Sopimus syntyy
Tsekkoslovakian kaappaus helmi-maaliskuussa 1948 johti onnistumisestaan huolimatta Neuvostoliiton kannalta maailmanpoliittisesti epäedullisiin seurauksiin. Lännessä operaatiota ei niinkään nähty viimeisenä täydennyksenä Stalinin valtapiirin sovjetisoimisessa vaan pikemminkin ensi askeleena sen laajentamisessa länteen.
Washingtonissa Neuvostoliiton ekspansioon kohdistuneen pelon vahvistuminen poisti kongressissa viimeisetkin esteet Marshall-ohjelman lopullisen hyväksymisen tieltä. Jo käynnistetyt suunnitelmat USA:n, Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeiden yhdistämiseksi Saksassa saivat lisää vauhtia. Niinikään Trumanin administraatio alkoi entistä vakavammin harkita Bevinin aikaisempaa ehdotusta siitä, että USA:n tulisi taloudellisen avun lisäksi varmistaa läntisen Euroopan vapaus myös sotilaallisin keinoin. Suomen tapahtumat näyttivät näissä oloissa vain vahvistavan kuvaa Stalinin ekspansiopyrkimyksistä.
Englannin, Ranskan ja Benelux-maiden 17.3.1948 allekirjoittama ns. Brysselin sopimus ei enää kohdistunut vain Saksaa vastaan. Vihollisena pidettäisiin sen sijaan mitä tahansa liiton jäsenmaata vastaan sotatoimiin ryhtynyttä valtiota. Käytännössä tällä tarkoitettiin lähinnä Neuvostoliittoa. Brysselin neuvotteluissa mukana olleen brittiläisvakooja Donald Macleanin ansiosta Moskova pääsi saman tien selville näin tapahtuneesta lännen voimien kokoamisesta. Välittömänä seurauksena oli Stalinin ryhtyminen yhtenäisyyden nimissä kurinpalautukseen omassa leirissään. Titolle 18.3.1948 lähetettyihin jyrkkiin, Balkanin-politiikkaa koskeviin ohjeisiin tuli Belgradista muutamaa päivää myöhemmin uhmakas vastaus, joka tiesi julkisuudelta tosin vielä toistaiseksi varjeltua välirikkoa. 1 Pekkalan valtuuskunnan matkan aattona Neuvostoliiton päähuomio oli siten selvästi kohdistunut integroituvan Länsi-Euroopan ja Saksan lisäksi Balkanin vaikeaan problematiikkaan. Pikainen sovintoratkaisu Suomen kanssa tuli entistä tärkeämmäksi.
Pohjois-Eurooppa ei Kremlin kannalta muutenkaan ollut vailla ongelmia. Viikon vaihteessa 5.-8.3.1948 Norjan ulkoministeriö sai edustustoiltaan Varsovassa, Helsingissä ja Moskovassa huhunomaisia tietoja, joiden mukaan Suomen »selvittämisen» jälkeen Neuvostoliitto esittäisi pohjoisimmalle rajanaapurilleen Norjalle samansuuntaisen YYA-sopimuksen solmimista.2
Epämääräisyydestään huolimatta viestit tekivät Tsekkoslovakian ja Suomen tapahtumien aiheuttaman hermostuneisuuden sävyttämässä Oslossa voimakkaan vaikutuksen. Huhtikuun 9. päivä 1940 (Saksan yllätyshyökkäys) ei enää saisi toistua, tällä kertaa itäisen aggression muodossa. Norjan hallituksen piirissä muodostetun 4-henkisen »kriisikabinetin» johdolla pantiin toimeen »hiljainen mobilisaatio» vahvistamalla erityisesti Ruijaan sijoitettuja joukkoja. Lisäksi suurkäräjät lisäsivät pikavauhtia 200 miljoonan Nkr:n puolustusbudjettia sadalla miljoonalla.3
Ulkoministeri Halvard Lange puolestaan otti viipymättä yhteyttä Britannian ja USA:n Oslossa toimiviin lähettiläisiin ilmoittaen Norjan joka tapauksessa torjuvan Neuvostoliiton paktiehdotuksen, mikäli sellainen tehtäisiin. Kysymys oli lähinnä vain siitä, millaista apua voitaisiin lännestä käsin odottaa kielteistä vastausta todennäköisesti seuraavaa painostusta tai suoranaista sotilaallista hyökkäystä vastaan.
Saman kysymyksen Lange esitti Pariisissa 15.3.1948 Marshall-apua koskeneessa konferenssissa tapaamalleen englantilaiselle virkaveljelleen Ernest Bevinille. Britannian ulkoministeri korosti tällöin Norjan erilaista tilannetta Suomeen verrattuna. Helsingille oli vaikea antaa neuvoja, koska niiden taakse ei pystytty asettamaan voimaa. Pitkine Atlanttiin rajoittuvine rannikkoineen Norjan asema oli kuitenkin kokonaan toinen, minkä vuoksi Neuvostoliiton mahdollinen paktitarjous tuli epäröimättä torjua.
»Erittäin luottamuksellisesti» Bevin ilmaisi »vanhalle ystävälleen» Langelle ryhtyneensä jo toimenpiteisiin Yhdysvaltain tuen hankkimiseksi Englannin, Ranskan ja Benelux-maiden liitolle. Lisäksi oli pystytettävä Huippuvuorilta Gibraltariin ja Azoreille ulottuva atlanttinen turvajärjestelmä. Sen jäseninä voisivat olla, mitä Bevin ei tosin vielä maininnut Langelle, USA, Britannia, Kanada, Irlanti, Norja, Tanska, Portugali ja Ranska. Vastaavanlainen liitto tulisi perustaa myös Välimeren alueelle.
Norjasta kantautuneet hätääntyneet viestit sopivat hyvin USA:n tuen varmistamiseen pyrkivän Bevinin kuvioon. Washingtonin State Departmentille lähettämässään laajassa muistiossa Lontoon Foreign Office luonnehti Pohjois-Euroopan tilannetta pessimistiseen sävyyn. Kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin tuli siksi ryhtyä Norjan antautumisen (defection) estämiseksi, koska muutoin olisi tuloksena venäläisten ilmestyminen Atlantin rannikolle ja koko Skandinavian järjestelmän romahtaminen. Tämä taas muodostaisi pahan ennakkotapauksen mille tahansa yritykselle estää »Venäjän häikäilemätön tunkeutuminen Länsi-Eurooppaan».
Vaikka amerikkalais-brittiläis-kanadalaiset alustavat neuvottelut laajapohjaisen sotilassopimuksen aikaansaamisesta käynnistettiinkin jo maaliskuun loppupuolella 1948, voidaan silti yhtyä teeman erikoistuntijaan Geir Lundestadiin siinä, ettei perusteettomuudessaan pian ohimennyt Norjan »kriisi» luonut Atlantin turvallisuusjärjestelmää. Sen sijaan se kyllä vahvisti vieläkin lopullista sotilaallista sitoutumista epäröineen Washingtonin käsitystä Brysselin sopimuksen riittämättömyydestä Länsi-Euroopan suojaamiseen. Mukaan tarvittiin myös muita maita, missä yhteydessä Yhdysvaltoja ja Englantia luonnollisesti eniten kiinnostivat Atlantin rannikkovaltiot. NATO:n syntymiseen oli kuitenkin vielä pitkä matka.4
Voidaan myös lisätä, ettei Neuvostoliitossa tuossa vaiheessa 0948) ollut suunnitteilla mitään paktia Norjan kanssa. Asiaa oli tosin – mitään päätöksiä tekemättä – harkittu ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina, mutta Oslon hallituksen torjuttua v. 1947 Neuvostoliiton ehdotuksen Huippuvuorten yhteisestä puolustuksesta Moskovassa katsottiin Norjan kuuluvan jo »lännen leiriin». 5
Huomattava kuitenkin on, kuten Jukka Nevakivi on todennut, että Donald Maclean informoi Moskovaa myös maaliskuussa 1948 käydyistä brittiläis-amerikkalais-kanadalaisista NATO-neuvotteluista, joiden alkuvaiheessa ei Suomeakaan suljettu pois järjestön potentiaalisena jäsenenä. 6 Missä määrin tämä vaikutti Stalinin joustavuuteen YYA-neuvotteluissa, pysyy toistaiseksi avoimena kysymyksenä.
Mielipidekehitys USA:n poliittisen johdon taholla näkyi presidentti Trumanin 17.3.1948 pitämässä puheessa, jossa hän korosti Marshall-avun merkitystä Euroopalle. Taloudellinen tuki ei silti riittänyt. Tuon maanosan vapaiden kansojen itsepuolustustahdon ylläpitämiseen tarvittiin myös amerikkalaisten sotilaallista panosta, mikä edellytti USA:ssa toisen maailmansodan jälkeen lakkautetun yleisen asevelvollisuuden ottamista uudelleen käyttöön.
Presidentin mukaan Euroopan kriisi johtui siitä, että Neuvostoliiton toimenpiteiden seurauksena monet maanosan kansakunnista olivat menettäneet itsenäisyytensä ja demokraattisen luonteensa. Erityisesti Truman mainitsi tässä yhteydessä »Tsekkoslovakian tasavallan traagisen kuoleman» sekä Kreikkaan ja Italiaan kohdistuvan uhan. Pohjoisessa taas Neuvostoliitto oli alkanut painostaa Suomea, mikä merkitsi vaaraa (hazard) koko Skandinavian niemimaalle.7 Mitään suoranaisia lupauksia USA:n sotilaallisesta tuesta Brysselin paktille ei presidentti kuitenkaan antanut.
Paasikiven reaktio Trumanin puheeseen ja erityisesti siihen sisältyneeseen mainintaan Suomesta oli positiivinen. Enckellille hän totesi Yhdysvaltain presidentin esiintymisen saattavan muuttaa Neuvostoliiton asennetta juuri ennen neuvottelujen alkamista. »Kenties se vaikuttaa, että venäläiset eivät halua kiristää meitä.»8
Todellisuudessa Moskova oli Suomen suunnalla hyvissä ajoin valmistautunut peräytymään. »Terveydellisistä syistä» Helsingin-lähettilään paikalta eronnut A. N. Abramov, joka hyväkuntoisena oli ryhtynyt hoitamaan Neuvostoliiton ulkoministeriön Skandinavian maita käsittelevän 5:nnen osaston päällikön virkaa, puuttui jo 23.2.1948 aktiivisesti Suomen tilanteeseen.
Saatuaan etukäteen tietää suunnitellusta, Paasikiveä voimakkaasti kritikoivasta lehtiartikkelista Abramov suositteli sen julkaisemisen estämistä. Ennenaikainen neuvostopropaganda voitiin SKDL:n taholla tulkita signaaliksi Paasikiven vastaiseen hyökkäykseen, mikä »tässä vaiheessa haittaisi etujamme». Olihan presidentti Suomessa ainoa henkilö, joka kykenisi takaamaan sopimuksen läpimenon maassaan. Vasemmistolainen, häntä arvosteleva kampanja saattoi Tsekkoslovakian tapahtumisen taustaa vasten luoda vaarallisen vaikutelman. Kuka pystyisi ennustamaan Paasikiven reaktion?
