Uudestaan agraaripoliitikkona
Kirjoittanut Hannu Immonen
Paasikivi oli ennen ensimmäistä maailmansotaa toiminut keskeisesti Suomen suuren yhteiskunnallisen ongelman, nk. torpparikysymyksen ratkaisemiseksi. Hän oli vaikuttanut merkittävästi suomalaisen puolueen agraariohjelman laatimiseen sekä eduskunnan »porvarillisen» agraaripolitiikan hahmottamiseen. Edelleen vuosina 1912-1914 Paasikivi toimi puheenjohtajana maanvuokrakomiteassa, jonka työ puolestaan loi pohjan vuonna 1918 säädetylle »Laille vuokra-alueiden lunastamisesta». Maanvuokrakomitean mietinnön valmistuttua Paasikivi jätti yhteiskunnallisesta toiminnastaan agraaripolitiikan harrastamisen sivuun, mutta säilytti edelleen kiinteän yhteyden maaseutuun ja maanviljelyyn v. 1917 Keravalta ostamansa Jukolan tilan avulla. Paasikivi oli vilpittömästi kiinnostunut maanviljelyksestä ja maanviljelytekniikasta, joten viljelytekniikan osalta hänen tilansa kulki 1920- ja 1930-luvulla senaikaisen kehityksen kärjessä.1
Palattuaan syksyllä 1944 pääministerinä politiikan parrasvaloihin Paasikivi joutui jälleen keskelle koko Suomen yhteiskuntaa ravistellutta agraari- ja yhteiskuntapoliittista kysymystä, joka oli tällä kertaa syntynyt siirtoväen uudelleenasuttamisesta. Jatkosodan sotatoimien päätyttyä 4.9.1944 Suomessa odotti sijoitustaan uusille asuinseuduille noin 450 000 Neuvostoliitolle menetetyn Karjalan siirtoväkeen kuulunutta evakkoa, jotka valta-osaltaan olivat maataloudesta toimeentulonsa saanutta väestöä. Jo talvisodan jälkeen oli heidän asuttamisekseen ja uusien viljelytilojen luomiseksi jäljelle jääneeseen Suomeen säädetty erityinen pika-asutuslaki. Sen toteuttaminen oli kuitenkin keskeytetty jatkosodan sytyttyä ja siirtoväen alettua palata takaisinvallattuun Karjalaan. Jatkosodan aikana Aseveliliitto oli puolestaan saanut valtiovallalta alustavan lupauksen myös rintamamiehille kuuluvasta maanhankintaoikeudesta. Asian tarkempaa toteuttamista oli jatkosodan ajan palloteltu hallituksessa, päämajassa ja hallituksen komiteoissa. Näin ollen sodan päättyessä maata odottivat Karjalan siirtoväen lisäksi myös rintamamiehet, sotalesket, sotaorvot ja eräät muut vastaavat ryhmät.2
U. J. Castrenin hallitus asetti syyskuun lopussa 1944, runsas viikko Moskovassa allekirjoitetun välirauhansopimuksen jälkeen edessä olevan asutustoiminnan suunnittelemista varten komitean, joka puheenjohtajansa, maanviljelysneuvos Tatu Nissisen mukaan tunnetaan parhaiten Nissisen komiteana. Komitean työn pohjana olivat maatalousministeriön asutusasiainosastossa (ASO) laaditut lakiluonnokset, jotka sen tuli tarkastaa. Komitea julkaisi joulukuussa 1944 hallituksen esityksen muotoon laaditun lakitekstin ja kohta sen jälkeen lakiehdotuksen perustelut.3 Komitean näkemys noudatteli pääpiirteissään samoja periaatteita, jotka olivat olleet keskeisiä vuoden 1936 asutuslaissa, vuoden 1940 pika-asutuslaissa ja jatkosodan aikana asutuskysymyksiä pohtineen Jutilan komitean mietinnössä. Siten Nissisen komitean mietinnön mukaan maanhankintaan oikeutettuja ryhmiä olivat siirtoväki, sotainvalidit, sotalesket, sotaorvot ja rintamamiehet, joskin komitea asetti siirtoväen maansaantioikeuden ensimmäiselle sijalle.4
Nissisen komitean mietinnön valmistuessa maan hallituksen johto oli kuitenkin jo siirtynyt Paasikiven käsiin, eikä uusi pääministeri ollut lainkaan tyytyväinen mietintöön, kun se joulukuun lopussa oli hänen luettavissaan hallituksen esityksen muotoon kirjo itettuna. 5 Jo vuodenvaihteessa Paasikivi otti yhteyden omiin asiantuntijoihinsa, joiden tehtäväksi tuli laatia konkreettinen ehdotus pääministerin esittämien kriittisten näkökohtien perusteella. Lähinnä professori Kyösti Haatajan laatima lakiluonnos valmistui tammikuun puolivälin jälkeen 1945 hallitukselle esitettäväksi6.
