Hitlerin hyökkäystä torjuessaan Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi läntisten suurvaltojen tukea sekä ase- ja materiaalitoimitusten että »toisen rintaman» muodossa. Näissä oloissa ei ollut syytä vaarantaa yhteistyötä puhumalla julkisuudessa vallankumouksesta sen enempää lyhyen kuin pitkän tähtäyksenkään tavoitteena.
Kaikki ulkomaiden kommunistisille puolueille aikanaan sotatapausta varten annetut ohjeet omien hallitustensa pyrkimysten sabotoimisesta heitettiin nyt yli laidan. Uusi tilanne vaati kommunisteilta juuri samaa, mistä he v. 1914 olivat katkerasti arvostelleet oikeistososialisteja, porvarillisten hallitusten johtoon alistumista näiden sotaponnistelujen kaikinpuoliseksi tukemiseksi. Olihan nyt samalla kysymys Neuvostoliiton, »kaikkien työtätekevien isänmaan», mahdollisimman tehokkaasta auttamisesta. Saksan miehittämissä maissakin kommunistien tuli siksi yhtenäisyyden nimissä tunnustaa kansallisten porvaripiirien johtoasema vastarintaliikkeessä.
Iskusanaksi valittiin »kansallinen demokratia», jonka merkeissä yhdistettäisiin kaikkialla voimat taisteluun »fascismia vastaan». Kominternin lakkauttaminen toukokuussa 1943 merkitsi tämän suuntauksen sinettiä. Monia länsimaiden kommunisteja järkyttänyt ratkaisu olikin omiaan rauhoittamaan sikäläisiä hallituksia ja lujittamaan niiden uskoa Moskovaan kohdistuvien suotuisien yhteistyönäköalojen jatkumiseen myös sodan päättymisen jälkeen.1
Stalin puolestaan oli tietenkin alun alkaen selvillä orientaation tilapäisestä luonteesta. Jo tammikuussa 1945 hän totesi Bulgarian kommunistipuolueen johtajalle G. Dimitroville: »Kapitalismin kriisi on ilmennyt kapitalistien jakaantumisena kahteen ryhmäkuntaan (fraktioon) – yhtäältä fascistiseen ja toisaalta demokraattiseen. Olemme solmineet liiton kapitalistien demokraattisen ryhmäkunnan kanssa, koska jälkimmäinen ei ollut kiinnostunut sallimaan Hitlerin herruutta … Olemme nyt yhteistyössä yhden ryhmäkunnan kanssa toista vastaan, mutta tulevaisuudessa asetumme myös tätä kapitalistien ryhmäkuntaa vastaan.» 2
Moskovassa samana keväänä vieraillut Jugoslavian Milovan Djilas puolestaan kuuli Stalinin suusta käynnissä olevan taistelun poikkeavan aikaisemmista sodista. , okainen, joka miehittää maa-alueen, perustaa sinne oman yhteiskuntajärjestelmänsä. Toisin ei voi olla.» 3 Aikanaan, Neuvostoliiton toivuttua toisen maailmansodan iskemistä syvistä haavoista, seuraisi »historian lakien mukaisesti» lopullinen välienselvittely väistyvän yhteiskuntajärjestelmän, kapitalismin, kanssa. Haastattelulausunnossaan· vielä 1970-luvulla eläkeläinen Molotov määritteli entisen päällikkönsä ajattelutavan seuraavasti: »Ensimmäinen maailmansota irrotti yhden maan kapitalistisesta orjuudesta. Toinen maailmansota loi sosialistisen järjestelmän, ja kolmas maailmansota tuhoaa imperialismin kokonaan.» 4
Pitkän tähtäyksen tavoitteet eivät silti saaneet heikentää ajankohtaisen tilanteen vaatimusten edellyttämää varovaisuutta. Saksalaisten karkottamisen jälkeen Neuvostoliiton kansanrintamapolitiikan lähtökohtana Itä-Euroopassa oli uusien, sen näkökulmasta »edistyksellisten» porvarien johtamien hallitusten muodostaminen. Myös kommunistien tuli päästä »uusina kasvoina» näihin ministeristöihin, joskaan ei vielä välttämättä johtavana puolueena. Bulgariassa ylimenokautta edusti Kimon Georgievin, Romaniassa Nicolae Radescun ja sittemmin Petru Grozan sekä Unkarissa kenraali Bela Miklosin joulukuussa 1944 muodostama hallitus. Puolassa ratkaisu saatiin aikaan vasta loppukeväällä 1945 Stalinin pakotettua sikäläiset kommunistit hyväksymään muutamien Lontoon pakolaishallituksen jäsenten mukaantulon talonpoikaispuolueen Stanislaw Mikolajczykin muodollisesti johtamaan uuteen kabinettiin. Selvästi kommunistipainotteinen oli niinikään vapautuneessa Tšekkoslovakiassa 1945 muodostettu vasemmistososialisti Zdenek Fierlingerin ministeristö porvarillisen presidentti Eduard Beneshin edustaessa puolestaan jatkuvuutta.5
Helsingissä taas, jonne saakka neuvostojoukot eivät koskaan päässeet, astui 21.9.1944 virkaansa Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrenin johtama uusi hallitus. Viimeiseen saakka Paasikivi elätti silti toiveita omista mahdollisuuksistaan tulla pääministeriksi. Saatuaan Reinhold Sventolta kuulla Tannerin vastustaneen hänen (JKP:n) ehdokkuuttaan valtioneuvos merkitsi päiväkirjaansa: »Tanner näkyy olevan kehnompi mies kuin mitä minä luulin.» Mannerheim taas sai moitteita »puutteellisesta poliittisesta arvostelukyvystä»6.
Tavanomaista ohjelmajulistusta Castrenin hallitus ei antanut, koska itsestään selväksi päätehtäväksi nähtiin kaksi vuorokautta aikaisemmin solmitun välirauhansopimuksen täytäntöönpano. Jäsenistöltään uusi hallitus ei suuresti eronnut edeltäjästään, Hackzellin kabinetista. Carl Enckell jatkoi ulkoministerinä joutuen toiminnassaan keskittymään erityisesti suhteiden hoitoon valvontakomissioon päin. Tätä varten perustettiin ulkoministeriöön erityinen elin (»B-osasto»), jota Enckell henkilökohtaisesti johti. Pääministerin sihteerin V. J. Sukselaisen mukaan monien jo tsaarinaikana upseereina tai siviilitehtävissä toimineiden iäkkäiden ja valkopartaisten virkamiesten vuoksi uusi organisaatio kulki UM:ssa »joulupukkiosaston» nimellä. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta venäjänkielen taito oli todella vanhojen miesten varassa.7
Lokakuun 5. päivänä 1944 klo 13.50 Malmin kentälle laskeutui majuri Litvinovin ohjaama vihreä Douglas (myöhemmin siviili-ilmailussa tunnettu DC-3:na), josta Suomen kamaralle astui Liittoutuneiden Valvontakomission (LVK:n) puheenjohtaja, kenraalieversti Andrei Aleksandrovitš Ždanov. Vastaanottajien joukossa nähtiin mm. pääministeri Urho Castren, hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsenet Enckell, Walden, Ellilä ja Wuori, sisäministeri Hillilä sekä maan korkeinta siviilivirkamiehistöä ja sotilaspäällystöä. Lehdistö kiinnitti erityistä huomiota siihen, että Ždanov tervehti kenraalimajuri Harry Alfthanin komentamaa Helsingin varuskuntapataljoonan kunniakomppaniaa suomeksi: »Hyvää päivää pojat», mihin nämä vastasivat asianmukaisesti: »Hyvää päivää, herra kenraali.» LVK:n huippu oli nyt paikalla ja toiminta saattoi alkaa täydellä teholla.8
Välirauhansopimuksen liitteeseen sisältyvän tehtävänkuvan mukaan valvontakomissio oli liittoutuneiden (Neuvostoliiton) sodanjohdon elin, jonka päävelvollisuutena oli valvoa, että Suomen hallitus tarkoin ja määräaikana täytti välirauhansopimuksen määräykset. Rikkomuksia tai puutteellisuuksia havaitessaan LVK:n oli tehtävä vastaavat esitykset Suomen viranomaisille asiaankuuluviin toimenpiteisiin ryhtymistä varten. Diplomaattisin privilegioin varustetulla valvontakomissiolla, sen jäsenillä ja valtuutetuilla, oli esteetön pääsy kaikkiin virastoihin, laitoksiin ja satamiin sekä rajoittamaton oikeus saada niistä tehtäviään varten tarpeelliset tiedot. Komission, jolla oli valtuudet perustaa tarvittaessa erityisiä jaostoja, sijoituspaikaksi määrättiin Helsinki.
