Sotakorvausten raskas taakka
Kirjoittanut Hannu Heikkilä
Marraskuun 19. päivänä 1944 ulkoministeri Carl Enckell tuli tapaamaan pari päivää hallituksen johdossa ollutta pääministeri Paasikiveä. Keskustelun sisällöstä Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:
»Pääprobleemit ovat taloudelliset – 300 milj. dollarin suorittaminen.» Välirauhan taloudellisista velvoitteista tärkein Suomen kannalta oli artikla 11, jonka mukaan Neuvostoliitolle tuli maksaa 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset. Kyseisen artiklan liite edellytti osapuolten välisiä neuvotteluja tavaroiden erittelystä ja luovutusajoista. Välirauhansopimus jätti avoimeksi sen, mitä tavaroita Suomen pitäisi Neuvostoliittoon toimittaa. Niiden hinnoittelusta ei sopimus liioin maininnut mitään. Neuvottelut näistä kysymyksistä pääsivät vauhtiin Neuvostoliiton sotakorvausvaltuuskunnan saavuttua Helsinkiin 17.10.1944. Suomen puolelta alkuvaiheen keskusteluihin ryhtyi valtioneuvoston asettama komitea, jonka puheenjohtajana toimi Suomen Selluloosayhdistyksen toimitusjohtaja, vuorineuvos Walter Gräsbeck – »Paasikivi omalla alueellaan». Varsinaiseen Suomen neuvotteluvaltuuskuntaan nimitettiin ulkoministeri Enckell, kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takki sekä Gräsbeckin komitea täydennettynä mm. 13.10.1944 perustetun Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan (Soteva) puheenjohtajalla, vuorineuvos Lauri Kivisellä.1 .
Lokakuun loppupuolelta lähtien Neuvostoliiton sotakorvausvaltuuskunta alkoi korostaa metalliteollisuustuotteiden osuutta korvaustoimituksissa, minkä vuoksi suomalaiset eivät laskelmissaan enää voineet turvautua vain valmiina olleeseen teollisuuskapasiteettiin, vaan jouduttiin suunnittelemaan myös uutta teollisuutta. Puutavaraa vievänä maana Neuvostoliitto ilmeisen mielellään painotti saatavansa metalliteollisuuden puolelle samalla kun puutavaran saannista huolestuneet britit saattoivat tämän ratkaisun pohjalta odottaa kaipaamiaan tavaroita.
Neuvottelujen alkuvaiheessa suomalaisille ei ilmoitettu sotakorvaustavaroiden hinnoitteluperustetta. Tosin 18.10.1944 heille mainittiin perustana voitavan pitää ennen sotaa vallinneita hintoja. Kun neuvostoliittolaisten esittämät tavaravaatimukset entisestään kasvoivat, suomalaiset pyysivät hinnoittelukysymyksen nopeaa ratkaisua. Marraskuun alkupäivinä tulikin Neuvostoliiton päätös, jonka mukaan Molotov olisi maininnut maaliskuussa 1944 puhuttaessa 600 miljoonan dollarin korvausehdoista, että arvioinnin tuli tapahtua normaalihinnoin. Normaalihinnoilla oli tällöin tarkoitettu ennen sotaa vallinneita, tarkemmin sanottuna viimeisen rauhanvuoden 1938 hintoja. Suomalaisten mielestä neuvottelujen kulku oli tuolloin ollut toisenlainen. Enckellin kysyttyä asiaa Molotovilta tämä oli nimenomaan puhunut tavaroiden hinnoittelusta »käyvän» arvon mukaan. Koska suomalaiset eivät saaneet korvaustoimituksiin tarvittavia raaka-aineita ja koneita vuoden 1938 hintoihin vaan joutuivat maksamaan niistä huomattavasti enemmän, pidettiin Neuvostoliiton esitystä kohtuuttomana. Sotakorvausvaatimuksen putoaminen kevään 600 miljoonasta dollarista syksyn 300 miljoonaan dollariin nähtiin merkittäväksi myönnytykseksi, jonka hinnoitteluvaatimus nyt kuitenkin peruisi. Suomen puutavaratoimituksista kiinnostuneet britit olivat voimakkaasti painostaneet liittolaistaan alentamaan sotakorvausvaatimusta, minkä vuoksi myös Lontoossa oltiin pettyneitä Neuvostoliiton esitykseen sotakorvaustavaroiden hinnoittelusta.2
