvokas. Ja mitä sotilaalliseen tukeen tulee, voivat skandinaaviset maat, lähinnä niistä suurin, voimakkain ja meille läheisin Ruotsi, sitä sangen huomattavassa määrässä ja tehokkaasti antaa ainakin siinä muodossa, missä me sitä kipeimmin kaipaamme. Suomen ja Ruotsin yhteistoiminta olisi myöskin meidän välttämätön selkäyhteytemme ei vain Skandinaviaan, vaan muuhunkin Länsi-Eurooppaan turvattaessa».

Selvästikin kuulijakuntansa huomioon ottaen Pentti perusteli pohjoismaista suuntausta lähes pelkästään puolustuspoliittisin argumentein kiinnittämättä sanottavaa huomiota yhteiseen historiaan, demokraattisiin arvoihin ja kulttuuriin.35

Mielialat kokoomuksen piirissä olivat jo siinä määrin kypsyneet suopeiksi skandinaaviselle suuntaukselle, ettei vastaväitteitä itse pääasiaan nähden enää tullut. Lisäyksenä Paasikivi kuitenkin huomautti ruotsinmaalaisten tuntevan tiettyä intressiä ja sympatiaa Suomen väestön ruotsia puhuvaa osaa kohtaan. Tätä ei pitänyt ihmetellä, kun muistettiin suomalaisten tunteet Itä-Karjalan ja Viron lähisukulaisiin nähden. »Pääasiahan on siinä, että me otamme sellaisen aseman ruotsinkielistä väestöä kohtaan, joka on oikeuden ja kohtuuden mukainen, ja jota sen vuoksi kyllä voidaan Skandinaviassa myöskin aivan hyvästi puolustaa».36

Viittauksellaan Itä-Karjalaan ja Viroon kohdistuviin sympatioihin rinnastuksena ruotsinmaalaisten asennoitumiseen täkäläisiä kielisukulaisiaan kohtaan Paasikivi otti huomioon puoluekokouksessa vanhaan tapaan vallitsevan voimakkaan heimohengen. Juhlaillallisilla 16.11.1935 oli yhteisesti kajautettu »Nouse, riennä suomen kieli». Pöytäkirja kertoo puoluesihteeri Yrjö Leiwon ehdottaneen myös »sitä laulamatonta värsyä» ’Äänisjärvi, Pohjanlahti. .. ’ – »Värsy laulettiin täysin äänin ja innostuneesti».37 Mielialan huomioon ottaen ja varoen horjuttamasta itse pääasiassa, Skandinaviaan suuntautumisessa, syntynyttä yksimielisyyttä Paasikivi ei puuttunut niihin Pentin puheen Neuvostoliittoa koskeviin kohtiin, joita hän 24.7.1935 Seurahuoneen kokouksessa esittämiensä näkökohtien valossa ei voinut pitää tarkoituksenmukaisina.

Moskovassa Pentin puhe lujitti Suomen julkisen sanan Neuvostoliittoon kohdistamien hyökkäysten jo vakiinnuttamaa negatiivista kuvaa. Niitä koskevat huomautukset Helsingin poliittiselle johdolle eivät aikaisemminkaan näyttäneet johtavan mihinkään käytännön tuloksiin38 vaikka ulkoministeri Hackzell sekä yleisradiossa että eduskunnassa pitämissään puheissa oli vakavasti kehottanut varovaisuuteen ulkopoliittisia aiheita käsiteltäessä. Suomen kansa, jolla oli pitkä sisäpoliittinen traditio, oli hänen mielestään ulkopoliittisesti epäkypsä. Esimerkkeinä valtioista, joita Suomen julkinen sana oli kohdellut loukkaavasti, Hackzell mainitsi Neuvostoliiton ja Saksan. Erityisesti itäisestä naapurista kuviteltiin Suomen itsenäistyttyä voitavan sanoa mitä tahansa. Sen sijaan tuli maan etujen kannalta pitää silmämääränä hyvien suhteiden ylläpitämistä kaikkiin valtioihin.

Kremlissä vallitsevan käsityksen mukaan Suomen pohjoismainen puolueettomuuslinja ei tavoitteiltaan ollut sitä, millaisena se haluttiin esittää. Todellisena tarkoituksena oli pohjoismaisesta suuntauksesta puhumalla vahvistaa Kivimäen hallituksen asemaa eksyttämällä ja lepyttämällä niitä koti- ja ulkomaisia kriitikkoja, jotka katsoivat Suomen orientoituneen liikaa Saksaan. Kysymys ei suinkaan ollut neuvostovihamielisen Suomen »neutralisoimisesta» rauhaa rakastavien Pohjoismaiden toimesta vaan päinvastoin Tukholman, Oslon ja Kööpenhaminan vetämisestä mukaan neuvostovastaiseen rintamaan, jota kulissien takana johdettaisiin Berliinistä ja Varsovasta käsin.

Yhdistäessään Neuvostoliittoon kohdistuvat hyökkäykset skandinaavisen suuntauksen korostamiseen Pentin puhe Moskovan käsityksen mukaan vahvisti siellä omaksuttua tulkintaa. Ulkoasiain kansankomissariaatti antoikin Pohjoismaiden pääkaupungeissa toimiville diplomaattiedustajilleen tehtäväksi varoittaa asemamaittensa hallituksia vastaamasta suomalaisten seireeninlauluihin. Skandinaaviset ulkoministerit kiistivät – enemmän tai vähemmän päättäväisesti – väitteet suomalaisten tarkoituksista korostaen kuitenkin, etteivät heidän maansa tietenkään tulisi osallistumaan mihinkään rauhaa vaarantaviin hankkeisiin. Päinvastoin lähentyminen Skandinaviaan heikentäisi saksalaismielisten piirien asemaa ja vaikutusvaltaa Suomessa.39

Suomen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan sosiaalidemokraattiselle puheenjohtajalle ja entiselle ulkoministerille Väinö Voionmaalle 24.2.1936 tarjoamallaan lounaalla lähettiläs Assmus sai kuulla laajan selonteon pohjoismaisen orientaation merkityksestä Suomelle. Se varmistaisi maan paikan rauhan sekä Kansainliiton puolella ja vastaisi siis myös Venäjän etua. Assmus, vieraansa kuvauksen mukaan »nuori, innokas mies, joka uskoo Neuvostolan kehittyvän paratiisiksi maan päällä», toisti hallituksensa käsityksen Saksan tunkeutumisesta kriisitilanteessa Suomeen sen mieltä edes kysymättä hyökätäkseen täältä edelleen Leningradiin.

Voionmaa puolestaan antoi isäntänsä jäädä siihen uskoon, että Suomesta oli pahaa odotettavissa, jollei Moskova muuttaisi kansallisuuspolitiikkaansa Karjalassa. Korostaakseen skandinaavisen suuntauksen hyväksi tehtävän työn merkitystä hän viittasi Hitlerin valtakunnan huomattavaan vaikutusvaltaan Suomessa etenkin armeijan ja suojeluskuntien piirissä. Hieman oudoksuen mutta ennakkokäsitykselleen vahvistusta saaneena Assmus raportoi Kansainliittoa kannattavan rauhanpuolustajan Voionmaan jopa todenneen: »Tietenkään emme voi tehdä mitään, jos Saksa nousee maihin Hangon satamassa».40 – Kuten tuonnempana näemme, Stalin käytti hyväkseen Hankoa koskevaa argumenttia Paasikiveä vastaan syksyn 1939 neuvotteluissa Moskovassa. Samalla on tietenkin muistettava Suomenlahden »sulkemisen» kuuluneen Venäjän meristrategisiin tavoitteisiin jo tsaarivallan ajoista saakka.