Paasikivi halusi korjauksia ja muutoksia Nissisen komitean mietinnön useisiin keskeisiin kohtiin.7 Näistä ensimmäinen koski siirtoväen ja muiden maantarvitsijoiden asuttamiseen uudisraivauksen lisäksi tarvittavan valmiin pellon määrää. Nissisen komitea laski omavaraisen maataloustuotannon takaamiseksi Suomessa tarvittavan kaikkiaan 800 000 hehtaaria lisää peltoa. Uutta peltoa piti raivata sekä asutustoiminnan yhteydessä että vanhoilla tiloilla, minkä lisäksi siirtoväen ja rintamasotilaiden asuttamiseen komitea arvioi tarvittavan valmista peltoa 225 000 hehtaaria. Siitä 100 000 hehtaaria piti ottaa valtion, kuntien, seurakuntien ja yhtiöiden maista, 50 000 hehtaaria rappiotiloista ja tilakeinottelijoilta sekä loput 75 000 hehtaaria muilta maanomistajilta, käytännössä yksityisiltä maanviljelijöiltä.8 Paasikivi asiantuntijoineen ei asettanut uudisraivaukseen tarvittavan maa-alan kokonaismäärää kyseenalaiseksi, mutta kylläkin siirtoväen ja muiden maantarvitsijoiden asuttamiseen tarvittavan valmiin pellon määrän. Siten hän oli halukas varaamaan maantarvitsijoiden käyttöön valmista peltoa vain runsaan puolet (150 000 hehtaaria) Nissisen komitean esittämästä 225 000 hehtaarista ja katsoi, että puuttuva osa oli hankittava uudisraivauksella.
Maanhankintatapoja kaavaillessaan Nissisen komitea pani pääpainon asutuslainsäädännön hengessä viranomaisten oman harkintavaltansa mukaan suorittamalle maaomaisuuden pakkoluovutukselle. Paasikiven ehdotuksessa taas nimenomaan todettiin, että maan pakkoluovutukseen oli ryhdyttävä vasta viimeisenä keinona. Ennen siihen ryhtymistä maata oli koetettava hankkia joko valtion maista tai muuten toteutettavilla, vapaaehtoisilla luovutuksilla. Lisäksi yksityisten maanomistajien luovutusvelvollisuus oli Paasikivestä määriteltävä progressiivisella, tilan koon mukaan kasvavalla prosenttiasteikolla. Edelleen alle 30 hehtaarin tilat oli jätettävä kokonaan luovutusvelvollisuuden ulkopuolelle niiden pirstoutumisen estämiseksi. Paasikiven lähtökohtana oli se, että Suomessa ei enää tarvittu lisää maatalousväestöä, vaan ainoastaan peltopinta-alaa. Siksi maanomistajille oli myönnettävä vapautus valmiiden peltojen luovutusvelvollisuudesta, mikäli he raivaisivat vastaavan kokoisen peltoalan asutettavalle. Valmista peltoa oli Paasikivestä käytettävä vain siellä, missä se saattoi tapahtua ilman suurempaa haittaa olemassaoleville viljelmille. 9
Edelleen Paasikivi vaati, että siirtoväki oli asetettava maansaajien joukossa etusijalle ja vastaavasti jätettävä rintamamiehet sivuun. Rintamamiesten ja muiden heihin rinnastettavien ryhmien asutustoiminta oli hänestä rajoitettava vain sellaisiin tapauksiin, joissa se saattaisi tapahtua muuta lakiehdotuksessa tarkoitettua asutustoimintaa haittaamatta. Käytännössä rintamamiehille piti antaa vain asuntotontteja.
