»Kommunisteilta on leikattava siivet»
Jo keväällä 1945 »kolmen suuren» julistukseen sisältyi vaatimus virkamieskunnan puhdistamisesta »kykenemättömistä, virkavaltaisista ja fascistisista aineksista». Sitä varten tuli luopua myös virkamiesten erottamattomuudesta. Maalaisliiton taipuminen tähän selittyy ainakin osittain neuvotteluissa puoluetta edustaneen Juho Niukkasen pitkäaikaisista byrokratian ja virkamiesten vastaisista asenteista. Vaikka SKDL pyrkikin pitämään hanketta vireillä, sen toteuttaminen jäi odottamaan tärkeämpänä tehtävänä pidetyn sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisua. 1
Ždanovin huhtikuussa 1946 Moskovaan saapuneille Ville Pessille, Hertta Kuusiselle ja Aili Mäkiselle pitämässä puhuttelussa sai merkittävän sijan vaatimus virkakoneiston puhdistamisesta, jossa suomalaiset kenraalieverstin mukaan olivat jääneet pahasti jälkeen. Tehden työtä käskettyä SKP aloitti paikallisten puhdistusvaatimusten sävyttämän kampanjan, joka huipentui kesäkuun 7. päivän suurmielenosoitukseen Helsingissä.2
Vajaan viikon kuluttua valtioneuvosto asetti 13.6.1946 virkamiesasiaa vauhdittamaan komitean, jonka puheenjohtajaksi tuli posti- ja lennätinhallituksen pääjohtaja Simbri Ahola sekä jäseniksi kansanedustajat Hertta Kuusinen, Juho Niukkanen ja Atos Wirtanen. Muodollisesti puolueeton Ahola tunnettiin »demokraattisista» sympatioistaan Paasikiven lukiessa hänet suorastaan SKDL:n leiriin kuuluvaksi. Kun lisäksi otetaan huomioon Niukkasen asennoituminen virkamiehiä kohtaan, voidaan yhtyä Osmo Jussilan käsitykseen mietinnön sisällön jo etukäteen tapahtuneesta ohjelmoimisesta »demokraattiseksi»3
Paasikivelle Kekkonen kertoi Niukkasen hätääntyneen torikokouksista ja verranneen niitä vuoden 1917 tapahtumiin. Yleensäkin Niukkanen Kekkosen mukaan piti yhteyttä kommunisteihin, jotka suhtautuivat häneen suopeasti.4 Moittiessaan presidentille puoluetoveriaan Kekkonen ei tietenkään halunnut muistella omia määrätietoisia yrityksiään luoda edellisvuosina hyvät suhteet kommunisteihin.
Aholan komitean tehtäväksi tuli selvittää valtion viran- ja toimenhaltijoiden oikeudellista asemaa »sekä erinäisten virastojen virkamiestoiminnassa esiintyviä epäkohtia ja valmistaa ehdotus toimenpiteiksi todettujen epäkohtien poistamiseksi».
Suppea, vain kolme sivua käsittänyt mietintö lakiehdotuksineen valmistui vihdoin lokakuun alussa 1946. Puhumatta mitään »fascismista» tai »demokratiasta» komitea päätyi ehdottamaan, että virasta voitiin vapauttaa (hallinnollista tietä) myös sellainen valtakirjalla muuhun kuin tuomarin virkaan asetettu virkamies, »jonka työsuoritukset eivät vastaa viran asianmukaiseen hoitoon nähden kohtuudella asetettavia vaatimuksia, taikka jos hän olennaisesti on laiminlyönyt virkatehtävänsä tahi esiintynyt sopimattomasti virassa tai sen ulkopuolella kuitenkaan tekemättä itseään syypääksi menettelyyn, joka voi olla aiheena kurinpidolliseen viraltapanoon».
