Stalinin aloite
Kominformin perustaminen syksyllä 1947 merkitsi Stalinin vastavetoa Trumanin opille ja Marshall-suunnitelmalle. Samalla kysymys oli ratkaisevasta politiikan uudelleenarvioinnista. Hitlerin idänretken alkamisesta ja ennen muuta v.1943 toteutetusta Kominternin hajoittamisesta saakka sovellettu sekä maailman kommunistipuolueille ohjeeksi annettu »kansallisdemokraattinen» linja katsottiin nyt epätarkoituksenmukaiseksi ja aikansa eläneeksi.
Kahden leirin maailmassa ei menettelytapana enää voinut olla yhteistyö kokoomushallituksissa ao. maiden »edistyksellisten» voimien kanssa fascisminvastaisen rintaman pystyttämiseksi ja lujittamiseksi. Sen sijaan kaikkien maiden kommunistien tuli muista puolueista riippumatta hakeutua yhteistyöhön keskenään »USA:n hegemonian» vastaisen taistelun tehostamiseksi. Koordinaatiokeskuksena toimisi vastedes Kominform.
Lähikuukausien aikana Romanian, Unkarin ja Bulgarian sovjetisointi edistyi Neuvostoliiton tukemien paikallisten kommunistien ponnistuksin nopeassa tahdissa. Kominformin perustavassa kokouksessa pitämässään puheessa Ždanov oli maininnut myös Suomen kulkevan samaa »demokraattisen kehityksen tietä». Tuon maan jääminen ainakin toistaiseksi järjestön ulkopuolelle osoitti kuitenkin, ettei Stalin ollut sen kohdalla vielä tehnyt lopullisia päätöksiä.1
Eniten päänvaivaa Moskovalle tuottivat Kaakkois-Euroopan ongelmat. Vähitellen »itsenäistyvä» Tito jopa kaavaili Jugoslavian johtamaa kommunistista »Balkanin federaatiota» antamaan tukea Kreikan sisällissodassa sikäläisille aateveljille. Bulgarian, Romanian ja Unkarin kanssa tässä tarkoituksessa solmimiaan keskinäisiä avunantosopimuksia Tito ei enää suunnannut Saksaa vaan ketä tahansa ulkoista vihollista vastaan, mikä tietenkin erityisesti tarkoitti Yhdysvaltoja.
Samalla Jugoslavia pyrki kreikkalaisille annettavaa apua tekosyynä käyttäen kaappaamaan itselleen Albanian. Vaikka Stalin ei alun pitäen vastustanutkaan Titon aikeita pienen naapurivaltion »nielaisemiseen», hän näki Kreikassa vaarallisen suurpoliittisen kiistanaiheen. Olihan alue Churchillin kanssa v. 1944 tehdyllä sopimuksella nimenomaan tunnustettu Englannin etupiiriin kuuluvaksi.
Sekä Titoa että hänen pääsopimuskumppaniaan Bulgarian Dimitrovia Stalin varoitti uhkarohkeasta menettelystä. »Taantumuksellisille angloamerikkalaisille piireille» ei saanut tarjota aihetta vauhdittaa suoranaista sotilaallista sekaantumistaan Kreikan ja Turkin asioihin, mikä johtaisi sekä Jugoslavian että Bulgarian kohdalla vakaviin seurauksiin. »Imperialistit» eivät sallisi itäisen Välimeren herruuden kannalta oleellisen tärkeän Kreikan kääntymistä kommunismiin.
Tässä vaiheessa (vuoden 1948 alussa) Neuvostoliiton diktaattorin auktoriteetti vielä tehosi Titoon, joka yhteisymmärryksessä Dimitrovin kanssa lykkäsi tuonnemmaksi Jugoslavian – Bulgarian sopimuksen ja peräytyi myös Albaniaa sekä Kreikkaa koskevissa hankkeissaan. Ulkonaisesta väistymisestä huolimatta tapahtumat jäivät karvastelemaan mieliä Belgradissa valmistaen tietä Neuvostoliiton ja Jugoslavian välirikolle, joka monivaiheisen kehitysprosessin jälkeen nousi lopulta julkisuuteen kesällä 1948.
Stalinin varovaisuutta lisäsi Britannian ulkoministeri Ernest Bevinin 22.1.1948 pitämä puhe, jossa hän viitattuaan Kreikkaan kohdistuvaan kommunistivaaraan vaati Länsi-Eurooppaa yhdistämään voimansa maanosan itäisen puoliskon neuvostolaistamisen vastapainoksi. Bevinin puheeseen liittyi myös suoranainen sotilaallinen ulottuvuus hänen suositellessaan Hollannille, Belgialle ja Luxemburgille liittymistä Englannin sekä Ranskan vuotta aikaisemmin solmimaan ns. Dunkerquen sopimukseen.
Vaikka tuo pakti alun pitäen kohdistuikin Saksan mahdollisia revanssiaikeita vastaan, sen pääpaino siirtyi vähitellen yhä selvemmin neuvostouhan torjumiseen. Lisäksi Lontoon mielestä myös amerikkalaiset tuli taivuttaa osallistumaan Euroopan puolustukseen. Neuvostoliiton kannalta tilannetta ei parantanut läntisten suurvaltojen helmikuussa 1948 keskenään lopullisesti tekemä päätös saksalaisten miehitysvyöhykkeittensä taloudellisesta yhdistämisestä, mikä myöhemmin monien vaiheiden jälkeen johti Saksan liittotasavallan syntyyn.
Onnistuttuaan – vielä tässä vaiheessa – palauttamaan Titon järjestykseen Stalin »komensi» helmikuussa 1948 Moskovaan vuoron perään Romanian ja Unkarin hallitusvaltuuskunnat. Romanian kanssa keskinäinen avunantosopimus allekirjoitettiin 4.2. ja Unkarin kanssa vastaavasti 18.2.1948. Merkillepantavaa on, että Titon aikaisemmin naapuriensa kanssa solmimista sopimuksista poiketen sekä neuvostoliittolais-romanialainen että neuvostoliittolais-unkarilainen pakti määritteli viholliseksi Yhdysvaltojen sijasta jälleen nimenomaisesti Saksan ja sen liittolaiset.
Tähdätessään otteensa lujittamiseen Balkanilla ja Titon pitämiseen ohjaksissa »imperialistien» aikeista huolestunut Stalin selvästikin pyrki samalla toisen maailmansodan aikaisiin formulointeihin palaamalla välttämään suhteiden liiallista kiristämistä länteen päin.
Toisaalta molemmissa pakteissa viholliskäsitettä väljensi lupaus antaa sotaan joutuneelle toiselle sopimuspuolelle »sotilaallista ja muuta apua kaikin käytettävissä olevin keinoin» ei ainoastaan Saksaa »vaan mitä tahansa muuta valtiota vastaan, joka välittömästi tai jollakin muulla tavalla yhtyisi Saksan hyökkäyspolitiikkaan».
Sopimus velvoitti siis osapuolet tulemaan automaattisesti toistensa avuksi sodan syttyessä. Lisäksi ne jo rauhan aikana sitoutuivat »neuvottelemaan keskenään kaikista tärkeistä kansainvälisistä kysymyksistä, jotka koskevat molempien maiden etuja» sekä yhdessä ryhtymään käytettävissään oleviin toimenpiteisiin Saksan tai siihen tavalla tai toisella liittyneiden valtioiden hyökkäyksen uhkaa vastaan.2
Tuskin oli muste ehtinyt kuivua 18.2.1948 allekirjoitetussa neuvostoliittolais-unkarilaisessa YYA-sopimuksessa, kun kauan kytenyt Tsekkoslovakian kriisi leimahti liekkiin. Kyllästyneinä Yrjö Leinon paikallisen virkaveljen, kommunistisen sisäministeri Vaclav Nosekin omavaltaiseen toimintaan Prahan hallituksen porvarillisia puolueita edustaneet ministerit jättivät 20.2.1948 presidentti Eduard Beneshille eronpyyntönsä. Varsinaisena tarkoituksena oli pakottaa valtion päämies palauttamaan sisäministeri ja hänen puolueensa järjestykseen.