Maanluovuttajille maksettavasta korvauksesta Nissisen komitea ehdotti varsin epämääräisesti, ettei se saanut olla enemmän kuin mitä »järkevä ostaja» maksaisi, jotta aluetta voitaisiin kannattavasti käyttää siihen tarkoitukseen, johon se luovutettiin. Paasikiven ehdotuksessa taas maanluovuttajille tuli maksaa »kohtuullinen käypä hinta», joka arvioitaisiin 31.12.1944 vallinneen hintatason mukaan. Kuten Haataja myöhemmin huomautti, mitä järkevämpi ostaja oli, sitä vähemmän hän katsoi voivansa maksaa halutessaan alueen tulevan itselleen kannattavaksi. Paasikiven vaatiman maanluovutusasteikon ja käyvän hinnan vaatiminen pyrkivät takaamaan sen, että maanluovutusvelvolliset olisivat poikkeusoloissakin voineet nauttia mahdollisimman pitkälle perustuslain takaamaa loukkaamatonta omistusoikeutta.10
Nissisen komiten ehdotuksen mukaan maanlunastuslain soveltamisesta aiheutuvia riitakysymyksiä käsittelemään piti perustaa alueellisia tarkastusoikeuksia, jotka toimisivat samalla myös viimeisenä oikeusasteena. Paasikivi taas ehdotti perustettavaksi erikseen ylimmän oikeusasteen, maaylioikeuden, joka takaisi lainkäytön tasa-arvoisuuden valtakunnan kaikissa osissa. Lakitekniseltä kannalta Paasikivi halusi säädettäväksi kaksi eri lakia. Näistä ensimmäinen olisi ollut perustuslainsäätämisjätjestyksessä säädettävä maanhankintalaki ja toinen puolestaan tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä säädettävä toimeenpanolaki.11
Nissisen komitea ei ollut mietinnössään ottanut kantaa pika-asutuslain esille nostamaan kielikysymykseen, joka oli jäänyt auki jatkosodan puhjetessa 1941. Asian juuret palautuivat pika-asutuslain voimaantuloon kesäkuussa 1940, jolloin RKP:n piirissä oli alettu huolestua lain toimeenpanon seurauksista maan ruotsinkielisillä seuduilla. Puolueessa oli esitetty pessimistisiä näkemyksiä, joiden mukaan siirtoväen sijoittaminen ruotsinkielisille asuma-alueille suomalaistaisi nämä seudut. Ruotsinkielisten maanomistajien tavoitteena oli siksi talvella 1940-41 saada liitetyksi pika-asutuslakiin oikeus vastikemaan hankkimiseen, jonka perusteella he olisivat saaneet mahdollisuuden täyttää luovutusvelvollisuutensa hankkimalla suomenkielisille asutettaville vastikemaata suomenkielisiltä alueilta. Presidentti Ryti suhtautui asiaan myönteisesti, mutta eduskunnassa hallituksen enemmistön esitys kärsi tappion toukokuussa 1941, ja RKP:n ainoa ministeri, sisäministeri von Born erosi hallituksesta. Koko talven 1940-41 jatkunut kiista ruotsinkielisten seutujen asutussuunnitelmasta raukesi, kun Suomen Moskovan rauhassa 1940 menettämät alueet liitettiin takaisin valtakuntaan syksyllä 1941.12