SKP:n tavoitteiden kannalta pykälä oli riittävän väljästi ja epämääräisesti muotoiltu »sopimattoman esiintymisen» tarjotessa käyttökelpoisen erottamisperusteen myös kesällä 1946 koottuja puhdistuslistoja silmällä pitäen. Huomattakoon kuitenkin tuomarinvirkojen jääneen toistaiseksi hankkeen ulkopuolelle.5
Luottamatta asian jatkokäsittelyyn oikeusministeriössä Paasikivi ilmaisi tyytymättömyytensä »merkillisen kokoonpanon saaneen komitean aivan pieneen mietintöön». Presidentin pyynnöstä antamassaanlausunnossa K. J. Ståhlberg piti ehdotusta lakiteknisesti puutteellisena, minkä vuoksi sen pitäisi raueta. Muussa tapauksessa teksti tuli lähettää lainvalmistelukuntaan korjattavaksi. Runsaasti muistutuksia tekivät myös juristiasiantuntijat Urho Castren ja Kaarlo Kaira, joiden puoleen Paasikivi niinikään kääntyi. Vastuun painama presidentti tuskitteli päiväkirjalleen:
»Minun pitää tällä tavalla valmistella tällaisia asioita, vaikka minulla ei ole mitään virkamiehiä eikä apuvoimia. Minulla on vain kaksi adjutanttia ja kansliapäällikkö, joka ainoastaan hoitaa tilejä. – Tämä menee kokonaan minun mahdollisuuksieni ulkopuolelle.»6
Presidentin taustavoimina toimivista vakinaisista erityisavustajista oltiin tuolloin vielä kaukana.
Paasikivi ponnisteli silti hellittämättä edelleen. Oikeusministeriön pyydettyä Virkamiesliitolta lausuntoa Aholan komitean mietinnöstä asian tärkeyttä korostanut presidentti erityisesti varoitti Henkisen Työn Keskusliiton puheenjohtajaa Niilo Manniota. Virkamiesten tuli suhtautua vakavasti heiltä kysyttyyn kannanottoon, joka edellytti tarkkaa harkintaa.7
Tarvitsematta pettyä Paasikivi saikin vielä ennen joulua havaita Virkamiesliiton ottaneen lakiehdotukseen kriittisen kannan, jossa kiinnitettiin erityisesti huomiota »virkamiehen sopimatonta käytöstä» koskevan sanonnan tulkinnanvaraisuuteen. Kaikesta huolimatta esitys meni valtioneuvostossa vuoden lopussa helposti läpi ilman että edes oikeuskansleri Tarjanne puhui mitään. Tyytymätön presidentti merkitsi päiväkirjaansa: »Hän (Tarjanne – T.P.) on kyllä hyvä, mutta epäitsenäinen ja hiljainen. Oma initiativi puuttuu. »8
Viimeiseksi esteeksi hankkeen tiellä jäikin Paasikivi itse. Jatkaen taistelua hän kieltäytyi antamasta esitystä eduskunnalle ilman lainvalmistelukunnan riittävän yksityiskohtaista lausuntoa. Sen tultua helmikuussa 1947 esitys palasi oikeusministeriön esittelystä valtioneuvostoon, jossa se jälleen hyväksyttiin. Nyt Paasikivi veti takataskustaan taas uuden aseen. Hallitusmuodon 18. pykälän nojalla hän määräsi, että niin lakiesityksen tarkoituksenmukaisuudesta kuin sen teknisestäkin puolesta oli hankittava Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO:n) lausunto. Kyseinen hallitusmuodon pykälä antoi presidentille oikeuden hankkia lakiesityksestä lausunnon Korkeimmalta oikeudelta, Korkeimmalta hallinto-oikeudelta tai molemmilta, joten hän ei operaatiollaan ylittänyt valtuuksiaan.9
KHO:n kannanotto luonnollisesti kulki Paasikiven ja Virkamiesliiton haluamaan suuntaan, mikä merkitsi esityksen palauttamista taas oikeusministeriöön. Toukokuussa 1947 se yritettiin pariinkin otteeseen tuoda hieman muutetussa muodossa valtioneuvostoon mutta poistettiin kummallakin kerralla esityslistalta. Kommunistien uhkailuista ja lehdistöpropagandasta huolimatta asia näytti hautautuvan. 10
Käytännön tasolla, virkanimityksissä, Paasikivi piti ensisijaisena kriteerinä asianomaisen kokemusta, ts. virkavuosien määrää. Tämä on useimmiten selitetty iäkkään presidentin konservatiivisuudella ja hänen jo nuomudessaan vuosisadan vaihteessa sisäistämällään ajattelutavalla. Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, että sodanjälkeisinä levottomina aikoina kyseessä olevaan periaatteeseen vetoaminen tarjosi valtion päämiehelle samalla käyttökelpoisen keinon varmistaa keskeisten virkojen pysyminen systeemiin juurtuneiden, »luotettavien» henkilöiden käsissä.