Pääministeri Castren ja ulkoministeri Enckell tapasivat marraskuun alussa Ždanovin, joka piti kiinni Neuvostoliiton näkemyksestä tavaroiden hinnoittelussa sekä vaati 250 miljoonan miljoonan dollarin edestä laivoja ja koneita sekä 50 miljoonan dollarin edestä muita tavaroita. Suomen suunnitelmissa koneiden ja laitteiden osuus olisi ollut kolmannes kahden kolmasosan koostuessa muista tavaroista. Enckell korosti Ždanoville myös sitä, ettei Suomeen voitu rakentaa »keinotekoista koneteollisuutta», joka kuuden vuoden kuluttua jäisi vaille työtä. Kenraalieversti vastasi tuolloin Neuvostoliiton tulevan ostamaan Suomelta tämän alan tuotteita. Toisessa yhteydessä Suomelle luvattiin elintarvikkeita sen pyytäessä niitä Neuvostoliitolta.3
Neuvostoliiton ja Suomen sotakorvausvaltuuskuntien jatkaessa neuvottelujaan britit päättivät ryhtyä toimenpiteisiin taatakseen itselleen mahdollisimman paljon suomalaista puutavaraa, minkä lisäksi Suomen kohdalla tehtävällä päätöksellä oli merkitystä ennakkotapauksena Saksan sotakorvauksia suunniteltaessa. Sotakorvausten hinnoittelu saattoi johtaa siihen, että suomalaisten piti viedä kaikki puutavara Neuvostoliittoon, minkä vuoksi Lontoossa päätettiin 14.11.1944 ottaa kysymys esille neuvostoliittolaisten kanssa. Amerikkalaiset eivät halunneet tämän asian heikentävän suhteitaan Neuvostoliittoon, ja niinpä britit saivatkin toimia Moskovassa yksin. 17.11.1944 päivätyssä muistiossa Kremlille esitettiin, että sotakorvaustoimitusten hinnoittelu perustuisi toimitusajan maailmanmarkkinahinnoille.
Suomalaiset pidettiin tietämättöminä Britannian aloitteesta Moskovassa. Britit eivät olleet vielä saaneet Neuvostoliiton vastausta, kun Ždanov 25.11.1944 ilmoitti Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa Neuvostoliiton lopulliset vaatimukset »hyvin jyrkässä sävyssä». Ensinnäkin luovutettavien tavaroiden hinnoittelun piti tapahtua vuoden 1938 pohjalta, joskin näitä hintoja voitiin korottaa· pääomatavaroiden osalta 15 % ja kulutustavaroiden osalta 10 %. Toimitusajan maailmanmarkkinahinnoista hän ei puhunut lainkaan. Neuvostoliitossa tehdyn arvion mukaan hinnat eivät tulisi romahtamaan sodan päätyttyä, sillä säännöstely pitäisi niitä korkealla, joten Neuvostoliiton esittämä ratkaisu loisi vakaan pohjan sotakorvaustoimituksille. Toimitusten rakenteeseen ja määriin tuli eräitä suomalaisten toivomia muutoksia, mutta muutoin Suomen tuli Ždanovin mielestä suhtautua myönteisesti konepajateollisuudelleen näin tarjoutuviin kasvumahdollisuuksiin.4
Ždanovin jätettyä Neuvostoliiton vaatimukset Paasikivi kokosi luokseen suomalaiset sotakorvausneuvottelijat. Yhtäältä ymmärrettiin sotakorvausvaatimusten tulleen Neuvostoliitolle arvovaltakysymykseksi, mutta toisaalta raskailta näyttävät ehdot saivat yrittämään niihin lievennystä. Moskovassa britit eivät olleet saaneet vastausta, minkä vuoksi Helsingissä toiminut Britannian poliittinen edustaja Francis Shepherd sekä huoltoministeriön virkailija Daniel Caplan ottivat tuloksetta yhteyttä Neuvostoliiton edustajiin taivuttaakseen näitä myönnytyksiin.
