HISTORIAN YSTÄVÄ (Kirjoittanut Hannu Immonen)

Paasikiven 1920- ja 1930-luvuilla laatimissa päiväkirjamuistiinpanoissa esiintyy useita kriittisiä, osin halventaviakin viittauksia ns. yleisen mielipiteen rooliin itsenäisen Suomen päivänpolitiikassa.1 Kriittisistä ja sarkastisista mielipiteistään huolimatta hän oli silti samalla valmis myöntämään yleisen mielipiteen vaikutuksen kaikessa julkisessa toiminnassa ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa huomioon otettavaksi realiteetiksi.

Suomesta puuttui kuitenkin Paasikiven mielestä traditiota kannattava, homogeeninen ylä- ja keskiluokka, joiden kummankin vaikutus oli keskeinen monissa muissa »onnellisemmissa oloissa eläneissä ja kansallisuusriidoilta säilyneissä maissa». Suhteellisen lyhyessä ajassa jouduttiin Suomessa luomaan sivistynyt suomenkielinen luokka, jolta juuri tästä syystä puuttui näkemys omasta asemastaan historiallisen kehityksen osana. Suomessa ei ollut syntynyt historiallista ajattelutapaa siitäkään huolimatta, että maan siviili-, kriminaali- ja vieläpä hallinnollisetkin lait periytyivät jo Venäjän, osin myös Ruotsin vallan ajalta; sama koski paljolti myös kulttuuria. Kun Suomen eduskunnasta puolestaan puuttui stabiloiva toinen kamari, valtiolliset kysymykset ratkaistiin historiallisesta kehityksestä tietämättömän yleisen mielipiteen kulloisenkin käsityksen mukaan. Näin ollen historiallisen katsomustavan levittäminen oli Paasikivestä Suomessa poikkeuksellisen tärkeää.2

Talvella 1925-26 näitä kysymyksiä pohdittiin pienessä piirissä, joka oli alkanut kokoontua Paasikiven ystävän, Helsingin yliopiston yleisen historian professori U. L. Lehtosen aloitteesta. Lehtosen ja Paasikiven lisäksi siihen otti osaa valtioneuvos J. R. Danielson-Kalmari, joka oli Lehtosen appi ja Paasikiven ystävä sekä poliittinen esikuva samoin kuin Tarton rauhanneuvotteluihin osallistuneet sosiaalidemokraatti- set poliitikot professori Väinö Voionmaa ja varatuomari Väinö Tanner. Muita osallistujia olivat prof. K R. Brotherus, osastopäällikkö, fil.maist. Niilo Liakka, ylijohtaja, fil.tri Oskari Mantere, prof. Edvard Rein sekä prof. Martti Ruuth.3

Neuvottelijat päättivät perustaa suuren suomenmielisen seuran, »joka, itse harjoittamatta tai johtamatta tutkimusta, sitä ja sen laitoksia tukisi kaikin voimin, koettaisi kasvattaa historian harrastusta, levittää historiallista käsitystä, ja joka sitä varten ottaisi jäsenikseen tätä työtä suosivia kansalaisia, julkaisisi kirjallisuutta, järjestäisi esitelmiä, suojelisi historiallisia muistoja, esiintyisi kokonaan riippumatta valtiollisista puolueista ja toiminnassaan pyrkisi siihen, että historiallisen elämän arvot ja merkitys selviäisivät kansallemme sen menneisyys- ja vastaisuusrientojen kestäväksi pohjaksi».4

Käytännössä uuden seuran toiminta alkoi huhtikuussa 1926 pidetyssä kokouksessa, jossa edellä mainittuja tavoitteita toteuttamaan perustettiin Historian Ystäväin Liitto (HYL) – niminen yhdistys. Sen puheenjohtajaksi valittiin Paasikivi ja sihteeriksi Lehtonen. Lisäksi samassa kokouksessa J. R. Danielson-Kalmari kutsuttiin uuden liiton kunniajäseneksi. Saman vuoden joulukuussa, Y. S. Yrjö-Koskisen syntymän vuosipäivänä (10.12.) pidetyssä vuosikokouksessa Väinö Voionmaa valittiin liiton varapuheenjohtajaksi.5

Historian Ystäväin Liiton perustaminen ei tosin saanut kaikkien alan ammattilaisten varauksetonta tukea. Jo vuosikymmentä aikaisemmin Lehtonen oli Suomen Historiallisen Seuran (SHS) esimiehenä toimiessaan nostattanut tarmokkaalla toiminnallaan vastustusta. Yhdessä Väinö Voionmaan kanssa hän oli 1916 esittänyt yksityiskohtaisen suunnitelman SHS:n organisaation, jäsenrakenteen sekä julkaisutoiminnan perusteiden uudistamisesta. Vuonna 1927 Lehtosen johtaman Historiallisen Aikakauskirjan ja Suomen Historiallisen Seuran välit olivat käytännöllisesti katsoen katkenneet.6 Tätä heijasti Hugo Suolahden päiväkirjamerkintä, jonka mukaan Lehtonen oli perustanut Historian Ystäväin Liiton kilpailemaan Suomen Historiallisen Seuran tarkoitusperien kanssa, minkä vuoksi Historiallisen Seuran »herrat» boikotoivat Historian Ystäväin Liiton perustamiskokousta.7

Lehtosen vuonna 1927 tapahtunut kuolema poisti esteen Seuran ja uuden yhdistyksen välien lämpenemiseltä; samalla se jätti avoimeksi Historiallisen Aikakauskirjan kohtalon. Tammikuussa 1928 tehdyn sopimuksen mukaan Aikakauskirjan omistusoikeus sekä vastuu sen taloudesta siirtyivät tietyin ehdoin Historian Ystäväin Liitolle. Samalla liiton valtuuskunnan jäsen K. R. Brotherus valittiin Aikakauskirjan päätoimittajaksi, missä toimessa hän vaikutti vuosina 1928- 1934.8

Sääntöjensä ensimmäisen pykälän mukaan Historian Ystäväin Liiton tarkoituksena oli »edistää kotimaisen ja yleisen historian tutkimista ja tuntemusta, kohottaa kansalaisissa historian harrastusta ja tukea muuta samaa tarkoittavaa työtä».9 Jo ensimmäisenä toimintavuotenaan liitto käynnisti laajan esitelmätoiminnan. Useissa kaupungeissa järjestettyjen esitelmätilaisuuksien lisäksi tartuttiin ennakkoluulottomasti uuden viestintävälineen, radion tarjoamiin mahdollisuuksiin. Suomeen oli v.1926 perustettu käynnistyvän yleisradiotoiminnan organisoimiseksi Y. Suomen Yleisradio – A B. Finlands Rundradio, jonka osakkaina olivat monet kulttuuri- ja yleishyödylliset järjestöt. Lahteen v.1928 valmistuneen suuraseman toiminnan alettua radiolähetykset tavoittivat jatkuvasti laajenevan kuuntelijajoukon.10

Historian Ystäväin Liitto oli tässä toiminnassa tiiviisti mukana. Jo vuonna 1928 liitto järjesti suuren radioesitelmäsarjan, jossa käsiteltiin pääpiirteittäin koko Suomen historia. Paasikivi esitteli tammikuussa 1928 radionkuuntelijoille sarjan ja piti siinä kaksi esitelmää, jotka käsittelivät vuoden 1840 valtiolainaa sekä »Hänen hirmuisuutensa» Lars Gabriel von Haartmanin toimintaa.11 Esitelmissään Paasikivi erotti »modernilla» tavalla toisistaan v.Haartmanin tyypillisenä Nikolai l:n aikakauden edustajana ja hänen roolinsa suurena taloudellisena uudistajana keskittyen jälkimmäisen tarkasteluun.