Paasikivi oli jo talvisodan jälkeen arvostellut sitä, että kielikysymys oli pika-asutuslain yhteydessä tullut jälleen kärjistyneessä muodossa esille.13 Ruotsin Moskovan-lähettiläälle Vilhelm Assarssonille Paasikivi oli tammikuussa 1941 sanonut ymmärtävänsä ne syyt, jotka olivat saaneet ruotsinkieliset maanomistajat vastustamaan pika-asutuslakia, joskin hän samalla varoitti liian pitkälle viedystä vastustuksesta ja korosti maan yhteisen hyvän ensisijaisuutta ryhmäintresseihin nähden. 14 Samaan aikaan presidentti Risto Rytille lähettämässään kirjeessä Paasikivi edelleen korosti, että kieliasian esille tulemista olisi pitänyt tässä yhteydessä välttää. Hän kertoi lukeneensa ruotsinkielisille kansankäräjille (folktinget) annetun esityksen perustelut ja totesi: »Minun täytyy sanoa, että niissä on paljon järkeä.»15
Siten Paasikivi lähti jo alunperin näkemyksestä, jonka mukaan uuteen maanhankintalakiin piti liittää nimenomainen pykälä, joka turvaisi ruotsinkielisten alueiden kulttuurillisen koskemattomuuden. Vuoden 1944 joulukuun lopussa hän hahmotteli periaatteet, joiden mukaan tulevaa maanhankintalakia piti soveltaa ruotsinkielisen väestön asumilla yksi- ja kaksikielisillä alueilla. Paasikiven mielestä ruotsinkielisille maantarvitsijoille piti luovuttaa maata ruotsinkielisiltä tai kaksikielisiltä seuduilta ja vastaavasti suomenkielinen siirtoväki tuli asuttaa suomenkielisille alueille. Sikäli kuin suomenkielistä siirtoväkeä jouduttaisiin sijoittamaan kaksikielisiin kuntiin, tämä piti toteuttaa niin, että siitä koituisi ruotsinkieliselle väestölle mahdollsimman vähän haittaa. Lisäksi ruotsinkielisillä alueilla oleville maanomistajille oli varattava oikeus luovutusvelvollisuutensa täyttämiseen sopivalla tavalla hankkimalla vastikemaata, kuten he olivat talvisodan jälkeen vaatineet. Erityisesti Paasikivi totesi, että siirtoväen asuttaminen oli suoritettava siten, ettei ruotsinkielisten ja kaksikielisten »kuntien luonnetta kielellisessä suhteessa» muuteta.16
Edellä esitety teemat tulivat osittain esille vuoden vaihteessa 1944–45 Paasikiven vastauksissa häneen yhteyden ottaneiden ruotsinkielisten ja karjalaisten edustajille: kummatkin saivat mitä halusivat. Ruotsinkielisten kansankäräjien lähetystölle Paasikivi totesi joulukuun lopussa, että kieliasia olisi järjestettävä sovinnossa siten, että ruotsinkielinen väestö voisi olla tyytyväinen. Tammikuun alussa vastaanottamalleen karjalaisten lähetystölle Paasikivi taas tähdensi asettavansa karjalaisten asuttamisen etusijalle. Se oli – sotakorvausten ohella – Paasikiven mielestä Suomelle niin suuri asia, että muiden asioiden »siihen sotkeminen» meni hänestä yli maan voimavarojen. 17
Paasikiven laadittua oman maanhankintalakiehdotuksensa hallituksessa oli siten vastakkain kaksi vaihtoehtoa: hallituksen ministerivaliokunnan laatima esitys, joka perustui Nissisen komitean esittämiin periaatteisiin sekä Paasikiven oma esitys. Useita päiviä kestäneiden äänestysten jälkeen hallituksen esitys oli lopulta 22.1.1945 valmis. Lopullisessa äänestyksessä Paasikivi jäi vähemmistöön äänin 11-4.18 Hallituksen äänestyksessä enemmistön muodostivat vasemmiston ja maalaisliiton ministerit. Tosin kommunistien kannatus