Ždanov palasi 29.11. Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa sotakorvausasiaan ja valitti, miten myös Suomen uusi hallitus halusi jatkaa entistä politiikkaa. Kieltäytyminen vuoden 1938 hinnoista sotkisi Neuvostoliiton ja Suomen väliset suhteet myös tulevaisuutta ajatellen. Stalin itse oli tehnyt esityksen hinnoittelusta, jonka periaatteet Romania oli jo osaltaan hyväksynyt – vakuudeksi Ždanov näytti Paasikivelle asiaa koskeneen Molotovin lähettämän sähkeen. Neuvostoliiton näkökulmasta kyse ei ollut kaupallisesta sopimuksesta, vaan »poliittisesta kontribuutiosta». Ždanov korosti Neuvostoliiton kannan lopullisuutta Paasikiven yrittäessä turhaan esittää suomalaisten varauksia.5
Hallituksen kokouksessa Paasikivi korosti Ždanovin asenteen merkitsevän sitä, että Neuvostoliitolla oli suurvaltana ja sodan voittajana oikeus sanella ratkaisu. »Varmaa onkin, että voittaisimme tuomioistuimessa, jos asia johonkin sellaiseen voitaisiin alistaa, koska velkakirjaa ei kukaan saa tulkita velalliselle epäedullisemmaksi kuin mitä velkakirjan sanamuodosta selvästi käy ilmi.»6
Oikeudenmukaisuus ei Paasikiven mielestä toteutunut sotakorvauskysymyksessä laajemminkaan. Kun Molotov myöhemmin toukokuussa 1946 selosti Pariisin ulkoministerikonferenssin tuloksia, hän totesi tuolloin Neuvostoliiton tyytyvän Italian kohdalla vain 100 miljoonan dollarin korvausvaatimukseen. Italian piti kuitenkin maksaa vaikkapa vähänkin, jotta hyökkäys ja tunkeutuminen vieraalle alueelle ei jäisi rankaisematta. Kuitenkin Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen 1939 oli Paasikiven mielestä jäänyt rankaisematta. Päinvastoin Neuvostoliitto oli pitänyt saaliinsa ja silponut Suomen. »Millaisia ovat Neuvostoliiton johtajat, jotka voivat täten puhua ja täten esiintyä? Vieläpä jonkunlaisen moraalin esivartijoina», Paasikivi kysyi. Syksyn 1939 hyökkäys ja kesäkuun 1941 tapahtumat olisi voitu hänen mielestään kuitata toisiaan vastaan – »jos venäläisissä olisi gentlemannisuutta». Neuvostoliiton asenteeseen liittyi »valheellisuutta ja kieroutta, joka tekee elämän vaikeaksi».7
Edellä mainitussa tapaamisessa 29.11.1944 Ždanov korosti Neuvostoliiton jo tehneen kaikki mahdolliset myönnytykset. Ulkoministeri Enckell yritti tällöin kuvata tilannetta valtuuskuntansa jäsenille tekemällä hirttämistä muistuttavan eleen. Tämä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta Ždanovilta, joka suuttuneena ihmetteli ulkoministerin huonoa todellisuudentajua. Jos Neuvostoliitto todella halusi tehdä sen, mitä Enckell eleellään oli kuvannut, sen ei tarvinnut muuta kuin odottaa kaikessa rauhassa työläisten palaavan tilausten ja raaka-aineiden puutteessa tyhjillään seisoviin tehtaisiin sekä tästä aiheutuvia seurauksia. Ždanov myönsi, että metalliteollisuudelle tilanne tuolloin oli ylivoimainen, mutta Suomi pystyisi laajentamaan sitä kuten Neuvostoliitto oli aikoinaan tehnyt. Sotakorvauskauden jälkeen Neuvostoliitto oli valmis tilaamaan vastaavia tuotteita, joten laajennus oli pitkälläkin tähtäyksellä edullinen Suomelle.8