Sitäpaitsi kampanja herättäisi Abramovin mielestä epäedullista huomiota Skandinavian ja USA:n lehdistössä. Vyšinski ja Molotov hyväksyivät ennusteen. Olihan ulkoministeri Bevin tammikuun lopussa julkisessa puheessaan vaatinut Euroopan voimien kokoamista Neuvostoliittoa vastaan. Näissä oloissa, kuten Korobotskin aivan oikein on korostanut, vihoviimeinen asia Moskovan ulkoministeriön toivelistalla oli Suomen kysymyksen »kansainvälistäminen». Talvisodan kokemukset olivat vielä elävinä Stalinin ja Molotovin mielessä. Paasikiven vastainen kampanja pysäytettiin, ennenkuin se pääsi edes alkuun.9
Paasikiven 9.3.1948 lähettämä vastaus Stalinin kirjeeseen ei jättänyt sijaa epäilyksille tulevien neuvottelujen vaikeudesta. Itse asiassa Kreml tiesi tästä etukäteen. Jo 7.3.1948 Savonenkov oli toimittanut Moskovaan »hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäseneltä» (todennäköisesti Leinolta) saamansa »paketin» Paasikiven työryhmässä maaliskuun alkupäivinä käsiteltyjä asiakirjoja, niiden joukossa juristien ja sotilaiden asiantuntijalausunnot. Näistä kävi vakuuttavasti selville suomalaisten hyväksyvän vain rajoitetun sopimuksen, joka suuresti poikkeaisi Romanian ja Unkarin kanssa vastikään solmituista pakteista.
YYA-sopimuksen välitöntä valmistelua koskevan Neuvostoliiton ulkoministeriön arkistoaineiston läpikäynti Moskovassa ei ole antanut minulle aihetta – eräitä vähäisiä täydennyksiä lukuun ottamatta modifioida kuvaa, jonka Korobotskin on tästä vaiheesta jo aikaisemmin hahmottanut.
Paasikiven kirjeen ja Savonenkovin toimittaman materiaalin pohjalla Stalin joutui periaatteessa valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä. Oliko ryhdyttävä painostamaan entistä lujemmin Paasikiveä riskeeraamalla samalla neuvottelujen ajautuminen karille, vai tuliko myönnytyksiä tehden varmistaa paktin keskeisen sisällön läpimeno Suomessa? Stalin valitsi jälkimmäisen alternatiivin.
Näin jouduttiin siihen paradoksaaliseen tilanteeseen, että epälojaalin äärivasemmiston toimesta tapahtunut materiaalin vuodattaminen Neuvostoliiton tietoon loppujen lopuksi hyödytti Suomea. Nähtyään salaa etukäteen vastustajan kortit Stalin vakuuttui Paasikiven edessä olevan ongelman todellisuudesta. Epäedullinen pakti ei menisi Suomen eduskunnassa läpi. Samalla asiakirjat osoittivat Helsingin tekevän päätöksensä itsenäisesti ilman lännen »yllytystä». Radikaaleihin painostuskeinoihin, kuten esimerkiksi aseelliseen interventioon, turvautumisen Kreml saattoi tässä vaiheessa jättää sivuun.
Moskovan poliittisen johdon mielipidekehitys on seurattavissa sikäläisessä ulkoministeriössä Molotovia varten laadituista salaisista muistioista. Analysoidessaan jo 8.3.1948 vastikään haltuun saatuja suomalaisten dokumentteja Abramov kiinnitti erityistä huomiota eroihin yhtäältä niiden sekä toisaalta Romanian ja Unkarin kanssa solmittujen sopimusten välillä. Niihin kuuluivat maininta Suomen halusta pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella, mahdollisten vihollisten rajoittaminen yhdessä Saksan kanssa Suomen alueelle hyökkääviin valtioihin, »kaikkia kansainvälisiä ongelmia» koskevan konsultaatiomääräyksen poisjättäminen jne.
Itse asiassa »Unkarin malli» oli tässä vaiheessa jo kaikessa hiljaisuudessa jäämässä syrjään. Vyšinskille osoittamassaan päiväämättömässä muistiossa Abramov sen sijaan vertasi suomalaisten kaavailuja Tsekkoslovakian kanssa v.1943 solmittuun paktiin, vaikka tuokaan esimerkki tuskin Helsingille kelpaisi. Mahdollisuuksia yhteisen pohjan löytämiseen oli kuitenkin näkyvissä.
Molotoville 19.3.1948 (vuorokautta ennen Suomen valtuuskunnan lähtöä Moskovaan) laatimassaan muistiossa Abramov kiinnitti erityistä huomiota kenraali Heinrichsin asiantuntijalausuntoon, jonka mukaan Neuvostoliitto rajojensa läheisyydessä tapahtuvien vihamielisten toimenpiteiden yhteydessä saattoi sekaantua Suomen puolustukseen ilman Helsingin hallituksen pyyntöä ja suostumusta. ,Niinikään hän pitää mahdottomana Suomen puolueettomuutta sodan aikana,, (alleviivaus Molotovin – T.P.) perustellen kantaansa Neuvostoliitolle Porkkalaan myönnetyllä kauttakulkuoikeudella. Vaikka kaikki Paasikiven asiantuntijat torjuvatkin Romanian tai Unkarin esimerkin, he toisaalta otaksuvat, ,,ettei Suomi voinut säilyttää puolueettomuuttaan Neuvostoliiton vastaisen sodan syttyessä» (alleviivaus Molotovin).10 – Sotilassopimusta ajatellen on Stalinin ja Molotovin näkökulmasta erityisen luottamusta herättävää tietenkin ollut suomalaisten kenraalien asettuminen tälle kannalle.
Lähettäessään 20.3.1948 Molotovin hyväksyttäväksi Suomen kanssa tehtävää sopimusta koskevan luonnoksen varaulkoministeri Valerian Zorin muotoili tehtäviksi myönnytyksiksi paktin rajoittamisen Suomen alueeseen sekä Neuvostoliiton luoteisrajaan (Itämeri ja Barentsin meri mukaan luettuina). Konsultaatiovelvollisuus kansainvälisissä kysymyksissä supistettaisiin niinikään kummankin osapuolen intressejä koskeviin kysymyksiin. Tämä ehdotus pitäisi Zorinin mielestä hyväksyä keskustelujen pohjaksi, ennenkuin suomalaiset ehtisivät esittää omansa.
Kaksi päivää myöhemmin (22.3.1948) Zorin esitteli Molotoville neuvostovaltuuskuntaa varten laatimansa ohjeet, jotka tulisi alistaa Stalinin hyväksyttäviksi. Selvästi noudattaen Molotovin viitteitä Zorin pehmensi vielä nytkin tekstiään. Pohjaksi voitaisiin ottaa suomalaisten ehdotus, mikä merkitsisi 1. artiklan rajoittamista vain Suomen alueeseen jättämällä pois Neuvostoliiton luoteisrajaa, Itämerta sekä Barentsin merta koskevat maininnat. Artiklan 2 edellyttämät konsultaatiot rajoittuisivat pelkästään »hyökkäysuhan torjumiseen». Sopimuksen voimassaoloaika supistettaisiin suomalaisten toivomuksen mukaisesti kymmeneen vuoteen vastoin Romanian ja Unkarin paktien edellyttämää kahtakymmentä vuotta.11
Vaikka Stalinin suostumuksesta ei toistaiseksi ole löytynyt asiakirjalähdettä, Molotovin valtuuskunnan menettely tuonnempana tarkasteltavissa Moskovan neuvotteluissa osoittaa selvästi generalissimuksen antaneen ohjeille hyväksymisensä.
Suomen valtuuskunnan kokoontuessa Helsingin rautatieasemalla illalla 20.3.1948 havaittiin muodollisen johtajan puuttuvan joukosta. Sairaala Mehiläisessä korvatulehdustaan poteva pääministeri Mauno Pekkala oli kieltäytynyt lähtemästä mukaan. Diplomaattista sairautta epäilevälle Kremlille kysymys liittyi yhtäältä arvovaltaan; olivathan Bukarestista ja Budapestista aikanaan saapuneet Moskovaan sekä valtion että puolueen päämiehet. Jo aikaisemmin kieltäytyneen presidentti Paasikiven lisäksi näytti nyt myös pääministeri pysyttelevän kotimaassa. Toisaalta Stalin ja Molotov muistivat lähivuosilta Pekkalan taipuvaisuuden, minkä vuoksi hänen jäämistään pois valtuuskunnan johdosta ei tältäkään kannalta katsoen voitu pitää suotavana.
Delegaation mukaan liittynyt lähettiläs Savonenkov valittikin jo junassa ulkoministeri Enckellille pääministerin poissaoloa. Tyytymättömyyden merkit alkoivat pian näkyä. Odottelusta huolimatta rajalle ei ilmaantunut Neuvostoliiton ulkoministeriön protokollaosaston edustajaa, ja vastaanotto niin hyvin Leningradin kuin päätepisteen, Moskovankin rautatieasemalla (Molotov puuttui) osoittautui Enckellin mielestä poikkeuksellisen viileäksi.12
Heti päästyään 22.3.1948 perille ja majoituttuaan vanhaan tuttuun Ostrovskij pereulokin vierastaloon valtuuskunta ryhtyi toimenpiteisiin Pekkalan »pakottamiseksi» liittymään joukkoon. Enckellin ja Sventon käydessä Sundströmin saattamana vielä samana päivänä kymmenen minuuttia kestäneellä kohteliaisuuskäynnillä Molotovin luona suomalaiset selittivät lääkärin jyrkästi kieltäneen pääministeriä matkustamasta penisilliinikuurin ollessa kesken. Neuvostoliiton ulkoministeri huomautti tähän Moskovastakin löytyvän päteviä lääkäreitä. Suomalaisten asia olisi tietysti päättää, aloitettaisiinko neuvottelut heti, vai jäätäisiinkö odottamaan valtuuskunnan puheenjohtajaa. Enckellin ja Sventon mielestä jälkimmäinen vaihtoehto olisi parempi. Helsinkiin sähkötettäisiin vielä saapumismahdollisuuksia koskeva tiedustelu Pekkalalle, jota noutamaan neuvosto-osapuoli myöhemmin päätti lähettää erikoislentokoneen.
Muuten vierailu sujui lähinnä vitsailun merkeissä Molotovin tiedustellessa, mikä olisi oikea venäjänkielinen vastine termille »Suomen hallitus». Olisiko se »finskoje pravitelstvo» vaiko »finljandskoje pravitelstvo»? Svento totesi ensiksimainitun vaihtoehdon oikeaksi mutta lisäsi ruotsalaisten suosivan jälkimmäistä. Kompailua jatkaen hän viittasi oikealla puolellaan istuvaan Enckelliin: »Vot pravyi sved» (Kas tässä oikeistoruotsalainen) ja sen jälkeen vasemmalle sivulleen sijoittuneeseen Sundströmiin: »Vot levyi sved» (Kas tässä vasemmistoruotsalainen). Molotovin myhäillessä Enckellin tulleen paljastetuksi viimeksi mainittu katsoi tarpeelliseksi ryhtyä luonnehtimaan itseään jo lukuisiin hallituskokoonpanoihin osallistuneeksi, puolueettomaksi ammattiministeriksi. 13
Pekkalaa odottavan valtuuskunnan mieliala oli hermostunut, mitä tunnetta ei suinkaan lieventänyt aamulla 23.3. saatu tieto Bulgarian delegaation vastikään Neuvostoliiton kanssa allekirjoittamasta Romanian mallin mukaisesta sopimuksesta. Kun pelättävissä oli, että Molotov lataisi myös suomalaisille heti aluksi pöytään vastaavan tekstin, Kekkonen ja Söderhjelm ryhtyivät Paasikiven ohjeet muistaen laatimaan omaa ehdotusta, jotta se olisi valmiina pääministerin tullessa ja tarpeen vaatiessa heti esitettävissä vasta-argumenttina.