Esitelmöitsijän kiinnostuksen kohteena oli erityisesti von Haartmanin toiminta vuoden 1840 valtiolainan hankkimisessa. Paasikivi torjui käsityksen, jonka mukaan lainalla olisi tähdätty varojen hankkimiseen Suomen Pankille rahauudistusta varten. Sen sijaan tarkoituksena oli alusta alkaen ollut Pietarin luottolaitoksista otettujen valtiolainojen siirtäminen kotimaahan ja samalla konverttaaminen helpompikorkoisiksi. Kyseessä oli siten valtion eikä pankin laina ja lisäksi ensimmäinen sekä toistaiseksi ainoa kerta, jolloin ulkomainen valtiolaina oli voitu siirtää kotimaahan. Kun laina muodoltaan oli lyhytaikainen, ikäänkuin osa valtion kassaliikettä, järjestely osoitti Paasikiven mielestä »byrokraattisena aikanakin» pyrityn pitämään kiinni perustuslaeista. Paasikiven arvion mukaan von Haartmanilla oli oikeat tiedot tilanteesta ja teoillaan hän oli lujittanut Suomen taloudellista pohjaa tulevaisuuden varalle.12 – Esitelmät julkaistiin sittemmin kolmiosaisena kirjasarjana nimikkeellä »Suomen historia radiossa».13

Radioesitelmät jatkuivat vuoteen 1935 siten, että liitto hoiti sarjojen suunnittelun ja käytännön järjestelyt sekä maksoi tarvittaessa esiintyjien matkat; yleisradio puolestaan huolehti esitelmänpitäjien palkkioista.14 Kun vuonna 1934 aikaisemmasta yksityisestä ohjelmayhtiöstä muodostettiin valtion omistama 0. Y. Suomen Yleisradio A B. (nykyinen Oy Yleisradio Ab), se sanoi aikaisemman yhteistoimintasopimuksen irti. Sen jälkeen liiton radioesitelmät muuttuivat sattumanvaraisemmiksi ja niiden kokonaismäärä laski. Silti esitelmät jatkuivat radiossa talvisotaan asti sekä uudestaan välirauhan ja jatkosodan ajan vuoteen 1945, »kunnes yleisradiossa tapahtuneet uudelleenjärjestelyt keskeyttivät ’Suomalaisuuden läpimurto’- sarjan esittämisen», kuten liiton vuosikertomuksessa yksikantaan todettiin.15

Suuren yleisön historiallista tietoutta Historian Ystäväin Liitto pyrki esitelmätoiminnan ohella lisäämään toimittamalla suomeksi ulkomaiden historiaa käsitteleviä yleisesityksiä. Vuoteen 1946 jatkuneella Paasikiven puheenjohtajakaudella julkaistiin Venäjän, Unkarin, Yhdysvaltain sekä Ranskan historiat. 16 Vaikka joukossa olivat sellaistenkin tunnettujen tutkijoiden kuin venäläisen S. F. Platonovin ja myöhemmin englantilaisen G. M. Trevelyanin teokset, liiton ensisijaisena päämääränä ei ollut klassikkojen suomentaminen vaan suppeiden yleisesitysten tarjoaminen. Kun Yhdysvaltain historiasta ei löytynyt sopivaa yleisteosta käänettäväksi, siitä kirjoitti professori J. E. Salomaa. Näiden julkaisujen lisäksi liitossa suunniteltiin maailmansotien välisenä aikana useiden muidenkin teosten suomentamista. Hankkeista toteutuivat sodan jälkeen ja hieman toisessa muodossa vain Englannin ja Viron historian sekä kansantajuisen historianfilosofian julkaiseminen. 17 Venäjän, Unkarin ja Yhdysvaltain historioiden valmistuttua Paasikiveä kiinnosti 1930-luvun jälkipuolella erityisesti Englannin ja Ranskan historian vastaavien yleisesitysten kääntäminen. Englannin historialle hän olisi halunnut prioriteetin, mutta teos ilmestyi vasta valtioneuvoksen puheenjohtajakauden päätyttyä. Ranskan historian yleisesitykseksi Paasikivi valitsi henkilökohtaisesti J. Bainvillen teoksen Histoire de France; ilmeisesti enemmänkin kirjan tuonaikaisen »muodikkuuden» kuin sen voimakkaasti oikeistolaisten ja sovinististen tendenssien vuoksi. Se ilmestyi keskellä sotaa vuonna 1942.18

Vaikka liiton keskeisenä tehtävän olikin tietojen välittäminen suomalaisille lukijoille muiden maiden historiasta, se halusi lisäksi tehdä Suomen historiaa tunnetuksi ulkomailla. Vietettäessä vuonna 1929 valistusajan suomalaisen talousfilosofi Anders Chydeniuksen syntymän 200- vuotisjuhlaa liitto pani alulle hänen »Kansallinen voitto» -kirjoitelmansa julkaisemisen englanninkielisenä kirjana. Siihen päätettiin lisäksi liittää tunnetun Chydenius-tutkijan, Helsingin yliopiston ylikirjastonhoitaja, tri. Georg Schaumanin laatima johdanto.19

