PAASIKIVEN TOINEN HALLITUS 1944-1945

Eduskuntavaaleja kohti

Vuonna 1939 valitun eduskunnan toimikautta oli sodan aikana jatkettu kahteen otteeseen. Jälkimmäinen päätös lykkäsi vaalit kesään 1945. Välirauhan solmimisen jälkeen niiden varhentamisen välttämättömyys kävi kuitenkin ilmeiseksi. Vasemmalta tulevan, yhä kasvavan ulkoparlamentaarisen paineen alaisena hallitus katsoi, että sen oli voitava tukeutua eduskuntaan, jonka kokoonpano vastasi yhteiskunnan todellisia poliittisia voimasuhteita.

Näin saisivat myös siihen saakka edustusta vaille jääneet kommunistit tilaisuuden mittauttaa kannatuksensa. Jo Castrenin hallituksen antaman ja eduskunnan hyväksymän lakiesityksen mukaan valtiopäiväjärjestyksestä poistettiin lapualaiskaudelta periytyvät ns. kommunistipykälät, ja v. 1941 vangitut kuutoset pääsivät myös palaamaan parlamenttiin. Äänioikeusikäraja alennettiin 24:stä 21:een vuoteen.

Vaalien ajankohdan lopullinen määrittely jäi Paasikiven hallituksen harteille. Niiden pikaista toimeenpanoa haittasivat vaikeat ulkoiset olosuhteet. Siirtoväen sijoittamisen keskeneräisyyden vuoksi äänestysluetteloiden laatiminen tuotti suuria vaikeuksia. Lisäksi huomattava osa Pohjois-Suomen väestöstä oli evakuoituna Ruotsiin, ja sota saksalaisia vastaan jatkui yhä »käsivarren» suunnalla.

Lykkäämistä puolsi myös tarve saada tietyt keskeiset lait, ennen muuta maanhankintalaki, valmiiksi vielä vanhan eduskunnan aikana. Äärivasemmiston taholla ei liioin kiirehditty vaalien toimeenpanoa, koska oman organisaation pystyttämiseen ja kehittämiseen tarvittiin aikaa.

Alun pitäen tammi-helmikuuhun 1945 tähdänneet suunnitelmat muuttuivat vihdoin niin, että 29.12.1944 annetulla asetuksella vaalit määrättiin pidettäviksi 17.-18.3.1945. Mannerheim hyväksyi tällöin Paasikiven ja Kekkosen suositteleman kompromissikannan äärivasemmiston haluttua vieläkin pidempää lykkäystä. Valtakunnan poliittinen johto piti tärkeänä vaaliasian hoitamista päätökseen ennen maailmansodan loppumista, koska tällöin saattoi nousta esiin uusia, vaikeasti ennakoitavia ongelmia.¹

Vaalitaisteluedellytysten tasapainottamiseksi pääministeri Paasikivi antoi helmikuussa 1945 hallituksen iltakoulun pyynnöstä julkilausuman, jossa kehotettiin kuntia, järjestöjä, yhdistyksiä ja yksityishenkilöitä luovuttamaan maksutta tai pientä korvausta vastaan tilojaan puolueiden vaalitilaisuuksiin. Näin tarjottaisiin esiintymismahdollisuudet myös äärivasemmistolle, jolta puuttuivat omat kiinteistöt. Yleisradiosta varattiin niinikään esiintymisaikaa kaikille puolueille.

Alkavalle vaalitaistelulle antoi yleissävyn syksyllä 1944 julkisuuteen nousseen äärivasemmiston – kommunistien ja kuutosten – aktiivinen hyökkäily muita puolueita ja niiden johtohenkilöitä vastaan. Kysymys oli samalla osittain työväenliikkeen sisäisestä välienselvittelystä sotapolitiikan suosimista koskevien syytösten sinkoillessa ennen muuta »pääsyntipukin» Väinö Tannerin ja hänen kannattajiensa suuntaan. Samalla harrastettiin varsin suurpiirteisesti poliittisten vastustajien leimaamista »fascisteiksi» tai näiden kätyreiksi, jotka oli sotasyyllisinä saatava vastuuseen teoistaan. Tähän viitattiin mm. lukuisissa äärivasemmiston Messuhallissa loka-marraskuussa 1944 järjestämissä suurkokouksissa. SKP ja SKDL eivät tuolloin vielä niinkään vedonneet välirauhansopimuksen 13. artiklaan vaan asettivat tavoitteekseen Romanian ja Bulgarian mallin mukaiset kansantuomioistuimet, mikä korosti kysymyksen sisäpoliittista luonnetta.²

Ratkaiseva sananvalta sotasyyllisyysasiassa oli tietenkin Neuvostoliitolla ja sen paikallisella edustajalla, valvontakomission puheenjohtajalla. Niin kauan kun liittoutuneet suurvallat eivät vielä olleet keskenään sopineet sotarikollisuuskysymyksen yleisistä suuntaviivoista Ždanov vältti esittämästä Helsingissä asiaa koskevia yksityiskohtaisia vaatimuksia. Sen sijaan kenraalieversti rajoittui »tavanomaisiin» sotarikoksiin, joihin syyllistyneitä koskevan »ensimmäisen» listan hän oli jättänyt Castrenin hallitukselle jo lokakuussa 1944.³

Myöhemmin ilmiantoja tuli mm. neuvostoliittolaisten sotavankien taholta runsaasti lisää. Valtaosaltaan syytetyt olivat palvelleet 1941- 1944 Itä-Karjalan sotilashallinnossa tai vartiointitehtävissä vankileireillä. Vaikka pelko heidän siirtämisestään Neuvostoliittoon siellä tuomittaviksi osoittautuikin sittemmin aiheettomaksi, valvontakomissio seurasi silti tarkoin tutkimusprosessia, josta vastasi oikeusministeriö. Paasikiven helpotukseksi asian hoito jäi näin ensi sijassa Kekkoselle, joka vain aika ajoin informoi pääministeriä. Sama koski kriminaalirikoksiin syyllistyneiden poliittisten vankien ja sotilaskarkurien armahtamiseen liittyneitä ongelmia. ⁴

Suomen hallituksen alun alkaen omaksuman tulkinnan mukaan välirauhansopimuksen 13. artikla ei koskenut poliittista toimintaa. Vielä joulukuussa 1944 oikeusministeri Urho Kekkonen totesi lehdistölle sotarikoksen jääneen tuossa artiklassa lähemmin määrittelemättä, mutta »täytynee pitää kiinni siitä, että varsinaisia sotarikoksia ovat kansainvälisen oikeuden mukaan yleisesti määritellen sotilashenkilöiden suorittamat rikokset sodankäynnin sääntöjä vastaan».⁵

Hallituksen kannalta huolestuttavalla tavalla Zdanov alkoi kuitenkin pian Helsinkiin tultuaan viittailla myös »sotasyyllisiin» (vinovniki voiny). Jo 5.10.1944 valvontakomission jäsenille pitämässään alkupuhuttelussa kenraalieversti mainitsi »taantumukselliselle hallitukselle» vaikeuksia tuottavasta päätöksestä hajoittaa fascistiset organisaatiot ja asettaa edesvastuuseen sotasyylliset; pitäisihän silloin oikeastaan aloittaa Mannerheimista. Suomalaisille annettaisiin kuitenkin tilaisuus itse hoitaa asia.⁶ Näin ollen siis – vaikka yksityiskohtaiset vaatimukset toistaiseksi puuttuivatkin – Helsingin ei pitäisi tuudittautua siihen uskoon, että ongelma voitaisiin ratkaista keskittymällä pelkästään »tavanomaisiin» sotarikollisiin.

Suomalaisille itselleen kenraalieversti puhui asiasta ensi kerran 13.10.1944 tavatessaan työministeri Eero A. Wuoren. Viitattuaan välirauhansopimuksen 13. artiklaan Ždanov ihmetteli siihen liittyvän keskustelun täydellistä puuttumista. Olihan Suomi taistellut ja antanut suuria uhreja, jotka eivät tuoneet kansalle muuta kuin kärsimystä. »Kuka kantaa vastuun tästä politiikasta ja tästä sodasta? Siitä ei toistaiseksi ole puhuttu mitään».

Synnintunnustuslinjansa mukaisesti Wuori myönsi itsensäkin osittain vastuulliseksi sotapolitiikasta, koska hän tuolloin ei herättänyt kysymystä vallankumouksesta. Ajankohtaisen keskustelun puutteesta taas työministeri syytti Castrenin hallitusta ja sen tukijoita, joihin kuului lukuisia »faktisia sotasyyllisiä». Nämä tekivät parhaansa estääkseen julkisen arvostelun, koska se kohdistuisi myös heidän omaan toimintaansa. Tulevaisuudessa asia kyllä tulisi harkittavaksi.⁷ – Wuoren kritiikki liittyy tältä osin hänen jo aikaisemmassa yhteydessä luonnehdittuun pyrkimykseensä⁸ LVK:n tuen varmistamiseen Castrenin hallituksen kaatamiseksi.

Äärivasemmiston toiminnan käynnistyttyä lokakuussa 1944 virisi myös Ždanovin kaipaama sotasyyllisyyskeskustelu. Vaikka kysymys ensi sijassa olikin Tannerista ja hänen kannattajistaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa, Helo nimesi 21.10 1944 Ždanoville sotarikolliseksi myös Mannerheimin. Cay Sundström löi lisää löylyä väittäen Castrenin kabinetissa istuvan »selviä fascisteja». Linjansa mukaisesti kenraalieversti joutui nyt laajasti luennoimaan molemmille kuutosille erosta Suomen sisäisten ja ulkopoliittisten asioiden välillä.⁹

Ankaraa pettymystä Ždanoville merkitsi Neuvostoliiton järkkymättömänä vastustajana pidetyn Väinö Tannerin ja hänen kannattajiensa selviytyminen voittajina sosiaalidemokraattien puolueneuvostossa ja myöhemmin (25.11.-29.11.1944) pidetyssä puoluekokouksessa, jossa Tanner oli vaatinut »tuimaa vaalitaistelua» kommunistista puoluetta vastaan, koska sen tavoitteet olivat »kansallemme myrkkyä». Yhtä vähän voitiin hänen mielestään luottaa tuohon ryhmään Suomen itsenäisyyden puolustajina.¹⁰

Puoluekokouksen jälkeen Ždanovin ja äärivasemmiston toiveet sosiaalidemokraattien kytkeytymisestä kommunistivetoiseen »kansallisdemokraattiseen blokkiin» näyttivät menettävän toteutumismahdollisuutensa. Tämä taas vaikuttaisi vaalien tulokseen, varsinkin jos porvarilliset puolueet onnistuisivat yhdistämään voimansa. Ždanovin kannalta katsoen asian ydin oli siten »härkämäisten» tannerilaisten kukistamisessa.

Helsingissä harkittiin laajapohjaisen vasemmistopuolueen luomista oikeistososiaalidemokraattien lyömiseksi, mutta hanke jäi toteutumatta lähinnä Ždanovin vastarinnan vuoksi. Kenraalieversti asetti etusijalle erillisen stalinistisen kommunistipuolueen, joka olisi kuuliainen, kurinalainen ja ideologisesti »puhdas». Luopuen sillä erää yhteisen puolueen ajatuksesta kommunistit ja vasemmistososialistit perustivat sen sijaan klassisen kulissiorganisaation, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL:n).¹¹

Kuutosten toiveisiin, joiden mukaan heidän paluunsa takaisin saattoi ajan mittaan muuttaa voimasuhteet sosiaalidemokraattisessa puolueessa, ei Ždanov uskonut. Helo ja Sundström valittivat itse hänelle »demokraattisten voimien» heikkoutta ja moninaisia vaikeuksia. Esimerkiksi virkoihin pääsy oli lähes mahdotonta muodollisten tutkintojen puutteen vuoksi.¹² Asianomaisten saamattomuuden havaittuaan kenraalieversti kehotti heitä pysymään SKDL:ssa, koska heille annetut äänet muuten saattoivat mennä tannerilaisten pussiin. Tärkeintä oli nyt välttää eristäytymistä ja keskittää voimat demokraattisen blokin vahvistamiseen.

Ždanovin mielestä Hitler olisi voinut kiittää Tanneria tämän esiintymisestä »kymmenellä rukouksella ja kahdellakymmenellä paksulla kynttilällä». Kenraalieversti oli elämänsä varrella kuullut yhtä ja toista mutta ei koskaan iljettävämpää ja vastenmielisempää puhetta kuin Tannerin. Sosiaalidemokratia merkitsi Suomessa taantumuksen vahvinta linnaketta, minkä vuoksi SKP:n piti tuhota Tanner jättämättä kiveä kiven päälle. Pääsihteeri Ville Pessi oli toveri Ždanovin kanssa samaa mieltä mainiten kuitenkin käytännön ongelmana sen, miten hanke voisi onnistua.¹³

Ždanov ei tyytynyt vain äärivasemmiston patisteluun. Pääministeri Paasikivelle hän puhui sotasyyllisyysasiasta tiettävästi ensimmäisen kerran 27.11.1944 sotakorvauksia koskeneen laajan keskustelun yhteydessä. Katsoessaan hallituksen uuden päämiehen suhtautuvan liian vastahakoisesti Neuvostoliiton korvausvaatimuksiin hän varoitti tätä viittaamalla uhkaavasti Suomessa yhä esiintyvään »sotapuolueeseen», jota Tanner edusti. Maassa oli »vinovniki voiny» = sotasyyllisiä. Puhuttiin »Runebergin hengestä», mikä tarkoitti revanssiajatusta.

Puuttumatta Tanneriin ja mahdollisiin sotasyyllisiin Paasikivi protestoi Runebergin puolesta katsoen, ettei kansallisrunoilijaa voitu leimata kostohenkiseksi. Olihan hän kirjoittanut kauniin runon mm. Kulnevista. Tämän Ždanov tunsi. »Se on suurenmoinen runo» (prekrasnaja poema). Mutta Runebergia väärinkäytettiin revanssitarkoituksiin.14 – LVK:n puheenjohtaja oli näin saanut tilaisuuden huomauttaa myös hallituksen päämiehelle yhä ratkaisemattomana olevasta sotasyyllisyysasiasta.

Ždanovin ja äärivasemmiston yhteisenä intressinä oli sotasyyllisyysargumentin avulla työntää syrjään Väinö Tanner lähimpine kannattajineen. Sama koski myös tiettyjä johtavia porvarillisia poliitikkoja. Näin parannettaisiin kommunistien, kuutosten ja sosiaalidemokraattien opposition mahdollisuuksia vaaleissa ja lujitettaisiin edellytyksiä maan »demokratisoimiselle».

Hallituksen piirissä aloitteen teki Johan Helo jo joulukuussa 1944. Yrjö Leinon kannattamana hän korosti 8.12. ja 13.12. pidetyissä epävirallisissa »iltakouluistunnoissa», ettei sotasyyllisyysasiasta päästäisi, ennenkuin se oli selvitetty. Tarvittiin tutkimuskomissio, jonka johtoon voisi tulla esimerkiksi Yrjö Ruutu, Ensio Hiitonen tai Eino Pekkala.

Ehdotus sai ristiriitaisen vastaanoton ministeri Jutilan katsoessa sotasyyllisyysongelman voivan tulla esiin vasta »tavanomaisten» sotarikollisten tuomitsemisen jälkeen. Lykkäystä puolsi myös Ralf Törngren. Kokonaan kielteiselle kannalle asettui puolustusministeri Valve pitäen hankkeen julkista käsittelyä mahdottomana ennen rauhan tuloa. Asian ydin oli siinä, että Suomi joutui maailmansodassa kahden suurvallan jalkoihin.

Kompromissia hakeva Paasikivi puolestaan tunnusti asian selvittämisen hyödyllisyyden. Tanner ja Kalliokoski olivat hiljattain julkisissa puheissa kiistäneet kaikki sodan aikana noudatettuun politiikkaan liittyvät virhemahdollisuudet. Tätä ei pääministerin mielestä voitu hyväksyä. Erehdyksiä löytyi kyllä pitkä rivi. Asiaan liittyi kuitenkin suuria vaikeuksia, joita Helo ja Leino eivät ottaneet riittävästi huomioon. Ongelman tutkiminen ei oikeastaan kuulunut hallitukselle, vaan se sopisi paremmin historian ammattilaisille. Työn yhteydessä jouduttaisiin loukkaamaan myös Neuvostoliittoa, mikä tuntui vaikealta.

Erityisen tärkeänä Paasikivi piti tutkimuksen aloittamista viimeistään vuodesta 1938. Julkilausumaton taka-ajatus tietenkin sisältyi siihen, että näin saataisiin jatkosotaan vienyt kehitys paremmin ymmärrettäväksi. Sittemmin usein toistettuun näkökohtaan vedoten Paasikivi niinikään viittasi UM:n arkiston avaamisen vaikeuteen, kun ei Kremlin papereita saatu käytettäväksi. Yrjö Ruutu voisi ehkä yksityishenkilönä kirjoittaa esityksen tunnettujen faktojen pohjalla. Poliittisista erehdyksistä ei voimassa olevan lainsäädännön puitteissa pystytty ketään rankaisemaan.