Presidentin luottomiesten kiire perustui selvästikin – kuten Juhani Suomi on huomauttanut – siihen, että luonnos saataisiin valmiiksi, ennenkuin äärivasemmiston edustajat pääsisivät pääministerin arvovaltaan nojaten vesittämään tekstiä.
Maaliskuun 24. päivänä Mauno Pekkala vihdoin saapui varta vasten Helsinkiin häntä noutamaan lähetetyllä neuvostoliittolaisella erikoiskoneella Vnukovon lentokentälle yhdessä lääkärinsä, tri Gräsbeckin kanssa. Nyt saatiin lopulta kokea aikaisemmin poisjäänyt suuren tyylin seremonia lippuineen, kunniakomppanioineen, kansallislauluineen jne. Molotovin johtamassa arvovaltaisessa vastaanottoseurueessa nähtiin mm. varaulkoministerit Vyšinski ja Zorin, diplomaattikunnan edustajia jne.
Pekkalalla ei ollut mukanaan uusia ohjeita Paasikiven toistettua hänelle entisten pysyvän tinkimättä voimassa. Moskovassa pääministeri kuitenkin Leinon ja Sundströmin tahtoon alistuen ryhtyi »luistelemaan» presidentin ohjeista. Niistä oli poistettava kohdat, joissa puhuttiin Suomen halukkuudesta pysyä kansainvälisten ristiriitojen ulkopuolella sekä maan aseman erilaisuudesta Romaniaan ja Unkariin verrattuna. Maininta Suomen hallituksen suostumuksesta sotilassopimukseen, vaikka sellaista ei pidettykään välttämättömänä, tuli jälkimmäiseltä osaltaan niinikään poistaa.
Heinrichsin tukemat Kekkonen ja Söderhjelm vastustivat kuitenkin parhaansa mukaan kansandemokraatteja pitäen kiinni presidentin ohjeista. Lähdettäessä 25.3.1948 ensimmäiseen yhteiskokoukseen Kremliin suomalaiset eivät vielä siten olleet päässeet keskenään yksimielisyyteen.14 Asetelma oli tilanteesta tietämättömille, mutta nöyryyttään osoittamaan pyrkiville kansandemokraateille sikäli paradoksaalinen, että neuvosto-osapuoli oli todellisuudessa tuolloin jo luopunut Romanian tai Unkarin mallista.
Valtuuskuntien ensimmäisessä tapaamisessa Molotov aluksi vielä kokeili vieraiden pulssia viittaamalla Stalinin kirjeen mukaisesti Romanian ja Unkarin pakteihin mahdollisen sopimuksen pohjana. Avaus kirvoitti Sundströmin nopean kuiskauksen vierustoverilleen Söderhjelmille: »Niin, siinä se on.» (Ruotsalaiselle kollegalleen Moskovassa Rolf Sohlmanille Sundström oli jo 22.3.1948 ennustanut Suomen joutuvan allekirjoittamaan samanlaisen paktin kuin Romania ja Unkarikin.)15 Neuvostoliiton ulkoministeri kuitenkin jatkoi maansa v.1943 Tsekkoslovakian kanssa solmiman sopimuksen saattavan myös käydä lähtökohdaksi. Mitä mieltä Suomen valtuuskunta oli asiasta?
Pekkalan muiden valtuuskunnan jäsenten kuullen Molotoville esittämä vastaus pysytteli Paasikiven ohjeiden puitteissa. Suomen kannalta jo aikaisemminkin esillä ollut Tsekkoslovakian pakti vaikutti sopivammalta, mutta tietysti tarjolla oli myös muita mahdollisuuksia ryhdyttäessä laatimaan sopimusta. Tässä yhteydessä pääministeri viittasi presidentin Stalinille osoittamassa kirjeessä mainittuihin Suomen kansan ja eduskunnan keskuudessa vallitseviin mielialoihin.
Puoli tuntia kestäneessä keskustelussa16 Molotov alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti ilmaisi vihdoin valmiutensa ryhtyä asian käsittelyyn myös suomalaisen luonnoksen pohjalta, mikäli sellainen olisi saatavilla. Enckellin lipsahduksen, jolla hän oli johtaa keskustelun takaisin Tsekkoslovakian malliin, Molotov hienovaraisesti oikaisi. Tuo asia ei ainakaan toistaiseksi ollut ajankohtainen. Kokouksen päätteeksi sovittiin suomalaisten jättävän seuraavana päivänä kirjallisesti oman ehdotuksensa.
Pekkalan valtuuskunta oli näin saanut poistettua päiväjärjestyksestä Unkarin ja Tsekkoslovakian mallit, vaikka menestys sinällään ei ollutkaan delegaation omaa ansiota. Kuten olemme nähneet, neuvottelujen kulku noudatti uskollisesti Stalinin ja Molotovin ennakkoskenaariota, joka taas rakentui suhteellisen realistiseen yleisarvioon luoteisen naapurimaan kokonaistilanteesta.
Rohkaistunut Suomen delegaatio saattoi nyt ryhtyä viimeistelemään jo Helsingissä laadittua sopimusluonnostaan. Muutokset jäivät pieniksi. Oleellisin niistä koski 1. artiklaan sisältynyttä mainintaa avunannon tapahtumisesta »Suomen pyynnöstä», mikä päätettiin jättää pois. Se korvattaisiin jo Paasikiven ohjeisiin sisältyneellä kakkosvaihtoehdolla, jonka mukaan apua annettaisiin »yhteisymmärryksessä Suomen kanssa».
Menettelyn syynä oli halu varmistaa oman ehdotuksen saaminen keskustelun pohjaksi ja samalla lopullisesti torjua Unkarin ja Tsekkoslovakian mallit. Kun kirjallisessa esityksessä ei voitu esittää ohjeiden sallimia vaihtoehtoja, oli nyt pelattava »varman päälle» menemällä mahdollisimman pitkälle Neuvostoliittoa vastaan. Paasikiven pidettyä jo ennen matkaa molempia vaihtoehtoja mahdollisina delegaatio tyytyi nyt vain informoimaan häntä tiedustelematta enää presidentin mielipidettä. 17
Vielä samana päivänä (26.3.1948) Pekkala lähti ainakin ei-kansandemokraattisten delegaation jäsenten tietämättä salaa Molotovin puheille. Menettelyään hän perusteli Neuvostoliiton ulkoministerille sillä, että Suomen valtuuskunnan kirjavan kokoonpanon vuoksi hän (Pekkala) ei virallisissa neuvotteluissa voinut avoimesti luonnehtia todellista tilannetta. Suuren ja pienen maan välisissä suhteissa ei jälkimmäisen taholla kuitenkaan saanut esiintyä minkäänlaisia diplomaattisia salaisuuksia tai juonia.
Niinpä Pekkala nyt selosti valtuuskunnan sisäisiä keskusteluja, joissa erityisesti Peltonen oli osoittanut oppositiohenkeä jääden lopulta yksin kannattamaan Paasikiven ykkösvaihtoehtoa »Suomen pyynnöstä» tapahtuvasta avunannosta. Tämä taas ei Pekkalan mielestä käynyt alkuunkaan päinsä, koska maassa saattoi syntyä hallitus, joka kieltäytyisi pyytämästä apua. Yrittäen päästä vastuusta pääministeri korosti Neuvostoliitolle pian jätettävän suomalaisten sopimusluonnoksen perustuvan presidentin tiukkoihin ohjeisiin. Niitä ei voitu sivuuttaa.
Molotov puolestaan huomautti suopeasti, ettei Stalinin kirjeen osoittaminen aikanaan Pekkalan sijasta Paasikivelle merkinnyt mitään epäluottamusta pääministeriä kohtaan. Kysymys oli vain siitä, että neuvostohallitus tiesi Suomen valtiosäännön antavan ulkoasioita koskevan päätösvallan presidentille.
Marxilaista itsekritiikkiä soveltaen pääministeri ilmoitti nyt pitävänsä tätä aivan oikeana toimenpiteenä, koska hän itse ei ollut onnistunut viemään asiaa positiiviseen ratkaisuun. Pekkala kertoi samalla yrittäneensä jo ennen generalissimus Stalinin kirjeen saapumista taivuttaa Paasikiveä tekemään aloitteen sopimuksen solmimiseksi. Joka kerta presidentti oli luvannut mutta kuitenkin aina siirtänyt asian tuonnemmaksi.
Vastaisuudessa Pekkala toivoi saavansa luottamuksellista ennakkoinformaatiota Neuvostoliiton muutosehdotuksista suomalaisten lähitulevaisuudessa jättämään luonnokseen, jotta hän voisi sitten asiaankuuluvalla tavalla muokata omaa valtuuskuntaansa. Neuvostoliiton ulkoministerille tämä ei kuitenkaan ollut ongelma Stalinin annettua samana päivänä neuvostovaltuuskunnalle lopulliset ohjeet hyväksyä Suomen ehdotus neuvottelujen pohjaksi. Sen sijaan Molotovia huolestutti sopimuksen läpimeno naapurimaan eduskunnassa. Pekkalan mielestä asia kyllä onnistuisi, mutta vasta kovan taistelun jälkeen.18
Suomen pääministeri jatkoi näin presidentin ja oman valtuuskuntansa enemmistön selän takana samaa epälojaalia kaksoispeliä, jota hän oli soveltanut Pariisin rauhankonferenssin ajoista saakka. Ihmetellä ei kuitenkaan tarvitse, että Molotov oli jo menettänyt luottamuksensa hänen lupauksiinsa.
Suomalaisten sopimusluonnos toimitettiin Kremliin vielä samana iltana, joten se voitiin ottaa tarkasteltavaksi valtuuskuntien toisessa yhteiskokouksessa seuraavana päivänä (27.3.1948). Tilaisuuden aluksi Pekkala esitti Suontaustan laatiman, Suomen ehdotusta perustelevan laajan lausunnon. Tulkkauksen epäonnistumisen vuoksi se kuitenkin jäi täysin hyödyttömäksi ja aiheutti pikemminkin sekaannusta. Kuten neuvostoliittolainen pöytäkirja osoittaa, Enckell puuttui nyt useaan otteeseen keskusteluun auttaen ja aikoen tulkkia.
Ymmärtämisvaikeuksistaan huolimatta Molotov ilmoitti delegaationsa luopuvan oman ehdotuksen tekemisestä ja hyväksyvän keskustelun pohjaksi suomalaisten edellisenä päivänä jättämän kirjallisen luonnoksen. Sen artiklat 3-7 hän oli valmis hyväksymään sellaisenaan, minkä vuoksi ne voitiin siirtää syrjään lopullista sopimusta varten.
Sen sijaan sotilaallisten artiklojen 1-2 osalta Molotov esitti pitkälle menevät vastaehdotukset. Heiluttaen kädessään Paasikiven haastattelun sisältävää SNS-lehden numeroa hän ehdotti 1. artiklaan sanamuotoa, jonka mukaan Suomi tulisi taistelemaan paktissa määriteltyä hyökkäystä vastaan sopimuksen mukaiset velvollisuutensa täyttäen »yhdessä Neuvostoliiton kanssa». Tällöin viimeksi mainittu osapuoli antaisi »sopimuksen mukaisesti Suomelle välttämätöntä apua».
Molotovin 2. artiklaa koskeva ehdotus merkitsi tosin tinkimistä Kremlin aikaisemmissa sopimuksissa soveltamasta yleisestä konsultaatiovelvollisuudesta mutta meni silti varsin pitkälle.
»Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä tarkoituksessa poistaa edellisessä kohdassa edellytetyn hyökkäyksen uhka.»