Käännökset valmistuivat vuoden 1930 maaliskuuhun mennessä, minkä jälkeen Paasikiven tehtäväksi jäi ulkomaisen kustantajan löytäminen. Luontevimmalta vaihtoehdolta hänestä tuntui tällöin Helsingin kauppakamarin vieraana alkusyksyllä 1929 pistäytynyt englantilainen Sir Ernest Benn, joka omisti Lontoossa Ernest Benn Limited Publishers -nimisen kustannusyhtiön. Paasikivi lähetti englanniksi käännetyn käsikirjoituksen maaliskuussa 1930 Sir Ernestille ja pyysi tätä julkaisemaan sen. Samalla hän ilmoitti Historian Ystäväin Liiton olevan valmiin antamaan tarkemmin määrittelemätöntä lisäapua suunnitelman toteuttamiseksi.20 Tästä tarjouksesta ja Paasikiven uusista yhteydenotoista huolimatta Sir Ernest ei osoittanut asiaan minkäänlaista kiinnostusta. Vasta Schaumanin käytyä Lontoossa kesällä 1930 yhteisymmärrys kustantajan kanssa alkoi löytyä. Schauman tapasi tällöin Sir Ernestin pojan, joka lupasi saada isänsä kustantamaan kirjan edellyttäen, että Historian Ystäväin Liitto lunastaisi valmistuneesta painoksesta n. 400-500 kpl.21 Schaumanin kuoltua yllättäen lokakuussa 1930 Paasikivi, jonka käsiin kirjan julkaiseminen nyt kokonaan jäi, allekirjoitti tämänsisältöisen kustannussopimuksen.22 HYL:n osuus pieneni tosin siten, että hän pääsi lopulta ulkoministeriön kanssa sopimukseen, jonka mukaan HYL:lle langenneet kustannukset jaettiin tasan liiton ja ministeriön kesken.23

Kirja ilmestyi kirjapainosta huhti-toukokuun vaihteessa 1931.24 Siihen sisältyi Schaumanin laatima biografinen johdanto, joka käsitti myös luettelon Chydeniuksen kirjoituksista sekä niiden lyhyet kommentaarit, mikä jo sellaisenaan vei lähes puolet ohuen kirjan sisällöstä. Chydeniuksen kirjoituksen julkaisemista englanninkielellä perusteltiin sillä, ettei Chydeniukseen ollut viitattu millään suurella kielellä, vaikka hän oli esittänyt taloudellisen liberalismin periaatteet jo niin varhain kuin 1765. Erityisesti tarkasteltaessa Chydeniuksen esittämää ajatusta siitä, kuinka luonnollisen vapauden (natural liberty) vallitessa yksityinen ja kansallinen hyöty sulautuvat yhdeksi intressiksi, ei voinut olla havaitsematta samankaltaisuutta Adam Smithin kirjasta tunnettuun ajatukseen nk. »näkymättömästä kädestä».25

Kirjan painokuntoon saattamisessa antoi viime vaiheessa tehokasta apuaan tunnettu ruotsalainen taloushistorioitsija Eli F. Heckscher. Hän tarkasti johdannon, auttoi Paasikiveä oikovedosten lukemisessa sekä laati luettelon niistä tieteellisistä julkaisuista, joille näytekappale kirjasta tuli lähettää. HYL:n johtokunnan kokouksessa lokakuussa 1931 luettiin julkaisun johdosta saadut kiitoskirjeet.26 Ainakin siltä osin kuin tarkoitus oli tehdä Chydeniusta tunnetuksi kansainvälisessä tieteellisessä maailmassa, tulokset jäivät kaiken vaivannäön jälkeen varsin vaatimattomiksi. Chydenius pysyi edelleenkin kansainvälisesti katsoen provinsiaali- sena ajattelijana. Paasikiven kirjan ilmestyttyä lausuma ajatus, että se oli »sopiva propagandalahjaksi ulkomaalaiselle,»27 osoittautui sittemmin varsin osuneeksi.

Y. S. Yrjö-Koskisen muiston vaaliminen oli ehkä sittenkin kaikkein ominta aluetta liitolle, jonka vuosikokous pidettiin juuri Yrjö-Koskisen syntymän vuosipäivänä. Vuonna 1929 liitto aloitti uuden, »Historiallinen kirjasto» -nimisen sarjan, jonka ensimmäisenä osana julkaistiin yhdessä kustannusyhtiö Otavan kanssa kielellisesti korjattu versio Yrjö Koskisen teoksesta »Nuijasota, sen syyt ja tapaukset». Professori A. R. Cederberg laati siihen bibliografisen katsauksen, jossa hän tarkasteli teoksen ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen julkaistua, aihetta sivunnutta tutkimuskirjallisuutta. Liiton tarkoituksena oli uuden sarjan aluksi julkaista yhteensä viisi osaa Yrjö-Koskisen koottuja teoksia. Jo vuoden 1930 lopussa painosta piti ilmestyä sarjan toinen osa, »Suomen Kansan Historia», mutta sen ilmestyminen lykkääntyi vuoteen 1933,28 ja koko projekti sammui siihen.

Joulukuussa vuonna 1930 vietetyn Yrjö-Koskisen syntymän satavuotisjuhlan valmistelua varten asetettiin HYL:n aloitteesta erityinen toimikunta, johon liiton edustajien lisäksi kuului jäseniä Helsingin yliopistosta, Kansantaloudellisesta yhdistyksestä sekä Historiallisesta Seurasta. Juhlatilaisuuteen valmistui taiteilija Emil Wikströmin suunnittelema ja liiton lyöttämä Yrjö-Koskisen muistomitali. Radiossa pidettiin neljänä sunnuntai-iltana esitelmäsarja »Yrjö-Koskisen 100-vuotismuisto ».29

Tällöin HYL oli jäsenmääränsä kasvun osalta jo saavuttanut kulminaatiopisteensä. Perustavassa kokouksessa yhdistykseen oli liittynyt 122 henkilöä. Vuonna 1930 liittoon kuului 622 jäsentä, minkä jälkeen määrä alkoi laskea ja käsitti 1940 enää 470. Paasikiven erotessa puheenjohtajan toimesta vuonna 1946 jäsenmäärä oli kutistunut 382:een. Kun esimerkiksi vuonna 1917 perustetun ja suurelle yleisölle avoimen Suomen sukututkimusseuran jäsenmäärä oli vuonna 1926 ollut 1253 eli siis noin kaksinkertainen HYL:in suurimpaan vahvuuteen verrattuna,30 voidaan katsoa, ettei HYL:stä – jäsenmäärän sinänsä kunnioitettavasta kasvusta huolimatta – tullut Paasikiven puheenjohtajakaudella sellaista laajaa, historiasta kiinnostuneen suuren yleisön kansalaisjärjestöä, jota sen perustajat olivat siitä odottaneet.