Alkulähteisiin pohjautuvan, Neuvostoliiton Suomen-politiikkaa 1930- luvulla koskevan tutkimuksen toistaiseksi puuttuessa on jätettävä avoimeksi kysymys siitä, missä määrin Moskovan Suomea koskevat kannanotot pohjautuivat »todellisiin» epäluuloihin ja missä määrin niitä käytettiin hyväksi luoteisen naapurimaan pitämiseksi irrallaan Skandinaviasta sopivassa tilaisuudessa tapahtuvaa Neuvostoliiton etupiiriin liittämistä varten.

Pohjoismaista suuntausta koskevan julistuksen tultua hyväksytyksi eduskunnassa 5.12.1935 suhteet Ruotsiin muodostuivat Suomen ulkopolitiikan selväksi painopistealueeksi. Näissä oloissa pyrittiin luonnollisesti lähettämään Tukholmaan mahdollisimman pätevä ja arvovaltainen diplomaattiedustaja. Ruotsin pääkaupungissa jo seitsemän vuotta toiminut Rafael Erich ei uudessa tilanteessa tuntunut parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kansainvälisen oikeuden teoreetikkona ansioitunutta Erichiä pidettiin lähinnä keskinkertaisena, byrokraattisiin asenteisiin taipuvaisena virkamiehenä, jonka asemaa Tukholmassa vielä heikensi julkiseksi skandaaliksi kehittynyt riita lähetystön kakkosmiehen Teo Snellmanin kanssa.41

Max Jakobson katsoo ajatuksen Tukholman lähetystön päällikkyyden tarjoamisesta J. K. Paasikivelle lähteneen liikkeelle Mannerheimista. Mitkään tähän saakka tunnetut lähteet eivät puhu olettamusta vastaan, vaikka Kivimäen hallituksen sisärengas jo varhaisessa vaiheessa olikin hankkeessa mukana. Lisäksi Paasikivellä oli pankkimiesajoiltaan Ruotsin talouselämän johtoon läheiset suhteet, joita toiminta Pohjoismaiden välisen taloudellisen yhteistyön edistämisvaltuuskunnan puheenjohtajana vielä lisäsi.

Asialla oli silti myös sisäpoliittinen puolensa. Linjan jatkuminen Tukholmassa oli koetettava varmistaa myös hallituksen vaihtumisen myötä Helsingissä mahdollisesti syntyvää uutta tilannetta ajatellen. Keskustelussaan G. A. Gripenbergin kanssa Mannerheim totesi uuden ulkopoliittisen suuntauksen merkitsevän »vaikeata palaa purtavaksi aitosuomalaisille». Jo tästäkin syystä pohjoismaisuuden lipunkantajaksi Tukholmaan piti saada hankkeeseen vihkiytynyt, suomenkielinen ja suomenmielinen henkilö, johon oikeisto saattoi luottaa. Tämä lisäisi tietenkin myös Pohjoismaissa Suomen politiikan kotimaisen kannatuspohjan uskottavuutta.42

Joulupäivänä 1935, siis vain kolmisen viikkoa pohjoismaista suuntausta koskeneen julistuksen hyväksymisen jälkeen Paasikiven vanha ystävä, ulkoministeriön sanomalehtiosaston päällikkö K. N. Rantakari saapui valtioneuvoksen kotiin Espoonkadulle tiedustelemaan pääministeri Kivimäen ja ulkoministeri Hackzellin pyynnöstä, oliko tämä halukas lähtemään Suomen edustajaksi Tukholmaan. Rantakarin mielestä »meidän poliittisesti tärkeimmät diplomaattipaikat ovat Tukholma ja Moskova. Nyt ehkä on Tukholma kaikkein tärkein». Paasikivi lupasi miettiä asiaa. Kuultuaan ehdotuksesta KOP:n uusi pääjohtaja Mauri Honkajuuri suositteli edeltäjälleen – tehtävän merkityksen vuoksi – myönteisen vastauksen antamista.43

Asia tuntui kuitenkin ongelmalliselta. Rantakarin saapuessa 3.1.1936 peräämään vastausta Paasikivi ei ollut valmis sellaista antamaan. Suostumuksen edellytyksenä olisi Erichin hoitaminen pois Tukholmasta »ilman ikävyyksiä». Missään tapauksessa ei saanut syntyä sellaista kuvaa, että hän, Paasikivi, » jollakin tavoin olisi ollut vaikuttamassa asiaan». Korostaen Erichin joka tapauksessa joutuvan pois Tukholmasta Rantakari uskoi Paasikiven kosketteleman ongelman kyllä järjestyvän tätä tyydyttävällä tavalla.

Toisena valtioneuvoksen huolenaiheena oli kokoomuspuolue. Hän ei voisi noin vain jättää sen puheenjohtajuutta eduskuntavaalien kynnyksellä. Rantakari taas näki probleeman ratkeavan ajan myötä. Muodollinen nimitys Tukholmaan voitaisiin lykätä ainakin huhtikuussa 1936 pidettävän kokoomuksen puoluekokouksen toiselle puolelle.

Varoen antamasta lopullisia lupauksia Paasikivi osoitti selvää kiinnostusta Rantakarin välittämään tarjoukseen. Hankkeen onnistuminen edellytti hänen mielestään yliopistoasian »kohtuullista» ratkaisua. Muussa tapauksessa Suomen ja Ruotsin välit menisivät pilalle. Uuden lähettilään tehtävät Paasikivi ja Rantakari tiivistivät seuraaviin kohtiin: »1) Yhteinen neutraliteettipolitiikka… 2) Sotatarpeiden saaminen. 3) Sotilasliitto tulevaisuuden asia. Ei voi ottaa esille. 4) Taloudelliset asiat, taloudellinen yhteistyö. 5) Kulturellinen yhteistyö y.m., mikä siihen kuuluu ’(menee itsestään)’. Entä Ahvenanmaan linnoittamisasia? Lopuksi huomautin, että tahdon puhua mm. Svinhufvudin kanssa, ennenkuin teen päätökseni».44

Seuraavana päivänä (4.1.1936) Paasikivi osallistui pääministeri Kivimäen luona pidettyyn, sotatarvikehankintoja koskeneeseen neuvotteluun, jossa olivat läsnä myös Mannerheim, Walden ja puolustusministeri Oksala. Viimeksi mainittu ilmoitti Boforsin kiinnostuksesta yhteistoimintaan suomalaisten firmojen kanssa. Se olisi koetettava saada mukaan Suomeen perustettavaan osakeyhtiöön, joka keskittyisi tykkien valmistamiseen. Mannerheimia päätettiin pyytää lähtemään Ruotsiin jatkoneuvotteluja varten. Marsalkka otti kuitenkin miettimisaikaa. Hankkeen tuloksena oli viimein Boforsin lisenssein toimivan valtion tykkitehtaan perustaminen Suomeen. 45