Hankkien vielä hiukan tinkimisvaraa Neuvostoliitto ehdotti paktin voimassaoloajaksi 20 vuotta.19
Valtuuskunnan seuraavana päivänä presidentille lähettämää selontekoa Kekkonen täydensi henkilökohtaisella kirjeellä, jossa hän totesi sinänsä korrektisti ja suopeasti esiintyneen Molotovin tekemät muutosehdotukset »varsin huomattaviksi». Vaatiessaan hyökkäystä torjuttavaksi »yhdessä Neuvostoliiton kanssa» hän hylkäsi porrastuksen Suomen taistelemisesta ensin omin voimin ja turvautumisesta vasta toissijaisesti Neuvostoliiton apuun. Kremlin ehdotuksen mukaan avunanto alkaisi siis automaattisesti heti Suomen jouduttua hyökkäyksen kohteeksi.
Vaikka yleinen konsultaatiovelvollisuus oli jätetty pois, täytyi Molotovin toista artiklaa silti yhä pitää pelottavan avarana ja tulkinnanvaraisena. Mitä merkitsi hyökkäysuhan poistaminen? Valtuuskunta harkitsisi seuraavana päivänä korjausehdotuksia Molotovin artikloihin.20
Helsingissä Paasikivi ryhtyi viipymättä luonnostelemaan paperille muutosvaihtoehtoja mutta katsoi kuitenkin parhaaksi kehottaa delegaatiota lähettämään konkreettisen ehdotuksen, minkä jälkeen hän vasta ottaisi kantaa.21
Moskovassa suomalaisten taktiikkaan paneutui ensimmäisenä Erik Heinrichs, joka liitti pikakommenttinsa jo Kekkosen 28.3.1948 Paasikivelle osoittamaan kirjeeseen. Kenraalin mukaan Suomi ei voinut hyväksyä ajatusta, että se vieraan valtakunnan kanssa tekemällään sopimuksella sitoutuisi puolustamaan omaa isänmaataan. Suomi saattoi kyllä juhlallisesti ilmoittaa puolustavansa koskemattomuuttaan, kun taas sitoumus voi koskea vain yhteistoiminnan periaatetta ja suoritustapaa.
»Neuvostoliiton asia on sitoutua antamaan meille apua. Esitetty (Molotovin – T.P.) sanonta edellyttää, että Suomen puolustus eo ipso olisi Neuvostoliiton asia, johon myötävaikutamme. Tähän emme voi mennä. Voimasuhteista riippumatta Suomi on isäntänä, Venäjä avustajana.»22
Myöhemmin Heinrichs vielä korosti valtuuskunnalle, ettei sopimukseen saanut sisältyä vivahdustakaan maanpuolustuksesta servituuttina. Tällaisena se muodostuisi hyvin vastenmieliseksi – ei ainoastaan hyväksymisvaiheessa – vaan myös reserviläisten keskuudessa, mikä vaikuttaisi suoranaisesti sodankäyntiin. Toisin sanoen velvollisuus oli itsenäisyyden sanelema, kun taas yhteistoiminta ja sen muodot perustuivat sopimukseen. Muistaa myös täytyi, että paktia tultaisiin maailmalla ja erityisesti Skandinaviassa tutkimaan suurennuslasilla.23
Seuraavana yönä (28.3.-29.3.1948) Heinrichs hahmotteli ajatuksensa paperille lausunnon ja konkreettisen vastaehdotuksen muodossa. Viimeksi mainitussa hän lähinnä sanajärjestysmuutoksin muokkasi Molotovin 1. artiklan tekstiä niin, että Suomen puolustautumisvelvoitteen ensisijaisuus korostui. Yhteistoimintakohtaan hän esitti muotoilua »Neuvostoliiton avustamana ja yhdessä sen kanssa». Avunanto edellytti neuvotteluja. Toisen artiklan sanamuotoa Heinrichs ehdotti täsmennettäväksi siten, että hyökkäyksen uhan tuli koskea nimenomaan Suomen aluetta.24
Paasikiven luottamusmieskolmikon (Kekkonen, Söderhjelm ja Heinrichs) kokoontuessa varhain aamulla 29.3.1948 molemmat juristitohtorit hyväksyivät kenraalin luonnoksen. Vahvistaakseen asemiaan he taivuttelivat myös kenraali Oinosen luopumaan omasta lausunnosta ja tukemaan kollegaansa. Iltapäivällä 29.3.1948 pidetyssä valtuuskunnan kokouksessa Kekkonen ja Söderhjelm ajoivat sitten läpi – kansandemokraattien vastarinnasta huolimatta – molempien sotilasasiantuntijoiden kutsumisen kuultavaksi. Tällöin Heinrichs luki laatimansa muistion ja täydensi sitä suullisesti Söderhjelmin mukaan »loistavasti muotoillen ja aivan vakuuttavasti». Oinonen yhtyi.25
Jyrkkää oppositioasennetta odottaneille kansandemokraateille kenraalin maltillisuus merkitsi yllätystä, jota ei omien vaihtoehtoisten muotoilujen puuttuessa osattu ryhtyä vastustamaan. Varmuuden vuoksi ja pyrkien jo ennakolta estämään sen, että Molotov ehdotuksensa liiallisesta »sormeilusta» loukkaantuneena palaisi jo hylättyihin vaihtoehtoihin, Kekkonen ja Söderhjelm vielä lähensivät Heinrichsin tekstiä Molotovin versioon, johon tehtävät muutokset tuli rajoittaa mahdollisimman vähiin.
Itse asiassa molemmat juristitohtorit tyytyivät kolmeen tarkistukseen. 1. artiklan 1. momentti jäisi venäläisten muotoilemaan asuun lukuunottamatta Heinrichsin ehdottamaa sanojen »yhdessä Neuvostoliiton kanssa» korvaamista sanoilla »Neuvostoliiton avustamana ja yhdessä sen kanssa». Näin siis heikennettiin kenraalin korostamaa Suomen puolustautumisvelvoitteen ensisijaisuutta. Toisessa momentissa Neuvostoliiton ehdotuksen loppuun lisättiin sanat »jonka toteuttamisesta sopimuspuolet neuvottelevat keskenään». Toinen artikla olisi kokonaan venäläisten ehdotuksen mukainen lukuunottamatta sen loppuun liitettäviä sanoja »Suomen alueella».
Luonnoksen tultua hyväksytyksi valtuuskunnassa se lähetettiin vielä samana päivänä, 29.3.1948 presidentti Paasikivelle, joka Heinrichsin pyynnöstä sai tietoonsa myös kenraalin alkuperäisen muotoilun.26
Käytyään useita, neuvostoliittolaisen osapuolen tahdosta ehdottoman luottamuksellisia keskusteluja MGB-kontaktinsa S. G. Lapinin kanssa Kekkonen vakuuttui vastapuolen valmiudesta hyväksyä valtuuskunnan ehdotuksen mukainen sopimus. »Voisin itsekkäästi sanoa, että kun Neuvostoliitto hyväksyi Suomen ehdotuksen 1. ja 2. art. kohdalla, ne oli valmisteltu jo Lapinin kanssa», hän kirjoitti myöhemmin omiin muistiinpanoihinsa. Söderhjelmiä Kekkonen kuitenkin informoi.27
Painopiste siirtyi nyt Helsinkiin. Paasikiven mielestä Heinrichsin ehdotus oli »parempi, selvempi ja arvokkaampi» kuin valtuuskunnan sen pohjalta laatima, Molotovin tekstiä enemmän huomioonottava versio. Kokonaan hän ei silti tahtonut viimeksimainittuakaan tyrmätä. Porrastus Suomen taistelun ja Neuvostoliiton avun välillä täytyi presidentin mielestä 1. artiklassa kuitenkin säilyttää. Siksi oli nimenomaisesti todettava Suomen puolustautuvan tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa.28
Presidentin 30.3.1948 järjestämässä neuvottelussa puhemies Fagerholm katsoi, ettei eduskunta hyväksyisi Pekkalan valtuuskunnan ehdottamaa 1. artiklaa. Sanojen »tarpeen vaatiessa» lisääminen saattoi ehkä auttaa asiaa. 2. artikla oli Fagerholmin mielestä niinikään »paha». Ryhdyttäessä sen edellyttämiin neuvotteluihin kotikommunistit hyväksyisivät ilman muuta venäläisten ehdotukset ja väittäisivät niitä koskevien huomautusten tekijöitä sopimuksen sabotoijiksi. Välttämättömänä pidettiin, että presidentti informoisi tilanteesta eduskuntaryhmien puheenjohtajia.29
Vaikka Paasikivi henkilökohtaisesti asettikin etusijalle Heinrichsin tekstin, hän ajoi silti 31.3.1948 valtioneuvostossa lävitse sopimusluonnoksen 1. ja 2. artiklan Pekkalan valtuuskunnan esittämässä muodossa täydennettynä haluamallaan lisäyksellä »tarpeen vaatiessa».30
Tilanne kuitenkin muuttui vielä samana iltana. Paasikiven kiireellisesti pyytämissä lausunnoissaan kaikki eduskuntaryhmät – kansandemokraatteja ja RKP:ta lukuunottamatta – kieltäytyivät jo ennen Pekkalan delegaation lähtöä omaksumansa linjan mukaisesti hyväksymästä »sotilasliiton» solmimista. Epäluuloisuutta ei vähentänyt vuotoja pelkäävän presidentin taholta saatu perin niukka informaatio Moskovan neuvottelujen sisällöstä.
Moitittuaan aikanaan ankarasti Risto Rytiä ja sodanaikaisia hallituksia eduskunnan syrjäyttämisestä liian vähäisen tiedottamisen muodossa Hertta Kuusinen katsoi tällä kertaa Paasikiven menettelyn aivan oikeaksi ja valtiosäännön mukaiseksi. Enempää ei ryhmien mielipidettä tullut enää kysellä, koska tietojen vuotaminen julkisuuteen johtaisi valtakunnan ikävään välikäteen. Tosin Neuvostoliiton kannanotot olisi pitänyt hyväksyä sellaisinaan tekemättä mitään turhia vastaehdotuksia.31
Paasikivi muutti nyt jälleen mieltään. Sopimus ei nähtävästi menisi läpi parlamentissa ainakaan Pekkalan valtuuskunnan ehdottamassa muodossa. Tässä tilanteessa tuli kahdesta pahasta valita pienempi. Neuvottelujen oli parempi antaa raueta Moskovassa kuin tarjota eduskunnalle tilaisuus hylätä esitys. Ainakin pitäisi tekstiä muuttaa niin paljon, että SDP voisi sen hyväksyä.
Presidentin epäilyksiä, jotka hän toi esiin valtioneuvoston istunnossa 1.4.1948, lujittivat ministerit Eino Kilpi ja Vihtori Vesterinen huomauttamalla suurten puolueiden (sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton) vain väijyvän toisiaan kesän eduskuntavaaleja ajatellen. Kumpaakaan ei erikseen saataisi sopimuksen taakse. Paasikivi puolestaan korosti valansa mukaista velvoitustaan valvoa maan etua. Hän ei voinut tehdä sen vastaista sopimusta.32
Kremlissä Helsingin viivyttely herätti epäilyjä, mikä taas huolestutti Pekkalan valtuuskuntaa. Neuvotteluille siihen saakka luonteenomaisen hyvän ilmapiirin säilyttämiseksi asiassa täytyisi päästä eteenpäin, etenkin kun pohjapaperi oli suomalaisten itsensä laatima. Enckell luokitteli Paasikiven kääntymisen uudelleen eduskuntaryhmien puoleen »suureksi virheeksi». Ignoroituaan jo ennen delegaation matkaa näiden kannanotot presidentin olisi pitänyt ymmärtää saavansa nytkin kysymyksiinsä entiset vastaukset. Tuloksena oli vain valtionpäämiehen hermostuminen ja epätietoisuus jatkotoimenpiteiden suunnasta.33
Odotuspäivinä vallinnutta levotonta mielialaa kuvastaa myös Enckellin keskustelu 28.3.1948 Ostrovskij pereulokilla vierailleen Ruotsin lähettilään Rolf Sohlmanin kanssa. Ulkoministeri huomautti tosin noudattavansa vanhaa traditiota antamalla luottamuksellista tietoa Ruotsille ennen muita valtioita. Kremlissä käydyt neuvottelut koskivat yhteistä puolustusta Suomen alueella. Yksityiskohdista voitaisiin kuitenkin puhua vasta uusien ohjeiden saavuttua Helsingistä.
