Ajauduttuaan keväällä ja kesällä 1944 rauhankysymystä koskeviin erimielisyyksiin Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon kanssa Paasikivi jäi niin hyvin Hackzellin kuin Castreninkin hallitusta muodostettaessa ulkopuolelle. Samasta syystä ei liian myöntyväiseksi katsottua valtioneuvosta otettu mukaan välirauhanneuvotteluja varten Moskovaan matkanneeseen valtuuskuntaan. Tilanteeseen vaikutti myös presidentti-ylipäällikkö Mannerheimin loukkaantuminen Paasikiven maan aikaisempaan politiikkaan kohdistamasta, osittain julkisesta arvostelusta, jonka marsalkka tulkitsi jälkiviisauden sävyttämäksi opportunismiksi.
Näin yksioikoinen ei asetelma kuitenkaan välttämättä ollut. Pienen maan elinehdoksi vanha valtioneuvos näki sopeutumisen suurpoliittisten voimasuhteiden muutoksiin ja niiden etenkin lähialueilla luomiin uusiin tilanteisiin. Syksyllä 1944 hän piti jo selvänä Neuvostoliiton kehittymistä – todennäköisesti pitkäksi ajaksi eteenpäin – Manner-Euroopan johtavaksi sotilasmahdiksi. Pelastuakseen Suomen oli tunnustettava tämä tosiasia ja opittava elämään rinnakkain suurvaltanaapurinsa kanssa niin, että sekin pitäisi luoteisen pikkuvaltion itsenäisyyttä etujensa kannalta parhaana ratkaisuna.
»Poliitikko» Paasikivi nousi »historiantutkija» Paasikiven edelle siinä, että hän osaksi inhimillisistä turhamaisuussyistä, mutta ennen kaikkea vakuuttaakseen itäistä naapuria ja opettaakseen kovakalloista kansaansa pyrki yksinkertaistamaan ja sovittamaan – vaihtelevalla menestyksellä – myös aikaisemmat kannanottonsa näin hahmottuvaan linjaan. Yksilötasolla valtioneuvosta auttoi kadehdittava kyky hypätä yli ja »unohtaa» varhaisemmat arviointinsa niiltä osin kuin ne eivät enää vastanneet muuttuneiden olojen vaatimuksia. Vaikka Paasikivi ei etukäteen voinutkaan olla varma onnistumisestaan, hän tahtoi silti uskoa »historialliseen tehtäväänsä», Suomen kansan johdattamiseen uuden kansainvälisen tilanteen mukaiselle tielle.
Syksyn 1944 koettelemusten myötä presidentti Mannerheimin ja hänen neuvonantajiensa piirissä vakiintui vähitellen käsitys, ettei ilman maan johtavan Venäjä-spesialistin, valtioneuvos Paasikiven palveluksia tultaisi ajan mittaan toimeen. Harminsa nielleen marsalkan ponnistukset onnistuivat lieventämään syrjäytymisestä aiheutuneen Paasikiven katkeruuden ja taivuttamaan tämän yhteistyöhön. Aluksi huomion kohteena oli Suomi-Neuvostoliitto-Seuran ohjaaminen toivotuille raiteille estämällä kommunistien pääsy monopoliasemaan sen piirissä. Valvontakomission tuella Paasikivi tässä myös pitkälti onnistui, vaikka Seura sittemmin käytännössä muuttuikin suurelta osin äärivasemmiston työvälineeksi.
Kominternin hajoittamisen jälkeen »kansallista demokratiaa» suosineen yleislinjansa mukaisesti Stalin oli antanut Helsinkiin lähtevälle Ždanoville varovaista menettelyä koskevat ohjeet. Suuren tehtävän, Hitlerin lyömisen, ollessa vielä kesken tilanne Suomessa tuli pitää vakaana ja sosialismin toteuttaminen siellä sai jäädä odottamaan vuoroaan kauempana tulevaisuudessa. Toistaiseksi pysyivät etualalla Moskovan välittömät sotilaalliset ja taloudelliset intressit. Niinpä Mannerheimin provosoimista piti toistaiseksi välttää.
Varovaisuuteen kehotti alkuvaiheessa myös pelko oikeiston – kenties suojeluskuntien avulla – toteuttamasta kaappauksesta Helsingissä Unkarin »Nuoliristin» malliin. Sen estämiseksi tarvittaisiin vanhan marsalkan arvovaltaa. Nähtäväksi jäi, pystyisikö ja haluaisiko rauhan tehnyt Suomen valtionjohto taata Neuvostoliiton minimiedut. Ellei näin kävisi, turvauduttaisiin varalla pidettyihin kommunisteihin.
Lokakuun loppuun 1944 tultaessa Moskova katsoi tilanteen vakiintuneen niin pitkälle, että voitiin siirtyä kannattamaan Neuvostoliiton kanssa paremmin asioimaan pystyvää laajapohjaista hallitusta, jossa myös kommunistit olisivat mukana hankkimassa kokemusta tulevaisuutta varten. Rauhanoppositiossa toimineisiin uusiin kykyihin verrattuna Moskova näki ministeristön johdossa mieluummin vanhan, koetun Paasikiven, ainoan ei-kommunistisen suomalaispoliitikon, jonka Stalin henkilökohtaisesti tunsi ja jota hän myös arvosti. Haluttaessa pelata varman päälle valtioneuvoksella olisi Mannerheimin rinnalla parhaat edellytykset taivutella mahdollisimman laajat kansalaispiirit uuden politiikan taakse. Tämä sopi myös Castrenin tilalle uutta, muuttuneisiin oloihin paremmin sopivaa pääministerikandidaattia etsivien suomalaisten poliitikkojen piirustuksiin.
Hallitusneuvottelujen yhteydessä Paasikivi oli joustavuutta osoittaen valmis pitkälle menevään avaukseen vasemmalle. Tähän häntä taivuttelivat osaltaan valvontakomissioon yhteyttä pitävät »aivoriihen» jäsenet Mauno Pekkala, Reinhold Svento, Urho Kekkonen ja Kaarlo Hillilä. Paasikiven suostuttua kommunistien »diskonttaamiseen» hyväksymällä heidän joukostaan hallitukseensa yhden ministerin (Yrjö Leinon) LVK helpotti osaltaan pääministeriehdokkaan työtä kieltämällä »kuutosia» kaatamasta hanketta liian pitkälle menevillä vaatimuksilla. Myös kommunisteja varoitettiin, ettei Paasikiven yritys saanut epäonnistua.
Sitkeimmin vastusti kommunistien mukaantuloa presidentti Mannerheim, joka kuitenkin lopulta joutui antamaan periksi. Marsalkan kärsimä tappio ei jäänyt vaille vaikutusta hänen myöhempään varaukselliseen suhtautumiseensa uuteen hallitukseen. Toisaalta Mannerheimin voimien vähittäinen ehtyminen sekä hänen puutteellinen siviilihallinnon ja sisäpolitiikan tuntemuksensa laajensivat Paasikiven toiminta-alaa siirtäen käytännössä ensisijaisen vastuun valtakunnan asioista pääministerin harteille.
Uuden hallituksen kiireellisimmiksi tehtäviksi nousivat sotakorvauskysymyksen ratkaisu ja maanhankintalain aikaansaaminen. Kun pääministeri yleensä katsoi, ettei hänen aikansa riittänyt talousongelmiin paneutumiseen, nämä kaksi probleemaa muodostivat selvän poikkeuksen. Paasikivelle sotakorvaukset merkitsivät velvoitetta, joka poliittisista syistä oli tinkimättä täytettävä. Sodan voittaneen suurvallan oikeutuksella Neuvostoliitto ajoi läpi tahtonsa tavaroiden hinnoittelussa, mikä merkitsi suomalaisten taakan huomattavaa kasvua. Erityisen vaikeaksi, joskin Suomen teollisuuden tulevan rakenteen kannalta merkittäväksi, osoittautui toimitusten painottuminen maan perinteisten vientiartikkelien sijasta metalliteollisuuteen. Pääministerin toimivallan rajoja hipoen Paasikivi allekirjoitti joulukuussa 1944 Neuvostoliiton kanssa sotakorvaustoimitusten perussopimuksen, joka loi pohjan tuleville toimituksille.
Luovutetun Karjalan väestön siirryttyä vastoin Paasikiven toiveita supistuneeseen Suomeen hän »tunnusti tosiasian» ja lähti vuoden 1944 jälkeisessä agraaripolitiikassaan siitä, että siirtoväki oli asetettava maansaajien joukossa etusijalle ja. vastaavasti jätettävä rintamamiehet sivuun. Laajempana yhteiskuntapoliittisena lähtökohtana Paasikivellä oli tässä se, ettei Suomessa hänen mielestään enää tarvittu lisää maatalousväestöä vaan ainoastaan peltopinta-alaa. Nämä näkemykset veivät pääministerin törmäyskurssille hallituksen vasemmistolaisen ja maalaisliittolaisen enemmistön kanssa.
Kiistan keskeisiksi kysymyksiksi tulivat maantarvitsijoiden käyttöön varattavan valmiin pellon määrä, uudisraivauksen osuus sekä pakkoluovutuksen käyttäminen maanhankinnan keinona. Kaikissa näissä kiistoissa Paasikivi joutui erouhkauksistaan huolimatta antamaan periksi.
Asiaa mutkisti vielä erikseen kielikysymys. Paasikiven näkemyksen mukaan siirtoväen asuttaminen oli toteutettava niin, ettei motsinkielisten ja kaksikielisten kuntien »luonnetta kielellisessä suhteessa» muuteta. Hallituksen pääministeri sai omalle kannalleen, mutta eduskunnassa hänen kielipolitiikkansa kohtasi voimakasta vastustusta. Haluamatta lykätä maanhankintalain käsittelyä yli parlamenttivaalien Paasikivi asetti kantansa puolustukseksi peliin koko arvovaltansa, ja hänen merkityksensä olikin keskeinen lain luotsaamisessa eduskunnassa vallinneiden ristiriitojen lävitse hyväksytyksi lakitekstiksi.
Paasikiven toisen hallituksen lyhyenä toimintakautena keskeiseen asemaan nousivat sotasyyllisyyskysymys ja keväällä 1945 pidettävät eduskuntavaalit, jotka olivat läheisessä yhteydessä toisiinsa. Jo marraskuun lopussa 1944 Ždanov huomautti Paasikivelle Suomessa esiintyvän tavanomaisten sotarikollisten lisäksi myös Tannerin kaltaisia sotasyyllisiä (vinovniki voiny). LVK:n puheenjohtajan ja äärivasemmiston yhteisenä intressinä tässä vaiheessa oli sotasyyllisyysargumentin avulla työntää syrjään Väinö Tanner lähimpine kannattajineen. Sama koski myös tiettyjä johtavia porvarillisia poliitikkoja. Näin parannettaisiin kommunistien, kuutosten ja sosiaalidemokraattien opposition mahdollisuuksia vaaleissa ja lujitettaisiin edellytyksiä maan »demokratisoimiselle». Vasemmiston vaalinäkymien parantamiseen tähtäsi osaltaan Ždanovin vaatimuksesta tapahtunut aseveliliiton lakkauttaminen tammikuussa 1945.
Valvontakomissio jatkoi Paasikiven hallitukseen kohdistuvaa painostustaan Jelisejevin ja Orlovin keskittyessä erityisesti Kekkosen sekä Wuoren pehmittämiseen. Palvelualtis Leino taas ei muokkausta tarvinnut. Suomalaisten täytyisi ymmärtää, ettei Neuvostoliitto halunnut olla tekemisissä Tannerin ja hänen kaltaistensa kanssa. Viivytystaktiikan omaksuneen Paasikiven tavoitteena oli näissä oloissa taivuttaa sota-ajan näkyvimmät poliitikot vetäytymään syrjään julkisista tehtävistä sekä ennen kaikkea ehdokkuudesta kevään 1945 eduskuntavaaleissa. Näin ehkä vältyttäisiin oikeudenkäynneiltä. Tiettyjen nimeltä mainittujen poliitikkojen väistyminen sivuun saatiinkin aikaan nimenomaan Paasikiven arvovaltaan nojautuen.
Niinikään pääministeri pyrki voittamaan aikaa vastatessaan tammikuussa 1945 eduskunnassa »kuutosten» sotasyyllisyysasiaa koskeneeseen kyselyyn. Asian selvittämistä varten perustetun Hornborgin komitean työskentely kestikin aina seuraavaan kesään saakka.
Ždanoville eduskuntavaalit muodostivat testin, joka väistämättä osoittaisi myös Moskovalle hänen politiikkansa onnistumisen tai epäonnistumisen. Saataisiinko Suomen kansa näyttävästi lähtemään uudelle neuvostoystävälliselle linjalle, vai äänestäisikö se sitkeästi entisiä »taantumuksellisia» poliitikkojaan? Uskottavuuskysymys tuntui Ždanovista sitä tärkeämmältä, kun hän tiesi politiikkansa herättäneen Moskovassa myös arvostelua »kovan linjan» miesten taholla.
Vaalien merkitystä korostaessaan huolestunut kenraalieversti varoitti mm. Paasikiveä, Kekkosta, Enckelliä ja Wuorta – Jaltan julistusta »yläkanttiin» tulkiten – liittoutuneiden saattavan puuttua asioihin, jolleivat äänestystulokset osoittautuisi tyydyttäviksi. Puhuttelusta säikähtäneen Wuoren ehdittyä radioesiintymisessään yhdistää Jaltan deklaraation Suomen talous- ja yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen sosialistiseen suuntaan Paasikivi omassa radiopuheessaan rauhoitti mielialoja sanoutumalla tältä osin irti aikaisemmin hyväksymästään Wuoren kannanotosta. Sen sijaan pääministeri »konjunkturisteista» huomauttaneen Ždanovin kanssa käymänsä keskustelun pohjalta suositteli valitsemaan eduskuntaan »uusia kasvoja», joilla ei ollut »menneisyyden painolastia hartioillaan».
Pyrkiessään vaikuttamaan vaalitulokseen Ždanov turvautui kepin lisäksi myös porkkanaan. Kansan enemmistön mielialojen rauhoittamiseksi suomalaisten kommunistien yhteydet Moskovaan jäädytettiin toistaiseksi. Tammikuun lopussa 1945 solmittu kauppasopimus, ns. »karamellisopimus» merkitsi Suomen elintarviketilanteen huomattavaa parannusta. Positiivisen vastaanoton saivat myös korkeatasoiset kulttuurivaltuuskunnat sekä varsinkin suurella menestyksellä Etelä-Suomen kaupungeissa konsertoinut puna-armeijan kuoro.
Välirauhanehtojen täyttämiseen liittyvien ongelmien ohella Paasikiven hallituksen enemmistön huolenaiheena oli vasemmalta tuleva, kasvava ulkoparlamentaarinen paine. Se ei tullut esiin vain sotasyyllisyysasiassa vaan myös monissa muissa – ei vähiten taloudellisissa kysymyksissä – uhaten johtaa maan sekasortoon. Vaikka Suomelle jäikin kuljettavaksi varsin kapea tie, yhteiskuntajärjestelmän jatkuvuus tuli kuitenkin koettaa säilyttää.
Sinänsä epärealistiset vaatimukset välittömästä paluusta sotaa edeltäneisiin reaalipalkkoihin, »vuoden 1938 elintasoon», johtivat jatkuviin, hallitukselle suuria vaikeuksia tuottaneisiin työselkkauksiin. Toisaalta Paasikivi monien vanhojen ekonomistiystäviensä närkästykseksi katsoi työmarkkinoiden paineen vallitsevissa oloissa siinä määrin ylivoimaiseksi, ettei kotimaisen valtiovelan järjestämiseen jäänyt toistaiseksi muuta mahdollisuutta kuin inflaatio. Ennen sotakorvausten maksamista loppuun paluu »vuoden 1938 elintasoon» pysyisi epärealistisena tavoitteena.
Tässäkin oli siis viime kädessä kyse ajan voittamisesta tärkeämpinä pidettyjen, välirauhasta suoranaisesti johtuvien ongelmien ratkaisemista varten. Antaessaan joustavasti periksi inflaatiolle Paasikivi asettui toisaalta jyrkästi vastustamaan joidenkin ministeriensä hallituksen iltakoulussa esittämiä, eri toimialoja koskevia sosialisointivaatimuksia.
Helsingin hallituksen – kuten myös LYK:n ja Moskovan – mielestä vaalit sujuivat siedettävästi kaikkien edellämainittujen tahojen säilyttäessä kasvonsa. Paasikiven näkökulmasta SKDL:n äänimäärä pysyi kohtuullisuuden rajoissa, kun taas porvarillisen enemmistön – vaikka niukan – pysyminen voimassa osoitti yhteiskunnan vakautta todistavaa uskollisuutta ja konservatismia. Toisaalta suurvaltojen ilmaisema suhteellinen tyytyväisyys vaalien tulokseen merkitsi, että näin oli saatu poistetuksi tärkeä ulkoinen syy sekaantua maan sisäisiin asioihin, mikä pitkällä tähtäyksellä edisti tilanteen vakautumista.
Vaalien jälkeen SKP:n taholla kaavailtiin uutta, kommunistivetoista hallitusta syrjäyttämällä ensin Mannerheim presidentinvirasta. Hänen tilalleen tuli nostaa Paasikivi, joka ei ehkä kieltäytyisi tehtävästä. Leinon Ždanoville esittämän suunnitelman mukaan nyt muodostettava kabinetti tukeutuisi SKDL:n lisäksi »kanssamatkustajiin», joihin kuuluisi 15 sosiaalidemokraattisen opposition edustajaa, 8-10 ruotsalaista, 7-10 maalaisliittolaista ja pari edistysmielistä.