Erityisesti on syytä panna merkille valvontakomission toimineen liittoutuneiden sodanjohdon elimenä tiettyjä tehtäviä varten eikä esimerkiksi jonkinlaisena Suomen siviilihallinnollisena ylivalvojana. Liittoutuneista puhuttaessa käytettiin aina johdonmukaisesti suluissa sanaa »Neuvostoliitto», mikä osoitti tämän maan käyttävän tosiasiallista valtaa LVK:ssa. Ždanovin sijaisena ja lähimpänä miehenä toimi hänen Leningradin piirityksen aikainen sotakumppaninsa, kenraaliluutnantti Grigori Mihailovitš Savonenkov. Puheenjohtajan apulaisista on erikseen mainittava yleissotilaallisista ja maavoima-asioista huolehti-nut kenraalimajuri S. F. Tokarev sekä merivoimiin liittyvistä kysymyksistä vastannut kontra-amiraali A. M. Aleksandrov. LVK:n poliittista osastoa johti NL:n viimeinen jatkosotaa edeltänyt Suomen-lähettiläs Pavel Orlov yhdessä muodollisen apulaisensa, NKVD:n (myöhemmän KGB:n) paikallisen residentin Jelisei Jelisejevin (Sinitsynin) kanssa. Neuvostoliittolaisiin verrattuna täysin toisarvoista osaa valvontakomission toiminnassa näyttelivät sen brittiläiset jäsenet kommodori R. M. Howie, eversti J. H. Magill ja eversti P. D. Kelly.9
Heti saapumispäivänsä iltana (5.10.1944) Hotelli Tornissa järjestetyssä kokouksessa Zdanov perehtyi Suomeen jo aikaisemmin tulleiden valvontakomission jäsenten avulla maassa vallitsevaan tilanteeseen. Pääosa ajasta kului sotilaallisten ongelmien (ennen muuta saksalaisten joukkojen karkottamisen) käsittelyyn. Poliittisista kysymyksistä raportoi Pavel Orlov kiinnittäen huomiota toimintaansa vielä jatkaviin »taantumuksellisiin järjestöihin», joihin kuuluivat mm. suojeluskunnat, lotat, aseveljet ja Vapaussodan rintamamiesten liitto.
Neuvostoliiton yleisen linjan mukaisesti Zdanov asetti oman ja apulaistensa toiminnan tavoitteeksi Suomen kansan saamisen välirauhansopimuksen taakse. Sitä ei kuitenkaan pitänyt painostaa valvontakomission voimalla maan sisäisiin asioihin puuttuen. »Meillä ei ole kahta politiikkaa vaan yksi politiikka.» Vasemmiston antama informaatio voitiin valvonnan helpottamiseksi ottaa vastaan, mutta siitä huolimatta komission tuli täysin lojaalina pysytellen ja virallisesti toimien pitää tarkoin kiinni välirauhansopimuksen pykälistä. Tässä mentäisiin niin pitkälle, että fascististen järjestöjen hajoittaminen ja sotasyyllisten rankaiseminen jäisi presidentti Mannerheimin ja hänen hallituksensa itsensä tehtäväksi.
Oman ongelmansa muodosti Suomi-Neuvostoliitto-Seura. Tornin tilaisuudessa Orlov tiesi jo kertoa vankilasta vastikään vapautuneen Mauri Ryömän käyneen raportoimassa seuran pian toteutuvasta elvyttämisestä, joka alkaisi kolmen päivän kuluttua (8.10.1944) pidettävässä kokouksessa.
Vuoden 1940 kokemusten perusteella Orlov kuitenkin Tornin neuvottelussa varoitti ryhtymästä paimentamaan uutta SNS:aa, »koska holhous aikanaan tuhosi tämän seuran». Zdanov oli Moskovan yleislinjan mukaisesti täysin samaa mieltä. »Jos tämä seura haluaa ja osaa kulkea omin jaloin, niin kulkekoon, mutta vierailla jaloilla ei saa kulkea. Tämä täytyy ottaa huomioon, ja siitä ei pääse mihinkään.»
Valvontakomission yleislinja, jota se sovelsi myös suhteessaan SNS:aan, oli siten selvästi varovainen ja odottava. Missään tapauksessa seuraa ei ryhdyttäisi yllyttämään äkkinäisiin otteisiin, kuten Orlov tiesi v. 1940 tapahtuneen. Kimmo Rentola on ilmeisesti oikeassa katsoessaan Moskovan lähteneen siitä, ettei Suomessa saanut käydä kuin Unkarissa, jossa saksalaisten tukema äärioikeisto kaappasi vallan pilaten rauhanhankkeen. Zdanovin varovaisuus viittaisi siis siihen, että tuota vaaraa pidettiin ainakin hänen Suomeen saapuessaan varteenotettavana. 10
Orlovin tiedot SNS:n henkiinheräämisestä pitivät paikkansa. Seuran perusjärjestö kokoontui Turussa jo syyskuun lopussa ja vanha johtokunta Helsingissä 2.10.1944. Kysymys olikin ennen muuta siitä, minkälaisena organisaatio lähtisi liikkeelle. Levottomuutta aiheuttavan SNS:n »ylösnousemuksen» varalta sosiaalidemokraatit nimesivät Yrjö Ruudun johtaman toimikunnan valmistamaan seuran kehittämistä »lavealle pohjalle». Tässä mielessä tuli ottaa yhteys sekä Neuvostoliiton edustajiin että Mauri Ryömään.11
Valmisteluihin ryhdyttiin myös talouselämän ja porvarillisen rauhanopposition taholla. Ulkomaankauppaliiton toimitusjohtaja Jaakko Kahma puuhasi J. K. Paasikiven tukemana kattojärjestön luontoista organisaatiota, jossa talouselämän rooli olisi keskeinen. Näin saataisiin ystävyysseura laajemmalle perustalle eri tahojen yhteistyöjärjestöksi, mikä poistaisi siltä jäsenpainotteisen joukkoliikkeen luonteen. Kahman ja Ruudun organisaatioiden sekä Ryömän välimiehenä sukkuloi Reinhold Svento, joka tapasi 3.10.1944 myös Jelisejevin. NKVD:n residentti torjui tällöin vuoden 1940 mallin ja kannatti laajaa pohjaa. Kokonaisuudessaan ei hanke Jelisejevin mukaan olisi kiireellinen.12
Neuvostoliiton edustajan terveiset Svento saattoi vielä samana päivänä puhelimitse Paasikiven tietoon. Tärkeätä oli panna merkille venäläistenkin luopuneen vuoden 1940 »Ystävyyden seuran» kaltaisesta, poliittisesti ahtaasta organisaatiosta, joka nyt tuli rakentaa huomattavasti laajemmalle pohjalle. Muuten kyseessä oli Sventon ja Paasikiven mielestä »sloznyi vopros» (visainen kysymys), jonka harkintaan tarvittiin aikaa. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun myös Jelisejevin käsityksen mukaan SNS:n ongelma ei välirauhansopimusta toteutettaessa kuulunut kaikkein kiireellisimpien asioiden joukkoon.13
Hallituksenkin taholla tilanne oli silti jo ehtinyt herättää huolestusta. Puheilleen kutsumalleen J. K. Paasikivelle pääministeri Urho Castren suositteli 2.10.1944 kosketuksen aikaansaamista venäläisiin »kultturellisella alalla». Valtioneuvoksen olisi otettava tämä asia hoitoonsa. Katkeruuttaan salaamatta Paasikivi tyytyi kuitenkin viittaamaan Kahman »komiteaan» kieltäytyen ryhtymästä puheenjohtajaksi.
»Minut on viime aikoina pidetty kokonaan syrjässä, ja koska on katsottu, ettei minun palveluksiani ja apuani ole katsottu tarpeelliseksi, niin minä en halua olla enempää mukana. Minua ei ole kohdeltu sillä tavalla kuin minun tapaistani miestä olisi pitänyt kohdella.»
Muuten Paasikivi – neuvoa kysymään alistuneen Castrenin tiedusteluun vastaten – korosti Englannin ja USA:n suhteellista poliittista merkityksettömyyttä Suomelle. Tärkeä oli ainoastaan Venäjä, jota vastaan länsivallat eivät voisi Suomea auttaa. Tietysti niihinkin tuli ylläpitää hyviä suhteita, mutta tällöin ei saanut antaa Moskovalle aihetta epäluuloon Helsingin juonittelusta Lontoon ja Washingtonin kanssa itäisen naapurinsa selän takana. Saksan kanssa taas suhteet olivat jo niin huonot, etteivät ne voineet enää enempää kiristyä. Muistaa täytyi lisäksi sodan jälkeen syntyvän uuden Saksan varmaankin laskevan miinukseksi Suomen kaikki yhteydet natsi-Saksaan.14
Käytyään edellä esitetyllä tavalla 5.10.1944 Orlovin puheilla15 Mauri Ryömä – selvästikin tuolloin saatua kehotusta noudattaen – ilmaantui seuraavana päivänä yhdessä vanhan SNS-kumppaninsa Aimo Rikan kanssa Paasikiven kotiin. Valtioneuvos sai nyt kuulla Ystävyyden seuran muotoutuneen v. 1940 olosuhteiden pakosta ahtaaksi, missä yhteydessä sen maine oli pilaantunut. Viimeksi mainittuun käsitykseen Paasikivi mielihyvin yhtyi. Kertoen vierailustaan Orlovin luona Ryömä ilmoitti tarkoituksena olevan rakentaa seura nyt laajalle pohjalle. Siksi pyydettiin Paasikiveä kunniapuheenjohtajaksi, kun taas puheenjohtajaksi voisi sopia esimerkiksi Yrjö Ruutu.