Maan palatessa sodasta rauhaan työväestöllä olikin etsikkoaikansa. Sosiaalidemokraattinen puolue antoi 9.11.1944 laajan ja seikkaperäisen ohjelman, jossa vaadittiin perusedellytyksiä vähävaraisten väestökerroksien oikeuksien ja etujen valvomiseksi, demokraattisten kansalaisvapauksien palauttamista ja ylläpitoa sekä taloudellisen kansanvallan ulottamista mahdollisimman laajalle tuotanto- ja talouselämään. Myös SAK teki oman ohjelmansa, mutta kommunisteilta ei suppeampia vaatimuksia lukuunottamatta vastaavaa kokonaisohjelmaa tullut. Vaikka erilaisia korostuksia esiintyikin, suomalaisen vasemmiston voidaan katsoa sodan jälkeisinä vuosina pyrkineen mahdollisimman vahvan valtion rakentamiseen. Tähän liittyi työväestön elintason kohottaminen, mihin puolestaan ei voitu päästä lakkoilemalla tai rauhattomuutta luomalla. Lisäksi Neuvostoliitto oli asettanut sotakorvausvelvoitteen, joka oli yhdessä toteutettava. 9
Marraskuun lopussa Paasikiven hallitus antoi Ždanoville suullisen vastauksen, jonka mukaan Suomi hyväksyi vuoden 1938 hinnat korvaustavaroiden hinnoittelun pohjaksi, mutta esitti tavaranimikkeiden rakenteen määräämisen siirtämistä konkreettisen sotakorvausohjelman suunnittelun yhteyteen. Vähän ennen Suomen vastausta Ždanov oli saanut kirjelmän myös Englannin poliittiselta edustajalta Shepherdilta, joka toisti Lontoon tyytymättömyyden vuoden 1938 hintojen ottamiseen hinnoittelupohjaksi ja muistutti asian tulleen esille myös Moskovassa. Ohjeittensa puitteissa Ždanov pysyi edelleen kannassaan.
Sotevassa valmisteltiin kiireisesti tavaroiden luovuttamiseksi ohjelmaa, jota pystyttäisiin myös toteuttamaan. Tällöin nousi tärkeäksi kysymys siitä, mitä raaka-aineita ja koneita voitaisiin saada ulkomailta ja ennen kaikkea Ruotsista. Ruotsalaiset olivat myöntäneet jo lokakuussa Suomelle elintarvikeapua, mutta sodan jatkuessa vielä Euroopassa ja sulkiessa kauppatiet länteen Suomen riippuvuus Ruotsista kasvoi niin huollon kuin sotakorvausteollisuudenkin osalta.10
Joulukuun puolivälissä Ždanov kutsui Paasikiven luokseen ja totesi, että yhä neuvottelun kohteena ollut sotakorvaussopimus piti allekirjoittaa viimeistään 17.12, koska hän, Ždanov, matkustaisi tuolloin Moskovaan. Vaatimusta korosti uhkaus, että jos Suomi ei sitoutuisi sotakorvausohjelmaan tai ei toimittaisi sotakorvauksia, hänellä oli käsky ottaa teollisuuslaitokset ja toimivat yritykset valvontakomission haltuun. Paasikivi korosti, että Suomen oli saatava ulkomailta raakaaineita ja luottoja, joista seuraavana päivän Tukholmasta palaava Gartz oli neuvottelemassa. Suomalaiset olivat aiemmin suunnitelleet saavansa 19.12. mennessä valmiiksi vuoden 1945 ohjelman, mutta koko ohjelman aikaansaaminen jo paria päivää aikaisemmin tuntui mahdottomalta. Ždanov ei antanut lisäaikaa vaan totesi, ettei Neuvostoliitto voinut asettaa sopimusta riippuvaiseksi kolmannen valtion suostumuksesta. Paasikivi kysyi Ždanovilta myös Neuvostoliiton »moraalista» apua Suomen pyytäessä amerikkalaisilta luottoja ja talousapua; tällaista tukea Ždanov lupasi. Paasikivi tähdensi edelleen suomalaisten sopimuksen allekirjoittamista koskevien epäilyjen johtuvan maan huonosta taloustilanteesta. Ždanov puolestaan lupasi »vakavasti puolustaa Neuvostoliiton hallituksen luona sen tuloa elintarvikkeiden osalta vastaan. Jos sovitaan, niin me annamme elintarpeita.» Neuvostoliitolle oli tärkeintä saada aikaan sopimus; jos sen soveltamisessa tulisi myöhemmin ongelmia, niistä voitaisiin Ždanovin mukaan selvitä hyvässä yhteisymmärryksessä.