Sen sijaan Enckell moitti ankarin sanoin Ruotsin lehdistön »pessimististä ja vastuutonta» tapaa kirjoitella alkaneista arkaluontoisista neuvotteluista. Kylmän harkinnan edistämisen sijasta läntisen naapurimaan tiedotusvälineet olivat luoneet hysteerisen ilmapiirin, jonka vallitessa mitä epäuskottavimmatkin uutiset hyväksyttiin ilman muuta.
Enckellin mielestä kirjoittelu riisti suomalaisilta heidän ainoan aseensa. Kun apua ei mistään ollut saatavissa, Helsingin viimeiseksi tueksi jäi venäläisten kohtuuttomien vaatimusten nostattama vastavaikutus Skandinavian ja muun maailman mielipiteessä. Sensaatiokirjoittelulla sen sijaan lukijat totutettaisiin vain ajatukseen Suomen aseman toivottomuudesta, mitä venäläiset käyttäisivät hyväkseen.
Kriittistä suhtautumistaan läntisen lehdistön sensaatiokirjoitteluun Enckell ei salannut myöskään Molotovin cocktailkutsuilla 31.3.1948 tapaamaltaan varaulkoministeri Zorinilta. Ruotsin ja Norjan lähettiläiden liityttyä seuraan Zorin katsoi aiheelliseksi huumorin varjolla kehottaa Suomen ulkoministeriä rauhoittamaan pohjoismaisia ystäviään.
Sohlmanin esittämää kutsua lounaalle, johon osallistuisivat myös Norjan ja Tanskan lähettiläät, Enckell ei Zorinin puolivakavasta vinkistä huolimatta uskaltanut noudattaa peläten venäläisten tulkitsevan tilaisuuden Suomen yhteistyöksi Skandinavian kanssa. Sen sijaan ulkoministeri pyysi valtuuskuntansa jäsentä J. O. Söderhjelmiä salaa informoimaan Ruotsin lähetystöä neuvottelujen kulusta, minkä tehtävän asianomainen myös täytti kaihtamatta liioin saapumista skandinaavisten lähetystöpäälliköiden lounaalle.34
Suomalaisten tietämättä Sohlman oli jo ennen neuvottelujen alkua tehnyt heille vastapalveluksen. Hyvissä ajoin hän oli huomauttanut Zorinille, että tämän mainitsema »neuvostovastainen hysteria» Ruotsissa rauhoittuisi viipymättä, jos Suomen ja Neuvostoliiton väliset keskustelut saataisiin onnelliseen päätökseen. Ruotsin hallitus noudatti päättäväisesti puolueettomuuslinjaansa liittymättä mihinkään blokkiin. Tätä politiikkaa taas voitaisiin joko helpottaa tai vaikeuttaa Pohjois-Euroopassa tapahtuvalla kehityksellä. Toisin sanoen Zorinille tehtiin näin selväksi Suomen tilanteen vaikuttavan Ruotsin poliittiseen orientoitumiseen. Zorin myönsikin nyt länsituulten puhaltavan voimakkaammin Norjassa.35
Tukholma ei silti jättänyt asiaa Moskovan-lähettiläänsä varaan ulkoministeri Östen Undenin korostaessa Aleksandra Kollontain seuraajalle lähettiläs Ilja Tšernyšoville Ruotsin yleisen mielipiteen suurta kiinnostusta siihen, ettei suomalaisia painostettaisi sopimukseen, jonka he katsoisivat heikentävän maansa riippumattomuutta. Neuvostolähettiläälle ei tietenkään kerrottu Gripenbergin ilmoittaneen väärinkäsitysten välttämiseksi jo helmikuussa Undenille Suomen hallituksen antavan suuren arvon Ruotsin pysyttelylle länsiblokin ulkopuolella, koska vastakkaisessa tapauksessa Neuvostoliiton painostus Suomea vastaan voimistuisi.36
Sohlmanin esittäessä Moskovassa suomalaiselle kollegalleen Cay Sundströmille vastaavia näkökohtia hän sai kuunnella luonnehdinnan Stalinin jalomielisyydestä tämän tarjotessa Helsingille samankaltaista paktia kuin Bukarestille ja Budapestillekin. Valitettavasti vain Suomen taantumukselliset tendenssit, joista Sundström kertoi varoittaneensa myös venäläisiä, olivat jatkuvasti kasvamassa. Muuten lähettiläs vakuutti ruotsalaiskollegalleen, ettei hän neuvostoviranomaisten kanssa käymissään keskusteluissa ollut sanallakaan puuttunut sopimusasiaan. Suomen yleinen mielipide taas asennoitui Sundströmin mielestä ulkoasioihin siinä määrin naiivisti ja tunnepohjaisesti, ettei siitä tarvinnut välittää.
Puuttumatta mahdollisen paktin tarkoituksenmukaisuuteen tai sen sisältöön Sohlman toisti hallituksensa pitävän tärkeänä Suomen kansan enemmistön hyväksymää sopimusta Pohjois-Euroopan tilanteen vakauttajana. Näkemys oli saatettu myös venäläisten tietoon. Samalla ruotsalaisdiplomaatti katsoi vielä tarpeelliseksi luonnehtia äärivasemmistolaiselle kollegalleen kansan mielipiteen merkitystä demokraattisessa maassa. – Tämän keskustelun jälkeen Sohlman arvioikin itsensä ainoaksi Moskovan diplomaattikunnan edustajaksi, joka oli yrittänyt puhua venäläisille suomalaisten puolesta.37
Paasikiven tuskaillessa Helsingissä eduskuntaryhmien vastarinnan aiheuttaman tilanteen vuoksi mielialat Pekkalan valtuuskunnankin taholla alkoivat kiristyä. Jotakin täytyisi Molotoville ilmoittaa. Kekkosen tiedustellessa puhelimitse 1.4.1948 Paasikiveltä Helsingin vastauksen aikataulua presidentti oli »äkäinen kuin mikä». Kunniansa kuulivat nyt niin hyvin »arvostelukyvytön» valtuuskunta kuin sen laatima tekstiehdotuskin.
Kaikesta huolimatta Paasikivi valitti, ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa voisi neuvotella, ja pyysi siksi Kekkosta sekä jotakin toista valtuuskunnan jäsentä palaamaan Helsinkiin. Delegaation sisäisissä keskusteluissa Kekkosen matkakumppaniksi valikoitui Söderhjelm.38
Kekkosen mukana Svento lähetti Moskovasta Paasikivelle henkilökohtaisen kirjeen:
»Rohkenen antaa Sinulle sen neuvon, ettet ota liian vakavalta kannalta kaiken sen(!), mitä eduskunnan taholta sanotaan. Minä tunnen ne herrat lähes 30 vuotta ja tiedän, että niitä täytyy johtaa, eikä kysyä neuvoja. Ei tyhmä järkeviä neuvoja voi antaa.»39
Moskovasta saapuneiden kahden valtuutetun presidentinlinnassa 2.4.1948 Paasikiven ja hänen »esikuntansa,; (Fagerholm, Vesterinen, Takki, Sihvo, Oskar Enckell ja Idman) kanssa käymät keskustelut on Juhani Suomi tarkoin selvittänyt, minkä vuoksi niiden yksityiskohtien toistaminen ei tässä ole enää tarpeellista. Fagerholmin ja Vesterisen todettua puolueidensa kieltäytyvän hyväksymästä sopimusta neuvottelukunnan esittämässä muodossa oli ilmeistä, ettei pakti tässä muodossaan menisi eduskunnassa läpi.
Keskeisimpänä erimielisyyden aiheena oli kysymys siitä, voitaisiinko suomalaisia joukkoja käyttää maan rajojen ulkopuolella. Kekkonen ja Söderhjelm katsoivat tällaisen kiellon »sotilaalliseksi hölynpölyksi», koska taistelun puhjettua operaatiot eivät voineet noudatella poliittisia rajoja. Paasikivi asettui »esikuntansa» puolelle molempia tohtoreita vastaan, ja keskustelu ajautui umpikujaan. Kokous keskeytettiin nyt päivällistauon ajaksi.
Sen kuluessa valtionpäämies otti erikseen vastaan Moskovan-matkalaiset. Vastuun painama ja väsynyt presidentti menetti tällöin kokonaan malttinsa purkaen raivoaan Kekkoseen ja Söderhjelmiin, jotka yhdessä muun delegaation kanssa olivat luistaneet hänen alkuperäisistä ohjeistaan. »Pehmeydessään» he olivat »kavaltamassa isänmaan». Eikö heitä ollut vannotettu pitämään Pekkala ja kumppanit järjestyksessä? Valtuutettujen tuli muistaa olevansa Moskovassa Suomen eikä Neuvostoliiton edustajina. Kekkosen päiväkirjan mukaan »ukko ( joka vielä kaksi päivää aikaisemmin oli pääosin hyväksynyt valtuuskunnan version – T.P.) huusi kuin perseisiin ammuttu karhu».40
Kekkonen ja Söderhjelm taas tietenkin lähtivät siitä, että liian pitkälle ulottuvilla vaatimuksilla, jotka ylittivät Lapinin kanssa kaavaillut rajat, Suomi vaarantaisi Moskovassa jo saavutetut arvokkaat tulokset ja kääntäisi kehityksen entistä pahempaan suuntaan.
Tilannetta ei helpottanut kiirehtivän Pekkalan puhelinsoitto Moskovasta. Presidentin taholta vastikään perinpohjin nujuutetuksi tullut Kekkonen ilmoitti tällöin Söderhjelmille olevansa »niin saatanan vihainen», ettei voinut puhua puhelimessa. Kekkosen kehotuksesta luuriin tarttunut Söderhjelm luonnehti Pekkalalle tilannetta »pirulliseksi». Pääministeri pelästyi: »Ai, ai. Sitten on kai parasta, että jäätte sinne vielä päiväksi.»41 Kun puhelu luonnollisesti kuunneltiin MGB:ssa, asianomainen raportti on saattanut osaltaan vahvistaa sopimukseen pyrkivän Kremlin kompromissivalmiutta.
Loppuun uupuneen presidentin vetäydyttyä yöpuulle keskustelua jatkettiin myöhään iltaan lopullisten päätösten jäädessä seuraavaan aamuun, jolloin Paasikivi tuli jälleen mukaan. Linjan koveneminen näkyi siinä, että 1. artikla palautettiin nyt Heinrichsin muotoilemaan asuun. Samalla kenraalin versiota täydennettiin määräyksellä puolustautumisen tapahtumisesta »Suomen rajojen sisäpuolella» ja »tarpeen vaatiessa» Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa.