Aloitteentekijöiden pettymykseksi presidentti kuitenkin epäröi ja taipui vihdoin Moskovan painostuksesta sekä kommunistien organisoimien laajojen mielenosoitusten säikähdyttämänä hyväksymään eronpyynnöt. Väestön enemmistön pysytellessä passiivisena Neuvostoliiton sotilaallista asiaanpuuttumista ei edes tarvittu. Viikkoa myöhemmin kommunistit nousivat verettömästi valtaan Beneshin antaessa hallituksen muodostamistehtävän heidän johtajalleen Klement Gottwaldille. Viimeksi mainittu muisteli sittemmin, ettei hän »voinut uskoa kaiken tapahtuvan niin helposti».3
Neljän päivän kuluttua Unkarin YYA-sopimuksen allekirjoittamisesta ja Tsekkoslovakian kriisin lähestyessä huippukohtaansa Stalin katsoi ajan tulleen saada vauhtia myös vitkasteleviin suomalaisiin. Kun heidän aloitettaan YYA-sopimuksen solmimiseksi oli selvästikin turha enää odottaa, generalissimus päätti sitomalla arvovaltansa julkisesti peliin pakottaa Helsingin lopultakin lähtemään liikkeelle. Suomen presidentin vuotta aikaisemmin antama epävirallinen lupaus puolustautumisesta alueelleen ja alueensa kautta Neuvostoliittoon suuntautuvia hyökkäyksiä vastaan ei Moskovalle enää riittänyt. Tarvittiin selvä sopimus.
Paasikivelle 22.2.1948 osoittamassaan henkilökohtaisesssa kirjeessä, jonka lähettiläs Savonenkov toimitti perille seuraavana päivänä, Stalin totesi Unkarin ja Romanian jo allekirjoittaneen Neuvostoliiton kanssa sopimukset keskinäisestä avunannosta Saksan mahdollista hyökkäystä vastaan. Edellyttäen Suomen olevan vähintään yhtä suuressa määrin kuin Unkari ja Romaniakin kiinnostunut tällaisesta paktista generalissimus ilmoitti hallituksensa näin ollen esittävän Neuvostoliiton ja Suomen välille solmittavaa »ystävyyden, yhteistyön ja keskinäisen avunannon sopimusta, joka olisi samankaltainen kuin Unkarin ja Neuvostoliiton sekä Romanian ja Neuvostoliiton välillä tehdyt sopimukset».4
Keväällä 1948 YYA-sopimuksesta käydyt neuvottelut on suomalaisessa kirjallisuudessa käyty useaan otteeseen lävitse, minkä vuoksi niiden kaikkien mutkien kiertäminen uudestaan ei ole enää tarkoituksenmukaista. Seuraavassa rajoitutaan prosessin keskeisiin piirteisiin pitäen erityisesti silmällä Paasikiven osuutta kokonaisuudessa. Oman täydennyksensä tarjoavat hiljattain käyttöön tulleet neuvostoliittolaiset lähteet.
Ottaessaan Savonenkovilta vastaan Stalinin kirjeen Suomen valtionpäämies korosti vakiintunutta käsitystään ajankohdan sopimattomuudesta maalleen. Mitään päätöksiä ei voitaisi tehdä ilman eduskuntaa, joka olisi enää koolla vain muutamia kuukausia ennen kesällä pidettäviä vaaleja. Epäilyksensä ilmaistuaan presidentti luonnollisesti lupasi vastata kirjeeseen myöhemmin.
Stalinin aloite merkitsi katkeraa yllätystä Paasikivelle, joka oli tiukasti vastustanut neuvotteluihin ryhtymistä ja tehnyt parhaansa myös maan yleisen mielipiteen panssaroimiseksi samalle kannalle. Heti Savonenkovin poistuttua Linnaan kutsuttu Enckell saikin kuulla »tavanomaisen» purkauksen:
»JKP sanoi, ettei hän enää jaksanut vaan eroaisi. Kaikki voidaan järjestää hyvin nopeasti kuten aikanaan Mannerheimin astuessa Rytin tilalle. Väitin vastaan kysymällä, miten mielipide käsittäisi eroamisen. JKP vastasi tämän olevan yhdentekevää, koska hän tahtoi toimia pelkästään maan etua ajatellen. Romanialais-unkarilaisten esikuvien kaltaista paktia hän piti mahdottomana. Sopimuksen valmistelu pitäisi antaa tehtäväksi komitealle, johon myös Ståhlbergin tulisi kuulua jäsenenä. JKP soitti KJS:lle (Ståhlbergille – T.P.) ja lupasi käydä hänen luonaan 24.2. (seuraavana päivänä) klo 11.»5
Merkillepantavaa on, että voimakkaasta pettymysreaktiostaan huolimatta presidentti jo tässä ensimmäisessä keskustelussa näki ne suuntaviivat, joita noudattaen maan poliittisen johdon tuli ryhtyä asiaa käsittelemään. Yhtäältä ei neuvotteluilta ainakaan pitkällä tähtäyksellä voitu enää välttyä ja toisaalta suomalaisten oli mahdottomaksi luonnehditun romanialais-unkarilaisen vaihtoehdon sijaan rakennettava oma positiivinen ratkaisuehdotuksensa, jota oli ryhdyttävä valmistelemaan vetäen eduskunta alun alkaen mukaan hankkeeseen.
Käytyään yhdessä Alli-rouvan kanssa – sinänså tiettyä symboliikkaa kuvastavalla tavalla – Neuvostoliiton lähetystössä puna-armeijan 30-vuotisjuhlavastaanotolla Paasikivi puoliyön lähestyessä kutsui vielä puheilleen Kekkosen. Kuten Juhani Suomi toteaa, entinen oikeusministeri asetettiin informaation saajana näin pääministerin, eduskunnan puhemiehen ja toisen ulkoministerin edelle tavalla, jota on vaikea perustella muulla kuin asianomaista kohtaan tunnetulla henkilökohtaisella luottamuksella.
»Pitkään yökaapuun» sonnustautunut presidentti luki vieraalleen ääneen Stalinin kirjeen, jonka sisältöä pohdittiin tovi. Päivällä raivon nut myrsky oli tuolloin jo laantunut. Kekkosen mielestä Paasikivi ei ollut ärtynyt mutta kylläkin »jollakin tavalla hämmentynyt». Erityisesti häntä askarrutti, millä perustein Moskova oli päätynyt ajankohdan valintaan.6
Yhtäältä Tsekkoslovakian kriisin lähestyessä parhaillaan huippuaan ja toisaalta varmistaakseen sisäpoliittisen selustansa Paasikivi päätti nyt ottaa aikalisän. Käynti Ståhlbergin luona Kulosaaressa aamupäivällä 24.2.1948 ei tuonut mukanaan ratkaisua. Entinen presidentti pysyi jyrkän torjuvalla kannallaan. Suomesta yritettiin tehdä Balkanin maata, ja siksi oli parasta kokonaan pidättyä ryhtymästä neuvotteluihin. Paasikiven tokaisuun Ståhlbergille, että tämän pitäisi nyt itse olla valtionpäämiehenä hoitamassa asiaa, tuli vastaus, jonka mukaan ajatuksen toteutuminen olisi käynyt päinsä 30 vuotta nuoremman miehen kohdalla mutta ei nyt enää.
