POHJOISMAISEN SUUNTAUKSEN PUOLESTA

Näköala synkkenee

Münchenin kriisi ja sen lopputulos teki Paasikiveen voimakkaan vaikutuksen. Tsekkoslovakian kohtalo oli »hirmuinen». Tuoreeltaan (3.10.1938) kirjoittamassaan raportissa Helsinkiin hän varoitti kiinnittämästä liikaa huomiota rauhan säilymisen johdosta kohotettuihin ilohuutoihin. Tsekit eivät olleet ajoissa tahtoneet tai kyenneet järjestämään suhteitaan 3 1/2 miljoonaa henkeä käsittäneeseen saksalaiseen vähemmistöön. Viime kädessä kysymys oli jälleen »onnettoman Versaillesin rauhan» purkamisesta. Vaikka ratkaisua tietyllä tavoin voitiinkin perustella kansallisilla näkökohdilla, siihen liittyi erityisen pelottavana esiintynyt, suurvaltamentaliteettiin pohjautuva voimapolitiikka ja »tavattoman kursailematon pieniin valtioihin suhtautuminen».

Kysymys ei Paasikiven mielestä ollut suinkaan vain Suomen kannalta maantieteellisesti etäisistä, »teoreettisista» uhkakuvista. »Monia muita meitä lähempänä olevia alue- ym. vaatimuksia voidaan erilaisilla – sotilaallisilla ym. – perusteilla tehdä pienille suurten puolelta». Viittaus tähtäsi tietenkin, kuten Max Jakobson on huomauttanut, mahdollisuuteen, että Neuvostoliitto saattoi esittää Suomelle vaatimuksia. Toistaiseksi pienet valtiot olivat hiljaa pysytellen noudattaneet »pelastakoon itsensä ken voi» politiikkaa, eikä niiden keskuudesta näyttänyt löytyvän valtiomiestä, joka kykenisi asettumaan johtoon yhteisten aatteiden ajamiseksi. Lähinnä tulisi koettaa vaikuttaa maailman yleiseen mielipiteeseen. »Mahdotonta sen ei pitäisi olla».¹

Pohdittuaan asiaa muiden tehtävien lomassa kolmen viikon ajan Paasikivi sai valmiiksi Cajanderin kehotuksesta laatimansa 13-sivuisen muistion, jonka hän korosti kirjoittaneensa yksin ja vailla tilaisuutta neuvotella kenenkään kanssa. Hanke olisi oikeastaan vaatinut »useamman miehen yhteistyötä». Perinteiseen Eurooppa-keskeiseen tapaan lähettiläs laski suurvaltojen (Ranskan, Englannin, Saksan ja Italian sekä tähän joukkoon pyrkivän Puolan) yhteisen asukasmäärän nousevan 245 301 000:een, kun taas maanosan 21 pikkuvaltiota, joita oli ryhdytty käsittelemään vain politiikan objekteina, yltivät kokonaisväkiluvultaan sentään 143 649 000:een, ts. kahteen kolmasosaan suurvaltojen vahvuudesta. Järjestelmän ulkopuolelle sijoittui muusta Euroopasta yhä eristyneempään asemaan joutunut Neuvostoliitto, jonka vaikutus maanosan asioihin ei vastannut valtakunnan reaalista suuruutta.

Pikkuvaltioiden kannalta epäedullinen tilanne johtui tietenkin niiden sijainnista hajallaan Euroopan periferiassa toisistaan olennaisesti poikkeavine intresseineen eri suurvaltoihin nähden, mikä teki mahdottomaksi poliittisesti yhtenäisen ja solidaarisen ryhmän muodostumisen. Silti voitiin Paasikiven mielestä kysyä, eikö näillä 21 maalla ollut keskenään mitään yhteistä.

Vastauksen lähettiläs näki suhtautumisessa suurpolitiikan menettelytapoihin. »Pienten valtojen pyrkimys on saada elää rauhallista elämäänsä ja täyttää omat poliittisesti ehkä vaatimattomat mutta sivistyksellisesti, kulturellisesti kylläkin tärkeät tehtävänsä pysyen erillään suurvaltojen valtariidoista. Ne perustavat itsenäisyytensä viimeisten miespolvien kuluessa yhä yleisemmin tunnustettuun kansojen ja kansallisuuksien itsemääräämisoikeuteen».

Kun pienten valtioiden riippumattomuus pitkälti pohjautui tuohon periaatteeseen, sen vahvistuminen oli niiden kaikkien intressissä. Toistaiseksi vielä »latenttia» yhtenäisyyttä pitäisi kehittää vaikuttamalla maailman yleiseen mielipiteeseen, jotta se kannattaisi ja jopa vaatisi eräänlaisena moraalisena postulaattina pienten kansojen elinehdoille välttämätöntä politiikkaa. Tämä ei tietenkään sulkisi pois niiden keskinäistä konkreettista yhteistoimintaa esimerkiksi puolustuspolitiikan alalla.

Paasikivi myönsi, että yleisen mielipiteen moraalinen merkitys voitiin, »varsinkin nykyisenä väkivallan aikana», arvioida vähäiseksi ja siitä puhuminenkin naiiviksi. Moraalin reaalisen vaikutuksen arvioiminen tuottikin kieltämättä vaikeuksia, mutta kokonaan sitä ei pitäisi sivuuttaa. Tässä mielessä Miinchen ei ollut hyvä esimerkki, koska tsekit olivat itse rikkoneet itsemääräämisperiaatetta sudeettisaksalaisiin nähden.

Fyysisen voiman vähäisyyden vuoksi moraalin osuus kasvoi sitä suuremmaksi. Vahvojen varustusten merkitys toki samalla säilyi, koska ilman niitä pieni valtio joutuisi vieläkin turvattomampaan asemaan.

Pienten kansojen yhteistoiminta saattoi Paasikiven mielestä tietenkin ärsyttää suurvaltoja. Hiljaa pysyttelemistä oli kuitenkin varottava ulottamasta niin pitkälle, että »21 valtakunnan ja 143 miljoonan ihmisen puolelta ei kuuluisi mitään äännähdystä, vaikka kansainvälinen politiikka saisi sellaisen suunnan, joka on omiaan saattamaan vaaraan näiden kansojen elinehdot».

Varovaisuutta ja tahdikkuutta tarvittiin silti välttämättä, minkä vuoksi pääpaino tuli kohdistaa myönteisiin, positiivisiin näkökohtiin korostamalla pienten kansojen tärkeyttä ihmiskunnan henkisessä ja aineellisessa kehityksessä sekä osoittamalla itsemääräämisperiaatteen merkitys kansainvälisessä elämässä ja erityisesti rauhan ylläpitämisessä. Havaitut epäkohdat oli tuotava esiin maltillisesti sekä korjattava ne rauhallisin neuvotteluin. Pienten kansojen tuntema huolestuneisuus olisi koetettava saada yleisesti ymmärretyksi ja sen aiheellisuus tunnustetuksi. Menettely tuntui siinä määrin luonnolliselta, ettei sen pitäisi aiheuttaa loukkaantuneisuutta.

Kaikkine varauksineenkin 1930-luvun suurpolitiikan ohjattavuusmahdollisuuksiin suhteellisen optimistisesti suhtautunut Paasikivi siirtyi sitten tarkastelemaan niitä väyliä, joita käyttäen pienet valtiot voisivat kehitykseen vaikuttaa. Lähinnä huomio kohdistui tällöin Kansainliittoon. Pakotteiden muuttuminen fakultatiivisiksi vähensi vaaraa pienten vetämisestä mukaan suurten kiistoihin. Kansainliiton erottautuminen Versaillesin järjestelmästä parantaisi järjestön asemaa puolueettomana ja oikeuden asiaa ajavana organisaationa, johon pienten maiden tuli koettaa puhaltaa uutta henkeä. Siinäkin tapauksessa, että Kansainliitto osoittautuisi vain »keskusteluklubiksi», se merkitsi kaikesta huolimatta pienille ainoata kokoontumis- ja keskusteluforumia, josta ei saanut luopua.

Julkinen sana pitäisi niinikään koettaa saada johdonmukaisesti ajamaan pienten valtioiden asiaa, mikä herättäisi huomiota myös suurvalloissa ja niiden tiedotusvälineissä. Liikkeelle voitaisiin lähteä esimerkiksi Pohjoismaiden puitteissa »sondeeraamalla» Skandinavian ulkoministerien kantaa ja herättämällä keskustelua muidenkin pienten maiden parlamenteissa sekä kansainvälisissä järjestöissä. Tärkeätä olisi myös saada aikaan jonkun arvovaltaisen henkilön laatima »etevä, yleistajuinen teos», jossa asiaa pätevästi valaistaisiin. Etsiessään ulospääsyä uhkaavasta tilanteesta Paasikivi oli näin osittain päätynyt Mannerheimin aikanaan kritikoimalle »Akateemiseen Kirjakauppaan turvautumisen» linjalle, vaikka hän tietenkin samalla koko ajan korosti puolustusvalmiuden kehittämisen merkitystä.²

Helsingin hallituksen ja diplomaattikollegojen taholla lähettilään yksinpuhelu otettiin vastaan hyväntahtoisen ystävällisesti.³ Mihinkään käytännön toimenpiteisiin se ei johtanut. Välitöntä sodanuhkaa merkinnyt sudeettikriisi oli lauennut, ja kotimaassa lähestyivät seuraavan kesän eduskuntavaalit vetäen puoleensa poliitikkojen huomiota.

Ottaessaan »epävirallisessa» päivälliskeskustelussa ulkoministeri Sandlerin kanssa esille pienten kansojen yhteistyön ongelman Paasikivi ei liioin saavuttanut menestystä. Sandler katsoi mahdottomaksi »mennä vain kielteisellä ohjelmalla protesteeraamaan». Positiivisen »programmin» löytäminen taas tuntui vaikealta pikkuvaltioiden toisistaan kovin poikkeavan aseman ja erisuuntaisten poliittisten intressien vuoksi. Paasikiven positiiviseksi ideaksi tarjoamaa kansallisuusaatetta Sandler ei liioin kelpuuttanut. Olisiko syksyllä 1938 pitänyt vaatia Tsekkoslovakian jakamista kansallisuuksittain? Entäpä sitten Sveitsi tai Belgia? Miten Paasikivi suhtautui Suomen ruotsalaisten tai ahvenanmaalaisten itsemääräämisoikeuteen? Lähettilään mielestä itsemääräämisperiaate, joka toki salli myös vapaaehtoisen yhdessäpysyttelyn, oli asetettava etusijalle, mutta silti tuli toissijaisesti kiinnittää huomiota myös taloudellisiin, historiallisiin ja sotilaallisiin näkökohtiin kokonaisuuteen vaikuttavina tekijöinä. Havaittuaan keskustelukumppaninsa selvän pessimismin pikkuvaltojen yhteistoiminnan menestymismahdollisuuksiin nähden Paasikivi luopui kehittämästä ajatustaan pitemmälle.⁴ Sandlerin valuttama kylmä suihku osoittautui riittävän tehokkaaksi.

Tukholmassa lähettiläs pyrki silti mahdollisuuksien mukaan seuraamaan ulkopoliittista mielipidekehitystä kotimaassa. Snellmaniin vedoten korostettiin hänen mielestään kokoomuksen ja IKL:n taholla liian yksipuolisesti kansallista itsekkyyttä, mikä äärimmilleen kehitettynä merkitsi pienille kansoille vaarallista oppia. »Kansallisfilosofiin» oli syytä suhtautua kriittisemmin.

Erityisesti valtioneuvosta huolestuttivat Saksan harjoittamaan voimapolitiikkaan kohdistuvat oikeiston ymmärtävät ja ihailevat kannanotot sekä niihin liittynyt Kansainliiton tuomitseminen oikopäätä haihatteluksi. Pieni valtio vähäisine voimavaroineen ei voinut turvautua Saksan soveltamiin menetelmiin, vaan sen harjoittaman reaalipolitiikan täytyi olla luonteeltaan erilaista. »Moraalinen tuki on pienille todellinen reaalipoliittinen asia. Joka sitä ei ota huomioon, on haihattelija».⁵

Kannanotto ei tietenkään merkinnyt Paasikiven muuttumista jonkinlaiseksi kansainliittoentusiastiksi. Kysymys oli vain siitä, että uhkaavassa tilanteessa pienellä maalla ei ollut varaa hyljeksiä mitään potentiaalista avunlähdettä, olipa se luonteeltaan miten vähäpätöinen tahansa.

Kokoomuspuolueen varapuheenjohtajan Edwin Linkomiehen ehdotettua Helsingissä 12.12.1938 pitämässään puheessa Kansainliitosta eroamista Paasikivi reagoi viipymättä. Ajatus oli vahingollinen, koska heikoille vähäkin tuki merkitsi jotakin. Mahdollisimman vahvaa varustautumista täytyi tietysti silti pitää välttämättömänä. Samalla – ja tässä valtioneuvos ei malttanut olla tukistamatta vanhaa kiistakumppaniaan – tuli varoa valtion sisäisiä kansallisuusriitoja. »Tsekkoslovakian asia on… kouluesimerkki, mihin ahdashenkinen, ultranationalistinen ‘aitotsekkiläisyys’ johti».