Jos liitto olisi joutunut operoimaan pelkästään jäsenmaksutulojensa varassa, sen toiminta olisikin jäänyt varsin vaatimattomaksi. Alusta pitäen keskeinen tuki saatiin erilaisista avustuksista. Valtionapujen lisäksi erityisesti yksityiset lahjoitukset olivat merkittäviä ja niissä taas Paasikiven rooli oli ratkaiseva. Jo ensimmäisenä toimintavuotenaan liitolla oli jäsenmaksujen ja lahjoitusten ansiosta käytössään 90 200 mk, josta Paasikiven henkilökohtaisesti (5 000 mk) ja KOP:n kautta (25 000 mk) toimittama avustus oli yhteensä 30 000 mk eli siis noin 1/331

Seuraavana vuonna (1927) liiton talous oli jo vakiintunut, sillä jäsenmaksujen ja yksityisten lahjoitusten lisäksi valtion luentotoimikunta ja opetusministeriö myönsivät avustuksensa. Näin kertyneistä 110 000 markan vuosituloista Paasikiven (5 000 mk) ja KOP:n (10 000 mk) lahjoitukset olivat yhteensä 15 000 mk eli runsaat 13 % liiton vuositulojen kokonaismäärästä.32

Paasikiven sponsoritoiminnan merkitys tuli erityisesti näkyviin liiton ensimmäisen julkaisusarjan, vuonna 1929 ilmestymisensä aloittaneen »Historian Aitan» häneltä saamassa taloudellisessa tuessa.33 »Aitan» ensimmäinen osa koostui HYL:n tilaisuuksissa pidetyistä esitelmistä, minkä jälkeen sarjassa ilmestyi vuosina 1929-31 kolme osaa edellä mainittua »Suomen historia radiossa» -sarjaa. Ennen sodan puhkeamista ehti vielä ilmestyä viisi osaa, jotka käsittelivät »Elämää Suomessa 1800-luvulla», (1934), »Suomen talonpoikaisluokan ja maatalouden historiaa» (1936), »Historian diktaattorityyppejä» (1937), »Karjalan historiaa» (1938) ja »Yhteiskunnallisen järjestäytymisen historiaa» (1939). Sarjaa jaettiin vuosina 1929-1935 ilmaiseksi liiton kaikille jäsenille Paasikiven kullakin kerralla myöntämän lahjoituksen turvin, jolla voitiin kattaa teoksen painamisesta sekä postituksesta aiheutuneet kustannukset. Kun esimerkiksi vuonna 1933 liiton jäsenmaksutulot olivat 11 700 mk, Paasikivi lahjoitti lisäksi 13 000 mk Historian Aitan neljättä osaa varten.34 Vuonna 1930, Paasikiven 60-vuotispäivän kunniaksi ilmestynyttä Historian Aitan toista osaa liitto ei turhaan omistanutkaan »Hartaalle ja uhrautuvalle puheenjohtajalleen».35 Paasikiven erottua Kansallis-OsakePankista ja siirryttyä Tukholmaan hänen suora tukensa yhdistykselle loppui. 36

HYL:n jäsenmäärän lasku 1930-luvulla johtui ilmeisesti useasta eri tekijästä. Jäsenhankintaa ei tuolloin aina yritettykään ulottaa kovin laajalle historiaa harrastavan yleisön piiriin, vaan sen laajuuden määräsivät ennen kaikkea odotukset potentiaalisten jäsenten taloudellisista mahdollisuuksista, jotka liiton johtokunta määritteli joulukuussa 1930 seuraavasti: »Ensi vuoden alussa aloitettava uusien jäsenten hankkiminen päätettiin ulottaa apteekkareita, lääkäreitä ja eläinlääkäreitä koskemaan. Lisämahdollisuuksina esitettiin kansanedustajat ja taksoituskalenterissa 50 000 tulot ylittävät helsinkiläiset».37

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä kiinnittää erityisesti huomiota liiton puheenjohtaja Paasikiven omana aikanaan epäpopulaariin suhtautumiseen Yrjö-Koskisen aatteelliseen ja poliittiseen perintöön ja tästä seuranneeseen laajempaan kysymykseen siitä, miten Suomen lähihistoria oikeastaan piti kirjoittaa. Suomen itsenäistyttyä Yrjö-Koskisen toimintaa yhteiskunnallisena vaikuttajana ja historioitsijana arvioitiin tutkijoiden ja kirjoittajien piirissä kahdesta, toisilleen vastakkaisesta näkökulmasta. Suomenruotsalaista suuntaa edustaneet tutkijat vierastivat kielipoliittisista syistä Yrjö-Koskisen aikanaan harjoittamaa kieli- ja suomalaisuuspolitiikkaa sekä perustuslaillisen traditionsa pohjalta sitä myöntyvyyslinjaa, jota Yrjö-Koskinen senaattorina oli Venäjään nähden noudattanut. Tämän suuntauksen mielestä Yrjö-Koskisen em. toiminnan eri puolet liittyivät varsin arveluttavalla tavalla toisiinsa. Siten professori M. G. Schybergson oli (1923) esittänyt, että Yrjö-Koskisen tarkoituksena oli viime kädessä ollut ruotsalaisen puolueen tuhoaminen ja yhtyminen Venäjän kanssa suomalaisuuden pelastamiseksi. Rehtori B. Estlander oli puolestaan (1923) väittänyt Yrjö-Koskisen etsineen suomalaisuudelle apua liitosta venäläisen despotian kanssa.38

Tätä tulkintaa vastusti kasvavassa määrin radikaali suomenmielinen suunta. Tosin myös sen kannattajat vierastivat Yrjö-Koskisen Venäjänpolitiikkaa. Mutta tämän suunnan keskeisenä tavoitteena oli suomenmielisyyden korostaminen, mistä syystä se kuitenkin tarvitsi Yrjö-Koskista aitosuomalaisen nationalismin ideologiseksi isäksi. Siksi sen kannattajat sivuuttivat Yrjö-Koskisen Venäjän-politiikan ja keskittyivät tarkastelemaan hänen toimintaansa suomen kielen ja suomalaisuuden puolesta taistelleena johtohahmona. Historiantutkijoiden piirissä suunnan näkyvin edustaja oli HYL:n valtuuskunnan jäsen A. R. Cederberg, jolle Yrjö-Koskinen oli ennen kaikkea »Nuijasodan» ja »Suomen kansan historian» kirjoittaja sekä suomalaisen puolueen johtaja. Tästä perspektiivistä Suomen historia avautui laajemminkin päämäärähakuiseksi kehitysprosessiksi, joka oli johtanut kansallisen itsenäisyyden saavuttamiseen.39

Paasikiven ja radikaalin suomenmielisen suunnan kannattajien näkemykset Yrjö-Koskisen roolista ja merkityksestä erosivat toisistaan huomattavasti. Molempia tosin yhdisti suomenruotsalaisen näkökulman kritisointi. Paasikiven maalitauluna olivat tällöin etenkin Estlanderin tulkinnat, joita hän arvosteli sekä julkisessa esitelmässään että tekijälle henkilökohtaisesti lähettämässään kirjeessä. 40 Paasikiven oma poliittinen toimintafilosofia liittyi kuitenkin J. R Danielson-Kalmari välityksellä juuri niihin arvoihin ja siihen toimintalinjaan, jonka Yrjö-Koskinen senaattorina oli hahmotellut oman myöntyvyyspolitiikkansa perustaksi. Näin ollen Paasikiven näkemyksen mukaan Yrjö-Koskinen oli ennen kaikkea poliitikko ja vieläpä reaalipoliitikko, joka »historiantutkijan selvänäköisyydellä» oli formuloinut oman myöntyvyyspolitiikkansa, eikä tämän aspektin sivuuttaminen käynyt mitenkään päinsä.