Vaikka Paasikivi pitkällä tähtäyksellä epäili Baltian maiden selviytymismahdollisuuksia itsenäisinä valtioina, yhteydet sinnekin oli silti hoidettava. Viron oikeistoradikaalien, ns. vapsien, saatua Tallinnassa joulukuussa 1935 toimeenpanemassaan kaappausyrityksessä tukea suomalaisilta aateveljiltään Kivimäen hallitus piti tilanteen korjaamiseksi tärkeänä suhteiden parantamista eteläiseen naapurikansaan mahdollisimman laajalla pohjalla. Tehtävää varten perustettiin seuraavan vuoden alussa Suomalais-Virolainen seura, jonka puheenjohtajaksi tuli eduskunnan puhemies Kyösti Kallio, ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi kirjailija Santeri Ivalo sekä toiseksi varapuheenjohtajaksi valtioneuvos J. K. Paasikivi. Ensi sijassa kulttuurisuhteiden viljelyyn keskittyneen seuran sihteerinä toimi nuori maisteri V. J. Sukselainen.46

Poliittisen johdon voimakasta kiinnostusta osoittaa, että seuran ensi töikseen 24.2.1936 Helsingin yliopiston juhlasalissa järjestämässä Viron itsenäisyyspäiväjuhlassa, jota Tasavallan presidentti Svinhufvud kunnioitti läsnäolollaan, tervehdyssanat lausui pääministeri Kivimäki korostaen valtiovallan jyrkästi tuomitsevan »teot, jotka häiritsevät veljesyhteyttämme».

Sama oikeistoradikalismin vastainen johtoajatus tuli näkyviin J. K. Paasikiven pitämässä juhlapuheessa: »Meidän asiamme ei ole sekaantua Viron kansan sisäisiin oloihin, eikä meidän asiamme ole ratkaista, miten ne on parhaiten järjestettävä. Tähän meiltä puuttuu edellytyksiä». Suomenlahden eteläpuolisen tilanteen vakaantumista täytyi kuitenkin pitää kaikin puolin suotavana. »Me toivomme sitä heimoveljinä. Mutta me toivomme sitä myös sen vuoksi, että luja ja onnellinen Viro on omiaan Euroopan tällä osalla varmentamaan rauhantilaa ja nykyistä valtiollista järjestelmää, mikä on tärkeää meidänkin valtiollisten etujen kannalta».47 – Siirtyminen Tukholmaan jo syksyllä 1936 merkitsi Suomalais-Virolaisen seuran jäämistä Paasikiven elämässä vain lyhytaikaiseksi episodiksi.

Neuvoteltuaan 17.1.1936 Svinhufvudin kanssa Ruotsin pääkaupungissa odottavasta diplomaattitehtävästään Paasikivi pyysi miettimisaikaa. Lähestyvien vaalien lisäksi vaikeutena oli »kunniallisen retrettipaikan», löytäminen Rafael Erichille48 joka pyrki Pohjoismaiden edustajaksi Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen mutta kärsi sittemmin tappion Ruotsin ehdokkaalle Hammarskjöldille.

Viivytystä Paasikivi käytti hyväksi keskittymällä jo aikaisemmin esitetyllä tavalla kokoomuksen vaalityöhön. Huhtikuun 1936 puoluekokouksessa hän huolehti siitä, että puolueen vaaliohjelmaan otettiin sekä skandinaavista ulkopoliittista suuntausta että maanpuolustuksen tarpeista huolehtimista koskevat ponnet. Molemmista kohdista puoluekokouksessa vallitsi lähes täydellinen yksimielisyys.49

Kokoomukselle voitollisten eduskuntavaalien jälkeen Paasikivi oli heinäkuussa 1936 vapaa tekemään tulevaisuuttaan koskevia ratkaisuja. Lähimmät työtoverit puolueen johdossa (Kalliala, Nevanlinna ja Talvela) asettuivat kuitenkin vastustamaan diplomaatiksi ryhtymistä. Monipuolisella työllään Paasikivi hyödyttäisi maataan enemmän Helsingissä kuin Tukholmassa. Suomen ja Ruotsin välisiä suhteitakin ajatellen valtioneuvosta tarvittiin kipeästi kotimaassa aitosuomalaisten hillitsemiseksi. Puheenjohtajan tuli olla itsenäinen ja arvovaltainen persoonallisuus, jonka kaikki tunsivat. Paasikivi oli alun perin »seisonut korkealla jalustalla» ihmisenä ja elämäntyönsä perustalla. Kokoomuksessa ei ollut ketään, joka pystyisi hänet korvaamaan. Puheenjohtajaksi nousisi luultavasti eduskuntaryhmässä itselleen vahvan aseman luonut Linkomies, joka lahjakkuudestaan huolimatta herätti myös vastustusta. Ainakin vaali olisi hajaannuksen välttämiseksi lykättävä mahdollisimman kauas tulevaisuuteen.

Paasikivi epäili viivytyksen hyödyllisyyttä. Hän ei ollut Tukholmaan pyrkinyt vaan joutunut asiaa voimakkaasti ajavan hallituksen »pommituksen» kohteeksi. Presidenttikin oli siitä puhunut. Kokoomuspuolueen osalta taas oli todettava hänen, Paasikiven, luvanneen jatkaa puheenjohtajana eduskuntavaaleihin saakka. Nyt ne olivat ohi. Puolue oli päässyt jaloilleen, ja tekemällä sen hyväksi vastedeskin tarmokasta työtä menestyksen mahdollisuudet näyttivät hyviltä. Alkavan vaalikauden kuluessa puolueen koneisto ja raha-asiat oli saatava kokonaan kuntoon sekä riita Uuden Suomen kanssa selvitetyksi. Ohjelmaa tuli edelleen kehittää ja »tarkalla korvalla kuunnella ajan valtimon lyöntiä».

Tietty jakso kokoomuksen kehityksessä oli Paasikiven käsityksen mukaan näin päättynyt. Nyt oli sopiva aika saada esille ne nuoremmat voimat, jotka vastaisuudessa tulisivat puoluetta hoitamaan. Hänen jäämistään johtoon vielä usean vuoden ajaksi täytyi epäilemättä myös kokoomuksen omien etujen kannalta pitää poissuljettuna vaihtoehtona. Siinäkin tapauksessa, että lähtö Tukholmaan raukeaisi, Paasikivi katsoi tehtävänsä puolueen puheenjohtajana tulleen täytetyksi, vaikka muodollinen ero lykkäytyisikin kevään 1937 puoluekokoukseen.

Mieskohtaisesti valtioneuvos luonnehti kuluneita vuosia »äärettömän raskaiksi», ja jo ikänsäkin puolesta hän ansaitsisi »pääsyn helpommalle». Todella keskeisiin sisäpoliittisiin kysymyksiin vaikuttaminen kävisi päinsä Tukholmastakin käsin. Sitäpaitsi »ulkopoliittiset asiat voivat lähivuosina muodostua yhä tärkeämmiksi ja niin tärkeiksi, että sisäpoliittiset saavat niiden edestä väistyä». Iän karttuessa voimia oli siis syytä keskittää ensisijaisiin tehtäviin.

Kokoomuksella kyllä riitti Paasikiven mielestä puolueen johtoon kelpaavia miehiä kuten Haataja, Kalliala, Koskimies, Nevanlinna, Talvela, Pennanen ja – kaikesta huolimatta – Linkomies. Eroava puheenjohta ja oli silti valmis myöntämään asian vaativan harkintaa, minkä vuoksi hätiköityjä ratkaisuja tuli välttää.