Presidentin keskustelukumppanilleen esittämään pyyntöön liittyä – mikäli neuvotteluihin ryhdyttäisiin – niitä käyvän valtuuskunnan jäseneksi, ei tullut suoraa vastausta. Myöhemmin Ståhlberg kuitenkin antoi ymmärtää pitävänsä periaatteellisen kielteisen kantansa vuoksi mahdottomana suostua tähänkään tehtävään. Korkeintaan hän voisi olla mukana jonkinlaisena sihteerinä, mitä taas Paasikivi· kieltäytyi hyväksymästä. Olihan sentään kysymys entisestä tasavallan presidentistä!7
Paasikiven pyynnöstä Ståhlberg helmikuun lopussa 1948 muotoili neuvotteluja koskevan kielteisen kantansa myös kirjallisesti. Kokonaan hänkään ei silti sulkenut pois perääntymisvaihtoehtoa: »Lienee parasta alusta alkaen tehdä teeskentelemättä selväksi, että jos sopimukseen tulee meno, jota täytyy koettaa torjua, niin siihen ei ainakaan mennä omasta tahdosta ja vapaaehtoisesti ja sitä vastustamatta.» –Protestilinjaa Paasikivi kuitenkin piti hyödyttömänä katsoen sen vain turmelevan neuvottelujen »atmosfäärin». 8
Koko hallitukselle presidentti kertoi Stalinin kirjeestä vasta kolmen päivän kuluttua (26.2.1948), ja vuorokautta myöhemmin olivat vuorossa eduskunnan puhemiehet sekä ryhmien puheenjohtajat. Kummassakin informaatiotilaisuudessa selvästi järkyttyneet kuulijat pidättyivät puheenvuoropyynnöistä. Tämän jälkeen Stalinin viestin sisältö saatettiin myös julkisuuteen.9
Kuten ihmettelevä Ruotsin lähettiläs sittemmin raportoi, tieto ei kuitenkaan estänyt maaseutukansanedustajia lähtemästä viikonloppumatkoilleen kotiseuduilleen ja 29.2.1948 alkaneiden Salpausselän hiihtokisojen saadessa myös asiaankuuluvan osansa hallituksen jäsenten ja parlamentaarikkojen huomiosta.10
Heti hallituksen istunnon jälkeen 26.2. Enckell antoi Helsingissä käymässä olleelle lähettiläs Gripenbergille tehtäväksi informoida Ruotsin paikallista edustustoa. Englannin, USA:n ja Ranskan lähettiläiden saattamisesta tilanteen tasalle ulkoministeri huolehti henkilökohtaisesti. Enckellin Gripenbergille ilmaiseman käsityksen mukaan länsivallat oli saatava ymmärtämään, »etteivät ne saa hylätä meitä, vaan niiden täytyy tukea meitä, vaikka ja koska Venäjä haluaa eristää meidät niistä».
Lähettiläs ei salannut esimieheltään pessimistisiä odotuksiaan. Kysymys oli nyt maan rajoitetun itsenäisyyden lopun alusta. »Suomi sortuu tämän vuoden aikana.» Samaan suuntaan kävivät Gripenbergin Helsingissä tapaaman Mannerheimin ajatukset. Mitään ulospääsyä uhkaavasta katastrofista ei enää näyttänyt löytyvän. Jo ennen Stalinin kirjeen saapumista marsalkka oli Linnassa käydessään vastannut Paasikiven pyyntöön suoraan, ettei hän tiennyt, miten neuvoa presidenttiä. Täytyi vain koettaa välttää joutumista puolustusliittoa koskeviin neuvotteluihin. Esitettyään jo tammikuussa Gripenbergille epäilyksen, pääsisikö hän enää poistumaan maasta Mannerheim tunnusti nyt hänelle ryhtyneensä nopeuttamaan alun perin pääsiäispyhiksi suunniteltua lähtöään Sveitsiin. Tieto marsalkan matkasta ei suinkaan lieventänyt suomalaisten keskuudessa vallitsevaa jännitystä.11
Tavatessaan uudestaan Gripenbergin Sveitsin-matkansa varrella Tukholmassa Mannerheim toisti pessimisminsä vieläkin voimakkaammin sanoin. Suomen täydellinen bolsevisointi olisi enää vain ajan kysymys. Venäjä saattoi yksinkertaisesti ottaa maan haltuunsa ja aloittaa massakarkotukset, jotka eivät kohdistuisi vain sivistyneistöön vaan myös muihin yhteiskuntakerroksiin. Tilalle lähetettäisiin venäläistä väestöä ja suomalaiset lapset taas voitiin uudelleenkasvattaa Venäjällä.12
Gripenbergin huolehdittua ruotsalaisten informoinnista Enckell kertoi presidentin tieten Stalinin kirjeen luomasta tilanteesta suurvaltojen diplomaattiedustajille Helsingissä: Ranskan Fran ois Couletille, Britannian Oswald Scottille ja Yhdysvaltain Avra M. Warrenille. Läntisin silmin tarkasteltuna Suomi näytti nyt olevan Tsekkoslovakian jälkeen »vuorossa» siirtyä rautaesiripun taakse. Suurvalloille tuotti kuitenkin vaikeuksia löytää keinoja tuon kehityksen estämiseksi.
Keskustelukumppaneilleen ulkoministeri antoi itsestään kuvan epätoivoisena miehenä, jonka taistelutahto ja päättäväisyys olivat kaikkoamassa. Länsivallat eivät saisi antaa Stalinin eristää Suomea. Tukea ei silti löytynyt sen enempää Ranskasta kuin Britanniastakaan. Coulet ilmaisi myötätuntonsa, ja Scottin mielestä Suomi oli nyt vaarassa menettää itsenäisyytensä Britannian voimatta tehdä asialle mitään. Päinvastoin Helsingin tulisi laskea sen varaan, ettei lisäluoton myöntäminen lännestä käsin enää kävisi päinsä.
Enckelliä ei sanottavasti lohduttanut Yhdysvaltain lähettilään Warrenin välittämä ulkoministeri George Marshallin kehotus suomalaisille vedota Yhdistyneisiin Kansakuntiin, minkä jälkeen USA voisi maailmanjärjestössä käyttää heitä tukevan puheenvuoron. Muistiinpanoissaan Enckell joutuikin toteamaan Warrenin ymmärtäneen Suomen oloja »hyvin vaillinaisesti». Paasikivi summasi tilanteen: »USA ei voi meitä auttaa.»13
Ruotsin lähettiläälle Otto Johanssonille Enckell erikseen perusteli neuvotteluihin ryhtymistä sillä, että kielteinen vastaus saattoi johtaa vakaviin repressaalioihin venäläisten taholta. Tällöin he saattoivat käyttää hyväkseen rauhansopimusta, jonka eräiden artiklojen tulkintaan suomalaisten vaikutusvalta ei riittänyt. Ulkoministeri viittasi erityisesti fascististen ja neuvostovastaista propagandaa harjoittavien järjestöjen kieltämistä koskevaan 8. artiklaan. Tämän Moskova saattoi hyvinkin ulottaa koskemaan esimerkiksi poliittisia puolueita, jolloin Enckell näytti ajattelevan kommunistien jo aikaisemmin lakkautettavaksi vaatimaa kokoomuspuoluetta. Tärkeätä olisi nyt, etteivät ulkovallat asettaisi enää lisää kiviä suomalaisten kuormaan tuomitsemalla heidän menettelyään tai aiheuttamalla esimerkiksi taloudellisia vaikeuksia.14
Ankarassa paineessa toimivan Paasikiven ajatuksiin synkät ennustelut eivät voineet olla kokonaan vaikuttamatta. Saattoivatko Suomen »ainoa virheisiin syyllistymätön presidentti» Ståhlberg ja voimainsa päivinä terävänäköisenä kansainvälisen politiikan arvioijana tunnettu Mannerheim sittenkin olla oikeassa ?15 Nämä epäilyt selittävät osaltaan helmi-maaliskuun vaihteessa havaittavissa olleen presidentin mielialojen tietyn horjuvuuden. Vastuun taakka oli raskas.