Tammikuun 9. päivänä 1948 oikeusministeri Eino Pekkalan mitta viimein täyttyi, ja hän jätti Paasikivelle eronpyyntönsä. Presidentin tilaamaa KHO:n lakiesitystä hän ei suostuisi allekirjoittamaan. »Huono mies näkyy olevan, huonompi kuin luulin», merkitsi Paasikivi päiväkirjaansa. Seuraavana päivänä hän kuitenkin lähetti »huonolle miehelle» kirjeen selostaen KHO:n ja muiden lausunnonantajien kannanottoja, jotka kaikki kulkivat samaan suuntaan. Niitä oli mahdotonta käsitellä »kuin paljasta ilmaa». Erityinen arvo tuli antaa »meidän kaikista ensimmäisen asiantuntijamme» K. J. Ståhlbergin lausunnolle. »Minun, entisenä hallinto-oikeuden opettajana, yliopistossa, oma mielipiteeni menee yhteen näiden lausuntojen kanssa.»
»Näin ollen minun on mahdotonta hyväksyä ministeriön ja valtioneuvoston ehdotusta. Että valtioneuvosto on tässä asiassa ollut yksimielinen, ei minuun vaikuta, sillä tiedän kokemuksestani pääministerinä, että valtioneuvoston jäsenet eivät tällaisiin asioihin perehdy eivätkä voi perehtyä sillä tavoin kuin olisi välttämätöntä.»
Samalla Paasikivi avasi oikeusministerille »kunniallisen» peräytymistien, joka sekin merkitsi presidentin voittoa. Ellei KHO:n ehdotus tyydyttänyt, asia voitaisiin toistaiseksi jättää kokonaan sikseen. Vaikka kykenemättömien virkamiesten erottaminen toisinaan osoittautuikin vaikeaksi, hanketta ei sinänsä tarvinnut kiirehtiä. Eduskunnalla oli muutenkin työtä tarpeeksi, ja uudet parlamenttivaalit pidettäisiin jo seuraavana kesänä 0948). Tärkeintä oli nyt estää mielivallan ja puolueellisuuden mahdollisuus kulloinkin istuvan, ehkä lyhytaikaisenkin hallituksen taholta. Se oli yleisvaltakunnallinen ja kansallinen intressi, josta presidentin piti erityisesti vastata.11
Kekkosen Paasikivelle antaman informaation mukaan Leino oli viime aikoina arvostellut ankarasti Eino Pekkalaa »saamattomuudesta» · mm. asekätkentätutkimuksissa. Oikeusministerin erouhka oli siksi kenties kytkettävissä hänen yritykseensä saada nyt edes jotakin aikaan.12 Paasikiven kannalta tieto luonnollisesti tuntui rohkaisevalta.
Ottaessaan 17.1.1948 vastaan virkamiesasiaa varten jo vuosi sitten muodostetun ministerivaliokunnan (Vesterinen, Hiltunen, Törngren, Leino ja Heljas), joka ei ollut kokoontunut kertaakaan, presidentti toisti Eino Pekkalalle esittämänsä näkökohdat ja ilmaisi kyllästyneisyytensä oikeusministerin »rettelöintiin». Hallituksen pitäisi pysyä koossa kesän eduskuntavaaleihin saakka.
Vielä samana iltana herrat (Leinoa lukuunottamatta) saapuivat uudelleen Linnaan, jossa presidentti ilmoitti haluavansa keskustella heidän kanssaan ilman kommunisteja. Hänen mukaansa käytiin nyt kovaa henkien taistelua, joka oli yhä kärjistymässä.»Me emme voi luovuttaa yhtään tukikohtaa ja linnoitusta hyvällä. Yksi meidän linnoituksistamme on lujasti istuva virkamieskunta. Sitä ei pidä heikentää enempää kuin mitä on aivan välttämätöntä.» Erityisen vaarallista olisi poliisilaitoksen joutuminen kommunistien haltuun. Eduskunnan olisi presidentin mielestä ryhdistäydyttävä, mitä taas ministerit epäilivät ottaen huomioon parlamentin heikon tason.