Samalla Paasikivi tavoitteli 1930-luvulla kielirauhaa, eikä Yrjö-Koskinen hänen näkemyksensä mukaan siten voinut olla myöskään kärkevä kieli- ja kansallisuustaistelija; senaattorin maine kielitaistelijana olikin Paasikivestä liioiteltu. Yrjö-Koskisen syntymän satavuotisjuhlassa pitämässään esitelmässä Paasikivi koetti vakuuttaa kuulijoilleen, kuinka Yrjö-Koskinen ei pyrkinytkään johdonmukaisesti sitomaan kansallisuutta ja kieltä yhteen, sillä hänen mukaansa kansallisuus ei asunut kielessä vaan kansallishengessä. Paasikiven mielestä Yrjö-Koskisen tarkoituksena ei ollut soveltaa käsitystään kansallisuuden ja kielen yhteenkuuluvaisuudesta varsinaiseen ruotsinkieliseen kansaan, vaan hän halusi pitää huolta myös sen kielellisistä ja muista oikeuksista. Viime kädessä YrjöKoskinen Paasikiven mielestä kannatti ajatusta yhteisestä kansallisuudesta, joka käsitti sekä suomenkielisen että varsinaisen ruotsinkielisen väestön. Vuoden 1902 kieliasetus suomen- ja ruotsinkielen käyttämisestä oli Yrjö-Koskisen mielestä siten ollut kielikysymyksen lopullinen ratkaisu.

Yrjö-Koskisen toisinaan kärkevät kielipoliittiset lausunnot sekä ruotsinkielisten arvostelu olivat Paasikivestä pikemminkin olleet tilapäisiä ärtyisyyden osoituksia kuin esimerkkejä johdonmukaisesta linjasta. Paasikiven mielestä voitiin 1930-luvun taitteessa todeta kehityksen kulkeneen suurin askelin Yrjö-Koskisen asettamaan suuntaan, ja mahdolliset puutteet saataisiin olojen voimasta itsestään korjattua.41

Paasikivi oli laajemmassakin mielessä tyytymätön perustuslailliseen historiakäsitykseen pohjautuvaan poliittisen lähihistorian kuvaan, joka erityisesti 1930-luvulla saavutti suurta suosiota.42 Kysymyksessä oli Paasikiven mielestä legendan luominen; sortovuosista vallitsi Suomessa epähistoriallinen käsitys. Paasikivi katsoi, että historiassa vaikutti aina kaksi tendenssiä tai voimaa: säilyttävä ja »eteenpäin puskeva». Näin ollen suomettarelaisuus ja passiivinen vastarinta olivat johtuneet samoista historiallisista voimista, joista aiheutuivat konservatismi ja radikalismi tai oikea ja vasen suunta politiikassa. Molemmat olivat olleet yhtä välttämättömiä ja sortoaikana molemmat suunnat vaikuttivat.

Kun sortokautta oli aluksi kestänyt vain vähän aikaa vuoteen 1904 asti, Paasikiven mielestä oli jälkeenpäin katsottuna jokseenkin yhdentekevää, mitä politiikkaa oli noudatettu – tosin hän esitti kysymyksen, mitä olisi tapahtunut, jos Suomessa vuonna 1905 olisi ollut passiivisen vastarinnan ansiosta venäläinen virkamiehistö ja hallitus. Japanin sota oli sittemmin tullut passiivisen vastarinnan avuksi, joten sen myöhemmin nauttima arvostus oli varsin hataralla pohjalla. Perustuslaillisten politiikka oli lisäksi estänyt sovinnon saavuttamisen Venäjän kanssa vuosina 1899-1905. Tosin tästä voitiin tehdä monenlaisia johtopäätöksiä, joita Paasikivi päiväkirjoissaan pohti. Yhtäältä voitiin ajatella, että sovinnon saavuttaminen (ensimmäisellä sortokaudella) olisi saattanut mahdollistaa rauhallisen elämän vuodesta 1908 eteenpäin. Toisaalta taas Venäjää kohtaan tunnetun lojaliteetin särkyminen oli Paasikivestä sittenkin ollut positiivinen asia, sillä ilman sitä suuriruhtinaskunnassa olisi pysytty uskollisina Venäjälle. Tällöin taas Suomi ei olisi selvinnyt vuoden 1918 sodasta, vaan se olisi sortunut. Seurattiinpa mitä vaihtoehtoa hyvänsä, voitiin joka tapauksessa Paasikiven mielestä todeta, ettei nk. oikeustaistelulla ollut itsenäisyyden saavuttamisessa mitään ratkaisevaa merkitystä – tämän osoitti jo se, että Viro, Latvia ja Liettua olivat itsenäistyneet siitäkin huolimatta, ettei niissä ollut käyty mitään oikeustaistelua.43

Suomen itsenäistyminen ei muutenkaan ollut Paasikivestä mikään väistämättömän kehityksen huipentuma. Toki autonomian aikana Suomessa oli ilmennyt kehitystä yhä täyteläisempään elämään yhä pitemmälle kehitettyjen laitosten suojassa, mutta historia ei kuitenkaan tuntenut väistämätöntä edistystä. Laajassa mielessä historiassa vallitsi kylläkin jatkuvuus, jota ei saanut liian suuressa määrin loukata. Tältä pohjalta katsottuna Paasikivi saattoi todeta, että »menneisyys ratkaisee nykyisyyden ja tulevaisuuden». Siihen perustui myös hänen vaatimuksensa historian ja historiallisen prosessin ymmärtämisen merkityksestä kaikissa oloissa. Mutta ensinnäkään tämä prosessi ei ollut automaattisesti itseään toteuttava, vaan siihen sisältyi sattuman mahdollisuus. Viime kädessä »kaitselmus», »kohtalo», »sallimus» tai »Jumalan johdatus» saattoi tulla esille eräissä historiallisissa käännekohdissa, kuten esimerkiksi Suomen itsenäistymisessä. Lisäksi historiallinen prosessi ei Paasikivestä muutenkaan kulkenut automaattisesti eteenpäin. Oli monia ajanjaksoja, jolloin kehitys oli mennyt päinvastoin taaksepäin; tämä oli tullut esille Orientin historiassa vuosituhansien kuluessa. Rooman vallastakaan ei yliopistossa roomalaisen oikeuden laudatur-arvosanan suorittaneen Paasikiven mielestä ollut jäänyt jäljelle muuta kuin tiet, jotka nekin vähitellen rappeutuivat.44