Toisaalta molemmat ulkoministerit Enckell ja Svento tähdensivät epävirallisen neuvonantajan Urho Kekkosen tukemina Ståhlbergin kannan »mahdottomuutta». Stalinin ehdotuksen hylkääminen merkitsi tilaisuuden tarjoamista Moskovalle todeta Suomen kieltäytyvän torjumasta Saksan aggressiota, minkä vuoksi Neuvostoliiton täytyisi toiminnassaan tehdä vastaavat johtopäätökset.16
Kaikesta huolimatta Paasikivi päätti jatkaa linjalla, jonka mukaan neuvotteluista kieltäytyminen jäisi mahdollisuuksien ulkopuolelle. Näin hän päätyi menettelyyn, jota Osmo Jussila on osuvasti luonnehtinut »vahingon rajoittamisen strategiaksi ».17 Toiminnan suunnittelussa ei eduskuntaan kannattanut kiinnittää liikaa huomiota, koska sieltä puuttuivat »viisaat miehet». Tämä oli nähty jo 1939.
Mahdollisen paktin edellyttämät taustaselvitykset käynnistettiin nyt viipymättä sekä poliittiselta että sotilaalliselta osaltaan. Niitä tarkastamaan ryhtyi presidentin johdolla 1.3.1948 toimintansa aloittanut »aivoriihi», johon hänen lisäkseen kuuluivat pääministeri Pekkala, ulkoministerit Enckell ja Svento sekä kenraalit Aarne Sihvo, Erik Heinrichs ja Oskar Enckell.
Työryhmälle laatimissaan asiantuntijalausunnoissa tohtori K. G. Idman korosti sekä avunannon että omien joukkojen käyttämisen rajoittamista Suomen omaan valtioalueeseen. Vaarallisena hän piti myös Romanian ja Unkarin sopimuksiin kuuluvaa yleistä konsultaatiovelvoitetta.
Toisaalta Porkkalan tukikohdan ja Neuvostoliitolle sinne myönnetyn, maitse, meritse ja ilmoitse tapahtuvan kauttakulkuoikeuden vuoksi ei Suomen puolueettomuudesta Idmanin mielestä voitu puhua. Samoilla linjoilla olivat omissa asiantuntijalausunnoissaan Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Kaarlo Kaira sekä sittemmin neuvotteluvaltuuskunnan pääsihteeriksi määrätty lakitieteen tohtori Tauno Suontausta. Ensiksi mainittu tosin liitti mukaan varauksen, jossa hän huomautti, että juridisen puolueettomuuden mahdottomuudesta huolimatta voitaisiin puhua pyrkimyksestä pysytellä sotilaallisten selkkausten ulkopuolella. Suontausta taas kiinnitti erityistä huomiota Unkarin ja Romanian sopimusten mainintoihin sotilaallisen ja muun avun antamisesta viipymättä kaikin sopimusvaltion käytettävissä olevin keinoin. Ehtona ei siis ollut avun pyytäminen. Maantieteelliset rajoitukset puuttuivat niinikään, vaikka Unkarin sopimuksen avunantovelvollisuus olikin rajoitettu »Eurooppaan». 18
Sotilaille keskeisen ongelman muodosti ristiriita rauhansopimuksen armeijalle asettamien rajoitusten ja Stalinin nyt esittämän sopimustarjouksen välillä. Tuolloinhan ei tiedetty Pariisin rauhan ao. määräysten syntyneen ensi sijassa Englannin eikä suinkaan Neuvostoliiton vaatimuksesta. Lausunnossaan puolustusvoimain komentaja, kenraali Aarne Sihvo oli silti taipuvainen kiistämään rauhansopimuksen pykälien ratkaisevan merkityksen. Sodan puhjetessa ne raukeaisivat, ja silloin Suomi kyllä pystyisi omin voiminkin turvaamaan alueensa koskemattomuuden sekä estämään sen sotilaallisen hyväksikäytön neuvostovastaisiin tarkoituksiin.
Edellytyksenä kuitenkin oli maalle annettava mahdollisuus vapaasti varustautua ja kehittää puolustusvoimiaan. Lisäksi joukkojen tehokas taisteluhenki voitaisiin taata vain käyttämällä niitä pelkästään oman maan alueella itsenäisen suomalaisen johdon alaisina. Neuvostoliiton antama apu edellyttäisi sotatilaa sekä Suomen hallituksen pyyntöä. Maanpuolustushenkeä lujittaisi myös, jos Neuvostoliitto voisi palauttaa Porkkalan ja Karjalan sekä luopua sotakorvauksista. Viimeksi mainitut voitaisiin käyttää Suomen puolustuksen vahvistamiseen, mikä välillisesti palvelisi myös itäisen naapurin etua.19
Paasikiven työryhmän sotilasjäsenistä Erik Heinrichs lähti liikkeelle toiselta pohjalta. Sodan sivutessa Fennoskandiaa Neuvostoliitto joka tapauksessa lähettäisi joukkojaan Suomeen Helsingin hallituksen tahdosta kokonaan riippumatta. Voitaisiinko asiasta selvitä luovuttamalla Lappi neuvostojoukkojen käyttöön? Viimeksi mainitusta ajatuksesta Heinrichs kuitenkin pian luopui. Yksipuolista neutraliteettipolitiikkaa Suomi ei silti hänen mielestään voisi koskaan harjoittaa ilman että se provosoisi Neuvostoliiton aggressiota. »Tämä täytyy nähdä absoluuttisen varmana asiana.» Stalinin nyt ehdottama sopimus tarjoaisi Suomelle kuitenkin jonkinlaisen mahdollisuuden säädellä sotilaallista yhteistoimintaa.
Unkarin ja Romanian esimerkkien kaltainen pakti oli Heinrichsin mielestä selkeästi torjuttava. Sopimuksen tuli koskea vain sota-aikaa ja olla luonteeltaan yksipuolinen »ilman resiprositeettia» (vastavuoroisuutta – T.P.), koska molemminpuolisuus voisi johtaa suomalaisten joukkojen vaatimiseen sotatapauksessa maan rajojen ulkopuolelle. Paktin täytäntöönpanon piti edellyttää Suomen pyyntöä. Sitäpaitsi puolustusliitto ei voinut toimia, jollei maan yleinen mielipide tiedostanut yhteistä intressiä.
Heinrichsinkin mielestä rauhansopimuksen rajoitukset puolustuslaitokseen nähden tiesivät periaatteellista aseistariisuntaa. Tilanne oli absurdi suomalaisten joutuessa puolustautumaan vain vasemmalla kädellä mahdollisen liittokumppanin/asetoverin saadessa tehdä kaiken muun. Rajoitusten purku saattaisi kuitenkin tapahtua ainoastaan yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton kanssa. Vai oliko niin, etteivät Moskovaa ylipäänsä kiinnostaneet Suomen asevoimat vaan ainoastaan sen territorio, jota tarvittiin sotasuunnitelmia varten?20
Kenraalikunnan johtavana analyytikkona vankan maineen saavuttanut Heinrichs, joka Mannerheimin käskystä oli jo keväällä 1945 yksityiskohtaisesti paneutunut YYA-problematiikkaan, nousi myös Paasikiven tärkeimmäksi sotilasasiantuntijaksi. Hänen kannanottojensa rinnalla liian optimistisena pidetty Sihvon muistio jäi varjoon. Mauno Pekkalan ja Reinhold Sventon kannattama Paasikivi epäili erityisesti Sihvon edellyttämän varustautumisen toteuttamista rauhansopimuksesta riippumatta. Englantikaan ei siihen suostuisi.