Mieluiten Paasikivi näyttää nähneen seuraajaehdokkaanaan Kallialan, joka kuitenkin hangoitteli vastaan kokemattomuuteensa vedoten. Linkomiehen »aitosuomalaisuus» harmitti eroavaa puheenjohtajaa, ja sama seikka rasitti Nevanlinnan tiliä. Talvela oli vielä kovin nuori, kun taas Haataja ja Koskimies lukeutuivat jo veteraanisarjaan. Maltillisella linjalla pysytelleen Pennasen lujuudesta taas ei Paasikiven mielestä näyttänyt olevan takeita. Luontevalta ratkaisulta vaikutti siksi asian lykkääminen.50

Vanha ystävä Våinö Tanner neuvoi Paasikiveä luopumaan Tukholmaan lähdöstä, koska hyödyllisempää tehtävää löytyisi Helsingistä. Vaikka »kaikki» Tannerin mukaan mielellään hyväksyivätkin hänet lähettilääksi läntiseen naapurimaahan, Paasikivi itse tuskin siellä viihtyisi. »Liian paljon päivällisiä ja suuruksia yms. – Joka päivä!!»

KOP:n maalaisliittolainen pankinjohtaja Tyko Reinikka puolestaan asettui päinvastaiselle kannalle. Tukholmaa koskevaa tarjousta ei pitäisi torjua, ja Paasikivi voisi hyvinkin liittää uuteen virkaansa kokoomuksen puoluevaltuuskunnan puheenjohtajuuden vuoden 1937 kevääseen saakka.51

Paasikivi määritteli kantansa 18.7.1936 pääministeri T. M. Kivimäelle lähettämällään kirjeellä:

Hyvä Veli,

Olen tuuminut asiaa kovasti ja neuvotellut puoluevaltuuskunnan jäsenten Kallialan, Talvelan ja Nevanlinnan kanssa. Rantakarin kanssa olemme asian vuoksi syöneet useita päivällisiä ja suuruksia ja istuneet tuntikausia ja juoneet konjakkia.

Yleinen tosiasia on, että kaikki jotka eivät ole virallisessa asemassa… neuvovat minua kieltaytymään ja jäämään kotimaahan ja pelottelevat myös viran tuomilla ikävyyksillä ja epämukavuuksilla – virastotyöllä ja ennen kaikkea »representatiolla» yms puuhalla. Rantakari on tätä pelkoa parhaansa mukaan koettanut hälventää.

Puoluemiehet katsovat, että jos nyt pian syksyllä tulee valtuuskunnan uuden puheenjohtajan vaali, olisivat vaikeudet kovin suuret ja puolue kärsisi suurta vahinkoa. Sitä vastoin he luulevat vaikeuksien vähenevän, jos nyt heti ei olisi pakko ryhtyä uuden puheenjohtajan vaaliin, vaan se voisi lykkääntyä esim. vuoden vaihteeseen tai mieluimmin puoluekokoukseen asti keväällä. Toisin sanoen: Asiata ei yksinkertaisesti otettaisi esille, vaan varapuheenjohtaja Pennanen hoitaisi asiat ilman sen enempää melua. En tiedä, mitä tästä ajattelet.

Muista toimistani, mitä minulla nykyään on, luulen, että Pohjoismaiden yhteistyövaltuuskunnan puheenjohtajan toimi sopisi hyvästi, vaikka menisin Tukholmaan. Kokouksia on harvoin ja asia kuuluu melkein varsinaiseen virka-alaan.

Wientiyhdistyksen puheenjohtajan toimen voisin luullakseni myös hyvin hoitaa Tukholman virkaa haittaamatta. Sillä kokoukset ovat harvoja ja lausuntoehdotuksia voi lukea Tukholmassa ja enin työ suoritetaan telefonissa Kahman kanssa. Mitä Kahma ja muut tästä ajattelevat, en tiedä. Pahimmassa tapauksessa tietysti voisi Ryti tulla puheenjohtajaksi. Keskuskauppakamarin puheenjohtajan paikan täyttäminen on ollut kovin vaikea, kun on saatava suomenkielinen. Ruotsinkielisistä olisi Henrik Ramsay hyvä. Työhön nähden senkin voisin hoitaa, kun siinäkin on pääasiassa puhelinkeskusteluja ja harvoja kokouksia, mutta mitä keskuskauppakamarin herrat ajattelevat, en osaa sanoa.

Yksityiset toimeni eivät ole esteenä. Lyhyesti sanoen:

Olen suostuvainen menemään Tukholmaan seuraavin varauksin:

1. että voisin tarpeen tullen jäädä nimellisesti puoluevaltuuskunnan puheenjohtajaksi siksi kunnes puheenjohtaja-asia saadaan järjestetyksi, ei kuitenkaan ensi kevään puoluekokouksen yli.

2. että voin jäädä hoitamaan muita yllämainittuja toimiani, mikäli se asianomaisten kesken katsotaan mahdolliseksi ja suotavaksi. Tulisin siis olemaan toisella jalalla Helsingissä, mutta tietysti siten, että asiain hoito Tukholmassa aina on oleva etusijassa. Tietysti ei myöskään valtiolle saa aiheutua ylimääräisiä menoja tämän johdosta.

Lisäksi täytyy minun etukäteen sanoa, että jos ensi talven kuluessa havaitsisin tehtävien Tukholmassa esim. edustusvelvollisuuden vuoksi käyvän liian rasittavaksi(!) ja minulle »mahdottomaksi», pidätän itselleni »moraalisenkin» oikeuden jo ensi keväänä ilmoittaa haluavani seuraavan syksyn 1937 kuluessa resp. lopussa jättää paikan ja palata kotimaahan.

Wihdoin on kaiken edellytys se, mistä useasti on ollut puhe, että asia Erichin kanssa järjestyy niin ettei siitä aiheudu viranhoidolle ja jälkeläiselle vaikeuksia ja ikävyyksiä.

Näet siis, että minun kanssani on tässä vähän mutkallisuuksia – enemmän kuin tavallisen virkamiehen kanssa…

Tuus

J. K. Paasikivi52

Paasikiven huoli Erichin asian »järjestämisestä» oli aiheellinen. Kuultuaan ulkoministeri Hackzellilta suunnitellusta siirrosta ja Paasikiven tulosta seuraajaksi katkeroitunut Erich luonnehti viimeksimainitulle parhaillaan eduskunnan oikeusasiamiehen tarkastettavana olevaa riitajuttuaan Teo Snellmanin kanssa, minkä lisäksi »tässä on kaiketi vaikuttamassa joitakin korkeamman valtiotaidon ja diplomatian näkökohtia, joilla ulkoasiainministeri arvelee voivansa omaa asemaansa lujittaa».

Vastauksessaan Paasikivi kieltäytyi ottamasta kantaa Snellmanin juttuun. Sen sijaan hän yksiselitteisesti torjui ulkoministeriin kohdistuneen syytöksen. Hackzell oli päin vastoin asettunut Snellman-kiistassa lojaalisti Erichin puolelle. Epäilemättä hän, kuten myös presidentti ja koko hallitus, tulisi vastedeskin käsittelemään asiaa kaikella sen ja Erichin persoonan vaatimalla varovaisuudella sekä hienotunteisuudella.53 Tyrmistyksekseen Paasikivi sai heti seuraavana päivänä (1.8.1936) havaita kaavaillun nimitysasian vuotaneen julkisuuteen Helsingin Sanomien palstoille. Vt. ulkoministeri Oskari Mantere ja UM:n lehdistöosaston päällikkö K. N. Rantakari eivät uskaltaneet lainkaan soittaa asiasta Paasikivelle, »koska hän saisi aiheen räjähtää». Valtioneuvoksen ottaessa yhteyttä »vähemmän ihastuneessa mielensävyssä» häntä koetettiin rauhoittaa STI:lle menneellä lausuntosuosituksella, jonka mukaan »STI ei ole tähän mennessä saanut ko. tiedonantoon virallista vahvistusta».