Lähihistoriaan sovellettuna Paasikiven näkemykset olivat jyrkässä ristiriidassa 1930-luvulla vallinneen varsin yleisen näkemyksen kanssa, joka katsoi Suomen historiaa Yrjö-Koskiseen perustuen päämäärätietoisena tienä kohti suomalaiskansallista itsetietoisuutta, vierasti kaikkea venäläistä, korosti sotahistoriaa ja pyrki eristäytymään omiin oloihin.45

Vaikka Paasikiven johtaman HYL:n keskeisenä päämääränä oli juuri Yrjö-Koskisen muiston vaaliminen, HYL:n piirissä Paasikiven vaikutuksesta vallalla ollut näkemys Yrjö-Koskisen roolista ja merkityksestä Suomen historiassa jäi 1930-luvulla kahden keskenään ristiriitaisen »yrjökoskiskonseption» väliin. Suomenruotsalaisia hänen tulkintansa kielipoliittisesti neutraalista Yrjö-Koskisesta ei voinut vakuuttaa, radikaaleille suomenmielisille itsenäisyysprojektion kannattajille – kuten juuri HYL:n valtuuskuntaan kuuluneelle A. R. Cederbergille – Paasikiven HYL oli taas liian »vaisu». Sen olisi pitänyt liittyä suomenmielisten radikaalien taisteluun, jota käytiin »Nuijasodan» ja »Suomen kansan historian» kirjoittaneen Yrjö-Koskisen kansallisuusnäkemysten puolesta yhtäältä ruotsinkielisyyttä ja ruotsalaisuutta sekä toisaalta venäläisyyttä vastaan.

Cederbergin käsissä HYL olisi todennäköisesti kehittynyt 1930-luvulla erääksi foorumiksi, jolla radikaalien suomenmielisten historianäkemyksiä olisi tuotu voimakkaasti esiin. Paasikiven johdossa HYL jäi tällaisesta syrjään, ja suomenmielisten itsenäisyysprojektion kannattajat hankkivat toiminnalleen muita foorumeja. Eduskunnan myönnettyä Suomen itsenäistymisen 20-vuotisjuhlan kunniaksi määrärahan »sellaisten tutkimusten, selvitysten ja julkaisujen aikaansaamiseksi, jotka pätevästi valaisevat itsenäisyytemme esihistoriaa, itsenäisyytemme saavuttamista ja sen vastaista lujittumista», sen käyttöä ohjaamaan asetettiin erityinen valtion itsenäisyyshistorialautakunta, jonka puheenjohtajaksi määrättiin juuri A. R. Cederberg. Hän ei kuitenkaan edustanut tällöin Historian Ystävien Liittoa, eikä liitolla muutenkaan ollut mitään tekemistä lautakunnan kanssa, jonka keskeisimpänä tavoitteena oli viisiosaisen, 2 000 sivua käsittävän teossarjan julkaiseminen Suomen itsenäisyyshistoriasta. Sen ohella oli tarkoitus julkaista myös joukko erikoistutkimuksia.46

Lautakunta toimi vuoteen 1946 saakka, mutta itsenäisyysprojektioon perustuneen historiakäsityksen kohokohta osui kevääseen 1939. Tuolloin vietettiin helmikuun manifestin ja siihen kohdistuneen vastarinnan 40-vuotisjuhlaa.47 Suuren lähetystön elossa olleet jäsenet kutsuttiin maaliskuussa Helsinkiin, jossa he saivat osakseen monenlaisia huomion- ja kunnianosoituksia. Ohjelmaan sisältyivät presidentti Kallion ja sotamarsalkka Mannerheimin vastaanotot, pääministeri Cajanderin tarjoama lounas ja kansalaisjuhla, jonka yhteydessä esitettiin mm. osia Suomen Filmiteollisuus Oy:n valmisteilla olleesta elokuvasta »Helmikuun manifesti».48

Paasikiven historianharrastus suuntautui 1930-luvulla Historian Ystäväin Liiton lisäksi myös paikallishistorian piiriin. Helsingin kaupunginvaltuusto päätti kesäkuussa 1930 asettaa viisijäsenisen toimikunnan suunnittelemaan ja johtamaan kaupungin historian laatimista. Jäseniksi valittiin Paasikivi sekä hänen ohellaan valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt, jonka toimikunta valitsi puheenjohtajakseen, professori Väinö Voionmaa, rehtori (sittemmin FT) Eirik Hornborg sekä ylikirjastonhoitaja Georg Schauman, jota hänen syksyllä 1930 tapahtuneen kuolemansa jälkeen seurasi professori G. Rein. Sihteerinä toimi maisteri (myöhemmin akateemikko) Heikki Waris.49 Historian Ystäväin Liitolla oli toimikunnassa vahva edustus, sillä kuuluivathan siihen liiton puheenjohtaja (Paasikivi), varapuheenjohtaja (Voionmaa) sekä valtuuskunnan jäsen (Blomstedt).

Paasikivi ilmoitti toimikunnan kokoontumisen alkuvaiheessa, että toisin kuin muut jäsenet, hän ei ollut »ex professo historicus». Hän oli opiskellut historiaa enemmänkin » humaniora» -näkökannalta, minkä vuoksi hän katsoi edustavansa toimikunnassa »suurta yleistä mielipidettä». Hän tarjoutui lukemaan kaiken toimikunnan käsiteltäväksi tulevan aineiston, mutta »asian harrastuksesta» eikä palkasta, josta Paasikiven mielestä voitiin hänen kohdallaan vähentää »ainakin viidesosa». Toimikunta päätti sittemmin ratkaista tarkastusmaksun määrän kussakin tapauksessa erikseen.50

Toimikunnan laatiman suunnitelman mukaan historiateoksen piti ilmestyä vuosina 1933-42 yhteensä 7 osaa käsittävänä sekä suomen- että ruotsinkielisenä painoksena. Kaikkien tekstiosien tuli olla valmiina 1940, jolloin vietettäisiin Helsingin Vironniemelle siirtämisen kolmisataavuotisjuhlaa. Kun toimitustyön kustannusarviota koskenut kiista oli kaupunginvaltuuston kanssa ratkaistu supistamalla alkuperäistä painatussuunnitelmaa, toimikunnan työ pääsi käyntiin.51 Se kohdistui aluksi ensi sijassa aineiston keruuseen ja järjestelyyn. Kaupungin ympäristössä ja Vanhassakaupungissa toimeenpantiin geologisia ja arkeologisia kaivauksia sekä Helsingin kaupungin historiaa koskevia kokoelmia kortitettiin eri arkistoissa. Saksasta toimikunnalle hankittiin säilynyt kokoelma C. L. Engelin kirjeitä.