Oman ongelmansa muodosti kysymys paktin avulla hankittavista korvauksista. Neuvottelujen välttämättömyyttä korostavan pääministeri Pekkalan huomautettua Suomen voivan pyrkiä vain taloudellisten helpotusten saavuttamiseen hän sai »defaitismistaan» presidentiltä tiukan ojennuksen: »Taloudelliset edut eivät vastaa niitä arvoja, joista nyt on puhe. »21
Eduskuntaryhmien harkitessa Stalinin kirjeen sisältämää ehdotusta maalaisliitto – Kekkosta ja kuutta hänen tukijaansa lukuun ottamatta – asettui kielteiselle kannalle. Neuvotteluihin ryhtyminen tulkittaisiin jo sinällään periaatteelliseksi valmiudeksi hyväksyä myös itse sopimus. Yhtä jyrkän linjan omaksuivat kokoomuksen ja edistyspuolueen eduskuntaryhmät. Sosiaalidemokraatit ja RKP taas eivät pitäneet neuvottelukutsun hylkäämistä mahdollisena, vaikka ensiksi mainitut antoivatkin ymmärtää vastustavansa sitoutumista sotilaallisiin liittoutumiin. Fagerholm laski puolueensa pääsevän vastuusta, kun Paasikivi eduskuntaryhmien kannoista riippumatta suostuisi neuvotteluihin. Tällaista taktikointia esiintyi vaalien alla todennäköisesti myös porvarillisissa puolueissa. Varauksettoman myönteisen kannan ilmaisi tietenkin SKDL.22
Presidentin edessä oleva tehtävä jakaantui näin kahteen osaan. Yhtäältä hänen täytyi koettaa taivuttaa Neuvostoliitto järjestelyyn, joka johtamatta täydelliseen liittosuhteeseen tarjoaisi Suomelle mahdollisuuden pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Toisaalta tuli saada Suomen kansa hyväksymään Neuvostoliiton turvallisuusintressit luoteisella suunnalla tyydyttävä sopimus. Näihin tavoitteisiin eivät Romanian ja Unkarin mallit sopineet.
Paasikivi otti ohjakset käsiinsä saapumalla 6.3.1948 ryhmien vastauksia tarkastavan hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokoukseen. Enckellin tällöin esittämä toteamus Suomen ehdottoman puolueettomuuden mahdottomuudesta herätti heti alkuun presidentin ärtymyksen. Idmanin ja Suontaustan viittaukset Porkkalaan palauttivat hänen mieleensä Erkon suhtautumisen Hankoon v. 1939. Kysymys ei ollut juridiikasta vaan politiikasta. Jos Espanjan alueelle putoaisi joitakin Gibraltariin tarkoitettuja pommeja, tämä ei suinkaan vielä merkinnyt Espanjan automaattista joutumista sotaan, vaan asiasta lähetettäisiin protestinootteja. Suomen puolueettomuuspolitiikkaa, jonka tuli olla omaleimaista (sui generis), ei pitänyt häiritä turhalla teoretisoinnilla. Nyt oli kysymys vastauksesta Stalinille.
Presidentin mielipiteestä nähtävästi etukäteen tietoisena Svento korosti, että Moskovaan oli lähdettävä ja tehtävä siellä oma positiivinen ehdotus. Sen perustalle rakentuvan neuvottelutuloksen hyväksyminen tai hylkääminen jäisi sitten eduskunnan päätettäväksi, vaikka kansanedustajien arvostelukykyyn ei suurestikaan käynyt luottaminen. Samalle kannalle asettui Yrjö Leino.
Parlamentissa esille tullut negativismi kuitenkin kauhistutti pääministeri Pekkalaa. Mitä jos sopimus siellä hylättäisiin? Vain SKDL:n kannanottoa voitiin pitää varauksetta positiivisena. Parasta olisi, että paktia vastustava laaja enemmistö tulisi hallitukseen vastaamaan asioista. Eino Kilven ja Lennart Heljaksen mielestä pessimismiä ei silti pitänyt liioitella. Ryhmät olivat ottaneet kantaa lähinnä Romanian ja Unkarin kaltaisia sopimuksia ajatellen. Vaalien läheisyys tuntui myös. Suomen oman esityksen tekeminen saattoi hyvinkin vaikuttaa mielipiteisiin.
Määrätietoisen kannan ottaen Paasikivi ilmoitti pysyttelevänsä helmikuun 1947 haastattelulausuntonsa mukaisissa rajoissa. Neuvotteluihin lähdettäisiin ja niissä pyrittäisiin saamaan aikaan hyväksyttävä ratkaisu, joka sitten ajettaisiin läpi eduskunnassa. Ryhmien vastauksia tarkoitushakuisesti tulkiten presidentti totesi parlamentin enemmistön olevan jo nyt neuvottelujen aloittamisen kannalla. Näin myös päätettiin.23
Valtioneuvoston virallisessa istunnossa kaksi päivää myöhemmin vain puolustusministeri Kallinen vastusti enää myönteistä vastausta keskusteluihin ryhtymiseen. Yleväsanaisessa puheenvuorossaan hän ilmoitti periaatteellisena pasifistina kieltäytyvänsä suostumasta »sotaliittoa» koskeviin neuvotteluihin. Presidentinkin mielestä puheenvuoro oli ihana »mutta ei tästä maailmasta». Pääministerin sihteerin Toivo Heikkilän muistelmien mukaan valtionpäämies olisi käyttänyt vieläkin »maanläheisempää» kieltä toteamalla »sotaministeri Kallisen» esityksen sisältäneen »paljon erinomaista ainesta, mikä kuitenkin kelpasi vain pellolle levitettäväksi». Kallisen annettua ainakin toistaiseksi periksi saatiin aikaan muodollisesti yksimielinen valtioneuvoston päätös neuvottelujen aloittamisesta. 24 ·
Keskustelupaikaksi Stalin oli kirjeessään ehdottanut joko Moskovaa tai Helsinkiä. Pyrkien mahdollisimman suuressa määrin erottautumaan Romanian tai Unkarin esimerkistä Paasikivi ja Kekkonen olivat aluksi taipuvaisia kannattamaan Suomen pääkaupunkia. RKP:n J. 0. Söderhjelm sai kuitenkin argumenteillaan presidentin muuttamaan mieltään. Neuvostoliittolaisen »korkean herran» saapuessa Helsinkiin asianomainen tuskin saattoi uhrata tarkoitukseen paria päivää enempää. »Tämä merkitsee, että neuvottelut helposti supistuvat ehtojensanelemiseen. Jos sitävastoin suomalainen delegaatio lähetetään Moskovaan, ei ainakaan ajan puute estä neuvottelemasta sekä periaatteista että yksityiskohdista». Samalle kannalle asettui hallituksen ulkoasiainvaliokunta.25
Pyydettyään luonnoksia Carl Enckelliltä, K. A. Fagerholmilta, Eirik Hornborgilta ja Urho Kekkoselta presidentti päätyi vihdoin 9.3.1948 Stalinille lähetettyyn, perustekstiltään Enckellin muotoilemaan vastauskirjeeseen, jossa Suomi ilmaisi valmiutensa keskustelujen aloittamiseen. Käyttäen selvästi selkänojanaan sosiaalidemokraatteja ja muita sopimuksen vastustajia Paasikivi pyrki rajaamaan paktia haluamallaan tavalla mainitsemalla Stalinille ryhmien esittämistä epäilyistä. Sopimus edellytti joka tapauksessa eduskunnan suostumusta.
Erik Heinrichs oli puolestaan etukäteen varoittanut presidenttiä siitä, että jo tässä vaiheessa tuli rehellisyyden nimessä tehdä Neuvostoliiton johdolle selväksi Suomen lähtevän neuvotteluihin kokonaan toiselta pohjalta kuin Romania ja Unkari. Muussa tapauksessa väärinkäsitykset saattoivat johtaa vakaviin seurauksiin.