Iltapäivälehtien ilmestyttyä seurasi entistä pahempi räjähdys. Svenska Pressen tiesi kertoa Erichin lähdöstä ja hänen paikkansa ensimmäisenä tavoittelijana, »aspiranttina» esiintyvästä Paasikivestä. Raivostunut valtioneuvos soitti päätoimittaja Fredrik Valrosille, joka pyysi anteeksi »aspirant»-sanan käyttöä. Tämän jälkeen joutui ryöpyn kohteeksi vuorostaan Rantakari, joka myöhemmin raportoi Kivimäelle:

»Hän (Paasikivi. T. P.) puhui noin 20 minuuttia ja esitti ensin varsin ytimekkäin sanoin koruttoman käsityksensä Suomen sanoma- lehdistön kyvystä käsitellä ulkopoliittisia asioita… Voit arvata, että veljemme Paasikivi ei ollut erikoisen ihastunut… ja että hänen sa- nansa eivät liioin tuntuneet minunkaan korvissani palssamilta. Hän tuli lausuneeksi monta läheltä minunkin vähäpätöistä persoonaani sivuavaa käsitystään verrattain suoraan; mutta kaikki päättyi kuitenkin… siihen, että neuvottelisimme huomenna. 2.8.1936. Tänään kävin sitten ’neuvottelemassa’ klo 1/2 7-1/2 11 i.p. Kuulin paljon ’valmista’ ja olen loppuun väsynyt. Tulos: Täytyy odottaa oikeusasiamiehen päätöstä. Enkä minä sitä ihmettelekään Valrosin sikamaisuuden jälkeen».54

Haluamatta suoranaisesti torjua ulkoministeri Hackzellin tarjoamaa Rooman lähetystön päällikkyyttä Erich mm. terveydellisiin syihin, Snellmanin juttuun helposti liitettäviin virheellisiin tulkintoihin sekä käynnissä oleviin virka-asunnon remonttitöihin vedoten kävi sitkeätä viivytystaistelua saadakseen ainakin toistaiseksi jäädä Tukholmaan. Hackzell ja Paasikivi saivat niinikään Erichiltä kuulla tämän Ruotsissa nauttimasta arvovallasta. Mm. kenraali Ernst Linder oli ilmoittanut pitävänsä siirtoajatusta »täysin mahdottomana» ja toivonut Helsingin hallituksen luopuvan siitä.55

Katkeruuttaan Erich purki myös G. A. Gripenbergille ja Rudolf Holstille. Paasikivi oli yhtäkkiä »nuorella iällään» saanut idean, että hänet pitäisi nimittää lähettilääksi Tukholmaan. Kun sekä pää- että ulkoministeri ja vieläpä presidenttikin olivat tietyssä riippuvuussuhteessa Kansallispankkiin, voitiin ymmärtää, että pankin tahdon täytyi toteutua».56 Jutun kantauduttua vuotta myöhemmin Paasikiven korviin siinä muodossa, että hän olisi »ostanut» itselleen Tukholman-lähettilään viran ja valtioneuvoksen »kysyttyä kunniansa perään» Erich sanoutui irti nimeensä liitetyistä »perättömistä huhuista».57

Kyllästyneenä Tukholman-lähettilään vitkasteluun Hackzell informoi 10.9.1936 Firenzessä kylpyläkauden »jälkikuurilla» oleskelevaa Paasikiveä seuraavana päivänä presidentin esittelyssä ratkaistavasta agrementin pyytämisestä Erichille Roomaan, joten Tukholman paikka muutaman viikon kuluttua tulisi vapautumaan. »Erich ei ole käsittänyt omaa etuaan, vaan koettanut vallan turhaan viivyttää asiaa, ja vaikkakin jo olen saanut häneltä hänen suostumuksensa, on samalla tullut joukko verukkeita siirron aikaan nähden. Joka tapauksessa harkitsimme täällä yhdessä, että asia oli jo täysin kypsä ja panimme toimeksi. Voin Sinulle vakuuttaa, että mielihyväni tämän Tukholman asian onnellisesta päättymisestä on erinomaisen suuri».

Paasikivi vastasi Firenzestä: »Olen koko ajan ollut siinä hienossa toivossa, että Tukholman asiassa tulisi joku mutka, niin että auttomaattisesti joutuisin sivulle siitä vielä viimeisessä tingassa, mutta asia näkyy nyt kuitenkin menevän päätökseen. Olen myös vähän ruvennut pelkäämään, että olen tullut niin laiskaksi, jotta en kelpaisi Tukholmaan. Mutta nyt sille kaikelle ei enää taida mitään voida. Menköön sitten asia menojaan».58

Mutkia tuli kuitenkin matkaan. Syyskuun 1936 lopussa ns. etsivän keskuspoliisin selkkauksessa jo ratkaisevasti heikentynyt Kivimäen hallitus teki luottamuskysymyksen v. 1935 valtiopäivillä lepäämään jätetyistä ehdotuksista rikoslain ja sotaväen rikoslain muuttamisesta häviten äänestyksessä äärimmäisen niukasti 94-93. Sosiaalidemokraattien lisäksi hallitus oli saanut vastaansa joukon ruotsalaisia, edistysmielisiä sekä pienviljelijäin puolueen edustajat. Kivimäki saattoi todeta myös omien koirien purreen; mm. edistyksen ryhmän puheenjohtaja A. K. Cajander meni äänestyksen ajaksi eduskunnan kahvilaan.

Hallituksen kaatuminen merkitsi pahaa pettymystä presidentti Svinhufvudille. Haluten välttää sosialistien mukaantuloa kabinettiin valtakunnan päämies tähtäsi porvarilliseen kokoomushallitukseen, jonka johtoon tulisi T. M. Kivimäki, J. K. Paasikivi tai maalaisliittolainen entinen itsenäisyyssenaattori E. Y. Pehkonen. Uskomatta tällaisen ministeristön toimintakykyyn maalaisliitto pyrki Kyösti Kallion johtamaan hallitukseen, jossa omalla puolueella olisi johtava asema.