Hanke kuitenkin kaatui Ždanovin vastarintaan kenraalieverstin todetessa, ettei laskelma riittänyt eduskuntaenemmistöön. Epävarman »ottopoikajärjestelmän» sijasta tarvittiin kolmen suuren puolueen (SKDL:n, SDP:n ja maalaisliiton) yhteistyösopimus, jonka liittymisen Neuvostoliiton yleiseen kansanrintamataktiikkaan Ždanov tosin jätti mainitsematta. Liioin hän ei informoinut paikallisia kommunisteja siitä, että sekä Suomessa että sen rajojen ulkopuolella laajaa arvovaltaa nauttivaa Mannerheimia tarvittiin vielä sekä puolustusliittohankkeen että asekätkentäasian ratkaisun yhteydessä.
Niinpä kenraalieversti huomauttikin kommunisteille marsalkan voivan tulla »taitetuksi» vain vähitellen. Sitä varten SKP:n tuli hankkia itselleen tukikohtia valtionhallinnossa, ennen muuta sisäministerin virka. Viimeksi mainitussa kohdassa myös onnistuttiin kaikkien puolueiden itsestään selvänä pitämän pääministerikandidaatin Paasikiven vastarinnasta huolimatta. Kun »kolme suurta» ei keskenään pystynyt sopimaan yksityiskohtaisesta salkkujaosta, Paasikivelle jäi henkilövalinnoissa liikkuma-alaa, jota hän käytti hyväkseen mm. ulko- ja opetusministerien nimittämisen kohdalla.
Ždanovin ohjeita noudattaneiden SKDL:n edustajien käymissä neuvotteluissa SDP:n ja maalaisliiton kollegojen kanssa päädyttiin »kolmen suuren yhteistoimintasopimukseen», jossa määriteltiin vastedes noudatettavan ulko-, sisä-, talous- ja sosiaalipolitiikan perusteet. Ilmaistessaan periaatteellisen kannatuksensa hankkeelle Paasikivi ei antanut erityistä merkitystä tietyille radikaaleille sanamuodoille, vaikka hän myöhemmin niihinkin puuttui. Oleellista pääministerin kannalta oli äärivasemmiston kytkeminen hallitusvastuuseen, jonka avulla saataisiin jonkinlainen vakuus heidän toimimisestaan laillisessa ja parlamentaarisessa järjestyksessä. Kommunistit oli mukautettava yhteiskuntaan. Myöhemmin Paasikivi totesikin kolmen suuren sopimuksen olleen »suureksi osaksi lorua».
Yhteistyöohjelman kärkevimmät kohdat Paasikivi jätti sivuun jo huhtikuussa 1945 omakätisesti laatimassaan hallitusohjelmassa, jonka hän saman tien hyväksytti eduskunnassa. Tällöin hallituksen muodostamiseen tyytyväinen SKDL tosin protestoi laimeasti ja tuloksetta joitakin sanamuotoja vastaan. Päiväkirjassaan pääministeri erityisesti tähdensi kysymyksen olevan kommunistien sitomisesta parlamentaariseen järjestelmään. Porvarillisellakaan taholla ei Paasikiven mielestä näytty tajuavan asian oleellisinta puolta, nimittäin sitä, mitä kolmen suuren sopimuksesta oli jätetty pois, koska hallitus oli sitoutunut ainoastaan ohjelmassaan mainittuun positiiviseen sisältöön.
Keskeiseksi tavoitteekseen Paasikiven ministeristö asetti välirauhansopimuksen luoman tilapäisstatuksen mahdollisimman pikaisen poistamisen, mikä samalla merkitsisi vapautumista valvontakomissiosta. Keinona rauhanprosessin nopeuttamiseksi ja toivottujen alueellisten tarkistusten saavuttamiseksi nähtiin Neuvostoliiton kanssa solmittava sotilassopimus, josta Mannerheim oli tehnyt aloitteen jo tammikuussa 1945. Moskovassa myös Paasikiven hyväksymää hanketta pidettiin kuitenkin ennenaikaisena. Sen vuoro tulisi vasta yhteisymmärryksessä länsivaltojen kanssa palautettavien diplomaattisuhteiden ja rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Vain rannikkopuolustuksen yksityiskohdista päästiin keväällä 1945 sopimukseen. Pääministeri Paasikiven valtioneuvoston pöytäkirjaan 3.3.1945 sanelema toteamus sotatilan vallitsemisesta Suomen ja Saksan välillä 15.9.1944 lähtien jäi vaille suoranaisia käytännön seuraamuksia.
Saksan antautumisen jälkeen toukokuussa 1945 LVK:n puheenjohtajan pakeille saapunut Paasikivi halusi tietoja Neuvostoliiton aikeista välirauhanehtojen helpottamiseen ja yleensäkin lopulliseen rauhantekoon nähden. Ždanov kuittasi tiedustelun vastakysymyksellä Suomen tulevaisuudensuunnitelmista. Voitiinko ystävyyspolitiikan jatkuvuuteen luottaa? Vahvistettuaan tämän pääministeri heitti pallon jälleen kenraalieverstille, joka viittasi maansa Ranskan ja Tsekkoslovakian kanssa solmimiin sopimuksiin. Voisiko Suomi ajatella jotakin vastaavaa? »Yksityisenä mielipiteenään» Paasikivi katsoi, ettei jälkimmäinen vaihtoehto olisi »hullumpi». Ystävällisessä hengessä käyty keskustelu jäi toistaiseksi tähän.
Pääministeri ryhtyi nyt presidentin ja ulkoministerin tukemana tarmokkaasti valmistautumaan tammikuussa kesken jääneisiin sotilassopimusneuvotteluihin hankkien aikomukselleen myös Ruotsin hallituksen periaatteellisen kannatuksen. Hankkeeseen innostuneet Paasikivi ja Enckell katsoivat sitoutuneensa yritykseen jo siinä määrin, etteivät he voisi jäädä hallitukseen, jos paktin läpiajo Suomessa epäonnistuisi.
Toukokuun lopussa ja kesäkuussa Paasikivi vielä teki aloitteen tiedustellen Ždanovilta hankkeen ajankohtaista vaihetta. Olisi hyvä, jos Suomen yleistä mielipidettä voitaisiin vähitellen muokata suopeaksi suunnitelmalle. Kenraalieverstin ilmoituksen mukaan »pallo» oli kuitenkin Moskovalla, jossa asiaa parhaillaan harkittiin.
Tuloksia ei kuulunut Stalinin valmistautuessa heinäkuussa 1945 pidettävään Potsdamin huippukokoukseen, jossa Saksan entisten »satelliittien» asian oli määrä tulla kokonaisuudessaan käsiteltäväksi. Näin myös tapahtui »kolmen suuren» sopiessa viiden vallan (Britannian, Ranskan, Kiinan, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain) ulkoministereistä koostuvan neuvoston perustamisesta Saksan puolella taistelleiden Euroopan maiden rauhansopimusten suunnittelua varten. Diplomaattisuhteiden solmimisesta entisiin »satelliitteihin» kukin voittajasuurvalta päättäisi itsenäisesti erikseen. Suomen osalta viimeksi mainitut ratkaisut tehtiin jo elokuussa 1945.
Paasikiveen Potsdamin huippukokouksen kommunikea mainintoineen ulkoministerineuvoston perustamisesta teki kaksijakoisen vaikutuksen. Rauhanprosessi oli toki lähtenyt liikkeelle, mutta aikaa näytti silti kuluvan vieläkin paljon. Kuinka kauan hän jaksaisi monien ratkaisemattomien ongelmien keskellä?
Lopullisen rauhan viivästyessä Moskova katsoi voivansa osittain – mutta vain osittain – lieventää niitä välirauhanehtoja, joiden tuli olla voimassa ainoastaan Saksan antautumiseen saakka. Päätöksellään Stalin aiheutti ärsyyntyneelle Paasikivelle ja hänen hallitukselleen hankalan perustuslaillisen ongelman, joka viimein jouduttiin ratkaisemaan Neuvostoliiton haluamalla tavalla. Toisaalta generalissimuksen oma-aloitteinen tarjous sotakorvausten maksuajan pidentämisestä kuudesta kahdeksaan vuoteen kevensi taloudellisesti ylikuormitettujen suomalaisten taakkaa.
Suurvaltojen ulkoministerineuvoston kokoontuessa Lontoossa syyskuussa 1945 rauhansopimusten valmisteluprosessin lähteminen liikkeelle herätti luonnollisesti huomiota myös kohteiksi joutuneissa voitetuissa maissa, ei vähiten Suomessa. Erityistä aktiivisuutta osoittivat kotiseutunsa menettäneet karjalaiset pyrkien vaikuttamaan Paasikiven hallitukseen välirauhansopimuksen alueellisten artiklojen tarkistamiseksi. Ensimmäisenä askeleena Mannerheim, Paasikivi ja Enckell kaavailivat Ruotsin aloitteellisuutta Lontoon välityksellä Kremlin suuntaan Suomen välirauhanehtojen lieventämiseksi lopullisessa sopimuksessa. Puolueettomuusrikettä varova ulkoministeri Östen Unden kuitenkin suoralta kädeltä kieltäytyi puuttumasta asiaan.
Jäljelle jäivät siten vain suorat yhteydenotot Neuvostoliittoon ja Iso-Britanniaan. Kenraalieversti Ždanov teki Paasikivelle ja Enckellille selväksi valtuuksiensa rajoittuvan välirauhansopimuksen täyttämisen valvontaan. Lopullisen rauhan kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Muutenkin suomalaisten, mikäli he eivät halunneet vaarantaa suhteitaan Neuvostoliittoon, tulisi välttää Karjalan kysymyksen ottamista esille. Saatuaan myöhemmin »Instanssin» (s.o. Stalinin) ohjeet Ždanov saattoi havaita menetelleensä Moskovan linjan mukaisella tavalla. Samansuuntaiset vastaukset kysymyksiinsä suomalaiset saivat luonnollisesti myös Neuvostoliiton ulkoministeriön edustajien taholta. Lontoon Foreign Office puolestaan antoi lähettiläs Wuoren ymmärtää, että Helsingin tuli kääntyä asiassaan suoraan Moskovan puoleen. Hänen Majesteettinsa Hallitus ei siihen voinut puuttua.
Lontoon ulkoministerikonferenssin päätyttyä täydelliseen epäonnistumiseen suurvallat saavuttivat vihdoin myöhäissyksyllä 1945 käydyissä jatkoneuvotteluissa yksimielisyyden siitä, että »satelliittien» rauhansopimusten valmistelua jatkettaisiin Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan varaulkoministerien muodostamassa kollegiossa, joka kokoontuisi Lontoossa vuoden 1946 alussa. Yrityksistään huolimatta suomalaisilla ei toistaiseksi ollut mitään tietoa siitä, millä tavoin heitä mahdollisesti kuultaisiin rauhansopimuksen valmisteluprosessin yhteydessä.
Hallituksen uusimisen jälkeen keväällä 1945 kommunistit ja kuutoset saattoivat »kolmen suuren» sopimukseen vedoten ryhtyä entistä määrätietoisemmin vaatimaan vastuuseen niitä, jotka kantoivat »menneisyyden taakkaa hartioillaan». Enää ei kuitenkaan riittänyt pelkkä syrjäänvetäytyminen, vaan sen rinnalle nousi tavoitteeksi yhteiskunnan merkittävien virkapaikkojen miehittäminen vasemmiston edustajilla.
Merkittävimmin jalansijaa saavutettiin Valpossa ja Yleisradiossa. Paasikiven myöntyvyys näillä kohdin kuvasteli jälleen hänen taktista yleislinjaansa. Hallituspolitiikan menestyminen edellytti kommunistien lojaalia myötävaikutusta. »Ellei niin, ei mitään tule meidän tulevaisuudestamme.» Valpon uusimista helpottivat asekätkentäjutun selvittämisen aiheuttamat paineet, joiden katsottiin edellyttävän myös henkilökunnan lisäystä. Muussa tapauksessa pelättiin venäläisten ottavan tutkimusten johdon käsiinsä.
Yleisradionkin asiassa Paasikivi tähtäsi kommunistien kytkemiseen myönnytystaktiikan avulla suomalaiseen yhteiskuntaan. Senvuoksi vanha konservatiivi oli valmis kannattamaan heidän ehdokkaansa Hella Wuolijoen, joka sitäpaitsi nautti myös hallituksen omassa piirissä laajaa kannatusta, nimittämistä Yleisradion pääjohtajaksi. Ohjelmapoliittinen linja sai nyt osittain uusien toimittajien avulla entistä vasemmistolaisemman sävytyksen.
Muuten henkilövaihdokset valtion virkakoneistossa jäivät suhteellisen vähiin joidenkin edellisvuosien politiikkaan ja hallintoon näkyvästi vaikuttaneiden henkilöiden (mm. Risto Rytin, J. W. Rangellin, Rolf Nevanlinnan, L. Arvi P. Poijärven, Armas Arvelon jne.) joutuessa jättämään paikkansa. Eräitä liike-elämän piirissä toimineita henkilöitä koskevat, mm. länsivaltojen taholta esitetyt muistutukset taas unohtuivat pian ilman että Paasikiven tarvitsi niihin puuttua.
Armeijalle vakavaa suoneniskua merkitsi keväällä 1945 paljastunut asekätkentäjuttu, jonka seurausvaikutukset ulottuivat puolustusvoimain korkeimman johdon kokoonpanoon (Erik Heinrichs ja A. F. Airo) saakka. Toimenpiteet pohjautuivat LVK:n Paasikiveen ja hänen hallitukseensa suuntaamaan voimakkaaseen painostukseen. Asekätkentäjutusta huolimatta kommunistien yritykset armeijan saamiseksi »kansanvaltaiseen» (s.o. SKP:n) kontrolliin onnistuttiin silti torjumaan, millä seikalla oli myöhempiä, kevään 1948 tapahtumia ajatellen huomattava vaikutus.
Euroopan sodan päättyessä 1945 liittoutuneet suurvallat eivät vielä olleet lopullisesti päättäneet, miten voitettujen maiden johtohenkilöiden kohtalo olisi ratkaistava. Siksi Neuvostoliitto ei Suomenkaan kohdalla aluksi pitänyt kiirettä. Toisaalta tuli täällä huolehtia siitä, ettei asia päässyt hautautumaan viivytystaistelua käyvien suomalaisten helmikuussa perustamaan Hornborgin komiteaan. Maaliskuun eduskuntavaalien jälkeen valvontakomission tihentyvät huomautukset heikensivät vähitellen Paasikiven ja Kekkosen toivoa puhdistuspolitiikan riittävyydestä ongelmasta selviytymiseen.
LVK:n inspiroiman kommunistien ulkoparlamentaarisen liikehdinnän paisuessa kesän tullen yhä laajempiin mittoihin RKP:n ja maalaisliiton taholla ryhdyttiin etsimään ulospääsyä tilanteesta hallitukselle osoitettavan välikysymyksen avulla. Sotasyyllisyyskysymystä ei voitaisi ratkaista torikokouksissa vaan valtiollisesti vastuunalaisissa elimissä. Passiiviseksi jättäytyminen saattaisi johtaa LVK:n puuttumiseen asiaan ja sen käsittelyn siirtämiseen Moskovaan.
Parlamentaarisesti varsin erikoislaatuisella tavalla pääministeri – tosin aluksi epäröityään – siunasi etukäteen välikysymyksen, jonka laadintaan oikeusministeri Kekkonen tarmokkaasti osallistui. Vastauksessaan Paasikivi yhä edelleen koetti siirtää painopisteen puhdistuspolitiikan puolelle. Eduskuntakäsittelyssä Hertta Kuusinen kuitenkin Ždanovin aloitteesta nimesi »pääsotasyyllisiksi» Risto Rytin, J. W. Rangellin, Edwin Linkomiehen, Väinö Tannerin sekä T. M. Kivimäen. Vaikka parlamentti ilman äänestystä hyväksyikin Paasikiven vastauksen,keskustelun kiivaus näytti viittaavan pelkän puhdistuspolitiikan riittämättömyyteen ongelman poistamiseksi päiväjärjestyksestä.
Heinäkuun puolivälissä valmistunut, tasapuoliseksi historialliseksi analyysiksi osoittautunut Hornborgin komitean mietintö ei tarjonnut syytteisiin tarvittavaa juridista pohjaa. Ždanovin voimakkaasti painostama Kekkonen ryhtyi nyt oikeuskansleri Tarjanteen tukemana kaavailemaan varta vasten säädettävän, taannehtivan poikkeuslain ja erikoistuomioistuimen varaan rakentuvaa ratkaisua. Tätä ei Paasikivi toistaiseksi vielä halunnut hyväksyä.
Elokuun 8. päivänä 1945 solmitulla Lontoon sopimuksella liittoutuneet suurvallat pääsivät keskenään yhteisymmärrykseen sotarikos- ja sotarikolliskäsitteiden määrittelystä Nürnbergin oikeudenkäyntiä varten perustettavaa kansainvälistä sotilastuomioistuinta silmällä pitäen. Yleisen taustan selvittyä Kreml halusi saada nyt myös suomalaiset liikkeelle. Aikansa vastaan harattuaan LVK:n ja kotimaisten kommunistien yhtäaikaisen painostuksen kohteeksi joutunut Paaasikivi teki 12.8.1945 johtopäätöksensä takautuvan poikkeuslain säätämisen ja siihen perustuvan erikoistuomioistuimen perustamisen välttämättömyydestä. Kun pääministeri siihen saakka oli toistuvasti korostanut asian tulevan hoidetuksi voimassa olevan lainsäädännön pohjalla, ratkaisu oli hänelle hyvin vaikea.
Sotasyyllisyyslain käsittelyä eduskunnassa ja yleisen mielipiteen taivuttamista hankkeen kannalle Paasikivi seurasi tarkasti puuttuen tarvittaessa asian kulkuun myös omakohtaisin puheenvuoroin. Erityisesti hän otti kontolleen vanhan puolueensa, kokoomuksen, muokkaamisen. Presidentti Mannerheimin myöntyminen lakiesityksen antamiseen – tietyin molempien vanhojen herrojen yhdessä sopimin tekstilievennyksin – oli myös pitkälti Paasikiven ansiota. Mannerheimin ilmoittauduttua sairaaksi pääministeri joutui presidentin estyneenä ollessa vielä 12.9.1945 vahvistamaan sotasyyllisyyslain. »Minun pitää olla mukana loppuun saakka. Kohtalo ei säästä minua.»