Viikkoa myöhemmin Eino Pekkala, Vesterinen, Törngren ja Heljas tulivat Paasikiven luokse esittämään »kompromissiratkaisua». Kun sen enempää hallituksen esitys kuin KHO:n lausuntokaan eivät olleet »Jumalan sanaa», niistä voitaisiin lainvalmistelukunnan avulla laatia yhdistelmä, josta sitten pyydettäisiin Ståhlbergin lausunto. Näillä edellytyksin Pekkala, joka antoi ymmärtää joutuneensa SKP:n painostuksen kohteeksi, suostuisi peruuttamaan erohakemuksensa.
Tämän saattoi Paasikivikin hyväksyä. Hallituspulan vaara oli vältetty, ja pian saatiin uusia, entistä suurempia huolenaiheita. Presidentin samana päivänä (23.1.1948) Savonenkovin kanssa käymästä keskustelusta lähti liikkeelle prosessi, joka sittemmin johti YYA-sopimuksen syntymiseen. Virkamieskysymyksen ratkaisu siirrettiin jälleen epämääräiseen tulevaisuuteen, eikä siihen Mauno Pekkalan hallituksen aikana enää palattu. Eduskuntatalon edustan »vallankumouksesta» 7.6.1946 käynnistynyt suuri »demokratisoimisprosessi» oli tältä tärkeimmältä osaltaan kuivunut kokoon. Kuten Osmo Jussila toteaa, virkamieskunnan »puhdistamisen» eteneminen oli eduskunnan ja hallituksen heikkoudesta huolimatta törmännyt viime kädessä »kahteen kovaan kantoon», Paasikiveen ja Ståhlbergiin.13
Moskovassa huhtikuussa 1946 Hertta Kuusiselle, Ville Pessille ja Aili Mäkiselle pitämässään puhuttelussa Ždanov asetti suomalaisten kommunistien ensisijaiseksi tavoitteeksi maareformin toteuttamisen sekä virkamieskunnan puhdistamisen ohella teollisuuden ja pankkien yhteiskunnallistamisen. Tietyistä sosialisointikohteista oli yksittäisten ministerien aloitteesta käyty epävirallisia iltakoulukeskusteluja jo Paasikiven toisessa hallituksessa talvella 1944-1945.14 Kaikki kuitenkin tyrehtyi tuolloin pääministerin tiukkaan vastarintaan. Työväestön piirissä sosialisoinnilla oli sodan jälkeen silti runsaasti kannatusta, joka ei rajoittunut vain äärivasemmistoon. Kun kommunistit Ždanovin tahdon mukaisesti noudattivat huhtikuuhun 1946 saakka varovaista linjaa, tilanne tarjosi sosiaalidemokraateille kiistattomia taktisia etuja. Näitä he käyttivät hyväkseen vaalitaistelussa keväällä 1945 ja tekemällä saman vuoden lokakuussa eduskunnassa tuotannon yhteiskunnallistamisesta välikysymyksen, jolla pyrittiin lähinnä propagandistisiin tuloksiin tähtäämättä lainkaan hallituksen kaatamiseen. Allekirjoittajina oli 44 sosiaalidemokraattia ja vain 1 kansandemokraatti. Laimean keskustelun jälkeen eduskunta hyväksyi yksinkertaisen siirtymisen päiväjärjestykseen, kun muutakaan ehdotusta ei tehty.15
Helmikuussa 1946 Paasikiven kolmas hallitus eräänä viimeisistä toimenpiteistään päätti asettaa ns. sosialisointikomitean, jonka puheenjohtajaksi tuli sosiaalidemokraattinen ministeri Uuno Takki. Jäsenyydet jakautuivat tasan (13-13) porvarien ja sosialistien kesken. Pääministeri Paasikivi ei vastustanut helposti valvottavissa olevaa, hallituksen jäsenen johtamaa komiteaa, jonka avulla voitettaisiin jälleen aikaa. Reaalisiin tuloksiin pääsyyn hän tuskin muutenkaan luotti. Joustavuuttaan osoittaakseen Paasikivi jopa viittasi voimatalouteen mahdollisena sosialisointikohteena. 16
Sosialisointikomitean toimeksianto oli väljä, ja kuten Jussila toteaa, suorastaan »mateluun houkutteleva». Sen tuli »tutkia ja suunnitella sopivien elinkeinoelämän alojen yhteiskunnan haltuun ottamista tai muussa muodossa tapahtuvaa yhteiskunnan vaikutusvallan lisäämistä elinkeinoelämään». Ja komiteahan tutki! Kevään 1946 aikana se tosin ei vielä ehtinyt järjestäytymistä ja jaostojen alustavia työsuunnitelmia pitemmälle varsinaisten kokousten rajoittuessa yhteen ainoaan. Ždanovin kovisteleman SKP:n »herääminen» toukokuussa 1946 pantiin tietysti merkille muissa puolueissa, mikä entisestään vähensi niiden halua työskennellä »kommunistien pussiin».