Ryömän maltillinen esiintyminen teki Paasikiveen myönteisen vaikutuksen, vaikka valtioneuvos aavistikin seuran laajapohjaisuutta sekä häntä itseään ja Ruutua koskevien ehdotusten pohjautuvan valvontakomission vaikutukseen. Vanhan SNS:n edustajat saivat nyt kuulla seurahankkeen olevan vireillä myös »toisella taholla», minkä vuoksi oli tärkeätä koota kaikki voimat yhteen. Ryömän kerrottua SNS:n suurkokouksen tulleen kutsutuksi koolle jo »ylihuomiseksi» (8.10.1944) Paasikivi tähdensi, ettei tuolloin – laajapohjaisuuden periaatteen lisäksi – lyötäisi vielä mitään lukkoon, koska hyvien naapuruussuhteiden rakennustyöhön tuli saada »kaikki mukaan». Tämän Ryömä ja Rikka lupasivatkin. 16
Ystävyyden seuran suurkokous 8.10.1944 keräsi Helsingin Työväenyhdistyksen eteishalliin ja sen ulkopuolelle parituhantisen yleisöjoukon odottamaan tilaisuuden alkamista. Lain vaatiman luvan puuttumisen vuoksi kokous kuitenkin hajoitettiin ennen kuin se pääsi kunnolla käynnistymään. Vuoden 1940 kokemukset mielessään paikalla olleet viranomaiset kieltäytyivät aluksi antamasta lupaa juhlasalin ovien avaamiseen, mutta toimistossa »rauhallisesti esiintyneiden» Ryömän ja Rikan pyynnöstä väki päästettiin saliin. Molempien mielestä kokouksen hajoittaminen kävisi näin helpommin ilman järjestyshäiriöitä. Lyhyeksi jääneessä tilaisuudessa Ryömä tyynnytteli mielialoja ja lupasi toiminnan nopeata virittämistä. Svento taas tiedotti Paasikiven aloitteesta, minkä jälkeen kokousyleisö hajaantui rauhallisesti kaupungille.17
Nyt ei Paasikivi enää halunnut viivytellä. Vielä samana päivänä (8.10.1944) hän sopi Sventon kanssa kokouksesta, johon ulkomaankauppaliiton komitean lisäksi kutsuttaisiin »laajat piirit». Näitä edustaisivat eri tavoin SDP:sta etäytyneet Reinhold Svento, J. W. Keto, Mauno Pekkala, Johan Helo, Ensio Hiitonen ja Mauri Ryömä sekä Svenska Vänsternin Max Sergelius. Myöhemmin listalle tuli Mauri Ryömän lisäksi vielä kaksi »vanhan» SNS:n nimimiestä: Aimo Rikka ja Lauri Vilenius. Kutsuttujen joukko koostui näin varsinaisesti kolmesta ryhmästä: ulkomaankauppaliiton komiteasta, Paasikiven ja Sventon luottohenkilöistä sekä Ystävyyden seuran johtoportaasta. Varsinaiset puoluepoliitikot – Urho Kekkosta myöten – puuttuivat vielä joukosta.18
Kuten Rentola toteaa, työväentalossa 8.10. pidetyn kokouksen jälkeen oli selvää, ettei vanhaa jäsenistöä voitaisi sivuuttaa uudessakaan seurassa, vaan siinä yhdistyisivät yhtäältä laajapohjaisen katto-organisaation ja toisaalta radikaalin joukkojärjestön ominaisuudet. Suhteellisen nopean kompromissin pohjan loi valvontakomissio, jonka taholta sitä selvästi edellytettiin. Hotelli Tornissa ystävyysseuraa tarkasteltiin Suomen tulevan hallituksen runkona ja siinä haluttiin tukeutua pikemminkin Paasikiveen kuin Ryömään. Tavatessaan 10.10.1944 pääministeri Castrenin ja ulkoministeri Enckellin Ždanov ehti jo protestoida työväentalon kokouksen hajoittamisen vuoksi mutta luopui vastalauseestaan kuultuaan Paasikiven ryhtyneen hoitamaan asiaa. 19 Täysin kivuttomasti ei seuran organisointi kuitenkaan tapahtunut.
Pääsemättä suoralta kädeltä sopimukseen 13.10.1944 pidetty neuvottelukokous asetti Paasikiven johtaman sääntötoimikunnan, jonka jäseniksi tulivat Helo, Kahma, Rikka, Ruutu, Sergelius ja Voionmaa. Ahkerasta työskentelystä huolimatta monet asiat olivat vielä avoinna Cay Sundströmin koolle kutsuman SNS:n perustavan kokouksen alkaessa hänen kotonaan 15.10.1944. Kutsuttujen joukko oli jo laajentunut 28 henkilöön, näiden joukossa mm. SKP:n Hertta Kuusinen ja Lauri Kantola sekä maalaisliiton Urho Kekkonen.
Paasikiven nyt ensi kertaa tavanneen Hertta Kuusisen saaman vaikutelman mukaan valtioneuvoksella oli erikoiset piirteet:
»pystytukka, omituisesti ulospäin eri suuntiin törröttävät ystävälliset silmät, niiden välissä turpea nenä, kaiken säestyksenä louskuttava puhetapa. Jostakin syystä hän halusi toistuvasti vakuuttaa minulle ja edustamalleni poliittiselle ryhmälle: ‘Minä olen rehellinen mies, olen rehellinen mies.’ En päässyt koskaan selville, mikä antoi aiheen hänen huolestumiselleen asiassa. Olen ollut tekemisissä lähes aina vain rehellisten ihmisten kanssa, mutta Paasikivi kieltämättä on ollut ainut, joka on minulle vakuuttanut olevansa rehellinen.»
Pahimmaksi kiistakysymykseksi Paasikiven »vetämässä» keskustelussa osoittautui seuran johtokunnan kokoonpano siitä huolimatta, että Helon puheenjohtajuudesta päästiinkin yhteisymmärrykseen. Valtioneuvoksesta tulisi kunniapuheenjohtaja.
Molemmat valinnat tapahtuivat keskustelun jälkeen yksimielisesti, vaikka Kuusisen yksityisten epäilyjen lisäksi myös vanhan SNS:n ydinryhmän taholla oli jo aikaisemmin todettu, »ettei valtioneuvos Paasikiveen oikein luoteta». Kun Ryömän piiriin kuuluvaa puheenjohtajaa ei »laajalla pohjalla» toimivassa seurassa voitu ajatella, ja Paasikiveä pidettiin epäluotettavana, valituksi tuli »kompromissikandidaatti» Johan Helo. Valtioneuvoksen »kesyttäminen» taas toteutuisi parhaiten juuri kunniapuheenjohtajuuden avulla. Muiden johtokunnan jäsenten vaali jouduttiin ajan puutteen vuoksi lykkäämään samaksi sunnuntaiksi (15.10.1944) sovitun SNS:n suurjuhlan takia.
Kulissientakaisista erimielisyyksistä ei puhuttu mitään yli 4000:n osanottajan kansoittamassa Messuhallissa, jossa vallitsi ulkoinen yhtenäisyys. Lukuisten korkeiden virkamiesten lisäksi paikalla oli Liittoutuneiden Valvontakomissio lähes kokonaisuudessaan. Valpon tunnontarkan raportin mukaan valtaosa juhlayleisöstä näytti kuitenkin tulleen »Sörnäisistä päin».
Avauspuheessaan Aimo Rikka puolusti vuoden 1940 seuran mainetta mutta kohotti myös kolminkertaisen eläköönhuudon läsnä olleelle J. K. Paasikivelle: Nyrpeänä ohjelmaa seurannut kokoomuslainen kansanedustaja ja lehtimies J. O. Ikola (Vaasan Jaakkoo) merkitsi päiväkirjaansa valtioneuvoksen aiheetta »hehkuneen» osakseen tulleesta kunnianosoituksesta. »On siinä selskaapi Paasikiven takana – Helo puheenjohtajana. On sääli nähdä, ketä tuohon sakkiin liittyy, minä en ainakaan.»
Johan Helo puolestaan juhlapuheessaan korosti Neuvostoliiton merkitystä ja demokraattisuutta. Maa ei koskaan ollut »poikennut diktatuuriin», ja sen demokratia jos mikään oli oikeata kansanvaltaisuutta. Suomen sodanaikaista johtoa Helo uhkasi edesvastuulla sekä näytti raivokkaiden suosionosoitusten siivittämänä sille paikkaa syytettyjen penkillä. Paasikiven päiväkirjamerkinnän mukaan puhe oli »katkera eikä täysin objektiivinen», vaikka se Neuvostoliittoon päin »kyllä teki hyvän vaikutuksen luullakseni». Tilaisuuden lopuksi yleisö seisaalleen nousten lauloi »Kansainvälisen» ilman säestystä, koska sotilassoittokunnalta puuttuivat kappaleen nuotit.20
SNS:n kesken jäänyttä perustavaa kokousta jatkettiin Paasikiven puheenjohdolla 18.10.1944 laajojen, mm. valtioneuvoksen kotona pidettyjen valmistavien keskustelujen jälkeen. Neuvotteluissa kävi Paasikiven yllätykseksi ilmi kommunistien hylkäävän hänen suosittelemansa Sventon johtokuntajäsenyyden; vasta venäläisten väliintulo auttoi. Eero A. Wuoren ja Väinö Voionmaan ehdokkuuden vastustus äärivasemmiston taholla sen sijaan osoittautui tulokselliseksi. Paasikiven tuesta huolimatta heidän kandidatuurinsa ei sodanaikaisten »syntien» vuoksi mennyt läpi. Valtioneuvos joutuikin päiväkirjassaan toteamaan, etteivät kommunistit ja vasemmistososialistit sietäneet sosiaalidemokraatteja.21
Keskusjohtokunnan kokoonpanoon vaikuttaminen tuotti Paasikivelle hänen oman muistiinmerkintänsä mukaisesti »paljon puuhaa». Kun Tannerin-vastaisessa vasemmistossa pääasiallisesti kilpailtiin mukaan pääsemisestä, porvarillisten talousmiesten kohdalla jouduttiin pikemminkin lyhty kädessä etsimään henkilöitä, jotka suostuisivat vuoden 1940 jälkeen vielä »pahamaineisen» SNS:n keskusjohtokunnan jäseniksi. »Suuren puheen jälkeen», jonka äänekkyyttä ei Paasikiven tavat tuntien tarvitse epäillä, hän taivutti tehtävään S. A. Hariman, Åke Gartzin ja Holger Nystenin. Näistä vain ensiksi mainittu lupautui suoralta kädeltä.