Niinpä Paasikivi Neuvostoliiton jyrkkää reaktiota pelkäävien Enckellin ja Sventon luonnoksista poiketen liitti kirjeen tekstiin toteamuksen: »Hallitus edellyttää, että sopimuksen asiallinen sisältö tulee neuvotteluissa kaikin puolin vapaasti harkittavaksi ja päätettäväksi.»26
Mielenkiintoista on, että Pravdan julkaistessa 14.3.1948 Paasikiven kirjeen edellä siteeratun lauseen loppu »tohtoroitiin» muotoon»… tsto soderfanije budjet podvergnut vsestoronnomu obsuzdeniju i dopolneniju» ( … että sisältö tullaan alistamaan kaikinpuolisen harkinnan ja täydentämisen kohteeksi). »Vapaasti päättäminen» oli siis ennen painattamista hienotunteisesti tipautettu pois, mikä suomalaisilta ei jäänyt havaitsematta.27 Vastauskirjeessään Paasikivelle Neuvostoliiton johtaja ilmaisi hallituksensa halukkuuden käynnistää neuvottelut Suomen valtuuskunnan kanssa Moskovassa 22.3.1948.
Harkittuaan alkuvaiheessa lähtemistä henkilökohtaisesti Moskovaan keskustelemaan epävirallisesti Stalinin kanssa Paasikivi kuitenkin luopui liian riskialttiina pitämästään ajatuksesta. Mitä tapahtuisi silloin, jos sopimukseen ei päästäisi ja viimeinenkin valttikortti olisi jo pelattu? Sitäpaitsi hän halusi pitää läheistä yhteyttä ja tukeutua sekä hallitukseen että eduskuntaan, mikä ei kävisi päinsä Moskovasta käsin.
Pekkalan heikkouden tietäen presidentti ajatteli seuraavana vaihtoehtona eduskunnan puhemiehen K. A. Fagerholmin asettamista naapurimaan pääkaupunkiin matkaavan delegaation johtoon. Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunta ja asianomainen itse asettuivat kuitenkin vastahankaan. Fagerholm tähdensi kokemattomuuttaan kansainvälisissä neuvotteluissa, kun taas »sotaliittoa» vastustava puoluetoimikunta katsoi sosiaalidemokraattisen puheenjohtajan tuovan puolueelle liian paljon vastuuta sopimuksesta. Lisäksi hänet haluttiin pitää Suomessa kommunistien mahdollisesti toimeenpanemien levottomuuksien varalta, minkä kannan myös presidentti hyväksyi. Sosiaalidemokraatteja edustaisi parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Onni Peltonen.
Delegaation puheenjohtajuuden osalta presidentti joutui niin muodoin tyytymään Mauno Pekkalaan, vaikka pääministerin terveydentila teki hänen matkansa toteutumisen viimeiseen saakka epävarmaksi. Jäseninä itseoikeutettuja olivat ulkoministerit Enckell ja Svento. Kommunistien tarjoamaa Hertta Kuusista Paasikivi ei huolinut vaan asetti etusijalle hallitustoiminnan perusteella tuntemansa Yrjö Leinon, jonka puolueaseman romahtamisesta hän ei tiennyt. Sisäministeri voisi presidentin mielestä aikanaan vaikuttaa myös eduskunnassa sopimuksen hyväksymisen puolesta.
RKP:n puheenjohtajan John Österholmin Paasikivi sivuutti kylmästi ottamalla hänen tilalleen valtuuskuntaan J. 0. Söderhjelmin. Viimeksi mainittu oli Marshall-asian yhteydessä noudattamansa itsenäisen linjan ansiosta saavuttanut presidentin luottamuksen. Samoin kävi maalaisliiton kohdalla puolueen ehdokkaan Lennart Heljaksen jäädessä Paasikiven tahdosta syrjään Kekkosen tieltä. Virallisessa istunnossaan 9.3.1948 valtioneuvosto sai vain »kuunnella päältä»:
»Minä määrään ja minä en ole ottanut huomioon maalaisliiton ryhmän ehdotusta, että siitä tulisi Heljas, vaan aion nimittää Kekkosen. Samalla tavalla minä määrään Leinon SKDL:n ryhmästä.»
Sisäpoliittista selustaansa ajattelevien maalaisliittolaisten ehdotuksen kokoomuslaisen jäsenen nimittämisestä valtuuskuntaan presidentti niinikään torjui. Olihan puolue viimeiseen saakka vastustanut neuvotteluihin ryhtymistä. 28 Pekkalan johtamaan delegaatioon tulivat siis jäseniksi Carl Enckell (puolueeton), Reinhold Svento (SKDL), Yrjö Leino (SKDL), Onni Peltonen (SDP), Urho Kekkonen (maalaisliitto) ja J. O. Söderhjelm (RKP).
Matkalle valmistautuessaan delegaatio kokoontui 10.3.-18.3.1948 useita kertoja Helsingissä hioakseen taktiikkaansa. Lähtökohtana olivat tällöin Paasikiven laatimat ohjeluonnokset, joissa erityisesti korostettiin, ettei Suomi toivonut kansainoikeudellista puolueettomuutta vaan mahdollisuutta pysytellä suurvaltojen välisten selkkausten ulkopuolella. Presidentin mukaan valtuuskunnan ja asiantuntijain tuli yhdessä laatia valtuutetuille ohjeet, jotka jaettaisiin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, minkä jälkeen hallitus ja presidentti vahvistaisivat ne.
Työ oli presidentin mielestä keskitettävä merkitykseltään ratkaiseviin ensimmäiseen ja toiseen artiklaan, joiden oli vahvistettava Suomen erityinen poliittinen asema. Kyseeseen eivät saaneet tulla mitkään satelliittimääräykset vaan täysin »sui generis» sopimus.
Vaikka käydyissä laajoissa keskusteluissa, joiden yksityiskohtaista kulkua ei tässä ryhdytä enää toistamaan, olikin läsnä lukuisia kokeneita poliitikkoja ja juridisia sekä sotilaallisia asiantuntijoita, voidaan pöytäkirjojen ja muiden asiakirjojen nojalla täysin yhtyä Söderhjelmin yleisarviointiin:
»Näitä kokouksia hallitsi täysin puheenjohtaja-presidentti (Paasikivi). Hän puhui enimmäkseen kaiken aikaa, kommentoi jokaista lausumaa. Valtuutetut väittivät häntä vastaan äärimmäisen harvoin.»
Pääministeri Pekkalan panos keskusteluun taas jäi lähes olemattomaksi. Hänen rohkeuttaan tuskin kasvatti presidentin toteamus: »Sinä et näistä asioista ymmärrä yhtään mitään.» Eniten aikaa neuvotteluissa kulutti sosiaalidemokraattien Onni Peltonen vastustaessaan ylipäänsä »sotilassopimusta». Valtuuskunnan pitäisi matkustaa Moskovaan lähinnä vain selittämään, miksi sellainen ei käynyt päinsä. Jyrkimmin toiselle kannalle asettui Kekkonen korostaessaan, ettei »Peltosen eväillä» kannattanut lähteä matkalle ollenkaan.
Paasikivi liittyi mukaan painostukseen. »Jos Stalin ehdottaa neuvottelu ja sotilassopimuksesta, eivät suomalaiset voi mennä Moskovaan vain ilmoittamaan, etteivät he tahdo siitä neuvotella.» Kysymyshän oli sitäpaitsi itsestäänselvyydestä. Suomi taistelisi maahantunkeutujaa vastaan ja tekisi sen tarvittaessa Neuvostoliiton tukemana.
Jouduttuaan varta vasten presidentin henkilökohtaiseen puhutteluun Peltonen osittain perääntyi korostaen vastustaneensa nimenomaan Romanian tai Unkarin kaltaista sopimusta. Kansainvälisen oikeuden asiantuntijan Idmanin ehdotettua Kekkosen tukemana formulaa, jonka mukaan Neuvostoliitto antaisi apua vain Suomen pyynnöstä Peltonen jo myönsi tekstin näin huomattavasti paranevan.