maalakiehdotukselle oli varsin ehdollista. Keskustellessaan danovin kanssa 26.1.1945 Leino totesi, etteivät kommunistit suinkaan vastustelisi jos maanhankintalaki hylättäisiin eduskunnassa, sillä se antaisi kommunisteille vaalitaistelussa vahvan aseen agitaatiotyössä, jota tehtiin talonpoikien keskuudessa porvarillisia puolueita vastaan. Hallituksessa tätä kantaa ei kuitenkaan voinut tuoda esiin, ja siksi kommunistit kannattivat siellä lakia.19
Paasikivi ei kuitenkaan ollut valmis suoraan nielemään tappiotaan. Leinon Ždanoville esittämän raportin mukaan pääministeri vaati äänestyksen jälkeen, että lakiehdotus oli vielä annettava spesialisti-professorien tarkastettavaksi, koska ehdotus oli hänestä toimitettu erittäin huonosti. Maatalousministeri Luukka kieltäytyi kuitenkin kategorisesti lähettämästä lakia enää uuteen tarkastukseen. Paasikivi oli Luukan vastustuksesta »raivoissaan», mutta hallitus piti kuitenkin pintansa ja päätti, ettei lain perusteita enää muutettaisi. Paasikivi vaati edelleen lakiin tehtäväksi »toimituksellisia korjauksia», joita lähemmin tutkittaessa kävi ilmi, että niiden perusteella laki olisi tullut täyteen »poikkeuksia» ja »varauloskäytäviä», jotka olisivat sallineet erilaisia sovellutuksia lähes kaikissa tapauksissa. Hallitus ei suostunut tähän vaan pysyi oman ehdotuksensa takana. Siihen tehtiin vain eräitä Paasikiven esittämiä käytännön korjauksia, mutta lain periaatteita ei muutettu. Leino sanoi olleensa hämmästynyt Paasikiven esiintymisestä. Hän muuttui aivan toisenlaiseksi ja tappeli jokaiseen lakiin esittämänsä muutoksen puolesta »kuin leijona». Silti esitys hyväksyttiin vastoin Paasikiven tahtoa, vaikka hän uhkaili vielä silläkin, ettei Mannerheim tulisi allekirjoittamaan lakia siinäkään tapauksessa, että eduskunta hyväksyisi sen.20
Paasikiven ehdotus siis hävisi, ja hallitus päätti näin ollen ottaa ministerivaliokunnan esityksen lakiesityksen perustaksi. Siten hallituksen esityksessä ei tehty periaatteellista eroa asutustoiminnassa siirtoväen ja rintamamiesten välillä. Kaikkien maata tarvitsevien ryhmien käyttöön pyrittiin saamaan valmista peltoa yhteensä 225 000 hehtaaria, aikaisempien asutuslakien mukaisesti tarpeen tullen pakkolunastusmenettelyä käyttäen. Hallituksen lakiesitykseen ei liioin liitetty mitään asteikkoa, jota pakkoluovutuksia tehtäessä pitäisi noudattaa. Merkittävin Paasikiven ehdotuksesta mukaan tullut kohta oli hänen hahmottelemansa kielipykälä. Muita kohtia olivat Paasikiven ehdotusmaaylioikeuden perustamisesta, joka tosin putosi pois ·eduskuntakäsittelyssä, raivauksen edistämisestä sekä raivaamattoman ja rakentamattoman alueen vastaanottajan palkitsemisesta ja vapaaehtoisen maanhankinnan järjestelystä erityisellä lailla, joka tosin vesitettiin valtioneuvostossa.21