Suomen ruotsalaiset oli koetettava saada mukaan tukemaan pohjoismaista orientaatiota suopean mielialan varmistamiseksi läntisessä naapurimaassa. Ilman sitä ei päästy eteenpäin. Paasikivi muistutti Linkomiestä siitä, kuinka kokoomuspuolue ja Uusi Suomi olivat kielipoliittisilla kannanotoillaan yliopistoasiassa vaikeuttaneet työskentelyä Tukholmassa. Sen sijaan suomalaisten sosiaalidemokraattien vaikutus ruotsalaisiin aateveljiinsä oli osoittautunut ratkaisevan tärkeäksi.

»Lausuin useamman kerran kokoomuspuolueessa sen ajatuksen, että toivon sosialidemokraattien ‘maltillistuvan’ ja ‘isänmaallistuvan’ ja vähitellen ‘kasvavan sisään’ – täällä sanotaan – ‘inväxa’ – yhteiskuntaan. Olen edelleen samaa mieltä ja pidän tämän tien ainoana mahdollisena, koska sosialidemokraattien häviäminen ei – ainakaan in absehbarer Zeit – ole odotettavissa. Myös ulkopolitiikan hoidon kannalta se olisi tärkeä.

Kuten havaitset, olen näissä molemmissa tärkeissä kysymyksissä – kieliasiassa ja suhteessa sosialidemokraatteihin – edelleen toisella kannalla kuin kokoomuspuolueen enemmistö.

Olen puhunut vain ulkopolitiikasta, mutta kantani määräävät muutkin syyt, joihin en tässä kajoa. Muihin kysymyksiin, joista varsinkin sosiaaliset ovat tärkeitä ja sangen vaikeita, en voi koskea.. »⁶

Valtioneuvosta harmittivat kokoomuksen aikeet suunnata kampanjansa seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa erityisesti sosiaalidemokraatteja ja heidän hallituksessaoloaan vastaan. »Se on sitä vanhaa jankutusta – negatiivisuutta. Jotakin positiivista pitää olla». Itse asiassa Tanner johti puoluettaan aivan oikeaan, maltilliseen suuntaan. Siksi oli »turhaa ja tuloksetonta» yrittää työntää sosiaalidemokraatteja yhteiskunnan ulkopuolelle vetoamalla vanhoihin periaateohjelmiin, joita he eivät vielä olleet ehtineet muuttaa. Kokoomuksen tulisi itsensä saada aikaan positiivinen sosiaalipoliittinen ohjelma, vaikka se ei ollutkaan helppo tehtävä… ⁷

Ulkopoliittisen ajattelun »kehittymättömyys» kotimaassa kuului Paasikiven pysyviin huolenaiheisiin. Vaara ilmeni mm. siinä, että ulkopoliittiset kannanotot määriteltiin sisäpoliittisten tavoitteiden, puoluenäkökohtien ja sympatioiden tai antipatioiden perusteella. Kuitenkin pitäisi olla vain »yksi, isänmaallinen, suomalainen ulkopolitiikka».⁸

Tähän linjaan kuuluisi Paasikiven mielestä pohjoismaisen puolueettomuuden ohella »resigneerautuminen» Itä-Karjalan kysymyksessä. Paljon puhuttu »luonnollinen raja» tuskin parantaisi sanottavasti strategista tilannetta modernin asetekniikan säätelemissä oloissa. Puolustettava alue laajenisi tuntuvasti ja olisi lisäksi verrattain harvaan asuttu. Sitäpaitsi onnistuessaankin Itä-Karjalan liittäminen Suomeen turmelisi pysyvästi suhteet Venäjään, joka epäilemättä pyrkisi valloittamaan takaisin taloudellisesti ja sotilaallisesti (Muurmannin rata) tärkeäksi katsomansa alueen. Paasikiven mielestä olikin ilmeisesti parasta, että Tartossa kävi niinkuin kävi.

Suomessa puhuttiin paljon Snellmaniin vedoten, kuinka kansan piti luottaa ainoastaan itseensä. Tämä oli valtioneuvoksesta sinänsä oikein, mutta se ei riittänyt suurvaltaa vastaan.

»Liiallinen oman voiman tunto – oman voiman yliarvioiminen – on haihattelua eikä reaalipolitiikkaa. Ei tahto yksin riitä, ellei ole riittäviä resursseja, sellaisia, jotka vastaavat tehtäviä. Kansainvälisissä suhteissa se merkitsee, että resurssit, voimat, vetävät vertoja vastassa olevan – vastustajan – resursseille, voimille. Karjalan ja Inkerin asiassa on meillä Akateemisen Karjala-Seuran yms. piireissä tämä kokonaan unohdettu. Siinä on meillä koko ajan haihateltu, eikä pidetty silmällä reaalipolitiikkaa».

Omat voimat eivät sellaisenaan riittäneet edes puolustukseen, vaan tarvittiin ulkomaista apua.⁹

Kansainvälisiä suhteita koskevan keskustelun virkistämiseksi Suomessa Paasikivi palasi 1920-luvulla sammuneeseen ajatukseen ulkopoliittisen klubin perustamisesta. Tarkoitusta varten hän kutsui 18.1.1938 Kämpiin päivällisille Amos Andersonin, S. J. Pentin, Eljas Erkon, Eirik Hornborgin, Henrik Ramsayn, Erik von Frenckellin, T. M. Kivimäen, Oskari Mantereen, Antti Hackzellin, Tyko Reinikan, Ernst von Bornin, Risto Rytin, Hjalmar J. Procopen, Artturi Leinosen ja Rolf Wittingin. Listaa tarkasteltaessa huomio kiintyy punamultahallituksen jäsenten ja heitä lähellä olevien piirien täydelliseen puuttumiseen. Reinikka ja Leinonen lukeutuivat tosin maalaisliittoon mutta edustivat siellä pikemminkin »oikeisto-oppositiota». Ruotsalaisten voimakkaalla edustuksella taas oli oma tarkoituksensa.

Aterian jälkeen esittämässään katsauksessa kokoonkutsuja Paasikivi tähdensi yhteen hiileen puhaltamisen merkitystä kiristyvässä kansainvälisessä tilanteessa. Mieliaiheeseensa palaten hän tahtoi suomenkielisten ja ruotsinkielisten unohtavan keskinäiset riitansa ja toimivan rinta rinnan mielialan muokkaamiseksi Pohjanlahden takana Suomen turvallisuusetujen mukaiseen suuntaan. Tässä voisi ulkopoliittinen klubi auttaa. Eriäviä mielipiteitä ei esitetty, mutta Reinikka huomautti sinänsä mielenkiintoisella tavalla voimien kokoamisen suotavuudesta, jotta punamultahallituksen kerran kaatuessa porvarillinen kabinetti voitaisiin nopeasti pystyttää.¹⁰

Klubin, jonka puheenjohtajaksi valittiin J. K. Paasikivi ja sihteeriksi Antti Hackzell, seuraavassa kokouksessa 2.3.1938 viimeksi mainittu alusti maailmanpoliittisesta tilanteesta. Ruotsin lähetystöön kantautuneiden tietojen mukaan esityksessä liikuttiin laajalti suurpoliittisilla valtamerillä käyttäen luotsina pikemminkin fantasiaa kuin asiantuntemusta. Lopulta kuitenkin päädyttiin Paasikiven tärkeänä pitämälle Ahvenanmerelle.¹¹

Tämän pitemmälle klubin elämä ei näytä jatkuneen. Lähettiläs itse kirjoitti huhtikuussa Hackzellille Ahvenanmaan kysymyksen olevan niin arkaluontoisessa vaiheessa, että sen käsittelyä klubissa oli syytä välttää, koska näinkin laajasta piiristä kyseen ollen luottamuksellisten tietojen leviämistä ei pystyttäisi estämään. Sitäpaitsi von Bornin ja Furuhjelmin vastikään Ruotsissa pitämät »aivan sopimattomat» puheet¹² osoittivat, ettei heidän lojaalin yhteistoimintansa varaan voitu laskea.¹³ Kysymys lienee pikemminkin ollut Paasikiven yrityksestä mobilisoida voimia propagandatyöhön Ruotsissa kuin sisäpolitiikkaan keskittyneen Reinikan viittaamasta valmistautumisesta punamultahallituksen kaatamiseen, johon ei ainakaan toistaiseksi näkynyt käytännön mahdollisuuksia. Paasikiven klubihanke koki 1920-luvulla uinahtaneen edeltäjänsä kohtalon. Tukholman lähettilään tyytymättömyys ei rajoittunut ulkopoliittisen ajattelun yleiseen heikkouteen Suomessa. Osansa sai myös valtakunnan johto. Sisäpolitiikassa ansioitunut, joskin samalla oman puolueensa ja muiden kannattajiensa tahtoa liikaa seuraileva presidentti Kallio ei Paasikiven käsityksen mukaan ollut tehtävänsä tasalla virka-asemansa edellyttämällä tärkeimmällä toiminta-alalla, ulkopolitiikan hoidossa. Tukholman kautenaan Paasikivi kritikoi Kalliota lähinnä passiivisuudesta sekä heikkoudesta aitosuomalaisia kohtaan.¹⁴ Oleellisia osviittoja presidentti ei pystynyt lähettiläälleen antamaan.

Toisaalta Kallio itse hyvin tiesi ulkopoliittisten edellytystensä rajoittuneisuuden, minkä vuoksi hän turvautui »asiantuntijaulkoministeriksi» valitsemaansa Rudolf Holstiin joutuen tosin sittemmin kokemaan pettymyksen. Väinö Tannerille kesällä 1939 lähettämässään kirjeessä Kallio myönsi Holstin tiedot ja taidot, »mutta puuttui tärkeintä – järjestelykykyä ja luonnetta».¹⁵ Samaan tulokseen tulivat ajan mittaan myös hallituskumppanit, ei vähiten pääministeri Cajander, joka vuoden 1938 kuluessa otti ulkopolitiikan ohjakset käsiinsä työntäen niin hyvin Jartsev-neuvotteluissa kuin Ahvenanmaan kysymyksessäkin otteensa menettäneen Holstin selvästi taka-alalle. Ministeriön kansliapäällikkö Bruno Kivikoski muistelee väsähtäneelle Holstille tuottaneen vaikeuksia tehdä itsenäisesti päätöksiä, minkä vuoksi hän jatkuvasti pyysi kansliapäällikköä kääntymään pääministerin puoleen. Tilannetta ei parantanut ulkoministerin heikentyvä terveys ja vaikeutuva »henkilökohtainen ongelma».

Kun Paasikiven Holstiin kohdistuva väheksyntä pohjautui paljon kaukaisempiin aikoihin, aina maan itsenäistymisvaiheisiin ja Tarton rauhanneuvotteluihin saakka, hänen asennoitumisensa ulkoministeriin oli vielä pääministeriäkin negatiivisempi. Ulkonaisesti suhteet kuitenkin säilyivät korrekteina. Kesän 1938 Ahvenanmaakeskustelujen yhteydessä virkamieslojaliteetin sitomalta lähettiläältä ei jäänyt huomaamatta Holstin puutteellinen ennakkovalmistautuminen neuvotteluihin sekä vastapuolen, ruotsalaisten, vaivoin peitelty halveksuva suhtautuminen Suomen delegaation puheenjohtajaan. Marraskuussa 1938 Helsingissä pidetyssä Ahvenanmaata koskeneessa neuvonpidossa Holsti olikin jo käytännössä työnnetty sivuun.¹⁶ Hänen asemansa luhistumisessa ei ollut kysymys vain mm. »Geneven törmäilyjen» ilmentämästä henkilökohtaisesta heikkoudesta vaan koko sen kansainvälispoliittisen pohjan romahtamisesta, jonka varaan hän oli Kansainliittoon ja länsivaltoihin kohdistuvan orientaationsa rakentanut.

Ulkoministerin lopullista eroa marraskuussa 1938 Paasikivi ei niin muodoin erityisesti surrut. »Holsti näkyy olevan kummallisen löysäsuinen diplomaatti ja samalla puolustamattomasti antipatioidensa ja sympatioidensa vallassa… Merkillinen mies, joka on ollut diplomaattina 20 vuotta, eikä ole paremmin oppinut». Ulkoministerinvaihdoksen yhtenä perusteluna käytettyä Holstin palkkausta koskenutta erimielisyyttä Paasikivi ei kuitenkaan hyväksynyt. Valtakunnan suurten asioiden hoito sai siten tietynlaisen pikkumaisuuden leiman »ikäänkuin kysymys olisi jonkun kunnan asioista taikka jostakin Peräseinäjoen yhdistyksestä». Ulkoministeri Holstin »kolaukset» ja sisäministeri Kekkosen »munaus» (blamage) heikosti suunnitellussa IKL:n lakkauttamisyrityksessä heikensivät onnettomalla tavalla valtakunnan arvovaltaa. Suomalaiset eivät näyttäneet oppivan hoitamaan asioitaan.¹⁷

Asettaessaan tavoitteekseen itsenäisyyden säilyttämisen ja turvaamisen Suomi tarvitsi lähettilään käsityksen mukaan »hyvän ja sopivan» ulkoministerin, joka pysyisi paikoillaan pitkät ajat hallituksen vaihtumisista riippumatta. »Sillä ulkopolitiikka on riippumaton sisäpolitiikasta, ei ole demokraattista ja epädemokraattista ulkopolitiikkaa, vaan on yksi Suomen maantieteellisistä ym. oloista johtuva politiikka».