Lopulta päädyttiin 18.10.1944 yksimielisyyteen seuraavasta keskus- johtokunnasta:
Vuorineuvos Åke Gartz
Kauppaneuvos Samuli Harima
Tohtori Johan Helo
Kirvesmies Lauri Kantola
Kansanedustaja Urho Kekkonen
Kirjastonhoitaja Hertta Kuusinen
Pakkaaja Aune Laurikainen
Toimitusjohtaja Holger Nysten
Kivityömies Jaakko Parkkari
Kansanedustaja Mauno Pekkala
Toimittaja Aimo Rikka
Tohtori Yrjö Ruutu
Lääketieteen kandidaatti Mauri Ryömä
Teollisuusneuvos Max Sergelius
Työmies Veikko Sippola
Kansanedustaja Reinhold Svento
Kansanedustaja Cay Sundström
Kansanedustaja Ralf Törngren
Kirjailija Hella Wuolijoki
Kunniapuheenjohtaja ei kuulunut keskusjohtokuntaan mutta saattoi halutessaan osallistua sen kokouksiin.
Varsinaisia jäseniä oli siten kaikkiaan 19: seitsemän kommunistia, kolme »kuutosta», kolme sosiaalidemokraattisen opposition edustajaa, kolme talousmiestä ja kolme porvaripoliitikkoa (Sergelius, Törngren ja Kekkonen). Viimeksi mainittu näyttää, kuten Juhani Suomi toteaa, tulleen mukaan Paasikiven aloitteesta. Kokoomuslaisia ei valtioneuvoksen itsensä lisäksi ollut ketään. Puolueen eduskuntaryhmässä Arvo Pohjannoro totesi »vanhan ja kalkkeutuneen» Paasikiven »ruvenneen nuoleskelemaan ryssiä». Paasikiven tie ei voinut olla kokoomuksen tie. Puheenjohtaja Linkomiehenkään mielestä maan kannalta ei ollut hyötyä seuraan liittymisestä. Parasta oli toistaiseksi pysytellä odottavalla kannalla.22
Johan Helon jo aikaisemmin tapahtunut valinta puheenjohtajaksi vahvistettiin 18.10.1944, minkä lisäksi varapuheenjohtajiksi tulivat Mauri Ryömä, Max Sergelius ja Yrjö Ruutu. Pääsihteerin tehtävät otti hoitaakseen Aimo Rikka.
Kokonaisuutena katsoen voidaan liioittelematta sanoa Paasikiven ratkaisevalla tavalla myötävaikuttaneen SNS:n hahmoutumiseen ja samalla – tietoisena valvontakomission hyväksyvästä kannasta – ehkäisseen kommunistien pääsyn monopoliasemaan seuran piirissä. Eri asia sitten on, että myöhemmin alkaneessa käytännön toiminnassa heidän roolinsa kaikesta huolimatta osoittautui ratkaisevan tärkeäksi. SNS:n keskittyminen alkuvuosinaan poliittiseen propagandaan vähensi kannatusta muiden väestöryhmien taholla ja muutti seuran pitkälti äärivasemmiston hallitsemaksi työvälineeksi.
Perustavan kokouksen päätteeksi hyväksyttiin Paasikiven laatima julkilausuma Suomen kansalle, minkä lisäksi lähetettiin Stalinille Moskovaan tervehdyssähke. Vastauksessaan generalissimus ilmaisi luottamuksensa siihen, että »Neuvostoliiton ja Suomen välille muodostuvat ystävälliset suhteet molemminpuolisen yhteistyön ja kunnioituksen pohjalla».23
Vasta perustavaa kokousta seuranneena päivänä Nysten huomasi, että Stalinin lisäksi tervehdyssähke olisi pitänyt lähettää myös Mannerheimille. Neuvoteltuaan Helon kanssa varovainen Paasikivi päätti kuitenkin vastaavan huomionosoituksen kohdistamisesta pääministeri Urho Castrenille, koska Stalin viralliselta titteliltään oli Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja, siis pääministeri.
Seuraavana päivänä (20.10.1944) SNS:n puhemiehistö kävi vielä tervehdyskäynnillä Zdanovin luona, jolloin Paasikivi selosti nyt käynnistyvän seuran tarkoitusperiä. LVK:n puheenjohtajan tiedusteluun kansan suhtautumisesta valvontakomissioon ja välirauhanehtoihin Paasikivi vastasi, ettei hän ollut kuullut mitään puheita komissiosta. Rauhanehdot olivat tosin suomalaisille kovat valtakunnan alueen pienetessä, mutta vaikeuksista huolimatta ne tultaisiin säntillisesti täyttämään. Suu oli asetettava säkkiä myöten.
Ystävällissävyisessä vastauksessaan kenraalieversti totesi pahimman olevan ohitse Suomen päästyä irti sodasta. Paasikiven huomautettua taistelujen vielä jatkuvan pohjoisessa Ždanov totesi saksalaisten olevan selvästi jo lähdössä, ja muutamassa viikossa asia saattoi olla selvä. Mannerheimin armeijan tuli vain käyttää hyväksi kaikkia taitojaan, sillä »me tiedämme suomalaisten olevan mestareita motittamisessa». Ždanov oli hyvin selvillä siitä, että Lapissa saksalaisia vastaan taistelevia joukkoja johti »Suomussalmen sankari», kenraali Hjalmar J. Siilasvuo.24
Helsinkiin saapuessaan Ždanov oli pelännyt saksalaisten aktiivisuutta ja siihen liittyvää »putschia», mutta nyt, pari viikkoa myöhemmin, vaara näytti jo väistyvän. Samoihin aikoihin Paasikivi katsoi täyttäneensä ensimmäisen sodanjälkeisen urakkansa. SNS oli saatu raiteilleen ja valtioneuvos saattoi etsiytyä laajamittaisempiin tehtäviin.
Paasikiven elokuussa 1944 ruotsinmaalaiselle Morgontidningenille antaman, Mannerheimia närkästyttäneen haastattelun25 jälkeen hänen tiensä valtakunnan johtaville paikoille näytti kuitenkin sulkeutuneen. Kuten pääministeri Urho Castrenin kanssa 2.10.1944 käyty keskustelu26 osoitti, valtioneuvos ei suinkaan salaillut »syrjäyttämisensä» vuoksi tuntemaansa katkeruutta. Viesti meni perille tarkoitettuun kohteeseen, ja jo kaksi päivää myöhemmin tuli kutsu Tamminiemeen.
Mannerheimin tarjoamilla päivällisillä, joille Paasikiven lisäksi oli kutsuttu myös puolustusministeri Walden, valtioneuvos kursailematta ilmaisi tietävänsä haastattelunsa marsalkassa herättämästä tyytymättömyydestä. Hän oli pikemminkin odottanut presidentin kirjoittavan asiasta kiitoskirjeen! »Ronskilla» tyylillään kunniavieras eittämättä onnistui puhkaisemaan kuplan:
»Olivat huvitettuja ja nauroivatkin. Minä lisäsin: ‘Kovin kohta intervjuussani oli: Meidän politiikkamme ei saa mennä Venäjää vastaan.’ Mannerheim oli aivan samaa mieltä: ‘Se on aivan oikein.’»
Muuten herrat olivat yksimielisiä bolsevikkien omanarvontunnon herkkyydestä, missä suhteessa he poikkesivat tsaarinvenäläisistä. Mannerheim mainitsi olevansa neuvostoliittolaisten epäsuosiossa taisteltuaan näitä vastaan. Kenties he tulevaisuudessa ottaisivat hänet kiinni ja ampuisivat. Paasikivi yhtyi käsitykseen, etteivät venäläiset varmaankaan marsalkasta pitäneet. Toisaalta he sietivät häntä katsoessaan Mannerheimin olevan Suomessa nyt välttämätön.
Erityisesti Paasikivi korosti kommunistien saamista kannattamaan Suomen itsenäisyyttä. Heitä »hoitamaan» sopisi parhaiten Svento, joka ymmärsi myös venäläisten mentaliteettia. Mannerheimkin kiinnostui Sventosta kuultuaan tämän olevan naimisissa Antti Hackzellin sisaren kanssa. Paasikivi otaksui kommunistien lisäävän kannatustaan vaaleissa, eikä heitä voitu sivuuttaa. Tietolähdettään (Svento – Jelisejev) paljastamatta valtioneuvos huomautti Waldenille Moskovan todennäköisesti pyrkivän yhteistyöhön äärivasemmistoa laajempien piirien kanssa.