Kiistan käydessä hallituksessa kuumimmillaan Paasikivi oli tehostanut oman kantansa merkitystä uhkaamalla erota, mikäli hänen näkemyksiään ei hyväksyttäisi. Hallituksen hämmennystä lisäsi vielä se, että ministeri Eero A. Wuori oli ollut Paasikiven luona hallituksen tehtyä lopullisen päätöksen. Tämän tapaamisen jälkeen Wuori esitti hallitukselle kompromissiehdotuksen, jonka mukaan lain käsittely siirrettäisiin uuden, vaalien jälkeen kokoontuvan eduskunnan päätettäväksi ja sitä ennen sovellettaisiin vuoden 1940 pika-asutuslakia. Hallitukselle jäi vaikutelma, jonka mukaan Wuori toimi Paasikiven puolesta. Wuori puolestaan uskoi, että Paasikivi eroaisi hallituksesta.22
On kuitenkin huomattava, että hallituksen enemmistön kannattamaan maanhankintalakiesitykseen kohdistamastaan kritiikistä ja vastustuksesta huolimatta Paasikivi ei ollut halukas lykkäämään maanhankintalain käsittelyä pidemmälle. Tämä tuli esille presidentti Mannerheimin ilmoitettua olevansa valmis hyväksymään vain Paasikiven ehdotuksen. Paasikivi ei suinkaan ilahtunut oman suunnitelmansa saamasta arvovaltaisesta tuesta vaan ryhtyi nyt solidaarisesti hallituksen enemmistön kanssa taivuttamaan marsalkkaa hallituksen ehdotuksen taakse. Paasikivi korosti Mannerheimin käsityksen mukaisen toiminnan vievän maan pahaan selkkaukseen, sillä hallitus saattaisi erota presidentin omaksuman kannan johdosta. Mannerheim ei kuitenkaan ollut valmis perääntymään vaan uhkasi puolestaan omalla erollaan. Paasikivi kävi 25.1.1945 Mannerheimin luona kahdesti taivuttelemassa tätä ja lisäksi vielä päivällisellä. Seuraavana päivänä marsalkan luona kävi erikseen valtioneuvoston jäsenistä koostunut lähetystö pyytämässä, että presidentti suostuisi antamaan hallituksen enemmistön ehdotuksen eduskunnalle. Kaiken taivuttelun ja painostuksen jälkeen Mannerheim suostui lopulta hyväksymään valtioneuvoston enemmistön ehdotuksen, mutta päätti samalla sanella valtioneuvoston pöytäkirjaan oman mielipiteensä.23
Hyväksyttyään valtioneuvoston istunnossa hallituksen eduskunnalle annettavan maanhankintalakiesityksen Mannerheim saneli pöytäkirjaan seuraavan – pääasiassa Paasikiven laatiman – lausunnon, joka siis edustaa Mannerheimin ja Paasikiven yhteisiä näkemyksiä:
»Siirtoväen mahdollisimman pikainen asuttaminen ja heidän olojensa järjestäminen on välttämätön. Tämä tärkeä, mutta samalla laaja ja vaikea tehtävä olisi suoritettava niin, ettei maataloustuotantoa ja taloudellisia oloja järkytetä. Valtioneuvoston enemmistön ehdotus ei mielestäni tässä suhteessa anna riittäviä takeita. Olen kuitenkin päättänyt ottaa huomioon nykyiset monimutkaiset olosuhteet olla käyttämättä tasavallan presidentille hallitusmuodon mukaan kuuluvaa oikeutta hyväksyä vähemmistön ehdotuksen ja teen sen toivossa, että esityksen hallitusmuodon mukaisessa jatkuvassa käsittelyssä huomioonotetaan kaikki mahdollisuudet täydellisen yksimielisyyden saavuttamiseksi nykyisissä vaikeuksissamme.»24