Euroopassa käynnistynyt suuri muutosprosessi toi mukanaan Suomen ulkopolitiikan johtajalle suuren edesvastuun. Peruslinjakin antoi aihetta pohdintaan. Pohjoismaista suuntausta voitiin pitää vaarattomana, mutta olisiko se tehokas? Jos Ahvenanmaan asiassa päästäisiin positiiviseen tulokseen, se merkitsisi Paasikiven mielestä Suomen itsenäisyyden ajan ulkopolitiikan suurinta saavutusta saksalaisten vuosina 1917- 1918 antaman avun hankintaa lukuun ottamatta. Negatiivinen ratkaisu Ahvenanmaan kohdalla taas lisäisi Suomessa Saksaan kohdistuvaa harrastusta, jota ei sellaisenaan voitu verrata itsenäistymisvaiheen tilanteeseen.¹⁸

Toisaalta lähettilästä ärsytti Reinhold Sventon Suomen Sosialidemokraatissa esittämä ehdotus Neuvostoliitolta ja Saksalta vaadittavasta Suomen neutraliteetin tunnustamisesta. Näin saataisiin riittävä turva, jonka mukaan mm. puolustustoimet voitaisiin mitoittaa. »Lapsellinen ajatus! Niinkuin tällainen lupaus olisi mikään turva. Se on uskoa ‘diplomatiaan’. Tsekkoslovakia».¹⁹

Ulkoministerinvaihdoksen Paasikivi näki positiivisessa valossa huolimatta vanhan ystävänsä, ministeriön hallinnollisen osaston päällikön K. N. Rantakarin Eljas Erkkoon kohdistamista epäilyksistä. Paasikiven mielestä Erkko oli tarmokkaasti tarttunut asioihin korostaen aivan oikein Pohjoismaiden yhteistyön puolustuspoliittista puolta. Valtakunnan ulkopolitiikka näytti vihdoinkin saaneen määrätietoisen, koordinoivan johdon. Uusi ulkoministeri huolehti myös asioiden valmistelusta huomattavasti edeltäjäänsä tehokkaammin. »Erkko on paljon parempi ulkoministeri kuin Holsti. Erkko on selvempi kuin Holsti. Erkko tulee positiivisemmin toimimaan – puhumaan Sandlerin kanssa ja ottamaan selvän, mitä on täällä (Tukholmassa. T. P.) saatavissa».²⁰

Pääministeri Cajanderia Tukholman lähettiläs syytti muistiinpanoissaan yhtäältä sisäpoliittisten näkökohtien liian pitkälle menevästä varteenottamisesta ulkopolitiikassa sekä toisaalta liiallisesta »salailusta» ja luottamuksen puutteesta. Punamultahallituksen »puheenjohtajana», jonka oman puolueen tarjoama poliittinen selkänoja jäi varsin heikoksi, Cajander epäilemättä joutuikin pitkälti myötäilemään ja sovittelemaan suurten hallituspuolueiden: maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien pii­ rissä vallinneita mielialoja. Edellytykset luottamukselliselle yhteispelille ylemmyydentuntoisen oikeistolaisen ja entisen monarkistin Paasikiven kanssa eivät näissä oloissa olleet parhaat mahdolliset. Tilannetta mutkistivat osaltaan valtioneuvoksen hyvät suhteet Cajanderin edeltäjään ja kilpailijaan edistyspuolueen johdossa, T. M. Kivimäkeen. Paasikivi jätettiin hoitamaan omaa sektoriaan, sinänsä tärkeinä pidettyjä suhteita Ruotsiin Cajanderin ja Holstin vaivautumatta silti aina informoimaan lähettilästään mm. Sandlerin kanssa käymistään keskusteluista.²¹

Vanhan valtioneuvoksen Venäjän tuntemus jäi siten punamultahallituksen piirissä vaille arvostusta. Pantakoon merkille, että jouduttuaan ymmälle Helsingissä yhä pysyttelevän Jartsevin syyskaudella 1938 käynnistämän uuden neuvottelukierroksen yhteydessä Cajander pyysi – Holstin kokonaan sivuuttaen – Pariisista avukseen Venäjän asioista täysin »ulkona» olleen Harri Holman. Helsingissä laatimassaan laveassa muistiossa tämä pohdiskeli erilaisia teoreettisia vaihtoehtoja pystymättä tarjoamaan hallitukselle konkreettista osviittaa. Neuvotteluja olisi kuitenkin jatkettava pyrkien saamaan tukea Ruotsista.²² Tarkoituksellisesti syrjässä pidetyn Tukholman lähettilään neuvoja ei kaivattu. Syksyllä 1939 olosuhteet olivat vihdoin kehittyneet niin pahoiksi, että hallitus joutui nöyrtymään ja ylpeytensä niellen turvautumaan Paasikiveen.

Ulkopolitiikan hoidossa lähettiläs näki parantamisen varaa myös diplomaattikunnan osalta. Keskustellessaan 2.7.1938 Väinö Tanner ja J. K Paasikivi totesivat koko ulkoasiainhallinnon olevan heikolla kannalla. »Paraat lähettiläät» löytyivät (paitsi Tukholmasta!) Pariisista ja Lontoosta (Holma ja Gripenberg).²³ Edustustojen yhteistoimintaa ulkoministeriön kanssa piti Paasikiven mielestä olennaisesti tiivistää ja intensifioida, mistä hän kirjoitti myös presidentti Kalliolle.²⁴ Lähettiläiden tulisi enemmän analysoida tapahtumakehitystä sekä tuoda esiin myös omat ajatuksensa ja mielipiteensä. »Nyt ne hoitavat juoksevia – konsuliasioita ja kirjoittavat raportteja siitä, mitä ovat joltakin kuulleet. Raportit eivät 99 %:lta koske asioita, jotka vaikuttavat Suomeen. Tietysti raportteja on kirjoitettava, mutta ei niiden luvun mukaan ole arvioitava lähettilästä, kuten nyt tehdään».²⁵

Vahingollisena esimerkkinä Paasikivi mainitsi Prahassa asiainhoitajana toimivan Ensio Hiitosen, joka vailla kritiikkiä tyytyi toistamaan asemamaansa hallituksen usein selvästi harhaanjohtavia kannanottoja. »Sellaisia kehittymättömiä miehiä kuin Hiitonen ei pitäisi päästää ulkomaalle vaan pitää ne sihteerinä Helsingissä». Ennakkoluuloisuus olojen tarkastelussa oli vaarallista, koska silloin ei nähty, mitä piti. Samaan syntiin, joskin erivärisin silmälasein, oli syyllistynyt Edvard Hjelt Berliinissä v. 1918. ²⁶

»Virkamiesmäisyyttä» tuli kaikin keinoin vastustaa. Tämä edellytti UM:n aktivointia sikäli, että lähettiläiden mielipidettä keskeisistä asioista ja politiikan yleisestä suunnasta olisi myös kysyttävä. Suomen kaltaisissa pienissä oloissa tämä olisi erityisen tärkeätä, koska resurssit eivät sallineet suurvaltojen tapaan varustaa ministeriötä »runsailla ja etevillä voimilla». Esimerkiksi Gripenberg Lontoossa oli aivan liian yksinäinen. Lentolippujen hinnasta huolimatta lähettiläitä piti asioiden niin vaaties sa kutsua Helsinkiin antamaan panoksensa päätöksentekoon. Henkilökohtaisesti Paasikivi korosti tehneensä tiheään toistuneet Helsinginmatkansa kokonaan omalla kustannuksellaan.²⁷

Sisä- ja ulkopolitiikan sekoittaminen näkyi Paasikiven mielestä myös UM:n nimityksissä, joista hän muistiinpanoissaan yksilöi Urho Toivolan, Tapio Voionmaan ja A. L. Åströmin »tapaukset». Sen sijaan entisen ulkoministerin Hjalmar J. Procopen paluu yksityisen elinkeinoelämän palveluksesta ulkoasiainhallintoon, mistä Paasikivi oli puhunut presidentti Kalliolle, ei ollut toteutunut.²⁸

Tavattuaan kesällä 1938 Procopen, jonka kanssa hän oli ollut läheisessä yhteistoiminnassa pohjoismaisessa taloudellisessa yhteistyövaliokunnassa, Paasikivi vakuuttui tämän halukkuudesta päätoimen vaihtamiseen. Residenssissä Procopelle ja hänen pojalleen tarjoamillaan illallisilla lähettiläs julisti mahdikkaaseen tapaansa: »Sinun on lopetettava vuorineuvosten kanssa ja palattava diplomatiaan. Minä kirjoitan Kalliolle».²⁹

Valtioneuvos piti sanansa. Oleskellessaan syyskesällä 1938 »kuurilla» ja »jälkikuurilla» Bad Gasteinissa, Brionissa sekä Venetsiassa hän aloitti kirjekampanjan, joka lähes samoin sanakääntein kohdistui presidenttiin, pääministeriin ja ulkoministeriin. »On suorastaan puolustamatonta voimien haaskausta, että Procope, joka on meidän aniharvoja varsinaisia ulkopolitiikkaa ymmärtäviä miehiämme, ja jolla muuten on suuremmissakin maissa harvassa tavattavat lähettilään toimeen tarvittavat sopivat loistavat ominaisuudet, jätetään käyttämättä». Kiristyvässä maailmantilanteessa ja Suomen ulkopolitiikan vanhojen peruskysymysten odottaessa yhä ratkaisuaan diplomatiaan tarvittiin maan älykkäimmät miehet. »Tavalliset virkamiehet, joita tarvitaan juoksevien asiain hoitoon, ja joita saadaan niin paljon kuin halutaan, eivät riitä». Vaikka Procope itse oli pyytänyt Paasikiven tukea, tämä antoi kuitenkin esimiestensä ymmärtää, ettei asianomainen ehdokas tiennyt hankkeesta, jossa hänellä, Paasikivellä, ei tietenkään ollut mitään henkilökohtaisia etuja ajettavanaan. Yritys johti tulokseen Procopen saadessa marraskuussa nimityksen Suomen lähettilääksi Washingtoniin 1.2.1939 lukien. Kiitoskirjeessään Paasikivelle uusi diplomaatti totesi ratkaisun olleen »kokonaan» tämän ansiota.

Kysymys ei ollut vain Procopesta yksin. Perustellessaan ehdotustaan Paasikivi viittasi lähiaikoina avautuviin lukuisiin lähettiläänvirkoihin. Näihin kuului myös Tukholma! Aikanaan hän oli luvannut Kivimäelle lähteä sinne kahdeksi vuodeksi. Tuo periodi oli nyt täyttymässä. Kuitenkin valtioneuvos katsoi voivansa jatkaa syksyyn 1939, koska siihen mennessä puolustusyhteistyön Ruotsin kanssa voitiin odottaa kehittyvän niin pitkälle kuin mihin lähiaikoina saatettiin päästä. Tämä koski ennen muuta Ahvenanmaan kysymystä. Mannerheimin vieläkin »hiljaisesti toivoman» puolustusliiton aikaansaaminen taas oli parhaassakin tapauksessa jo kaukaisemman tulevaisuuden asia. Mitä tuli Ruotsin suhteiden paranemiseen, »en yliarvioi ansioitani siinä suhteessa, mutta olen kuitenkin ollut mukana asioita avustamassa. Katson voivani ensi vuoden kuluessa hyvällä omallatunnolla palata kotiin rauhaan Tukholmasta, jossa olo on todella uhraus minun puolestani».³⁰

Vastaväitteitä Helsingistä ei kuulunut. Särmikkääksi ja hankalaksi alaiseksi osoittautunut valtioneuvos täyttäisi marraskuussa 1939 jo 69 vuotta. Vahdinvaihdon ajankohdaksi sovittiin helmikuussa 1939 uuden ulkoministerin Erkon kanssa 1.12.1939. Paasikivi lupasi lähettää virallisen eronpyynnön syksyllä 1939 ennen lähtöään lomalle etelään.³¹ Seuraajaksi hallitus kaavaili alustavasti Harri Holmaa.