Lainausmerkkeihin sijoitettuja sanoja Kekkonen ja Söderhjelm vastustivat vielä nytkin pitkään uskomatta venäläisten hyväksyvän niitä. Jouduttuaan antamaan periksi Paasikivelle he saivat aikanaan myös Moskovassa havaita linjansa turhan pessimistiseksi.
Artiklan 3. momentissa apu määriteltiin niinikään »tarpeen vaatimaksi» ja siitä tuli erikseen sopia. Toisen artiklan konsultaatiot koskisivat »sotilaallisia» toimenpiteitä »hyökkäyksen» – ei siis sen uhan – torjumiseksi.42
Vielä samana päivänä presidentin ohjeluonnoksesta keskusteltiin valtioneuvostossa, minkä jälkeen asia tuli saman tien virallisesti päätettäväksi presidentinesittelyssä. SDP:n Uuno Takki ehdotti tällöin, ettei uusia ohjeita annettaisi, ja sai taakseen sosiaalidemokraattisista ja maalaisliittolaisista ministereistä koostuvan selvän enemmistön. Juuri päättyneissä neuvotteluissa laaditun ehdotuksen esitteli kolmen SKDL:n ministerin tukema ruotsalaisten Törngren.
Läsnä olleen Söderhjelmin kuvauksen mukaan Paasikivi »säteilevän iloisin ja veijarimaisin ilmein» lausui yhtyvänsä Törngreniin ja vahvisti päätöksen lujalla nuijaniskulla. Valtioneuvoston jäsenet marssivat ulos hieman noloina mutta samalla helpottuneina siitä, ettei enemmistön sisäpoliittisesti sävyttynyt kannanotto ollut saanut presidentin hyväksyntää osakseen.43
Hyvä tuuli jatkui Paasikiven vielä Kekkoselle ja Söderhjelmille pitämässä läksiäispuhuttelussa. Sodan vaaran eliminoiminen ja hyökkäyksen ehkäiseminen vastasi sekä Suomen että Neuvostoliiton etuja. Niinpä hän lupasi tehdä kaiken voitavansa nyt kaavaillun sopimuksen läpiviemiseksi eduskunnassa, vaikka kansan suuri enemmistö olikin vastaan. Siksi Moskovan neuvotteluissa tuli kiinnittää erityistä huomiota psykologisiin tekijöihin. Nimenomaan tästä syystä sopimuksen johdantoon tuli kirjata sinänsä irrallinen lausuma Suomen pyrkimyksestä pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.
Ilmaistuaan taas kerran halveksuntansa Pekkalaa kohtaan Paasikivi muistutti Kekkoselle ja Söderhjelmille antamastaan tehtävästä sivuuttaa vanhat herrat sekä saattaa Moskovan neuvottelut päätökseen. Ongelmaksi kuitenkin todettiin arvojärjestys pääministerin sijoittuessa ensi sijalle ja molempien ulkoministerien toiselle. Kekkonen löysi kuitenkin ulospääsytien. Hänen tulisi saada tehtäväkseen esittää presidentin henkilökohtainen viesti, johon sisällytettäisiin Paasikiven ja valtuuskunnan näkemyksen pääperiaatteet. Tämän jälkeen sitten Söderhjelm selvittäisi Suomen vastaehdotuksen yksityiskohtia ja muotoiluja. Paasikivestä idea oli erinomainen. Näin estettäisiin Pekkalaa ja Enckelliä puuttumasta keskusteluun.
»Kaikki oli pelkkää päivänpaistetta, molemminpuolista ystävyyttä ja mitä varauksettominta luottamusta, kun Kekkonen ja minä (Söderhjelm – T.P.) heitimme sydämelliset jäähyväiset presidentille.»44
Moskovaan palattuaan matkalaiset pitivät tiukasti kiinni Paasikiven heidän käsiinsä antamista ohjaksista. Valtuuskunnalle Kekkonen teki selväksi kieltäytyvänsä hyväksymästä muutoksia presidentin »punktien» mukaiseen tekstiinsä. Hän esittäisi sen joko sellaisenaan tai sitten ei lainkaan. Leinon vesitysyritykset jäivät vaille tuloksia. Pekkalan delegaatio katsoi nyt parhaaksi ottaa lusikan kauniiseen käteen puuttumatta enää Kekkosen ja Söderhjelmin suunnittelemien puheenvuorojen sisältöön.
Ratkaiseva neuvottelu käytiin Kremlissä illalla 5.4.1948. Tulkkauksineenkin vain tunnin kestänyt tilaisuus osoittaa jo lyhyydellään tilanteen molemminpuolista selkiintymistä. Välitettyään vastapuolelle Suomen valtionpäämiehen tervehdyksen, josta Molotov kohteliaasti kiitti, Kekkonen pääsi luonnehtimaan Paasikiven perusteluja. »Voimakas opinioni eduskunnassa» katsoi Suomen voivan maantieteellisen asemansa vuoksi jäädä suurvaltojen välisen selkkauksen aikana sotilaallisten toimenpiteiden ulkopuolelle ja säilyttää siten puolueettomuutensa. Tämän vuoksi sotilassopimusta ei pidetty tarpeellisena.
Presidentti kuitenkin kannatti paktia nähden siinä keinon estää mahdollisen suurvaltasodan leviäminen Suomen alueelle. Siksi Paasikivi oli valmis asettamaan arvovaltansa vaakalaudalle saadakseen »hänen ohjeittensa puitteissa» (kurs. – T.P.) laaditun sopimuksen hyväksytyksi eduskunnassa. Voidaan yhtyä Juhani Suomeen siinä, että Kekkosen ilmoittamat yleisperustelut 1. ja 2. artiklaa koskeviin presidentin muutosesityksiin olivat neuvottelutaktisesti varsin taitavia:
»Näiden muutosehdotusten takana ei ole halua heikentää edellytyksiä sen tarkoituksen saavuttamiseksi, mihin Neuvostoliitto vastaehdotuksellaan on pyrkinyt. Yhtenä painavana syynä muutosehdotuksiin on se, että presidentti Paasikivi haluaisi tämän sopimuksen taakse saada suomalaisen kansalaismielipiteen. Siksi presidentti Paasikivi ehdottaa muutoksia, joissa on otettu huomioon mm. ne tärkeät psykologiset tekijät, joiden huomiotta jättäminen saattaa haitata sopimuksen tarkoitusta, molempien maiden suhteiden syvenemistä. Presidentti Paasikivi lausui meille haluavansa aikaansaada sopimuksen, jossa Suomen kannalta tärkeän poliittisen tarkoitusperän saavuttaminen, nimittäin suomalaisen kansalaismielipiteen saaminen sopimuksen taakse, ei estä sopimuksen sotilaallisen tarkoitusperän, hyökkäyksen ehkäisemisen ja tarpeen vaatiessa hyökkäyksen yhteisen torjumisen, saavuttamista.»45
Suunnitelman mukaisesti Söderhjelm esitteli tämän jälkeen Paasikiven yksityiskohtaiset perustelut. 1. artiklan 1. momentti oli jaettu kahteen lauseeseen siten, että ensimmäinen lause koski suomalaisille kuuluvaa sekä velvollisuutta että oikeutta puolustaa valtakuntansa alueellista koskemattomuutta. Toinen lause taas sisälsi vakuutuksen Suomen valmiudesta keskittää sopimuksen velvoitusten mukaisesti puolustukseen kaikki voimat, mihin Neuvostoliitto antaisi apunsa.
Sanat »tarpeen vaatiessa» oli lisätty siksi, ettei koko yhteistoimintakoneistoa tarvinnut käynnistää jonkin pienen rajaloukkauksen, tiedustelulennon tai »raidin» vuoksi. Juridisesti tällaisetkin loukkaukset tietysti merkitsivät aseellista hyökkäystä Suomen alueelle, mutta sen torjumiseen ei tarvittaisi suuria sotatoimia.
»Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa» merkitsi osoitusta hyökkääjää vastaan kohdistuvan taistelun tapahtumisesta yhdessä, mutta Neuvostoliiton avunanto saattoi tilanteen niin salliessa rajoittua toimenpiteisiin, joilla ei vielä ollut yhteisen sodankäynnin luonnetta.
Sanat »Suomen rajojen sisäpuolella» Söderhjelm luokitteli tavallaan turhiksi, koska jo rauhansopimuksen mukaan maan puolustusvoimille määritelty tehtävä edellytti vain rajojen paikallista puolustusta. Lisäksi kyseessä oli yksinomaan Suomen alueen koskemattomuuden puolustaminen tai Neuvostoliittoa vastaan Suomen kautta tapahtuvan hyökkäyksen torjuminen. Ko. sanojen ottaminen sopimukseen olisi kuitenkin psykologisista syistä suotavaa.
Artiklan loppuun kuuluva lisäys, »jonka (avun – T.P.) antamisesta sopimuspuolet sopivat keskenään», tarkoitti sitä, että kaikki maininnanarvoinen sotilaallinen yhteistoiminta edellytti sen käytännöllistä toteuttamista koskevaa yhteisymmärrystä. Lisäys ei siis tarkoittanut, että vielä olisi sovittava siitä, onko apu annettava, vaan siitä, miten avunanto tapahtuisi.
Toisen artiklan kohdalla Söderhjelm perusteli »uhkan» jättämistä pois, koska artikla tähtäsi rauhanaikaisiin valmisteluihin 1. artiklassa tarkoitetun päämäärän saavuttamiseksi. Tuona päämääränä taas oli hyökkäyksen torjuminen eikä uhkan poistaminen. Oleellisena täytyi myös pitää, että riittävästä valmistautumisesta hyökkäyksen torjumiseen seurasi sopimuksen varsinaisen tarkoituksen mukaisesti myös hyökkäyksen uhkankin väheneminen.
Molotoville 2. artikla konsultaatioineen oli selvästi tärkein. Suontaustan pikakirjoitusmuistiinpanoihin pohjautuvan suomalaisen pöytäkirjan mukaan Neuvostoliiton ulkoministeri ilmoitti käsittäneensä Söderhjelmin lausunnon niin, että 2. artikla koski toimenpiteitä rauhan aikana. Ratkaiseva keskustelu tiivistyi nyt seuraavasti:
»Tohtori Söderhjelm: Niin me olemme sen ymmärtäneet. Se koskee valmisteluja hyökkäyksen varalta.
Ministeri Molotov: Silloin kun on olemassa hyökkäyksen uhka, mutta hyökkäystä ei ole vielä tapahtunut? (Söderhjelm: Da.) Alkuperäisessä (suomalaisten – T.P.) ehdotuksessa oli myös sanottu, että sopimuspuolet neuvottelevat keskenään, jos on todettu hyökkäyksen uhka.
Tohtori Söderhjelm: Niin on.»
Molotov huomautti nyt, ettei ollut tarpeen toistaa 2. artiklassa sitä, mikä oli jo sanottu 1. artiklassa. Suomen alkuperäinen ehdotus oli hänen mielestään selvempi ja täsmällisempi kuin uusi. Nyt ehdotettuun tekstiin tuli joko lisätä maininta uhkan käsitteestä tai sitten palattava aikaisempaan Suomen ehdotukseen. Mitä »gospodin Sederelm» sanoi siitä?