Suomen hallituksen oli erityisen vaikeaa sitoutua sopimukseen, jonka toteuttaminen tiedettiin lähes mahdottomaksi. Vielä sotakorvaussopimuksen loppuneuvottelujen aikana Paasikivi pyysi Neuvostoliittoa auktoriteetillaan tukemaan Suomea lainaneuvotteluissa, mistä Ždanov lupasikin puhua Stalinille. Paasikivi oli jopa laatinut kirjelmän, jossa pyydettiin Neuvostoliiton tukea amerikkalaista apua haettaessa. Ždanov kuitenkin toivoi, ettei sitä tultaisi hänelle antamaan, koska se sisälsi »verukkeen»; jos sotakorvausohjelma ei toteutuisi, Suomi saattoi julkisuudessa todeta, että se oli jo allekirjoittaessaan sopimusta tiennyt sen mahdottomaksi toteuttaa. Paasikivi noudattikin Ždanovin toivomusta eikä luovuttanut kirjelmää. Sen sijaan hän pyysi edelleen, että jos Suomi saisi Ruotsista raaka-aineiden sijasta luottoa, Suomi voisi ostaa koneita Ruotsista ja luovuttaa ne Neuvostoliitolle. 17.12.1944 allekirjoitettu perussopimus noudatti Neuvostoliiton tahtoa. Sen mukaisesti Suomen sotakorvaukset Neuvostoliitolle olisivat edenneet kaavamaisesti, yhtä suurina erinä kunakin sotakorvausvuonna. Näin ei kuitenkaan käytännössä tapahtunut, sillä yksityiskohtaisia luovutusohjelmia laadittaessa sekä niitä toteutettaessa tuli alkuperäiseen suunnitelmaan useita muutoksia.
Sotakorvaussopimusta myöhemmin pohtiessaan Paasikivi tunnusti päiväkirjalleen, että hän oli sopimusta tehdessään ylittänyt toimivaltuutensa. Ratkaisu sotakorvaustavaroiden hinnoista oli Paasikiven mielestä yksi tärkeimmistä hänen tekemistään päätöksistä, mutta siitä ei ollut välirauhansopimuksessa mitään mainintaa eikä tehtyä ratkaisua olisi missään kansainvälisessä tai muussa tuomioistuimessa hyväksytty. »Tämä oli selvästi toimivallan ylittämistä.»11
Harkitessaan mahdollista välirauhaa Neuvostoliiton kanssa suomalaiset olivat jo kesän ja alkusyksyn 1944 aikana yhteydessä Ruotsiin, jotta huoltotilanne voitaisiin hoitaa yhteyksien katketessa Saksaan. Ruotsi lunastikin elokuussa 1944 antamansa lupauksen ja myönsi 25.10. 150 miljoonan kruunun luoton edullisin ehdoin elintarvikkeiden ja raaka-aineiden ostoon. Ruotsi oli kuitenkin haluton antamaan huomiotaherättävän suurta apua Suomelle, jossa oli liittoutuneiden valvontakomissio. Myöskin omat taloudelliset ja työvoimapoliittiset syyt puhuivat suurta apua vastaan. Niinpä ruotsalaiset halusivat Suomen kääntävän katseensa toisaalle. Suomen Tukholman-lähettiläs G. A. Gripenberg totesi Helsinkiin: »Ruotsin hallitus ei tule missään tapauksessa myöntämään uusia raaka-ainetoimituksia Suomen sotakorvaustuotantoa varten, jollei se tule vakuuttuneeksi siitä, että Suomi on tehnyt kaikkensa saadakseen tavarat muualta ja että Ruotsin apu niinmuodoin on ainoa mahdollisuus maan pelastamiseksi katastrofilta.» Paasikiven hallituksen aloittaessa toimintansa tilanne ei tässä suhteessa ollut muuttunut. 12