Eläkkeelle siirtymistään odotteleva valtioneuvos Paasikivi näytti keväällä 1939 ajautuneen jo poliittiselle sivuraiteelle. Hänen osakkeitaan ei ulkoministerinvaihdos Helsingissä sanottavasti kohottanut. Jartsevkeskustelujen jäätyä tuloksettomiksi Stalin lähetti maaliskuussa 1939 Helsinkiin Rooman-lähettiläänsä Boris Steinin selvittämään Suomen hallituksen aikeita ja neuvottelemaan uhkaavan maailmantilanteen edellyttämistä turvallisuusjärjestelyistä. Viime vaiheessa kysymys oli Suomenlahden ulkosaarten vaihtamisesta vajaan 200 neliökilometrin alueeseen Repolassa ja Porajärvellä. Tartossa käsitelty problematiikka näytti jälleen tulevan ajankohtaiseksi. Hankkeen toteutuminen vaikuttaisi Steinin mukaan edullisesti Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisuun. Erkon kanta pysyi negatiivisena, vaikka hän Steinin raporttien mukaan harkitsikin neuvottelujen varrella Seiskarin ja Lavansaaren luovuttamista. Takana oli nähtävästi Mannerheim, jonka tiedetään suositelleen joustavuutta Suomelle sotilaallisesti hyödyttömien mutta Leningradin puolustukselle tärkeiden ulkosaarten kohdalla. Marsalkka arvioi, että sodan syttyessä Venäjä valtaisi ne joka tapauksessa, ja Suomi joutuisi tuolloin hankalan valinnan eteen: joko hyväksymään valtauksen tai liittymään vastustajan puolelle. Siksi olisi parempi luovuttaa saaret jo nyt korvausta vastaan. Paasikiven tietojen mukaan hallituksen lopulliseen päätymiseen jyrkälle kannalle vaikutti ratkaisevasti Cajanderin suuresti kunnioittama Ståhlberg, joka näin ollen pysytteli samalla linjalla kuin jo Tarton rauhanneuvottelujen aikana v. 1920.³²

Ulkoministeri antoi Steinin ymmärtää, että saarten luovuttaminen Neuvostoliitolle saattoi aiheuttaa vastaavia vaatimuksia myös Saksan taholta. Korkeintaan Suomi voisi antaa nootin, jossa se vakuuttaisi puolustautuvansa jokaista hyökkääjää vastaan. Stein taas korosti Tsekkoslovakian tapahtumien osoittavan pienillekin kansoille, ettei aggressoria pysäytetty julistuksin vaan tarvittiin kollektiivisen turvallisuuden edellyttämiä yhteisiä ponnistuksia konkreettisella tasolla. Poistuessaan tuloksettomien keskustelujen jälkeen Helsingistä 6.4.1939 Stein ilmoitti hallituksensa pitävän edelleen kiinni vaatimuksistaan saariin. Tultuaan informoiduksi asiasta ulkoministeri Sandler antoi Erkon omaksumalle linjalle täyden tukensa, jonka kannan hän ilmaisi myös Moskovalle.³³

Vaikka Erkko pitikin ruotsalaisen, saksalaisen ja amerikkalaisen kollegansa osittain tilanteen tasalla Steinin kanssa käydyistä keskusteluista, Suomen Tukholman-lähettilään hän ei katsonut näitä tietoja tarvitsevan. Paasikivi kuuli asiasta Tukholmassa satunnaisesti tapaamaltaan kenraali Rudolf Waldenilta Steinin viivyttyä Helsingissä jo yli kaksi viikkoa. Ajauduttuaan tietämättömyytensä vuoksi hankalaan tilanteeseen Sandlerin kanssa käymässään keskustelussa valtioneuvos joutui myöhemmin tiedustelemaan kabinettisihteeri Bohemanilta suomalais-neuvostoliittolaisten neuvottelujen sisältöä. Pakko turvautua tällaiseen kyselyyn oli Paasikivestä »kuulumatonta». Paheksuessaan asetelmaa puhelimitse poliittisen osaston päällikölle Pakaslahdelle lähettilään oli tyytyminen selitykseen, ettei Steinin kanssa oikeastaan ollut käyty mitään neuvotteluja! Suomen valtioalueen luovuttaminen muodossa tai toisessa jäi tietenkin kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolelle, eikä Suomenlahden saaria liioin tullut yhdistää Ahvenanmaan kysymykseen. Tässä vaiheessa Paasikivi asettui itse asiaan nähden samalle kannalle.³⁴

Steinin neuvottelujen kangerrellessa Moskova ei nähnyt mitään syytä kiirehtiä vastausta Ruotsin ja Suomen yhteiseen, Ahvenanmaan linnoittamisaikeita koskevaan »informaatioon». Erkko puolestaan katsoi, että koska Ruotsi nimenomaan oli vaatinut kääntymistä Venäjän puoleen, se saisi nyt vuorostaan »rehkiä» asiassa. Mikäli Neuvostoliitto ottaisi kielteisen tai varauksellisen kannan, tämä vastaus kohdistuisi ensisijaisesti Ruotsiin.³⁵ – Kuten jatkokehitys osoitti, näin helpolla ei asiasta päästy. Ahvenanmaan ongelma oli sittenkin tärkeämpi Suomelle kuin Ruotsille.

Kun Paasikivi vielä v. 1938 oli tyytyväisin mielin todennut Stalinin terrorin heikentämän Neuvostoliiton joutuneen Euroopan politiikassa eristyneeseen asemaan,36 kansainvälinen kuvio oli keväällä 1939 jo nopeasti muuttumassa. Aloitteentekijänä oli jälleen Hitler. Vastoin antamiaan lupauksia hän maaliskuussa 1939 likvidoi ns. tynkä-Tsekkoslovakian, ja 15.3.1939 saksalaiset joukot marssivat Prahaan. Viikkoa myöhemmin Saksa niinikään vastarintaa kohtaamatta valtasi Liettualta Memelin (Klaipedan) alueen. Rauhan säilyttääkseen suurvallat alistuivat tapahtuneeseen tosiasiaan.

Paasikivi tuskitteli päiväkirjassaan: »Tsekkoslovakian kohtalo hirmuinen… Ei tosiaan pienillä kansoilla ole turvaa. Saa nähdä, mihin tämä kehitys päättyy. Nykyinen kehitys Euroopassa näyttää, että suuret tapaukset ei riipu äänestyksestä, vaan muut voimat sen määrää. Saksa on nähtävästi lähitulevaisuudessa ratkaiseva valtakunta. Englanti ja Ranska ei merkitse mitään, ne jättävät Hitlerille vapaat kädet Euroopassa Ranskan rajan itäpuolella».³⁷

Paasikiven pessimismi osoittautui kuitenkin liioitelluksi Englannin ja Ranskan alkaessa vähitellen tiukentaa politiikkaansa. Kevätkaudella 1939 Lontoossa ja Pariisissa tultiin siihen tulokseen, että kansallissosialistinen diktaattori oli saatava vakuuttuneeksi lännen kärsivällisyyden rajallisuudesta. Siinä tarkoituksessa Englanti ja Ranska antoivat takuunsa Puolan sekä Romanian riippumattomuudelle. Takaporttia pidettiin kuitenkin edelleen avoimena sikäli, että takuut eivät koskeneet näiden maiden rajoja kaikissa yksityiskohdissaan.

Takuujärjestelmän täydellistämiseksi Englanti ja Ranska aloittivat huhtikuussa 1939 keskustelut Neuvostoliiton kanssa Moskovassa. Länsivallat ehdottivat nyt yksipuolisen takuun antamista Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton taholta Saksan uhkaamille reunavaltioille, kuten länsi oli Puolan ja Romanian kohdalla jo menetellyt. Neuvostoliitto taas vaati läpimarssioikeutta reunavaltioiden kautta Saksaa vastaan ja oikeutta avunantoon niille tarvittaessa myös ilman vastaanottajien omaa pyyntöä sisäisen solutuksen eli »epäsuoran hyökkäyksen» torjumiseksi. Toistaiseksi ratkaisematon erimielisyys jarrutti vakavasti neuvotteluja.

Paasikivessä tilanteen kehitys herätti syvää huolta. Neuvostoliitto ei enää ollut syrjään sysätty Euroopan politiikan »hylkiö» vaan haluttu liittokumppani, jonka suosiota länsivallat näyttivät tavoittelevan. Minkä hinnan Moskova vaatisi tuestaan? Saattoivatko takuuneuvottelut koskea myös Suomea? Surkeata kyllä, olot maailmassa olivat menneet sellaisiksi, että Venäjää täytyi pyytää apuun Saksaa vastaan. Oliko Englannin dekadenssi jo alkanut, pessimistinen lähettiläs kysyi päiväkirjassaan.³⁸

»Englanti koettaa saada aikaan sotilasliiton bolsevikki-Venäjän kanssa. Hirmuista politiikkaa! Bolsevikki-Venäjän osanotto ententen puolella onkin välttämätön, jos entente tahtoo vastustaa Saksaa. Puola & Rumania ym. ei Englannin ja Ranskan kanssa kykene siihen. Englannin on vaikea päästä Puolaa auttamaan. Mutta jos bolsevikki-Venäjä tulee mukaan, niin seuraus on Euroopan bolsevisoituminen… Englanti ja Ranska, jotka ovat sodan jälkeen johtaneet Euroopan politiikkaa, ovat siten johtaneet asiat umpikujaan, että on valittavana 2 pahaa vaihtoehtoa: joko Euroopan bolsevisoituminen tai Saksan ylivalta Euroopassa. Viime mainittu on parempi».

Pääsy viime hetkellä rauhalliseen sovintoon merkitsi Paasikiven käsityksen mukaan juuri jälkimmäistä alternatiivia, koska Hitler ei antaisi suostumustaan ilman Saksan ylivallan tunnustamista Euroopassa, ellei hän sitten ratkaisisi tilannetta tekemällä sopimuksen Neuvostoliiton kanssa.³⁹

Suomen ainoana pelastuksena Paasikivi näki pohjoismaisen linjan tiukan noudattamisen. Neuvostoliittoa tuli lähettilään käsityksen mukaan erityisesti varoa. Kuultuaan helmikuussa 1939 ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston virkamiehiltä Tauno Jalannilta ja Matti Virkkuselta Moskovassa alkavista kauppaneuvotteluista Paasikivi asettui vastahankaan. Vienti Neuvostoliittoon tuli säilyttää pienenä nostamatta sitä korkeammalle kuin 1-2 prosenttiin kokonaisviennistä.

Bolsevikit saattoivat lähettilään mielestä milloin tahansa sekoittaa poliittiset asiat kaupallisiin, ellei heidän ehtojaan täytetty. Suomalaisilla puutavarafirmoilla oli kokemuksia venäläisten toimitusten epäluotettavuudesta 1930-luvun alkupuolelta. Sellu- ja paperivarastoja voitaisiin myydä Venäjälle, mutta esimerkiksi Itä-Suomen maanviljelijät eivät missään tapauksessa saisi joutua riippuvaisiksi naapurimaasta. Jalannin ja Virkkusen asetuttua toiselle kannalle kiukustunut valtioneuvos sätti heitä »tyhmiksi ja kopeiksi». Tukea hän sai Risto Rytiltä, joka oli Paasikivelle luonnehtinut ulkoasiainhallinnon virkamiehiä ylisummaan »suuruudenhulluiksi».⁴⁰

Neuvostoliiton luvatessa »hyvät edut» kauppasopimusasiassa, jos Suomenlahden saaria koskeva sopimus saataisiin aikaan, Paasikivi reagoi heti. »Hirveä asia. Tämä osottaa, miten oikeassa olen ollut, kun olen varottanut kaupasta Venäjän kanssa ja kehottanut olemaan reserverattuja tässä asiassa Venäjään nähden. Siinä on liiaksi hosuttu. Venäjä sekottaa kauppaan politiikkaa. Se on juuri vaara.».⁴¹

Kauppaneuvottelujen katkettua tuloksettomina Suomenlahtea koske­vien keskustelujen epäonnistuessa Paasikivi oli tyytyväinen. Venäläiset olivat todellakin sekottaneet politiikkaa taloudellisiin asioihin. »Olen sanonut sen jo alusta alkaen. Paras olla niin erillään Venäjästä kuin mahdollista ja taloudellisesti aivan riippumattomia, mutta muuten pitää yllä hyviä välejä. On oikeastaan hyvä, että tästä asiasta ei näy tulevan mitään suurempaa tulosta».⁴²

Keskeisenä tehtävänään Ruotsin pääkaupungissa Paasikivi näki vuoden 1939 alkupuolella Ahvenanmaan asian loppuun saattamisen. Tammikuussa parafoidun ns. Tukholman sopimuksen mukaisesti Ruotsi ja Suomi tekivät yhdessä asiaa koskevat esitykset vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavalloille sekä Neuvostoliitolle (viimeksi mainitulle tosin ilmoitusluontoisesti). Myönteiset vastaukset saatiin kevätkuukausien aikana Saksan ja Italian tosin vitkastellessa toukokuun alkuun saakka tinkiäkseen Ruotsilta sitoumuksen »varmoista» malminkuljetuksista Saksaan myös sodan aikana. Tukholma suostui viimein vain yleisin sanakääntein lupaamaan aikovansa tuolloinkin noudattaa puolueettomuuden mukaista ulkomaankauppapolitiikkaa.⁴³

Englannin ja Ranskan sinänsä positiivisissa kannanotoissa edellytettiin kuitenkin Kremlin kuulemista ja Ahvenanmaan kysymyksen käsittelyä Kansainliiton neuvostossa. Moskova ei omasta puolestaan pitänyt kiirettä. Toisaalta se vältti ottamasta julkisuudessa ehdottoman kielteistä kantaa niin kauan kuin kysymys Suomenlahden turvallisuusjärjestelyistä vielä oli vireillä. Eräät Litvinovin ja Kollontain lausunnot antoivat jopa aihetta ruotsalaisten ja suomalaisten optimismiin Neuvostoliiton tulevaan Ahvenanmaa-kannanottoon nähden.⁴⁴

Helsingin hallituksen mielestä vastauksen sisältöä ei silti pitänyt mennä etukäteen kyselemään. Jos Kreml kaikesta huolimatta valitsisi kielteisen linjan, Tukholman pöytäkirja oli toteutettava siitä huolimatta, koska Neuvostoliitto ei kuulunut vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajiin. Moskovalla ei siten ollut, kuten Erkko myöhemmin kesällä korosti Paasikivelle, mitään juridista tai moraalista oikeutta sekaantua asiaan. Paasikivi myönsi tämän, mutta korosti samalla, ettei kysymys ollut juridisesta tai moraalisesta oikeudesta vaan voimasta.⁴⁵

Hallituksen linjaa ja myös omaa Neuvostoliittoon kohdistuvaa eristäytymispyrkimystään noudattaen Paasikivi vältti ottamasta Ahvenanmaan asiaa puheeksi diplomaattikollegansa Aleksandra Kollontain kanssa. Kuten jo aikaisemmassa yhteydessä on todettu,⁴⁶ Paasikiven arkisto ei anna kuvaa mistään luottamuksellisesta tai asiallisesti merkitsevästä yhteydenpidosta lähettiläiden välillä 1930-luvun loppuvuosina.