Sotasyyllisyystutkinnan ohjaus ja valvonta jäivät kuitenkin ensi sijassa oikeusministeri Kekkosen huoleksi hallituksen päämiehen pysytellessä etäämmällä, vaikka hän saikin ottaa vastaan Ždanovin moitteita hitaasta menettelystä ja »suurten sotarikollisten» liian hienotunteisesta kohtelusta.
Oikeudenkäynnin lähestyessä Paasikivi ministeristönsä johdossa omaksui jarrumiehen roolin onnistuen viivyttämään mm. syytettyjen vangitsemista. LVK:lle ei prosessia saanut tehdä liian helpoksi. Toisaalta virkamiesasemaansa vetoavan vanhan ystävän Kivimäen irrottaminen vaaravyöhykkeestä epäonnistui kuten myös syytettyjen tutkintavankeuden korvaaminen kotiarestilla. Oikeudenkäynnin tuli olla mahdollisimman julkinen, kuitenkin niin, ettei kotimaisten tiedotusvälineiden sallittaisi »halveerata» itäistä naapuria.
Varsinaisen prosessin aikana Kekkosen tukeman Paasikiven ensisijaiseksi tehtäväksi tuli iskunvaimentajan tavoin yhtäältä korostaa LVK:lle Suomen oikeusjärjestelmään oleellisesti kuuluvan riippumattoman tuomioistuinlaitoksen kunnioittamisen reaalisuutta. Toisaalta hän joutui taivuttelemaan maan yleistä mielipidettä sekä eritoten tuomioistuimen puheenjohtajaa ja jäseniä ottamaan huomioon – pahempien seurausten välttämiseksi – välirauhansopimuksen 13. artiklaan vetoavan valvontakomission kannan. Tämä koski niin hyvin oikeuden välipäätöksellä tapahtunutta neljän syytetyn vapaalle jalalle laskemista kuin myös sittemmin puolustuspuheiden sensurointia ja loppuvaiheessa LVK:n sanelemia definitiivisiä tuomioitakin. Pääministerin henkistä taakkaa lisäsi mahdollisuus joutua itsekin vastaamaan tuomioistuimen eteen.
Kun arvovallaltaan Paasikiveä heikompi Kekkonen oli heinäkuussa 1945 kaavaillut elinkautisesta määräaikaisiin kuritushuonerangaistuksiin ulottuvaa asteikkoa, Paasikiven johdolla käydyn, puoli vuotta kestäneen puolustustaistelun tulosta ei voida pitää huonona. Stalinille ja Molotoville Ždanov moittikin täydellä syyllä pääministeriä syntyneistä »vaikeuksista». Kekkonenkin oli eritoten loppuvaiheessa liikaa samaistunut vanhaan herraan. Jos pääministerinä olisi ollut esimerkiksi Wuori, hallitus »nykyisessäkin kokoonpanossaan» olisi Ždanovin mielestä helposti suoriutunut tehtävästään. Nyt sen sijaan menestys voitiin turvata vain LVK:n taholta harjoitetun systemaattisen ja itsepintaisen painostuksen avulla.
Paasikiven hallituksen nimittämisen jälkeen marraskuussa 1944 iäkäs presidentti Mannerheim joutui käytännön asioiden hoidossa yhä enemmän sivuun. Passiivisuudestaan ja eristyneisyydestään huolimatta valtionpäämies Mannerheim merkitsi sodanjälkeisessä siirtymävaiheessa laajoille väestöryhmille eräänlaista isähahmoa, joka jo pelkällä nimellään ylläpiti luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Häntä ei siksi haluttu päästää pois.
Marsalkan roolia yhteiskuntajärjestystä stabiloivana tekijänä ei Paasikivikään tuolloin kiistänyt, vaikka hän keväällä 1945 tulikin ilmaisseeksi Leinolle kiinnostuksensa tasavallan päämiehen virkaan. Toisaalta pääministerin suhdetta presidenttiin rasitti Mannerheimin kieltäytyminen vuoden 1945 alkupuolella asettumasta varauksitta tukemaan hallitusta sotasyyllisyyskysymyksessä, minkä Paasikivi taas tulkitsi merkiksi epälojaalisuudesta.
Mannerheimin jo ennestäänkin horjuvassa terveydentilassa tapahtui selvä käänne huonompaan suuntaan syksyllä 1945. Heikentyvä marsalkka oli näin menettämässä pääministerin kannalta käyttökelpoisen roolinsa selkänojana kommunistien vaatimuksia vastaan ja muuttumassa pikemminkin käytännön politiikan hoidossa hyödyttömäksi painolastiksi. Jäljelle jäi vain hänen – konkreettisten näyttöjen harvetessa – vähitellen kaventuva symboliarvonsa kansan mielialan ylläpitäjänä.
Jouduttuaan tavan takaa oman raskaan urakkansa lisäksi hoitamaan myös presidentin tehtäviä Paasikiven hermot alkoivat vähitellen kiristyä. Ongelman ratkaisun tarjoaisi siirtyminen arvovallaltaan painavampaan mutta työtaakaltaan kevyempään valtion päämiehen virkaan. Aktiivisena taustavoimana toimi Paasikiven tilalle hallituksen johtoon tähtäävä oikeusministeri Kekkonen, joka Moskovassa O. W. Kuusisen kanssa käymänsä neuvottelun pohjalla uskoi varmistaneensa Mannerheimin syrjäyttämiselle myös Neuvostoliiton tuen. Todellisuudessa viimeisen sanan (ennen Stalinia) sanoi kuitenkin LVK:n puheenjohtaja, kenraalieversti Ždanov, joka ei vielä ollut valmis tekemään lopullisia johtopäätöksiään.
Päinvastoin Neuvostoliiton johto oli kiinnostunut sairaslomalle lähtevän marsalkan etelänmatkan suuntaamisesta Portugalin sijasta Krimille tai Kaukasiaan, missä Stalin parhaillaan oleskeli. (Viimeksi mainitusta seikasta suomalaiset eivät olleet tietoisia.) Suunnitelman myöhästyminen esti kuitenkin sen toimeenpanon.
Seuraajaehdokkaana Paasikivi ei voinut avoimesti osallistua Mannerheimin syrjäyttämiseen, joka tehtävä jäi lähinnä Kekkosen junailtavaksi. Oman lisävärinsä kuvioon toi sotasyyllisyysprosessi. Kekkosen mukaan kansan kestokykyä ajatellen tasavallan presidentti oli pelastettava joutumasta kytketyksi Säätytalon oikeudenkäyntiin. Tarkoitus saavutettaisiin marsalkan matkustaessa lääkärintodistuksen nojalla ulkomaille, Portugaliin, jossa hänen tuli pysytellä vuoden loppuun saakka, koska päätökset syytteiden nostamisesta tuli lain mukaan tehdä viimeistään 31.12.1945.
Vielä mieluisampana vaihtoehtona pääministeriksi tähtäävä Kekkonen ja häntä taustalla tukeva Paasikivi kuitenkin näkivät presidentin eron jo ennen Portugalin-matkaa. Hanketta vastaan puhui kuitenkin sen äärimmäinen arkaluontoisuus. Ei saanut antaa sellaista kuvaa, että hallitus oli »potkimassa pois» kansallissankari Mannerheimia. Tästä varoitti erityisesti Paasikivi.
Ratkaisun viivästyessä pääministerin hermostuminen ja kyllästyminen kasvoivat. Taktiikaksi tuli, että hän tämän tästä jäi kotiin työskentelemään tai lepäämään ilmoittaen valtioneuvostoon olevansa sairas. Kekkosenkin mielestä menetelmä kyllä ennemmin tai myöhemmin kypsyttäisi Mannerheimin pyytämään eroa. Ennustus osui kuitenkin harhaan. Eero A. Wuoren saapuessa hallituksen taivuttelemana Mannerheimin luokse suosittelemaan jo ennen Portugalin-matkaa tapahtuvaa eroa onneton ministeri, joka vain runsasta vuotta aikaisemmin oli ollut pyytämässä marsalkkaa presidentiksi, tuli nyt käytännössä ulosheitetyksi. Eroasia lykkääntyi toistaiseksi.
Tasavallan presidentin palattua 2.1.1946 Portugalista Helsinkiin hänen henkilääkärinsä tri Lauri Kalaja joutui toteamaan, ettei matka ollut johtanut toivottuihin tuloksiin. Sairaalahoitoon joutunut valtion päämies oli edelleenkin työkyvytön, eikä hänen toipumisensa varaan voitu juurikaan enää laskea. Muutaman viikon kuluttua Kalaja lääkärinlausunnossaan totesikin työkyvyttömyyden pysyväksi.
Virallista eronpyyntöä presidentti ei kuitenkaan halunnut jättää sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ollessa vielä kesken. Kieltäytyminen lähtemästä tavalla, joka voitiin tulkita paoksi, ei perustunut ainoastaan uskoon virka-aseman tarjoamaan suojaan mahdollisia syytteitä vastaan vaan myös haluun estää ylipäällikkönsä alaisina toimineiden upseerien joutuminen »vaaravyöhykkeeseen». Siksi oli odotettava tuomioiden julistamista. Tämän jälkeen kävisi myös päinsä todeta välirauhansopimuksen tärkeimpien artiklojen tulleen täytetyiksi, mikä tarjoaisi sairaalle presidentille kiistattoman moraalisen oikeuden vetäytyä lepoon. Paasikiven hermot äärimmilleen kiristänyt pitkä odotus, jonka varrella hänen sotasyyllisyysprosessin kuluttamat omatkin voimansa olivat vähenemässä, päättyi viimein Mannerheimin 4.3.1946 lähettämään eronpyyntöön.
Eduskunnan toimesta tapahtunut Paasikiven valitseminen presidentiksi maaliskuussa 1946 avasi tien hallituksen uudistamiselle. Kekkosen pyrky pääministeriksi kuitenkin tyrehtyi hänen sotasyyllisyyskysymyksessä noudattamansa politiikan valvontakomissiossa synnyttämään tyytymättömyyteen. Kolmen suuren puolueen edustajien ja presidentin käymissä monivaiheisissa neuvotteluissa päädyttiin vihdoin SKDL:n Mauno Pekkalan johtamaan hallitukseen.
Maailmanpoliittisen tilanteen kärjistyminen keväällä 1946 sekä Moskovaan pysyvästi palanneen Ždanovin ja Malenkovin välille kehittynyt valtataistelu heijastuivat myös Neuvostoliiton Suomen-politiikkaan, jossa tuolloin horjuttiin kahden suuntauksen välillä. Yhtäällä oli Ždanovin alkuperäinen »maltillinen» linja, toisaalla taas aggressiivisempi asenne, johon osa SKP:n johtoa asetti toivonsa NKP:n keskuskomitean uuden kansainvälisen osaston yllyttämänä. Offensiivisen suuntauksen pääesteenä Suomessa nähtiin kenraalieverstin aikaisemmat ohjeet sisäistänyt Yrjö Leino.
Moskovaan huhtikuussa 1946 saapuneet Ville Pessi, Hertta Kuusinen ja Aili Mäkinen saivat kiristyvää linjaa myötäilemään joutuneelta Ždanovilta ohjeet puhdistuspolitiikan ja sensuurin laajentamisesta sekä maareformin ja sosialisoinnin jouduttamisesta. Myös Leinoon nähden oli ryhdyttävä tarmokkaisiin toimenpiteisiin.
Kotiin palanneen kolmikon ehtimättä vielä polkaista käyntiin Ždanovin vaatimusten täyttämiseen tarvittavaa joukkoliikettä NKP käytti hyväkseen Helsingissä vappujuhlien yhteydessä 1946 tapahtuneita järjestyshäiriöitä, joista viime kädessä voitiin syyttää poliisilaitoksesta vastaavaa sisäministeriä. Painostusta tehostaen LVK vaati tuloksellisesti Pekkalan hallitukselta »leväperäisten poliisiviranomaisten» rankaisemista sekä YK:n ja Neuvostoliiton vastaisen propagandan estämistä välirauhansopimuksen edellyttämällä tavalla.
Asemansa puolesta kamppaileva Leino ja säikähtynyt Pekkalan hallitus saivat kuitenkin »neuvostovastaisia» järjestöjä koskevissa lakkauttamishankkeissaan vastaansa tasavallan presidentin. Asiaanpuuttumisellaan Paasikivi onnistui pelastamaan uhanalaisista organisaatioista Kokoomuksen Nuoret, Reserviupseeriliiton ja Ilmailuliiton. Muutenkin valtion päämiehen mitta alkoi täyttyä. »Nyt saisivat nootit loppua.»
Vielä negatiivisempi vaikutus presidenttiin oli kommunistien yhtäältä Moskovan käskystä ja toisaalta »alhaalta» tulevan paineen purkamiseksi toukokuussa käynnistämällä joukkoliikkeellä, joka huipentui eduskuntatalon edessä 7.6.1946 järjestettyyn suurmielenosoitukseen. Suorastaan vallankumouksellisen mielialan siivittämä hanke lässähti kuitenkin pahoin puoluejohdon väittäessä astumasta ratkaisevalla hetkellä väkivaltakynnyksen yli.
Moskovan yritys SKP:n radikalisoimiseksi osoittautui siten operaationa hätäiseksi ja lyhytnäköiseksi joukkoliikkeen lopahtamisen vaikuttaessa päinvastoin hyvin negatiivisesti puolueen kannattajien mielialoihin. Toisaalta paine Ždanovia kohtaan Moskovassa helpottui kesällä 1946 hänen saavuttaessaan väliaikaisen yliotteen Stalinin avustajien keskenään käymässä valtataistelussa.
Epäonnistuneen yrityksen negatiivisiin seurauksiin kuului kolmen suuren puolueen yhteistyölle aiheutettu pysyvä takaisku liittokumppanien karsastaessa ulkoparlamentaarista painostusta, joka näin uhkasi saattaa kommunistit eristyksiin. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja SAK:ssa jo ennestään heikentynyt vasemmisto-oppositio kääntyi niinikään touko-kesäkuun tapahtumien säikäyttämänä oikealle.
Johtopäätöksensä tehnyt presidentti Paasikivi otti myös selvästi etäisyyttä kommunisteihin. Äärivasemmisto piti tosin edelleenkin vetää mukaan (inlemma) yhteiskuntaan, mutta se jäi nyt myöhemmän ajan murheeksi.
Ensi sijalle tuli Paasikiven mielestä asettaa järjestyksen palauttaminen ja eduskunnan määräysvallan korostaminen, mitä hän erityisesti tähdensi valtioneuvoston iltakoulussa pitämässään puhuttelussa. Muutos pantiin merkille myös kommunistien itsensä taholla. Presidentti, jossa he vielä keväällä 1945 näkivät »suuria kehitysmahdollisuuksia edistyksellisessä mielessä», oli vuotta myöhemmin muuttunut Ville Pessin silmissä »hyvin vankaksi taantumuksellisten asianajajaksi».
Puoli vuotta kestäneen ponnistelun tuloksena Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan ulkoministerit sekä heidän apulaisensa saivat heinäkuussa 1946 valmiiksi luonnokset Italian, Romanian, Unkarin, Bulgarian ja Suomen rauhansopimuksiksi, jotka oli määrä ottaa lähempään tarkasteluun myöhemmin kokoontuvassa »21 kansakunnan rauhankonferenssissa» Pariisissa. Suomalaisille, yhtä vähän kuin muillekaan voitetuille »satelliiteille», ei heidän sopimusluonnoksensa sisällöstä toistaiseksi kerrottu. Epäselvänä pysyi niinikään kysymys siitä, missä määrin ja milloin asianomaisten maiden edustajia kuultaisiin ennen lopullisten päätösten tekoa.
Helsingissä ei kuitenkaan jääty odottamaan kädet ristissä. Moskovaan ja Lontooseen suunnattujen tiedustelujen tuloksettomuudesta huolimatta päätettiin silti Paasikiven johdolla ryhtyä keräämään ja valmistelemaan omia näkökohtia, jotka voitaisiin aikanaan esittää voittajille. Tällöin keskityttiin yhtäältä rajakysymykseen sekä toisaalta sotakorvauksen alentamiseen. Erityisen vaikutuksen presidenttiin teki asiaan jo aikaisemmin perehtyneen kenraali Erik Heinrichsin laaja muistio, jossa hän päätyi ehdottamaan Viipurin kaupungin (ympäristöineen) sekä Porkkalan alueen pohjoisosan palauttamista Suomelle. Vastikkeeksi voitaisiin tarjota puolustusliittoa.
Paasikiven johtama työryhmä piti erityisen tärkeänä kosketuksenottoa Neuvostoliittoon ennen virallista rauhankonferenssia, koska siellä tuskin enää voitiin odottaa myönnytyksiä. Hyväksymättä enää kompensaatioksi puolustusliittoa presidentti ajatteli tarjottavaksi Jäniskosken aluetta Lapista. Englannin kanssa tulisi neuvotella sitä kiinnostavista asioista myöhemmin.
Välirauhanehtojen lieventämiseen pyrkivä, pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta, jonka matkaa pidettiin myös sisäpoliittisesti tärkeänä, lähti Moskovaan huhtikuussa 1946. On syytä korostaa Neuvostoliiton jo tätä ennen päässeen Lontoossa brittien kanssa täydelliseen yhteisymmärrykseen niin hyvin Suomen rajoista kuin sotakorvauksistakin. Näin ollen Stalinilla, joka Leinon välityksellä oli etukäteen hyvin selvillä vieraiden pyrkimyksistä, ei ollut mitään syytä suostua heidän ao. ongelmia koskeviin ehdotuksiinsa. Muissa taloudellisissa kysymyksissä hän sen sijaan oli valmis osoittamaan joustavuuttaan.