Oikeusministeri Kekkonen tuki Paasikiveä ehdottaen selvityksen tekijäksi yleistä luottamusta nauttivaa entistä presidenttiä K. J. Ståhlbergia. Hänelle voitaisiin avata kaikki kotimaiset arkistot. Tähän Helokin katsoi voivansa yhtyä. Kenties Ruutu ja Ståhlberg voisivat suorittaa tehtävän yhdessä. Jollei pykäliä löytynyt, tuomio saattaisi olla vaikkapa vain moraalinen. Mauno Pekkalan mielestä tuli muistaa hankkeen rajoittuvan tapahtumien kulun selvittämiseen, missä yhteydessä piti varoa antamasta sellaista kuvaa, että hallitus pyrki vain etsimään syyllisiä.

Välirauhanehtojen pohjalle keskustelun palautti Eero A. Wuori korostaen Suomelle olevan edullisempaa esiintyä aloitteentekijänä kuin jäädä odottamaan Neuvostoliiton pakkotoimenpiteitä. Jo lokakuun puolivälissä Ždanov oli tiedustellut häneltä hallituksen aikeita sotasyyllisyyskysymyksessä. Yrjö Leino säesti kertoen LVK:n puheenjohtajan samana päivänä (13.12.1944) kyselleen asian edistymistä.

Hallitus päätti nyt yksimielisesti valtuuttaa Paasikiven kääntymään Ståhlbergin puoleen. Evästyksenä entiselle presidentille voitaisiin mainita, »että Ruutua ehkä voisi käyttää apuna».¹⁵

Vielä ennen vuoden päättymistä Paasikivi saattoikin raportoida iltakoululle keskustelleensa Ståhlbergin kanssa, joka oli suostunut hänelle tarjottuun tehtävään. Ruutua vanha presidentti ei kuitenkaan huolinut kumppanikseen vaan tahtoi mieluummin käyttää apunaan henkilöitä, »joiden kanssa oli tottunut työskentelemään». Tähän Paasikivi suostui.¹⁶

Jo ennen hallituksen tekemää päätöstä Ståhlbergin puoleen kääntymisestä Yrjö Leino oli osoittanut todeksi Mannerheimin ennustuksen kommunistiministerin tulevasta raportoinnista Ždanoville. Heti ensimmäisellä käynnillään Tornissa Leinolla oli kerrottavanaan merkittäviä uutisia. Ministerit Urho Kekkonen, Sakari Tuomioja ja Kaarlo Hillilä olivat ottaneet häneen yhteyttä valittaen Paasikiven kabinetin ja erityisesti ulkoministeri Carl Enckellin hitautta välirauhanehtojen täyttämisessä. Siksi tarvittiin kyseisten kolmen hallituksenjäsenen ynnä Leinon muodostama erityisryhmä hoitamaan asioita.

Kuten Rentola on todennut, aloitteentekijöiden ilmeisenä tarkoituksena oli sitoa kommunistit järjestyksenpitoon ja välirauhanehtojen täyttämiseen. Näin suitsittaisiin heidän radikaali potentiaalinsa ja saataisiin syntipukki, joka tarvittaessa voitiin osoittaa kansalle. Toisaalta Kekkonen kumppaneineen halusi viedä kommunisteilta yksinoikeuden luottamuksellisiin suhteisiin venäläisten kanssa, koska Leino puoluetovereineen osoittautuisi vallitsevassa maailmantilanteessa muutoin kukaties pitelemättömäksi.

Edellä luonnehditut tavoitteet eivät tietenkään olleet ilman muuta Leinon ja Ždanovin nähtävissä, minkä vuoksi heidän reaktiotaan leimasi epävarmuus ja päättämättömyys siitä, kuinka tarjoukseen tulisi suhtautua.

Erikseen Ždanov tiedusteli keskustelukumppaniltaan Paasikiven kantaa. Leinon mielestä pääministeri kuului niihin, jotka odottivat, minne vaaka kallistuisi, ja hän oli säikähtänyt Helon otettua esille sotasyyllisyysasian. Neuvostoliittoon Paasikivellä oli hyvä asenne, mutta hän pelkäsi kovasti presidenttiä. Mannerheimin ottaessa hallituksessa esiin jonkin kysymyksen ja lausuessa siitä mielipiteensä Paasikivi ei koskaan asettunut vastahankaan.¹⁷

Yhteistyötarjouksensa vahvistukseksi Kekkonen, Tuomioja ja Hillilä ilmoittivat kannattavansa Rytin ja Tannerin saattamista sotasyyllisinä oikeuden eteen. Ždanovin tiedustellessa mainittujen porvarillisten ministerien päättäväisyyttä asiassa Leino joutui tunnustamaan epävarmuutensa. Todennäköisesti asianomaiset lähtivät vilpittömästi siitä, ettei välirauhanehtoja muuten pystyttäisi täyttämään, vaikka he koettivatkin samalla löytää lieventäviä selityksiä niin Rytin kuin Tannerinkin toiminnalle. Uudessa poliittisessa käänteessä kolmikko voisi hyvinkin asettua taas toiselle kannalle.

Sen sijaan laajojen kansanjoukkojen keskuudessa Leino näki sotasyyllisten rankaisemista koskevan ajatuksen vähitellen kypsyvän. Ryti ja Tanner eivät välttämättä nauttineet kaikkien porvarillistenkaan piirien sympatioita ja tukea. Kommunistit tekivät parhaansa valmistaakseen kansaa sotasyyllisten vangitsemiseen. Kiirehtimisen puolesta puhui Leinon mielestä myös se, että ajan kuluessa sotaan ja »rikolliseen sotapolitiikkaan» liittyvät kysymykset saattoivat suuren yleisön keskuudessa vähitellen menettää kärkevyyttään.

Ždanov tyytyi myöntelemään: »No niin. Te tietenkin näette selvemmin ja tunnette parhaiten massojen mielialat.» Muuten kommunistien tuli jatkaa Tanneriin kohdistuvaa kärkevää lehdistökritiikkiä hänen täydelliseksi eristämisekseen ja tähän arvosteluun piti koettaa saada mukaan myös porvareita. ¹⁸

Kaksi päivää myöhemmin – sotasyyllisyyskysymyksen tultua edellä luonnehditulla tavalla esille iltakoulussa – Leino kiirehti taas raportoimaan Moskovaan lähdössä olleelle Ždanoville. Porvarillisten ministerien enemmistö ei ollut salannut vastahakoisuuttaan. Tyytyväisenä Leino saattoi kuitenkin kertoa vaatineensa – myös LVK:n puheenjohtajan kantaan vedoten – sotasyyllisten saattamista edesvastuuseen. Tukea hän oli saanut Wuorelta, joka niinikään oli pitänyt välttämättömänä suomalaisten aloitteellisuutta asiassa.

Selvityksen tekijäksi valittu Paasikiven ja Kekkosen ehdokas Ståhlberg oli Leinon mielestä tosin kunniallinen mutta samalla pehmeä henkilö, joka olisi taipuvainen katsomaan läpi sormien monia sotasyyllisten tekoja. Siksi vasemmistoministerit olivatkin kannattaneet Yrjö Ruudun kandidatuuria.

Ždanov antoi nyt ohjeet, joiden mukaan virallisen selvitystyön rinnalla tuli päättäväisesti lujittaa sotasyyllisyyskysymyksestä lehdistössä, erilaisissa kokouksissa jne käytävää kampanjaa, jotta »demokraattiset elementit» eivät rauhoittuisi uskomaan hallituksen vievän asian loppuun saakka. Leino oli luonnollisesti samaa mieltä luvaten käynnistää laajan, »kansan massoihin» kohdistuvan propagandan Paasikiven kabinetin painostamiseksi.¹⁹

Hallituksen ahdistaminen ei rajoittunut yksinomaan sotasyyllisyysasiaan. Ensimmäiseksi kohteeksi LVK valitsi jo syksyllä 1944 harkittavana olleen Suomen Aseveljien Liiton lakkauttamisen. Ongelman muodosti järjestön harjoittama laaja sosiaalinen avustustoiminta, jonka lakkaaminen saattoi herättää väestössä tyytymättömyyttä syntipukin asemaan joutuvaa äärivasemmistoa kohtaan. Ždanov piti kuitenkin aseveliliiton vaikutusta siinä määrin epäsuotavana, että riski täytyi ottaa. Kommunisteille hän paremman puutteessa suositteli kyseessä olevan huoltotyön hoitamista valtion viranomaisten toimesta tai heidän johdollaan toimivien vapaaehtoisten avulla.²⁰

Jo 4.1.1945 Paasikivi tiesi kertoa Mannerheimille joidenkin »pienten venäläisten» puhuneen hallituksen jäsenille aseveliliiton lakkauttamisesta. Pääministerin itsensä kanssa LVK sen sijaan ei ollut ottanut asiaa esille. Presidentti torjui ajatuksen suoralta kädeltä, koska kysymys oli humanitaarista avustustoimintaa harjoittavasta järjestöstä. Yleensäkin suomalaisten tuli aina, kun neuvosto-osapuoli heidän mielestään esitti välirauhansopimuksen yli meneviä vaatimuksia, jättää kirjallinen vastalause. Näin silloinkin jos protestin jälkeen annettaisiin periksi, koska Venäjän kanssa haluttiin olla hyvissä väleissä. Presidentti otaksui pääministerin olevan kanssaan sama mieltä, minkä tämä myönsi.

Päiväkirjaansa Paasikivi kuitenkin jälkikäteen merkitsi eriävän mielipiteensä: »Mutta näkyy selvästi, että Mannerheimin ja minun kannan välillä on vissi ero. Mannerheim tahtoo, että me nousemme ratsaille. – Minä katson tällaisen menettelyn vahingoittavan suhteitamme.»²¹ Neuvostolehdistön aseveliliittoa koskeneiden kirjoitusten hälyyttämänä Paasikivi toisti 13.1.1945 Mannerheimille huolestumisensa järjestön vuoksi. Presidentin toistettua kielteisen kantansa mahdolliseen lakkauttamiseen pääministeri merkitsi tyytymättömänä päiväkirjaansa valtionpäämiehen arvo’stelevan asemaa väärin. »Protesteeraaminen» veisi väistämättä konfliktiin.²² Toisin sanoen Paasikivi näyttää jo »sisäisesti» valmistautuneen antamaan periksi.

Vasemmistoon päin jyrkkä ulkokuori kuitenkin säilyi. SNS:n yleiskokouksen lähetystön saapuessa 15.1.1945 pääministerin luokse »vaatimaan» sotasyyllisten asettamista vastuuseen, virkakoneiston puhdistamista ja aseveliliiton lakkauttamista vastaukseksi tuli täyslaidallinen: »Olen niin kokoonpantu, että tällaiset ‘vaatimukset’ vaikuttavat minuun päinvastaiseen suuntaan. Toivomuksia ja ajatuksia otan mielelläni vastaan.» Korostaen muiden kysymysten kohdalla lainmukaisen menettelyn merkitystä Paasikivi ei lähemmin puuttunut aseveliliiton ongelmaan.²³

Vaikka SNS:n kunniapuheenjohtaja loppupuheenvuorossaan toivottikin seuran toiminnalle menestystä, läsnä ollut Hertta Kuusinen katsoi kuitenkin aiheelliseksi myöhemmin valittaa Ždanoville lähetystön saamasta kohtelusta.

LVK:n puheenjohtajan mielestä taas Suomen pääministeri oli »ovela ja kaukonäköinen poliitikko», jolla oli yksi perusvaltti; hän tajusi Neuvostoliittoon kohdistuvien hyvien suhteiden edullisuuden Suomelle.

»Mutta hänen sisäpolitiikkansa eroaa jyrkästi ulkopoliittisesta linjasta. Täytyy sanoa, että sisäisissä asioissa et painostamatta pääse mihinkään; painostamatta hän ei nytkähdäkään. Tämä ihminen on konservatiivi luihin ja ytimiin saakka.»

Paasikiven taktiikan ytimen Ždanov näki aivan oikein siinä, että hän otti hallitukseensa vasemmiston edustajat (Helon ja Leinon) voidakseen rajoittaa ennen vaaleja tapahtuvat »demokraattiset muutokset» mahdollisimman vähiin. LVK:n puheenjohtajan saaman informaation mukaan pääministeri oli sanonut joillekin kokoomuslaisille, ettei tämän oikeistolaisempi hallitus »nykyään» ollut mahdollinen. Niinpä kenraalieversti olikin epävarma, kumpaa taktiikkaa Paasikiveen nähden oli parempi soveltaa, painostusta vai sovittelua. Hertta Kuusinen suositteli molempia. Ongelmana Ždanovilla oli Paasikiven liukkaus:

»Paasikivi elää kuin Herran kukkarossa, sovussa kuin juusto ja voi. Hän ei ole riidoissa erityisesti kenenkään kanssa.»²⁴

Neljä vuorokautta Paasikiveä kaikesta huolimatta ärsyttäneen SNS:n kannanilmaisun jälkeen uutistoimisto TASS julkaisi tiedonannon, jossa tarkasteltiin välirauhansopimuksen täyttämisen edistymistä. Positiivisten havaintojen ohella TASS näki aihetta myös kritiikkiin. Suomalaiset olivat vitkastelleet mm. saksalaisten karkottamisessa sekä poliittisten vankien vapauttamisessa, joka oli päässyt sujumaan vasta Kekkosen tultua oikeusministeriksi. »Huolimatta Suomen yhteiskuntapiirien vaatimuksesta fascistista Aseveljien liittoa ei vielä tähän mennessä ole lakkautettu, vaan se toimii edelleen», lausui TASS katsauksessaan.

Helsingissä vierailleelle englantilais-amerikkalaiselle lehtimiesvaltuuskunnalle valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov totesi 19.1.1945 välirauhansopimuksen 21. artiklan koskevan myös aseveliliittoa. Orlovin mielestä olisi onnetonta, ellei liittoa lakkautettaisi ennen maaliskuun eduskuntavaaleja, koska se laajana järjestönä saattaisi käyttää niissä vaikutusvaltaansa. Mikäli Suomen hallitus ei tunnollisesti täyttäisi välirauhansopimuksen 21. artiklan määräyksiä, valvontakomission velvollisuutena olisi puuttua asiaan.²⁵

Kyllästyneenä Paasikiven kabinetin vitkutteluun Ždanov lähetti 24.1.1945 hallitukselle aseveliliiton lakkauttamista vaativan nootin. Vielä samana iltana Paasikivi soitti Mannerheimille, joka luopuen aikaisemmasta vastustavasta kannastaan ei nyt puhunut enää mitään.²⁶ Hallituksessa asia tuli esille jo seuraavana päivänä. Leinon kiirehdittyä pian istunnon jälkeen Torniin raportoimaan Ždanov sai kuulla, ettei kukaan ministereistä ollut vastustanut aseveliliiton lakkauttamista. Valveelle ja Hiltuselle päätös oli tosin ollut erityisen vastenmielinen, kun taas taantumuksellisena pidetty maalaisliiton K. T. Jutila oli Leinon yllätykseksi suhtautunut positiivisesti toteamalla aseveliliiton sekaantuneen politiikkaan huomattavasti enemmän kuin jo hajoitetuksi tullut Lotta Svärd.

Paasikivi oli istunnossa korostanut tyytymättömyyttään lehdistön nostamaan suureen meteliin, hallitukselle esitettyihin »vaatimuksiin» jne. Näin sidottiin valtakunnan johdon kädet tavalla, joka teki sille mahdottomaksi oma-aloitteisesti lakkauttaa liittoa. Luettuaan ministereille ääneen valvontakomission nootin Paasikivi oli todennut tilanteen selväksi, minkä vuoksi järjestö piti nyt lopettaa. Lisäksi pääministeri purki harmiaan siitä, ettei LVK ollut kertaakaan hänelle itselleen esittänyt aseveliliittoa koskevia vaatimuksiaan, vaikka tilaisuuksia tähän oli tarjoutunut useiden tapaamisten yhteydessä.

Leinon raportin mukaan Paasikivi reagoi LVK:n nootteihin »sairaalloisen kiihtyneesti». Tämä oli koettu jo marraskuussa Lotta Svärdin lakkauttamisen yhteydessä, minkä vuoksi täytyi ottaa vakavasti huomioon sekin mahdollisuus, että kolmannen vastaavan nootin tullessa hän saattaisi pyytää eroa.