Saman vaikutelman lukija saa Kollontain päiväkirjasta. Epäluulo ei ollut poistunut. Päinvastoin neuvostolähettiläs arvioi ilmapiirin Suomessa jatkuvasti huononevan natsismin vaikutusvallan kasvun myötä. Sitä edisti tsarismin kauteen pohjautuva suomalaisten vastenmielisyys kaikkea venäläisyyttä kohtaan. »Yhtäältä mannerheimit sekä toisaalta tannerit & Co vihaavat Neuvostoliittoa». Ruotsissa taas sotilaat ihailivat Hitleriä finanssimaailman ollessa sidoksissa länsivaltoihin. Sosiaalidemokraatit pelkäsivät natseja ja pyrkivät viimeiseen saakka ylläpitämään Ruotsin puolueettomuutta. Mutta olosuhteet saattoivat kasvaa voimakkaammiksi kuin heidän poliittiset laskelmansa. Selvää ja oikeata linjaa edustivat Ruotsissa vain kommunistit, mutta työläisten enemmistö kannatti vielä (kurs. T. P.) sosiaalidemokraatteja.⁴⁷

Järjestäessään tavanomaisen vastaanoton puna-armeijan vuosipäivänä 23.2.1939 Kollontai pani merkille hallituksen jäsenten ja UD:n korkeimman johdon puuttumisen muuten onnistuneesta tilaisuudesta, johon myös Suomen lähettiläs osallistui. »Paasikivi kierteli vieraiden joukossa ja jäämättä ruokasaliin, jossa läsnäolijoiden enemmistö tungeksi, hän siirtyi vihreään vierashuoneeseen, mihin hakeutuivat myös saksalainen kenraali (sotilasasiamies Bruno von Uthmann. T. P.) ja Söderblom (UD:n poliittisen osaston päällikkö Staffan Söderblom. T. P.). Mitähän siellä nurkkauksessa keskustelivat suomalainen, ruotsalainen ja saksalaisfascisti? Huomasin kaiken tämän, vaikka jatkoin hymyilemistä Ranskan lähettiläälle ja puhumista hänen kanssaan jostakin näyttelystä».⁴⁸

Tukholman ajankohtaisimpia keskustelunaiheita – myös em. vastaanotolla – oli Kollontain mukaan juuri Ahvenanmaan kysymys. Moskovassa vallinnutta käsitystä joko vilpittömästi tai taktisista syistä noudatellen lähettiläs lähti myös yksityisissä päiväkirjamuistiinpanoissaan, jotka tietysti milloin tahansa saattoivat joutua NKVD:n tutkittaviksi, siitä, että Ahvenanmaan hankkeen takana oli Hitler. Suomalaisten saksalaismielisyyttä hyväksi käyttäen Berliini pyrki vetämään Ruotsin mukaan fascistiseen rintamaan. Tsekkoslovakian ja Espanjan jälkeen saattoi vurossa seuraavana olla Ruotsi. Näissä oloissa Kollontaille jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi länsivaltojen suopea kanta Ahvenanmaan linnoittamiseen. Mitään ristiriitaa havaitsematta hän niinikään katsoi arkkivihollisen Väinö Tannerin noudattavan samanaikaisesti sekä Saksan että länsivaltojen käskyjä. Kollontain Moskovasta saamien ohjeiden mukaan hänen oli erityisesti seurattava Ruotsin ja Suomen välisten suhteiden kehitystä ja mitä tahansa sopimuksen merkkejä havaitessaan viipymättä raportoitava Moskovaan.⁴⁹

Neuvostoliiton Lontoon-suurlähettilään I. M. Maiskin palatessa 29.4.1939 kotimaastaan Tukholman kautta asemapaikalleen Kollontai kuuli häneltä Moskovassa pidettävän Suomea jo täysin »fascistisoituneena» (fasizirovana) maana. Tämä oli sitäkin vaarallisempaa, koska sotaan valmistautuva Hitler tulisi aloittamaan aggressionsa Pohjoismaista käsin (!). Siksi Skandinaviaa valvottiin Moskovassa mitä tarkimmin. Samaan yhteyteen liittyivät Suomen kanssa aloitetut aluevaihtoneuvottelut. Niiden yksityiskohdista Maiski ei kertonut, eikä Moskovan ulkoasiainkansankomissariaatti liioin katsonut aiheelliseksi informoida niistä Kollontaita, joka purki asian vuoksi tyytymättömyyttään päiväkirjaansa. Tietämättömyys vaikeutti asiain hoitoa. Vielä 1.6.1939 hän merkitsi muistiin Suomen solmineen 2.4.1939 Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen(!).⁵⁰

Huhtikuussa 1939 (päivämäärää Kollontai ei ole merkinnyt muistiin) hänen puheilleen saapui aamuvarhaisella Ruotsin kommunistisen puolueen puheenjohtaja Sven Linderot. Ilmeisen kiihtynyt vieras kertoi Sandlerin aikovan vielä samana tai seuraavana päivänä jättää ulkoasiainvaliokunnan käsiteltäväksi Ahvenanmaan militarisointia koskevan Tukholman suunnitelman. »Tämä merkitsisi sotilaallisen yhteistyön käynnistämistä Ruotsin ja Suomen välillä Hitlerin johdolla sekä avointa välirikkoa Neuvostoliiton kanssa». Nyt oli lähettilään vuoro kiihtyä hänen rinnastaessaan hankkeen sotilaallisen paktiin Hitlerin kanssa Neuvostoliittoa vastaan.

Päästyään vielä samana päivänä Sandlerin puheille Kollontai korosti Tukholman suunnitelman merkitsevän haastetta Neuvostoliitolle ja sen turvallisuudelle. Sandler puolestaan toisti tyynesti ja kärsivällisesti argumenttinsa Ruotsin ja Suomen pyrkimyksestä varmistaa yhdessä Ahvenanmaan turvallisuus sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan. »Kuurojen vuoropuheluksi» muodostunut keskustelu ei johtanut mihinkään, vaikka Kollontai – todennäköisesti perusteettomasti – katsookin ruotsalaisten päättäneen hänen interventionsa vuoksi siirtää Ahvenanmaan asian valtiopäiväkäsittelyn Kansainliiton neuvoston kokouksen jälkeiseen aikaan.⁵¹

Paasikiven keväällä 1939 – kontaktien pintapuolisuudesta huolimatta – Kollontain silmissä voittamaa jonkinlaista arvostusta osoittaa kuitenkin neuvostolähettilään päiväkirjaansa liittämä toivomus siitä, että Paasikivi olisi lähetetty käymään rajaneuvotteluja, joista muuten ei näyttänyt tulevan mitään. »Hän on järkevä ja toimelias ihminen eikä mikään fascisti». Saksaan Paasikivi ei niinmuodoin varmaankaan nojautuisi.⁵²

Odoteltaessa Neuvostoliiton virallista vastausta Ahvenanmaan linnoittamista koskevaan ilmoitukseen (vuoden 1921 konvention ulkopuolisten maiden suostumusta ei pyydetty) Paasikivi joutui seuraamaan tilannetta sivusta. Lähinnä hän koetti vastustaa »sundblomilaisten» Ruotsissa tekemää propagandaa ja pitää asemamaassaan yllä luottamusta Tukholman sopimuksen toteuttamismahdollisuuksiin. Lujittaakseen hankkeen sisäpoliittisia onnistumisedellytyksiä Ruotsissa hän piti tärkeänä, että asian vaatimat lakiesitykset Suomessa (ennen muuta Ahvenanmaan asevelvollisuuslaki ja maanhankintalaki) laadittaisiin aitosuomalaisten vastarinnasta huolimatta mahdollisimman pitkälle ruotsalaisten toivomuksia vastaavassa muodossa. Näin myös eräiden välivaiheiden jälkeen meneteltiin.⁵³

Toisaalta Paasikivi pyrki vaikuttamaan asemamaassaan siihen, että vältettäisiin kaikkia suomalaisten kansallistuntoa ärsyttäviä lausuntoja Ahvenanmaan kysymyksen käsittelyn yhteydessä. Silti hän katsoi hallituksella ja myös Erkolla olleen »liian suuret luulot» omista mahdollisuuksistaan. Ruotsissa oli paljon sellaisia, jotka mielellään näkisivät Ahvenanmaahankkeen raukeavan. »Tämän sanoin Erkolle. Hän ei vastannut siihen mitään». Vastaavanlaisia erimielisyyksiä ilmeni myöhemminkin, mikä rapautti lähettilään alun pitäen positiivista kuvaa ulkoministeristä. Erkko puhui joskus tarpeettoman paljon ja suorasukaisesti. »Hän ei ole oikein tottunut ja harjaantunut».⁵⁴

Saksan ja Puolan välien kiristyessä huhtikuussa yleiseurooppalaista sotaa ennustavalla tavalla ryhdyttiin Helsingissä sotilasjohdon taholla kaavailemaan Ahvenanmaan miehittämistä yksipuolisena operaationa. Paasikiven viitattua tähän mahdollisuuteen Bohemanin kanssa käymäs­ sään keskustelussa hän sai selkeäsanaisen varoituksen. Menettely vahin­ goittaisi suuresti Ahvenanmaan asiaa ja saisi Venäjän reagoimaan voi­makkaasti, mikä saattoi johtaa esimerkiksi Suursaaren valtaukseen. ⁵⁵ Kansainvälisen tilanteen rauhoittuessa Helsingissä kuitenkin luovuttiin toistaiseksi Ahvenanmaan miehitysoperaatiosta, johon Erkon kanta oli ollut horjuva.

Lähettilään viilentyviä suhteita omaan hallitukseensa ei lämmittänyt Saksan ehdottamaa hyökkäämättömyyssopimusta koskeneen asian hoito. Rauhantahtoaan propagoidakseen Hitler tarjosi huhtikuussa 1939 sopimusta yhtäaikaisesti Virolle, Latvialle, Tanskalle, Norjalle, Ruotsille ja Suomelle. Cajanderin hallituksen kanta oli aluksi periaatteessa myönteinen. Suhteita Keski-Euroopan johtavaan suurvaltaan ei ollut syytä kiristää. Kun Suomella oli hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa, miksi ei voitaisi noudattaa samaa linjaa myös Saksaan nähden? Ongelman muodosti Moskovan odotettavasti negatiivinen reaktio.

Erkko sähkötti 2.5.1939 hallituksen kannan Paasikivelle Sandlerin informointia varten. Ennenkuin lähettiläs ehti Ruotsin ulkoministerin puheille Helsingistä tuli puhelimitse peruutus. Erkon Sandlerilta saaman tiedon mukaan asia otettaisiin lähitulevaisuudessa pohdittavaksi Tukholmassa pidettävässä Pohjoismaiden ulkoministerien kokouksessa. Sandlerin kielteinen kanta Saksan tarjoukseen nähden oli Helsingin tiedossa. Ruotsi ja Norja katsoivat kaavaillun sopimuksen saattavan muuttaa Pohjoismaat suurvaltapolitiikan pelinappulo iksi.⁵⁶

Ulkoministerikokouksen aattona Tukholmassa tarjoamillaan päivällisillä Sandler oli asettanut Erkolle kysymyksen Suomen ja Ruotsin välisten suhteiden tulevasta kehityksestä, jos maat tässä kysymyksessä lähtisivät eri suuntiin. Paasikiven saaman käsityksen mukaan päivälliskeskustelu vaikutti ratkaisevasti Erkon kannanmuutokseen. Seuraavan päivän virallisessa kokouksessa Tanska katsoi joutuvansa etelärajansa turvaamiseksi asettumaan Saksan tarjoukseen nähden myönteiselle kannalle. Todettakoon tässä yhteydessä, ettei tuo huomaavaisuus vähimmässäkään määrin estänyt Hitlerin hyökkäystä 9.4.1940. Muut kolme pohjoismaata päättivät Tukholman ulkoministerikokouksessa yhteisesti hyväksymänsä suunnitelman mukaisesti torjua ehdotuksen. ⁵⁷

Paasikiven tiedustellessa 11.5.1939 Erkon toimeksiannosta UD:sta Ruotsin aikoman vastauksen yksityiskohtaista sisältöä hän sai kuulla sen rakentuvan laaditun suunnitelman pohjalle. Lähettilään paljastettua tietämättömyytensä kysymällä, mitä suunnitelmaa tarkoitettiin, häntä valistettiin kertomalla sen tulleen valmistetuksi ulkoministerikokouksessa. Seuraavana päivänä ruotsalaisilta luottamuksellisesti saamastaan suunnitelman kopiosta Paasikivi saattoi nyt havaita Erkon asettuneen ulkoministerikokouksessa Ruotsin ja Norjan rinnalle.