Maanhankintalakiesitys annettiin presidentin hyväksymisen jälkeen parlamentille tammikuun lopussa 194525, ja sen luotsaamisessa eduskunnan läpi Paasikiven rooli korostui aivan erityisesti. Lakia aluksi käsitellyt maatalousvaliokunta harkitsi Paasikiven ehdottaman maanluovutusasteikon sisällyttämistä käsiteltävään maanluovutuslainsäädäntöön ja päätyi kannattamaan asteikon sijoittamista toimeenpanoasetukseen. Lakiehdotuksessa varsin epäselvästi esitettyjä pakkolunastuksessa maksettavan hinnan määräytymisperusteita valiokunta selvensi esittämällä, että pakkolunastettavan maan hinta olisi arvioitava samoin perustein kuin siirtoväelle sen menettämästä omaisuudesta maksettava korvaus.26
Varsinainen kiista maatalousvaliokunnassa syntyi lakiin liittyneestä kielipykälästä. Paasikiven sorvaamana se ei aiheuttanut hallituksen iltakoulussa suurempia keskusteluja, sillä hallitus ei halunnut saada aikaan kieliriitaa. 27 Siten hallituksen hyväksymässä muodossa pykälä (MHL § 92) kuului seuraavasti:
»Siirtoväen sijoittaminen on toimitettava siten, ettei ruotsinkielisten ja kaksikielisten kuntien luonnetta kielellisessä suhteessa muuteta, kuitenkin niin, ettei maan luovuttamisvelvollisuuden aiheuttama taloudellinen rasitus tule ruotsinkielisille maanomistajille lievemmäksi kuin muiden. Ruotsinkielisille maansaajille annettakoon tiloja ensisijassa ruotsinkielisen väestön asumilla yksikielisillä alueilla ja sen jälkeen kaksikielisillä alueilla. Suomenkielisen siirtoväen sijoittaminen kaksikielisiin kuntiin on pyrittävä siten suorittamaan, että haitat ruotsinkieliselle väestölle tulevat niin vähäisiksi kuin mahdollista. Tarpeen vaatiessa meneteltäköön kielellisten hankaluuksien välttämiseksi kuten 54 §:n 3 momentissa on säädetty28
Maatalousvaliokunnassa alkoi kuitenkin saada kannatusta ajatus, jonka mukaan hallituksen esityksen kielipykälää piti tulkita puhtaasti kielilain pohjalta. Siten kaksikieliseen kuntaan, jossa oli ruotsinkielinen enemmistö, olisi voitu vapaasti sijoittaa suomenkielistä siirtoväkeä, kunhan vain ruotsinkielisten osuus olisi pysynyt 50 %:n yläpuolella. Asian saaman käänteen vuoksi Paasikivi kävi henkilökohtaisesti maatalousvaliokunnassa esittämässä näkemyksensä lakiehdotuksen kielipykälästä. Maatalousvaliokunnassa Paasikiven esittämä vetoomus tehosi ja valiokunta hyväksyi kieliasiassa hallituksen esityksen.29
Seuraavaksi maanhankintalaki lähetettiin eduskunnan suureen valiokuntaan, jonka jaosto ehdotti taas kielipykälän muuttamista kielilain mukaisesti. Paasikivi kävi jälleen puhumassa oman kantansa puolesta, mutta maatalousvaliokunnasta poiketen suuri valiokunta piti periaatteestaan kiinni ja esitti mietinnössään kielipykälän muuttamista kielilain edellyttämään muotoon seuraavalla tavalla:
»Siirtoväen sijoittaminen on toimitettava siten, ettei yksikielinen kunta muutu kaksikieliseksi tai ettei kaksikielisessä kunnassa enemmistön kieli vaihdu, kuitenkin niin, ettei maan luovutusvelvollisuuden aiheuttama taloudellinen rasitus tule ruotsinkieliselle maanomistajalle lievemmäksi kuin muille.»