Valmistelutyöt jatkuivat vuosikymmenen loppuun saakka. Ensimmäiset kirjoittajat valittiin jo vuonna 1932 sekä loput vuosina 1936-37.52 Syksyllä 1933 oli arvioitu kolmen ensimmäisen osan käsikirjoitusten valmistuvan kirjapainoon lähetettäviksi jo seuraavana vuonna, mutta suunnitelma ei toteutunut. Sittemmin sota ja arkistojen evakuoinnit katkaisivat toimikunnan työn niin täydellisesti, että se syyskuun 1939 ja marraskuun 1945 välillä piti vain kolme kokousta. Sodan jälkeen työt oli aloitettava lähes alusta.53

Projektin käynnistyessä uudelleen vuoden 1945 lopussa Waris pyysi eron sihteerin virasta ja sai sittemmin seuraajakseen dosentti (myöhemmin akateemikko) Eino Jutikkalan.54 Vaikka Paasikiven ensisijainen kiinnostuksen kohde oli valtiollisten suhteiden ja talouspolitiikan historia, hän osoitti silti huomattavaa harrastusta Helsingin kaupungin historiatoimikunnan työhön. Tukholmaan siirryttyään hän edelleen Suomessa käydessään pyrki pitämään yhteyttä toimikuntaan ja vielä vuoden 1945 lopussa sen kokoonpanosta keskusteltaessa Paasikivi oli pöytäkirjan mukaan »intresseerattu».55 Vasta tasavallan presidentiksi tultuaan hän jäi lopullisesti pois toimikunnasta, joskin vielä syyskuussa 1947 sen paikkoja täytettäessä pöytäkirjassa todettiin toiveikkaasti: »Tasavallan Presidentin paikka päätettiin… edelleen pitää avoimena siinä toivossa, että presidentti Paasikivi myöhemmin voisi osallistua toimikunnan työhön».56

Ehkä kaikkein syvimmin Paasikivi oli sittenkin kiinnostunut Yrjö-Koskisesta, jonka elämäkertahanke oli ollut vireillä jo vuodesta 1917 lähtien Gunnar Suolahden alettua tuolloin kerätä aineistoa tutkimusta varten.57 HYL:n tultua perustetuksi Lehtonen oli pyrkinyt sitomaan Suolahden Paasikiven ja Danielson-Kalmarin avulla uuteen seuraan. Hän oli tarjonnut avustusta elämäkerran loppuunsaattamista varten ja koettanut saada kirjan ensimmäiseksi seuran julkaisuksi. Gunnar Suolahti oli veljensä Hugo Suolahden mukaan ollut »pahassa välikädessä»;58 ei ilmeisesti vähiten siksi, että hän oli aikaisemmin saanut rahoitusta tutkimukseensa samalta Kansallis-Osake-Pankilta, jonka pääjohtaja juuri oli HYL:n puheenjohtaja.

Gunnar Suolahden työnteko hidastui kuitenkin vuosi vuodelta. Yrjö Koskisen elämäkerran ensimmäinen osa, joka käsitteli hänen elämäänsä 1850-luvun loppuun, valmistui lopulta jouluksi 1933 ja kohta sen jälkeen kirjoittaja Gunnar Suolahti kuoli.59 Elämäkerta jäi jatkoa vaille, ja Paasikivi kiinnostui siitä. Tiettävästi hän harkitsi vakavasti jopa diplomaattiuratarjouksen hylkäämistä biografiasuunnitelman takia.60

Paasikiven Yrjö-Koskisesta suunnittelema elämäkerta jäi lopulta kirjoittamatta. Voidaan silti kysyä, millainen se olisi valmistuessaan ollut. Vaikka mitään yksityiskohtaista vastausta kysymykseen ei ole, eräitä yleispiirteitä Paasikiven asiaa sivunneiden kirjoitusten perusteella voidaan mainita. Paasikiven hahmottelema Yrjö-Koskinen olisi ollut ennen kaikkea valtiomies. Tämä olisi luonnollisesti johtunut biografian kattamasta alueesta 1860-luvulta eteenpäin, jona aikana Yrjö-Koskinen toimi keskeisesti nimenomaan valtiollisissa tehtävissä. Mutta lisäksi tämä oli juuri se aspekti Yrjö-Koskisen toiminnassa, joka ikäänkuin helpoimmin avautui Paasikivelle. Hänen kirjoittamassaan biografiassa Yrjö-Koskinen olisi lisäksi todennäköisesti esiintynyt kieli- ja kansallisuuspoliittisissa kysymyksissä varsin maltillisena, historiantutkijan sijasta enemmänkin »modernina» ajattelijana, joka »Johtavissa Aatteissaan» oli esittänyt Paasikiven mielestä »aivan uudenaikaisia ajatuksia» uuden kansainvälisen oikeuden merkityksestä ja vieläpä »eurooppalaisesta yleisvaltiosta». Henkilökuvaltaan Paasikiven Yrjö-Koskinen olisi esiintynyt aatteellisena, läpeensä ihanteellisen katsomuksen leimaamana poliitikkona, joka tietystä reaalipoliitikon otteestaan huolimatta olisi perimmältään ollut suuri idealisti. Sellaisena Paasikivi muisti hänet vielä toisen maailmansodan jälkeenkin hallituksen iltakouluistunnossa:

»Sellaisia henkilöitä kuin Yrjö-Koskinen on tähän maahan yleensäkin syntynyt aniharvoin. Hän oli puhdas vakaumuksen mies, rohkea ja epäitsekäs. Hän ei pelännyt vastuuta eikä vastustusta. On helppo käydä poliittista taistelua, kun on takana suuret kannattajamassat, mutta käydä sitä yksin, häväistynä ja vihattuna, vaatii moraalista rohkeutta. Yrjö-Koskinen ei säikkynyt mitään, hän uhmasi tarvittaessa yleistä mielipidettä, hän ei masentunut, vaikka ystävät lakkasivat tervehtimästä ja vastustajat syytivät häneen solvauksiaan».61

Eläkeiän lähestyessä Paasikiveä alkoi viimeistään 1920-luvun loppupuolella askarruttaa myös omien muistelmien valmistaminen. Hän oli tosin laatinut jo vuonna 1913 muistelmakirjoitelman, joka ilmestyi vuonna 1918.62 Osia siitä hän liitti sittemmin lähes sanatarkkoina lainauksina muistelmiinsa sortovuosilta. Kaavailtujen muistelmien ongelmana oli oikean metodin löytäminen, sillä Paasikivi ei halunnut enää lisätä »epähistoriallisten» tulkintojen lukumäärää, kuten erityisesti perustuslaillista traditiota edustaneet historioitsijat jo olivat hänen mielestään tehneet.63