Itse kannanottoa vastaan sinänsä lähettiläällä ei ollut huomauttamista, koska yhteisrintamaa Ruotsin kanssa voitiin manifestoida tälläkin tavalla. Sen sijaan häntä loukkasi Helsingin taholta tapahtunut sivuutus tiedonjakelussa. Ruotsin uutta Helsingin-lähettilästä Stig Sahlinia oli kyllä informoitu, mutta ei häntä, Paasikiveä, joka tietämättömyytensä vuoksi joutui UD:ssa noloon asemaan.⁵⁸ Lähettilään ja ulkoministerin suhteet olivat jälleen kokeneet kolauksen.

Myöhemmin Erkko perusteli Paasikivelle kannanmuutostaan Venäjän huomioonottamisella. Moskova saattoi vastavetona jopa irtisanoa hyökkäämättömyyssopimuksen. Paasikivelle tämä oli uutta, ja hänestä tuntui »merkilliseltä», ettei Saksan kanssa voitaisi solmia samanlaista sopimusta kuin Neuvostoliitonkin. Lähettiläs v.Blücherin lausumien perusteella ulkoministeri taas oli tullut siihen tulokseen, että Saksa kyllä ymmärtäisi Suomen asettumisen Ruotsin ja Norjan kanssa samalle kannalle. Erkon mukaan myös Mannerheim hyväksyi tämän menettelyn.⁵⁹ Muutamaa päivää myöhemmin Ruotsi, Norja ja Suomi antoivat viralliset vastauksensa todeten hyökkäämättömyyssopimuksen tarpeettomaksi. Paasikivestä ratkaisu oli hyvä pohjoismaista yhteisrintamaa ajatellen, mutta edellytyksenä täytyi pitää, ettei pilattu suhteita Saksaan. Tanska, Viro ja Latvia vastasivat odotetusti myönteisesti. Baltian maita tämä ei pelastanut Hitler-Stalin paktilta, jonka piiriin joutumiseen Suomen kielteinen vastaus yhtä vähän vaikutti. Hitlerillä oli syksyllä 1939 jo paljon laajakantoisempia etuja ajateltavanaan. Neuvostoliiton ystävyyttä tarvittiin Puolan nujertamista ja sen jälkeen länteen kohdistuvaa offensiivia varten.

Paasikiven varovaisuutta lisäsi hänen 14.5.1939 Rudolf Waldenilta kuulemansa tieto Neuvostoliiton Saksasta tekemistä suurista tilauksista. Todennäköisesti Mannerheimin ajatuskulkuja seuraten Walden arvioi Venäjän pyrkivän pysyttelemään mahdollisimman kauan irti sodasta. Kenraalin mielestä Suomen turvallisuuden kannalta täytyi suurvaltojen tasapainon säilymistä pitää olennaisen tärkeänä. Erityisen vaarallista olisi Saksan ja Neuvostoliiton sopiminen keskenään.⁶⁰

Ahvenanmaan asiassa vaiennut Moskova joutui ottamaan julkisesti kantaa Ruotsin ja Suomen pyydettyä linnoittamiskysymyksen ottamista toukokuun lopussa 1939 kokoontuvan Kansainliiton neuvoston esityslistalle. Puheenjohtajavuorossa oli tuolloin Neuvostoliiton I. M. Maiski, joka totesi ongelman siinä määrin vaikeaksi, että neuvostohallitus halusi tutkia sitä kaikessa rauhassa. Asia olisi lykättävä seuraavalle istuntokaudelle. Jos siitä haluttaisiin päättää heti, Neuvostoliitto äänestäisi vastaan. Kansainliiton neuvosto, jonka työskentelyyn Erkko ei lainkaan osallistunut – osittain perhesyistä, osittain peläten Neuvostoliitonpalaavan taas Suomenlahden saarien kysymykseen – pidättyi ottamasta kantaa Ahvenanmaan ongelmaan.

Tilannetta pohtiessaan Paasikivi ja Boheman eivät voineet ymmärtää Kremlin menettelyä. Ahvenanmaan joutuessa pois Suomelta, ts. jos Suomi ei Ruotsin avulla voisi sitä puolustaa, Neuvostoliitto ei suinkaan saisi saaria haltuunsa, vaan sinne ehtisi kyllä ensin tietty toinen suurvalta.⁶¹ Ruotsalaisia ja suomalaisia ihmetyttänyttä kantaansa Kreml perusteli länsivalloille sillä, etteivät nuo kaksi pohjoista pikkuvaltiota kuitenkaan pystyisi estämään Saksaa valtaamasta Ahvenanmaata. Tukholman suunnitelman toteutuminen merkitsisi siis vain, että Saksa saisi ilmaiseksi käyttöönsä valmiit linnoitukset.⁶² Pikkuvaltojen julistuksille ei suurta arvoa voitu antaa. Materiaalisesti Suomea huomattavasti voimakkaampi Tsekkoslovakiakin oli aikanaan vakuutellut puolustustahtoaan ja kykyään. Kuitenkin kävi niin kuin kävi. – Vasta talvisodan kokemusten yhteydessä Stalinille selvisi, etteivät suomalaiset olleet tsekkejä.

Varmuuden vuoksi Neuvostoliiton uusi ulkoministeri V. M. Molotov julisti Moskovassa 31.5.1939 pitämässään puheessa selkein sanakääntein hallituksensa vastustavan Ahvenanmaan hanketta. Suurvallan arvovalta oli nyt sidottu asiaan. Samalla kysymys oli paljon enemmästä. Neuvostoliitto oli suurpolitiikassa joutunut vaa’ankielen asemaan ja odotti kummankin valtaryhmän kilpailevia tarjouksia. Näissä oloissa Stalinia ei enää kiinnostanut kaupankäynti pohjoisen pikkuvaltion kanssa Suomenlahden saarista tai Ahvenanmaasta.

Moskovassa katsottiin siten Suomen (Ahvenanmaa mukaan lukien) kuuluvan Baltian tavoin Neuvostoliiton poliittiseen ja strategiseen vaikutuspiiriin. Tähän konseptioon ei ehdoton puolueettomuus sopinut. Vielä vähemmän voitiin ajatella Kremlistä riippumattoman, heikoksi arvioidun ruotsalais-suomalaisen yhteisrintaman syntyä Itämeren piiriin. Päinvastoin haluttiin varmistaa liittoutuneiden laivastolle mahdollisuus käyttää sotatilanteessa tukikohtinaan mm. Hankoa ja Ahvenanmaata, kuten marsalkka Vorosilov kesän 1939 neuvotteluissa länsivaltojen edustajille esitti. Keskustelut olivat näin siirtyneet Moskovan-Helsingin akselilta suurvaltojen välisiksi. Keijo Korhosen sanontaa käyttäen Suomi oli menettänyt puhevaltansa.⁶³

Genevestä palattuaan Sandler ei vielä tehnyt lopullisia johtopäätöksiään, vaikka hän 1.6.1939 ilmoittikin valtiopäiville jo annetun hallituksen esityksen peruuttamisesta. Julkisuudessa ratkaisua perusteltiin teknisillä syillä valtiopäivien istuntokauden lähestyessä loppuaan. Asiaan palattaisiin myöhemmin ylimääräisillä valtiopäivillä kansainvälisen tilanteen selvittyä. Porttia suomalaisten nenän edessä ei siten lopullisesti läimäytetty kiinni. Näiden oli kuitenkin itse koetettava vaikuttaa Moskovassa Kremlin kannan pehmentämiseksi. Yritykset eivät toistaiseksi tuottaneet tulosta. Paasikivi puolestaan vakuuttui yhä enemmän siitä, että Ruotsi tulisi mukaan Ahvenanmaahankkeeseen vain siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto antaisi sille suostumuksensa.⁶⁴

Suomessa ryhdyttiin nyt harkitsemaan saariryhmän linnoittamista vaikka yksin. Paasikiven henkilökohtaisen käsityksen mukaan tämä kävi periaatteessa päinsä, mutta silloin oli otettava huomioon Bohemanin mainitsema mahdollisuus »Wenäjän» ryhtymisestä »repressalioihin», kostotoimenpiteisiin. Niitä se voisi perustella Suomen »rikkomuksella» Kansainliiton neuvoston päätöstä (tai päätöksen tekemättömyyttä) vastaan. Varmoja ei tästäkään reaktiosta tosin voitu etukäteen olla.⁶⁵

Käydessään 5.6.1939 Tukholmassa puolustusministeri Niukkanen kertoi Paasikivelle hallituksen uskovan, että Neuvostoliitto kyllä ennemmin tai myöhemmin antaisi periksi Ahvenanmaan asiassa. Englannin Helsingin-ministeri Snow oli ilmoittanut Erkolle hallituksensa suosittelevan Moskovalle suostumista Tukholman suunnitelmaan. Saksakaan sitä tuskin vastustaisi, koska Berliinin kannalta oli tärkeintä estää saarten joutuminen Venäjälle. Tukholman suunnitelman avulla tämä varmistettaisiin tarvitsematta sitoa tehtävään saksalaisia joukkoja. Niukkanen uskoi – kuten Paasikivikin – Venäjän tietävän saarten joutuvan Saksan haltuun, ellei Suomi niitä pitäisi, ja siksi se luopuisi kielteisestä kannastaan. Muuten Niukkanen »virkansa puolesta» kyllä uskoi Neuvostoliiton kunnioittavan Suomen taistelukykyä- ja tahtoa.

Puolustusministeri ei näin ollen pitänyt todennäköisenä Kremlin turvautumista Paasikiven viittaamaan repressaliovaihtoehtoon. Jos Suursaareen kaikesta huolimatta hyökättäisiin, sitä oli puolustettava, vaikka tämä merkitsisi »joidenkin pataljoonien» (!) uhraamista.⁶⁶ Niukkanen siis katsoi Suomen puolueettomuuden ja koskemattomuuden muussa tapauksessa menettävän uskottavuutensa.

Kymmenen vuorokautta myöhemmin Paasikivi kuuli Bohemanilta Erkon maininneen Ruotsin Helsingin-lähettiläälle Sahlinille uskovansa yhä Niukkasen tavoin Neuvostoliiton peräytyvän kannastaan. Jälkiviisauden voimalla Paasikivi lisäsi myöhemmin päiväkirjansa ao. kohtaan: »Erkko erehtyy aina ja Niukkanen dito dito».⁶⁷

Kesäkuun lopussa 1939 Molotov romahdutti suomalaisten toiveet selittämällä lähettiläs Yrjö-Koskiselle Neuvostoliiton haluavan Ahvenanmaalla itselleen saman roolin kuin Ruotsikin – ei vain saariryhmän linnoittamisessa vaan myös sen puolustamisessa. Molemmat osapuolet luonnollisesti tiesivät yhtä hyvin, ettei sopu ollut tällä pohjalla löydettävissä. Toisaalta Helsingin hallitus ei liioin rohjennut vastoin Neuvostoliiton tahtoa ja vailla Ruotsin tukea ryhtyä toimenpiteisiin Ahvenanmaalla. Hanke pysähtyi nyt paikoilleen.

Keväällä ja alkukesällä 1939 poliitikkojen päähuomio keskittyi heinäkuussa pidettäviin eduskuntavaaleihin. Tukholmasta käsin vaalitaistelua sivusta seurannut Paasikivi piti tärkeänä uhanalaisen kansainvälisen tilanteen vaatimusten asettamista sisäpoliittisten kiistojen edelle. Omaa puoluettaan, kokoomusta, hän erityisesti varoitti kielikysymyksen paisuttelusta kansallisen sovun kustannuksella. Luumäellä eläkepäiviään viettävä Svinhufvud ilmaisi myös vanhalle ystävälleen huolensa kokoomuksen kohtalosta. Puolue oli jäänyt johtoa vaille ja Paasikiveä tarvittiin kukaties sittenkin enemmän Helsingissä kuin Tukholmassa.⁶⁸

Huhtikuun 1939 puoluekokouksen lähestyessä valtioneuvos kehotti puheenjohtaja Pennasta sekä vaikutusvaltaisia jäseniä Oksalaa, Rantakaria ja Hackzellia huolehtimaan siitä, että kokoomuksen vaaliohjelmasta poistettaisiin vanhat vaatimukset suomalaisesta kansallisvaltiosta, yliopiston ja teknillisen korkeakoulun täydellisestä suomalaistamisesta jne. Ne olivat – kuten hän jo puheenjohtajakautenaan oli koettanut osoittaa – asiallisesti pätemättömiä sekä sitäpaitsi ristiriidassa valtakunnan ulkopoliittisen linjan, pohjoismaisen suuntauksen kanssa. Aika ei ollut tehnyt niille oikeutta – päinvastoin.