Valiokunnassa arvosteltiin Paasikiveä varsin voimakkaasti.30
Näin ollen kielikysymyksestä muodostui eduskunnan toisessa käsittelyssä lakiehdotuksen keskeisin kiistakysymys. Yleiskeskustelussa Paasikivi asetti lopulta koko oman arvovaltansa hallituksen kannan puolustamiseksi tässä asiassa lausuen »Mitä vakavimmin ja hartaimmin toivon ja esitän, että eduskunta hyväksyy maanhankintalain 92 §:n hallituksen esittämässä muodossa. Jos eduskunta niin menettelee, niin kuin toivon ja odotan, on se poliittisesti viisas teko.»31
Paasikiven argumentaatio eduskuntakäsittelyn eri vaiheissa perustui ensisijassa kahteen näkökohtaan. Ensiksikin hän torjui kielilain käyttämisen tässä asiassa, sillä hänen mukaansa kielilaki mukautui asutusolojen mukaan, eivätkä kielilain määräykset siten voineet määrätä, miten asutus toimitettiin. Kysymys oli ruotsinkielisen asuma-alueen pysyttämisestä ruotsinkielisten hallussa, jolloin ruotsinkielinen vähemmistö saattoi tuntea itsensä turvatuksi ja olonsa viihtyisäksi. Toiseksi ruotsinkielisen vähemmistön olemassaolo Suomessa oli »painava tosiasia», joka kannatti intressiä Suomea kohtaan Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa. Suomella ei ollut varaa suututtaa Ruotsia, sillä sotakorvaukset olivat vuoden 1945 aikana Paasikiven mukaan mahdollisia maksaa vain Ruotsin tuella. Samaa näkökohtaa korosti myös Paasikiveä tukenut ministeri Mauno Pekkala eduskunnan täysistunnossa 27.3.1945. Kysymys oli siten viime kädessä enemmän ulkokuin sisäpolitiikasta.32
Täysistunnossa Paasikivi sai kannalleen eduskunnan enemmistön, eikä suuren valiokunnan mietintöä tältä osin hyväksytty. Näin ollen asia palautui takaisin suureen valiokuntaan eduskunnan esittämässä muodossa. Suuri valiokunta laati uuden, hallituksen näkökannan mukaisen mietinnön ja asia tuli jatkettuun toiseen käsittelyyn, jossa eduskunta hyväksyi lopulta suuren valiokunnan asutustoimintaa koskevan mietinnön.33 Maanhankintalain kolmas ja viimeinen käsittely tapahtui eduskunnassa 2.3.1945, jolloin eduskunta hyväksyi viimeisenä asianaan hallituksen esityksen.34 Presidentti Mannerheim vahvisti maanhankintalain ja siihen liittyvät lait 5.5.1945.35
Maanhankintalain eduskuntakäsittelyn aikana Paasikiven oli lain läpimenon takaamiseksi tyydytettävä monta eri intressiryhmää, joiden tavoitteet menivät ristiin. Näitä olivat yleistä maareformia tavoitellut vasemmisto, lain rajoittamista oman maansaantinsa turvaamiseen vaatinut siirtoväki, maata havitelleet rintamamiehet ja muut vastaavat ryhmät sekä maanluovutuksen seurauksia omalle kulttuurilleen pelänneet ruotsinkieliset. Vaikka Paasikivi olisi halunnut antaa pääpainon kansantaloudellisille näkökohdille, hän joutui lakiesityksen eri käsittelyvaiheissa pitämään silmällä enemmänkin yhteiskunnallisia oloja, jotta lakiehdotus olisi saatu luotsattua läpi eduskunnan. Päiväkirjassaan Paasikivi totesikin: »Jo minun ehdotuksessani oli paljon politiikkaa, mutta vielä enemmän sitä oli hallituksen enemmistön ehdotuksessa ja eduskunnan päätöksessä.»36