Ruotsin rajoitetut lupaukset toimittaa elintarvikkeita ja muita hyödykkeitä sekä myös Suomen poliittinen asema johtivat tiedusteluihin saada aloittaa kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa. 23.12.1944 oli ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa esillä Ždanovin sähke Paasikivelle mahdollisuuksista saada elintarpeita Neuvostoliitosta. Kokous päätti suhtautua periaatteessa myönteisesti kauppavaltuuskunnan lähettämiseen Neuvostoliittoon, ja tammikuun puolella Suomen valtuuskunta (kauppa- ja teollisuusministeri Åke Gartz, ulkoministeri Reinhold Svento ja lähetystöneuvos Johan Nykopp) matkustikin Moskovaan. Tuloksena oli tammikuun lopussa solmittu »karamelli-» eli tavaranvaihtosopimus, jonka pohjalta Suomi sai mkiin, vehnän ja sokerin lisäksi myös makeistuotteita. Suomi puolestaan vei torpedoja sekä nikkeliä ja kobolttia.13
Helmikuun alussa Paasikivi oli jälleen Ždanovin luona, jolloin voitiin yhdessä todeta tyytyväisyys kauppasopimuksen syntymisestä. Paasikivi saattoi kertoa Ždanoville, että Ruotsista oli saatu toivotun 12 000 tonnin asemasta vain 6 000 tonnia rautalevyä – paineet Neuvostoliiton kanssa käytävää kauppaa kohtaan kasvoivat. Ždanov kertoi puhuneensa Stalinin kanssa Suomen aikeista pyytää Yhdysvalloilta luottoa ja toivomuksesta saada Neuvostoliitolta tukea, mutta Stalin ei ollut vastannut mitään. Sen sijaan hän ei ollut vastustanut tavaratilauksia ulkomailta – »Stalin ei tee meille vaikeuksia», oli Ždanovin kommentti.14
Ulkomaankaupasta riippuvainen Britannian talous ja jälleenrakentamisen monet tarpeet saivat britit kiinnostumaan suomalaisen puutavaran ostomahdollisuuksista, mutta sodan aikana velkaantunut talous ei antanut mitään mahdollisuuksia ostaa luotolla. Koska sota Euroopassa jatkui keväällä 1945, eivät suomalaiset voineet odottaa saavansa sterling-valuuttaa ostojensa toteuttamiseksi ennen kuin vihollisuuksien päättyminen ja kaupan avautuminen mahdollistivat vientitulot. Britit tarvitsivat suomalaista puutavaraa ja olivat sen vuoksi halukkaita tekemään kaupat nopeasti jo alkuvuodesta 1945 varmistaen näin samalla itselleen mahdollisimman suuren osuuden Suomen viennistä. Niinpä tammikuun alussa 1945 Lontoossa päätettiin lähettää Suomeen kauppavaltuuskunta. Saadakseen puutavaraa ilman sitoutumista vastakauppoihin tai etukäteismaksuihin britit aikoivat vedota sekä ennen sotaa solmittuihin hyviin kauppasuhteisiin että asemaansa välirauhansopimuksen allekirjoittajana.15
Kauppaneuvottelut alkoivat 19.1.1945 ja tammikuun loppuun tultaessa niiden päättyminen alkoi häämöttää suomalaisten suostuttua myymään ennen kaikkea havupuuta, kaivospölkkyjä ja vaneria lähes brittien toivomat määrät. Suomalaisten toivomukset vastaostoista todettiin Lontoossa kohtuullisiksi. Ruotsalaiset järjestivät brittien kannalta ikävän yllätyksen, kun UD:n kabinettisihteeri Erik Boheman kertoi Britannian Tukholman-lähettilälle Victor Malletille motsalaistenkin haluavan suomalaista puutavaraa. Suomi oli pyytänyt Ruotsilta uutta luottoa elintarvikkeiden ja muiden välttämättömien hyödykkeiden ostoa varten ilmoittaen samalla, ettei vientituloja ollut odotettavissa puutavaran tultua sidotuksi Neuvostoliittoon ja Britanniaan suuntautuvien toimitusten vuoksi. Ruotsin hallitus oli kuitenkin vastannut luottopyyntöön, ettei se voinut antaa enää rahoja saamatta itse mitään takaisin. Ruotsin mielestä suomalaisten olisi pitänyt tehdä puukauppoja niin, että sotakorvauksiin ja muihin tarkoituksiin välttämättömät hyödykkeet olisi saatu vientituloilla.