Epäluuloisten maalaisliittolaisten tiukatessa Kekkoselta, mitä merkitsi jo kevään 1945 kolmisopimukseen sisältynyt maininta luonnonvarojen kuulumisesta valtiolle he saivat Kari Hokkasen mukaan vastauksen: »No… salama ja ukkonen ja sen sellaiset.» Muuten noudatettiin komiteatyöskentelyn vakiintuneita tapoja istuntojen vähitellen lyhetessä lyhenemistään. Toinen puoli jäsenistä saapui, kun toinen puoli oli jo lähtemässä kokouksesta. Puheenjohtaja luovutti nuijansa varapuheenjohtajalle ja sihteeri keskittyi yhä enemmän siviilitoimensa hoitamiseen.
Kentällä sosialisointikäsitteen sisältö jäi usein sitä periaatteessa kannattaville SKDL:n rivikannattajillekin oudoksi. Monien »korpikommunistien» mielestä kysymys olisi ollut valtion metsien jakamisesta heille. Sosialisointiasian juuttuessa komiteaan SKDL yritti eteenpäin eduskunta-aloitteen tietä, mutta menestys oli yhtenäisen vastarinnan vuoksi yhtä huono. Tammikuussa 1947 kaavailtu ulkoparlamentaarinen joukkoliikekään ei saanut ilmaa siipiensä alle »massojen» puhdin kadottua jo edellisenä kesänä.
Vanhalle tuttavalleen ja työtoverilleen NKVD:ssa John Scottille MGB:n Helsingin-residentti V. F. Razin valitti marraskuussa 1946 suomalaisten saamattomuutta sosialisoinnissa ja maareformissa. Kuinka he saattoivat ennen näissä asioissa saavutettua edistystä väittää luopuneensa natsismista ja siirtyneensä demokratian tielle? Sen sijaan sotakorvausvelvollisuuttaan he olivat täyttäneet hyvin. Toisaalta esimerkiksi asekätköt ja Stella Polaris -asia osoittivat Razinin mielestä Neuvostoliiton kontrollin tehottomuutta Suomessa.17
Täysin varma sosialisointiasiassa Paasikivi ei kuitenkaan voinut olla. Hallituksen kykyihin ylimielisesti suhtautunutta Kekkosta hän varta vasten varoitti 3.1.1947. Kenties Pekkala kumppaneineen kaikesta huolimatta saisi jonkinlaisen esityksen aikaan. Porvareiden oli siksi pidettävä silmänsä auki. Puheilleen kutsumansa Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon kautta presidentti välitti oikeistolle kehotuksen koettaa ennakkoluulottomasti harkita taloudellisia kysymyksiä positiivisen, konstruktiivisen ohjelman aikaansaamiseksi. Mitä tapahtui muualla maailmassa, erityisesti niissä maissa, joissa oli ryhdytty sosialisointiin? Olisi myös tutustuttava uusiin teoreettisiin ajatuksiin (Keynes ym). Ulkopoliittisiin kysymyksiin keskittymisen vuoksi hänen (Paasikiven) oma aikansa ei talousasioihin enää riittänyt.18
Porvarien ja sosiaalidemokraattien ajanpeluun tuloksena oltiin vihdoin v. 1949 niin pitkällä, että Suomen historian siihen mennessä kalleimmaksi osoittautunut komitea joutui lopettamaan istumisensa Fagerholmin hallituksen kieltäydyttyä esittämästä sille enää määrärahaa. Nelivuotinen työ oli tuottanut 2500 sivua »tutkimusaineistoa», mutta konkreettiset tulokset puuttuivat. Viimeinenkin kommunistien 7.6.1946 järjestämän suurmielenosoituksen keskeisistä vaatimuksista oli näin kuivunut kokoon.19
Paasikivelle tilanne oli virkamieskysymykseen verrattuna sikäli helpompi, ettei hänen sosialisointikomitean asettamisen jälkeen enää tarvinnut itse taistella eturintamassa. Päinvastoin presidentti saattoi ajoittain varoituksia jaellen tyytyä seuraamaan asian vähittäistä, riittävän pitkän ajan kuluessa tapahtuvaa hautautumista komiteaan. Toisaalta jotkut yksittäiset sosialisointitoimenpiteet Englannin ja Ruotsin tapaan eivät sellaisenaan häntä kauhistuttaneet. Sodanjälkeinen kehitys maailmassa näytti jossakin määrin kulkevan kollektivismiin päin. Olihan sitäpaitsi Suomessakin jo ennestään valtionyrityksiä kuten Enso-Gutzeit, rautatiet jne.20 – Aivan toisella tavalla kardinaalikysymystä Paasikivelle merkitsi yhteiskuntajärjestelmän säilyttämisen kannalta tärkeältä tuntuvan virkamiesten erottamattomuuden voimassapitäminen.