Varovaisesti esiintyneen Pekkalan valtuuskunnan Moskovassa saaman kielteisen vastauksen jälkeenkin Paasikivi piti kiinni aluekysymyksen ottamisesta esille Pariisin rauhankonferenssissa, vaikka tuloksista ei juuri ollutkaan toiveita. Karjalan luovuttaminen merkitsi Suomelle taloudellisestikin raskasta menetystä, joka teki elämän entistä vaikeammaksi. Tästä asiasta vaikenemista ei oma kansa ymmärtäisi, ja ihmettelyä syntyisi myös maan rajojen ulkopuolella. Hallitusta syytettäisiin jälkikäteen toimettomuudesta ja puuttuvasta halusta tehdä kaikki mahdollinen tilanteen korjaamiseksi. Myös venäläiset voisivat jälkikäteen sanoa, etteivät suomalaiset puhuneet rauhankonferenssissa mitään Karjalasta. Presidentin näkökohdat saavuttivat Pekkalan, Enckellin, Sventon ja myöhemmin hallituksen ulkoasiainvaliokunnan hyväksymisen.
Saatuaan tälle pohjalle rakentuvat Paasikiven seikkaperäiset ohjeet, joissa tähdennettiin kaiken neuvostovastaisen juonittelun välttämistä sekä yksituumaisen esiintymisen tärkeyttä, Mauno Pekkalan johtama, hallituspuolueiden edustajista koostuva valtuuskunta lähti 13.8.1946 »21 kansakunnan rauhankonferenssiin» Pariisiin. Pian kävi selville, ettei Helsingissä sovittu pohja pitänyt.
Vastustaessaan (tosin menestyksettä) Pekkalan nimittämistä valtuuskunnan puheenjohtajaksi Paasikivi oli perustellut kantaansa ennustamalla kommunistien myöntyvän Pariisissa »kaikkeen». Leinon vietyä Pekkalan heti 14.8.1946 muun delegaation tietämättä Neuvostoliiton Pariisin-suurlähetystöön Molotovin puheille Suom n pääministeri pantiinkin tiukkoihin ohjaksiin. Saatuaan jo aikaisemmin Sundströmiltä selonteon Pekkalan aiotun puheen sisällöstä, jonka tämä nyt itse vahvisti, Molotov aikaisemmista keskusteluista piittaamatta totesi läntisten piirien yllyttämän Suomen esittävän rajakysymystä ja sotakorvausten alentamista koskevia aivan uusia vaatimuksia, jotka merkitsivät »tervaisen lusikan työntämistä ystävyyden hunajapurkkiin».
Säikähtänyt pääministeri myönsi auliisti Molotovin väitteen lännen painostuksesta aivan oikeaksi ja lupasi ryhtyä yhdessä ministeri Leinon kanssa määrätietoiseen taisteluun Paasikiven ohjeisiin nojautuvaa valtuuskunnan enemmistöä vastaan.
Neuvostoliittolaisten muistiinpanojen valossa Molotovin taktiikka on varsin selvästi havaittavissa. Vieraillessaan huhtikuussa Moskovassa Pekkalan delegaatio ei rohjennut yksilöidä Suomen aluetoivomuksia. Nyt Neuvostoliiton etujen mukaista oli peloitella asianomaiset mahdollisimman passiivisiksi myös Pariisissa. Tilannetta ei Helsingin valtuuskunnan kannalta suinkaan parantanut Pekkalan asettuminen venäläisten kannalle hyväksymällä Molotovin täysin perusteettoman väitteen ulkopuolisten Suomeen kohdistamasta painostuksesta.
Puhuttelu teki toivotun vaikutuksen. Vaikka valtuuskunnan jäsenet Österholm, Voionmaa ja Heljas seuraavana päivänä ilmaisivatkin tyytymättömyytensä presidentin vaatimaa yksimielisyyttä rikkovaan ja neuvotteluasemia heikentävään pääministerin menettelyyn, ulkoministeri Enckell katsoi kuitenkin, että Molotovin kannanoton jälkeen puheen pitäminen Paasikiven vahvistamassa muodossa merkitsisi protestia.
Päätökseksi tuli tekstin muotoilu ja lyhentäminen jättämällä pois viittaukset talvisotaan sekä vuosisatojen aikana historiallisesti ja kansallisesti Suomeen kuuluneeseen Karjalaan. Kuitenkin mainittiin aluemenetysten aiheuttamista taloudellisista vaikeuksista ja niiden osaltaan ylläpitämästä toivosta helpotusten saamiseksi. Ehdotus sotakorvausten vähentämisestä »esimerkiksi» 100 miljoonalla dollarilla jäi entiselleen.
Muutokset eivät riittäneet Neuvostoliitolle. Enckellin luettua vastuusta kieltäytyneen Pekkalan sijasta Suomen valtuuskunnan lausunnon konferenssin yleisistunnossa 15.8.1946 Molotov ilmaisi tyytymättömyytensä, jonka varaulkoministeri Andrei Vyšinski muutaman päivän kuluttua vielä jyrkemmässä muodossa toisti puheilleen kutsumilleen Pekkalalle ja Enckellille.
Vaikka Molotovin puheesta loukkaantunut Paasikivi aluksi kehottikin valtuuskuntaa protestoimaan Pariisissa, delegaatio ei kuitenkaan katsonut aluemuutoksista käytävän taistelun jatkamista enää tarkoituksenmukaiseksi. Ns. poliittisten artiklojen kohdalla taas tyydyttiin muutosehdotuksia tekemättä vain viittaamaan Suomessa vallitsevaan tilanteeseen. Sotilasartiklojen kohdalla pysyteltiin suomalaisten alkuperäisten ehdotusten puitteissa. Samalle kannalle asettuivat lopulta Helsingissä Paasikiven johdolla myös hallitus ja eduskunnan »luottamusmiesten» kokous. Suomi pysyi periaatteessa entisellä linjallaan, mutta Pariisin valtuuskunnalle jätettiin »tarpeellinen liikkumavapaus», mikä käytännössä merkitsi luopumista rajanmuutoksia koskevien toivomusten esittämisestä.
Moskovan epäluulo Helsinkiä ja sen tarkoitusperiä kohtaan oli kuitenkin siinä määrin voimakas, ettei siellä tyydytty Molotovin ja Vyšinskin esittämiin varoituksiin. Hertta Kuusisen palattua ohjeet mukanaan Moskovasta Helsinkiin tuloksena oli sittemmin »rauhankriisin» nimellä tunnettu SKP:n kampanja, joka johti puolueen entistä suurempaan eriytymiseen blokkikumppaneistaan. Presidenttiin kohdistunut painostus taas kasvatti jo edellisen kevään liikehdinnästä ärsyyntyneen Paasikiven vastenmielisyyttä kommunisteja kohtaan. Tunne oli epäilemättä molemminpuolinen. Kotimaassa käyneet Pekkala ja Leino eivät liioin jääneet paitsi presidentin kiukusta.
Voionmaan raportoitua Paasikivelle valtuuskunnan ei-kansandemokraattisten jäsenten Pariisissa kokemasta »henkisestä painostuksesta, poliittisesta terrorista ja paniikkimielialasta» presidentille tarjoutui tilaisuus korjata tilannetta Neuvostoliiton uuden lähettilään A. N. Abramovin kanssa käymässään keskustelussa. Hän korosti Helsingissä hyvin tiedettävän välirauhanehtojen tarkistuksen – myös Pariisissa – riippuvan yksin Neuvostoliitosta. Konferenssikutsun lopulta tultua suomalaiset eivät raskaiden menetystensä jälkeen voineet ra joittua sanomaan vain olevansa tyytyväisiä. Se pitäisi jokaisen ymmärtää. Toisaalta Paasikivi – päinvastoin kuin Pekkala – jyrkästi torjui syy tökset suomalaisten vetoamisesta ulkopuoliseen apuun Neuvostoliittoa vastaan. Jollei muutosehdotuksia esitetty, mitä merkitystä valtuuskunnan oleskelulla Pariisissa sitten olisi?
Keskustelu, jossa Paasikivi avoimesti viittasi myös talvisotaan, päättyi suotuisan ilmapiirin vallitessa. Kieltämättä presidentin käyttäytyminen poikkesikin selvästi edukseen Pariisin valtuuskunnan »paniikkimielialasta». Venäläisten vakuuttuminen siitä, etteivät suomalaiset konspiroineet yhdessä lännen kanssa, heijastui välittömästi Pariisissa positiivisena käänteenä molempien valtuuskuntien keskinäisissä suhteisissa.
Samaan suuntaan vaikutti rauhankonferenssin loppuvaiheen yleinen sujuminen vailla suurvaltojen välisiä vakavia kriisejä. Muutokset ulkoministerineuvoston laatimiin sopimusluonnoksiin jäivät suhteellisen vähäisiksi. Niinpä Suomen osalta oltiin Pariisin rauhankonferenssin päättyessä lokakuussa 1946 lähes samassa pisteessä, mistä heinäkuussa oli lähdetty liikkeelle.
Helsingissä tilannetta tarkasteleva J. K. Paasikivi ei puolestaan löytänyt Pariisin konferenssista mitään sellaista periaatetta, jolle tuleva rauha voisi rakentua. Wienin kongressissa v. 1815 perusteemana oli ollut legitimiteetti ja Pariisissa v. 1919 taas erityisesti presidentti Wilsonin ajama kansojen itsemääräämisoikeus sekä oikeudenmukaisuus. »Nyt ei Pariisin herroilla ole mitään aatteellista ja periaatteellista johtotähteä ja tarkoitusta. Misere (Voi surkeutta –T.P.).»
Suurvaltojen ulkoministerineuvosto päätti »satelliittien» rauhansopimusten viimeiset yksityiskohdat New Yorkissa vuoden 1946 lopussa pitämässään kokouksessa. Vaikka Suomenkin sopimuksen johdantoon sisältynyt maininta »oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaisesta ratkaisusta» jäi pahasti karvastelemaan Paasikiven mieltä, tämä yksityiskohta ei tietenkään voinut estää hänen nimittämänsä delegaation osallistumista »satelliittien» sopimusten allekirjoitusseremoniaan Pariisissa 10.2.1947.
Lopullisen rauhan solmimisen jälkeen Moskovassa epäiltiin suomalaisten saattavan käyttää asemansa vahvistumista uuden ulkopoliittisen linjansa tarkistamiseen. Tällaisen kehityksen estämiseen tähtäsi kenraalieversti Ždanovin viimeiseksi jäänyt käynti Helsingissä helmikuussa 1947. Vieras ilmaisi tällöin hämmästyksensä kuulemistaan aikeista korvata Pekkalan kabinetti toisella. Merkitsikö hallituksen ero sen solmiman rauhansopimuksen tulkitsemista virheeksi?
Äärivasemmistoa lukuun ottamatta kaikkien muiden hallituspuolueiden edustajat korostivat kuitenkin yhteen ääneen ulkopoliittisen linjan pitävyyttä maan sisäisiin kysymyksiin liittyvistä erimielisyyksistä huolimatta.
Vaikka kommunistit kritikoivat voimakkaasti mm. Paasikiveä, Ždanov piti heitä silti yhä edelleen liian heikkoina kantamaan yksin vastuuta maan tulevaisuudesta. Politiikassaan Neuvostoliitto joutuisi siksi edelleenkin rakentamaan kolmen puolueen blokin ja viime kädessä Paasikiven varaan. Presidentin asemaa Moskovan silmissä vahvisti vielä hänen pian Ždanovin lähdön jälkeen SNS-lehdelle antamansa haastattelulausunto Suomen taistelemisesta Neuvostoliiton rinnalla, jos joku ulkovalta yrittäisi tätä kautta käydä itäisen naapurin kimppuun.
Pariisin rauhansopimuksen ratifiointiprosessi viivästyi keväällä ja kesällä 1947 useita kuukausia viime kädessä Italian sopimukseen liittyneen taktikoinnin ja jarrutuksen vuoksi. Vaikka Paasikivi eduskunnalta saaminsa valtuuksin päättikin 18.4.1947 valtioneuvostossa ratifioida sopimuksen, loppuratkaisun edellyttämää kansainvälisen kokonaisasetelman selkiintymistä jouduttiin odottamaan syyskuuhun saakka. Viimeinen muodollisuus, Suomen rauhansopimusasiakirjan tallettaminen Neuvostoliiton ulkoministeriöön, tapahtui 15.9.1947, ja muutamaa päivää myöhemmin LVK poistui Paasikiven jäähyväissanojen saattelemana lopullisesti Helsingistä.
Moskovassa huhtikuussa 1946 Hertta Kuusiselle, Ville Pessille ja Aili Mäkiselle pitämässään puhuttelussa Ždanov asetti suomalaisten kommunistien ensisijaiseksi tavoitteeksi sosialisoinnin ja maareformin ohella virkakoneiston puhdistamisen. Keväällä käydyn kampanjan tuloksena muodostetun Aholan komitean lokakuussa 1946 valmistunut kolmisivuinen mietintö lakiesityksineen tarjosi väljyydessään äärivasemmistolle käyttökelpoisen lähtökohdan virkamieskysymyksen esilleottoon.
Hankkeen etenemisen pääesteeksi tuli kuitenkin määrätietoiseen vastarintaan ryhtynyt presidentti Paasikivi. Huolimatta Pekkalan hallituksen useaan otteeseen ilmaisemasta valmiudesta Aholan komitean ehdotukseen pohjautuvan lakiesityksen antamiseen Paasikivi tarkoituksellisesti viivytti asiaa hankkimalla lausuntoja eri tahoilta mm. K. J. Ståhlbergilta, Urho Castrenilta, Kaarlo Kairalta, Virkamiesliitolta, Lainvalmistelukunnalta ja viime vaiheessa myös Korkeimmalta hallintooikeudelta. Vaikka oikeusministeri Eino Pekkala välillä jo uhkasi erollaan, oltiin virkamieslain kohdalla kesällä 1948 yhä samassa tilanteessa, mistä kaksi vuotta aikaisemmin oli lähdetty liikkeelle.
Käytännön tasolla, virkanimityksissä, Paasikivi piti ensisijaisina kriteereinä muodollista pätevyyttä ja asianomaisen kokemusta, ts. virkavuosien määrää. Tämä on useimmiten selitetty iäkkään presidentin konservatiivisuudella ja hänen jo nuoruudessaan vuosisadan vaihteessa sisäistämällään ajattelutavalla. Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, että sodanjälkeisinä levottomina vuosina kyseessä olevaan periaatteeseen vetoaminen tarjosi valtion päämiehelle samalla käyttökelpoisen keinon varmistaa keskeisten virkojen pysyminen systeemiin juurtuneiden, »luotettavien» henkilöiden käsissä.
Virkamiespuhdistukseen verrattava kohtalo oli sosiaalidemokraattien ja kommunistien välisen monivaiheisen taktikoinnin kohteeksi joutuneella teollisuuden ja pankkien »yhteiskunnallistamisella». Eräänä viimeisistä toimenpiteistään Paasikiven kolmas hallitus päätti helmikuussa 1946 perustaa ministeri Uuno Takin johtaman sosialisointikomitean, jonka paperimassoihin hanke presidentin myötävaikutuksella viimein auttamatta hautautui.
Sama kohtalo oli Ždanovin suosituksella maanhankintalain kehittämisestä »syväksi taloudelliseksi ja poliittiseksi reformiksi». Laatimansa toimeenpanoasetuksen herättämien kiistojen yhteydessä Paasikivi onnistui tärkeänä pitämänsä kielikysymyksen osalta vasta pitkällisen painostuksen jälkeen saamaan hallituksen omaksumaan linjan, jonka mukaan ao. kuntien kielisuhde voi muuttua korkeintaan 1-2 %.
Kun maanhankintalain hallituskäsittelyssä »yhteiskunnallisen taantumuksen» edustajaksi henkilöitynyt Paasikivi oli kielikysymystä lukuunottamatta kärsinyt tappion kaikissa keskeisissä kohdissa ja joutunut taipumaan hallituksen huomattavasti radikaalimmalle kannalle, lain väljä sanamuoto näytti tarjoavan hyvät mahdollisuudet vasemmistolaisen agraarireformin toteuttamiseen.
Käytännössä ratkaisevaksi ei kuitenkaan osoittautunut eduskunnan hyväksymä lakiteksti vaan presidentin johdolla toiminut lain toimeenpanokoneisto. Siinä Paasikiven määräämä ja Vennamon toteuttama »virkakielto» piti kommunistit poissa keskusorganisaatiosta, kun taas paikallistason organisaatiot toimivat virkamiesten johtamina ja »sabotoivat» Ždanovin tavoitteleman agraarivallankumouksen toteuttamisen Suomessa.
Kevään 1946 suurmielenosoitukset ja niitä kesällä seurannut »rauhankriisi» kärjistivät Paasikiven suhdetta hänen »epäisänmaallisiksi» katsomiinsa kommunisteihin. Tilannetta ei suinkaan parantanut linnarauhasopimuksesta huolimatta jatkunut työmarkkinoiden levottomuus, jossa nähtiin merkki äärivasemmiston kaksoispelistä.
Vaikka presidentti jo toukokuussa 1946 oli puhunut vanhan ystävänsä Sventon kanssa »kommunistien siipien leikkaamisesta», toiveen toteuttaminen ei käytännössä ollut niinkään yksinkertaista. Yhteiskunnassa vallitsevan levottomuuden lisäksi tuli ottaa huomioon Neuvostoliiton hegemonian varjostama Suomen kansainvälinen asema.
Ongelma tuli käytännössä vastaan syksyllä 1946 eduskunnan käsitellessä Valpon toiminnasta tehtyä välikysymystä. Paasikiven kannalta asetelma muodostui kaksijakoiseksi. Yhtäältä oli suotavaa, että eduskunta hänen aikaisempien kehotustensa mukaisesti seurasi asioita ja tarttui niihin tarvittaessa. Toisaalta eräät kommunisteille vettä myllyyn antaneet kysymykset (ennen muuta asekätkentäjuttu) pysyivät vielä avoimina. Niissä piti ensin saada aikaan tuomiot. Sen jälkeen ja lopullisen rauhan astuttua voimaan voitiin odottaa olojen tasaantuvan.