Päivällisten varsinainen tarkoitus, valtioneuvoksen hyvittely vanhojen ystävyyssuhteiden palauttamiseksi, onnistui selvästi. Kotiinpalattuaan tyytyväinen kunniavieras merkitsi päiväkirjaansa: »Miellyttävä ilta. Hyvä päivällinen.» – Kosketus uusiutui lounaalla Tamminiemessä 14.10.1944, jolloin Mannerheim ja Walden erityisesti pyysivät Paasikiveä huolehtimaan perusteilla olleesta Suomi-NeuvostoliittoSeurasta.27 Kuten aikaisemmin on esitetty, valtioneuvos oli käytännössä jo ryhtynyt työhönsä, jonka alkamisesta pääministeri Castren ilmoitti 10.10.1944 myös kenraalieversti Zdanoville. 28
Jatkosodan loppuvuosina Suomea oli ohjaillut Rytin, Tannerin, Linkomiehen, Ramsayn, Mannerheimin ja Waldenin muodostama sisärengas. Syksyllä 1944 ohjaksiin jäivät enää molemmat viimeksi mainitut vaikuttajat, joiden voimien ehtyminen saatettiin jo selvästi panna merkille. Maa kaipasi kipeästi energistä ja määrätietoista johtajuutta. Pian havaittiin, ettei juristina merkittävän uran luonut mutta poliittisesti täysin kokematon ja venäjänkielentaidoton uusi pääministeri Urho Castren pystynyt aukkoa täyttämään. Hänen asemaansa ei helpottanut tilintekoa menneisyyteen vaatinut ja liian oikeistolaisena pitämänsä hallituksen kaatamiseen pyrkinyt rauhanoppositio.29
Ensimmäisten joukossa lähti liikkeelle kärsimättömänä »vuoroaan» odottanut ja syrjään jäämisestään närkästynyt Urho Kekkonen. Jo 23.9.1944, vain kaksi päivää Castrenin ministeristön muodostamisen jälkeen, hän puhui maalaisliiton lisätyssä keskushallituksessa avoimesti hallitusratkaisua vastaan. Vaikka eteenpäinpyrkivältä poliitikoita tuolloin vielä puuttuivatkin suorat yhteydet valvontakomissioon, hän silti esitti rauhanopposition ns. Nystenin piirissä 27.9.1944 ulkopoliittisen aseman muodostuneen siinä määrin »tukalaksi», että hallitus olisi kaadettava. Eero A. Wuori ja K. A. Fagerholm olivat suotta »pilanneet nimensä» menemällä siihen mukaan. Molemmat kokouksessa läsnä olleet tuoreet ministerit katsoivat kuitenkin, ettei Castrenin kabinetti ollut tehnyt mitään sellaista, joka antaisi aiheen hyökätä sitä vastaan. Poliittisesti herkkävaistoiselta vaimoltaan Sylviltä Kekkonen sai niinikään varoituksen liian kärkevästä arvostelusta, joka voitiin tulkita vaikeassa tilanteessa tärkeän yhtenäisyyden vaarantamiseksi.
Muutamaa päivää myöhemmin (2.10) pidetyssä Nystenin piirin jatkoneuvottelussa Kekkosen hellittämättömyys alkoi vähitellen tehota, ja uutta hallitusta ryhdyttiin jo vakavasti kaavailemaan. Aloitteentekjälle varattiin nyt pääministerin paikka tai oikeusministerin salkku sen mahdollisuuden varalta, että hallituksen muodostamisen saisi tehtäväkseen Kekkosen suosittelema Wuori. Ulkoministeriksi voisi tulla Paasikivi.
Hillilän ja Wuoren käydessä 4.10.1944 Waldenin järjestämällä vierailulla Mannerheimin luona valtionpäämies kuitenkin kieltäytyi ottamasta kuuleviin korviinsa ajatusta kabinetin vaihtamisesta. Tekisi huonon vaikutuksen, jos hän vasta pari kuukautta kestäneenä presidenttikautenaan joutuisi nimittämään jo kolmannen hallituksen.30 Rauhanoppositiolle ei nyt jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jatkaa ja tehostaa propagandaansa ministeristön puuttuvasta toimintakyvystä ja sen »radikalisoimisen» välttämättömyydestä.
Wuori teki parhaansa saadakseen puolelleen myös valvontakomission. Tavatessaan 13.10.1944 Zdanovin hän suoraan kysyi, riittäisikö LVK:lle Castrenin hallitus, vai olisiko sitä syytä »parantaa»?
Kenraalieverstin »avoimesti ilmaiseman» käsityksen mukaan tämän kysymyksen ratkaisu kuului Suomen kansalle itselleen. »Teimme välirauhansopimuksen silloisen hallituksen kanssa.» Sen asema laillisena, virallisena ministeristönä pysyi entisellään. Hallituksen tuli nyt vain sovitulla tavalla huolehtia välirauhanehtojen kaikinpuolisesta täyttämisestä.
Tyytymättä tähän sodanaikaisia »syntejään» katuva Wuori intti edelleen valtakirjaa hallituksen kaatamiseen, mihin Zdanov ei kuitenkaan suostunut. Castrenin kabinetilla oli tosin puutteensa, jotka olivat tulleet esiin mm. hidasteluna saksalaisten karkottamisessa sekä sotasyyllisyyskysymyksen ja fascististen järjestöjen ongelman yhteydessä. Toisaalta eräitä muita asioita oli hoidettu hyvin. Hän oli osaltaan optimisti. »Jos Suomi kääntää meille valoisan puolensa, meidän ystävyytemme on aina kanssanne.» 31
Vaikka Wuori myöhemmin eri yhteyksissä käymissään keskusteluissa aivan oikein korosti Zdanovin vakuuttaneen kunnioittavansa Suomen itsenäisyyttä, työministeri toisaalta selvästi taipui venyttämään totuutta. Ryhtyessään yhdessä sosiaaliministeri Fagerholmin kanssa kaatamaan hallitusta Wuori levitti poliittisiin piireihin käsitystä, jonka mukaan hankkeella oli valvontakomission siunaus. Näin alkoi – kuten Rentola on todennut – vihjaamiseen ja omaksi tueksi tulkittuun ns. parempaan tietoon nojautuva menettelytapa, josta Suomen politiikassa myöhemmin tuli varsin yleinen.32
Paasikiven johtaman SNS:n valtuuskunnan käyntiä33 seuranneena päivänä (21.10.1944) Zdanov otti erikseen vastaan SDP:sta erotettujen »kuutosten» edustajat Johan Helon ja Cay Sundströmin. Vieraiden mielestä keskustelua voitiin nyt käydä avoimemmin, kun porvareita ei ollut paikalla.
Alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti kenraalieversti pyysi suomalaisia vasemmistolaisia helpottamaan valvontakomission työtä toimittamalla informaatiota siitä, miten henkilökokoonpanoltaan pitkälti entiseen politiikkaan sitoutunut hallitus täytti välirauhanehdot esimerkiksi poliittisten vankien vapauttamisen osalta. Sundströmin yltyessä valittamaan Castrenin kabinetin »fascistisuutta» ja pyytämään apua sen kaatamiseksi LVK:n puheenjohtaja katsoi silti jälleen aiheelliseksi muistuttaa periaatteesta, jonka mukaan hallituksen kokoonpano oli suomalaisten oma asia. Se ei kuulunut ulko- vaan sisäpolitiikan piiriin. Varmemmaksi vakuudeksi Zdanov luki vierailleen ääneen katkelman Stalinin lausunnosta Kominternin lakkauttamisen yhteydessä.34
Edellä luonnehdittujen keskustelujen jälkeen Ždanov matkusti Moskovaan raportoidakseen 26.10.1944 tilanteesta Stalinille. Tuonnempana lähemmin tarkasteltavan sotakorvauskysymyksen lisäksi tässä neuvottelussa päätettiin ajaa lävitse Suomen armeijan demobilisaatio huomattavasti pitemmälle menevänä kuin mihin Mikkelin päämaja oli alun pitäen halunnut suostua. Samoin katsottiin mahdolliseksi vaatia suojeluskuntien nopeata lakkauttamista tarvitsematta enää pelätä oikeistokaappausta tai muuta tuntuvaa vastareaktiota. Toisaalta Stalin ja Ždanov päätyivät yksimielisyyteen siitä, että Suomen hallitus voitaisiin kaataa ja vaihtaa SNS-pohjaiseen kabinettiin ilman, että »taantumus» voisi tällekään asialle mitään.