Ratkaisijan osaan joutunut Söderhjelm piti luonnollisesti Suomen omaa alkuperäistä ehdotusta parempana kuin myöhempää mukaelmaa, mutta vastauksen antaminen näin keskeisessä kysymyksessä, jota ohjeissa ei osattu lainkaan ennakoida, tuntui vaikealta ilman valtuuskunnan yhteistä päätöstä. Kysyvään katseeseen pöydän toiseen päähän ei tullut vastausta Pekkalan istuessa omissa ajatuksissaan. Enckell ja Svento taas eivät ilmeelläkään osoittaneet halua osallistua keskusteluun. Pelastavaksi enkeliksi ilmaantui Kekkonen, joka tarmokkaasti nyökäten muotoili huulillaan sanat »lyö kiinni». Söderhjelm teki työtä käskettyä.
Molotov totesi nyt kompromissin edellytysten olevan olemassa. Suomen valtuuskunnan hyväksyessä 2. artiklan alunperin esittämässään muodossa Neuvostoliiton delegaatio oli puolestaan valmis hyväksymään Suomen uuden ehdotuksen 1. artiklan sanamuodoksi. Pekkalan puoleen kääntyen hän tiedusteli, voitiinko 1. ja 2. artiklaa niin muodoin pitää sovittuina. Söderhjelmin kuvauksen mukaan Pekkala katseli ilmeisen epätietoisena ympärilleen. »Kekkonen ja minä nyökkäsimme tarmokkaan myöntävästi, ja niin hän vastasi yksinkertaisesti kyllä.» Jälkinäytös pääministerin kohdalta tapahtui vielä Kremlistä poistuneen valtuuskunnan noustessa Ostrovskij pereulokilla sijainneen majapaikkansa portaita, jolloin Pekkala kysäisi Söderhjelmiltä: »Kuulehan, mistä sinä oikeastaan sovit Molotovin kanssa?»
Sotilasartiklojen hyväksymisen jälkeen huhtikuun 5. päivän neuvottelujen loppuosa sujui todellakin »kuin tanssi». Sopimuksen voimassaolojaksi Molotov hyväksyi suoralta kädeltä suomalaisten ehdottaman kymmenen vuotta. Pekkalan luovutettua valtuuskuntansa laatiman johdantoluonnoksen Kekkonen huomautti sen noudattavan Neuvostoliiton muiden maiden kanssa solmimia sopimuksia. Lisänä oli vain maininta Suomen pyrkimyksestä pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Presidentti Paasikivi oli luonnehtinut tätä kohtaa »ainoastaan deklaratooriseksi» mutta viitannut samalla sen olevan Suomen kansalle »hyvin mieluisan».
Molotovin mielestä johdantoehdotukseen sisältyi »joitakin uusia sanamuotoja», vaikka hän ei epäillytkään niiden pohjalla tapahtuvaa pääsyä molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen. Parasta olisi, että kumpikin delegaatio valitsisi yhden henkilön sopimaan asiasta. Tehtävään nimettiin Kekkonen ja Vyšinski. Molempien ollessa juristeja he varmaan pitäisivät huolta siitä, ettei tekstiin tullut virheitä, Molotov vitsaili.46
Tavatessaan vielä samana iltana Vyšinskin Kekkonen myönsi Suomen yksipuolisen ilmoituksen pyrkimyksestään pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella julistuksenomaiseksi ja yksipuoliseksi. Paasikivikin oli luonnehtinut sitä eräänlaiseksi pahkaksi preambulassa (johdannossa). Ennen muuta se oli kuitenkin psykologisista syistä tärkeä Suomen kansalle. Kun tuskin voidaan lähteä siitä, että Vyšinskin valtuudet olisivat riittäneet itsenäisten ratkaisujen tekoon asiassa, hänen suoralta kädeltä omaksumansa myönteisen kannan on katsottava perustuvan ylhäältä saatuihin ohjeisiin. Suomalaisten johdantoehdotuksen venäjänkielisen version laitaan Molotov onkin ao. kohdalle kirjoittanut: »Se on kömpelö eikä sisälly muihin sopimuksiin, mutta… »47 Pakti oli nyt kokonaisuudessaan lukossa.
Sopimuksen allekirjoitustilaisuutta 6.4.1948 juhlallisuuksineen on selostettu lukuisissa eri teoksissa48, joihin ei ole paljon lisättävää. Todettakoon kuitenkin Molotovin kohottaneen erikseen maljan »neuvottelujen ehkä aktiivisimmalle osanottajalle, joka kyllä ei ole täällä läsnä, nimittäin herra Paasikivelle». Presidentti oli Molotovin mielestä nyt varmaan tyytyväinen kaikkien hänen toivomustensa mentyä läpi ilman tinkimistä. Vasta tämän rohkaisun innostamana Kekkonen päätyi esittämään kuuluisan sutkauksensa sopimuksesta »Paasikiven diktaattina».49
Huomattava lisäksi on sekä Stalinin että Molotovin lausuntoihinsa sisällyttämä kaunis tunnustus Suomen armeijalle, jonka paikalla olleen pääedustajan (tosin aktiivipalveluksesta eronneen) kenraali Heinrichsin osuudesta sopimuksen syntyhistoriaan neuvosto-osapuoli – asiaa tietenkään ilmaisematta – oli hyvin selvillä.
Kekkosen kompailu Kremlissä sopimuksesta »Paasikiven diktaattina» ei sinänsä suinkaan ollut vailla reaalista perustaa. Vaikka suomalaiset eivät olleetkaan uskaltaneet kieltäytyä neuvotteluista, he olivat itse määritelleet paktin sisällön tavalla, joka lopulta tyydytti myös toista osapuolta.
Kevään 1948 kansainvälisen kehityksen lisäksi Kremlin kompromissivalmiuteen vaikutti epäilemättä myös luoteisella suunnalla 1930- luvun lopulta lähtien tavoiteltujen turvallisuusetujen varmistuminen ainakin toistaiseksi riittäväksi katsotulla tavalla. Pitemmälle menevien vaatimusten tiedettiin nostattavan Suomessa voimakasta vastarintaa, jonka tahallista herättämistä ei pidetty aiheellisena.
Vuorokauden kuluttua allekirjoituksesta Söderhjelm informoi 7.4.1948 Ruotsin Moskovan-suurlähettilästä Rolf Sohlmania luottamuksellisesti paktineuvottelujen viime vaiheista myöntäen lopputuloksen olevan »too good to be true» (liian hyvän ollakseen totta). Venäläiset olivat ottaneet huomioon Suomen mielipiteen, johon delegaatio oli useaan otteeseen vedonnut. Eduskunta varmaankin hyväksyisi sopimuksen, etenkin kun Paasikivi muussa tapauksessa eroaisi. Enemmistö osoittautuisi todennäköisesti silti varsin pieneksi, koska monet kansanedustajat koettaisivat vaalitaktisista syistä välttyä vastuusta.
Vahvistuksen Söderhjelmin antamille tiedoille Sohlman sai seuraavana päivänä ulkoministeri Enckelliltä, joka Suomessa myöhemmin vakiintuneen tavan mukaisesti korosti johdantoon sisällytettyä mainintaa Suomen pyrkimyksestä pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Enckellin saaman vaikutelman mukaan venäläisten maltillisuuteen oli merkittävällä tavalla vaikuttanut halu ylläpitää rauhallisia ja hyviä naapuruussuhteita Skandinaviaan ja erityisesti Ruotsiin. Näiden maiden puolueettomuus lujittaisi myös Tukholman ja Helsingin välisiä suhteita, kun taas Norjan mahdollinen »flirtti» lännen kanssa vaikeuttaisi sekä Suomen että Ruotsin asemaa.50
Valtuuskunnan palattua kotimaahan Ruotsin Helsingin-lähettiläs Otto Johansson tapasi »iloisen ja aurinkoisen» Enckellin, jonka olemus ratkaisevasti poikkesi ruotsalaisdiplomaatin ennen Moskovanmatkaa tapaamasta »uupuneesta ja pahojen aavistusten täyttämästä» pessimististä. Ulkoministeri vakuutti nyt luottamustaan Neuvostoliiton haluun rakentaa hyvät suhteet varmistautuakseen siitä, ettei Suomi enää siirtyisi itäisen naapurinsa vihollisten joukkoon. Samalla Moskova tahtoi välttää ärsyttämästä Skandinavian maiden mielipidettä. Tulevaisuutta ajatellen erityisen lupaavana merkkinä Enckell piti Stalinin aktiivista sitoutumista paktin aikaansaamiseen.51
Huhtikuun 7. päivänä järjestämässään banketissa marsalkka oli pitänyt puheensa vapaasti mutta antanut sittemmin Enckellin pyynnöstä tulkin rekonstruoida tekstin, joka puhujan tarkistamana julkaistiin ensin Neuvostoliiton ja sitten Suomen lehdistössä. Huomautettuaan osapuolten menneisyydessä osoittamasta keskinäisestä epäluulosta Stalin luonnehti positiivisin äänenpainoin nyt alkavaa uutta vaihetta, jolle löisi leimansa suuren ja pienen valtion tasaveroisuuteen pohjautuva molemminpuolisen luottamuksen rakennustyö. Puhe päättyi maljaan sopimu sen ilmentämän molempien maiden suhteiden suotuisan käänteen ja presidentti Paasikiven kunniaksi.52
Jo ennen valtuuskunnan paluuta Paasikiven puheille kiirehtineen Britannian lähettilään Sir Oswald Scottin mieliala sen sijaan oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Pyrkien rauhoittamaan vierastaan presidentti kehotti tätä itse perehtymään sopimuksen tekstiin nähdäkseen, mitä se sisälsi.53 Brittidiplomaatti oli jo ehtinyt ilmaista ruotsalaiselle kollegalleen Otto Johanssonille syvän pessimisminsä. Venäläiset eivät kesällä enää sallisi Suomessa vapaita vaaleja.
»Paktin sisältö ei merkinnyt mitään; venäläiset noudattaisivat suunnitelmiaan sopimuksen määräyksistä riippumatta. Kysyessäni, tarkoittivatko nämä suunnitelmat Suomen muuttamista kommunistiseksi valtioksi, hän (Scott) vastasi heti: ‘Tietysti.’»
Johansson kiinnitti huomiota myös siihen, että brittilähettiläs keskustelun aikana pani radion soimaan ja irrotti seinästä puhelinkoskettimen.
Scottin synkistely ei jäänyt heijastumatta Lontooseen, jossa ulkoministeri Ernest Bevin arvioi tilannetta pessimistisesti. Britannian hallituksen istunnossa hän totesi Suomen saavuttaneen parhaimmassakin tapauksessa vain »hengähdystauon».54
Brittien pessimismiä ei vähentänyt Suomen lähettiläs Eero A. Wuori, jonka ajatukset kulkivat samaan suuntaan. Paasikivelle hän kirjoitti 19.4.1948 Suomen solmiman sopimuksen vahvistavan läntisin silmin tarkastellen maan kuulumisen idän etupiiriin. Tässä tilanteessa Helsingin hallituksen tuli vähentää kommunisteihin kohdistuvaa painetta, koska muuten jouduttaisiin vastakkain Neuvostoliiton kanssa.