Näin ollen Paasikivi välikysymyksen esittäjiä kohtaan tuntemastaan sympatiasta riippumatta katsoi, että Pekkalan hallituksen oli heikkoudestaan huolimatta – tai osittain ehkä juuri sen vuoksi – syytä jäädä toistaiseksi paikoilleen. Välikysymyskeskustelun ratkaisua tulikin presidentin mielestä pitää onnistuneena. Hallitus pysyi pystyssä, mutta Valpo oli kuitenkin saanut muistutuksen kuolevaisuudesta.
Kommunisteja arvostellessaan Paasikivi tuolloin kuten myöhemminkin korosti ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan riippumattomuutta toisistaan. »Wenäjän» sotilaalliset intressit Suomessa tuli sataprosenttisesti täyttää, mutta kaikki niiden ulkopuolelle menevä kuului maan sisäisiin asioihin, jotka oli pidettävä omissa käsissä. Aina tässä ei kuitenkaan onnistuttu. Äärivasemmistoon kyllästyneiden blokkikumppanien aiheutettua huhtikuussa 1947 hallituspulan Paasikivi eräiden välivaiheiden jälkeen päätyi – osittain ulkopoliittisista syistä – suosittelemaan Pekkalan hallituksen jäämistä paikalleen.
Kabinetin jatkamisesta huolimatta hallituskumppanien välejä kärjisti valmistautuminen aluksi SAK:n vaaleihin (SDP vastaan SKDL) sekä sittemmin syksyn 1947 kunnallisvaaleihin, joissa puolueiden voimasuhteet punnittaisiin kokonaisuudessaan ensi kerran kevään 1945 jälkeen. Taustaan kuului pelko sisäministerin virkaa hallussaan pitävien kommunistien aikeista, joita »heikon» Pekkalan ei uskottu pystyvän torjumaan, sikäli kuin hän sitä ylipäänsä edes halusi. Erityisesti Paasikivi kiinnitti huomiota sosiaalidemokraattien aloittamaan »Jo riittää» kampanjaan, jonka menestystä hän piti erittäin tärkeänä.
Vähitellen rasitteeksi muuttuvan kolmen suuren puolueen yhteistyön poliittinen pääoma oli selvästi kulumassa loppuun. Kommunistien taholla SAK:n vaaleissa toukokuussa 1947 koettu tappio lisäsi painetta kohti radikalismia. SKDL koetti nyt nousta palkkaliikkeen harjalle vaatimalla hintasulkuun liittyvää täydellistä luopumista palkkasäännöstelystä. Muuten politiikka pitäisi entistä määrätietoisemmin rakentaa joukkojen suoran toiminnan varaan. »Järjettömiksi» katsomistaan vaatimuksista harmistunut entinen pankkimies Paasikivi ei silti presidentin asemassaan nähnyt mahdolliseksi sekaantua hallituksen talouspolitiikkaan muuten kuin yleisluontoisin, malttiin kehottavin varoituksin.
Tavanomaiselle »valmennusmatkalle» Moskovaan kesäkuussa 1947 saapuneet Hertta Kuusinen ja Ville Pessi saivat Pekkalan hallituksen »umpikujaan» kohdistuviin valituksiinsa Ždanovilta rohkaisuksi kehotuksen propagandan tehostamisesta. Oikeistovoimien tuhoamiseksi oli hyökättävä entistä aktiivisemmin myös sosiaalidemokraatteja ja maalaisliittoa vastaan. Unkarin, Bulgarian ja Romanian esimerkit osoittivat, ettei yhteistyötä rikkovista partnereista selvittäisi ilman verenvuodatusta.
Millä tavoin tämän iskemisen sitten pitäisi Suomessa konkreettisesti tapahtua, se jäi Andrei Aleksandrovitsilta lähemmin selvittämättä. Epäröivien ja tarkkoja ohjeita kaipaavien Kuusisen ja Pessin osviitaksi jäi lyhyellä tähtäyksellä vain havainto, ettei NKP ainakaan vastustanut SKP:ssa jo tehtyä periaatepäätöstä lakkoliikkeen aloittamisesta. Balkanin maissa tapahtuneesta ja kenraalieverstin nytkin suosittelemasta verenvuodatuksesta oltiin vielä kaukana.
Hertta Kuusisen ja Ville Pessin Ždanoville lupaama liikehdintä alkoi pian heidän kotiinpaluunsa jälkeen. Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkästään »ulkoa» päin tulleista herätteistä vaan myös »alhaalta» käsin kasvaneesta paineesta elinkustannusten nopean nousun tuotua mukanaan työväen reaalipalkkojen laskemisen. Joukkoliikkeen hajaantuessa lopulta laajamittaisiksi korpilakoiksi Paasikiveä huolestutti erityisesti niiden kärjistyminen järjestyshäiriöiksi, joita sisäministeri Leino ei kenties haluaisikaan estää.
Sosiaalidemokraattien tarmokkaan vastatoiminnan vuoksi »villit lakot» kuitenkin vähitellen murenivat. Silti tarvittiin kipeästi taloudellista kokonaisohjelmaa, mutta presidentti joutui myöntämään, ettei Pekkalan hallituksesta ollut sellaisen laatijaksi ja läpiajajaksi. Niinpä ratkaisuksi tuli antaa asiaintilan jatkua seuraavan kesän (1948) eduskuntavaaleihin saakka. Vaikka talous menikin rempalleen, voitettiin kuitenkin aikaa.
Ottaessaan huomioon äärivasemmiston mahdollisen väkivaltaisen toiminnan ja korostaessaan siinä yhteydessä laillisen järjestyksen ylläpitämisen tärkeyttä presidentti vaati samalla kansan »herättämistä» ja ei-kommunistisen väestönosan reagoimista korpilakkoja vastaan. Maan ajautuminen kaaokseen täytyi pystyä estämään.
Vuosisadan alun sosiaalipoliittinen ajattelutapa ei silti ollut Paasikiven mielestä kadonnut. Vielä keväällä 1948 hän paheksui Wärtsilän johtokunnan jäsenelle, ulkoministeri Enckellille toimitusjohtaja Wilhelm Wahlforssin tapaa käyttää yhtymän voittoja mm. Arabian, FÅA:n ja Helsingin pankkien osakkeiden ostoon. Sen sijaan varoja pitäisi suunnata työväen sosiaalisten olojen parantamiseen, mikä samalla vähentäisi kommunistien vaikutusvaltaa.
Lakoista pelästyneen Wuoren varoitettua venäläisten väliintulosta Paasikivi vaati myös asian moraalisen puolen ottamista huomioon. »Minäkään en ole katsonut koskaan historiaa järin idealistiselta kannalta… Maailma on paha. Mutta siitä huolimatta minä en katso voivani jättäytyä kokonaan aran pelon valtaan ja antaa sen yksinomaan määrätä toimiani.»
Kotimaan kommunisteilla presidentti katsoi olevan samat oikeudet kuin muillakin puolueilla. Heidän vaikutuksensa tuli kuitenkin pysyä eduskunnan voimasuhteiden mukaisissa rajoissa, ja tulevaisuudessa hallitus täytyi voida muodostaa myös ilman heitä. Edellytyksenä äärivasemmiston osallistumiselle hallitustyöhön täytyi olla asettuminen isänmaata kohtaan lojaalille, perustuslakien ja laillisen järjestyksen kunnioittamisen kannalle. Profeetallisesti Paasikivi päätyi Wuorelle esittämäänsä yhteenvetoon:
»Jos venäläiset tämän ymmärtävät, niinkuin toivon, saa Neuvostoliitto Suomesta hyvän ja täysin luotettavan naapurin, ja Nliiton tämänpuoleinen raja tulee olemaan luullakseni kaikista sen rajoista sille turvallisin. Niin oli asia Venäjän vallan aikana aina sortovuosiin asti. Edellytän, että venäläiset loppujen lopuksi katselevat asioita todellisten intressiensä kannalta, jolloin heidän kanssaan tullaan toimeen. Jos he luottavat ainoastaan kommunisteihin ja tahtovat vain olla niiden kanssa tekemisissä, ei se politiikka meillä onnistuisi ja tuloksena olisi Venäjälle alituiset ikävyydet ja vaikeudet. Me emme ole balkanilaisia.»
Huomattavaa askelta Euroopan jakautumisessa kahteen leiriin merkitsi ns. Trumanin opin julistaminen maaliskuussa 1947. Vaikka kysymys suoranaisesti olikin toistaiseksi vain Kreikan ja Turkin taloudellisesta tukemisesta, USA:n presidentti korosti kahden elämäntavan välillä alkaneen taistelun globaalista luonnetta. Yhdysvaltain politiikkana piti olla aseistettujen vähemmistöjen tai ulkopuolisen painostuksen taholta tulevia alistamisyrityksiä vastustavien vapaiden kansojen tukeminen.
Paasikiveen Trumanin julistus ei tehnyt erityistä vaikutusta. Englannin poliittiselle edustajalle Shepherdille presidentti huomautti epäilevänsä amerikkalaisten taloudellisen intervention viisautta, jollei siihen sisältynyt sotilaallista voimaa. Presidentti viittasi tässä yhteydessä Rooseveltin Suomen puolesta Moskovalle 1939 esittämään vetoomukseen, jonka vaikutus oli osoittautunut lähinnä negatiiviseksi herättäessään vain perusteettomia toiveita Helsingissä.
Vakiintuneeseen tapaansa Paasikivi tähdensi brittidiplomaatille Suomen luonnetta Skandinaviaan orientoituneena maana, jolle Venäjä merkitsi vierasta maailmaa. »Se, mitä venäläiset tahtoivat, oli turvallisuus ja varmuus siitä, ettei Suomesta tulisi ponnahduslautaa hyökkäykselle Neuvosto-Venäjää vastaan, minkä asenteen hän (Paasikivi) täysin ymmärsi.» Shepherdin raportin luettuaan Britannian Foreign Officen Pohjois-Euroopan osaston päällikkö Christopher Warner kommentoi: »Mr. Paasikivi on viisas ukko.»
Kokonaisvaltaisen suunnittelun Euroopan talouden tervehdyttämiseksi käynnisti vasta USA:n ulkoministerin kenraali George Marshallin 5.6.1947 Harvardissa pitämä puhe, johon viitaten Britannian ja Ranskan ulkoministerit Ernest Bevin ja Georges Bidault kolme viikkoa myöhemmin kutsuivat venäläisen kollegansa Vjatseslav Molotovin Pariisissa pidettävään kolmen suurvallan ulkoministerikokoukseen. Pyrkien katsomaan Lännen kortit Stalin tässä vaiheessa hyväksyi aloitteen.
Helsingissä Paasikiven reaktio avustushankkeeseen oli ymmärrettävästi aluksi myönteinen. Suomen ei pitäisi jättää käyttämättä tilaisuutta ilmaisten dollarien saantiin. Poliittisten edellytysten kannalta taas paljon riippuisi Neuvostoliiton asenteesta.
Monivaiheisen kehityksen jälkeen Moskova päätyi hylkäämään Marshall-hankkeen ja vaatimaan vastaavaa menettelyä myös etupiiriinsä kuuluvilta mailta. Suomen pääministeri sai asiasta suoran käskyn kenraaliluutnantti Savonenkovilta 8.7.1947. Merkille pantavaa on, ettei Moskovan kannanottoa toimitettu perille normaalien diplomaattikanavien (NL:n Helsingin-lähetystön) vaan välirauhantilaa alleviivaten LVK:n varapuheenjohtajan välityksellä. Pekkala luonnollisesti lupasi tehdä työtä käskettyä.
Paasikiven raivostunutta ja pettynyttä reaktiota, joka kohdistui myös Pekkalaan, vahvisti havainto siitä, että pohja hänen politiikaltaan, ei ainoastaan Marshall-asiassa vaan laajemminkin, näytti nyt murtuvan. Presidentti oli lähtenyt siitä, että täyttämällä tarkoin välirauhanehdot ja ottamalla huomioon Neuvostoliiton sotilaalliset intressit luoteisrajallaan Suomi saisi Moskovan luotettavalla tavalla kunnioittamaan pikkuvaltionaapurinsa itsenäisyyttä. Nyt saatettiin hyvällä syyllä esittää epäilyksiä maan suvereniteettia rapauttavan myönnytyspolitiikan tarkoituksenmukaisuudesta.
Toisaalta Paasikivi asiaa tarkemmin harkittuaan myönsi sen kehittyneen vakavaksi suurvaltojen väliseksi kiistakysymykseksi. Kun Suomi halusi pysytellä tällaisten ristiriitojen ulkopuolella, olisi viisainta jättäytyä pois Pariisiin suunnitellusta konferenssista. Presidentin taipumista näyttää osaltaan edistäneen ulkoministeri Enckellin hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa 9.7.1947 käyttämä kaunopuheinen, reaalipolitiikan merkitystä tähdentävä puheenvuoro, jonka mukaan länsivallat kyllä hyvin ymmärtäisivät päätöksen. Helsingissä tulisi nyt pitää pää kylmänä ja tähdätä vakiintunutta, konflikteja välttävää politiikkaa edelleen soveltaen ajan voittamiseen.
Näin myös meneteltiin Pariisiin lähtöä kannattaneesta eduskunnan ulkoasiainvaliokunnasta piittaamatta. Suomen viralliseen vastaukseen liitettiin kuitenkin huomautus maan kiinnostuksesta taloudelliseen yhteistyöhön, vaikka Pariisin konferenssiin ei voitukaan osallistua. Näin varmistettiin kaivattu positiivinen vaikutus lännessä.
Ždanovin johdolla syyskuussa 1947 toteutettu Kominformin perustaminen varmisti Euroopassa »kahden leirin politiikan», joka Moskovassa korvasi kesäkuussa 1941 omaksutun fascisminvastaisen kansallisen rintaman idean. SKP jäi vaille kutsua, eikä sille edes tiedotettu hankkeesta ennen Kominformin perustavan kokouksen hajaantumista. Mukaan pääsivät vain kommunistien valtaannousun kannalta jo suhteellisen varmoilta tapauksilta näyttävät Itä-Euroopan maat täydennettyinä Italian ja Ranskan voimakkailla kommunistipuolueilla.
Suomi, jossa ratkaiseva askel kansandemokratian tielle oli vielä ottamatta, jäi siten erikoistapauksena toistaiseksi kylmän sodan rintamien väliin. Pekkalan koalitiohallitus jatkoi edelleen toimintaansa, ja Paasikiven realismi hänen torjuessaan Marshall-avun pantiin Moskovassa erityisellä tyydytyksellä merkille.
Pitkällä tähtäyksellä Stalin ei silti pitänyt mahdollisena luoteisen naapurimaan pysymistä kylmän sodan rintamajaon ulkopuolella. Kun valtataistelu Suomessa oli vielä ratkaisematta, Kreml säilytti edelleen SKP:n varakorttina hihassaan tarvittaessa käytettäväksi. Ensisijaisena tavoitteena neuvostojohdolla oli kuitenkin keväällä 1948 toteutuneen valtiosopimuksen aikaansaaminen. Siksi Suomen kommunistit saivat toistaiseksi odottaa, vaikka heidät jäsenyyden puuttumisesta huolimatta velvoitettiin noudattamaan politiikassaan Kominformin yleislinjaa.
Jos SKP:n informaatiolähteet rajoittuivat Kominformin perustamisvaiheessa lehdistöön, sama piti tietenkin paikkansa myös presidentti Paasikiven kohdalla. Luettuaan Pravdasta uuden järjestön syntyä koskevan kommunikean hän oli päiväkirjassaan valmis tunnustamaan kysymyksen olevan huomattavasta asiasta, joka otaksuttavasti tulisi vain pahentamaan tilanteen kehitystä maailmassa.
Euroopan kahtiajaon selkiintyessä Marshall-suunnitelman yhteydessä Moskova ryhtyi kesällä ja syksyllä 1947 kaavailemaan omassa etupiirissään Kominformin täydennykseksi myös bilateraalisia valtiosopimuksia. Puolan ja Jugoslavian kohdalla tällaiset olivat jo olemassa, ja vastaavat paktit Kreml halusi saada aikaan myös entisten vihollismaiden Bulgarian, Romanian ja Unkarin kanssa. Suomen sopimus puolestaan kattaisi, kuten Molotov myöhemmin totesi, läntisen puskurivyöhykkeen pohjoisen osan.
Stalinin näkökulmasta Pariisin rauhansopimus ei yksinään riittäisi turvaamaan Neuvostoliiton etuja luoteisella suunnalla. Vallitsevan status quon ylläpitämiseksi Suomen politiikan ennustettavuus oli pyrittävä takaamaan myös rauhan voimaanastumisen ja LVK:n poistumisen jälkeen. Ottaen huomioon kommunistien heikkouden ja Paasikiven ilmeisen halun luovia idän ja lännen välillä Moskova tahtoi sitoa Suomen rauhansopimusta täydentäviin lisävelvoituksiin länsiliukuman estämiseksi myös pitkällä tähtäyksellä.
Hanke käynnistettiin aktivoimalla pääministeri Pekkala, joka jo aikaisemmin oli epävirallisesti saattanut Kremlin tietoon kannattavansa sotilassopimusta Paasikiven ja muun hallituksen kannasta riippumatta. Vastoin neuvostoliittolaisille antamiaan lupauksia Pekkala ei kuitenkaan rohjennut ottaa asiaa puheeksi hallituksen piirissä tai Paasikiven kanssa ennen johtamansa valtuuskunnan lähtemistä 3.11.1947 lokakuun vallankumouksen 30-vuotisjuhlille Moskovaan.
Asia oli siten täysin valmistelematon, mikä saattoi Kremlin kiusalliseen tilanteeseen riistäessään siltä mahdollisuuden selittää kansainvälisestikin hyödyllisellä tavalla neuvottelualoitteen tulleen suomalaisten taholta. Päinvastoin Paasikivi ennen delegaation lähtöä vielä varoitti Pekkalaa ottamasta »puolustusliittoa» esille.