Huolestunut Ždanov ilmoitti nyt Leinolle LVK:n juuri samana päivänä lähettäneen nootin Suomessa asuvien Saksan ja Unkarin kansalaisten internoinnissa tapahtuneista laiminlyönneistä. Ei kai Paasikivi sen takia vain eroaisi? Tätä Leino piti epätodennäköisenä kysymyksen ollessa suhteellisen pienestä asiasta, joka ei sanottavasti vaikuttanut väestön mielialoihin; sen sijaan suuria periaatteellisia kysymyksiä koskevat nootit pääministeri otti hyvin raskaasti.²⁷ – Internointiongelma ratkesikin periaatteessa jo 1.2.1945 ministerien Pekkala ja Hillilä saavuttua esittämään siitä Zdanoville selonteon, jonka tämä hyväksyi. Käytännön seuraukset nähtiin tosin vasta myöhemmin. Internoituina olleet 454 Saksan ja Unkarin kansalaista vapautettiin LVK:n luvalla 18.3.1946 lukuunottamatta viittätoista nimeltä mainittua henkilöä. ²⁸

Raportissaan valvontakomission puheenjohtajalle Leino ei maininnut sisäpoliittista selustaansa varmistavan Paasikiven vaatineen valtioneuvoston pöytäkirjaan aseveliliiton lakkauttamista koskevan päätöksen yhteyteen nimenomaisen merkinnän LVK:n edellisenä päivänä lähettämästä nootista.²⁹

Valvontakomission brittiläinen osa ja ministeri Shepherd hyväksyivät liittolaistensa kannan. Neuvostoliittolaiset kollegat epäilivät lakkautetun suojeluskuntajärjestön jäsenten siirtyneen aseveliliiton kaltaisiin muihin organisaatioihin ja yrittävän eri tavoin kiertoteitse jatkaa virallisen armeijan ulkopuolista sotilaallista toimintaa samalla tavoin kuin saksalaiset menettelivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Shepherdin mielestä tämä venäläisten turvallisuusintressi oli ymmärrettävä. Vaikka he pyrkivätkin asiattomasti laajentamaan »fascisti» käsitteen merkityssisältöä, aseveliliiton kaltaiset järjestöt olivat toki takavuosina osoittaneet venäläisvastaisia ja saksalaisystävällisiä piirteitä. Haittapuolena lakkauttamisesta oli sosiaalisella alalla tehdyn työn loppumisen lisäksi se vaara, että hajoitettujen organisaatioiden toiminta siirtyisi »maan alle», jolloin niiden valvonta kävisi entistä vaikeammaksi.

Englannin poliittinen edustaja pelkäsi lisäksi aseveliliiton lakkauttamisen vahvistavan venäläisvihamielistä asennoitumista ja hidastavan Suomen sinänsä toivottavaa kehittymistä neuvostovastaisesta neuvostoystävälliseksi maaksi. Ajankohta oli ilmeisesti vielä liian varhainen, jotta suomalaiset olisivat ehtineet käyttää aseveliliiton kaltaisia järjestöjä maansa politiikan uudelleenorientoinnissa, eivätkä venäläiset liioin halunneet harkita Shepherdin tämänsuuntaista varovaista tunnustelua. Aseveliliiton hajoittamisen britit näkivät niin muodoin väistämättömänä tosiasiana, johon ei ollut syytä enemmälti puuttua. Valvontakomissioon kuulumaton USA taas pysytteli kokonaan hankkeen ulkopuolella.³⁰

Palatessaan pitkäksi venyneeltä uuden vuoden lomaltaan (20.12.1944-16.1.1945) Moskovasta Helsinkiin Ždanov näki keskeisenä lähiajan tehtävänään Suomen vaalien »hoitamisen». Tällöin hänellä oli vaikutusvaltansa vuoksi pelätyn aseveliliiton lakkauttamisen ohella toinen, vielä tärkeämpi tavoite; maan uuden ulkopoliittisen linjan vahvistamiseksi ja vasemmiston etenemisen turvaamiseksi ns. sotapoliitikkojen osallistuminen vaaleihin tuli estää. ³¹

Kenraalieverstin poissaollessa sotasyyllisyyskysymystä pitivät Helsingissä vireillä äärivasemmisto propagandassaan sekä LVK:n edustajat mm. hallituksen jäsenten kanssa käymissään keskusteluissa. Tuloksetkin alkoivat vähitellen näkyä. Jo 3.1.1945 pidetyssä iltakouluistunnossa useat ministerit, mm. Helo, Wuori, Kekkonen ja Leino viittasivat huolestuttaviin kehityspiirteisiin, joita voitiin havaita yleisessä mielipiteessä. Monet tahtoivat lyödä päänsä uudelleen seinään. Ulkopoliittista valistusta tarvittiin, ja siitä olisi aihetta keskustella hallituksenkin piirissä.³²

Vajaata viikkoa myöhemmin Kekkonen saapui varta vasten Paasikiven puheille. Poliittinen asema oli oikeusministerin käsityksen mukaan menossa vaikeaksi. Osittain nojautuen saksalaisten viimeaikaisiin sotilaallisiin menestyksiin (ns. Ardennien offensiivi joulukuussa 1944 – T.P.) Suomen yleinen mielipide rinnasti ajankohtaisen tilanteen talvisodan jälkeiseen »välitilaan». Tähän liittyivät omat vaaransa, ja »häntä oli nousemassa»:

»Ryti on paikallaan Suomen Pankissa. Tanner häärää kuten ennen. Linkomies puhuu kokoomuspuolueen juhlassa. Maalaisliitossa on kova hinku vallalla. Vaaditaan jyrkkää esiintymistä, ‘ryhdikkyyttä’ hallitukselta. Vaaleissa tulee entiset miehet valituiksi. Hakkila puhemieheksi. Venäläiset voivat saada sen käsityksen, että suomalaisia täytyy iskeä. Muuten niiden kanssa ei tule toimeen.»

Oikeusministerin suosituksesta Paasikivi kutsui epävirallisesti puheilleen Wuoren, Kekkosen ja Hillilän asiaa pohtimaan. Päätökseksi tuli pääministerin kääntyminen presidentin puoleen, jotta tämä vetoaisi Tanneriin ja muihin keskeisellä tavalla takavuosien politiikkaan vaikuttaneisiin henkilöihin siinä tarkoituksessa, että he siirtyisivät syrjään asettumatta ehdokkaiksi vaaleissa.

Mannerheim asettui kuitenkin jyrkkään vastarintaan. Hänen yhteistyökumppaninsa sotavuosilta olivat »hederliga män» (kunniallisia miehiä – T.P.), joiden toimintaa ja ehdokkaaksi asettumista ei saanut estää.³³ Paasikivi joutui näin toteamaan hankkeen auttamatta kaatuvan pääministerin ja hallituksen syliin.

Äärivasemmiston lisäksi avoin painostus jatkui myös Neuvostoliiton taholta. Aikaisemmin mainitussa, TASSin 19.1.1945 julkaistussa tiedonannossa kiinnitettiin huomiota muun muassa välirauhansopimuksen 13.artiklaan. Yksityiskohtiin menemättä todettiin Suomen yleisen mielipiteen vaativan toimenpiteisiin ryhtymistä sotarikollisten vangitsemiseksi ja asettamiseksi oikeuden tuomittaviksi.

Länsimaisille lehtimiehille samana päivänä antamassaan haastattelulausunnossa Orlov täsmensi asiaa todeten lähestyvien eduskuntavaalien muodostuvan »pääkokeeksi suomalaisten hyvästä tahdosta». Kysymys oli yhtäältä »sotarikollisista» ja toisaalta »sotasyyllisistä». Mitä jälkimmäisille, joiden nimiä Orlov ei ilmoittanut, oli tehtävä, piti hänen mukaansa Suomen kansan itsensä ratkaista. »Mutta neuvostohallituksella on oikeus epäillä jokaista Suomen hallitusta, jossa Saksan ystäviä on huomatuilla paikoilla tai jonka ulkopolitiikkaan he voivat vaikuttaa.»

Ottaessaan vastaan samaisen englantilais-amerikkalaisen lehtimiesryhmän pääministeri Paasikivi puolestaan korosti, ettei Suomen oikeusjärjestyksen mukaan hallituksen jäseniä tai muita viranomaisia voitu syyttää toimenpiteistä tai päätöksistä, jotka olivat sopusoinnussa maan perustuslakien tai lakien kanssa.³⁴

Neuvottelussaan 25.1.1945 ensi kerran tapaamansa USA:n väliaikaisen edustajan Randolph Higgsin kanssa Paasikivi pysytteli vielä ulkonaisesti tinkimättömällä linjalla tähdentäen Suomen poliittisen järjestelmän demokraattisuutta. Tulevat vaalit tarjoaisivat kaikille kansalaisryhmille tasaveroiset mahdollisuudet valita edustajansa. Ainoa demokraattinen keino poistaa sodanaikaiset johtajat Suomen poliittiselta näyttämöltä olisi antaa kansalle tilaisuus jättää heidät uudelleenvalitsematta.

Pääministeri tähdensi, ettei ollut olemassa »pykälää», jonka nojalla heidät voitaisiin tuomita, ja sellaisen puuttuessa ei liioin mikään hänen johtamansa hallitus ryhtyisi syytetoimiin. Lisäksi tämän pienen, 5-6 henkilöä käsittävän joukon, joka sitäpaitsi nyttemmin suhtautui täysin lojaalisti maan uuteen ulkopolitiikkaan, merkitystä oli tuntuvasti yliarvioitu. Valvontakomissio oli antanut selvästi ymmärtää pyrkivänsä välttämään sekaantumista Suomen sisäisiin asioihin, ja tässä oli Paasikiven mukaan kyseessä juuri sellainen.³⁵

»Sotapoliitikkojen» vapaaehtoisen syrjäänvetäytymisen aikaansaamiseen Paasikivi ja Kekkonen pyrkivät traditionaaliseen tapaan myös läntisen naapurimaan lehdistöön solutetun tekstin avulla, jonka välittämisessä perille Ruotsin Helsingin-lähetystö antoi epävirallisesti apuaan. Svenska Dagbladetissa ilmestyi 20.1.1945 Kekkosen luonnostelema artikkeli (Käytössä olevan lähdemateriaalin perusteella ei voida päätellä, oliko hankkeen takana Paasikiven ja Kekkosen lisäksi mahdollisesti muitakin henkilöitä), jossa korostettiin lähestyvien eduskuntavaalien merkitystä ja niihin liittyviä poliittisia riskejä. Maalaisliiton, kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien keskuudesta ajettiin uuteen eduskuntaan ehdokkaita, jotka olivat vastuussa sotavuosien politiikasta ja sen lisäksi tunnettuja Saksan ystäviä.

Kekkonen uskoi asianomaisten tulevan myös valituiksi, ja tämä veisi edellytykset suhteiden rakentamiselta Neuvostoliittoon, mistä Suomen menestys kuitenkin viime kädessä riippui:

»On täysin uskomatonta, että Neuvostoliitto, joka on osoittanut Suomea kohtaan mitä suurinta pidättyväisyyttä (verratkaamme sitä tapahtumiin Rumaniassa ja Bulgariassa), tulisi näkemään suomalaisten menettelyssä luottamuksen lujittamisen tarkoitusta, jos Ryti-Tanner -linjan miehet vielä vaalien jälkeen olisivat maan politiikan johdossa.»

Artikkeliin sisältyi ensimmäinen konkreettinen lista henkilöistä, joiden paluuta valtiopäiville ei pidetty suotavana. Heihin kuuluivat maalaisliitosta Viljami Kalliokoski, Antti Kukkonen, E. M. Tarkkanen ja Tyko Reinikka; kokoomuksesta Toivo Horelli, J. O. Ikola, Edwin Linkomies ja Oskari Lehtonen sekä sosiaalidemokraateista Väinö Hakkila, V. V. Salovaara ja Väinö Tanner. Jotkut edellä mainituista nimistä näyttävät tulleen esille Kekkosen jo aikaisemmin Jelisejevin kanssa käymissä keskusteluissa.³⁶

Ruotsin lehdistön lisäksi Paasikivi koetti käyttää »sotapoliitikkojen» taivutteluun myös amerikkalaisia. Eljas Erkon välittämään avunpyyntöön asiainhoitaja Higgs suhtautui positiivisesti. Hänen käsityksensä mukaan Paasikivi avustajineen ei pyrkinyt sekoittamaan Yhdysvaltoja neuvostoliittolais-suomalaisiin suhteisiin. Yhtä vähän oli kysymys henkilökohtaisesta poliittisesta kunnianhimosta.

USA:n ulkoministeriö (State Department) reagoi kuitenkin Higgsin ehdotukseen kielteisesti. Asia ei kuulunut Yhdysvalloille vaan välirauhansopimuksen allekirjoittajamaille. Kun Washingt nissa sinänsä hyväksyttiin »sotapoliitikkojen» väistyminen syrjään, on pidättyvä kannanotto ilmeisesti pohjautunut taktiseen harkintaan. Ei ollut syytä antaa aihetta kritiikkiin USA:n sekaantumisesta eurooppalaisen pikkuvaltion sisäisiin asioihin tavalla, joka voitaisiin sitäpaitsi tulkita »demokraattisen vaalivapauden» loukkaamiseksi. Kun Yhdysvalloilla lisäksi ei ollut mitään suoranaisia etuja valvottavanaan asiassa, näytti tarkoituksenmukaiselta pysytellä sivussa.³⁷

Ulkomaiden kautta suuntautuneiden vaikutusyritysten rinnalla Paasikivi käytti luonnollisesti myös kotimaisia suoria tai epäsuoria väyliä. Omaa entistä puoluettaan, kokoomusta, hän hoiteli lähinnä Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon välityksellä. Painostus tehosi siinä määrin, ettei Linkomiestä asetettu vaaleissa lainkaan ehdolle, vaikka hän itse olisikin ollut siihen halukas.³⁸ Sosiaalidemokraattien suuntaan Paasikiven äänitorvina toimivat Onni Hiltunen ja Oskari Reinikainen, kun taas maalaisliittoa muokkasivat Urho Kekkonen ja K. T. Jutila. ³⁹

Ratkaisun viivästyessä »kuutoset» jättivät 23.1.1945 hallitukselle asiaa koskevan kyselyn. Sen perusteluissa viitattiin sotaaedeltäneen hallituksen »jäykkäniskaiseen», »tyhmänrohkeaan» ja »edesvastuuttomaan» politiikkaan sekä sodanaikaisten hallitusmiesten »rikolliseen peliin» ja tiedusteltiin, »aikooko hallitus ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että selvyys saataisiin vuonna 1941 toimineen tasavallan presidentin sekä vuosina 1939 ja 1941 toimineiden valtioneuvoston jäsenten ja mahdollisesti muiden korkeissa vastuunalaisissa valtion viroissa olleiden henkilöiden syyllisyydestä sanottuina vuosina puhjenneisiin sotiin ja että syyllisiksi havaitut saatettaisiin vastuuseen ».⁴⁰

Samoihin aikoihin kuutosten kysymyksen kanssa SKDL tarjosi SDP:lle vaaliliittoa tulevissa eduskuntavaaleissa. Ehdoksi kuitenkin asetettiin, että yhteisille listoille ei hyväksyttäisi henkilöitä, jotka olivat »osoittautuneet demokratian vastustajiksi ja sotasyyllisiksi». Tällaisina henkilöinä mainittiin Tanner, Salovaara, Aaltonen ja Hakkila.

Huomattava on, että luettelosta puuttui lukuisia sodan aikana hallituksessa istuneita SDP:n ministereitä. Näiden joukkoon kuuluivat mm. K. A. Fagerholm ja Mauno Pekkala, jotka olivat olleet hallitusvastuussa käytännöllisesti katsoen yhtä paljon kuin Tanner ja Salovaarakin. SKDL:n persona non grata-listalle ei siis kerätty niitä, jotka olivat muodollisesti eniten vastuussa sota-ajan politiikasta vaan ne, joiden syrjäyttäminen sodan jälkeisessä tilanteessa tuntui poliittisesti tarkoituksenmukaiselta.

Sosiaalidemokraatit kuitenkin hylkäsivät SKDL:n ehdollisen vaaliliittotarjouksen puoluetoimikunnassaan äänin 5-4. SKDL ja SDP olivat näin ajautuneet erilleen syistä, joissa sotasyyllisyyskysymyksellä oli ainakin muodollisesti keskeinen asema. Vaaliliiton hylkäämisen seurauksena osa SDP:n vasemmistosiivestä erosi puolueesta ja liittyi SKDL:oon. Jälkimmäisen eduskuntaehdokkaiksi ryhtyneet sosiaalidemokraatit taas erotettiin SDP:sta. Työväenliikkeen jakautuminen alkoi näin ilmetä yhä selvempänä.⁴¹

Valvontakomissio puolestaan jatkoi painostusta omalta suunnaltaan Jelisejevin ja Orlovin keskittyessä erityisesti Kekkosen sekä Wuoren (Mooseksen) pehmittämiseen. Palvelusaltis Leino taas ei muokkausta tarvinnut. Suomalaisten täytyisi ymmärtää, ettei Neuvostoliitto tahtonut olla tekemisissä Tannerin ja hänen kaltaistensa kanssa.⁴²

Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunnan tehtyä vaaliliittoasiassa päätöksensä sekä Tannerin ja hänen lähimpien kannattajiensa sijoituttua SDP:n ehdokasasettelussa kärkipäähän pahaan puristukseen joutunut Wuori yritti vielä taivuttaa pääministeriä ja presidenttiä käyttämään arvovaltaansa »sotapoliitikkojen» ehdokkuuden estämiseksi. Tätä tarkoitusta palveli työministerin 26.1.1945 Paasikivelle jättämä laaja muistio »Nykytilanteesta». Sen mukaan valvontakomission ja myös läntisten suurvaltojen poliittisten edustajien esittämät suositukset »uusien kasvojen» valitsemisesta eduskuntaan oli syytä ottaa huomioon.