Peltosen pettymykseksi sotilasasiantuntija Heinrichs piti puolestaan – aikaisempaa kantaansa tarkistaen – hyvin vähän todennäköisenä Neuvostoliiton suostumista siihen, että liittomekanismin toimintaansaattaminen jäisi kokonaan riippumaan Suomen hallituksen pyynnöstä. »Aloitteessa syvimpänä pyrkimyksenä on saada takeet, että sotatapauksessa otamme apua vastaan. Venäjällä täytyy olla varmuus siitä, että Suomen puolustus kestää.» Sventon ja Idmanin esitettyä niinikään epäilynsä Paasikivi kaikesta huolimatta asettui »pyynnöstä»-termiä sisäpoliittisista syistä kannattaneen Kekkosen puolelle:
»Kyllä meidän on keskusteltava siitä, mistä todella on kysymys. On parempi, ettei sopimusta saada aikaan kuin että emme ollenkaan mene neuvottelemaan. Meidän täytyy sanoa aivan selvästi, mitä Suomen edut ja sopimukset vaativat omasta puolestamme. Kyllä venäläisten kanssa voi keskustella. Sitten nähdään, kuinka pitkälle voi mennä. En voi hyväksyä bobrikoffilaisuutta, että venäläisten mieltä ei saa pahoittaa. Parasta olisi, ettei sopimusta tehdä, mutta kun vaaditaan, olemme valmiit menemään vissiin rajaan.»
Peltosen luovuttua ehdottomasta vastustusasenteestaan valtuuskunnan ohjeiksi hyväksyttiin Paasikiven neuvottelujen »pääkohtana» pitämä ja Kekkosen ehdottama toteamus:
»Elleivät Suomen omat voimat siihen ilmeisesti riitä, tulisi Neuvostoliiton Suomen pyynnöstä antaa Suomelle tarpeellista apua.»
Kysymys oli tässä yhteydessä selvästi Peltosen kannassa ilmentyvien sisäpoliittisten realiteettien tunnustamisesta. Sopimusta ei pitänyt ajaa sellaisessa muodossa, että sen hylkääjät saisivat jo heti aluksi yliotteen eduskunnassa.
Huomattava kuitenkin on, että Paasikivi yhdessä Heinrichsin kanssa muotoili myös toisen vaihtoehdon, jonka mukaan Suomen voimien osoittautuessa »ilmeisesti» riittämättömiksi hyökkäyksen torjumiseen »Neuvostoliiton tulisi yhteisymmärryksessä (harv. – T.P.) Suomen kanssa antaa Suomelle tarpeellista apua.» Tämän Paasikiven formulan valtuuskunta hyväksyi »perääntymisvaihtoehdoksi», johon turvauduttaisiin siinä tapauksessa, ettei alkuperäistä »pyynnöstä»-termiä onnistuttaisi ajamaan läpi.29
Vetäytymisellä oli silti rajansa. Ulkoministeri Enckellin viitatessa mahdollisuuteen myöntyä vuoden 1943 Tsekkoslovakian paktin kaltaiseen sopimukseen Paasikivi kimmastui: »Tsekkoslovakian sopimus ei sovi meille ollenkaan. Tämä on todellinen neuvottelu, eikä saa pelätä.» Enckellin huomautus presidentin itsensä v. 1945 tämänkaltaiselle sopimukselle antamasta kannatuksesta ei lainkaan miellyttänyt valtionpäämiestä. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun ulkoministeri piti aivan välttämättömänä arvion laatimista Neuvostoliiton pyrkimyksistä. Vastaukseksi Paasikivi tiuskaisi kyllä tietävänsä, miten Molotovia tuli käsitellä. Kritiikki ilman konkreettisia parannusehdotuksia ohjeisiin oli turhaa. 30
Sisäpoliittisten näkökohtien huomioonottamisessa Kekkonen olisi ollut valmis menemään vielä Paasikiveäkin pitemmälle ehdottaessaan valtuuskunnalle annettavien ohjeiden toimittamista myös eduskuntaryhmien käsittelyyn. Kun tämä olisi merkinnyt niiden lähes varmaa vuotamista julkisuuteen, presidentti torjui ajatuksen kiivaasti. Söderhjelmin mukaan »Paasikivi hermostui ja läksytti kaikkea ja kaikkia, moitiskeli istuvaa eduskuntaa ja vuotoja ja lopetti toteamalla, ettei hän anna ohjepapereita sen paremmin hallitukselle kuin eduskunnallekaan». Valtioneuvoston sosiaalidemokraattisten jäsenten kieltäydyttyä pasifismiaan korostavan puolustusministeri Kallisen johdolla hyväksymästä »sotaliittoa» ja saatua tukea maalaisliiton Vilhulalta Paasikivi aluksi tyrmistyi. Luonteenomaisella tavalla hän sitten pyyhkäisi arvelut sivuun toteamalla, että hänen oli henkilökohtaisesti hoidettava koko asia.31
Lopputulokseksi tuli, että parlamentin ulkoasiainvaliokuntaa, jonka kokouksiin osallistui myös valtuuskunnan jäseniä ja asiantuntijoita, informoitiin vain suullisesti antamatta käyttöön kirjallista aineistoa. Ryhmäkokouksiin asiaa ei saanut viedä. Epäilemättä olosuhteiden pakosta tapahtunut eduskunnan osittainen sivuuttaminen kiusasi Paasikiveä, mitä tunnetta ei vähentänyt Rytin vastaavanlaista sodanaikaista menettelyä tiukasti kritikoineilta kansandemokraateilta nyt saatu varaukseton tuki. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa käydyt keskustelut jäivät näissä oloissa – kuten Juhani Suomi on todennut lähinnä varaventtiiliksi kritiikille. Laajempaa kantavuutta niillä ei ollut.32
Antamatta pöytäkirjoihin tallennetun valiokunnan sanatulvan mitenkään häiritä itseään presidentti ei vaivautunut niitä koskeviin kommentteihin. Neuvotteluvaltuuskunnan kahdessa viimeisessä ennen lähtöä pidetyssä kokouksessa (17. ja 18.3.1948) siirryttiin suoraan valtuuskunnan ohjeiden viimeistelyyn, joka saatettiin nyt päätökseen.
Onni Peltonen otti tällöin vielä esille kompensaatio-ongelman mainiten erityisesti Karjalan. Kekkonen ja Söderhjelmkään eivät pitäneet aluekysymyksen esilleottoa täysin mahdottomana, vaikka korostivatkin asian arkaluontoisuutta. Paasikivi puolestaan kiisti tilanteen vertailukelpoisuuden Viipurin läänin palauttamiseen v. 1811, koska tuolloin ei ollut kyse ulkopolitiikasta vaan aluejärjestelystä saman valtakunnan sisällä. Sotakorvausten käsittely saattoi osoittautua helpommaksi.
Leinon mielestä sopimus muodostuisi sitä raskaammaksi, mitä enemmän siihen kytkettäisiin muita asioita. Tämä koski myös sotakorvauksia. Rajoista taas Stalin ja Molotov olivat useaan otteeseen maininneet, ettei niiden muuttaminen tullut kysymykseen. »Venäläiset voivat luulla, että jankutamme.»
Uskoen yhä Leinon nauttivan Neuvostoliiton luottamusta Paasikivi kiirehti summaamaan:
»Keskustelu päättynyt. Emme voi ryhtyä kaupantekoon, koska se kallistaa hintaa. Voi ottaa sotakorvauksen esille, kun neuvottelut on viety satamaan. Jää valtuuskunnan harkittavaksi, millä tavalla ja missä yhteydessä.»
Voidaan ajatella, että Kremlin aikeista toistaiseksi tietämätön presidentti ei tässä vaiheessa halunnut sitoa käsiään aluekysymyksen esilleotolla. Jos vastapuolen vaatimukset sopimusneuvotteluissa menisivät kovin pitkälle, silloin kompensaatio-objektiksi tulisi valita pikemminkin niiden vähentäminen.
Erikseen päätettiin nimetä Moskovaan lähtevän delegaation sotilasasiantuntijaksi kenraali Heinrichs, vaikka hän menneisyyteensä mahdollisesti liittyviin »rasitteisiin» viitaten pyysikin vapautusta tehtävästä. Paasikiven mielestä tämä ei tullut kysymykseenkään. Kenraalia tarvittiin ehdottomasti Moskovassa. Heinrichsin kieltäydyttyä jyrkästi lähtemästä yksin hänen matkakumppanikseen päätettiin valita puolustusvoimain komentaja Sihvo. Jatkokehitystä ajatellen pantakoon merkille, että tällä kannalla olivat sekä Paasikivi että Leino.