Presidentille annetusta lupauksesta huolimatta kävi Moskovassa järjestetyssä valtuuskunnan valmistelevassa kokouksessa kuitenkin ilmi pääministerin sisällyttäneen puheluonnokseensa Suomen toivomuksen liittosopimusneuvottelujen käynnistämisestä. Paasikiveen vedoten delegaation jäsen Enckell asettui nyt jyrkkään vastarintaan ja sai Pekkalalta lupauksen tekstin muuttamisesta.
Kokonaan pääministeri ei silti aikeestaan luopunut, vaikka sanakäänteet vaihtuivatkin epämääräisemmiksi. Pekkalaan harmistunut ulkoministeri Molotov joutui nyt Stalinilta valtuudet saatuaan nostamaan kissan pöydälle asettamalla kysymyksen puolustusliiton solmimisesta. Delegaation puolesta esiintynyt Enckell totesi tällöin, ettei asiaan voitu valtuuksien puuttuessa ottaa kantaa, mutta ulkoministeri Molotovin aloite tultaisiin Helsingissä saattamaan presidentti Paasikiven tietoon.
Valtuuskunnan palattua kotiin Pekkala joutui aloitteestaan Paasikiven moiteryöpyn kohteeksi. Taustana ei ollut ainoastaan valtuuksien ylittäminen vaan myös uusi kansainvälinen tilanne. Presidentin kanta sotilassopimukseen oli todellakin vuoden 1945 jälkeen ratkaisevasti muuttunut. Kun tuolloin oli koetettu luoda uskottavuutta Suomen uudelle ulkopolitiikalle vakiinnuttamalla mahdollisimman pian tilanne, joka ennen yleistä rauhanjärjestelyä kenties toisi mukanaan myös aluekorjauksia, asetelma oli nyt kokonaan toinen. Rauha oli solmittu ja valvontakomissio poistunut maasta.
Kansainvälinen tausta oli niinikään oleellisesti erilainen. Sodanjälkeisen yhteistyön ja »Jaltan hengen» tilalle oli kehittymässä Euroopan jakautuminen kahteen blokkiin. Paktialoite näytti nyt kytkevän Suomen itäryhmään tavalla, joka vaikeuttaisi – ei vähiten taloudellisista syistä tärkeätä – suhteiden hoitoa länteen ja samalla pysyttelyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Paasikiven näkökulmasta sotilassopimusta ei muuttuneissa oloissa voitu enää pitää myönteisenä järjestelynä vaan päinvastoin sitä piti välttää.
Enckellin kantaa, jonka mukaan Suomelta puuttuivat käytännön mahdollisuudet kieltäytyä keskustelemasta Neuvostoliiton nyt joka tapauksessa tekemästä ehdotuksesta, Paasikivi ei hyväksynyt. Sopimusta vastustava yleinen mielipide maassa oli siinä määrin voimakas, että pakti pystyttäisiin ajamaan läpi vain presidentin auktoriteetin avulla. Siinä taas hän, JKP, ei halunnut olla mukana. Toisaalta ulkoministeri sai eronpyyntöönsä kielteisen vastauksen.
Paasikiven taktiikaksi tuli nyt viivyttää sopimushanketta tuleviin eduskuntavaaleihin saakka, minkä jälkeen hän ikäänsä (77 vuotta) vedoten ilmoittaisi erostaan. Seuraava presidentti hallituksineen saisi sitten yhdessä uuden eduskunnan kanssa hoitaa asian, mikäli se tuolloin olisi vielä päiväjärjestyksessä. Neuvostoliiton aloitteellisuuteen Paasikivi ei uskonut. Kaiken takana olivat hänen mielestään kotikommunistit ja »heidän kuuliainen työkalunsa» Mauno Pekkala.
Suomalaisten viivytellessä Moskova alkoi vähitellen käydä kärsimättömäksi. Painostuskeinoksi valittiin virkaintoaan osoittaneen Valpon vangitsemat tietyt, maahan oleskelemaan jääneet entiset neuvostoliittolaiset sotavangit ja virolaispakolaiset, joita Moskova rauhansopimukseen vedoten vaati palautettaviksi. Monivaiheisten keskustelujen ja viivytysten jälkeen useimpien asianomaisten kohdalla jouduttiin presidentin mielipahaksi tekemään luovutuspäätös. »Hirmuinen asia. Kaikissa minun pitää olla mukana.»
Luovutusvaatimukset eivät Neuvostoliiton kannalta merkinneet suinkaan ainoata painostuskeinoa. Niitä huomattavasti tärkeämmäksi kohosi Suomen kommunistien rooli. Moskovaan joulukuussa 1947 kutsutut Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino joutuivat nyt antamaan meriselityksen siitä, etteivät he olleet saaneet aikaan Suomen aloitetta turvallisuussopimukseksi. Kansainvälisen tilanteen kiristyessä asia alkoi vähitellen k hittyä Kremlin kannalta jo kiireelliseksi.
Otettuaan vastaan Ždanovin ja Malenkovin ankaran läksytyksen sopimusaloitteen aikaansaamisessa osoittamastaan kyvyttömyydestä SKP:n johto sai samalla kehotuksen ottaa oppia Unkarista, jossa poliittiset vastustajat oli vangittu vehkeilystä ulkovaltojen kanssa. Syntipukiksi valittu Leino määrättiin NKP:n keskuskomitean käskyllä eroamaan Suomen sisäministerin virasta. Valtiosopimus ajettaisiin joka tapauksessa läpi ja sen tukemiseksi Suomen äärivasemmiston tuli ryhtyä radikaaliin kampanjaan sisäpoliittisen käänteen aikaansaamiseksi.
Paikallisia kommunisteja Stalin piti toistaiseksi kuitenkin varalla »takataskussaan» toiminnan varsinaisen painopisteen sijoittuessa muualle. Pettyneenä naapurimaan aateveljien saamattomuuteen Neuvostoliiton diktaattori katsoi ajan tulleen ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Poikkeuksellisesti politbyroon päätöksellä entisen LVK:n lujaotteinen varapuheenjohtaja, kenraaliluutnantti Savonenkov sai tammikuun alussa 1948 käskyn siirtyä lähettilääksi Helsinkiin »terveydellisistä syistä» pois kutsuttavan A. N. Abramovin tilalle.
Uuden diplomaatin nimenomaiseksi tehtäväksi tuli varmistaa Suomen aloite suhteiden parantamiseksi, mikä käytännössä merkitsi presidentin matkaa Neuvostoliittoon. Helsingissä Paasikivi ja Enckell aavistivat hyvin Savonenkovin saapumisen ja »puolustusliittoasian» keskinäisen yhteyden. Teoria hankkeen pohjautumisesta pelkästään kotikommunisteihin oli osoittautumassa vääräksi. Ståhlbergin tuella presidentti kuitenkin jatkoi viivytystaktiikkaansa hyväksymättä Enckellin kantaa, jonka mukaan Neuvostoliitto vakavan kansainvälisen konfliktin yhteydessä joka tapauksessa miehittäisi Suomen, minkä vuoksi tuossa tilanteessa olisi parempi voida nojautua edes jonkinlaiseen kahdenväliseen sopimukseen.
Savonenkoville presidentti perusteli kieltäytymistään matkasta korkealla iällään ja heikentyneellä terveydellään. Ilman hallituksen ja eduskunnan suostumusta ei Moskovassa kuitenkaan voitaisi mistään sopia. Lisäksi presidentin matka tekisi lähestyviä vaaleja ajatellen yleiseen mielipiteeseen sensaatiomaisen ja levottomuutta herättävän vaikutuksen. Kaikista esille tulevista ongelmista kävisi sen sijaan hyvin keskusteleminen Helsingissä Suomen asioihin oivallisesti perehtyneen lähettiläs Savonenkovin kanssa.
Yhtä tuloksettomaksi jäi neuvostotiedusteluun (MGB) yhteyksiä ylläpitäviin suomalaispoliitikkoihin kohdistunut mielipiteenmuokkaus. Moskovassa jouduttiin nyt tekemään johtopäätös, ettei sopimusaloitetta Suomen taholta todellakaan kannattanut enää odottaa.
Länsi-Euroopan maiden yhteistyön kiinteytyessä vuoden 1948 alkupuolella »kahden leirin politiikkaa» soveltava Kreml lujitti puolestaan asemiaan omassa etupiirissään, jossa »entisten Saksan satelliittien» Romanian, Unkarin ja Bulgarian sovjetisointi edistyi nopeassa tahdissa. Uppiniskaisuutta osoittanut liittolainen Tito pysyi yhä edelleen järjestyksessä ja Romanian sekä Unkarin kanssa Neuvostoliitto solmi helmikuussa 1948 Kominform-järjestelmän täydennykseksi bilateraaliset avunantosopimukset.
Molemmissa pakteissa osapuolet sitoutuivat tulemaan automaattisesti toistensa avuksi sodan syttyessä. Lisäksi ne jo rauhan aikana velvoitettiin »neuvottelemaan keskenään kaikista tärkeistä kansainvälisistä kysymyksistä, jotka koskevat molempien maiden etuja» sekä yhdessä ryhtymään käytettävissään oleviin toimenpiteisiin Saksan tai siihen tavalla tai toisella liittyneiden valtioiden hyökkäyksen uhkaa vastaan. – Kommunistikaappaus Prahassa helmikuun lopussa taas varmisti Tsekkoslovakian liittymisen itäblokkiin.
Stalinin 22.2.1948 Paasikivelle lähettämä neuvottelutarjous, jossa nimenomaan viitattiin Romanian ja Unkarin sopimuksiin, merkitsi viivytystaisteluaan käyneelle Suomen presidentille katkeraa käännettä. Merkillepantavaa on, että voimakkaasta pettymysreaktiostaan huolimatta Paasikivi pystyi varsin pian hahmottamaan ne suuntaviivat, joita noudattaen maan poliittisen johdon tuli ryhtyä asiaa käsittelemään. Yhtäältä ei neuvotteluilta ainakaan pitkällä tähtäyksellä voitu enää välttyä ja toisaalta suomalaisten oli mahdottomaksi luonnehditun romanialais-unkarilaisen vaihtoehdon sijaan rakennettava oma positiivinen ratkaisuehdotuksensa, jota oli ryhdyttävä valmistelemaan vetäen eduskunta alun alkaen mukaan hankkeeseen.
Aikalisän ottanut presidentti sai molemmilta ulkoministereiltä ja Kekkoselta tukea siinä, ettei neuvottelut kokonaan torjuvan Ståhlbergin kanta ollut käyttökelpoinen. Hallituksen ja eduskunnan puhemiehistön taholta taas neuvoja ei aluksi herunut. Yhtä vähän tuloksia oli Paasikiven keskustelusta »äärimmäisen pessimistisen» Mannerheimin kanssa. Yhdysvaltain, Britannian, Ranskan ja Ruotsin Helsinginlähettiläiden informointi osoitti puolestaan pian, että Tsekkoslovakian tapahtumien uusiutumista pelkäävien ulkovaltojen taholta apua oli turha toivoa.
Ankarassa paineessa toimivan Paasikiven ajatuksiin synkät ennustelut eivät voineet olla kokonaan vaikuttamatta. Saattoivatko ulkovallat, Suomen »ainoa virheisiin syyllistymätön presidentti» Ståhlberg ja terävänäköisenä politiikan arvioijana aikaisemmin tunnettu Mannerheim sittenkin olla oikeassa? Nämä epäilyt selittävät osaltaan helmimaaliskuun vaihteessa havaittavissa olleen Paasikiven mielialojen tietyn horjuvuuden. Vastuun taakka oli raskas.
Presidentti kuitenkin päätti jatkaa linjallaan. Hänen intensiivisesti johtamassaan »aivoriihessä», joka pääministerin ja molempien ulkoministerien lisäksi koostui sekä siviili- että sotilasasiantuntijoista, valmistettiin sopimusehdotuksen lisäksi myös yksityiskohtaiset ohjeet Moskovaan lähtevälle valtuuskunnalle.
Valtion päämiehen näkökulmasta hänen edessään ollut tehtävä jakaantui kahteen osaan. Yhtäältä täytyi koettaa taivuttaa Neuvostoliitto järjestelyyn, joka johtamatta täydelliseen liittosuhteeseen tarjoaisi Suomelle mahdollisuuden pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Toisaalta tuli saada Suomen kansa hyväksymään Moskovan turvallisuusintressit tällä suunnalla tyydyttävä sopimus. Kumpaankaan tavoitteeseen ei Romanian ja Unkarin malli sopinut. »Vahingon rajoittamisen strategiaa» soveltaessaan presidentti katsoi kuitenkin, ettei eduskuntaan kannattanut kiinnittää liikaa huomiota, koska sieltä puuttuivat »viisaat miehet». Tämä oli Paasikiven mielestä nähty jo v. 1939.
Asia ei kuitenkaan ollut näin yksioikoinen. Eduskuntaryhmien harkitessa Stalinin kirjeen sisältämää ehdotusta siinä mainittujen Romanian ja Unkarin esimerkkien pohjalta maalaisliitto – Kekkosta ja kuutta hänen tukijaansa lukuunottamatta – asettui kielteiselle kannalle. Neuvotteluihin ryhtyminen tulkittaisiin jo sinällään periaatteelliseksi valmiudeksi hyväksyä itse sopimus.
Yhtä jyrkän linjan omaksuivat kokoomuksen ja edistyspuolueen eduskuntaryhmät. Sosiaalidemokraatit ja RKP taas eivät pitäneet neuvottelukutsun hylkäämistä mahdollisena, vaikka ensiksi mainitut antoivatkin ymmärtää vastustavansa sitoutumista sotilaallisiin liittoutumiin. Fagerholm laski puolueensa pääsevän vastuusta, kun Paasikivi eduskuntaryhmien kannoista riippumatta suostuisi neuvotteluihin. Tällaista taktikointia esiintyi vaalien alla myös porvarillisissa puolueissa. Varauksettoman myönteisen kannan ilmaisi tietenkin SKDL.
Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan ja myöhemmin valtioneuvoston istuntoon saapunut presidentti otti kuitenkin määrätietoisesti vastuun ilmoittaen pysyvänsä helmikuun 1947 haastattelulausuntonsa mukaisissa rajoissa. Neuvotteluihin lähdettäisiin ja niissä pyrittäisiin saamaan aikaan hyväksyttävä ratkaisu, joka sitten ajettaisiin läpi eduskunnassa. Ryhmien vastauksia tarkoitushakuisesti tulkiten Paasikivi totesi parlamentin enemmistön olevan jo nyt neuvottelujen aloittamisen kannalla. Näin myös lopulta yksimielisesti päätettiin.
Myönteisessä vastauksessaan Stalinin neuvottelutarjoukseen Paasikivi käytti selvästi selkänojanaan sosiaalidemokraatteja ja muita sopimuksen vastustajia pyrkien rajaamaan paktia mainitsemalla generalissimukselle ryhmien esittämistä epäilyistä. Sopimus edellytti joka tapauksessa eduskunnan suostumusta.
Vaikka Romaniasta ja Unkarista mahdollisimman selvästi erottautumaan pyrkivät Paasikivi ja Kekkonen aluksi kannattivatkin Stalinin esittämistä neuvottelupaikkavaihtoehdoista Helsinkiä, he päätyivät J. O. Söderhjelmin neuvosta silti Moskovan kannalle, koska neuvostoliittolaisen »korkean herran» saapuminen Suomen pääkaupunkiin saattoi asianomaisen käytettävissä olevan ajan niukkuuden vuoksi johtaa saneluratkaisuun. Moskovaan lähtevän valtuuskunnan jäsenet ja asiantuntijat presidentti määräsi suvereenisesti eduskuntaryhmien ehdotuksista piittaamatta.
Mauno Pekkalan johtamaa delegaatiota Paasikivi evästi yksityiskohtaisten ohjeiden lisäksi korostamalla, ettei Suomi tavoitellut mitään kansainoikeudellista puolueettomuutta vaan mahdollisuutta pysytellä suurvaltojen välisten selkkausten ulkopuolella. Eduskuntaryhmien tietoon ei vuotoja pelkäävä presidentti suostunut hallituksen hyväksymiä valtuuskunnan ohjeita enää antamaan, vaikka sisäpoliittista selustaa varmistamaan pyrkivä Kekkonen olisikin näin halunnut. Epäilemättä olosuhteiden pakosta tapahtunut parlamentin osittainen sivuuttaminen kiusasi Paasikiveä, mitä tunnetta ei vähentänyt Rytin vastaavanlaista sodanaikaista menettelyä tiukasti kritikoineilta kansandemokraateilta nyt saatu varaukseton tuki.
Muuten valtuuskunnan tuli esiintyä Moskovassa yhtenäisenä ja lujana kaikkea eriseuraisuutta välttäen. Tarvittaessa tuli pyytää Helsingistä lisäohjeita.
»Otan lukuun sen mahdollisuuden, että neuvottelut raukeavat. En voi mennä yli vissin rajan tuli mitä tuli. Sen tähden on avonaisesti esitettävä Suomen näkökanta. Ei liian ympyriäisesti vaan selvästi niinkuin asia on. En näe, missä suhteessa voimme ohjeista poiketa. Pakotuksella emme voi viedä isänmaata turmioon.»
Presidentin luokse varmuuden vuoksi vielä eri aikoina kutsutut valtuuskunnan jäsenet Kekkonen ja Söderhjelm saivat puolestaan kuunnella pitkän esitelmän Pekkalan ja Enckellin fyysisestä heikkoudesta sekä viimeksi mainitun venäläisiä kohtaan tuntemasta pelosta. Nuorina ja voimakkaina Kekkosen sekä Söderhjelmin oli oltava varuillaan sekä pidettävä huolta, etteivät neuvottelut Moskovassa kääntyneet onnettomaan suuntaan. Näin asianomaiset tavallaan saivat myös vastuun harteilleen valtuuskunnan virallisesta johdosta riippumatta.