Paasikiveä läheisesti koskettavalla tavalla Wuori viittasi Suomen joutuneen pienenä maana v. 1918 Saksan kukistuttua »vaihtamaan miehiä kannella». Niin oli menetelty myös syksyllä 1944. Muistaa kuitenkin täytyi hallituksen olevan valtiosäännön mukaisesti vastuussa eduskunnalle. Parlamenttikaan ei siksi voinut jäädä täysin koskemattomaksi. Hallituksen koostuessa uutta ulkopoliittista asemaa silmällä pitäen valituista henkilöistä ja eduskunnan pysyessä kokonaan toisenlaisten ainesten käsissä näiden valtiomahtien välille syntyisi vaikeita ristiriitoja. Maan etua ajatellen tuli nyt ottaa huomioon kysymyksen olevan vain muutamien harvojen johtavien henkilöiden väistymisestä ehdokkuudesta.

Niinpä työministeri pyysi pääministeriä vielä kerran taivuttelemaan presidentti Mannerheimia, jotta hän kehottaisi asianomaisia sotapoliitikkoja siirtymään syrjään. Muussa tapauksessa – Wuori pelotteli – tulisivat Neuvostoliiton ja länsivaltojen taholla »meitä kohtaan tunnetut epäluulot aiheuttamaan pitemmälle meneviä toimenpiteitä». Uuden ulkopolitiikan vakavuuden todistamiseksi suomalaisilta vaadittiin nyt tekoja eikä vain sanoja. Erittäin vaarallista olisi laskelmoida Neuvostoliiton ja länsivaltojen välirikon varaan.

Sisäpolitiikassa taas sosiaalidemokraattien hajaantumista edistävät toimenpiteet kärjistäisivät taistelua näiden ja kommunistien välillä, mikä ei voisi olla vaarantamatta työmarkkinatilanteen muutenkin herkkää tasapainoa. Kommunistit tuskin haluaisivat tuolloin hillitä yhä kasvavaa levottomuutta palkkakysymyksiä hoidettaessa.⁴³

Ennen muistion luovuttamista Paasikivelle Wuori toimitti sen Leinolle, joka vielä samana päivänä informoi asiasta Ždanovia. LVK:n puheenjohtaja huomautti tällöin, ettei Paasikiven hallitus kertaakaan ollut avoimesti ilmaissut kantaansa fascismiin ja sotasyyllisiin nähden. Kun liittoutuneiden yleinen kannanmäärittely toisen maailmansodan sotasyyllisyyskysymykseen toistaiseksi puuttui, Ždanov varoi silti kiirehtimästä asioiden edelle. Niinpä hän korosti Leinolle, ettei kysymys ollut sotasyyllisten välittömästä, hallituksen toimesta tapahtuvasta haastamisesta oikeuden eteen. Sen sijaan tuli vain selvittää, tuomitsiko hallitus poliittisesti sotapolitiikan harjoittajat vaiko ei.

Keskustelun siirryttyä maanhankintalain käsittelyn kautta Suomen sisäisiin ongelmiin Ždanov asetti kysymyksen, pitäisikö antaa tilanteen kehittyä yleispoliittiseksi kriisiksi, joka johtaisi Paasikiven hallituksen eroon. Kenraalieverstin mielialan vaistoten Leino antoi ymmärtää, ettei tämä olisi suotavaa. Suurella auktoriteetillaan Paasikivi veti mukaansa hallituksen muut porvarilliset jäsenet. Niinpä hän pystyisi estämään myös sotasyyllisten valinnan eduskuntaan.

Leinolla oli lisäksi mielessään toinenkin perustelu. Varsin yleisesti puhuttiin, ettei sotasyyllisten eduskuntaehdokkuuden torjunnassa jarruttajan roolin omaksunut, sairaalloinen ja jo 78-vuotias Mannerheim enää kauan voinut jatkaa tasavallan presidenttinä. Hän joutuisi tekemään tilaa Paasikivelle. Pääministeriksi sopisi silloin Kekkonen. Porvariston keskuudessa tämä ei tosin ollut edeltäjäänsä verrattava kokoava hahmo, mutta hän toimisi muuten huomattavasti tarmokkaammin kuin Paasikivi monissa hallituksen ratkaistavina olevissa kysymyksissä.⁴⁴ Kekkosen yhdessä Hillilän ja Tuomiojan kanssa Leinolle tekemä yhteistyötarjous alkoi näin kantaa hedelmää. Marsalkan eroasiaan ei Ždanov kuitenkaan toistaiseksi puuttunut.

Saavuttuaan 27.1. ja 29.1.1945 jälleen Tamminiemeen pääministeri esitteli presidentille Wuoren muistion lisäksi myös omat perustelunsa. Suhteet Neuvostoliittoon olivat kehittymässä huolestuttavaan suuntaan, koska »Suomen kasvot» pysyivät entisellään. Samat poliitikot tulisivat taas eduskuntaan, vaikka anglosaksitkin katsoivat, että heidän pitäisi pysyä syrjässä.

Paasikivi ilmaisi pelkäävänsä kaiken päättyvän huonosti, koska venäläiset eivät hyväksyisi lopputulosta. Jo nyt oli propagandakampanja mm. Moskovan radiossa kiihtymässä. Tuloksena saattoi olla presidentin ja pääministerin joutuminen eroamaan. Helo muodostaisi venäläisten avulla uuden hallituksen ja seurauksena olisi miehitys. Presidentin pitäisi siksi antaa tukensa nykyiselle hallitukselle taivuttamalla Tanner ja muut »sotapoliitikot» luopumaan edustajaehdokkuudestaan ja jäämään sivuun.

Vaikka Mannerheim hyväksyikin tuonnempana lähemmin tarkasteltavan, Paasikiven laatiman vastausluonnoksen kuutosten kyselyyn, hän kieltäytyi pääministerin pyytämästä avusta sotasyyllisten painostamiseksi. Wuori oli marsalkan mielestä »liian hermostunut», kun taas Paasikiven perusteluihin Mannerheim ei näytä lainkaan puuttuneen.⁴⁵

Presidentti ja pääministeri olivat selvästi päätyneet tilanteenarviossaan eri linjoille. Marsalkan viittaus sodanaikaisiin yhteistyökumppaneihinsa »kunnian miehinä» tuskin merkitsi ainoata argumenttia hänen arsenaalissaan. Jos Paasikivi hallituksineen joutuisi eroamaan, presidentin tuli tuossa tilanteessa pystyä vielä vaikuttamaan uuden kabinetin muodostamiseen. Paasikivi taas ei suuriakaan rakentanut tämän mahdollisuuden varaan vaan katsoi oman hallituksensa viimeiseksi varustukseksi, joka vielä pystyisi estämään lopullisen tuhon. Hankittuaan luonnokselleen etukäteen tasavallan presidentin ja hallituksen jäsenten hyväksynnän Paasikivi esitti 31.1.1945 eduskunnassa vastauksensa kuutosten kyselyyn. Pääministerin henkilökohtaisesti laatima teksti jakaantui kahteen osaan: laajempaan juridiseen ja suppeampaan poliittiseen. Ensiksi mainittu perustui pääosin Ståhlbergin 11.1.1945 antamaan lausuntoon.

Sen mukaan sodan alkaminen ja käyminen enempää kuin sodan lopettaminen ja rauhan tekeminen eivät Suomen oikeuden kannalta voineet aiheuttaa sotasyyllisyyttä, koska niitä edellytettiin perustuslaissa. Tasavallan presidentti saattoi tulla sotaan syylliseksi vain, jos hän päätöksellään sodasta tai rauhasta oli tehnyt valtio- tai maanpetoksen; valtioneuvoston jäsen taas, jos hän virkatoimessaan myötävaikutti sotaan avustaen ilmeistä laittomuutta tai muuten menetteli lainvastaisesti. Poliittisesti tai siveellisesti väärä, virheellinen tai moitittava menettely ei sinänsä aiheuttanut oikeudellista sotasyyllisyyttä. Hallitusmuoto ei myöskään mahdollistanut sotasyyllisyyden käsittelemistä satunnaisessa tuomioistuimessa.

Vastauksen poliittisessa osassa hallitus pääministerin mukaan oli kuitenkin sitä mieltä, että »hyvien ja luottamuksellisten välien aikaansaamisen helpottamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä Neuvostoliiton taholla Suomea kohtaan vallitsevien epäluulojen hälventämiseksi ja luottamuksen Suomen politiikkaan vahvistamiseksi niiden henkilöiden, jotka ovat olleet viime vuosina poliittisilla johtopaikoilla tai noudatettuun onnettomaan tulokseen johtaneeseen, maan etujen vastaiseen politiikkaan huomattavammin vaikuttaneet, olisi vetäydyttävä poliittisesta toiminnasta syrjään».

Kursivoidun kohdan Paasikivi lisäsi Orlovin vaatimuksesta sen jälkeen kun Leino oli muun hallituksen tietämättä vuodattanut tekstiluonnoksen venäläisten tietoon. Yleensäkin pääministerin mielestä poliittisten johtajien vaihdos oli historian todistuksen mukaan »suurten valtiollisten suunnanmuutosten tapahtuessa» tavallisesti osoittautunut välttämättömäksi.

Asettaen tosin kyseenalaiseksi ajankohdan kypsyyden Paasikivi ilmoitti hallituksen kuitenkin päättäneen asettaa erityisen komitean laatimaan selvitystä Suomen ulkopolitiikasta vuodesta 1938 lähtien.⁴⁶ – Kun kuutosten kysely oli tehty valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momentin mukaan, keskustelua pääministerin vastauksesta ei sallittu.

Hallituksen iltakoulussa 1.2.1945 Paasikivi ehdotti komitean puheenjohtajaksi tohtori Eirik Hornborgia ja jäseniksi tohtori Yrjö Ruutua, lakit. kandidaatti Eino Pekkalaa, professori K. R. Brotherusta sekä professori Otto Hj. Granfeltia. Helo vastusti tuloksetta Hornborgia sekä molempia professoreita. Hiltusen kannattamaa Eino Kilpeä taas Luukka kieltäytyi hyväksymästä sillä perusteella, etteivät sosialistit tarvinneet omaa edustajaa komiteaan, kun ei maalaisliitollakaan sellaista ollut. Lopputulokseksi tuli Paasikiven ehdotuksen yksimielinen hyväksyminen.

Pääministerin kutsuttua puheilleen Hornborgin ja otettua puhelimitse yhteyden muihin kaikki asianomaiset antoivat suostumuksensa (Brotherus ja Granfelt tosin vuorokauden mittaisen miettimisajan jälkeen).⁴⁷

Paasikiven eduskunnalle esittämän vastauksen jälkeen puolueille ei enää voinut jäädä epäselväksi, mitä hallitus halusi. Niiden tietoon saatettiin myös nimilista henkilöistä, joiden tuli pidättyä kansanedustajaehdokkuudesta. Luettelo vastasi Kekkosen – Svenska Dagbladetissa julkaistussa artikkelissa mainittuja nimiä sillä erolla, että kokoomuslaisista oli pudotettu pois muutenkin jo ehdokkuudesta luopunut J. O. Ikola ja »kiellettyjen» sosiaalidemokraattien listaan lisätty Aleksi Aaltonen. Kaikkien IKL:n kansanedustajien tuli niinikään jättäytyä vaaleissa syrjään. Jos asianomaiset eivät taipuisi, hallitus eroaisi.⁴⁸

Vaatimus ei jäänyt vaille vaikutusta. Neuvoteltuaan puolueensa johtohenkilöiden kanssa Tanner päätti kieltäytyä ehdokkuudesta. Samalla hän mielenosoituksellisesti erosi eduskunnasta, jonka toimikautta oli enää jäljellä vain muutamia viikkoja. Valitsijoilleen osoittamassaan kirjeessä Tanner ilmoitti lojaalisti noudattavansa hallituksen antamaa kehotusta, vaikka hän ei sitä sellaisenaan hyväksynytkään. Kysymys ei siten ollut alistumisesta kommunistien »ja heidän myötäjuoksijainsa» vaatimuksiin. Hakkila, Salovaara ja Aaltonen kieltäytyivät niinikään ehdokkuudesta.⁴⁹

Kokoomuksen eduskuntaryhmän kokoontuessa 1.2.1945 Tannerin ja hänen kumppaniensa kanta oli jo tiedossa, vaikka virallinen ilmoitus siitä annettiin vasta myöhemmin. Paikalle kutsuttu Uuden Suomen päätoimittaja Lauri Aho raportoi pääministerin tehneen useissa puhelinkeskusteluissa hänelle selväksi, että hallitus eroaisi, mikäli sen tahtoa ei noudatettu. Paasikiven kabinetti haluaisi hoitaa sotasyyllisyyskysymyksen »Ståhlbergin linjan» mukaisesti, mutta epävarmana täytyi pitää, suhtautuisiko seuraava hallitus siihen enää näin.

Ehdokkuudesta jo aikaisemmin syrjäytetty Linkomies totesi tämän johdosta pitävänsä hallituksen eron seurauksia selvinä. Tusina ihmisiä ei saanut aiheuttaa maan asioiden joutumista tuuliajolle. Voitiin vain toivoa vältyttävän vielä pahemmilta seurauksilta. »Jos nämä henkilöt pysyvät ehdokkuudessaan, tulee hyvin pian paljon pahempaa.» Kokouksen asetuttua muutamia soraääniä lukuunottamatta samalle kannalle Horelli ja Lehtonen ilmoittivat kieltäytyvänsä ehdokkuudesta. Sosiaalidemokraattien annettua periksi oli turha ajatella enää vastarintaa.⁵⁰

Kauimmin piti puoliaan maalaisliitto. Jutilan, Kekkosen ja Hillilän painostuksesta huolimatta eduskuntaryhmä päätti lähettää delegaation (Hirvensalo, Lampinen, Löthman) pääministerin puheille vaatimaan selvitystä. Vastaanotto osoittautui tylyksi Paasikiven puhuessa vierailleen 2.2.1945 »selviä sanoja»:

»Asiaa ei voi auttaa. Ellei kehoitustani noudateta, hallitus eroaa. Kuorma on jo niin täysi, että kun tippa lisätään, olemme kuilussa. Itse olen niin väsynyt ja kyllästynyt, etten jaksa enempää. Ankara rasitus ja unettomat yöt käyvät liian raskaiksi.»

Lähetystö vastasi ymmärtävänsä pääministerin raskaan taakan, mutta »meidän on täytynyt ilmaista huolestuneisuutemme, onhan luvattu, että sisäisiin asioihimme ei puututa. Meillä on perustuslakien takaama vaalivapaus». Paasikivi vastasi: »Meillä ei ole itsenäisyyttä. Olemme voitettu maa ja Ždanov on nyt täällä korkein käskijä. Ei ole ensinkään välttämätöntä, että esimerkiksi Kalliokoski enempää kuin toisetkaan tulevat eduskuntaan. Onhan aina uusia tilalle.»⁵¹ – Kivirekeään vetävä 74-vuotias valtiomies sai loppujen lopuksi tahtonsa läpi.

Menestys ei kuitenkaan tyydyttänyt kommunisteja ja kuutosia. Leino kertoi 2.2.1945 Ždanoville Helon ja hänen itsensä saaneen puolueiltaan moitteita siitä, että he hallituksen jäseninä olivat etukäteen hyväksyneet Paasikiven vastauksen eduskunnassa. Onneton Leino koetti nyt selittää Ždanoville tehneensä parhaansa, mutta yritykset lausunnon jyrkentämiseksi olivat kariutuneet Paasikiven järkkymättömyyteen. Hallitus ei itse asiassa ottanut lopullista kantaa sotasyyllisten juridiseen vastuunalaisuuteen vaan nojautui konkreettista kysymyksenasettelua välttäen Ståhlbergin »erittäin kasuistiseen ja sekavaan» asiantuntijalausuntoon, joka jätti tilaa erisuu.ntaisille tulkinnoille. Hallitus oli siten varmistanut itselleen tietyn liikkuma-alan.

Stalinille Zdanov raportoi Leinon selittäneen omaa ja Helon menettelyä sillä, että muussa tapauksessa tuloksena olisi saattanut olla hallituskriisi ja Paasikiven ero. Tämä olisi merkinnyt uutta, entistä oikeistolaisempaa tai sitten virkamiehistä koostuvaa kabinettia. Olihan Paasikivi itse uhannut erollaan, jos Tanner ja kumppanit kieltäytyisivät alistumasta hallituksen tahtoon.⁵²

Tyytymättömyys ei rajoittunut kommunisteihin ja kuutosiin. Myös Eero A. Wuori – todennäköisesti keskusteltuaan jälleen Orlovin tai Jelisejevin kanssa – pelästyi pääministerin jyrkkyydestä ja lähetti hänelle 1.2.1945 kirjallisen varoituksen. LVK:n puheenjohtajalle ei pitäisi ilmaista avoimen kielteistä kantaa »sotasyyllisten» syytteeseen panemiseen. »Asia on siksi vakava, että kannanotto siinä on perusteltava siksi tarkoin, että olisi hyvä varata meille aikaa miettiä.»⁵³

Kutsu Paasikivelle Torniin tulikin seuraavana päivänä. Ždanovin kysymykseen hän vastasi harkinneensa jo kauan »entisten suomalaisten poliitikkojen» poliittista syrjäyttämistä. Välttääkseen epäedullisia luottamuslauseäänestyksiä hän oli päätynyt vastausmenettelyyn, joka sulki pois debatin ja äänestämisen parlamentissa. »Sotasyyllisistä koostuva eduskunta», huomautti Paasikivi, »olisi joka tapauksessa kaatanut minut». Vastauksen juridinen osa taas oli muotoiltu niin, että siihen voitiin tarvittaessa uudelleen palata. Hornborgin komitea tulisi selvittämään yksittäisten henkilöiden syyllisyysasteen.