Kivimäen ehdokkuuden rauettua lopullisesti Svinhufvud piti sitä sitkeämmin kiinni »vakiokandidaatistaan» J. K. Paasikivestä saapuen henkilökohtaiselle suostutteluvierailulle valtioneuvoksen kotiin Espoonkadulle. Kallio oli siinä määrin heikko, että hän, Svinhufvud, ajatteli itse erota, jollei eduskunta hyväksyisi presidentin tyydyttävänä pitämää hallitusta. Kieltäytyen toivottomaksi arvioimastaan omasta ehdokkuudestaan Paasikivi kehotti Svinhufvudia kaikin mokomin välttämään konfliktia sekä hoitamaan asian kärsivällisesti ilman riitaa presidentin ja parlamentin välillä. Kallion lista tulisi siksi hyväksyä. 4.10.1936 presidentti soitti Paasikivelle ilmoittaen menetelleensä näin. Yhteentörmäys eduskunnan kanssa oli vältetty.59

Kallion hallitus nimitettiin 7.10.1936. Maalaisliitto sai siinä kaikkiaan kymmenen ministerinpaikkaa ja edistys kaksi, minkä lisäksi kaksi Kivimäen kabinetin kokoomuslaista jäsentä: Y. W. Puhakka ja Arvi Oksala jatkoivat presidentin toivomuksesta ammattiministereinä myös uudessa hallituksessa. Ulkoasiat otti hoitoonsa Rudolf Holsti valtiovarainministerin salkun joutuessa maalaisliiton Juho Niukkaselle. Oikeusministerinä aloitti hallitusuransa saman puolueen nouseva tähti, juuri valmistunut lakitieteen tohtori Urho Kekkonen.

Erichin tultua 2.10.1936 nimitetyksi Roomaan »varman päälle» pelaava Kivimäen hallitus päätti viimeisessä istunnossaan 7.10.1936 pyytää Tukholmasta Paasikivelle agrementtia, joka saatiinkin muutamassa päivässä.60 Rantakarin välityksellä Paasikivi kuitenkin lähetti uudelle ulkoministerille, Holstille, viestin, jonka mukaan Kallion kabinetin ei pitänyt katsoa itseään sidotuksi Kivimäen hallituksen ja Paasikiven väliseen sopimukseen. Omasta puolestaan valtioneuvos olisi tyytyväinen päästessään asiasta eroon. Lupauksen kerran annettuaan hän ei kuitenkaan vetäytyisi pois, jos hallitus edelleenkin tahtoi hänen lähtevän Tukholmaan. Rantakari ilmoitti sittemmin Paasikivelle Holstin olleen saamastaan tiedosta »järkytetyn» ja halunneen asian menevän Kivimäen hallituksen kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti.61

Erichin siirtyminen Roomaan kuitenkin viivästyi, koska protokollan mukaan hänen saapumisensa havaittiin merkitsevän Italian kuninkaan tunnustamista myös »Abessinian keisariksi», mihin ei poliittisista syistä haluttu suostua. Vasta kaksi vuotta myöhemmin, 1938, oltiin niin pitkällä, että Rooman-lähettiläs saattoi jättää valtuuskirjeensä ja astua virkaan. Odotusajan hän vietti valtaosaltaan Suomessa. Kun erityislaatuinen tilanne edellytti monenlaisia, mm. palkkaukseen liittyneitä järjestelyjä, Erich ei aluksi kiirehtinyt poistumaan Tukholmasta oleskellen siellä vielä Paasikiven saapuessa asemapaikkaansa 1.12.193662

Varmuuden vuoksi Holsti ja Rantakari saapuivat 30.10.1936 Paasikiven kotiin päivällisille selvittämään uuteen tehtävään liittyviä näkökohtia. Käydyssä keskustelussa ulkoministeri korosti erityisesti skandinaavisen suuntauksen ja rauhan merkitystä. Itä-Karjalan vuoksi Suomi ei voisi ryhtyä minkäänlaisiin seikkailuihin. Maan itäosiin ja erityisesti Vuoksenlaaksoon keskittyi merkittäviä taloudellisia arvoja, joiden riskeeraaminen sodan yhteydessä toisi mukanaan suuria vaaroja. Epäluuloisen Paasikiven kysymykseen vanhan reunavaltiopoliitikon Holstin aikeista siinä tapauksessa, että »Wenäjä» hyökkäisi Baltian maiden kimppuun, ulkoministeri vastasi Suomen tällöinkin pysyvän selkkauksesta syrjässä. Holstin käsityksen mukaan Venäjä silti pyrki pikemminkin suurille valtamerille kuin Baltian pikkuvaltioiden suuntaan.63

Paasikiven lopullinen nimittäminen Tukholman lähettilään virkaan tapahtui presidentin esittelyssä 6.11.1936. Käytännön työ saattoi alkaa. Jo ennen lähtöään kotimaasta uusi diplomaatti luonnosteli muistiinpanoissaan – ilman tärkeysjärjestystä – skandinaavisen suuntauksen Suomelle ja lähettiläälle itselleen aiheuttamia tehtäviä:

1. Suomenkielisen nuorison, erityisesti suomenkielisen ylioppilasnuorison saaminen intresseratuksi pohjoismaisesta yhteistyöstä. 2. Ruotsinkielen taidon ylläpitäminen Suomessa Se on välttämätön pohjoismaisen yhteistyön välikappaleena, koska meidän täytyy puhua ruotsia tässä toiminnassa. (Meidän on pakko osata ’suuria sivistyskieliä’). 3. Suomen kielen asema pohjoismaisissa kongresseissa yms. 4. Miten ruotsalaiset saisivat enemmän tietoja suomenkielisistä lehdistä yms? 5. Ruotsalaisten harrastuksen ja ymmärtämyksen lisääminen suomenkieliseen kansaan ja Suomessa tapahtuneeseen kehitykseen nähden. (Samfundet Sverige – Finlandin piirit ovat vielä 1880 – luvun kannalla). Ellei saada aikaan Suomen ruotsinkieliseen kansanosaan kohtalonyhteys suomenkielisen kanssa. 6. Ruotsalaisten saattaminen vakaumukseen, että Suomen itsenäisyys on Ruotsille ensi luokan ulkopoliittinen kysymys. Status quo’n säilyttäminen Euroopan tässä osassa. 7. Mitä apua Ruotsi on halukas antamaan Suomelle, jos sen kimppuun hyökätään? Sen järjestäminen jo rauhan aikana. Mistä rahat sotatarpeiden ostoon? 8. Suomenkielisen kulttuurin enempi tunnetuksi tekeminen Ruotsissa. Mitä siinä voisi tehdä? 9. Taloudellinen yhteistoiminta. Kauppavaihto Suomen ja Ruotsin välillä. 10. Kielikysymys Suomessa. Yliopistokysymys. 11. Ahvenanmaan asia».

Kouluesimerkin suomalaisten asennemuutoksen välttämättömyydestä hän näki Uuden Suomen menettelyssä sen jatkaessa kielipoliittisia hyökkäilyjään ja joutuessa niiden yhteydessä kiivaaseen riitaan Hufvudstadsbladetin Amos Andersonin kanssa. Uuden Suomen mielestä ruotsalaisten ja vasemmiston yhteistyö merkitsi sitä, että »Moskova oli garanteerannut kielivähemmistön etuoikeudet», minkä väitteen Anderson katsoi syytteeksi maanpetoksellisuudesta. Erityisen häpeällisenä täytyi pitää sen esittämistä taholta, joka aikaisemmin otti ohjeensa idästä.

Sortovuosien suomettarelaisiin kohdistuvalla potkullaan Anderson vuorostaan heikensi omien argumenttiensa tehovoimaa. Paasikivi kirjoitti silti asiasta Uuteen Suomeen vaatien – tuloksetta – puolueensa pää-äänenkannattajaa »reilusti ja suorasti» oikaisemaan »loukkaavan ja harkitsemattoman lausumansa». Mitä taas idän ohjeisiin tuli, niin »routavuosien oikea historia» oli vielä kirjoittamatta. Pentti puolestaan totesi, ettei hänen lehtensä ollut enää vastuussa Uuden Suomettaren politiikasta. Ruotsalaisiin kohdistuvia syytöksiään hän kieltäytyi ottamasta takaisin. Katkeroitunut Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: »Uusi Suomi sanoo ajavansa pohjoismaista orientointia mutta tekee karhunpalveluksen».