Kevään 1946 suurmielenosoitukset ja niitä kesällä seurannut »rauhankriisi» kärjistivät ratkaisevasti Paasikiven suhdetta hänen »epäisänmaallisiksi» katsomiinsa kommunisteihin. Luottamuspulaa eivät parantaneet syksyllä 1946 puhjenneet työtaistelut. Epäonnistuneen torikokouskampanjansa jälkeen täysin aiheellisesti eristyksiin joutumista pelänneet kommunistit olivat tosin heinäkuussa solmineet hallituskumppaniensa kanssa linnarauhasopimuksen, jonka oli määrä jäädyttää hinnat ja palkat (sekä niiden mukana palkkaliikkeet) vuoden loppuun saakka.
Kun työmarkkinat kuitenkin pysyivät levottomina, tilanteessa nähtiin – syystä tai syyttä – merkki äärivasemmiston kaksoispelistä. Luonaan käyneelle kokoomuksen kansanedustaja Erkki Leikolalle Paasikivi pauhasi: »Kommunistit ovat samaa maata, ovat he hallituksessa tai kadulla, eivät he lähde joukkojaan hillitsemään.»21
Vaikka presidentti jo toukokuussa 1946 oli puhunut vanhan ystävänsä Sventon kanssa »kommunistien siipien leikkaamisesta»22, toiveen toteuttaminen ei käytännössä ollut niinkään yksinkertaista. Yhteiskunnassa vallitsevan levottomuuden lisäksi tuli ottaa huomioon Neuvostoliiton hegemonian varjostama Suomen kansainvälinen asema. Selkeänä rajana täytyisi kuitenkin pitää maan sisäisten ongelmien kuulumista suomalaisille itselleen. Lokakuussa 1946 Paasikivi purki sydäntään Eero A. Wuorelle tavalla, jota on syytä tarkastella suhteellisen yksityiskohtaisesti. Ministeri oli kehottanut presidenttiä suurempaan varovaisuuteen kommunisteihin ja venäläisiin nähden:
»Minä kyllä olen toimissani aina varovainen, mutta voinko olla ‘varovaisempi’ kuin tähän asti. Olen vannonut presidentinvalan ja se sisältää kaksi asiaa: Ensiksi Suomen suvereenisuuden puolustaminen. Venäläisten sotilaalliset turvallisuusintressit tällä taholla (ainoat mitä heillä Suomessa on) on 100-prosenttisesti täytettävä. Olen julkisesti lausunut ja olen valmis milloin tahansa sen uudistamaan, että ellemme voi pysyä tulevassa sodassa neutraaleina, on meidän mentävä venäläisten puolelle ja se on suuri etu venäläisille. Mutta mitä sen rajan tällä puolella on, se kuuluu suvereenisuuden perusteella meille, emmekä voi sen rajan yli mennä.
Toinen periaate, joka sisältyy valaani, on, että lainturva ja laillinen järjestys on maassa voimassa pidettävä ja eduskunnan valtaa ja parlamenttaarista järjestystä on noudatettava. Viimeksi mainittua periaatetta kommunistit eivät kunnioita, vaan nähtävästi tahtovat täällä samanlaista järjestystä kuin Balkanin ynnä eräissä muissa maissa on vallalla. Miten minä voisin antaa perään? Suomen kansan valtava enemmistö on samalla kannalla kuin minä. Vieläpä kansan keskuudesta kuuluu ääni, että ‘ei se Paasikiven myöntyväisyyspolitiikka olekaan tuonut meille niitä tuloksia mitä oli odotettu. Tannerin politiikka olisi kenties ollut yhtä hyvä’.