Ždanovin huolestuneeseen kysymykseen, noudattaisivatko »Tanner ja muut» hallituksen tahtoa (asianomaisten luopumisesta ei tuolloin vielä tiedetty), Paasikivi vastasi olevansa tästä vakuuttunut. »Sitä paitsi uhkasin heitä hallituskriisillä ja erollani. Kaikki he inhoavat (nenavidjat) minua, mutta en etsi heidän suosiotaan… Vaikka olenkinväsynyt, katson noudattavani linjaani ja tuottavani asialle hyötyä.» Sitäpaitsi kysymys ei pääministerin mielestä ollut ensi sijassa hänen – Paasikiven – tyytyväisyydestä linjaansa vaan Neuvostoliiton tyytyväisyydestä. – LVK:n puheenjohtaja saattoikin tämän nojalla päätellä pääministerin erouhkauksen manööveriksi, joka oli harhauttanut myös Leinon ja muut vasemmistolaiset. Johtopäätöksensä Ždanov saattoi kommunistien tietoon.⁵⁴

Muuten pääministeri tähdensi kenraalieverstille »ensimmäisen luokan» poliittisten johtajien siirtymistä sivuun. Heidän rinnallaan »toisen, kolmannen ja neljännen luokan» henkilöt eivät olleet yhtä tärkeitä. He ylipäänsä vain äänestivät. – Tarkoituksena siis selvästi oli syrjäytettävien joukon pitäminen mahdollisimman pienenä.

Paasikiven saaman käsityksen mukaan hänen vastauksensa kuutosille oli tehnyt Ždanoviin hyvän vaikutuksen LVK:n puheenjohtajan korostaessa laillisten muotojen noudattamisen tärkeyttä. Tarvittaessa oli säädettävä uusi laki. Luonnehtiessaan päiväkirjassaan keskustelua »miellyttäväksi ja mukavaksi» pääministeri ei vielä kiinnittänyt erityistä huomiota kenraalieverstin pahaenteiseen viittaukseen uuden lainsäädännön tarpeellisuudesta.⁵⁵

Tilanne alkoi selvitä jo seuraavana aamuna SKDL:n äänenkannattajan Vapaan Sanan ottaessa asian esille pääkirjoituksessaan, jonka Paasikivi merkinnöistään päätellen tarkkaan luki. Lehti korosti liittoutuneiden vaativan sotasyyllisten tuomitsemista rangaistuksiin kaikissa natsien puolella taistelleissa maissa, Suomi mukaanluettuna. Pelkkä komitean asettaminen ja asian lykkääminen sinne ei suinkaan riittänyt. Jollei voimassa olevia lakeja voitaisi käyttää sotasyyllisten rankaisemiseen, hallituksen tuli kiireellisesti valmistaa eduskunnalle esitys tällaisen lain säätämiseksi. ⁵⁶

Eero A. Wuori pani heti merkille tilanteen kiristymisen saapuen vielä samana päivänä Paasikiven luokse puhumaan asiasta. Jos Vapaan Sanan vaatima lakiesitys annettaisiin ennen vaaleja, se varmaankaan ei menisi läpi eduskunnassa, tuskin edes hallituksen omassa piirissä. Toisaalta sekä länsivalloissa että Ruotsissa pidettiin tärkeänä asian hoitamista laillisia muotoja noudattaen, mikä seikka oli otettava huomioon ajateltaessa Suomeen kohdistuvan luottamuksen säilymistä noiden maiden luotonannosta päättävissä piireissä. Sitäpaitsi Neuvostoliittokaan ei näyttänyt vastustavan lainmukaista menettelyä.

Näissä oloissa Wuori asetti harkittavaksi, pitäisikö Hornborgin komitean mietinnön valmistumista odotettaessa säätää laki, »joka kiristäisi niitä puitteita, joissa eduskunnalle vastuunalaiset elimet voivat tehdä päätöksiä maan ulkopolitiikasta». Toisaalta voitaisiin säätää selvästi määritellyt rangaistukset Neuvostoliiton turvallisuutta vaarantavasta toiminnasta Suomessa. Edelleen hallituksen tulisi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, että sotasyyllisiksi leimatuilta henkilöiltä kiellettäisiin hallituksen ja eduskunnan jäsenyyden lisäksi esiintyminen muissakin näkyvissä ja johtavissa tehtävissä.

»Näillä toimenpiteillä ehkä voitaisiin päästä siihen, että sotasyyllisyyskysymyksessä saadaan ilman oleellista kriisiä kulkea pääministerin vastauksessaan viitoittamaa tietä, samalla kun valvontakomissiolle annetaan todistus hallituksen vilpittömästä tahdosta hälventää meitä kohtaan tunnettua epäluuloisuutta.»

Wuoren kanssa keskusteltuaan Paasikivi alkoi yhä vakavammin epäillä Hornborgin komiteaan nojaavan viivytystaktiikkansa onnistumismahdollisuuksia. Vapaan Sanan kirjoitukseen viitaten hän merkitsi päiväkirjaansa:

»Tämä on ikävää puhetta. Voisin olla mukana kiristämässä lainsäädäntöä poliitikkoja kohtaan, mutta ei retroaktiivista vaikutusta. Sellaista lakia ei eduskunnassa saataisi läpi, jos yritettäisiin. Mutta se olisi pohjoismaista oikeuskäsitystä vastaan. Kun venäläiset puhuvat, että entiset poliitikot voivat jälleen johtaa maan sotaan, niin tällainen (Wuoren suosittelema – T.P.) laki voisi olla hyödyksi.»⁵⁷

Paasikiven torjuvan ja lykkäävän menettelyn taustana oli pyrkimys ajan voittamiseen. Kuinka pitkälle tällä taktiikalla päästäisiin, jäi nähtäväksi. Ulkovaltojen tuen varaan ei voitu rakentaa. Kuten aikaisemmassa yhteydessä on todettu,⁵⁸ USA:n hallitus pyrki välttämään sekaantumista Suomen sotasyyllisyysongelmaan. Lontoon Foreign Officen Pohjois-Euroopan osaston päällikkö Christopher Warner taas arvioi Suomen pääministerin vastauksen eduskunnalle »varsin taitavaksi». »Toivon kuitenkin, ettei vuosien 1939-40 Talvisotaa koskeva selvitys tule osoittautumaan meille kiusalliseksi.»⁵⁹

Paasikiven purkaessa 10.2.1945 huoliaan Englannin poliittiselle edustajalle Shepherdille brittidiplomaatti totesi olevansa kykenemätön antamaan muuta osviittaa kuin seurata Suomen omaa lainsäädäntöä, joka ei tuntenut takautuvia lakeja. Oikeudellinen käsittely saattoi tulla kysymykseen vain, jos (kuten ehkä Ryti-Ribbentrop sopimuksessa) voimassa olevia lakeja oli loukattu.

Lontoon mielestä tämäkin oli jo liikaa sanottu. Puuttumattomuuslinjansa mukaisesti Foreign Office sähkötti nyt Shepherdille, ettei Paasikivelle tullut antaa enää mitään neuvoja. Mikäli tämä niitä vielä kysyisi, hänelle oli vastattava asian olevan täysin Suomen käsissä. Toisaalta tuli välttää vahvistamasta käsitystä, ettei Suomen tarvinnut tehdä muuta kuin mitä se jo oli tehnyt. Henkilökohtaisena mielipiteenään Shepherd raportoi Lontooseen pitävänsä venäläisten kantaa oikeana, koska »sotapoliitikkojen» säilyminen määräävissä asemissa ei voinut palvella hyvien suhteiden kehittymistä.⁶⁰

Tilanteen kiristyminen alkoi vähitellen yhä enemmän rasittaa myös presidentti Mannerheimin ja pääministeri Paasikiven yhteistyötä. Itäiseen naapurisuurvaltaan rakennettavien hyvien suhteiden merkityksestä vanhat herrat olivat periaatteessa samaa mieltä. Käytännön yksityiskohdissa näkemykset saattoivat silti huomattavastikin poiketa toisistaan. Mannerheim-elämäkerrassaan Jägerskiöld johtaa ongelmat lähinnä temperamenttiin, kasvatukseen, koulutukseen ja aikaisempiin kohtaloihin perustuviin henkilökohtaisiin luonne-eroihin:

»Toinen oli tyylikäs, hillitty, varautunut, maailmaa nähnyt, hienotunteinen. Toisella oli voimakas ja herkästi ärtyvä temperamentti, jonka hillitsemistä hän ei aina vaivautunut yrittämäänkään, vain rajallisesti ymmärtämystä muotoja ja etikettiä koh taan sekä taipumus hallita ympäristöä omalla puheliaisuudellaan. Paasikivi oli mielialaihminen, johon saattoi helposti vaikuttaa… hänen mielialansa voi vaihdella masennuksen ja riehakkuuden välillä; varsin usein hän ilmaisi eri tilanteissa vastakkaisia mielipiteitä. »⁶¹

Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkistä luonne- ja taustaeroista vaan myös ja ennen kaikkea tilanteenarviointiin liittyvästä tarkoituksenmukaisuusharkinnasta. Puhtaasti sotilaallisia ongelmia lukuun ottamatta Mannerheim oli jäänyt sivuun asioiden hoidosta valvontakomissioon päin ohjaksien keskittyessä Paasikiven käsiin. LVK:n puheenjohtajaa iäkäs presidentti ei tammikuun 1945 jälkeen tiettävästi tavannut enää kertaakaan. Marsalkalle alun perinkin vieraan sisäpolitiikan osalta hänen ystävänsä Rudolf Waldenin kohtalokas sairastuminen vain lisäsi eristyneisyyttä.

Otteen heikkeneminen ilmeni samalla tiettynä ärtyisyytenä ja asioita hoitamaan joutuneeseen, presidentin jo alun pitäen vain vastentahtoisesti hyväksymään hallitukseen kohdistuvana arvosteluna. Gripenbergille marsalkka huomautti, ettei kaikessa voitu myöntyä komission tahtoon, vaan joskus tuli olla kylliksi päättäväisyyttä sanoa myös ei. Tässä mielessä hän piti Paasikiveä »liian pelokkaana ja nöyräselkäisenä». Ulkoministeri Enckell taas oli Mannerheimin mielestä »balalaikka», miellyttävä mutta vailla lu juutta.⁶²

Varsinkin hallituksensa alkuvaiheessa Paasikivi mielellään käytti Mannerheimin taipumattomuutta selkänojanaan viivytystaistelussa vasemmalta tulevaa painetta vastaan. Menettely kuvastuu mm. Leinon ja Hertta Kuusisen väitteissä Ždanoville pääministerin presidenttiä kohtaan tuntemasta »pelosta». Kysymys ei siten tässä vaiheessa ollut Paasikiven halusta syrjäyttää Mannerheim vaan päin vastoin toivosta saada häneltä jarrumiehen roolin lisäksi voimakkaampaa tukea. Tilanteen kiristyessä etenkin sotasyyllisyysongelman kohdalla valtakunnan päämieheltä odotettiin aktiivisempaa osuutta vastuunkantoon.

Asianomaiset hallituksen jäsenet tietenkin torjuivat presidentin taholta saamansa arvostelun. Enckell valitti Gripenbergille, ettei Mannerheim ymmärtänyt tilanteen vaikeutta ja uhkaavuutta. Ulkoministeri liitti valtionpäämiehen »itsepäisyyden» myös hänen ikäänsä. »Hän alkaa tulla vanhaksi, unohtaa asioita jne». Jännitys Mannerheimin ja Paasikiven välillä tuli Enckellin mielestä niinikään usein esiin. Pääministeri moitti presidenttiä siitä, ettei tämä »tehnyt mitään» jälkimmäisen taas pitäessä edellistä »aivan liian myöntyväisenä».

Paasikivi tunnusti Mannerheimin ratkaisevat ansiot maan johdattamisessa sodasta rauhaan. Mutta presidenttinä hän oli epäonnistunut. Ottamatta riittävästi huomioon maan riippuvuutta Neuvostoliitosta marsalkka katsoi Suomen voivan asettua välirauhanehtojen ahtaan tulkinnan ulkopuolella pääsääntöisesti vastarintaan. Pääministeristä taas »nouseminen ratsaille» esittämällä vastalauseita ei menettelytapana pystynyt kilpailemaan kompromisseja etsivän joustavuuden kanssa.

Erityisesti pääministeriä katkeroitti presidentin kieltäytyminen asettumasta hänen rinnalleen sotasyyllisyysasiassa. »Jos Mannerheim antaisi hallitukselle täyden tukensa, olisi paljon voitettu, sillä hänellä on kansan luottamus. Mutta nyt hän ei tehnyt sitä.»⁶³

Kysymys ei silti ollut yksinomaan presidentistä. Gripenbergille Paasikivi ilmaisi perinpohjaisen kyllästymisensä kotimaassa, ei vähiten eduskunnassa, kohtaamaansa vastarintaan. Huolimatta monista hyvistä puolistaan Suomen kansa oli ulkopoliittisesti tyhmää ja sokeata. Se ei tajunnut, että joutuessaan eroamaan hän, Paasikivi, olisi pitkäksi ajaksi eteenpäin maan viimeinen porvarillinen ääministeri. Siinä tapauksessa kommunistit tulisivat ottamaan vallan. ⁶⁴

Suomen kansan ominaisuuksista kokonaan riippumatta Paasikiven Mannerheimia koskevan arvioinnin puolesta puhuu se tosiasia, että »vastaanharaamisestaan» huolimatta valtion päämies joutui antamaan periksi sekä marraskuussa 1944 hallituksen muodostamisen että tammikuussa 1945 aseveliliiton lakkauttamisen yhteydessä. Äärimmäisen epätodennäköiseltä vaikuttaa, että pääministerin ja ulkoministerin siirtyminen presidentin non possumus-linjalle olisi sotasyyllisyys-. asiassakaan riittänyt muuttamaan Stalinin ja Ždanovin yhteisiä päätöksiä. Joutuihan Mannerheim syksyllä 1945 alistumaan vielä paljon pitemmälle meneviin myönnytyksiin, joita Paasikivi vuoden vaihteessa 1944-45 oli »sotasyyllisiin» kohdistuvalla syrjäyttämistaktiikallaan koettanut välttää.

Paasikiven hallituksen sisäpolitiikkaa varjosti Jukka Nevakiven termiä käyttäen »hallitsemattoman kumouksen painajainen».⁶⁵ Välirauhan seuraamukset oli pyrittävä järjestämään maan joutumatta sekasortoon. Vaikka Suomelle jäikin kuljettavaksi varsin kapea tie, yhteiskuntajärjestelmän jatkuvuus tuli kuitenkin koettaa säilyttää.

Ajatuksia tuotannon siirtämisestä yhteiskunnan omistukseen tuotiin tosin ajoittain esiin mm. Eero A. Wuoren asettuessa vielä syksyllä 1944 SAK:n piirissä niitä vastustamaan. Ratkaisevan tärkeäksi osoittautui SKP:n jo loka- marraskuussa 1944 LVK:n osviittoja noudattaen valitsema varovaisen reformistinen toimintalinja. Sosialisointivaatimuksilla ei saanut häiritä sotakorvaustoimituksia.

Pidättyvästi esiintyneiden SKP:n ja SKDL:n hölmistykseksi SDP:n asevelisosialisteihin lukeutuvan uuden sihteerin Unto Varjosen vetämä puoluetoimikunta vaati tammikuussa 1945 hallitusta asettamaan erityisen sosialisointikomitean, joka myöhemmin v.1946 saatiinkin aikaan. Aloitetta pidettiin vaalitaktisena temppuna, mutta samalla on syytä muistaa suunnitelmatalouden olleen tuolloin päivän iskulause monissa Länsi-Euroopan maissa.⁶⁶ Niinpä tilanne koettiinkin mm. hallituksen piirissä pitkään epävarmana erityisesti Helon penätessä usein sosialisoinnin puolesta.

Jo 13.12.1944 sekä 10.1.1945 Helo viittasi iltakoulussa suurten metsäalueiden sosialisointiin saaden tukea mm. Wuorelta ja Pekkalalta. Asia lykättiin pääministeri Paasikiven huomautettua valtion metsien tuottaneen ylipäänsä varsin heikosti. Laaja, taktikoinnin sävyttämä keskustelu syntyi 3.1.1945 Hillilän ehdottaessa apteekkilaitoksen sosialisointia, jota kannattivat mm. Helo, Kekkonen ja Wuori viimeksimainitun suositellessa kansallistamisen ulottamista myös lääketehtaisiin.

Selkeään vastarintaan asettui hallituksen jäsenistä ainoastaan pääministeri Paasikivi. Hänen mielestään Suomen apteekkilaitos oli hyvä, ja muutoksen pitäisi tuottaa melkoisesti valtiolle, ennenkuin siihen kannattaisi ryhtyä. Tärkeänä täytyi pitää myös palvelutasoa, joka ei valtion laitoksissa suinkaan aina ollut paras mahdollinen.