Kivimäen hallituksen eron yhteydessä lehti oli Paasikiven mielestä niinikään menetellyt taitamattomasti ryhtyessään varauksitta puolustamaan etsivän keskuspoliisin »typerästi kirjoitettua» raporttia. Lehden väite sosiaalidemokraattisen hallituksen »kohtalokkuudesta» maalle vuoden 1930 jälkeisissä oloissa käsitettäisiin muiden puolueiden taholla – maalaisliitto mukaan luettuna – uhkaukseksi ulkoparlamentaarisiin keinoihin turvautumisesta, mikä ajoi kokoomuspuoluetta entistä pahemmin eristyksiin ja turmeli myös mahdollisuudet Svinhufvudin kauden jatkumiseen vuoden 1937 vaaleissa.64

Pentti ei kuitenkaan ollut puolueessaan yksin. Päivänpolitiikasta jo syrjään siirtynyt vanha konservatiivi Hugo Suolahti pani masentunein mielin merkille Kivimäen hallituksen eron: »Surettaa, kun näkee miten luisutaan yhä enemmän vasemmalle… Kaukana ollaan vapaussodan aikaisesta mielialasta. Oikeisto särkynyt keskinäisiin riitoihin, ruotsalaiset pelaavat vasemmiston kanssa korkeata peliä, maalaisliitossa rehoittaa kyvyttömyys ja edistys, joka pienenee pienenemistään, muodostaa tuskin mitään puoluetta enää. Sisäisesti sen pieni eduskuntaryhmä on täysin rikkinäinen. Mantere on nyt siirtynyt enemmän oikealle Kivimäen lähelle, Cajander ilmeisesti valmistelee omaa tai Ståhlbergin presidenttiehdokkuutta sosialistien kanssa ja Kallio horjuu kuin ruoko tuulessa, ilmeisesti hänkin ajatellen joko omaa tai Rydin kandidatuuria».65

Pitäessään KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa puheen pankin Paasikivelle järjestämillä jäähyväispäivällisillä Suolahti ei täysin pystynyt peittämään kitkeryyttään. Paasikivi oli joskus puhunut yliopistoasiasta »virtusaiheena», joka oli siitä hyödyllinen, että puuhatessaan sen kimpussa ihmiset malttoivat olla riitelemättä tärkeämmistä asioista. Nyt Paasikivi sai rangaistuksen näistä varomattomista sanoistaan joutuessaan hoitamaan yliopistoasiaa Tukholmassa. Samalla diplomaatti oppisi, ettei politiikkaa voitu arvostella ainoastaan järjellä vaan ottamalla myös huomioon siihen liittyvät tunnemomentit.

Toisaalta Suolahti korosti Paasikiven luonteenlaatua miehenä, jonka hartioita painoivat isänmaan huolet. Siksi hän ei halunnut vetäytyä syrjään vaikeista ja ikävistäkään tehtävistä, vaan tahtoi aina yrittää parhaansa. Varmana voitiin pitää, etteivät houkuttimina nytkään olleet jo ennestään pitkään arvonimiluetteloon liittyvä uusi, komea titteli ja tulevaisuudessa odottavien upeiden päivällisten sarja. Juhlittava oli henkilö, joka »nykyhetkellä paraiten tuntee maamme poliittisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän. Itse hän on ollut siinä paljon mukana ja mitä aukkoja on jäänyt, ne hän on täyttänyt laajalla lukeneisuudellaan».

Paljon toiveita liittyi nyt »ystäväämme Paasikiveen», joka kuninkaallisessa Ruotsissakaan ei varmaan unohtaisi vanhoja fennomaaniystäviään »mielipiteinemme, joista emme missään tapauksessa tule luopumaan».

Kansleri oli ilmeisesti löytänyt oikean sävyn Paasikiven vastatessa»hyvin ystävällisesti» myöntäen kannettavikseen asetettujen toiveiden painon. Suolahti kommentoi: »Hänen puheensa oli tarkkailevaa kuten aina, mutta siinä oli myös vilpitön sävy kuten aina».

Tunnelma särkyi Valion toimitusjohtajan F. M. Pitkäniemen luonnehdittua skandinaavista suuntausta poliittiseksi virheeksi, jolla aiheetta annettiin oman maan etujen kustannuksella Ruotsille sen tavoittelema määräysvalta Pohjolassa. Kiukustunut Paasikivi vastasi »verrattain kiivaassa sävyssä» todeten »herra Pitkäniemen» ohjelman negatiiviseksi. Hänen olisi tullut esittää toinen, positiivinen, sen tilalle.66

Kokoomuspuolueessa Paasikivellä oli kuitenkin vahva arvovalta, jota kesän 1936 eduskuntavaalien jälkeen kasvatti puolueen pelastajan imago. Hänen puheenjohtajakautensa muodollista jatkumista kevääseen 1937 ei kuitenkaan tarvittu. Ainoa merkittävä voimainkoetos marraskuussa 1936 pidetyssä keskusliiton kokouksessa tapahtui etsittäessä vapaaehtoisesti luopuneelle V. A. Koskenniemelle seuraajaa puolueen valtuuskuntaan. Eron syynä oli loukkaantuminen Paasikiven turkulaisprofessorille kokoomuksen illallistilaisuudessa kielikysymyksen vuoksi antamasta julkisesta löylytyksestä.

Seuraajaksi Paasikivi ehdotti Rantakaria, jonka valinta olisi täydentänyt kaikkien vuonna 1932 syrjäytettyjen johtohenkilöiden – Haatajan, Koskimiehen ja Rantakarin – paluun. Linkomiehen esittämä Antti Tulenheimo sai kuitenkin niin paljon kannatusta, että Paasikiven oli kolme kertaa vakuutettava Rantakarin merkitsevän Tulenheimoa käyttökelpoisempaa voimaa. Hän jopa »luultavasti» olisi parempi kuin kukaan valtuuskunnan silloisista jäsenistä.

Syyttäen nimeltä mainitsematta Linkomiestä intrigoinnista Paasikivi lopulta ilmoitti eroavansa koko valtuuskunnasta eikä vain sen puheenjohtajuudesta. Vasta nyt hän sai tahtonsa läpi siinä muodossa, että valtuuskuntaan valittiin Rantakarin lisäksi kaksi muutakin uutta jäsentä, toisena näistä Tulenheimo. Linkomieskin taipui Paasikiven erouhkauksen edessä, mikä oli sinänsä tyypillistä. Paasikiven puheenjohtajakaudella hän oli ollut useasti valtioneuvoksen kanssa eri mieltä pitämättä silti koskaan loppuun saakka kiinni kannastaan havaitessaan joutuvansa todelliselle törmäyskurssille.

Ulkoministeriön lehdistöosaston päällikön ja vuosikymmenien takaisen ystävänsä Rantakarin Paasikivi halusi valtuuskuntaan ilmeisesti linjansa vaalijaksi ja ajoi hänet myös työvaliokunnan jäseneksi. Mannerheim mainitsee eräässä kirjeessään Rantakarin jopa kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaana Paasikiven jälkeen.