Ždanovin palattua Helsinkiin armeijan määrävahvuuden supistamista ja suojeluskuntien lakkauttamista koskevat Moskovan tahdonilmaisut toteutettiin pikavauhtia. Hallituskysymyksessä linjan muutos tapahtui näyttämällä Suomen oppositiopoliitikoille näiden kaipaamaa vihreätä valoa Castrenin hallituksen kaatamiseksi. Jelisejev ilmaantui 28.10.1944 ensi kerran Urho Kekkosen puheille ihmetellen, minkä vuoksi tämän kaltaiset oikeaa linjaa edustavat poliitikot eivät olleet nousseet maan johtoon. Tarvittiin uusi hallitus, johon ei ministereitä tarvinnut etsiä vain vasemmalta, sillä oikealtakin löytyi Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden puolesta vilpittömästi työskenteleviä henkilöitä. Saman viestin saivat sosiaalidemokraatit Reinhold Svento ja Mauno Pekkala.35
Jo ennen kenraalieverstin Moskovan-matkaa Castrenin hallituksen omassa piirissä oli herännyt vakavia epäilyksiä selviytymismahdollisuuksiin nähden. Erityistä huolta tuotti Ždanovin 19.10.1944 jättämä, 61 nimeä käsittänyt lista sotarikoksiin syyllistyneistä suomalaisista sotilaista, jotka tuli viipymättä pidättää. Näin haluttiin osoittaa Castrenin kabinetin laiminlyöneen välirauhansopimuksen edellyttämät tämänsuuntaiset toimenpiteet.36
Heti seuraavana päivänä (20.10.1944) järjestetyssä hallituksen jäsenten epävirallisessa neuvonpidossa kävi ilmi, etteivät Wuori ja Fagerholm olleet enää yksin. Maalaisliittolaiset ministerit Hillilä ja Luukka sekä kenraalit Martola ja Walden kannattivat niinikään kabinetin henkilökokoonpanon tarkistamista. Pääministeri velvoitettiin ilmoittamaan presidentille hallituksen olevan valmis eroamaan heti valtakunnan päämiehen löydettyä uuden ministeristön muodostajan.37
Ratkaisu kuitenkin viivästyi Castrenin ryhdyttyä puuhaamaan hallituksensa täydentämistä niin, että siihen tulisi mukaan ainakin Paasikivi salkuttomana jäsenenä. Tarjouksestaan pääministeri soitti 27.10.1944 valtioneuvokselle, joka ei suoralta kädeltä kieltäytynyt harkitsemasta asiaa. Hankkeen toteuttamiseksi Castrenin hallitus antoi vielä samana päivänä eduskunnalle esityksen valtioneuvoston jäsenmäärän lisäämisestä 16:sta 18:aan. Kiireellisessä järjestyksessä käsitelty asia meni parlamentissa nopeasti lävitse.
Juuri tähän vaiheeseen osuivat Zdanovin Moskovasta tuomiin terveisiin perustuvat Jelisejevin aikaisemmin mainitut yhteydenotot Kekkoseen, Sventoon ja Pekkalaan.38 Paasikiven kanssa käymissään keskusteluissa molemmat viimeksi mainitut Jelisejevin viestin mukasesti suosittelivat nyt kielteistä vastausta Castrenille. JKP:n ei ollut syytä mennä »paikkaamaan ja prolongeeraamaan» hajoamistilassa olevaa hallitusta, joka ei vastannut aseman vaatimuksia. Viitaten maansa valmiuteen »myös antaa eikä vain ottaa» Jelisejev oli luetellut Sventolle erinäisiä tavaroita, joita Moskovan luottamusta nauttiva ministeristö voisi saada Neuvostoliitosta, kuten esimerkiksi sokeria »ja kuinka paljon tahansa teetä». Tällaiseen hallitukseen saattaisivat kuulua esimerkiksi JKP, Svento, Pekkala ja Walden.
Huolimatta mieltymyksestään Jelisejevin hänelle välittämiin Kekkosen radikaaleihin kannanottoihin Ždanov asetti pääministeriehdokkaana kuitenkin etusijalle Paasikiven, ainoan suomalaisen porvaripoliitikon, jonka Stalin henkilökohtaisesti tunsi. Valtioneuvoksen arvovaltaa tarvittiin »murtamaan yhteiskunnan ajattelua ja mielipiteiden konservatiivisuutta sekä saamaan yhteiskunta harjoittamaan Neuvostoliitolle ystävällismielistä politiikkaa».39
Pekkalalta taas valtioneuvos kuuli Wuoren todenneen, että Paasikiven kieltäytyminen parantaisi hänen (Wuoren) ja Fagerholmin asemaa, koska he silloin saattoivat paremmin erota paikaltaan. Paasikivi päätyi näin antamaan Castrenille kielteisen vastauksen. Jos ei hallitus tullut toimeen venäläisten kanssa, yhden miehen mukaantulo ei asiaa auttaisi. Pääministerin sitkeistä pyynnöistä ja taivutteluyrityksistä huolimatta valtioneuvos kieltäytyi tinkimästä kannastaan.40
Castrenille, joka Paasikiven mukaantulolla perustellen oli jo ajanut läpi ministerinpaikkojen lisäämisen, asema oli nyt mahdollisimman nolo. Sitä eivät suinkaan helpottaneet Wuoren ja Fagerholmin yhä avoimemmiksi muuttuvat puheet eroaikeistaan. Hallituspulasta oli tullut tosiasia.
Lokakuun 30. päivänä 1944 Paasikiveä saapui Mauno Pekkalan seurassa taivuttelemaan Eero A. Wuori, joka LVK:n kannan tuntien oli luopunut omasta tai Kekkosen kandidatuurista kabinetin johtoon. Työministeri kertoi nyt aikovansa matkustaa kenraali Waldenin kanssa seuraavana päivänä presidentin luokse Mikkeliin, jossa hän vaatisi hallituksen eroa. Kun Mannerheim tällöin varmasti kysyisi uutta pääministeriehdokasta, voisiko hän (Wuori) silloin mainita Paasikiven nimen?
Kursailtuaan aluksi viittaamalla Castrenin jatkomahdollisuuksiin Paasikivi viimein päiväkirjamerkintänsä mukaan luopui oraakkelin roolista. »Minä vastasin, että hän voi sanoa Mannerheimille: ‘Esimerkiksi J.K.P.’ Mannerheim puhukoon minun kanssani sitten.» 41
Seuraavana päivänä Paasikivi merkitsi muistiin Wuoren soittaneen ja kertoneen tapaamisestaan Mannerheimin kanssa. Vieraansa asian kuultuaan kyllästynyt marsalkka oli todennut, että hänen itsensä pikemminkin tulisi erota. »Vanhan ystävänsä» valtioneuvos Paasikiven kanssa presidentti lupasi kuitenkin piakkoin keskustella.42
Tapaaminen järjestyi illallisen merkeissä Tamminiemessä jo 2.11.1944 Waldenin ollessa myös läsnä. Tällöin osoittautui, ettei Wuori ollut uskaltanut esittää asiaansa loppuun tai sitten Mannerheim ei kerta kaikkiaan halunnut Paasikiveä hallituksen johtoon. Sen sijaan presidentti entiseen tapaan koetti taivutella valtioneuvosta suostumaan salkuttomaksi ministeriksi Castrenin kabinettiin, jonka tuli jatkaa tehtävässään pian toimeenpantaviin eduskuntavaaleihin saakka.
Toistaen kantansa yhden miehen mukaantulon riittämättömyydestä vaikutuksen tekemiseksi venäläisiin Paasikivi korosti hallituspohjan laajentamisen merkitystä. Silti esimerkiksi Walden, Enckell, Hillilä, Hiltunen ja Ellilä sekä tietenkin Wuori ja Fagerholm voisivat jatkaa tehtävissään. Castrenkin saattaisi kenties jäädä pääministeriksi. Vasemmalta oli kuitenkin vedettävä yhteiseen rintamaan Pekkala, Svento ja Helo, joilla oli parhaat mahdollisuudet tulla toimeen venäläisten kanssa.
»Tästä puhuttiin paljon. Mannerheim piti kiinni vaatimuksestaan, että minun oli tultava hallitukseen. Hän vetosi siihen, että kun hän oli mennyt mukaan, ei minulla ollut oikeutta kieltäytyä. Hän puhui jotenkin jyrkästi. Kun hän ei ollut oikein terve – lääkäri tuli häntä hoitamaan kesken keskustelun – oli minun tosiaan raskasta häntä vastustaa. Mutta minä pysyin mielipiteessäni. Sanoin, että kun minulla on tästä poliittisesta asiasta oma vakiintunut mielipiteeni, en minä voi olla sitä noudattamatta.» ·
Muuten Paasikivi korosti, että Wuoren ja Fagerholmin ero oli täysin erillinen, jo paljon aikaisemmin herätetty asia. Sitä ei pitänyt kytkeä hänen mahdolliseen tuloonsa hallitukseen. Keskustelu, jossa marsalkka vastasi valtioneuvoksen järkkymättömyyteen omaa eroaan koskevin uhkauksin, jäi tuloksettomaksi. 43
Tasapelitilanteen ainekset sisältyivät siihen, että ilman LVK:n luottamusta nauttivaa Paasikiveä ei pitkällä tähtäyksellä selvästikään tultaisi toimeen. Aika teki työtään valtioneuvoksen hyväksi, ja hän itse tiesi hyvin oman korvaamattomuutensa. Toisaalta Mannerheimilla oli vielä kesken tehtävä, jonka hoitamiseen kukaan muu – varsinkaan Paasikivi – ei pystyisi. Lapin sota tuli saada onnelliseen päätökseen. Samalla marsalkka oli edelleen välttämätön maan sisäisen mielialan kannalta ainoana henkilönä, joka kykenisi pitämään hämmentyneen kansan koossa. Presidentin sitoutuminen välirauhan ehtojen täyttämiseen takasi osaltaan Suomen pysymisen ruodussa, minkä vuoksi myös Kreml näki hänet toistaiseksi parhaana ratkaisuna.44
Käydessään vuorokautta myöhemmin (illalla 3.11.1944) Tamminiemessä Väinö Tanner, joka viimeiseen saakka oli kannattanut Castrenin ministeristön jatkamista entisessä kokoonpanossa, oli valmis suosittelemaan Paasikiveä uuteen hallitukseen. Presidentti ilmaisi vastahakoisuutensa huomauttaen Paasikiven kieltäytyneen Castrenin kabinetin jäsenyydestä tahtoen nähtävästi itse tulla pääministeriksi. Sitäpaitsi hän oli marsalkan mielestä »teknisesti mahdoton puhuessaan loputtomasti mutta saamatta mitään aikaan».45
Saatuaan myöhemmin Wuorelta ja Fagerholmilta tilanneselostuksen Paasikivi kuitenkin korosti, ettei hän »vaatinut» pääministerin paikkaa, vaan myös salkuttoman ministerin asema kävisi päinsä. Ensisijassa kysymys olisi laajapohjaisemmasta hallitusremontista, sillä Castrenin kabinettiin Paasikivi ei ilmoituksensa mukaan voisi tulla.46
Suojeluskuntien lakkauttaminen ja 3.11.1944 Lauttasaaressa tapahtunut, selvittämättömäksi jäänyt venäläisen upseerin murha, josta pelättiin Mainilan kaltaisia vaarallisia seurauksia, kiristivät edelleen tilannetta. J. O. Söderhjelm merkitsi päiväkirjaansa: »Suojeluskunnat ensin ja kapteenin murha sen jälkeen. Tämä näyttää niin pahalta, että hermoni ovat viikon ajan täysin lopussa.»47
Mannerheimin ja Castrenin painostuksesta huolimatta Wuori ja Fagerholm eivät enää halunneet viivytellä vaan jättivät 7.11.1944 virallisen erohakemuksensa. Kaksi vuorokautta myöhemmin pitämässään kokouksessa sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä nimesi yksimielisesti (Tannerin ollessa sairauden vuoksi poissa) pääministeriehdokkaakseen J. K. Paasikiven, josta jo edellisenä päivänä (8.11.1944) oli alustavasti keskusteltu ryhmien edustajien yhteisessä kokouksessa.