Ns. korvauslaista keskusteltaessa Wuori jälleen puhui valtion omaisuuden lisäämisen puolesta, jolloin esimerkiksi vesivoima tulisi sosialisoida. Vastustamatta menettelyä periaatteessa Paasikivi korosti, ettei valtio saanut ottaa omaisuutta ilmaiseksi. »Vallankumoukset ovat minusta tarpeettomia. Niitä on ollut vain Ranskassa ja Venäjällä. Niitä ei ole Englannissa ja Ruotsissa tarvittu.»⁶⁷

Vielä keväällä 1945 – hallituksen ehdittyä jo vaihtua – opetusministeriksi siirtynyt Johan Helo ehdotti vapaa-ajattelijoiden kannan mukaisesti hautausmaiden »sosialisointia» siirtämällä ne seurakunnilta kuntien haltuun. Puhtaasti maallisena asiana hautaus ei liittynyt mitenkään uskonnolliseen »dogmatiikkaan». Pääministerille tämä oli selvästi liikaa. Hallituksella oli ratkaistavanaan paljon tärkeämpiä kysymyksiä, minkä vuoksi sen ei tullut asettaa itseään alttiiksi arvostelulle moisilla »harkitsemattomilla ehdotuks illa». ⁶⁸ Näin Paasikivi jälleen kerran asettui »viimeiseksi lukoksi» yhteiskunnallistamiseen pyrkivien tielle.

Pääministerin saapuessa eräänä päivänä työpaikalleen valtioneuvostoon hissi kieltäytyi toiminnasta. Hallituksen päämiehen keppi kalahteli uhkaavasti kivilattiaan ja pylvään taakse myrskyä pakoon lymynnyt ala-aulan poliisi ehti jo miettiä, mitä tapahtuisi, jos keppi kalahtaisi hänen päähänsä. Näin ei tapahtunut, mutta ministerit saivat kuulla värikkään esitelmän sosialisoinnin typeryydestä. Toista oli vapaa talousjärjestelmä. Hänen kaksi vuosikymmentä kestäneen pääjohtajakautensa aikana ei KOP:n hissi ollut kertaakaan pettänyt.⁶⁹

Yleensä Paasikiven toisen hallituksen eduskuntaan tuomat lakiesitykset, asetukset ja valtioneuvoston päätökset, hyväksyttiin sellaisenaan tai suhteellisen vähin muutoksin, koska niiden takana olivat poikkeusajan vaatimukset. Ainoatakaan luottamuskysymystä ei ministeristön tarvinnut tehdä.

Vaikeammaksi hallituksen kannalta osoittautui sen sijaan palkkarintamalla yhä kasvanut paine. Elinkustannusten nousu oli vuoden 1944 aikana aiheuttanut työväenjärjestöjen puolelta jatkuvia hyvitysvaatimuksia. Tammikuun 12. päivänä 1945 antamassaan palkkasäännöstelypäätöksessä valtioneuvosto myönsi täyden hyvityksen tunti- ja aikapalkkoihin siinä muodossa, että jokaisesta 10 indeksipisteen noususta seuraisi vastaava palkkojen korotus. Mutta tämäkään ei rauhoittanut työmarkkinoita, joilla vaatimus sotaa edeltäneisiin reaalipalkkoihin – »vuoden 1938 elintasoon» – palaamisesta tuli iskulauseeksi. ⁷⁰

Näissä oloissa työselkkauksilta ei voitu välttyä, etenkin kun työnantajien vanhakantaiselle siivelle tuotti vaikeuksia tottua tilanteeseen, jossa entisenkaltaisia voimakeinoja ei enää voitu käyttää. Runsaasti aikaa ja vaivaa hallitus joutui uhraamaan mm. leipomoissa ja myllyissä sekä Arabian tehtaalla Helsingissä ja Haarla Oy:n tehtaalla Lievestuoreella puhjenneiden lakkojen selvittämiseen.⁷¹

Turhaan Paasikivi tuskaili maan »rutiköyhyyttä», jota ei riittävästi ymmärretty. »Täällä sanotaan. Kansa ei tyydy, kansa ei tyydy. Saa luvan tyytyä. Ei vallankumouksesta leipä levene. Luullaan, ettei tarvitse muuta kuin jakaa.»⁷² Kekkosen viitattua mahdolliseen vallankumoukseen pääministeri kieltäytyi olemasta sellaisessa mukana. »Sitä varten tarvitaan toinen hallitus, jossa Kekkonen ehkä pääministeririä.»⁷³

Kysymys ei kuitenkaan ollut vain vallankumouksesta mm. valtion viran- ja toimenhaltijain esittäessä pitkälle meneviä vaatimuksia. Vaarallisimpana uhkana pidettiin helmikuussa 1945 veturimiesten lakkoa, joka toteutuessaan olisi katkaissut elintärkeät rautatiekuljetukset. Gripenbergille Enckell totesi tilanteen saattavan johtaa siihen, että Neuvostoliitto rautatielakkoa tekosyynä käyttäen voisi miehittää maan.⁷⁴

Veturimiesten kuten monien muidenkin ryhmien kohdalla hallitus joutui antamaan periksi taipumalla palkankorotuksiin. Wuoren mukaan työläisiä ohjasi todellinen luokkataisteluhenki. »Elämme eräänlaista vallankumousta.» Tunnustaen pitkällä tähtäyksellä tilanteen vaatimukset Paasikivi ei pääministerinä halunnut puuttua neuvottelujen yksityiskohtiin. Yleensäkin hänen asennoitumisensa palkka- ja hintakehitykseen osoittautui tietyllä tavoin kyyniseksi:

»Inflaatio on luonnon tuottama keino, joka järjestää asiat pehmeämmin kuin muuten. Hidastutettava sitä tietenkin olisi. .. Kysymys on siitä, millä saisimme Suomen kansan ymmärtämään, että meidän on jonkin aikaa elettävä köyhän elämää. Ei ole mahdollista päästä v. 1938 elintasoon, ennenkuin sotakorvaukset on maksettu. En näe muuta mahdollisuutta kotimaisen valtiovelan järjestämiseen kuin inflaation. »⁷⁵

Tässäkin oli siis viime kädessä kysymys ajan voittamisesta tärkeämpinä pidettyjen, välirauhasta suoranaisesti johtuvien ongelmien ratkaisemista varten.

Ajankohtaisena asiana Paasikiveä huolestutti talvikuukausina avoimeksi kriisiksi kärjistynyt puupula. Hallituksen iltakoulussa 7.2.1945 hän moitti itseään siitä, että oli kuluneina viikkoina liikaa keskittynyt maanhankintalakiin. Puukysymys olisi pitänyt ottaa esille ensin. Sotaajan alituotannon ja luovutetuilla alueilla menetettyjen varastojen korvaamiseksi tarvittiin nopeita ja laajoja lisähakkuita. Kysymys ei ollut ainoastaan kotitalouksien, julkisten rakennusten, teollisuuden, rautateiden ja rakennustöiden puuntarpeesta vaan myös raaka-aineesta sotakorvauksiin ja vientikauppaan, joka lähiaikoina perustuisi ensi sijassa puu- ja paperituotteisiin.

Helmikuun 9. päivänä 1945 Paasikivi totesi päiväkirjassaan puutilanteen edelleen »kovin vakavaksi». Pari viikkoa myöhemmin Wuori raportoi vaikeuksista saada työvoimaa metsätöihin. Kotiuduttuaan rintamalta monen vuoden sotapalvelun jälkeen miehet eivät olleet kovin innostuneita palaamaan metsätöihin, varsinkaan kun työstä ansaituilla markoilla ei voitu ostaa paljon mitään kunnollista tavaraa kaupoista. Inflaation vuoksi metsänomistajienkin intressi puukauppojen tekoon jäi suhteellisen vähäiseksi.

Hevosmiesten määrä oli Wuoren mukaan edelliseen vuoteen verrattuna vähentynyt 8000:lla. Rehua ja kauraa puuttui, mikä heikensi hevosten kuntoa. Valjaat olivat sota-aikana niinikään pahoin kuluneet. Suurimpana haittana talven hakkuissa oli Wuoren mukaan kuitenkin ollut lumen tulo poikkeuksellisen myöhään. Valtion ryhdyttyä hätätilanteessaan takavarikoimaan yksityisten hankkimaa puutavaraa nämä eivät tahtoneet ajaa sitä metsistä tien varteen.

Todistaakseen yleisölle kriisin vakavuuden pääministeri Paasikivi piti illalla 11.2.1945 radiossa sihteerinsä V. J. Sukselaisen kirjoittaman puheen, joka julkaistiin seuraavan päivän lehdissä. Nyt saatiin tietää hallituksen nimittäneen »puunhankintadiktaattoriksi» Eero A. Wuoren vapauttaen hänet samalla kaikista rutiinitehtävistään. Kansalle ei kerrottu Leinon ensin kieltäytyneen urakasta. Wuori ryhtyikin tarmokkaisiin toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi. Palkkojen kohentamisen ohella metsureita ryhdyttiin houkuttelemaan erikoisannoksilla, ns. tehopakkauksilla ja vaatetuksen sekä majoitusolojen parantamiseen kiinnitettiin myös huomiota. Leinon Ždanoville esittämän raportin mukaan huomattava osa tarvikkeista otettiin hallituksen antamin valtuuksin armeijan varastoista.⁷⁶

Lisäbudjetin käsittelyn yhteydessä vasemmisto kohdisti hallitukseen myös poliittista painetta vaatiessaan korvauksia välirauhansopimuksen 20 artiklan perusteella vapautetuille poliittisille vangeille (ns. turvasäilöläisille). Iltakouluistunnossa 21.2.1945 tarkoitukseen ehdotettiin 75 miljoonan markan määrärahaa lisäbudjettiin. Itse asiaan nähden ei syntynyt erimielisyyttä sen jälkeen kun sota- ja maanpetokset oli rajattu hankkeen ulkopuolelle. Paasikiven mielestä pitäisi kuitenkin »ikävän keskustelun» välttämiseksi tuoda asia eduskuntaan vasta vaalien jälkeen.

Viitaten kenraalieversti Ždanovin kanssa käymäänsä keskusteluun oikeusministeri Kekkonen suositteli silti asian nopeata ratkaisua, etenkin kun »hyljättävät motiivit oli otettu pois». Hallituksen pitäisi nyt itsensä voittaen asettaa arvovaltansa vaakalaudalle, sillä positiivinen ratkaisu, josta ei kuitenkaan voitu välttyä, rauhoittaisi tilannetta myös vaaleja ajatellen. Kansandemokraattien lisäksi ministerit Hiltunen, Jutila ja Törngren ilmaisivat niinikään kannattavansa kiirehtimistä.⁷⁷

Kantona kaskessa oli kuitenkin jälleen Mannerheim, joka purki Gripenbergille tyytymättömyyttään Paasikiveä kohtaan. Tämä oli aina valmis antamaan periksi vasemmistolle ja siten horjuttamaan kansan moraalia sekä vastustuskykyä.⁷⁸

Pääministerille itselleen presidentti ilmoitti keskustelleensa korvausasiasta laajasti oikeuskansleri Toivo Tarjanteen kanssa, joka oli asettunut poliittisin – ei juridisin – argumentein tukemaan hallituksen kantaa. Paasikivi turvautui nyt vuorostaan juridiikkaan viitaten kuutosille kuuluvaan moraaliseen oikeuteen saada hyvitystä, koska – kuten KHO:n presidentti Urho Castrenkin oli hänelle todennut – jatkosodan aikana näiden asiassa »todistus lienee ollut heikko».

Mannerheimin tyydytykseksi Paasikivi ehdotti nyt, että presidentti ilmoittautuisi sairaaksi, mitä hän todellisuudessa myös oli, jolloin pääministeri valtion päämiehen tehtävien hoitajana voisi antaa ko. esityksen eduskunnalle. Näin myös meneteltiin.⁷⁹ Aluksi omaksumastaan jyrkästä kannasta huolimatta marsalkka joutui taas kerran käytännössä antamaan periksi.

Sen jälkeen kun saksalaisten aktiviteettia ja siihen liittyväksi otaksuttua suomalaista oikeistokaappausta ei enää tarvinnut pelätä, LVK:n puheenjohtaja oli kiinnittänyt päähuomionsa tuleviin eduskuntavaaleihin. Ne muodostaisivat testin, joka väistämättä osoittaisi myös Moskovalle hänen politiikkansa onnistumisen tai epäonnistumisen. Saataisiinko Suomen kansa näyttävästi lähtemään uudelle neuvostoystävälliselle linjalle, vai äänestäisikö se sitkeästi entisiä »taantumuksellisia» poliitikkojaan?

Uskottavuuskysymys tuntui Ždanovista sitä tärkeämmältä, kun hän tiesi politiikkansa herättäneen Moskovassa myös arvostelua »kovan linjan» miesten taholla. Näihin kuuluivat ennen muuta Berijan suojatti, apulaisulkoasiainkansankomissaari Dekanozov sekä hänen alaisensa NKID:n (myös Suomen asioita käsittelevän) 5. osaston päällikkö Mihail Vetrov. NKP:n koneiston ollessa sodan loppuvaiheessa vielä sivussa ulkopolitiikan johtamisesta Suomen asioita valvottiin luonnollisesti ulkoasiainkansankomissariaatin asianomaiselta osastolta.

Tietenkin esimiehensä rohkaisemana Vetrov syytti jo vuoden 1944 loppuviikkoina laatimissaan muistioissa Suomen hallitusta vilpillisyydestä ja hidastelusta välirauhansopimuksen täytäntöönpanossa. Vastaavasti LVK sai nuhteita aktiivisuuden ja johdonmukaisuuden puutteesta. Reagoidessaan suomalaisten vitkutteluun se oli osoittanut suorastaan »avuttomuutta». Maan demokraattisten voimien tukemisen »maksimaalisuus» jätti myös runsaasti toivomisen varaa.⁸⁰

Suoranaisen lähdemateriaalin puuttumisesta huolimatta voidaan pitää ilmeisenä, että Ždanovin korviin mm. hänen pitkän uudenvuodenlomansa aikana Moskovassa kantautui myös tämänsuuntaista kritiikkiä. LVK:n puheenjohtajan edelliseen syksyyn verrattuna huomattavasti aktiivisempi puuttuminen vaalivalmisteluihin aseveliliiton lakkauttamisineen, »sotapoliitikkojen» eroamisvaatimuksineen ja entistä suorasukaisempien toimintaohjeiden antamisineen kommunisteille kuvastavat siten osaltaan – Suomen tilannekehityksen ohella – Moskovasta saatuja ohjeita.

Päätökset viime kädessä tehneen Stalinin taktiikkaan kuului silti edelleen porkkanan ja kepin rinnakkainen käyttö. Sotakorvaussopimuksen tultua allekirjoitetuksi 17.12.1944 hän katsoi aiheelliseksi Neuvostoliitolle tärkeitä tuotteita toimittavien suomalaisten kohtuullisten elintarvikeannosten turvaamisen.

Tammikuun 31. päivänä 1945 Moskovassa allekirjoitetussa kauppasopimuksessa Suomelle taattiin sotaakäyvän Neuvostoliiton omista niukoista varastoista vilja- ja sokerierä, joka riitti kattamaan tarpeen seuraavaan kesään saakka. Kansanhuumorin »karamellisopimukseksi» kutsuma dokumentti sai nimensä Neuvostoliiton vientiluetteloon merkitystä pienehköstä erästä suklaamakeisia. Kuten kauppavaltuuskuntaan kuulunut Johan Nykopp toteaa: »Tämä oli ilmeisesti tarkoitettu eleeksi nuoremmalle polvelle, joka ei muistanut nähneensä suklaavalmisteita.»⁸¹ Elintarvikekysymyksen suotuisa ratkaisu juuri vaalien alla ei tietenkään ollut sattuma.

Vaalityötä palveli osaltaan tammikuun lopussa 1945 maahan kolmeksi viikoksi saapunut nimikuulu kulttuurivaltuuskunta johtajanaan NL:n ulkomaisia kulttuurisuhteita hoitavan järjestön, VOKSin puheenjohtaja V. S. Kemenov ja jäseninään mm. kirjailija Leonid Leonov sekä filmiohjaaja Vsevolod Pudovkin. Kemenovin myöhemmin Moskovassa antaman raportin mukaan todellisen »raskaan tykistön roolin» suomalaisten hurmaamisessa sai kuitenkin maassa samanaikaisesti vieraillut puna-armeijan kuoro, jonka matkaa Suomeen Hella Wuolijoki oli ehdottanut Ždanoville jo joulukuussa 1944 SNS:n valtuuskunnan käydessä Paasikiven johdolla kenraalieverstin luona. Tämä ilmoitti sittemmin Hertta Kuusiselle, Aimo Aaltoselle ja Ville Pessille toveri Stalinin henkilökohtaisesti kiinnostuneen kulttuuriohjelmasta ja myötävaikuttaneen sen toteutumiseen.

Kuoro ja sitä avustanut kansantanssiyhtye esiintyivät Helsingissä kaikkiaan yhdeksän kertaa sekä Tampereella ja Turussa kummassakin kahdesti. Yleisöä oli yhteensä 60 000. Lisäksi monet tilaisuudet radioitiin. Avajaiskonserttia Kansallisteatterissa kunnioitti läsnäolollaan nuoruudessaan kuoronjohtajana ansioitunut pääministeri Paasikivi.