Minua painaa tavattoman raskaasti se valheellisuuden ja moraalittomuuden ilmapiiri, jossa meidän pitää elää. Minä olen aina ottanut asiat kovin vakavalta ja raskaalta kannalta, ja sentähden on elämä nykyään minulle niin painavaa. Pelkään, että me, jotka olemme nyt mukana, tuhoamme kansamme sielun (kurs. JKP:n), ja se merkitsee kansalle kuolemaa. Meidän pitää sietää valhetta ja petollisuutta, ilman että voimme itse totuutta sanoa.
Minä tunnen kyllä historiaa ja tiedän, että kansainvälisissä asioissa ei oikeudella eikä moraalilla ole merkitystä … Mutta eri asia on todeta tämä ja alistua sen alle ja eri asia on tunnustaa ja julkisesti huutaa, että väärä on oikea ja että oikea on väärä. Mutta sitä eräällä taholla tahdotaan. Tahdotaan, että meidän kansamme heittäytyisi mahalleen maahan ja likaisi itsensä korkealla äänellä julistaen, että me olemme yksin syypäät, ja me olemme rikollisia, mutta kaikki muut ovat syyttömiä ja valkoisia kuin kyyhkyset. Tähän me emme voi alentua, sillä sen kautta me juuri tuhoaisimme kansamme sielun…
Kommunistit ovat menettelyllään – heidän torikokouksensa ja heidän menettelynsä Pariisin rauhankonferenssin aikana (monet luulevat sen tapahtuneen Moskovan käskystä) – vahingoittaneet ystävyyden politiikkaa Neuvostoliiton kanssa. Heidän lehtiensä levikki on viime vuodesta paljon alentunut. Venäläistä käännöskirjallisuutta ei mene enää kaupaksi. Venäjänkielen opiskelu Yliopistossa on suuresti vähentynyt… Ihmiset eivät mene katsomaan enää venäläisiä elokuvia jne. jne. Tämän he ovat saaneet aikaan.
Eduskunnassa tahtoisivat kaataa nykyisen hallituksen. Minä teen mitä voin ohjatakseni välikysymyksen käsittelyn niin, että hallitus pysyisi pystyssä. Toivon asian niin menevän.
Minä olen täällä nyt se, joka tarmokkaimmin toimii ystävyyden politiikan ylläpitämiseksi – ja humoristista todeta: kommunistit ovat ne, jotka ovat miltei pahimpana esteenä.
Tällaista tämä elämä on – ja helppoa se ei ole.»
Vaikka Paasikivi muutamaa päivää myöhemmin saikin tukea käsityksilleen ystävältään professori Arvi Korhoselta, hän katsoi silti viisaimmaksi olla lähettämättä Wuorelle kirjoittamaansa kirjettä, jonka hän kuitenkin kopioi sanasta sanaan päiväkirjaansa.23
Presidentin mainitseman välikysymyksen allekirjoitti ensimmäisenä kokoomuksen Päiviö Hetemäki, ja eduskuntaan asia tuli 15.10.1946. Kaikkiaan sen tueksi ryhmittyi 81 kokoomuksen, maalaisliiton, edistyksen ja RKP:n kansanedustajaa. Viitaten Valpon lähinnä asekätkentäasian yhteydessä suorittamiin, laittomiksi katsottuihin pidätyksiin allekirjoittajat tiedustelivat, mihin toimenpiteisiin hallitus oli ryhtynyt tai aikoi ryhtyä kyseessä olevien lainvastaisten menettelyjen johdosta ja oikeudenloukkausten estämiseksi vastaisuudessa.
Kyseessä oli selvästi vastaveto eduskunnan parhaillaan käsittelemälle laille asekätkijöiden rankaisemisesta. Viimeksi mainituistahan oli tullut kommunisteille merkittävä propagandavaltti. Presidenttiä informoi välikysymyshankkeesta 16.10.1946 sen puuhamiehiin kuulunut kokoomuksen Erkki Leikola luonnehtien maassa vallitsevaa levottomuutta, joka pohjautui Valpon toimittamiin laittomiin vangitsemisiin, työmarkkinoilla toistuviin korpilakkoihin ja ei vähiten juuri taloudellisissa asioissa ilmenevään hallituksen heikkouteen.