Valtuuskunnan kokous pidettiin samana päivänä (19.11.1936) kuin keskusliiton. Llnkomies ehdotti eroa pyytäneen Paasikiven seuraajaksi Pennasta, joka esteltyään ja esitettyään Tulenheimoa myöntyi sillä edellytyksellä, että varapuheenjohtajaksi valittaisiin Linkomies. Tämä tulikin yksimieliseksi päätökseksi. Paasikivi suostui muodollisesti pysymään valtuuskunnan jäsenenä eroten tehtävästä lopullisesti vasta huhtikuussa 1937, jolloin hän sai seuraajakseen professori Kaarlo Kairan.67

Miksi sitten Paasikivi vastarinnatta suostui siihen, että varapuheenjohtajaksi valittiin Linkomies, joka oli esiintynyt päävastustajana Rantakarin valtuuskuntaehdokkuudes- ta käydyssä keskustelussa. Vaikka Linkomies vuoden 1933 jälkeen olikin asteittain lähentynyt maltillisia, Paasikivi ei silti selvästikään laskenut häntä »omiin» miehiinsä kuuluvaksi. Pikemminkin kysymys oli, kuten Vares on huomauttanut, pyrkimyksestä eliminoida Linkomiehen mahdollinen oppositio sitomalla omapäinen professori mahdollisimman tiiviisti puoluejohtoon. Hänellä oli sitäpaitsi kokoomuksessa jo niin paljon painoarvoa, että sivuuttaminen olisi tuonut mukanaan ennalta arvaamattomia riskejä.

Linkomiehelle asetelma soveltui hyvin. Kun otetaan huomioon hänen tapansa murskata muistelmissaan lähes kaikki suomalaiset poliitikot, antaa Pennasesta piirretty poikkeuksellisen suotuisa kuva aihetta olettaa, ettei iäkäs, Linkomiestä kunnioittava kunnallisneuvos pystynyt Paasikiven tavoin arvovallallaan hallitsemaan häntä.

Uuden Suomenkin oppositio jatkui loppuun saakka. Kommentoidessaan marraskuun 1936 kokouksia lehti ylisti Pennasen ominaisuuksia, mutta eronneesta puheenjohtajasta ei lausuttu mitään. Julkaistessaan Paasikiven esitelmän Uuden Suomen toimitus leikkasi siitä – ei tietenkään sattumalta – pois osan, jossa valtioneuvos totesi, ettei puolue ollut vastuussa siitä, mitä »yksi ja toinen» sen lehdistä kirjoitti, ja ettei puolueen ja sen lehtien välillä kaikilta kohdin valitettavasti vallinnut yksimielisyys.68

Muuten Paasikivi jäähyväispuheessaan viittasi aikaisempiin kirjoituksiinsa korostaen ulkopolitiikan ja puolustuskysymyksen merkitystä sekä konservatiivisten aatteiden elinvoimaa kansanvaltaisuuden puolustamisen sekä sosiaalisista tehtävistä huolehtimisen kannalta. Pyrkimyksiä suomenkielen saattamiseksi sille kuuluvaan asemaan oli edelleen jatkettava, mikä ei ollut ristiriidassa ruotsinkielisen väestön »oikeutettujen, kohtuullisten kielellisten tarpeiden tyydyttämisen» kanssa. »Oman maamme viimeaikaisesta historiasta voimme merkitä, että vv. 1908- 1918 toimeenpannuissa suurissa maauudistuksissa ne piirit, jotka on tahdottu leimata ’vanhoillisiksi’, olivat tarmokkaimpina tekijöinä».69

Sosiaalidemokraatteihin nähden Paasikivi otti »testamentissaan» askeleen kohti sovintoa. Viitattuaan vielä vaalitaistelun aikana SDP:n epäluotettavuuteen ja kumouksellisuuteen hän vaati kyllä nytkin puoluetta tunnustamaan Englannin ja Skandinavian esimerkkiä noudattaen »kansanyhteyden» ja luopumaan »luokkasodan lietsomisesta». Kuitenkin: »Kysymys on, onko sosialidemokratiassa voimaa ja kykyä kulkea tätä tietä niin pitkälle, että sen kautta voidaan kohdata toisemme. Tästä lopuksi luullakseni riippuu myös demokratian tulevaisuus».70

Käydessään 25.11.1936 Holstin luona ottamassa vastaan viimeiset ohjeet Paasikivi sai kuulla Ahvenanmaan linnoittamisasian olevan täysin auki. Ulkoministerin mielestä vuoden 1921 sopimus oli syytä säilyttää edelleen voimassa, koska allekirjoittajavallat olisivat velvollisia tulemaan Suomen avuksi, jos saarille hyökättäisiin. Muutenkaan ei pitänyt suunnata vähiä varustelumäärärahoja maankolkkaan, joka sijaitsi kauimpana odotetusta vihollisesta (Neuvostoliitosta). Suomen ja Ruotsin sotilaat voisivat vanhan sopimuksen voimassaollessakin sopia saarten puolustamisesta.71 – Holstin kannanoton taustana oli hänen periaatteellinen linjansa rakentaa Suomen turvallisuus ensi sijassa läntisten suurvaltojen ja Kansainliiton eikä niinkään Pohjoismaiden varaan.

Mannerheim, joka otti Paasikiven vastaan samana päivänä, asettui luonnollisesti eri kannalle. Vuoden 1921 sopimus ei enää lainkaan vastannut tarkoitustaan, ja Suomen sekä Ruotsin oli valmistauduttava yhdessä puolustamaan Ahvenanmaata. Osa linnoittamisen vaatimista varoista tuli siis saada läntisestä naapurimaasta. Vanhan sopimuksen jättäminen voimaan ei käynyt päinsä, koska suomalaiset ja ruotsalaiset saapuisivat siinä tapauksessa liian myöhään saarten tultua jo vallatuiksi.

Siksi tarvittiin linnoituksia ainakin joillekin ulkosaarille.

Muuten Mannerheim korosti pohjoismaista suuntausta Suomen ainoana vaihtoehtona. Suhteita Ruotsiin ja yleensä Skandinaviaan oli rakennettava niin monipuolisesti kuin suinkin mahdollista kehittämällä yhteyksiä kaikilla aloilla. Pitkän tähtäyksen tavoitteena Mannerheimilla oli puolustusliitto, vaikka, kuten hän huoahtaen Paasikivelle lausui, se ehkä lopulta osoittautuisi utopiaksi. Samanaikaisesti tulisi suhteita Venäjään parantaa. Keinojen löytäminen siihen olisi ulkoministerin asia. Nuoriso pitäisi saada lopettamaan puheensa Itä-Karjalasta. Mannerheimin henkilökohtainen yritys vaikuttaa AKS:n johtavaan hahmoon Elias Simojokeen jäi tosin tuloksettomaksi.72

Evästyskäynti pääministeri Kallion luona osoittautui Paasikivelle pettymykseksi keskustelun rajoittuessa sisäpoliittisiin asioihin, lähinnä kielikysymykseen. »Kallio tekee epäedullisen puoluemiehen vaikutuksen. Kaikessa riippuvainen ryhmästä ja muista puolue-elimistä. Ei myös näy ymmärtävän sivistysasioita eikä katsele asioita laajemmalta kannalta».73

Kappaleen sivut: 1 2 3 4

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.