Luettuaan E. F. Heckscherin Ekonomi och Historia -kirjan Paasikivi totesi löytäneensä erittäin hyvän esityksen siitä, mitä historiankirjoittajan oli otettava huomioon ollakseen »oikea – objektiivinen». Kirjassaan Heckscher korosti historiantutkimuksen tuloksena syntyvän aikakauden tai ilmiön kokonaiskuvan merkitystä. Historiantutkija laati sen juuri käyttäen hyväkseen kykyään käsittää kokonaisuuksia. Tällaisista historioitsijoista olivat Heckscherin mielestä esimerkkeinä Macaulay, Ranke ja Harald Hjärne. Varsinkin Hjärnen tutkimuksissa tuli Heckscherin mukaan esille, kuinka tämä pyrki yksittäisten faktojen loputtomasta moninaisuudesta hahmottamaan yhteiskuntakehityksen katkeamattoman kokonaisuuden. Erityisesti Paasikiveä kiinnosti, miten Heckscherin mukaan faktojen valinnassa ja niiden painotuksessa oli aina mukana subjektiivinen elementti, sillä kokonaiskuvassa oli suurelta osin mahdotonta osoittaa sitovasti yksittäisten faktojen roolia. Näin ollen jokainen sukupolvi kirjoitti historiansa uudestaan täysin siitä riippumatta, oliko uusia objektiivisia faktoja tullut esiin. Jokainen sukupolvi näki uusia kehityssyitä tai ainakin arvioi uudestaan eri tekijöiden suhteellisen osuuden.64

Muistelmien kirjoittaminen siirtyi kuitenkin toisen maailmansodan vuosiin ja sen jälkeiseen aikaan. 1930-luvulla Paasikiven historialliset kirjoitukset rajoittuivat pieniin artikkeleihin, jotka käsittelivät lähinnä talous- ja finanssihistorian eräitä aspekte ja.65 Silti hän katsoi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä tilannetta yleisemmin arvioidessaan, että aineellisia muutoksia tärkeämpiä olivat sittenkin ne tietoisuusmuutokset, jotka sodan jälkeen olivat tapahtuneet ihmisten mielissä, katsantotavassa ja ajatuksissa.66 Paasikivi yhtyi 1930-luvun taitteessa käsitykseen, jonka mukaan humanistinen, ihanteita tunnustava ja niiden mukaisesti elämäntapansa määräävä ihminen oli kadonnut ja sijalle tullut realistinen, ansiota tavoitteleva, hyödyn mukaan elämänsä asettava spesialisti ja erikoistuntija, jonka toimintaan useimmin edut ja intressit vaikuttivat. Koko elämä oli Paasikivestä alkanut hajaantua pikkudetaljeiksi, mikä vaikutti myös julkisen elämän aloilla. Seurauksena oli parlamenttien kriisi. Snellman ja Yrjö-Koskinen olivat vanhemmalle polvelle opettaneet kahden suuren aatteen – yleisinhimillisyyden ja humaanisuuden sekä kansallisuuden aatteen – merkityksen. Ne olivat vuosisatojen kuluessa osoittaneet kehityksen suunnan maailmassa. Yrjö-Koskinen oli uskonut näiden kahden johtavan aatteen välillä syntyvään sopusointuun. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli luultu humaanisuuden ja kansojen oikeuden aatteen pääsevän voittoon, mutta nyt Paasikivi tunnusti kehityksen kulkeneen toiseen suuntaan. Hän kaipasi ihanteellista, humanistista ja romanttista henkeä, joka yhdistävällä lämmöllään oli 1800-luvun alkupuolella sulkenut syliinsä kansan keskuudessa ilmenevät erilaiset harrastukset ja pyrkimykset. Maailmansodan jälkeinen vuosikymmen oli murrosaikaa.67

Sitä mukaa kuin aikakauden sotilaalliset ja poliittiset varjot pitenivät, Paasikivi alkoi suhtautua varauksellisesti kansallisvaltioajatuksen snellmanilais-hegeliläisiin perusteisiin. Asiaa mietittyään hän joutui toteamaan, että Snellmanin valtio-oppi oli rakennettu suurten kansojen mukaan, eivätkä pienet kansat oikeastaan sopineet Snellmanin valtioteoriaan.68 Hegelin väite kaiken olevaisen järjellisyydestä oli Paasikiven mielestä kyseenalainen, ja sama koski saksalaisen filosofin toista väitettä: »Maailman-historia on maailman tuomioistuin». Aatteet kylläkin hallitsivat Paasikiven mielestä maailmaa, mutta hän joutui toteamaan, että suuria, johtavia aatteita ei maailmassa ollut paljon, ja uusia syntyi kovin vähän. »Nykyaikana tuskin ollenkaan». Sitäpaitsi näiden harvalukuistenkin aatteiden joukossa oli sekä oikeita että vääriä. Paasikiven mielestä historia osoitti »väärienkin aatteiden ja tarkoitusperien voivan päästä, ainakin väliaikaisesti, tavalla tai toisella vallitseviksi.» Ongelma oli kuitenkin siinä, että maailmassa usein esiintyi oikeaa ja väärää sekaisin, niin että »pääasiallisesti väärässäkin aatteessa voi olla jotakin oikeata».69

Kysymys historian moraalista alkoi 1930-luvun loppuun mennessä nousta keskeiseksi Paasikiven historiallisessa ajattelussa. Kyse ei tosin ollut mistään täysin uudesta painotuksesta.Jo vuonna 1914 Ruotsin vuoden 1812 valtionkonkurssista laatimassaan tutkielmassa Paasikivi oli todennut, kuinka Ruotsin toiminnan oli määrännyt »valtiollinen tarkoituksenmukaisuus, valtakunnan etu, jonka edessä oikeus, vieläpä tavallinen moraalikin saavat – valitettavasti – väistyä».70

Maailmansotien välisenä aikana Paasikivi oli kuitenkin vielä historianharrastuksissaan ja -käsityksissään ensisijaisesti »empiirikko», joka niin omissa artikkeleissaan kuin niissä julkaisuhankkeissakin, joissa hän oli mukana, asetti pääpainon historian lähdekriittiselle rekonstruktiolle ja siihen pohjautuvalle johtopäättelylle. Toisen maailmansodan jälkeen julkitulleiden päiväkirjojen ja muistelmien historianfilosofinen paatos puuttui niistä vielä varsin suuressa määrin. Vasta kansainvälisen oikeusjärjestelmän sorruttua 1930-luvun lopulla ja toisen maailmansodan puhjettua historian moraalia pohtivat teemat saivat dominoivan osan Paasikiven historiallisessa ajattelussa. Näin ollen tämän aspektin tarkasteluun ja siihen perustuvaan Paasikiven historianfilosofian arviointiin palataan lähemmin teossarjan seuraavassa osassa.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.