Viimeksi mainitussa tilaisuudessa J. O. Söderhjelm tosin epäili vanhan valtioneuvoksen hallinnollista kykyä vaikka ei muuten halunnut asettua häntä vastaan. Niukkanenkin oli nyt valmis kannattamaan »käytännön asioissa tosin hieman sekavaa, mutta muuten sopivaa» Paasikiveä. Ennen kaikkea hän pystyisi saamaan suhteet Neuvostoliittoon uusille raiteille, kun taas Castrenin tapa hoidella kontakteja noottien vaihdolla ei käynyt päinsä. Linkomiehenkin mielestä olisi tärkeätä saada pääministeriksi mies, joka ei olisi poliittisesti kirjoittamaton lehti. Voionmaa puolestaan korosti, ettei nyt ollut varaa kokeilla »uusilla kyvyillä» (Kekkonen, Hillilä), vaan tarvittiin kokenut pääministeri, johon voitiin etukäteen luottaa. Sellainen oli Paasikivi.
Vaikka porvarillisissa ryhmissä edelleen oli kannatusta valtioneuvoston täydentämisellä lisäjäsenillä, ei hallituksenvaihdosta sosialistien määrätietoisen kannanoton jälkeen enää haluttu vastustaa. Kokoomuksen piirissä todettiin puolueen tulleen syrjäytetyksi Castrenin ministeristöä muodostettaessa, minkä vuoksi sitä ei voitu varauksitta kannattaa. Paasikivi itsekään ei omien sanojensa mukaan lukeutunut enää kokoomukseen, kun taas Waldenia täytyi pitää lähinnä sotilaana.
Ainoaksi »totaalikieltäytyjäksi» eduskuntaryhmässä osoittautui J. O. Ikola (Vaasan Jaakkoo), joka luonnehti Paasikiveä »vanhaksi, sopimattomaksi nollaksi». Liioin ei maan hallitukseen voitu kutsua kuritushuonevankeja. Saatuaan »Vaasan Jaakkoolta» moitteet liiasta taipuvaisuudesta Linkomies ilmoitti kieltäytyvänsä vastaamasta asianomaiselle, jonka lausunnon hän jätti »omaan arvoonsa».
Ruotsalaisessa kansanpuolueessa J. O. Söderhjelm tyytyi ilmaisemaan päiväkirjalleen kielteisen kantansa, joka tosin rajoittui vain hänen omaan ministeriehdokkuuteensa. »Myöntyvyysmies Paasikivi johdossa, äärivasemmalta tulevat apokryyfiset tyypit mukana, Kekkonen ja Hillilä radikaaleina; tämä ei olisi helppoa hermoille.»
Eduskuntaryhmien »delegaation» kokoontuessa uudelleen 10.11.1944 Paasikiven ehdokkuus meni silti lävitse ilman vakavia huomautuksia, etenkin kun hän saisi avukseen »varapääministerin».48 Delegaation istunto keskeytettiin lähettämällä suurten puolueiden edustajat (Väinö Hakkila, Toivo Horelli ja Antti Kukkonen) Paasikiven luokse pyytämään tätä hallituksenmuodostajaksi. »Hiukan kiusailtuaan» oli virkku ja hyväntuulinen valtioneuvos antanut suostumuksensa. RKP:n tuen pääministeriehdokkaalle kävi erikseen ilmaisemassa ryhmän varapuheenjohtaja John Österholm, joka sittemmin raportoi Söderhjelmille »ukon olleen silminnähden onnellinen siitä, että hänen hetkensä oli nyt koittanut ».49 Kuultuaan tilanteesta Castrenin hallitus teki samana päivänä (10.11.1944) lopulliset johtopäätöksensä pyytämällä eroa.
Eduskunta oli näin käytännössä sivuuttanut tasavallan presidentin, joka tyytymättömyytensä niellen joutui 11.11.1944 antamaan hallituksenmuodostajan tehtävän Paasikivelle. Ennen virallista toimeksiantoa herrat olivat jo edellisenä aamuna (10.11.1944) alustavasti keskustelleet asiasta valtioneuvoksen antaessa tuolloin periaatteellisen suostumuksensa. Varapääministeriksi Paasikiven työtaakkaa helpottamaan Mannerheim esitti Mauno Pekkalaa, kun taas Wuori voisi ottaa hoitaakseen työministeriön. Paasikivellä ei ollut mitään tällaista järjestelyä vastaan. »Äskenkääntyneen» Kekkosen ehdokkuutta hallitukseen Mannerheim kuitenkin vastusti »vasemmistoradikaali» Helosta koko naan puhumattakaan.50
Hallitusneuvottelujen keskeiseksi kysymykseksi tuli, miten pitkälle vasemmalle pohjaa oli syytä laajentaa. »Kuutosia» edustavaa Johan Heloa Paasikivi piti alun alkaen välttämättömänä. Valtioneuvoksen »aivoriihenä» toimineille Mauno Pekkalalle, Reinhold Sventolle, Kaarlo Hillilälle ja Urho Kekkoselle tämä ei kuitenkaan riittänyt, koska kommunistit tuli Eero A. Wuoren sanonnan mukaisesti »diskontoida» kytkemällä heidät hallituspuolueiden joukkoon.
Kysymys ei ollut ainoastaan ulkopolitiikasta vaan myös yhteiskuntarauhan säilyttämisestä. Erityisesti Wuori pelotteli Paasikiveä sillä, että esimerkiksi Helsingissä saattoi helposti syntyä levottomuuksia ja muuta ulkoparlamentaarista toimintaa. Jos kaduilla ammuttiin, venäläiset saattoivat järjestyksen palauttamiseksi ottaa vallan ja miehittää maan.
Huolestuneen sisäministeri Hillilän mielestä näiden vaarojen välttämiseksi piti hallitukseen saada yksi kommunistien edustaja, joka Hertta Kuusisen Paasikivelle antaman tiedon mukaan voisi olla maatalouskysymyksistä kiinnostunut Yrjö Leino. Myös Kekkonen asetti mukaantulonsa ehdoksi yhden kommunistin nimittämisen valtioneuvoston jäseneksi. Paasikiven »aivoriiheltä» saaman käsityksen kommunistien »rauhoittamisen» merkityksestä vahvisti lopullisesti hänen tapaamisensa Hella Wuolijoen kanssa 11.11.1944.51
Helo puolestaan vaati rinnalleen hallitukseen kommunistiedustuksen lisäksi puoluetoveriaan Cay Sundströmiä, johon myös Paasikivi ja hänen »aivoriihensä» olivat valmiita suostumaan. Ongelmaksi muodostui nyt se, ettei Tannerin johtama sosiaalidemokraattisen puolueen enemmistö hyväksynyt Paasikiven kaavailemassa ministerilistassa vallitsevaa ilmeistä epäsuhtaa yhtäältä vasemmistoradikaaleiksi katsottujen ja toisaalta puolueen virallisen linjan edustajien välillä.
Tannerilaisten tyytymättömyyttä oli myös herättänyt Wuoren ja Fagerholmin rooli Castrenin hallituksen kaatamisessa, minkä vuoksi näitä kahta »vasemmistolaista» ei enää voitaisi lukea puolueen »kiintiöön». Lopputulokseksi tuli, että hallituksessa jo mukana olleet »oikeistososialistit» Uuno Takki, Onni Hiltunen ja Jalo Aura säilyttivät paikkansa, kun taas K. A. Fagerholm jäi ulkopuolelle. Myös Johan Helo joutui valvontakomission ohjeita seuraavan Hertta Kuusisen neuvosta luopumaan toiveistaan saada Cay Sundström mukaan hallitukseen.52
Tiukinta vastarintaa Paasikivi kuitenkin joutui kokemaan presidentti Mannerheimin taholta. Marsalkan haluttomuus vasemmalle suuntautuvaan avaukseen osoittautui odotettuakin suuremmaksi. Askel askeleelta hän joutui silti perääntymään. Huolimatta »huonosta käsityksestään» Kekkosesta ja »hallituksen räjäyttämiseen» varmaankin pyrkivästä Helosta presidentti oli 16.11.1944 valmis hyväksymään molemmat kandidaatit. Sundström taas putosi listalta Mannerheimin tyydytykseksi jo hallitusneuvottelujen varrella. Kuutosten ja kommunistien tyytymiseen yhteen paikkaan kullekin vaikutti osaltaan Jelisejevin ilmoitus heille, ettei Paasikiven yritys saanut epäonnistua.