Musiikkimies (hänethän tunnettiin kohtuullisen taitavana amatööripianistina ja hanurinsoittajana) Ždanov puolestaan paneutui tarkoin konserttien suunnitteluun aina yksittäisiä ohjelmanumeroita myöten. Lukuisia kuoron johtajan A. Aleksandrovin ylimääräisiksi suunnittelemia kappaleita (mm. »Vyhozu odin jana dorogu», »Gory kavkazskije» ja »Kalinka») kenraalieversti siirsi varsinaisten ohjelmanumeroiden joukkoon.

Kemenovin mielestä ilmapiiri konserteissa oli aluksi viileä kuulijakunnan kylmän flegmaattisen sekä tunteiden näyttämistä kaihtavan kansanluonteen vuoksi. Suomeksi esitetty Maamme-laulu kuitenkin yleensä mursi jään, ja esitysten huippukorkea taiteellinen taso varmisti lopulta täydellisen menestyksen.

Samaa mieltä oli Ždanov Stalinille ja Molotoville lähettämässään raportissa. Jatkuvasti loppuunmyydyissä konserteissa kuulijoiden ihastus osoittautui kiistattomaksi. Kysymys ei hänen mielestään siten ollut pelkästään taiteellisesta vaan myös poliittisesta voitosta Neuvostoliittoon kohdistuvien sympatioiden selvästi kasvaessa. Läsnäolijoiden monilukuisuudesta huolimatta konserttien yhteydessä ei voitu panna merkille yhtään ainoata neuvostovastaista mielenilmaisua.

Erityistä huomiota Ždanov kiinnitti syksyllä 1944 sotarikollisena pidätettyyn ja sittemmin vapautettuun kenraali Aaro Pajariin, jolla siis oli aihetta kantaa kaunaa venäläisiä kohtaan. Konsertissa hän aluksi yrittikin pysyä kovana ja säilyttää jäätävän ilmeen. Parinkymmenen minuutin kuluttua musiikki kuitenkin tempasi mukaansa kenraalin yhtyessä taputuksiin ja lyödessä jalalla tahtia muun yleisön mukana.

Samoin menetteli puolustusministeri Väinö Valve. Entisen kuoronjohtaja Paasikiven reaktioihin ei kenraalieversti raportissaan puuttunut. Omassa päiväkirjassaan pääministeri luonnehti konserttivierailua »suureksi menestykseksi».

Lehtien lähes haltioituneista musiikkiarvosteluista päätellen Ždanov ei liioitellut puhuessaan konserttien taiteellisesta menestyksestä. Sen sijaan poliittisten vaikutusten pysyvyyttä arvioitaessa on enemmän syytä varovaisuuteen. Epäilyä herättää myös raportin vastaanottajia ajattelevan kenraalieverstin maininta Aleksandrovin oman sävellyksen »Kantaatti Stalinille» yleisössä herättämästä erityisestä suosiosta. Joka tapauksessa Ždanov ehdotti Stalinille ja Molotoville Aleksandrovin sekä hänen muusikkojensa palkitsemista kunniamerkein erinomaisesta työstä.

Jugoslavian Moskovan-lähettiläs paheksui myöhemmin ruotsalaiselle kollegalleen Söderblomille huipputason venäläisten taiteilijoiden lähettämistä Helsinkiin, kun taas Balkanin maat saivat tyytyä vastaanottamaan toisen luokan kykyjä. Yleensäkin suomalaiset olivat päässeet sodasta huomattavasti vähemmällä kuin Neuvostoliiton puolella taistelleet Jugoslavia, Kreikka, Tsekkoslovakia ja Puola. Jopa venäläisen yleisön keskuudessa tieto tammikuun 1945 kauppasopimuksen mukaisesta viljan, sokerin ja makeisten toimittamisesta Suomeen oli otettu vastaan sekavin tuntein.

Toisaalta Söderblom raportoi Suomea pidettävän Neuvostoliitossa ainoana urheana ja sitkeänä kansakuntana toisen maailmansodan aikaisten vastustajien joukossa. Paasikiven persoona nautti Kremlissä niin ikään Ruotsin lähettilään mielestä yhä kasvavaa arvonantoa.⁸²

Poliittisiin keskusteluihin Paasikivelle tarjoutui tilaisuus Ždanovin kulttuurivaltuuskunnan kunniaksi järjestämällä vastaanotolla. Kemenovin mielestä, jota hän itse tilaisuudessa ei tosin suoraan ilmaissut, pääministeri eduskuntavastauksessaan noudattamallaan linjalla tosiasiallisesti puolusti sotasyyllisiä. Orlovin ja Kemenovin vastaanotolla pitämiä puheita taas Paasikivi luonnehti päiväkirjassaan »kovin yksipuolisiksi» ja »vieläpä hirmuisiksi». »Tavallinen jargon: ‘demokratia – fascismi’. Mutta nämä käynnit täällä ovat vaikuttaneet paljon uuden ja paremman ymmärtämisen puolesta. »⁸³

Ždanovin keppi- ja porkkanataktiikan jälkimmäiseen osaan kuului myös Suomen kommunistien suorien Neuvostoliitto-yhteyksien pitäminen jäissä. Kontaktien paljastuminen suurelle yleisölle olisi herättänyt ennen vaaleja »turhia» pelkoreaktioita. Siksi lykättiin epämääräiseen tulevaisuuteen pääsihteeri Ville Pessin toivoma matka Moskovaan, eikä Hertta Kuusiselle sallittu toistaiseksi edes kirjeyhteyttä isäänsä. Vaalikampanjan avuksi suunniteltujen Armas Äikiän ja Inkeri Lehtisen tulo Suomeen estettiin toistaiseksi, koska eritoten ensiksi mainitun saapuminen voisi johtaa »vahvaan taantumusprotestiin».

Ždanovin kommunisteille antamien ohjeiden mukaan eristämisessä oli kyseessä periaatteellinen asia, koska SKP:n tuli toimia »puhtaasti sisäisenä voimana». Kotimaahan kaipaavan 0. W. Kuusisenkaan toiveilla ei siten ollut toteutumisen mahdollisuuksia. Kominternin entisistä johtajista Maurice Thorez lähti Pariisiin, Palmiro Togliatti Roomaan ja Georgi Dimitrov myöhemmin Sofiaan, mutta Otto Kuusinen sai pysytellä Moskovassa.⁸⁴

Estäessään »periaatteellisista syistä» suomalaisten kommunistien yhteydet Neuvostoliittoon Ždanov samanaikaisesti heidän välityksellään puuttui raskaalla kädellä maan sisäisiin asioihin. SDP:n onnistuttua tiivistämään rivinsä uusi SKDL ei kyennyt kokoamaan joukkoonsa muita kuin kuutoset ja joitakin sosiaalidemokraattien radikaalisiiven edustajia. Vasemmiston vaalivoittoon tähtäävän Ždanovin ajatus kaikkien »demokraattisten» ja »fascisminvastaisten» voimien kokoontumisesta tämän järjestön lippujen alle SKP:n johdolla ei siten ollut toteutunut.

Informaattorina hyödyllistä Leinoa ja »yhdistävänä henkilönä» arvostettua Hertta Kuusista lukuun ottamatta SKP:n johto jätti Ždanovin silmissä runsaasti toivomisen varaa. Puheenjohtaja Aimo Aaltonen näytti olevan »yhä poikanen, vetää vasemmalle, arka kunniastaan». LVK:ssa käydessään hän ei pystynyt esiintymään luontevasti vaan jännitti. Pessiä taas kenraalieversti luonnehti »älykkääksi mutta nahistuneeksi». Lähtiessään nyt parlamentaariselle tielle kommunistien oli syytä luopua syksylle 1944 ominaisesta arkuudestaan ja keskittää voimansa aktiiviseen vaalitaisteluun.⁸⁵

SKP:n johtoa Zdanov opasti:

»Porvarilliset ehdokkaat on sotkettava lokaan, on löydettävä esimerkkejä lahjuksista, korruptiosta; sitäpaitsi yhtä ja toista tulee säästää odottamattoman esiintymisen varalle, sotilaskielellä puhuen, on iskettävä yllättäen vihollisen selustaan, jotta… porvaristo ei pääsisi sanomaan – kommunistit ovat jo kaiken sanoneet, kommunisteilla ei ole enää mitään varastossa.»⁸⁶

Kokonaistilanteen Ždanov näki SKDL:lle edullisena monien porvarien uskoessa vaaliosallistumisensa vaarantavan Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Toisaalta he pelkäsivät syrjäytymisen avaavan tietä sosialisoinnille ja yksityisomaisuuden menettämiselle. Kaikki tämä aiheutti oikeistossa ja keskustassa epävarmuutta, jota SKDL:n tuli käyttää hyväksi »fanaattisen häikäilemättömästi».

Porvarien asettaessa tiettyjä ehtoja hyvien suhteiden rakennustyölle – he puhuivat nimenomaan hyvistä suhteista eivätkä ystävyydestä Neuvostoliiton kanssa – kommunistien puolestaan piti julistaa varauksetonta ystävyyttä. Väestön mielissä olikin parhaillaan tapahtumassa monien arvojen uudelleenarviointi, mikä Ždanovin mukaan voitiin havaita mm. puna-armeijan kuoron saaman vastaanoton yhteydessä.⁸⁷

LVK:n puheenjohtaja asetti lähitulevaisuuden tavoitteeksi myös Paasikiven painostamisen valtiokoneiston puhdistamiseksi. Koulutusta vailla olevien kommunistien epäröidessä Valtiollisen poliisin uudelleenorganisoinnin yhteydessä organisaation päällikkyyden ottamista kenraalieversti kehotti päättäväisesti heitä luopumaan moisesta arkuudesta. Puhdas ihminen ei suinkaan tullut likaiseksi ottaessaan likaisen paikan. Yleensäkin kommunistien oli syytä lujittaa otettaan. ⁸⁸ Näin Ždanov oli vaalien alla käytännössä etäytynyt jo varsin kauas syksyllä 1944 julistamastaan periaatteesta, jonka mukaan Suomen sisäisiin asioihin ei saanut puuttua.

Vaalien lähestyessä valvontakomissio alkoi yhä avoimemmin ilmaista levottomuutensa niiden tuloksesta, jota Paasikivi sen enempää kuin Kekkonenkaan eivät pystyneet takaamaan. Molemmat kyllä vakuuttivat Suomen »uuden politiikan» olevan hoidettavissa eduskunnan kokoonpanosta riippumatta, minkä Ždanov tulkitsi niin, ettei mitään varmuutta lopputuloksesta ollut. Kekkoselle hän ei voinutkaan olla tiuskaisematta: »Mitä hyötyä on vaaleista, jos tähänastisen politiikan kannattajat niiden jälkeen pääsevät johtoon? Liittoutuneet eivät voi sitä sallia.»

Viitaten kolmen suurvallan vastikään Jaltan konferenssissa antamaan ns. vapautetun Euroopan julistukseen Ždanov korosti kunkin maan voivan sen mukaan vapaasti määrätä omasta valtio- ja yhteiskuntajärjestyksestään. Ehtona kuitenkin oli, etteivät natsismi ja fascismi saaneet nostaa päätään. Viimeksi mainitussa tapauksessa liittoutuneet tulisivat tarvittaessa sen estämään.

Kun neuvostoliittolaiset natseista ja fascisteista puhuessaan aivan ilmeisesti tarkoittivat sodan aikana merkittävissä asemissa olleita, ei valinnan varaa näyttänyt jäävän. Ždanovin viestistä Kekkonen informoi myös Paasikiveä. ⁸⁹

Jaltassa Stalin ja Churchill olivat todellakin hyväksyneet Rooseveltin tarjoaman »vapautetun Euroopan deklaraation». Atlantin julistuksen periaatteisiin vedoten siinä suositeltiin Itä-Eurooppaan väliaikaisia hallituksia, jotka laajalla pohjalla edustaisivat väestön kaikkia demokraattisia elementtejä ja sitoutuisivat mahdollisimman pian perustamaan vapaiden vaalien kautta kansan tahtoa vastaavat hallitukset. Vastoin ulkoministeriön, State Departmentin, kantaa Roosevelt kieltäytyi hyväksymästä tähän yhteyteen mitään seurantamekanismia. Sen sijaan todettiin yleisesti kolmen suuren tulevan »tarvittaessa yhdessä neuvottelemaan niistä toimenpiteistä, joita tämän julistuksen määräämän yhteisvastuun kannalta pidetään aiheellisina».

Kuten ulkoministeri James F. Byrnes myöhemmin tunnusti, Roosevelt oli tehnyt »vapautetun Euroopan julistusta» koskevan ehdotuksensa nimenomaan sisäpoliittisista syistä. Atlantin julistuksen fraseologian vakavasti ottanutta USA:n yleistä mielipidettä ei ollut syytä järkyttää Euroopassa tapahtuvaa etupiirijakoa koskevilla kylmillä faktoilla, vaan ne oli syytä kätkeä riittävän yleisluontoisen deklaraation vuolaaseen sanahelinään.⁹⁰

Oman asemansa vuoksi huolestunut Ždanov veti Kekkosta painostaessaan siten selvästi mutkat suoriksi; julistuksen kirjaimellinen sisältö ei ilman muuta oikeuttanut näin pitkälle meneviin vaateisiin. Toisaalta tosiasiallinen tilanne Jaltan jälkeen merkitsi Itä-Euroopan – ja myös Suomen – jäämistä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin tavalla, jossa Kremlin tulkinnat oli syytä ottaa vakavasti niiden taustoja lähemmin tuntemattomassa Helsingissä.

Painostus ei rajoittunut yksinomaan Kekkoseen. Samoihin aikoihin LVK:sta toimitettiin ulkoministeri Enckellille viesti liittoutuneiden keskinäisestä sopimuksesta, jonka mukaan »heidän tulee tulevaisuudessa sekaantua vapautettujen maiden, niin myös Saksan entisten satelliittien, sisäisiin asioihin». Toistaen varoituksensa Ždanov vakuutti puheilleen kutsumalleen Wuorelle Jaltan konferenssissa päätetyn tuhota fascismi »rippeineenkin».

Wuoren raportoitua keskustelustaan Paasikivelle tämä kieltäytyi uskomasta venäläisten puuttumiseen Suomen tilanteeseen jo ennen vaaleja, kuten pelästynyt ministeri uumoili. Sen sijaan hän kannatti Wuoren ehdotusta varoituksen esittämisestä suurelle yleisölle tilanteen vaatimuksista. Työministeri sopi tehtävään hyvin, koska hän itse ei ollut ehdokkaana vaaleissa. Hyväksyttyään Wuoren laatiman puhetekstin Paasikivi kehotti kirjoittajaa lukemaan sen radiossa ja määräsi vielä sihteerinsä V. J. Sukselaisen varaamaan sitä varten ajankin Fabianinkadun radiotalosta.⁹¹

Puheessaan Wuori korosti suurvaltojen saattavan Jaltan julistuksen perusteella »auttaa» entisiä akselin satelliitteja järjestämään olonsa demokraattiselle pohjalle. Suomalaisten tuli siksi itse huolehtia kansallissosialismin jäännösten hävittämisestä, jotta liittoutuneiden ei tarvitsisi puuttua asiaan. Uuden demokratian kannattajajoukon ulkopuolelle voittajat lukivat ainakin ne, jotka vastuunalaisissa tehtävissä olivat sodan aikana johtaneet yhteistoimintaa akselivaltojen kanssa. Mikäli asianomaiset eivät tulleet tutkittaviksi sotasyyllisinä, heidän oli ainakin väistyttävä syrjään.

Liittoutuneiden vaatima demokratisointi edellytti lisäksi yhteiskunnan perusrakenteiden korjausta mm. tuotantoelämän piirissä. Entisten olojen muuttaminen oli välttämätöntä, joskaan ei yksityisyritteliäisyyttä eikä maan yksityisomistusta »yhtäkkiä» tarvinnut hylätä. Ellei muutosta pian näkyisi, »joudutaan joko vallankumoukseen, joka repii kansan rikki, tai tielle, jonka liikennesäännöt eivät ole edes siinä määrin itsemme määriteltävissä kuin välirauhansopimus edellyttää».⁹²

Wuoren pelästyksen mittavuutta osoittaa hänen Ruotsin lähetystön lehdistöavustajan Ole Jödahlin kanssa 22.2.1945 käymänsä keskustelu, jossa työministeri ilmaisi valmiutensa vielä huomattavasti laajempiin myönnytyksiin kuin mihin hän julkisessa puheessaan oli viitannut. Suomi voisi tarjota Neuvostoliitolle sotilassopimusta, jossa se esimerkiksi luopuisi panssariaselajista, ottaisi tiettyjä puolustustehtäviä Itämerellä ja luovuttaisi alueeltaan Neuvostoliitolle lentotukikohtia. Asettautumalla näin täysin venäläisten sotilaalliseen kontrolliin Suomi voisi helpommin säilyttää itsenäisyytensä esimerkiksi valtiosääntöönsä, ulkomaanedustukseensa jne. nähden. ⁹³

Pessimististä yleislinjaansa Wuori perusteli vielä kesällä 1946 Paasikivelle sillä, ettei YK:sta voisi koskaan tulla järjestöä, joka turvaisi pieniä maita suurvaltojen pyyteitä vastaan. ,Johtopäätöksenä kaikesta tästä haluaisin sanoa, että meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin likistäytyä Venäjä-äidin rintaan pyrkimällä säilyttämään sananvaltamme kotoisissa asioissa mahdollisimman laajassa mitassa.»⁹⁴

Englannin poliittinen edustaja Helsingissä Shepherd piti Wuoren radioesiintymistä sinänsä tervetulleena mutta katsoi hänen antaneen Suomen asemasta liian hälyttävän kuvan. »On ehkä onnetonta, että Wuorella on Jaltan kommunikeasta niin kireä tulkinta, että siinä uhattaisiin Suomea kolmen vallan interventiolla.» Tällainen tulisi ilmeisesti aiheuttamaan maassa epämukavaa spekulaatiota.⁹⁵

Shepherd oli oikeassa. Vaikka Wuoren mainitsemaa, ulkopoliittisista syistä välttämätöntä sisäpoliittista puhdistusta ei julkisesti vastustettukaan, hänen puheensa synnyttämä reaktio lehdistössä oli muutoin voimakas. Paasikiven vanha ystävä, SKOP:n pääjohtaja K. J. Kalliala kirjoitti pääministerille yksityiskirjeen ihmetellen Wuoren esiintymistä tämän tulkitessa Jaltan julkilausumaa selvästi epäedullisemmalla tavalla kuin mihin sen sanamuoto antoi aihetta. Taktisesti epäviisaana täytyi pitää menettelyä, joka saattoi provosoida Venäjän ja kotikommunistit entistä pitemmälle meneviin vaatimuksiin. Jaltan konferenssilla ja Suomen talouselämän muutoksilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Venäläiset pitäisi saada ymmärtämään, että tulisi pyrkiä yhteistoimintaan koko kansan kanssa.