Suomen delegaation saapuessa Moskovaan Neuvostoliiton ensisijainen huomio oli kiinnittynyt itsenäistyvän Titon aiheuttamaan Balkanin tilanteen vaikeutumiseen ja toisaalta Tsekkoslovakian kriisin nopeuttamaan Länsi-Euroopan integroitumiseen amerikkalaisten johdolla. Tilannetta ei Kremlin näkökulmasta parantanut Prahan kaappauksesta ja Suomelle annetusta esityksestä säikähtäneen Norjan jo tuossa vaiheessa tekemä yritys etsiytyä läntisten suurvaltojen turviin. Pikainen sovintoratkaisu Helsingin hallituksen kanssa tuli Moskovalle entistä tärkeämmäksi.
Maaliskuun 17. päivänä 1948 pitämässään puheessa presidentti Truman painotti Marshall-avun merkitystä Euroopalle. Se ei kuitenkaan yksinään riittänyt, vaan tarvittiin myös USA:n sotilaallista panosta. Vanhan mantereen ongelmista presidentti mainitsi erityisesti »Tsekkoslovakian tasavallan traagisen kuoleman», Kreikkaan ja Itali aan kohdistuvan uhan sekä pohjoisessa Suomeen suuntautuvan painostuksen, mikä merkitsi vaaraa koko Skandinavian niemimaalle.
Paasikiven reaktio Trumanin puheeseen ja erityisesti siihen sisältyvään mainintaan Suomesta oli positiivinen. Enckellille hän totesi Yhdysvaltain presidentin esiintymisen saattavan muuttaa Neuvostoliiton asennetta juuri ennen neuvottelujen alkamista. »Kenties se vaikuttaa, että venäläiset eivät halua kiristää meitä.»
Todellisuudessa Kremlin varovainen linja Suomen kanssa käytävien neuvottelujen aattona on havaittavissa jo ennen Trumanin puhetta. Painostusmielessä Paasikiveä vastaan kaavailtu lehdistöhyökkäys peruutettiin helmikuussa 1948 pian Stalinin kirjeen julkistamisen jälkeen; olihan Suomen presidentti ainoa henkilö, joka kykeni takaamaan sopimuksen läpimenon maassaan. Kampanjan herättämä epäedullinen huomio Skandinavian ja USA:n lehdissä tuli myös ottaa huomioon. Suomen ongelman »kansainvälistyminen» talvisodan tapaan ei missään tapauksessa ollut Neuvostoliiton etujen mukaista.
Paasikiven vastauskirjeen ja Leinon »vuodattaman» suomalaisen valmistelumateriaalin nojalla Moskovassa jouduttiin päättelemään, ettei Romanian ja Unkarin paktien kaltainen ratkaisu käynyt luoteisella suunnalla päinsä. Stalin joutui siten periaatteessa valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä. Oliko ryhdyttävä painostamaan entistä lujemmin Paasikiveä riskeeraamalla samalla neuvottelujen ajautuminen karille, vai tuliko myönnytyksiä tehden varmistaa paktin keskeisen sisällön läpimeno Suomessa? Stalin valitsi jälkimmäisen alternatiivin.
Näin jouduttiin siihen paradoksaaliseen tilanteeseen, että epälojaalin äärivasemmiston toimesta tapahtunut materiaalin vuodattaminen Neuvostoliiton tietoon loppujen lopuksi hyödytti Suomea. Nähtyään salaa etukäteen vastustajan kortit Stalin vakuuttui Paasikiven edessä olevan ongelman todellisuudesta. Epäedullinen pakti ei menisi Suomen eduskunnassa läpi. Samalla asiakirjat osoittivat Helsingin tekevän päätöksensä itsenäisesti ilman lännen »yllytystä». Radikaaleihin painostuskeinoihin, kuten esimerkiksi aseelliseen interventioon, turvautumisen Kreml saattoi tässä vaiheessa jättää sivuun.
Moskovan poliittisen johdon mielipidekehitys on seurattavissa sikäläisessä ulkoministeriössä Molotovia varten 8.3.1948 alkaen laadituista salaisista muistioista, jotka kuvastavat yhä lisääntyvää myönnytysvalmiutta suomalaisiin nähden. »Unkarin malli» oli jo kaikessa hiljaisuudessa jäämässä syrjään neuvostovaltuuskunnan viimeisen ohjeluonnoksen edellyttäessä suomalaisten ehdotuksen ottamista käsittelyn pohjaksi.
Vaikka pari päivää myöhästynyt pääministeri Mauno Pekkala heti Moskovaan saavuttuaan ryhtyikin valtuuskunnan sisäisissä neuvotteluissa Leinon ja Sundströmin tahtoon alistuen »luistelemaan» presidentin ohjeista, Molotovin heti ensimmäisessä yhteiskokouksessa ilmaisema halukkuus hyväksyä suomalaisten ehdotus käsittelyn pohjaksi muutti kokonaan tilanteen.
Vieraat saattoivat nyt vain pienin tarkistuksin jättää Molotoville Helsingissä Paasikiven johdolla laaditun sopimusehdotuksen. Asetelmaa ei muuttanut Pariisin rauhankonferenssissa omaksumallaan tavalla vastuusta irtisanoutuneen Pekkalan käynti muun valtuuskunnan tietämättä Molotovin puheilla moittimassa presidentin menettelyä ja pyytämässä ohjeita oman delegaationsa mielialojen muokkaamiseksi Neuvostoliiton haluamaan suuntaan. Stalinin määrittelemästä linjasta ja Suomen tilanteesta tietoisena Molotov ei tarttunut tarjoukseen.
Kokeneena neuvottelijana ulkoministeri teki kuitenkin seuraavassa yhteiskokouksessa sotilasartikloja (1. ja 2.) koskevat vastaehdotukset, jotka aiheuttivat suomalaisille päänvaivaa. Näiden puolella ohjakset käsiinsä ottanut presidentin luottamusmieskolmikko laati sittemmin kaksi vaihtoehtoista versiota (Heinrichsin sekä toisaalta Kekkosen ja Söderhjelmin) Molotovin sekä suomalaisten ehdotusten sovittamiseksi yhteen. Valtuuskunnan asetuttua jälkimmäisen version kannalle ratkaisu siirtyi Helsinkiin.
Vaikka Paasikivi henkilökohtaisesti asettikin etusijalle Heinrichsin vaihtoehdon, hän silti varovaisuussyistä ajoi valtioneuvostossa pienin muutoksin lävitse sopimusluonnoksen 1. ja 2. artiklan Pekkalan valtuuskunnan (alun pitäen Kekkosen ja Söderhjelmin) esittämässä muodossa, joka sijoittui lähemmäksi Molotovin ehdotusta.
Pian kävi kuitenkin selville, ettei delegaation versio menisi eduskunnassa läpi, minkä vuoksi Paasikiven oli jälleen muutettava kantaa. Tekstiä piti parlamentin tyydyttämiseki muokata tiukempaan suuntaan. Äärimmäisessä tapauksessa neuvottelujen oli parempi antaa raueta Moskovassa kuin tarjota eduskunnalle tilaisuus hylätä esitys.
Epätietoisen ja hermostuneen valtionpäämiehen kutsusta Kekkonen (yhdessä Söderhjelmin kanssa) saapui 2.4.1948 konsultaatioita varten Moskovasta Helsinkiin. Täällä käydyissä, molempien matkalaisten ja presidentin neuvonantajien välisissä keskusteluissa keskeisenä erimielisyyden aiheena oli kysymys siitä, voitaisiinko suomalaisia joukkoja käyttää maan rajojen ulkopuolella. MGB-kontaktinsa S. G. Lapinin kanssa Moskovassa keskustellut Kekkonen katsoi Söderhjelmin tukemana tällaisen kiellon »sotilaalliseksi hölynpölyksi», koska taistelun puhjettua operaatiot eivät voineet noudattaa poliittisia rajoja. Paasikivi asettui »esikuntansa» puolelle molempia tohtoreita vastaan ja keskustelu ajautui umpikujaan.
Jatkettaessa seuraavana päivänä – Paasikiven Kekkoselle ja Söderhjelmille edellisenä iltana pitämän raivokkaan puhuttelun jälkeen – presidentti ajoi tahtonsa lävitse. Linjan koveneminen näkyi siinä, että 1. artikla palautettiin nyt Heinrichsin muotoilemaan asuun. Samalla kenraalin versiota täydennettiin mm. määräyksellä puolustautumisen tapahtumisesta »Suomen rajojen sisäpuolella» ja »tarpeen vaatiessa» Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa. Lainausmerkkeihin sijoitettuja sanoja Kekkonen ja Söderhjelm vastustivat vielä nytkin pitkään uskomatta venäläisten hyväksyvän niitä. Jouduttuaan antamaan periksi Paasikivelle he saivat aikanaan myös Moskovassa havaita linjansa turhan pessimistiseksi.
Vielä samana päivänä presidentin ohjeluonnoksesta keskusteltiin valtioneuvostossa, minkä jälkeen asia tuli saman tien virallisesti päätettäväksi presidentinesittelyssä. SDP:n Uuno Takki ehdotti tällöin, ettei uusia ohjeita annettaisi, ja sai taakseen sosiaalidemokraattisista ja maalaisliittolaisista ministereistä koostuvan selvän enemmistön. Juuri päättyneissä neuvotteluissa laaditun ehdotuksen esitteli kolmen SKDL:n ministerin tukema motsalaisten Törngren. Läsnä olleen Söderhjelmin kuvauksen mukaan Paasikivi »säteilevän iloisin ja veijarimaisin ilmein» lausui yhtyvänsä Törngreniin ja vahvisti päätöksen lujalla nuijaniskulla. Valtioneuvoston jäsenet marssivat ulos hieman noloina mutta samalla helpottuneina siitä, ettei enemmistön sisäpoliittisesti sävyttynyt kannanotto ollut saanut presidentin hyväksyntää osakseen.
Helsingin terveiset Kekkonen ja Söderhjelm saattoivat perille valtuuskunnan virallisen johdon sivuuttaen viimeisessä yhteiskokouksessa Moskovassa 5.4.1948. Molotov hyväksyi Paasikiven johdolla muotoillun 1. artiklan edellyttäen, että suomalaiset palasivat aikaisempaan, 2. artiklaa koskevaan formulointiinsa. Artiklat 3-7 olivat jo aikaisemmin menneet ilman keskustelua lävitse Helsingissä sorvatussa asussaan. Kun voimassaoloajaksi tuli kymmenen vuotta ja johdantoon pienen viivytyksen jälkeen lisättiin Suomen pyrkimys pysytellä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, Kekkonen ei ollut kaukana totuudesta vitsaillessaan vastapuolelle sopimuksesta »Paasikiven diktaattina».
Vaikka suomalaiset eivät olleetkaan uskaltaneet kieltäytyä neuvotteluista, he olivat itse määritelleet paktin sisällön tavalla, joka lopulta tyydytti myös toista osapuolta. Kevään 1948 kansainvälisen kehityksen lisäksi Kremlin kompromissivalmiuteen vaikutti epäilemättä myös luoteisella suunnalla 1930-luvun lopulta lähtien tavoiteltujen turvallisuusetujen varmistuminen ainakin toistaiseksi riittäväksi katsotulla tavalla. Pitemmälle menevien vaatimusten tiedettiin nostattavan Suomessa voimakasta vastarintaa, jonka tahallista herättämistä ei pidetty aiheellisena.
Jo ennen valtuuskunnan paluuta Moskovasta Paasikivi piti 9.4.1948 sittemmin usein siteeratun radiopuheensa, jossa hän koetti sopimuksen Suomen kannalta tyydyttävää sisältöä selostamalla rauhoittaa mielialoja. Kokonaisuutena presidentin taktiikassa voidaankin havaita – kuten Visuri on todennut – kaksi eri puolta. Yhtäältä hän oli pyrkinyt mahdollisimman edullisiin ehtoihin korostamalla Moskovan suuntaan Suomen kansan ja eduskunnan haluttomuutta sotilasliittoon. Toisaalta hän »myi» sopimuksen eduskunnalle ja kansalaisille painottamalla Suomen hankkimia myönnytyksiä ja sopimuksen rajoittunutta luonnetta Neuvostoliiton muiden naapurimaiden pakteihin verrattuna.
Presidentin vetoavasta puheesta huolimatta vaalitaktikointi sekä hallituksen että eduskunnan taholla jatkui sopimuksen ratifiointiprosessissa silti edelleen. Valtioneuvoston enemmistö pyrki mahdollisuuksien mukaan peittämään faktisen peräytymisensä.
Ennen eduskuntakäsittelyä Paasikivi kutsui erikseen puheilleen paktia aikaisemmin vastustaneiden ryhmien johtohenkilöt tähdentäen heille parlamentin vastuun merkitystä. Vailla kansanedustuslaitoksen suostumusta, jonka mieluiten tuli pohjautua »ilman suurta hälinää» käytävään keskusteluun, hän ei ratifioisi sopimusta. Sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja kokoomuksen edustajat olivatkin jo valmiita antamaan periksi vetoamalla siihen, että pakti lopullisessa muodossaan osoittautui paljon paremmaksi kuin mitä alun pitäen oli odotettu.
Vaikka edistyspuolueen puheenjohtaja Kalle Kauppi ja varapuheenjohtaja Sulo Heiniö pysyttelivätkin Ståhlbergin viitoittamalla jyrkän kielteisellä kannalla, he välttyivät Paasikiven raivokohtaukselta. Enckellille presidentti selitti myöhemmin pitävänsä tarkoituksenmukaisena, ettei eduskunta kovin kerkeästi hyväksyisi sopimusta, koska näin osoitettaisiin venäläisille myönnytysten teon vaikeus suomalaisille.
Lopullisessa parlamenttiäänestyksessä sopimus meni lävitse viime kädessä presidentin arvovallan turvin äänin 157-11. Poissa olleiden suuri määrä (peräti 31 kansanedustajaa) todisti osaltaan haluttomuutta selvään kannanottoon lähestyvien parlamenttivaalien aattona.
Vielä voimakkaampia olivat epäilykset läntisten suurvaltojen Helsingissä toimivissa diplomaattiedustustoissa, joiden tietolähteet osittain antoivat täysin harhaanjohtavaa informaatiota. Englannin lähettiläs Sir Oswald Scott katsoi Suomen olevan muuttumassa kommunistiseksi valtioksi, kun taas hänen amerikkalainen virkaveljensä Avra M. Warren uhkasi suoraan ulkoministeri Enckelliä USA:n luotonannon loppumisella. »Ei enää yhtäkään dollaria.» Jos YYA-sopimus ratifioitaisiin, amerikkalaiset katsoisivat Suomen liittyneen virallisesti Neuvostoliiton blokkiin. Kesällä 1948, varsinkin heinäkuun eduskuntavaalien jälkeen, mielialat kuitenkin vähitellen rauhoittuivat.
Pariisin rauhansopimuksen rinnalla YYA-pakti määritteli Suomen kansainvälisen aseman vuosikymmeniksi eteenpäin. Vaikka Marshallavun torjuminen voitiinkin tulkita tietynlaiseksi tunnustukseksi Neuvostoliiton etupiiriin kuulumiselle, »Paasikiven diktaattina» muotoutunut sopimus veti selkeät rajat tälle asiaintilalle. Huolimatta siitä, että monille paktia vastustaneille asian ymmärtäminen tuottikin vaikeuksia, Suomen asema »sui generis» -maana idän ja lännen välissä alkoi todellisuudessa vakiintua.
YYA-neuvottelujen ohella Paasikivelle aiheutti keväällä 1948 huoltamaan sisäpoliittinen tilanne. Niin kauan kun sopimuksen aikaansaaminen pysyi epävarmana, Stalin rohkaisi Suomen kommunisteja mahdollisimman tehokkaaseen offensiiviin. Todellisuudessa kuitenkin heidän joukkoliikkeensä »ensimmäinen aalto» pääsi vauhtiin vasta Stalinin Paasikivelle osoittaman kirjeen julkistamisen jälkeen. Kadun parlamentin lisäksi pyrittiin ns. iskuryhmien avulla varautumaan »ravakkaan toimintaan».
Kun Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön virkamiesten taholta oli esitetty syytöksiä joidenkin oikeistopoliitikkojen ja hallituksen jäsenten tasavallan presidentin suostumuksella harjoittamasta juonittelusta länsivaltojen edustajien kanssa, Paasikivellä oli syytä tuntea huolestusta. Stalinin neuvottelutarjouksen välitöntä ja varauksetonta hyväksymistä vaativien kommunistien liikehdinnän jyrkentyminen ei suinkaan ollut omiaan rauhoittamaan presidentin mielialoja, joita etenkin sosiaalidemokraattien taholta saadut hälyyttävät tiedot vielä kärjistivät.
Klassista, hallituksen kaatamiseen tähtäävää vallankaappausta ei maaliskuussa 1948 silti näytä olleen vireillä. Sen sijaan neuvostotiedustelun, Valpon ja SKP:n todennäköisesti suppean osan taholla valmisteltiin oikeiston salahankkeen tukahduttamisen nimissä pidätyksiä, joiden avulla pyrittiin kommunisteille edulliseen käänteeseen ja voimasuhteiden ratkaisevaan siirtymään. Moskovan neuvottelujen ajaksi SKP:n avoin offensiivi kuitenkin osittain laantui haluttaessa ennen jatkotoimenpiteitä nähdä, mitä vihreän veran ääressä tapahtui.
Jo ennen Moskovan neuvottelujen päättymistä kommunistit käynnistivät lehtikampanjan tiettyjen SDP:n johtajien varhaisemmasta yhteistyöstä vanhan oikeistolaisen Valpon kanssa. Näin pohjustettiin tulevia pidätyksiä ja sosiaalidemokraattien hajoitusta. Samalla hälytettiin SKP:n iskuryhmät kevätoffensiivin »toiseen aaltoon», joka ajoitettiin YYA-sopimuksen eduskuntakäsittelyn yhteyteen.