»Euroopan viimeaikaisen kehityksen pitäisi voida avata sokeimpienkin »aitosuomalaisten» silmät. Onhan nähty, mihin »aitotshekkiläisyys» on johtanut Tshekko-Slovakian.

Pääasia meille vaikeassa asemassamme on koettaa saada aikaan mahdollisimman suuri yksimielisyys kansamme keskuudessa. Ei pidä ylläpitää keinotekoisella tasolla aiheetonta riitaa. Nyt on paljon suuremmat asiat kysymyksessä. Meillä suomenkielisillä on myöskin yllin kyllin varaa olla enemmän jalomielisiä kuin kitsaita suhteessamme ruotsalaisiin».

Vanhalle ystävälleen Rantakarille valtioneuvos käytti vielä suorasukaisempaa kieltä. »Pyydän Sinua… vaikuttamaan siihen suuntaan, että kokoomuspuolue ei ohjelmaansa pane turhuuksia – etten sanoisi typeryyksiä – eikä epäajanmukaisuuksia».⁶⁹

Opastus ei auttanut. Kallialan, Arajärven ja Rantakarin puheenvuorot, joissa he asettuivat tukemaan Paasikiven näkökohtia, jäivät vaille kannatusta ohjelman pysyessä siten entisellään. Kyösti Haatajan Tukholmaan lähettämän raportin mukaan lopputulokseen vaikutti ratkaisevasti se, ettei asiaa pohjustettu ja ajettu ennakolta lävitse valtuuskunnassa. »Joukkojen intohimoisesti omaksumia käsityskantoja» vastaan käyvät irralliset puoluekokouspuheenvuorot olivat niin muodoin tuomittuja kaikumaan kuuroille korville. Osasyyllisenä täytyi Haatajan mielestä pitää kahdella tuolilla istumaan pyrkinyttä puheenjohtaja Pennasta, joka vältteli selkeitä kannanottoja. Yleensäkin puolueen johdosta puuttui henkisiä voimia. Kieliohjelmastakin katsottiin näissä oloissa päästävän vähimmällä jättämällä se kokonaan koskemattomaksi. »Koko keskustelu teki hyvin kiusallisen vaikutuksen ja antoi varsin matalan kuvan siitä tasosta, jolla puolueasiain hoito kokoomuksen keskuudessa on ».⁷⁰

Tuloksesta kuultuaan valtioneuvos ärhenteli Rantakarille, ettei kokoomuksesta ollut ylipäänsä mihinkään. »Se on sama, mitä se puolue ohjelmaansa ottaa». Hyväedes, että jotkut olivat esiintyneet vastaan. Muuten eivät »säädylliset ihmiset» enää voisi moiseen joukkoon lukeutua.

Kokoomuksen asian Paasikivi luonnehti kuitenkin mitättömäksi suuriin maailmantapahtumiin verrattuna. Viimeksi oli Italia vallannut Albanian perustellen toimenpidettään pelkästään strategisella välttämättömyydellä. Mikä esimerkki näin tarjoutuikaan Venäjälle! Suurvaltojen omaksuma Lebensraum-argumentointi oli pienille »hirmuinen». Asenne ei tällöin rajoittunut fascisti-imperiumeihin, sillä muut eivät olleet sen parempia.

»Kun olisi pienillä kansoilla edes yksi suuri mies, joka kykenisi asettumaan moralisen liikkeen johtoon… Politiikka on edelleen siitä merkillistä, että siinä ei hävetä… Kuulin, että Sinä (Rantakari.T. P.) menet Saksaan Hitlerin 50-vuotispäiville. Se on hyvä se. Meidänkin on oltava ‘realipoliitikkoja’, joka tietää sen, että ellei tämä neutraliteettipolitiikka onnistu, joudumme joko bolsevikkien tai saksalaisten alaisiksi. Ja viimeinen vaihtoehto on parempi, joskaan ei hauska sekään».⁷¹

Maailmalle tähyillessään valtioneuvos havaitsi Suomessa viriteltävän jälleen kielikiistaa. Valtionrautatiet poistivat ruotsinkieliset nimet tietyiltä virallisesti yksikielisten kaupunkien asemilta, joilla ne Paasikiven mielestä olisi historiallisista syistä voitu säilyttää suomalaisten rinnalla (Viborg, Tavastehus, Uleåborg jne). Näitä poikkeuksia kertyi kaikkiaan ehkä kymmenkunta. Puhuivathan suomalaisetkin esimerkiksi Tukholmasta ja Lontoosta eikä Stockholmista ja Londonista. Viipuri oli vain huononnus Viborgista, jota tietysti oli tarkoituskin käyttää ainoastaan ruotsinkielisissä teksteissä.

Presidentti Kallio koetti perustella Paasikivelle päätöstään selittämällä kaupungin ruotsinkielisen nimen säilyvän Viborgina, vaikka asema olisikin Viipuri. Valtakunnan päämies sai nyt silmilleen lähettilään mielipiteen koko semantiikan turhanpäiväisyydestä. Aseman nimen täytyi olla saman kuin kaupungin.⁷² Vuotta myöhemmin Stalin vapautti luoteisen naapurimaansa päättäjät Viipurin nimitysongelmasta.

Pikkupiirteisyys ei ollut tunnusomaista yksinomaan aitosuomalaisille ja heidän sympatisoijilleen. Vielä kesäkuussa 1939 – runsaat kaksi kuukautta ennen toisen maailmansodan puhkeamista – RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ragnar Furuhjelm katsoi täysin vakavissaan aiheelliseksi ottaa eduskunnassa esille häntä syvästi huolestuttaneen kysymyksen eräiden maantieristeysten nimikilpien kielestä.⁷³ Paasikiven valitettua Mannerheimille RKP:n johdon yhteistyöhaluttomuutta (erityisesti pohjoismaisen suuntauksen toteuttamisessa) marsalkka luonnehti von Bornia »tyhmäksi» sekä Furuhjelmia ja Estlanderia »mahdottomiksi».⁷⁴

Paasikivi purki sydäntään päiväkirjassaan vaalitaistelun alhaisen tason vuoksi:

»Sättivät toisiansa. Riidellään pienistä sisäpoliittisista asioista, – siitä, mikä puolue on enemmän tehnyt maanviljelyksen hyväksi. Vanhoja asioita, hallitusmuototaistelua yms. erityisesti hallituspuolueet jankkaavat. Ja kuitenkin ovat nyt todella suuret kysymykset esillä. Venäjä tahtoo vetää mm. meidän maamme valtapiiriinsä. Moskovassa neuvotellaan meidän elinkysymyksistämme. Suomen koko itsenäinen asema on kysymyksessä. Mutta sitä ei nähtävästi kukaan ajattele. On aivan kuin v. 1453, jolloin turkkilaiset olivat Konstantinopolin edustalla, ja kaupungissa riideltiin teologisista opinkappaleista, kunnes turkkilaiset tulivat kaupunkiin ja ajoivat riitelijät tiehensä».⁷⁵

Varhaisempiin 1930-luvun vaaleihin verrattuna vaalitaistelu oli tosiasiassa kuitenkin jo tasaantumassa. Kansainvälisen tilanteen uhkaavuutta ei suinkaan kokonaan unohdettu, ja turvallisuuspoliittiset mielipiteet olivat huomattavasti lähentyneet toisiaan. Paasikiveä ärsyttäneitä sisäpoliittisia riitoja toki silti riitti.

Heinäkuun 1939 eduskuntavaalit eivät ratkaisevasti muuttaneet puolueiden voimasuhteita eivätkä näin ollen myöskään Cajanderin hallituksen parlamentaarista asemaa. Vastoin Paasikiven epäilyksiä kokoomus menestyi suhteellisen hyvin lisäten paikkalukuaan jopa viidellä (20:stä 25:een). Kasvu tapahtui IKL:n kustannuksella sen menettäessä 14:sta edustajanpaikastaan 6. Suomenkielisen oikeisto-opposition kokonaisvahvuus säilyi siten lähes ennallaan.

Paasikiven edellä siteeratun päiväkirjamerkinnän viittaus Suomen kohtalon ratkaisuun Moskovassa tarkoitti tietenkin siellä käytyjä suurvaltaneuvotteluja reunavaltioiden takaamisesta. Asianomaiset »kohteet», Suomi mukaanluettuna, tunsivat syvää epäluuloa Neuvostoliittoa kohtaan ja katsoivat sopimuksen tarjoavan Stalinille tilaisuuden sekaantua »epäsuoran hyökkäyksen» vaaraa tekosyynä käyttäen ao. valtioiden sisäisiin asioihin, ja ne asettuivat jyrkkään vastarintaan. Yleisestä mielipiteestä riippuvaisten ja kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteella operoivien länsivaltojen poliitikkojen oli niinikään vaikeata hyväksyä sellaisen avun antamista, jota sen saajat kieltäytyivät ottamasta vastaan.

Suomi ei Paasikiven mielestä tietenkään tarvinnut Neuvostoliiton takuita vaan päinvastoin muiden takuita tuon suurvallan pyyteitä vastaan. Ahvenanmaan kysymyksen kohtalo osoitti maan itsenäisyyden rajallisuuden. Muodollisesti Suomi olisi hyvin voinut jo ratkaista linnoittamisasian, mutta itäisen suurvaltanaapurin vastarinta oli sen estänyt.

Tilanne alkoi lähettilään silmissä jo epämiellyttävästi muistuttaa suuriruhtinaskunnan aikoja. Suomalaiset saivat kyllä vapaasti riidellä keskenään pienissä sisäisissä asioissaan, mutta mentäessä laajoihin, Venäjän etua koskeviin kysymyksiin vastustus tuli idästä. Näin oli nyt käynyt Ahvenanmaan kohdalla suomalaisten joutuessa pyytämään odottamansa vihollisen suostumusta. »Tämä nykyinen politiikka on oikeata patasuomettarelaisuutta. Suomettarelaisuus on kyllä oikein, kuten se oli Venäjän vallan aikana, mutta voi olla, että tämä nykyinen suomettarelaisuus menee ehkä liian pitkälle. Humoristinen on historian kulku».

Suomessa puhuttiin Paasikiven harmiksi paljon siitä, kuinka »emme voi luottaa muihin kuin itseemme». Tämä tapahtui kuitenkin samaan aikaan, kun Euroopan mahtavimmat valtiot kiihkeästi etsivät itselleen liittolaisia. Sen rinnalla suomalaisten puheet näyttäytyivät hänestä »turhana suunsoittona». Määrääviksi tekijöiksi osoittautuivat »olevat olot ja maantiede».⁷⁶

Mannerheimin saavuttua 27.6.1939 Tukholmaan välttääkseen tapaamasta Helsingissä vierailevaa Saksan maavoimien yleisesikunnan (OKH:n) päällikköä, kenraali Franz Halderia Paasikivelle tarjoutui tilaisuus laajoihin ja luottamuksellisiin keskusteluihin ulkopoliittisen hengenheimolaisensa kanssa. Marsalkkaa huolestutti erityisesti Neuvostoliiton Suomelle ja Baltian maille vaatima takuu, joka hänen mielestään merkitsi Kremlin pyrkimystä saada haltuunsa Suomenlahden molemmat rannikot laivastonsa liikkumisvapauden turvaamiseksi. Samalla irrotettaisiin Suomi erilleen Pohjoismaiden yhteistoiminnasta. Mannerheim ei uskonut liittolaista tarvitsevan Englannin pystyvän ajan mittaan pitämään puoliaan Neuvostoliiton vaatimuksia vastaan.

Näissä oloissa marsalkkaa vaivasivat erityisesti Helsingin ja Moskovan huonot välit. Suomenlahden pienet saaret (Suursaarta lukuunottamatta) olisi keväällä voitu luovuttaa Neuvostoliitolle korvausta vastaan. Suomi ei niitä puolustukseensa tarvinnut, mutta Venäjälle saarilla oli suuri defensiivinen merkitys. Samalla olisivat Ahvenanmaan asia ja kauppasopimuskin selvinneet.

Suomen pysyvä elinkysymys, suhde itäiseen naapuriin, olisi näin järjestynyt venäläisiin nähden saadun »kiitollisuuden vaatimuksen» avulla aivan samalla tavoin kuin hän oli v.1919 laskenut valkoisiin venäläisiin nähden heidän kaavaillessaan Pietarin valtausta. Paasikivi taas totesi ajatusten kulkeneen kokoomuspuolueen piirissä tuohon aikaan samaan suuntaan.

Mannerheim tosin myönsi vaikeuden ottaa nyt (kesällä 1939. T. P.) saaria uudelleen keskustelun kohteeksi. Venäläiset todennäköisesti nauraisivat ja ilmoittaisivat ottavansa saaret joka tapauksessa. Heihin oli yleensäkin vaikea luottaa. Ilmeisesti kuitenkin tietty etsikkoaika oli keväällä ohitettu.