Suomalaisten oli pakko 5.2.1945 ilmoittaa briteille, etteivät he voineetkaan tehdä alustavasti sovittuja kauppoja Ruotsin vaatiessa puutavaraa sieltä tulevan tuonnin maksuksi. Lontoo tunsi näin tulleensa sekä ruotsalaisten että suomalaisten pettämäksi. Suomalaiset eivät aiemmin olleet kertoneet mitään neuvotteluvaikeuksista ruotsalaisten kanssa, joten britit eivät olleet voineet vaikuttaa Tukholman asenteeseen. Ruotsalaisten kanta – Boheman vakuutti, ettei Ruotsi halunnut estää Englantia saamasta puutavaraa – koettiin Lontoossa tekopyhäksi, kun britit jo näkivät sahatavaran kotiensa jälleenrakennuksen raaka-aineena ja kaivospölkyt hiilikaivosten tuotannon edistäjinä. Vapaaehtoisesti antamansa luotot – joiden määrä sodan ulkopuolelle jääneen maan antamina olivat varsin kohtuulliset – Ruotsi saisi korkojen kera takaisin, joten Bohemanin kuvaus Malletille Ruotsin roolista tilanteen marttyyrina oli Lontoon mielestä liioiteltua. Pikemminkin Ruotsi halusi painostaa brittejä omalta kannaltaan mahdollisimman edulliseen Ruotsin ja Englannin väliseen kauppasopimukseen. 16
Shepherd esitti 9.2.1945 Englannin hallituksen valituksen siitä, että Suomi aikoi myydä puutavaraa Ruotsille, joka ei sitä tarvinnut. Välirauhansopimuksen 19. artiklan mukaan Suomen velvollisuus oli asettaa puu- ym. tavara liittoutuneiden käyttöön, ja tätä seikkaa suomalaiset saattoivat käyttää hyväkseen neuvotteluissa ruotsalaisten kanssa. Paasikivi puolestaan korosti, että puutavaran myynti Ruotsiin oli tullut esille vasta Tukholmassa käytyjen neuvottelujen aikana yllätyksenä myös suomalaisille. Shepherdin huomauttaessa länsivaltojen saattavan tulevaisuudessa tukea Suomea Paasikivi korosti vain Ruotsin voivan olla vaikeina lähikuukausina hänen maalleen avuksi. Taipumatta Britannian valtuuskunnan poistumisella uhkaavan Shepherdin painostukseen Paasikivi sanoi keskustelevansa asiasta ulkoasiainvaliokunnan kanssa. Toisaalta brititkään eivät halunneet toteuttaa uhkaustaan – alustava kauppasopimus Britannian ja Suomen välillä allekirjoitettiin 11.2.1945 ja se jäi odottamaan Suomen hallituksen ratifiointia.17
Myös Paasikiven hallitus koki Ruotsin reaktion tilanteeseen nähden yllättävän rajuna. Ruotsalaiset eivät olleet kertoneet suomalaisille tavoitteistaan Britannian kaupassa, mutta »sitten Ruotsi yhtäkkiä interveneerasi – brutaali», kuten Paasikivi kuvasi tilanteen. 10.2. pidetyssä ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa päätettiin vielä neuvotella Ruotsin kanssa, ja ruotsalaisten neuvotteluhalukkuus jäi puolestaan riippumaan brittien kanssa neuvottelun kohteena olleen maksusopimuksen sisällöstä.18