»On luonnollista, että hallituksesi sosialistiset ministerit tahtovat omissa nimissään pitää puheita, mutta eikö voitaisi päästä siihen, että arkaluontoisista ulkopoliittisista asioista antaisivat julkisuudessa lausuntoja ainoastaan pääministeri tai ulkoministeri.»

Samana iltana puoliyön lähestyessä Kalliala heräsi kotipuhelimensa pirinään.

»Paasikivi soitti. .. ja kun joissakin asioissa en hyväksynyt, mitä hän sanoi, hän suuttui ja rupesi huutamaan niin kovaa, että minun täytyi pitää puhelimen kuulotorvea kaukana korvastani. Toiseen huoneeseen asti perheeni saattoi Paasikiven kiivaasta puheesta erottaa joitakin sanoja».

Paasikiven päiväkirjan mukaan »jotenkin kiivaassa keskustelussa» vanha pankinjohtajaystävä sai nyt kuulla pääministerin itsensä hyväksyneen Wuoren tekstin, joka vastasi venäläisten tulkintaa Jaltan julistuksesta. Ainakaan toistaiseksi he eivät halunneet olla yhteistoiminnassa sotaa kannattaneiden johtajien kanssa, ja tämä oli tehtävä kansalle selväksi. Wuoren mainintaan Jaltan konferenssin liittymisestä Suomen talous- ja yhteiskuntarakenteeseen Paasikivi vältti puuttumasta ilmoittaen nyt lukeneensa puheesta etukäteen vain sen alkuosan.

Muistiinpanoissaan hän ei voinut olla tuskittelematta:

»Tämä hallituksessaoloaika on tosiaan ollut hirmuista. Raskasta, kovin raskasta. Paljaita ikäviä ja vaikeita asioita – koko ajan. Tosiaan: tästä ajasta täytyisi saada lukea kolminkertaiset virkavuodet.»⁹⁶

Pääministerin taakkaa ei helpottanut presidentti Mannerheimin loukkaantuminen Wuoren puheesta. Marsalkka huomautti kuuluvansa itse niihin, jotka olivat olleet yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa. Kun kerran työministeri tahtoi valtion päämiehen poistuvan, hän ei tahtonut olla esteenä vaan lähtisi mielellään maan edun niin vaatiessa. Paasikivi joutui nyt laajalti selittämään Wuoren tarkoittaneen puheessaan yksinomaan poliitikkoja – ei sotilaita.⁹⁷

Kriittisen lehdistökeskustelun jatkuessa kävi yhä ilmeisemmäksi Wuoren tehneen virheen yhdistäessään Jaltan deklaraation Suomen talous- ja yhteiskuntarakenteeseen. Annettuaan puheelle etukäteishyväksyntänsä liipaisimelle joutui myös Paasikivi, joka koetti tasoitella mielialoja esiintymällä 7.3.1945 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa.

Pääministerin mukaan tuli aina muistaa, ettei maan kansainvälistä asemaa ja eritoten suhteita Neuvostoliittoon voitu verrata sotaaedeltäneeseen tilanteeseen. Hävityn sodan jälkeen Suomea ei tosin miehitetty, mutta sitä voitiin LVK:n roolin vuoksi pitää »kvasiokkupeerattuna maana». Yleisen radikalisoitumisen vuoksi sisäisetkään olot eivät olleet säännölliset.

Silti pääministeri vakuutti vääriksi Wuoren puheen herättämät huhut, joiden mukaan vain vasemmistolaiset voisivat äänestää vahingoittamatta maata. Vaalien vapaudesta ei ollut kysymys, ja kaikkien pitäisi mennä äänestämään. »Pyysivät minua puhumaan radiossa ennen vaaleja. Kokouksen jälkeen useat tulivat luokseni kiittämään minua siitä, mitä olin esittänyt. Se oli selvittänyt asiaa.»⁹⁸

Seuraavana päivänä (8.3.1945) Ždanov tiukkasi suoraan Paasikiveltä, saisiko tämän politiikka riittävää tukea vaaleissa. »Entiset poliittiset johtajat eivät niin helpolla luovu kannastaan ja asemistaan. Ne ovat konjunkturisteja. Nyt on konjunktuuri sellainen, että muu politiikka ei ole mahdollinen. Mutta jos tulisi toisia mahdollisuuksia, niin he alkaisivat toimia entistä linjaansa.»

Huomautuksensa »konjunkturisteista» Ždanov toisti kolmeen kertaan. Paasikivi luonnollisesti vakuutti linjansa pitävän. Rohkeasti hän väitti, ettei kukaan Suomessa ajatellut uutta sotaa. Neuvostoliitto voisi omalla politiikallaan auttaa hallitusta, jotta kansan keskuudessa yhä esiintyvä epäluottamus maan riippumattomuuden ja itsemääräämisoikeuden pysyvyyteen saataisiin poistetuksi. Tällöin oltaisiin entistä lujemmalla pohjalla.⁹⁹

Vuorokautta myöhemmin Paasikivi otti vastaan Helsinkiin saapuneen Yhdysvaltain lähettilään Maxwell M. Hamiltonin, jolloin hänelle tarjoutui tilaisuus tasoitella myös amerikkalaisdiplomaatin tuntemaa levottomuutta. Suhteet Neuvostoliittoon kehittyivät oikeaan suuntaan, vaikka siellä esiintyikin vielä laajalti epäluuloisuutta. Pääministeri lausui kuitenkin olevansa vakuuttunut siitä, ettei Stalin halunnut tappaa Suomea, vaan sallisi sen elää itsenäisenä kansakuntana »sillä tavoin kuin pienet kansakunnat voivat olla itsenäisiä nykymaailmassa». Yhteenvetona Hamilton sähkötti Washingtoniin: »Paasikivi teki minuun vaikutuksen kokeneena, suorasukaisena, vilpittömänä, selväpäisenä ja eteenpäin katsovana johtajana.»¹⁰⁰

Ryhtyessään valmistamaan eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan pyytämää radiopuhettaan Paasikivi näki edessään kaksi tehtävää. Yhtäältä oli lujitettava LVK:n ja erityisesti tietenkin kenraalieversti Ždanovin luottamusta Suomen ulkopolitiikan kestävyyteen sekä toisaalta tasoitettava niitä ylitulkintoja, joita valvontakomission painostuksesta pelästyneen Wuoren puhe oli saanut aikaan porvarillisten ja myös monien sosiaalidemokraattisten äänestäjien keskuudessa.

Niinpä pääministeri esiintyessään kaksi päivää ennen vaaleja radiossa korostikin, ettei tarkoituksena suinkaan ollut kumouksen aikaansaaminen Suomen sisäisessä taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Sen sijaan oli kysymys Neuvostoliitossa Suomea kohtaan tunnettujen epäluulojen hälventämisestä. Sen onnistumisesta riippui kaikki muu.

»Kun sanomme, että nekin, jotka viimeiseen asti ovat kannattaneet sotapolitiikkaa, nyt omaksuvat toisen kannan, vastataan meille: ‘Se on konjunktuuripolitiikkaa… sellaisiin poliitikkoihin me emme luota.’ Tämä vastaus on meille ikävä ja vaikea kuulla, mutta se on tosiasia, jota emme voi jättää huomioon ottamatta… Politiikkaa tekevät ihmiset. Uusi politiikka vaatii – historian todistuksen mukaan – uusia ihmisiä ja politiikan johtajia.»

Puhuja päätyikin voimakkaaseen vetoomukseen »uusien kasvojen» saamiseksi eduskuntaan sellaisten tilalle, joilla oli »menneisyyden painolasti hartioillaan». Eri puolueiden ehdokaslistoilta löytyi aivan riittävästi ehdokkaita, joista äänestäjät saattoivat valita. Suomen kansan »todellisen tahdon» osoittamiseksi oli myös tärkeätä äänestysprosentin nouseminen mahdollisimman korkealle.¹⁰¹

Pääministeri ei myöhemmin halunnut kiistää menettelynsä poikkeuksellista ja parlamentarismin periaatteisiin huonosti sopivaa luonnetta. Toisaalta hänen mielestään hallituksen merkitykseltään ratkaisevana velvollisuutena oli tuoda salailematta esiin se, mitä se katsoi maan aseman vaativan.

Maaliskuun 17. ja 18. päivinä pidetyissä eduskuntavaaleissa SKDL sai 23,5 prosenttia äänistä ja yhteensä 49 paikkaa. Näistä 38 oli julkikommunisteja, seitsemän luettiin kuutosiin ja neljä J. W. Kedon johtamaan sosiaalidemokraattien oppositioon. Tappion kärsineet mutta romahdukselta välttyneet sosiaalidemokraatit pysyivät 50 paikallaan eduskunnan suurimpana ryhmänä. Puolueen sisälle jäänyt lojaali oppositio muodosti siitä noin kolmanneksen. Yhteensä vasemmistolle tuli siis 99 paikkaa, joten porvarienemmistö säilyi niukasti.

Maalaisliitto menetti 7 paikkaa pysyen kuitenkin 49 kansanedustajallaan suurimpana porvarillisena puolueena. Kokoomus pystyi jopa lisäämään paikkalukuaan kolmella päästen 28:aan, mutta otettaessa huomioon IKL:n jääminen pois oikeiston voima eduskunnassa väheni. Edistyspuolueen saldo (9) merkitsi kolmen edustajan lisäystä ruotsalaisten (14) taas menettäessä yhtä monta (3) paikkaa. Lisäksi ruotsalainen vasemmisto sai yhden edustajan parlamenttiin. Paasikiven toivomat »uudet kasvot» löivät itsensä voimakkaasti läpi SKDL:n lisäksi muissakin ryhmissä. Valituista kansanedustajista noin puolet oli ensikertalaisia.¹⁰²

Muutokset osoittautuivat niin suuriksi, että liittoutuneille voitiin selittää kansan hylänneen »fascismin», mutta toisaalta kansandemokraatit tai edes vasemmisto kokonaisuudessaan estyivät pääsemästä sanelijan asemaan.

Paasikiven mielestä vaalit menivät häntä tyydyttävällä tavalla. Porvarillisen enemmistön – vaikka niukan – säilyminen osoitti yhteiskunnan vakautta todistavaa uskollisuutta ja konservatismia. Sotavuosien koettelemusten jälkeen olisi saatettu odottaa suurempiakin järkytyksiä. Tällaisen eduskunnan avulla voitaisiin kyllä noudattaa oikeata ja viisasta ulkopolitiikkaa.

Radiopuheensa lehdistössä herättämiin voittopuolisesti positiivisiin kommentteihin hän oli niinikään tyytyväinen, vaikka Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatti olivatkin laskeneet äärivasemmiston menestyksen osittain Wuoren ja Paasikiven puheiden tilille. Ollessaan eduskunnan suuressa valiokunnassa paimentamassa maanhankintalain läpimenoa pääministeri sai kuitenkin päiväkirjansa mukaan kokea yllätyshyökkäyksen:

»Suuressa valiokunnassa eräs sosialidemokraatti Mäkeläinen hyökkäsi hävyttömästi minun päälleni aivan asiaan kuulumattomasti. ‘Pääministeri on puheellaan aikaansaanut punaisen eduskunnan.’ Mäkeläinen oli jäänyt valitsematta. Matalamielinen, huono mies. – Äärettömän lihava, suurimahainen. »¹⁰³

Raivonpurkauksestaan huolimatta Paasikivi luonnollisesti asetti etusijalle Kansallisteatterissa, venäläisten taiteilijain konsertissa vieressään istuneen LVK:n puheenjohtajan kannanoton:

»Ždanov komplimentteerasi minua vaalipuheeni johdosta. ‘Te ette unhoittanut konjunkturisteja’, hän sanoi. Ždanov tuntui olevan tyytyväinen. Hän oli hyvällä tuulella. Konsertti oli oikein hyvä.»¹⁰⁴

LVK:n reaktio ei kuitenkaan ollut täysin yksiselitteinen tietyn epävarmuuden jäädessä vaivaamaan. Voitiinko vaalitulos ilman muuta tulkita uuden suunnan voitoksi? Moskovan lehdistössä valitettiin eduskuntaan tulleen liian paljon vanhoja edustajia. Paasikivi korosti kuitenkin 23.3.1945 tapaamalleen Orloville vanhoja tulleen valituksi 90 ja uusia 110. Vähemmistönä olevista vanhoista oli silti noin puolet kuulunut oppositioon ja muistakaan suurta osaa ei voitu lukea johtajiin kuuluviksi. Tämä kaikki venäläisten tuli ottaa huomioon.

Orlov ei väittänyt vastaan vaan myönsi asioiden menneen Suomessa oikeaan suuntaan. Vaalit osoittivat kansan ymmärtävän uuden ajan vaatimukset. Omasta puolestaan hän toivoi parhainta yhteistyötä hallituksen ja uuden eduskunnan välille.¹⁰⁵

Ždanovia arvelutti lähinnä se, että vaikka kommunistien paikkaluku osoittautuikin tyydyttäväksi, heidän liittolaistensa menestys omien puolueidensa sisällä jäi vaisuksi ja sosiaalidemokraattien oikeisto voimakkaaksi. Kuitenkin kommunistit toivoivat SKDL:n löytävän muista puolueista 25-30 kanssamatkustajaa (poputsiki), mikä toisi mukanaan johtavan aseman poliittisessa elämässä.

Oikeisto osoitti Ždanovin mukaan selvästi pettymystään, ja sitä kuvastivat mm. Uuden Suomen viittaukset hallituksen taholta tulleisiin, vasemmistoa hyödyttäneisiin »ohjeisiin» (Wuoren ja Paasikiven radiopuheet). Uuden eduskunnan kokoonpano poikkesi selvästi vanhasta, minkä voitiin katsoa merkitsevän entisen sotapolitiikan joutumista »täydellisesti kompromettoiduksi». – Haluamatta vielä lopullisesti sitoa käsiään vaalituloksen arviointiin nähden Ždanov ei varmentanut nimellään edellä luonnehdittua raporttia, joka lähti Moskovaan Orlovin allekirjoittamana. ¹⁰⁶

Varsinainen analyysi tapahtui Moskovan ulkoasiainkansankomissariaatissa V. Semjonovin ja M. Vetrovin laatimassa muistiossa. Suomen vaalit olivat lajissaan ensimmäiset Euroopassa sodan aikana, minkä vuoksi niillä oli suuri kansainvälinen merkitys. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun vaalit oli toimitettu äskettäin vielä Saksan satelliittina esiintyneessä maassa, jossa hyvin organisoidut ja sitkeät taantumusvoimat olivat poikkeuksellisen vahvat. Tulosta voitiin siksi pitää taantumuksen vakavana tappiona ja SKDL:n ensimmäisenä suurena menestyksenä.

Vastaisuudessa Suomen demokraattisten voimien tuli keskittyä toteuttamaan käytännössä SKDL:n vaaliohjelmaa ja parantamaan välttämättömien reformien avulla asemiaan maaseudulla sekä puhdistamaan virkakoneistoa. Yleinen tilanne oli nyt suotuisa niin hyvin parlamentaariseen kuin ulkoparlamentaariseenkin taisteluun näiden tavoitteiden puolesta.¹⁰⁷

Jos yleistilanne katsottiin Moskovassa suotuisaksi, saman voi nähdä pätevän myös Paasikiven ja suomalaisten enemmistön kohdalla. Järjestämällä vapaat vaalit jo näin varhaisessa vaiheessa Helsinki oli osaltaan täyttänyt Jaltan konferenssissa »Saksan satelliiteille» asetetun vaatimuksen ajankohtana, jolloin suurvaltojen välinen yhteistyö vielä jatkui. Näin oli saatu poistetuksi tärkeä ulkoinen syy sekaantua maan sisäisiin asioihin, mikä tulos pitkällä tähtäyksellä edisti tilanteen vakautumista.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4