LYK:n kannasta tietämättä Mannerheim vastusti silti kommunistiedustajaa viimeiseen saakka. Tällaisen henkilön hyväksyminen ministeriksi olisi hulluutta (galenskap). Hänestä muodostuisi vain yhteydenpitäjä ja ilmiantaja valvontakomissioon päin. Ainakaan ei kysymykseen saanut tulla Yrjö Leino, O. W. Kuusisen vävy. Korkeintaan voitaisiin ajatella kommunistien vuoron tulevan eduskuntavaalien jälkeen, mikäli he saisivat niissä ääniä.
Tähdentäen parlamentarismin merkitystä Paasikivi piti silti tärkeänä yhden kommunistin ottamista mukaan jo nyt, vaikka he eivät olleetkaan voineet osallistua edellisiin vaaleihin v.1939. Heidän tosiasiallinen kannatuksensa varmasti vastasi tuota paikkaa. »Bättre förekomma än förekommas» (Parempi ennakoida kuin tulla yllätetyksi). Vuodesta 1938 lähtien Suomen politiikka oli laahautunut tapahtumien jäljessä ja tulokset nähtiin nyt.
Viimeinen yhteenotto tapahtui Tamminiemessä aamulla 17.11.1944 (muutamaa tuntia ennen hallituksen virallista nimittämistä) Mannerheimin vaatiessa ainakin Leinon korvaamista jollakin muulla kommunistilla. Paasikiven pikainen puhelinsoitto Hella Wuolijoelle osoitti, ettei tämä käynyt päinsä. »Leino on heidän ehdokkaansa, ja siinä puolueessa on discipliini ylen kova.» Valtioneuvos teki nyt tilanteen presidentille selväksi. Ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä lista.
Paasikiven mielestä »kaikki nämä kommunistit ovat niin lähellä toisiaan, että on yhdentekevää, kenen niistä ottaa. Parasta ottaa heidän· keskeisin miehensä». – Pääministerikandidaatti ei voinut tietää SKP:n tulleen hallitukseen vain epäröiden jättäen mielisuosiolla tehtävän Leinolle, kun taas varsinaisesta ydinryhmästä ei kukaan halunnut lähteä riskialttiiksi katsottuun hankkeeseen mukaan.
Vastaväitteisiin ja arvovaltatappioihin tottumattoman marsalkan purkaessa Paasikivelle tyytymättömyytään siitä, että hänen luottamukselliseksi tarkoitettu, kommunisteja koskeva kantansa oli valtioneuvoksen välityksellä tullut hallitusneuvottelijain tietoon, Paasikiven sappi kiehahti. »Yhtä vähän kuin Sinä, olen minä tänne väkisin tunkeutunut.» Presidentin olisi syytä antaa tehtävä jollekin toiselle. »Sinulla ei ole oikeutta mennä pois», vastasi Mannerheim ja vaikeni hetken. »Se on sama, kuka (kommunisti) siellä on.» Lista oli hyväksytty.
Paasikivi kommentoi päiväkirjaansa:
»Minulla on ollut oma mielipiteeni meidän politiikastamme ja se ei ole mennyt aivan yhteen Mannerheimin mielipiteen kanssa. Siitä on koko neuvottelujen ajan syntynyt suuria vaikeuksia. Aluksi Mannerheim oli jyrkästi Heloakin vastaan, myöhemmin hän hyväksyi Helon, mutta viimeiseen asti Mannerheim oli kommunistia vastaan.
Minä olen saanut pusertamalla pusertaa Mannerheimista ulos myönnytyksen toisensa perästä ja saada hänet hyväksymään minun kantani. Se on ollut kovin ikävää ja useamman kerran olen ehdottanut, että minä olisin päässyt eroon tästä asiasta, ja hän olisi antanut hallituksen muodostamisen jollekin sellaiselle henkilölle, joka olisi samalla linjalla kuin hän. Mutta Mannerheim on siitä jyrkästi kieltäytynyt ja vaatinut minua hoitamaan asian.»53
Marraskuun 17. päivänä 1944 klo 12 nimityksensä saaneeseen Paasikiven toiseen hallitukseen siirtyi Castrenin kabinetista kahdeksan ministeriä, joten yli puolet valtioneuvoston jäsenistä vaihtui. Ulkoministeriön päällikkyys säilyi entisissä käsissä (Carl Enckell), mutta hänen rinnalleen toiseksi ministeriksi nimitettiin Paasikiven läpiajamana toimittaja Reinhold Svento. Sisäministerinä jatkoi Kaarlo Hillitä ja puolustusministerinä Rudolf Walden. Jälkimmäisen sairastuttua vakavasti (aivohalvaus) hänen virkansa peri joulukuun alussa kenraali Väinö Valve.
Oikeusministeriksi tuli tohtori Urho Kekkonen, valtiovarainministeriksi tohtori Johan Helo sekä toiseksi ministeriksi lakitieteen kandidaatti Sakari Tuomioja, opetusministeriksi Uuno Takki, maatalousministeriksi Eemil Luukka, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi Eero A.Wuori, toiseksi ministeriksi Onni Hiltunen, kauppa- ja teollisuusministeriksi vuorineuvos Ake Gartz, sosiaaliministeriksi maisteri Ralf Törngren ja toiseksi ministeriksi toimittaja Yrjö Leino, kansanhuoltoministeriksi K. T Jutila toisena ministerinään Jalo Aura sekä salkuttomaksi ministeriksi (varapääministeriksi) Mauno Pekkala.
Porvarillisten ministerien hankkimisen hallituksen muodostaja hoiti ripeästi. Miettimisaikaa pyysi vain Åke Gartz, joka sai Paasikiveltä vastauksen: »Tuumi nyt sitten, mutta vastaus ei saa olla kielteinen.» Karjalaista siirtoväkeä edustavan Luukan mukaantulosta huolehti Kekkonen, joka taivutteli Paasikiven luopumaan omasta kandidaatistaan Vihtori Vesterisestä. Sakari Tuomiojan nimitykseen, joka tapahtui ilman ao. puolueen (edistyksen) hyväksyntää, Kekkosella oli myös osuutensa.54
Puoluekannaltaan ministereistä oli sosiaalidemokraatteja kuusi (Aura, Hiltunen, Svento, Takki, Pekkala ja Wuori). Näistä kaksi viimeksimainittua tosin lukeutui ns. oppositioon, minkä lisäksi puolueesta erotettu Helo edusti tuolloin kuutosia. Maalaisliittolaisia hallituksessa oli neljä (Hillilä, Jutila, Luukka, Kekkonen), ruotsalaisia yksi (Törngren), edistysmielisiä yksi (Tuomioja) ja kommunisteja yksi (Leino). Paasikiven itsensä lisäksi kolme jäsentä (Gartz, Enckell ja Walden) oli katsottava ammattiministereiksi sikäli, etteivät he olleet hallituksessa puolueiden edustajina. Sama piti tavallaan paikkansa myös Tuomiojaan nähden, koska edistyspuolueen eduskuntaryhmä ei tunnustanut nuorta juristia edustajakseen hallituksessa, josta näin joka tapauksessa muodostui porvarillisenemmistöinen.
Punamultaisuuden lisäksi hallituksen kokoonpanossa kiinnittää huomiota SNS:n vahva panos. Olihan Paasikivi seuran kunniapuheenjohtaja, Helo puheenjohtaja, ja lisäksi ministereistä viisi (Gartz, Kekkonen, Pekkala, Svento ja Törngren) kuului seuran keskusjohtokuntaan. Tavanomaista ohjelmajulistusta hallitus ei antanut, koska työtä oli muutenkin »enemmän kuin tarpeeksi». Sen sijaan Paasikivi antoi STT:n kautta nimityspäivänä lyhyen lausunnon:
»Hallituksen on ensi sijassa työskenneltävä parhaassa yhteisymmärryksessä naapurimme Neuvostoliiton kanssa, ja tällöin on tunnontarkasti täytettävä välirauhansopimuksen määräykset.»
Talous- ja kulttuurisuhteita Ruotsiin sekä muihin Pohjoismaihin tultaisiin samalla tietenkin pitämään yllä ja kehittämään. Tehtyä ratkaisua puolustaen pääministeri huomautti, että hallituksen koostumus oli koetettu saada mahdollisimman tarkoin vastaamaan poliittista tilannetta. Samalla hän pyrki rauhoittamaan kansalaisia korostamalla kommunistisen puolueen tulevan muiden puolueiden tavoin toimimaan voimassa olevien lakien puitteissa, ja että Suomi tuli tarkoin huolehtimaan maan riippumattomuuteen ja itsemääräämisoikeuteen perustuvasta demokraattisesta yhteiskuntarakenteestaan.55