Marsalkka kertoi Paasikivelle esittäneensä saarikysymyksen ajankohtaisessa vaiheessa myönnytyksiä puoltavan kantansa myös pääministeri Cajanderille, joka kuitenkin katsoi, ettei Suomen alueesta voitu luovuttaa »tuumaakaan». Mannerheimista tämä oli hyvin sanottu, »jos vain olisi voimaa panna sanojen taakse».

Paasikiven mielestä taas Venäjän takuuvaatimukset vaikuttivat »epäedullisesti» Ruotsiin vahvistamalla siellä koko ajan joillakin tahoilla esiintynyttä käsitystä Suomen kanssa tapahtuvan yhteistyön vaarallisuudesta kuningaskunnan turvallisuudelle. Silti Mannerheim edellytti suomalaisilta sitkeätä jatkamista pohjoismaisella linjalla. Ahvenanmaan linnoittamista täytyi kuitenkin pitää liian riskialttiina menettelynä Venäjän vastustaessa ja Ruotsin väittäessä tulemasta mukaan. Yksipuoliset toimenpiteet saattoivat aiheuttaa venäläisten taholta tulenavauksen tai Suomenlahden saarten miehittämisen, mitä tilannetta ei ollut syytä provosoida.

Ainoana keinona marsalkka näki parin miljardin suuruisen ulkomaanlainan ottamisen ja sen turvin tapahtuvan varustautumisen niin pitkälle kuin mahdollista. Paasikivi oli samaa mieltä, joskin hän suhtautui lainan saantimahdollisuuksiin epäilevästi. Suurvaltojen takuuneuvottelujen vuoksi Suomen luottokelpoisuus kansainvälisillä finanssimarkkinoilla oli todennäköisesti jo kärsinyt. Odotettavissa olevaa sotaa ajatellen Mannerheim uskoi Saksan lopulta häviävän sen kuten edelliselläkin kerralla.⁷⁷ – Hallituksen tilanteenarvio oli kuitenkin toinen. Vielä 7.7.1939 Erkko korosti Kalliolle Mannerheimin hermoilevan turhia. Mitään sotaa ei tulisi.⁷⁸

Kirjeitse ja suullisesti Paasikivi koetti virittää keskustelua myös Erkon kanssa. »Kun minulla on se paha luonne, että otan kaikki asiat kovin raskaasti, en ole voinut olla yötä päivää tuumimatta näitä meidän ulkopolitiikan asioita». Voitaisiinko Englannilta ja Saksalta saada jonkinlainen garantia Venäjää vastaan? Se saattaisi kenties vaikuttaa edes moraalisesti. Olivathan suurvallat taanneet Belgiankin. Jos Englanti ei Venäjän takia suostuisi garantiaan, sitä voitaisiin pyytää vaikuttamaan Kremliin Ahvenanmaan asiassa Suomen ja Ruotsin pyrkimyksille suotuisaan suuntaan. Ylipäänsä Helsingin suhteet Moskovaan olivat kovin huonot, mutta Paasikivi ei katsonut voivansa esittää mitään konkreettista niiden parantamiseksi. Asiaa pitäisi kuitenkin harkita. »Sillä onpa mitä mieltä tahansa Wenäjästä, tosiasia on, että me emme pääse sen naapuruudesta. Maantiede on siinä määräävänä. Ahvenanmaan asia osoittaa, että vaikka olemme suvereeninen valtio ja meillä on selvät juridiset oikeudet, niin tosiasiat voivat tulla niitä vahvemmiksi». ⁷⁹

Huoliensa vaivaama Paasikivi kääntyi 17.7.1939 myös vanhan ystävänsä Väinö Tannerin puoleen. Eikö Venäjän-suhteiden parantamiseksi voitaisi tehdä mitään? Erkko oli maininnut niiden olevan korrektit, mutta se ei riittänyt. Mikä oli Venäjän tarkoitus Suomeen nähden? Tähdättiinkö maan itsenäisyyden lopettamiseen tai peräti tunkeutumiseen Atlantin rannikolle saakka? Jos taas kysymys oli ainoastaan rajoitetuista turvallisuuseduista, pyrkimys Suomen erottamiseen Pohjoismaista tuntui käsittämättömältä. Itse asiassa Kreml noudatti täysin päinvastaista politiikkaa kuin mitä sen pitäisi. Eikö Tanner voisi virittää keskusteluja venäläisten kanssa?

Paasikiven mielestä Tannerin pitäisi myös koettaa vaikuttaa puoluetovereihinsa Ruotsin hallituksessa, jotta nämä edelleenkin jatkaisivat yhteistyötä Suomen kanssa, ei vähiten Ahvenanmaan asiassa. Se merkitsisi myös arvokasta moraalista tukea Helsingille. Jos Neuvostoliitto tekisi mahdottomaksi Suomen pohjoismaisen linjan noudattamisen, aseellista apua täytyisi »pakosta ja tahtomattamme» etsiä muualta. Tämä ei olisi venäläisten etujen mukaista, mikä heidän pitäisi voida ymmärtää. Muuten Paasikivi, osittain aivan samoin sanakääntein, toisti Mannerheimin kanssa käydyissä keskusteluissa esiin tulleita näkökohtia.⁸⁰

Marsalkan vaikutus näkyy myös siinä, että Paasikivi nyt asetti kyseenalaiseksi hallituksen keväällä tekemän päätöksen viisauden sen kieltäytyessä aluevaihdosta. Näin siitäkin huolimatta, että Paasikivi itse oli tuolloin hyväksynyt Erkon kannan. Mannerheimilta omaksumansa mielipiteen Suomenlahden pikkusaarten merkityksettömyydestä maan puolustukselle lähettiläs ilmaisi omana henkilökohtaisena käsityksenään myös kabinettisihteeri Bohemanille. Venäjän ko. saariin kohdistuva valtausoperaatio ei riittäisi Suomelle syyksi neutraliteetista luopumiseen, vaan asia kuitattaisiin todennäköisesti pelkällä protestilla.⁸¹

Päiväkirjassaan lähettiläs purki tyytymättömyyttään kuultuaan kollegansa Yrjö-Koskisen lähteneen Moskovasta lomalle. Vallitsevassa tilanteessa tällainen ei ollut sopivaa. »Yrjö-Koskinen on passiivinen. Hänen olisi pitänyt ajatella, miten saataisiin välit Venäjän kanssa parannettua. Mutta hän kuuluu olevan laiska ja ottaa asiat myös virkamiehen kannalta. Tai ehkä hän on sairas mies. Se on eri asia, jos niin on laita».⁸² Ärtynyt ja tuloksetta ulospääsytietä etsivä valtioneuvos jätti ottamatta huomioon, ettei Ahvenanmaan kysymyksen jo tapahtunut pysähtyminen paikoilleen tietenkään johtunut Yrjö-Koskisen henkilöstä. Omalta kohdaltaan Paasikivi päätti olla lähtemättä lainkaan lomalle ja pysytellä virkapaikallaan eroamispäiväänsä (1.12.1939) saakka.⁸³

Paasikiven sosialistiystävälleen osoittamiin kysymyksiin oli tietenkin vaikea antaa valmiita vastauksia. Tanner kuitenkin arvioi Venäjän ennen muuta ajattelevan omaa puolustustaan eikä valloituksia. Valtiovarainministeri asettui siis itänaapurin tavoitteita ajatellen »suppealle» kannalle, jota myös Mannerheim oli edustanut. Pikkusaarten luovuttamisella suhteiden parantaminen saattoi Tannerin mielestä olla mahdollisuuksien rajoissa. Tällainen yrityskin nostattaisi silti kotimaassa sisäpoliittisen myrskyn. Omia suhteitaan Venäjän uusiin edustajiin Suomessa, »mitättömiin miehiin», Tanner piti vähäisinä. Sesongin alkaessa voisi ehkä joitakin mahdollisuuksia avautua. Ruotsalaisia kollegojaan hän sen sijaan tapaisi matkustaessaan syyskuun puolivälissä Tukholman kautta.

Valtiovarain käytöstä vastuunalaisena ministerinä Tanner oli huolissaan budjetin joutumisesta epätasapainoon puolustuslaitoksen mittavien menojen vuoksi. Selvää ärtymystä hän osoitti Mannerheimia ja hänen vaatimuksiaan kohtaan. Sotaa pelätessään iäkäs marsalkka oli menettänyt hermonsa ja hänet olisi päästettävä menemään. Tanner vakuutti Paasikivelle: »Minä en usko sotaan, niin järjettömäksi ei maailma voi tulla. Onko silloin järkevää tehdä taloudellinen asema kestämättömäksi käyttämällä nyt jo kaikki resurssinsa»?⁸⁴

Vastauksessaan Paasikivi moitti Tanneria liiallisesta optimismista. »Wenäjän valloitusaikomuksiin nähden en ole niin varma kuin Sinä. Joka tapauksessa ovat viime ajan tapahtumat osottaneet, että Wenäjä tahtoo saada meidät samoinkuin Wiron ja Latvian jonkunlaisiksi vasallivaltioikseen ja se on jo ankara asia». Georgian, Azerbaidzanin ja Armenian bolsevikit olivat jo aikaisemmin valloittaneet palauttaen keisarillisen Venäjän rajat niiltä osin.

Koko kehitys näytti kulkevan pieniä valtioita vastaan suurvaltojen päättäessä keskenään myös niistä, kuten Moskovankin neuvottelut osoittivat.

»Minä olen edelleen sitä mieltä, että pienten valtioiden olemassaolo riippuu pääasiallisesti moraalisista tekijöistä. Ellei saada mailmassa sitä aksiomia tunnustetuksi, että pienillä kansoilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja että tämä on myös suurten kansojen ja ihmiskunnan etujenkin mukaista, ei meitä pieniä loppujen lopuksi mikään pelasta. Sentähden toivoisin edelleen, että pienten kansojen joukosta nousisi mies, joka kykenisi tämän asian esille nostamaan. Mutta sitä ei näy. Pienillä kansoilla ei ole nykyään suuria miehiä. Ei niitä ole suurillakaan kansoilla (paitsi kentiesi Hitler Saksalla, mutta hänenkin suuruutensa on vielä epätietoinen)… Puhuin edellä moraalisista tekijöistä pienten valtioiden tukena. Mutta kun toistaiseksi niitä ei ole, niin ei meillä nähdäkseni ole muuta keinoa kuin olla valmiit puolustamaan itseämme niin paljon kuin kykenemme ja myymään henkemme niin kalliisti kuin mahdollista. Me emme ole mitään tsekkejä. Näin ollen ei ole muuta mahdollisuutta kuin varustaa niin paljon kuin suinkin kykenemme ja olla valmiit ampumaan vihollista jokaisesta kadun kulmasta, jos se päällemme hyökkää. Sentähden teillä hallituksessa ei mielestäni ole mitään muuta mahdollisuutta kuin hankkia varat varustuksiin.

Mannerheimin päästäminen eroamaan olisi näissä oloissa »puolustamatonta», ja Paasikivi pitikin ystävälleen pitkän saarnan marsalkan puolesta. »Ei tarvitse kauvaa puhella Mannerheimin kanssa havaitakseen, miten intelligentti ja kokenut hän on. Keitä muita upseereita meillä on? Ei suorastaan ketään, joka kykenisi suurempiin tehtäviin». Paasikivi ei luottanut Tannerin uskoon rauhan kestämiseen.

»Sinä sanot vain, että ‘niin järjettömäksi ei mailma voi tulla’. Miten voit sanoa tällaista Sinä, joka olet ollut mukana tämän vuosisadan alusta aikain? Missä olet nähnyt järjen vallitsevan viimeisten neljän vuosikymmenen aikana?… Minun mielestäni on enemmän mahdollisuuksia sodan kuin rauhan puolella. Mutta mitä me voimme tällaisissa oloissa tehdä muuta kuin koettaa olla valmiita pahimman varalle. Jos se voidaan välttää, niin hyvä. Kallis vakuutusmaksu on silloin menetetty, mutta sitä ei voi auttaa».⁸⁵

Pari viikkoa Tannerille osoitetun kirjeen valmistumisen jälkeen Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop lensi Moskovaan neuvottelumatkalleen, jonka tuloksena allekirjoitettiin 23.8.1939 hyökkäämättömyyssopimus molempien suurvaltojen etupiirijaon vahvistavine salaisine lisäpöytäkirjoineen. Illuusiottomalle Paasikivelle tämä ei merkinnyt totaalista yllätystä. Monista vaihtoehdoista huonoin vain oli toteutunut. Annikki-tytär kirjoitti Genevestä 24.8.1939:

»Nythän on sitten tapahtunut se maailmaa mullistava tapaus, josta jo Brionissa viime vuonna oli Isän kanssa puhe – Saksan ja Venäjän pacti… Muistan, kuinka Isä sanoi: Jos Saksa ja Wenäjä tekevät liiton, silloin muodostavat ne niin hirvittävän voiman, että niiden käsissä on Eurooppa’».⁸⁶

Joachim von Ribbentropin lentäessä takaisin Berliiniin Euroopan rauhan aikaa oli jäljellä vielä tasan viikko.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4