Leinon informoitua jo ennen Moskovan-matkaa kenraali Sihvoa äärisuunnilta uhkaavista kaappausaikeista armeijan vastatoimenpiteet käynnistettiin viipymättä. Paasikivi antoi niille siunauksensa 5.4.1948 vannottaen vielä myöhemminkin puolustusvoimain johtoa tinkimättä huolehtimaan laillisen järjestyksen ylläpitämisestä maassa. Kommunistit saattoivat yllättäen onnistua eristämään presidentin ja pääministerin, mistä mahdollisuudesta erityisesti Fagerholm oli Paasikiveä varoittanut. Korkeimpien siviiliviranomaisten joutuessa pois pelistä vastuu jäisi silloin puolustusvoimain johdolle. Kaikkeen oli siksi varauduttava. Kenraalit tekivät työtä käskettyä.
Oliko sitten SKP:lla tai sen osalla nimenomaan juuri pääesikunnan »kriittisenä pisteenä» pitämänä ajankohtana (26.-27.4.1948) tarkoitus ryhtyä toimenpiteisiin – esimerkiksi aikaisemmin kaavailtuihin vangitsemisiin? Kimmo Rentola on kiistattomia todistuskappaleita turhaan etsittyään päätynyt kielteiseen johtopäätökseen. Toisaalta Niilo Lappalainen on lukuisten, tosin lähinnä muistelmaluontoisten lähteiden nojalla tullut siihen käsitykseen, että jotakin oli tuona yönä kaikesta huolimatta ollut tekeillä. Alkuperäislähteisiin perustuvien tarkkojen tietojen puuttuessa asia täytyy näin ollen edelleenkin jättää avoimeksi.
Paasikivi joka tapauksessa otti kaappausuhan vakavasti. Kenraaleille ja yksittäisille poliitikoille pitämiensä puhuttelujen lisäksi hän kutsui vielä 27.4.1948 koko valtioneuvoston erityisistuntoon vaatien toimenpiteitä kaappaushankkeita koskevien väitteiden todenperäisyyden selvittämiseksi. Kansan elämästä ei tullut mitään, jollei rauhattomuutta saatu loppumaan ja oloja turvallisiksi. Tämän saavuttamiseen nähden kyvyttömäksi tai haluttomaksi osoittautuva hallitus tuli vaihtaa.
Tutkimuksen toimeenpanijaksi Paasikivi esitti erityistä valtioneuvoston valiokuntaa, joka samalla. toimisi »turvallisuusvaliokuntana» valvomalla laillisen järjestyksen ylläpitämistä ja varsinkin tulevien vaalien yleistä kulkua. Kapinahankkeet kiistävien kommunistiministerien vastarinnasta huolimatta valtion päämies ajoi tahtonsa lävitse, ja pääministeri Pekkalan johtamaan valiokuntaan, jonka tuli jatkuvasti informoida presidenttiä, nimettiin jäseniksi Paasikiven haluamat ministerit Leino, Vesterinen, Hiltunen ja Törngren sekä oikeuskansleri Tarjanne. Leinon jäsenyydestä huolimatta valiokunnan perustaminen merkitsi todellisuudessa valtuuksien ottamista pois sisäministeriltä kommunistien saattamiseksi kontrolliin. Kun viimeksi mainitut eivät tämän jälkeen enää yrittäneet mitään, valiokunta jäi käytännössä työttömäksi.
Havaittuaan voimansa riittämättömiksi SKP:n politbyroo lähetti pääsihteeri Ville Pessin avunpyyntömatkalle Moskovaan, jossa hän 13.5.1948 tapasi puolueensa vanhan kaitsijan A. A. Ždanovin. Kenraalieversti kuuli nyt oikeiston selvästi vahvistaneen asemiaan Suomessa, etenkin maan armeijassa ja poliisissa.
SKP:n politbyroossa oli Pessin kertoman mukaan harkittu tärkeimpien, ulkomaihin yhteydessä olleiden »oikeistosalaliittolaisten» vangitsemista. Asianomaisten saatua aikeesta vihiä pidätyksiin ei kuiten kaan uskallettu ryhtyä, etenkin kun Valposta saatujen tietojen mukaan heidän takanaan seisoi Paasikivi. Niinikään oli kaavailtu laajaa joukkoliikettä asekätkentätuomioiden koventamiseksi, mutta tämänkään hankkeen menestyksen varaan voitiin vallitsevissa oloissa tuskin laskea. Ainoa keino tuloksiin pääsemiseksi olisi Neuvostoliiton aktiivinen tuki.
Avuttomalle keskustelukumppanilleen Ždanov ei luvannut mitään. Oikeistovoimien suitsimista pohdittaisiin Moskovassa, mutta siitä riippumatta suomalaisten tuli ensi sijassa itse huolehtia joukkoliikkeen nostattamisesta ja hallitustyöskentelyn tehostamisesta. Vastikään Neuvostoliiton kanssa avunantosopimuksen solmineen Paasikiven painostaminen heikkoutensa osoittaneiden paikallisten kommunistien avulla ei Ždanovin näkökulmasta – vaikka hän tietenkin pidättyi tätä suoraan sanomasta – vaikuttanut kovinkaan nerokkaalta ajatukselta.
Suomalaisen yhteiskunnan ja ennen muuta sosiaalidemokraattien lujuus, armeijan vankkumaton lojaalisuus, Neuvostoliiton pidättyvyys ja sen kanssa ulkopoliittisen linjaratkaisun löytäneen Paasikiven sisäpoliittinen päättäväisyys olivat kaikki yhdessä sulkeneet kommunisteilta tien valtaan.
Tässä yhteydessä voidaan perustellusti korostaa presidentin tiukan linjan ja hänen johtamiensa varotoimenpiteiden merkitystä. Muutenkin epäröiviin ja epävarmoihin kommunisteihin niillä oli osaltaan lamauttava vaikutus. Heidän kaavailemansa vangitsemisoperaatiot olisivat toteutuessaan johtaneet ennalta-aavistamattomiin ja kenties tuhoisiinkin seurauksiin.
Keväällä 1948 Suomen »demokraattinen kehitys» oli SKP:n näkökulmasta jäänyt Itä-Euroopan maihin verrattuna pahasti jälkeen. Vastoin toiveita YYA-sopimuksen solmiminen ei ollut lyhentänyt välimatkaa. Viimeinen yritys piinalliseksi koetun eron kuromiseksi umpeen tehtiin ns. Leino-lakkojen yhteydessä toukokuussa 1948.
Päästyään perille eduskunnassa kaavailluista aikeista ryhtyä hallituksen kertomuksen käsittelyn yhteydessä ahdistamaan sisäministeriä huhtikuussa 1945 tapahtuneesta tiettyjen henkilöiden luovuttamisesta Neuvostoliittoon Paasikivi Kekkosen tukemana suositteli asian jättämistä sikseen. Leinoa ei pitäisi vetää valtakunnanoikeuteen. Vuoden 1945 tilanteessa hänen menettelynsä oli ymmärrettävissä, ja hallitus oli sen jälkikäteen hyväksynyt. Taustana tietenkin oli myös »turhia komplikaatioita» välttämään pyrkivän presidentin tietoisuus jo muutaman kuukauden kuluttua (heinäkuussa 1948) pidettävistä eduskuntavaaleista, joiden jälkeen hallitus joka tapauksessa vaihtuisi.
Vaikka syytehanke valtakunnanoikeudessa ei toteutunutkaan, eduskunta kuitenkin 19.5.1948 tiettyjen taktisten kuvioiden jälkeen tavallaan yllättäen hyväksyi kokoomuksen puheenjohtajan Arvo Salmisen ehdottaman epäluottamuslauseen Leinolle. Entisen puolueensa menettelyn vuoksi tuntemastaan harmista huolimatta presidentti joutui 22.5.1948 valtiosäännön mukaisesti erottamaan sisäministerin, joka puolueensa painostuksesta oli viivytellyt omakohtaisen ratkaisun teossa.
Leinon dramaattinen erottaminen palveli kommunistien asiaa siinä, että näin saatiin joukot liikkeelle huomattavasti paremmin kuin ulkopoliittisen YYA-sopimuksen avulla. Sisäministerin poistaminen paikaltaan voitiin selittää vakavaksi uhkaksi sodan jälkeen noudatetulle »demokraattiselle suuntaukselle» kokonaisuudessaan.
Joukkoliike lähtikin liikkeelle näyttävissä puitteissa lakkoineen ja mielenosoituksineen. Sosiaalidemokraattien puoluejohdon mieliala säilyi silti luottavaisena presidenttiin yhteyttä pitävän Fagerholmin korostaessa, ettei lakkotilanne ollut vaikea, ja se pystyttäisiin kyllä hallitsemaan. Jos kabinettikriisiin kuitenkin ajauduttaisiin, puhemies ilmaisi valmiutensa muodostaa siinä tapauksessa sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen.
RKP:n edustajille Paasikivi antoi lähinnä suomenkielisiä porvarillisia puolueita moittien ymmärtää joutuneensa rinnan todella kunnostautuneiden sosiaalidemokraattien kanssa yksin taistelemaan valtiovallan auktoriteetin ylläpitämiseksi kumouksellisia voimia vastaan. Kiittäessään Fagerholmia ja hänen puoluettaan ratkaisevan tärkeästä yhteistyöstä kevään 1948 kriittisinä viikkoina presidentti samalla toivotti sosiaalidemokraateille menestystä kesän vaaleissa, koska se olisi »yleiseltä kannalta nykyään tärkein asia». Tulevan yhteistyön pohja oli näin luotu.
Leino-lakot eivät ehtineet kestää kauan. Jo muutaman päivän kuluttua saapui Moskovasta vastaus Ville Pessin 13.5.1948 Ždanovin välityksellä jättämään avunpyyntöön. Stalin ei pitänyt tarkoituksenmukaisena ryhtyä kaatamaan NL:n kanssa vastikään avunantosopimuksen solminutta Paasikiveä ja hänen asettamaansa hallitusta moneen kertaan avuttomuutensa osoittaneisiin kommunisteihin nojautuen. Lähestyvää Berliinin saarto-operaatiotakaan ajatellen ei ollut syytä toimia tavalla, joka sitoisi huomattavia neuvostojoukkoja luoteiselle suunnalle.
Asiaa tietenkään näin suoraan ilmaisematta Kreml painoi nyt jarrua kehottaen aateveljiään jatkamaan ponnisteluja omin voimin. Ainoaksi lohdutukseksi jäi SKDL:n ministerien aloitteeseen pohjautuvaksi luonnehdittu lupaus jäljellä olevan sotakorvaussumman (147 miljoonaa dollaria) puolittamisesta. Vaalitäkynä se kuitenkin osoittautui riittämättömäksi.
Kun Paasikiven tukeman armeijan näyttävät vastatoimenpiteet olivat jo varhemmin saaneet kommunistit horjumaan aikeissaan, Pessin tukipyyntöön saapunut kielteinen vastaus ratkaisi lopullisesti tilanteen. Leino-lakkojen annettiin hiipua, ja myös hänen paikkansa täyttämistä koskeneissa hallitusneuvotteluissa jouduttiin antamaan periksi. Pettynyt Hertta Kuusinen kirjoitti isälleen Moskovaan: »Saimme neuvon ja seurasimme sitä kirvelevin sydämin. Arvaisipa oikeistamme, kenen toivomuksen se täytti heittäessään Yrjön (Leinon – T.P.) yli laidan.»
Vaikka Fagerholm joutuikin siirtämään kaiken varalta valmiiksi laatimansa sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ministerilistan toistaiseksi hyllylle, presidentti ei nähnyt menetystä suurena vaalien odottaessa jo viiden viikon päästä. Merkittävänä voittona hän sen sijaan piti sisäministerin salkun riistämistä kommunistien käsistä. Venäläisetkään eivät olleet protestoineet, ja seuraava askel otettaisiin sitten vaalien jälkeen, jolloin sisäministerin virkaan sopisi parhaiten sosiaalidemokraatti.
Fagerholmin ja hänen puolueensa kanssa syntyneen yhteistyöakselin lisäksi kevät 1948 merkitsi ratkaisevaa vaihetta Paasikiven suhteissa kommunisteihin. Otteen kiristyminen, joka oli ollut havaittavissa jo kesästä 1946 saakka, tuli nyt täysin avoimeksi. Taustaan kuuluivat Tsekkoslovakian tapahtumat, presidentin vakavasti ottamat kaappaushuhut sekä viime kädessä vahvimmaksi turvaksi osoittautuneelta armeijalta saatu tuki, joka häivytti Paasikiven mielestä asekätkentäjutun aiheuttaman närän.
Kuvaan kuului myös presidenttiä suututtanut Leinon radiopuhe 27.4.1948. Vaikka valtion päämies ei vaalien läheisyyden vuoksi hyväksynytkään kokoomuksen epäluottamuslause-ehdotusta, hän toisaalta oli selvästi saanut tarpeekseen aikaisemmin »hyvänä miehenä» pitämästään sisäministeristä ja hänen epäparlamentaarisista kannattajistaan, joiden isänmaalliseen lojaalisuuteen ei voitu luottaa.
Oleellisen tärkeä Paasikiven kannalta oli vastikään solmitun YYA-sopimuksen tarjoama ulkopoliittinen selkänoja. Kun tämä puoli oli varmistettu, kävi päinsä kiristää sisäpoliittisia ohjaksia tarpeettoman suuria riskejä välttäen.
»Hirmuisina vuosina» 1944-1948 Paasikivi ei salaillut ajatteluunsa liittyvää pessimismiä, jonka mukaan aina tuli ottaa huomioon pahin mahdollinen vaihtoehto. Tämä ei kuitenkaan saanut johtaa passiiviseen alistumiseen vaan realistiseen tilanteenarviointiin pohjautuvaan määrätietoiseen toimintaan. Jollei haluttu mennä metsään ampumaan kuulaa otsaan, oli noudatettavaksi luotava työhypoteesi. Paasikivellä se oli olettamus Neuvostoliiton Suomen-intressien pelkästään sotilaallisesta luonteesta, joka tarjoaisi mahdollisuuden kooltaan ja poliittiselta järjestelmältään perin erilaisten naapurien rinnakkaiseloon suvereniteetin pohjalla.
Varmuutta työhypoteesinsa paikkansapitävyydestä Paasikivellä ei tietenkään ollut hänen seuratessaan koko ajan Arguksen silmin Neuvostoliiton käyttäytymistä varoakseen joutumasta yllätetyksi. Usein ti lanne kirvoitti päiväkirjaan purkauksia tyyliin: »Hirmuista! Mitä tästä tulee?» jne. Päätösten tekoa ei helpottanut presidentin tavan takaa mieleensä palauttama ajatus ulkopoliittisten ratkaisujen vaikeudesta, koska niiden oikeellisuuden osoitti vasta tulevaisuus, kenties 10 tai 15 vuoden kuluttua. Ponnistelua oli silti hellittämättä jatkettava.
Kesään 1948 tultaessa kokemus näytti kuitenkin jo pitkälti vahvistavan Paasikiven työhypoteesin pohjautuneen samansuuntaiseen ajatteluun Moskovassa. Näin ei kuitenkaan aina tarvinnut olla. Olihan Stalin keväällä 1948 nimenomaan perustellut Suomen miehittämättä jättämistä 1944 Yhdysvaltain (tosin turhaan) pelätyllä reaktiolla. Toisaalta O. W. Kuusinen todisteli vielä 1960-luvulla Aimo Aaltoselle Stalinin jättäneen Suomen miehittämättä 1944 ollakseen sysäämättä Ruotsia länteen. Välirauhan pohjalta Suomen kommunistit olisivat saaneet edetä vähin erin, mutta he hukkasivat etsikkoaikansa vuoteen 1948 mennessä, mistä Stalin Kuusisen mukaan oli »kovin suuttunut».1
Valmistautuessaan pitkällä tähtäyksellä lopulliseen yhteenottoon väistyvän yhteiskuntamuodon, kapitalismin kanssa Stalin ja Molotov näkivät toistaiseksi parhaana turvallisuustakeena alueellisen ekspansion. Vielä v. 1974 Molotov totesi haastattelijalleen: »Ulkoministerinä näin tehtäväkseni ulottaa Isänmaamme rajat mahdollisimman pitkälle. Ja näyttää siltä, ettemme Stalinin kanssa selviytyneet tästä tehtävästä niinkään huonosti.»2
Kysymys ei Suomen kohdalla silti ollut pelkästään maantieteestä ja Yhdysvaltain sekä Skandinavian huomioon ottamisesta. Talvisota Terijoen hallituksineen ja sen jälkeiset historialliset kokemukset kehottivat osaltaan varovaisuuteen ja kaiken »seikkailupolitiikan» välttämiseen. 1970-luvulla Molotov muisteli sodanjälkeisiä vuosia: »Miten armeliaasti me kohtelimmekaan Suomea! Olimme viisaita, kun emme vallanneet sitä. Se olisi ollut pysyvä haava… Ihmiset siellä ovat itsepäisiä, hyvin itsepäisiä. Vähemmistökin siellä olisi ollut vaarallinen. Nyt (1974 – T.P.) voidaan vähän kerrallaan vahvistaa suhteita. Yhtä vähän kuin Itävaltaakaan me emme onnistuneet demokratisoimaan Suomea.»3
Toisaalta Paasikiven johtama Suomi oli lujuutta ja joustavuutta tarkoituksenmukaisesti yhdistellen onnistunut tyydyttämään Stalinin välttämättöminä pitämät turvallisuusedut tavalla, joka pitkällä tähtäyksellä teki siitä Neuvostoliiton kenties parhaan rajanaapurin.
Vuosisadan puoliväliin tultaessa J. K. Paasikivi oli ehtinyt kannattaa yhteistyötä aluksi keisarillisen Venäjän sekä sittemmin Väliaikaisen hallituksen, Saksan keisarikunnan, Pohjoismaiden, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton kanssa, mikä näennäisesti on tulkittavissa vailla idealismia toteutetuksi laskelmoinniksi ja konjunktuuripolitiikaksi. Voidaan kuitenkin yhtyä Jan-Magnus Janssoniin siinä, että tarkoituksena koko ajan oli Suomen pelastaminen.4 »Viidakon lakia» noudattavan vo·imapolitiikan sanelemassa maailmassa Paasikiven lin jassa voi siksi sanoa olleen pienelle maalle aivan riittävästi idealismia.