Ottaessaan vakavasti samaan aikaan kulminoituneet vallankaappaushuhut presidentti ei voinut YYA-sopimuksen jälkeen hyväksyä äärivasemmiston silittämistä myötäkarvaan. Päinvastoin itsensä voittajiksi tuntevat Paasikivi ja Enckell alkoivat selvästi kyllästyä Lontoon-lähettiläänsä jatkuvaan pessimismiin ja tuloksettomana pidettyyn toimintaan. »Wuori ei kykene arvostelemaan objektiivisesti.» Olisiko vähitellen aika vaihtaa miestä? Toteuttamisasteelle ei hankkeessa kuitenkaan päästy. Kokonaistilanteen muuttuminen kesän 1948 eduskuntavaalien myötä toi sitten mukanaan myös Lontoon-lähettilään selvän »reipastumisen». Wuori sai pitää paikkansa.55
Yhdysvaltojen taholla epäluuloisuus osoittautui vielä voimakkaammaksi. Moskovan-suurlähettiläs Walter Bedell Smith ilmoitti 17.4.1948 cocktailtilaisuudessa tapaamalleen lähetystösihteeri Jorma Vanamolle YYA-sopimuksen merkitsevän vain ensimmäistä askelta Neuvostoliiton juonessa Suomen itsenäisyyden tuhoamiseksi.. Moskovan tyrkyttämästä sopimuksesta olisi pitänyt kieltäytyä. Nuoren suomalaisdiplomaatin vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville. Amerikkalaisten käsityksiä vahvistivat Helsingissä paktin vastustajilta saadut tiedot. Jopa hallituksen jäsen, kansanhuoltoministeri Taavi Vilhula kertoi 12.4.1948 USA:n lähetystössä diplomaattista peitevirkaa hoitaneelle CIA:n edustajalle Raymond Ylitalolle YYA-sopimukseen sisältyvistä salaisista pöytäkirjoista, jotka sanelivat Suomen puolustusvoimien liittämisen mahdollisen kriisin yhteydessä Neuvostoliiton armeijaan. Kun lisäksi huhuttiin »suurten kommunistijoukkojen» salaisista rajanylityksistä Neuvostoliitosta käsin, Ylitalon esimies, lähettiläs Warren katsoikin aiheelliseksi seuraavana päivänä raportoida Washingtoniin Moskovan todennäköisesti aikovan iskeä YYA-sopimuksen ratifioinnin ja heinäkuun eduskuntavaalien välisenä aikana.56
Tätä taustaa vasten tarkasteltuna ei voida pitää ihmeteltävänä Warrenin uhkausta Enckellille USA:n luotonannon loppumisesta. »Ei enää yhtäkään dollaria.» Jos YYA-sopimus ratifioitaisiin, amerikkalaiset katsoisivat Suomen liittyneen virallisesti Neuvostoliiton blokkiin.
Kuultuaan Enckelliltä Warrenin ilmaisemista ja levittämistä paniikkitunnelmista Paasikivi kehotti ulkoministeriään puhumaan asiat lähettilään kanssa selviksi. YYA-sopimus ei ollut Suomelle vaarallinen vaan tyydyttävä.
»Warrenin pitäisi katsella asioita objektiivisesti eikä sekoittaa meidän asiaamme propagandaan, jota USA:ssa käydään Neuvostoliittoa vastaan. USA ei voisi meitä millään tavalla auttaa, jos joudumme konfliktiin Neuvostoliiton kanssa, sillä dollareilla me emme voi itseämme puolustaa.»
Jolleivat amerikkalaiset antaisi Suomen tarvitsemaa pientä luottoa, täytyi tulla toimeen ilman sitä. Kysymyshän ei sitäpaitsi ollut mistään avusta vaan lainasta, joka maksettaisiin aikanaan takaisin. Ensi sijalle oli kuitenkin asetettava suhteet Moskovaan. Tietämättä suomalaisten itsensä Helsingissä antamasta erheellisestä informaatiosta Paasikivi olikin valmis tekemään johtopäätöksensä: »Merkillistä väkeä amerikkalaiset. He ovat koko ajan koettaneet estää meitä tekemästä sopimusta, mutta samalla ilmoittaneet, että eivät voi meitä auttaa.»57
Virheellisiä tulkintoja torjuakseen Paasikivi piti jo 9.4.1948 radiopuheen, jossa hän koetti sopimuksen sisältöä selostamalla rauhoittaa mielialoja. »Tärkeänä periaatteena» presidentti korosti johdannon mainintaa Suomen pyrkimyksestä pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Yleensäkin pakti oli yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton kanssa laadittu aikaisemmista malleista poiketen juuri Suomen maantieteellisen aseman ja »erikoiset olot» huomioon ottaen.
Sotilaallisten näkökohtien osalta tuli muistaa valtakunnan toimivan itsenäisenä maana joka tapauksessa 1. artiklan sanonnan mukaisella tavalla. Porkkalan tukikohta ja Neuvostoliitolle sinne taatut vapaat kauttakulkuoikeudet antoivat kuitenkin Suomen puolueettomuudelle oman värinsä, joka ei hyvästi soveltunut kansainvälisen oikeuden käsikirjoihin. Tämä merkitsi nimeltä mainitsematta annettua potkua Enckellille ja juristeille, jotka olivat korostaneet puolueettomuuden soveltumattomuutta Suomen asemaan.
»Mutta niinkuin viime vuodet ovat osoittaneet, nämä käsikirjat eivät olekaan ratkaisevia, vaan ratkaiseva on todellinen elämä moninaisine vivahduksineen, joita kansainvälinen oikeus saa luvan seurata niin paljon kuin ehtii ja kykenee.»
Asetuttaessa todellisuuden kannalle ei voitu ajatella Neuvostoliiton istuvan kädet ristissä Suomen alueelle suuntautuvan hyökkäyksen uhkan tultua molemminpuolisesti todetuksi. Luonnollista oli, että sellaisessa tapauksessa neuvoteltaisiin 2. artiklan mukaisella tavalla hyökkäyksen torjumisesta. – Erityisesti presidentti painotti, ettei sopimukseen sisältynyt mitään salaisia artikloja.58
Kokonaisuutena tarkastellen Paasikiven taktiikassa voidaan havaita kaksi eri puolta. Yhtäältä hän oli pyrkinyt mahdollisimman edullisiin ehtoihin korostamalla Moskovan suuntaan Suomen kansan ja eduskunnan haluttomuutta sotilasliittoon. Toisaalta hän »myi» sopimuksen eduskunnalle ja kansalaisille painottamalla Suomen hankkimia myönnytyksiä ja sopimuksen rajoittunutta luonnetta Neuvostoliiton muiden naapurimaiden sopimuksiin verrattuna.59 Vaikka lopputulos ei Paasikiven kannalta ollutkaan paras mahdollinen, sitä voitiin kuitenkin pitää siedettävänä.
Pekkalan delegaation palattua Suomeen myöhään illalla 10.4.1948 Kekkonen kävi heti seuraavana päivänä Paasikiven luona antamassa tilanneselostuksen, kun taas muu valtuuskunta pääsi presidentin puheille vasta vuorokautta myöhemmin, jolloin keskustelu oli jo »ylimalkaista».
Tylystä kohtelusta mielensä pahoittanutta pääministeri Pekkalaa loukkasi erityisesti se, ettei valtionpäämies vaivautunut sanallakaan tiedustelemaan hänen terveydentilaansa. Enckell koetti lohduttaa ministerikollegaansa huomauttaen korkean iän saavuttaneiden henkilöiden usein ajattelevan vain itseään kykenemättä arvostamaan toisia. Eihän Paasikivi ollut edes kiittänyt valtuuskuntaa katsoen menestyksen nähtävästi pelkästään omaksi ansiokseen. Pekkala viittasikin nyt Sventolle jo Moskovassa useaan otteeseen ilmaisemaansa haluun erota virastaan.60 ·
Presidentin vetoavasta puheesta huolimatta vaalitaktikointi sekä hallituksen että eduskunnan taholla jatkui sopimuksen ratifiointiprosessissa silti edelleen. Huhtikuun 14. päivänä pidetyn valtioneuvoston istunnon jälkeen sosiaalidemokraattien Uuno Takki varmisti Enckelliltä, ettei tämä presidentinesittelyssä puhuisi hallituksen yksimielisyydestä, koska siinä tapauksessa keskustelulta ei voitaisi välttyä. Ulkoministeri noudatti pyyntöä, ja seuraavan päivän presidentinesittelyssä päätettiin keskustelutta antaa lyhyesti muotoiltu esitys eduskunnalle sopimuksen hyväksymisestä.61
Hallituksen enemmistön perääntyminen jäi näin vähemmän silmiinpistäväksi. Toisaalta Enckellkään ei yksityisissä muistiinpanoissaan malttanut olla kitkerästi muistuttamatta presidentin itsensä aikanaan jyrkästi vastustaneen »erehtymättömään» Ståhlbergiin nojautuen sopimusta, jonka toteutuessa hän eroaisi virastaan.62
Ennen eduskuntakäsittelyä Paasikivi kutsui erikseen puheilleen paktia aikaisemmin vastustaneiden ryhmien johtohenkilöt tähdentäen heille parlamentin vastuun merkitystä. Vailla kansanedustuslaitoksen suostumusta, jonka mieluiten tuli pohjautua »ilman suurta hälinää» käytävään keskusteluun, hän ei ratifioisi sopimusta. Sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja kokoomuksen edustajat olivatkin jo valmiita antamaan periksi vetoamalla siihen, että pakti lopullisessa muodossaan osoittautui paljon paremmaksi kuin mitä alun pitäen oli odotettu.
Vaikka edistyspuolueen puheenjohtaja Kalle Kauppi ja varapuheenjohtaja Sulo Heiniö pysyttelivätkin Ståhlbergin viitoittamalla jyrkän kielteisellä kannalla, he välttyivät Paasikiven raivokohtaukselta. Enckellille presidentti selitti myöhemmin pitävänsä tarkoituksenmukaisena, ettei eduskunta kovin kerkeästi hyväksyisi sopimusta, koska näin osoitettaisiin venäläisille myönnytysten teon vaikeus suomlaisille.63
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja perustuslakivaliokunnan annettua hyväksyntänsä (erinäisin tulkintaan liittyvin varauksin) sopimusasia tuli ainoaan täysistuntokäsittelyyn 28.4.1948. Keskustelua Paasikivi piti Hertta Kuusisen ja Mauri Ryömän lausuntoja lukuun ottamatta »mukiinmenevänä». Voittopuolisesti hyväksyvästä linjasta huolimatta käytetyt puheenvuorot ilmensivät tietynlaista pidättyvyyttä ja huolta siitä, millaisia vaikutuksia paktilla tuli olemaan ja kuinka sitä sovellettaisiin.
Hautajaistunnelman vallitsemassa eduskunnassa (kommunisteja tietenkin lukuun ottamatta) sopimus meni lävitse viime kädessä presidentin arvovallan turvin äänin 157-11. Vastustajien ryhmän muodostivat edistyksen Rolf Berner, Sulo Heiniö, Heikki Kannisto, Kalle Kauppi, Ensio Kytömaa, Sulo Teittinen ja Toivo Tyrni, maalaisliiton Emil Lampinen, Väinö Okko ja Kustaa Tiitu sekä kokoomuksen Jussi Lappi-Seppälä. Poissa olleiden suuri määrä (peräti 31 kansanedustajaa) todisti osaltaan haluttomuutta selvään kannanottoon lähestyvien parlamenttivaalien aattona. Tasavallan presidentti allekirjoitti ratifiointipöytäkirjan kaksi vuorokautta myöhemmin.64
Pariisin rauhansopimuksen rinnalla YYA-sopimus määritteli Suomen kansainvälisen aseman vuosikymmeniksi eteenpäin. Kun Marshall-avun torjuminen yhtäältä voitiin tulkita tietynlaiseksi tunnustukseksi Neuvostoliiton etupiiriin kuulumisesta, »Paasikiven diktaattina» muotoutunut pakti veti selkeät rajat tälle asetelmalle. Vaikka monille sopimusta vastustaneille asian ymmärtäminen tuottikin vaikeuksia, Suomen asema »sui generis» -maana idän ja lännen välissä alkoi todellisuudessa vakiintua.