Kiristyvä taloudellinen tilanne sai suomalaisten päät kääntymään yhä useammin suuren rahan eli Yhdysvaltain dollareiden suuntaan. Suomalaiset olivat jo vuoden 1944 aikana tehneet ennen kaikkea Tukholmassa tunnusteluja dollariluottojen saamiseksi, minkä vuoksi State Department lähetti 19.12.1944 Tukholman-lähettiläälle Herschel Johnsonille ohjeet Yhdysvaltain politiikan perusteista. Washingtonin näkemyksen mukaan oli epäviisasta ryhtyä raskaita sotakorvauksia maksavien maiden avustamiseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset kokemukset Saksan sotakorvausongelmasta ja sen seurausvaikutuksista tarjosivat varoittavan esimerkin, eivätkä amerikkalaiset missään tapauksessa halunneet luottoja myöntämällä innostaa velkojia perimään yhä suurempia sotakorvauksia. Helsingillä ei näin ollen näyttänyt olevan mahdollisuuksia saada välittömästi apua Washingtonista, eikä Yhdysvaltojen edustajille annettu oikeutta aloittaa keskustelua suomalaisten kanssa sen enempää lainoista kuin avustuksistakaan.19
Tilanne säilyi samanlaisena silloinkin, kun Maxwell M. Hamilton otti 24.2.1945 vastaan tehtävänsä Yhdysvaltain poliittisena edustajana Suomessa. Tosin Tukholman-lähetystöstä oli jo aiemmin tammikuussa tullut Helsinkiin Randolph Higgs, jolle Paasikivi kertoi sotakorvausteollisuuden vaikeuksista kuten esimerkiksi laivalevyjen puuttumisesta. Edellä mainitut State Departmentin ohjeet eivät periaatteessa kieltäneet muita kuin sotakorvauksiin kohdistuvia luottoja, minkä vuoksi Enckell halusi nähdä joitakin mahdollisuuksia dollarien saamiseen kaupallisten luottojen avulla, mutta amerikkalaiset pitivät näitäkin käytännössä mahdottomina.20
Maaliskuun alussa Paasikivi keskusteli Suomen tilanteesta sekä Ždanovin että Hamiltonin kanssa. Ždanov kertoi saaneensa tiedot suomalais-englantilaisista kauppaneuvotteluista ja Ruotsin väliintulosta niissä, jolloin Paasikivi puolestaan korosti Suomen halua käydä kauppaa myös Neuvostoliiton kanssa. Ždanov kertoi lisäksi puhuneensa Stalinin kanssa Suomen aikeista ottaa yhteyttä Yhdysvaltoihin lainojen saamiseksi, jolloin Stalin oli todennut tämän käyvän päinsä, sillä Neuvostoliiton tarkoituksena oli ainoastaan saada sotakorvaukset. Stalin oli jopa luvannut antaa konkreettisessa yhteydessä »moraalista kannatusta» suomalaisille näiden pyytäessä amerikkalaisilta dollareita. Tämä lienee käytännössä jäänyt toteutumatta, sillä huononevien suurvaltasuhteiden vuoksi Neuvostoliitto ei itsekään saanut dollariluottoja. Ždanoville Paasikivi totesikin haluavansa jättää moraalisen kannatuksen toistaiseksi syrjään – väärinkäsitysten välttämiseksi hän oli vain tahtonut ilmoittaa Suomen aikovan ottaa yhteyttä amerikkalaisiin.21
Tavatessaan Paasikiven Hamilton totesi jälleen, ettei Yhdysvallat – Neuvostoliiton asenteesta riippumatta – anna luottoa sotakorvausten maksamiseen. Paasikivi puolestaan kertoi Suomen talouselämän toimivan noin puolella kapasiteetistaan välttämättömien hyödykkeiden puutteen vuoksi. Sen enempää Neuvostoliitto kuin Ruotsikaan eivät kyenneet toimittamaan esimerkiksi laivalevyjä, eikä apua ollut briteiltäkään odotettavissa. Hamilton varoi antamasta Paasikivelle mitään lupauksia, joskin Washingtoniin hän ilmoitti näkemyksenään, että Yhdysvallat voisi avata kaupankäynnin Suomen kanssa.22
Ensimmäinen dollariluotto Amerikasta saatiin kuitenkin vasta vuonna 1946, kun taas Englannin ja Ruotsin kanssa syntynyt kiista ratkesi jo maaliskuussa 1945 kahden viimeksi mainitun maan päästyä keskenään maksusopimukseen.23