Kun sitten seuraavana päivänä saatiin kuulla Sihvon joutuneen kohonneen verenpaineen vuoksi sairaalaan ja hänen sijaisekseen kaavaillun kenraali K. A. Tapolan pyytäneen vapautusta sillä perusteella, että hän keväällä 1941 oli Heinrichsin mukana käynyt neuvotteluja Saksassa, valittiin delegaation toiseksi sotilasasiantuntijaksi yleisesikunnan vt. päällikkö, kenraali Väinö Oinonen.
Neuvotteluohjeiden lisäksi presidentin johtama valtuuskunta laati Helsingissä myös sopimusluonnoksen, jonka keskeiset artiklat 1. ja 2. kuuluivat ensi sijassa Paasikiven ja Heinrichsin muotoilemina seuraavasti:
»1. artikla
Siinä tapauksessa, että Saksa tai sen liittolainen hyökkää Suomea tai Suomen alueen kautta Neuvostoliittoa vastaan, Suomi tulee itsenäisyytensä velvoitusten mukaisesti kaikin tavoin puolustamaan alueensa loukkaamattomuutta ja vastustamaan hyökkäystä omalla maa-, meri- ja ilma-alueellaan.
Jos Suomen omat voimat tällöin ilmeisesti eivät riitä hyökkäyksen torjumiseen, Neuvostoliitto antaa Suomen pyynnöstä Suomelle sen tarvitsemaa apua.
2. artikla
Korkeat sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1. artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu.»
Muut kuusi artiklaa, joita ei tässä toisteta, tulivat lopulliseen sopimukseen lähes sellaisinaan Paasikiven ehdotuksen mukaisesti ilman että niistä Moskovassa (paktin voimassaoloaikaa lukuun ottamatta) juuri lainkaan keskusteltiin. Sopimuksen johdantoon, joka muuten saisi olla »miten sakeata (ts. fraasipitoista – T.P.) tahansa», tuli presidentin mielestä sisällyttää Suomen pyrkimys pysytellä kansainvälisten ristiriitojen ulkopuolella.
Muuten Paasikivi evästi valtuuskuntaa esiintymään Moskovassa lujasti ja määrätietoisesti.
»Otan lukuun sen mahdollisuuden, että neuvottelut raukeavat. En voi mennä yli vissin rajan tuli mitä tuli. Sen tähden on avonaisesti esitettävä Suomen näkökanta. Ei liian ympyriäisesti vaan selvästi niinkuin asia on. En näe, missä suhteessa voimme ohjeista poiketa. Pakotuksella emme voi viedä isänmaata turmioon.»
Ulospäin valtuuskunnan oli esiinnyttävä yhtenäisenä eikä eriseuraisuutta saanut ilmaantua. Tarvittaessa tuli pyytää Helsingistä lisäohjeita. Valitettavasti ei alustavia keskusteluja voitu käydä diplomaattikanavia hyväksikäyttäen, koska »mahdottomien lähettiläiden» Savonenkovin ja Sundströmin kapasiteetti ei tähän riittänyt.33
Valtuuskunnan hyväksymät neuvotteluohjeet (sopimusluonnos pidettiin salaisena) tuotiin vielä samana päivänä, 18.3.1948, presidentinesittelyyn valtioneuvostossa, jossa sosiaalidemokraattiset ministerit Yrjö Kallisen johdolla jälleen nousivat kapinaan »sotaliiton» solmimista vastaan. Samalle kannalle asettuivat maalaisliittolaiset hallituksen jäsenet, minkä tuloksena delegaation ohjeet hyväksyttiin vain äärimmäisen niukalla enemmistöllä 9-8.
Istunnon jälkeen Paasikivi pyysi Leinoa jäämään vielä hetkeksi, missä yhteydessä hän pyysi tätä viestittämään venäläisille nyt hyväksyttyjen ohjeiden merkitsevän suomalaisille äärimmäistä rajaa, jonka yli ei voitaisi mennä. Leinon varoittaessa yliarvioimasta hänen vaikutusvaltaansa sisäministerin puolueaseman romahduksesta edelleenkin tietämätön presidentti vakuutti: »Sinä tapaat Moskovassa Kuusisen, jolla on huomattava asema siellä.» Ennuste ei tietenkään toteutunut.34
Sairaalassa korvatulehdustaan potevaan Mauno Pekkalaan Paasikivi ei ottanut lainkaan yhteyttä. Havaittuaan jo valtuuskunnan aikaisemmissa kokouksissa pääministerin passiivisuuden ja heikon perehtymisen asioihin presidentti oli avoimesti ilmaissut halveksuntansa. Sen sijaan Enckell ja Svento saivat kumpikin valtionpäämieheltä kehotuksen osoittaa Moskovassa lujuutta. Neuvottelijain asema oli nyt kokonaan toinen kuin v. 1939. Tällä kertaa pystyttiin tarjoamaan asiallinen ehdotus, joka vastasi venäläisten ilmoittamaa tarkoitusta. Luottamatta silti liiemmälti molempiin vanhoihin herroihin hän kehotti myös erikseen luokseen kutsumaansa luottomiestään Heinrichsiä seuraamaan Moskovassa valppaasti asiain menoa ja ottamaan aktiivisesti osaa neuvotteluihin.35
Presidentin luokse eri aikoina kutsutut Kekkonen ja Söderhjelm saivat niinikään kuulla pitkän esitelmän Pekkalan ja Enckellin fyysisestä heikkoudesta sekä viimeksi mainitun venäläisiä kohtaan tuntemasta pelosta. Nuorina ja voimakkaina Kekkosen sekä Söderhjelmin oli oltava varuillaan sekä pidettävä huolta, etteivät neuvottelut Moskovassa kääntyneet onnettomaan suuntaan. Näin asianomaiset tavallaan saivat myös vastuun harteilleen valtuuskunnan virallisesta johdosta riippumatta.
Luonnehtiessaan Söderhjelmille keskustelujaan Ståhlbergin kanssa Paasikivi valitti tämän näkevän asiasta vain yhden puolen, kun taas hän itse havaitsi niin monia. Ohjeisiin ei enää sisältynyt oleellista tinkimisvaraa. Ehkä kaikki kuitenkin sujuisi, »jos ei pelkää». Söderhjelm puolestaan uskoi eduskunnan kyllä hyväksyvän sopimuksen, mikäli se saataisiin Moskovassa lävitse nyt ajatellussa muodossa. Keskustelumuistiinpanonsa hän päätti: »Kun arpa nyt oli heitetty, oli Paasikivi käytökseltään iloinen, rauhallinen ja päättäväinen. Ensimmäisen kerran näin hänen todella ylenevän.»36
Suomen valtionjohdon perinnäiseen tapaan valtuuskunnan saamat ohjeet saatettiin myös Ruotsin hallituksen tietoon. Välittäjänä toimi ulkoministeri Enckell.37
Delegaation valmistautuessa seuraavana päivänä lähtöön Helsingin rautatieasemalle kotiin jäävä presidentti laati päiväkirjaansa välitilinpäätöksen:
»Olen nyt pitänyt erityisen kotiopetuksen kaikkien muiden valtuuskunnan jäsenten kanssa kuin Peltosen (ja M. Pekkalan). Olen erikseen puhunut Kekkosen, Sventon ja Söderhjelmin kanssa. Olen tehnyt kaiken, minkä olen voinut. Saa nähdä, miten neuvottelut menevät. On todella surkeaa, että Enckell on niin heikko. Hän on terveenäkin aina ollut heikko, mutta nyt hänen fyysilliset voimansa ovat menneet niin paljon alaspäin.»38