Paasikiven kannalta asetelma muodostui kaksijakoiseksi. Yhtäältä oli suotavaa, että eduskunta hänen aikaisempien kehotustensa mukaisesti seurasi asioita ja tarttui niihin tarvittaessa. Toisaalta eräät kommunisteille vettä myllyyn antaneet kysymykset pysyivät vielä avoimina (asekätköt, eversti Fabritiuksen salaliitto jne). Niissä piti ensin saada aikaan tuomiot. Sen jälkeen ja lopullisen rauhan astuttua voimaan voitiin odottaa olojen tasaantuvan. Lainturva oli saatava voimaan. Samaan suuntaan Paasikivi puhui Kekkoselle ja sosiaalidemokraatteja edustaneille Fagerholmille, Voionmaalle, Skogille ja Lumpeelle, joiden tuli pyrkiä siihen, ettei hallitus kaatuisi. Nämä lupasivatkin tehdä voitavansa. Vanhalle ystävälleen pankinjohtaja Rainer von Fieandtille presidentti niinikään huomautti tilanteen epävarmuudesta. Oli vaikea sanoa, mihin kommunistit ja venäläiset tähtäsivät.24
Näin ollen Paasikivi välikysymyksen esittäjiä kohtaan tuntemastaan sympatiasta riippumatta katsoi, että Pekkalan hallituksen oli heikkoudestaan huolimatta – tai osittain ehkä juuri sen vuoksi – syytä istua lopulliseen rauhaan saakka. Hänen yleislinjaansa ei muuttanut Valpon muutamaa päivää myöhemmin aiheuttama uusi selkkaus. Ministeri Vihtori Vesterinen raportoi presidentille ylilääkäri, professori Soisalon pyytäneen sotasyyllisyysvanki Antti Kukkosen siirtämistä sydänvian vuoksi sairaalahoitoon. Näin oli myös menetelty. Mutta Paasikiven päiväkirjan mukaan:
»Sitten oli keskellä yötä (kl.12.30-1) sairaalaan tullut Valtiollisen poliisin miehiä pitämään tarkastusta ja he olivat siellä röyhkeästi metelöineet. Professori Soisalo oli siitä vakavasti valittanut Vesteriselle.
Minä sanoin, että poliisin menettely oli kuulumatonta huliganismia. Siitä on tehtävä loppu. Muuten tästä elämästä ei tule mitään.
Olin aivan raivoissani.»25
Kun viimeksi mainittu ilmaisu on Paasikiven itsensä rekisteröimäksi poikkeuksellisen voimakas, äänenkäytön voidaan otaksua olleen todella mittavan.
Välikysymyksen johdosta syntynyt keskustelu eduskunnan suuressa salissa alkoi 4.11.1946 klo 13.00 ja jatkui seuraavaan aamuun klo saakka. SKDL:n edustajia ja ruotsalaisen vasemmiston Max Sergeliusta lukuunottamatta kaikkien ryhmien taholta arvosteltiin Valpon toimintaa eri näkökulmista mm. pidätysoikeuden väärinkäyttämisestä ja kuulustelumenetelmistä. Päiviö Hetemäen ehdotusta asian lähettämisestä perustuslakivaliokuntaan ei kuitenkaan hyväksytty. Valpoa puolustavia puheenvuoroja käyttivät hallituksen puolesta pääministeri Pekkala ja sisäministeri Leino.
Paasikiven kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti Kekkonen muistutti välikysymyskeskustelussa, että vuoden 1945 yhteistoimintasopimuksessa oli sitouduttu toimimaan kaikille demokraattiset kansalaisoikeudet takaavan ja voimassa olevan kansanvaltaisen ja parlamentaarisen järjestelmän pohjalla. Äärivasemmiston järjestämät joukkokokoukset eivät siksi olleet »suuntaa määrääviä valtioelimiä». Hertta Kuusisen puolustaessa osaltaan joukkokokouksia voidaan todeta SKDL:n ja maalaisliiton mielipide-eron tulleen näin alunperin Paasikiven toivomuksesta avoimesti esiin.
Toinen maalaisliittolainen, Juho Koivisto ehdotti seuraavaa päivä- järjestykseen siirtymismuotoa:
»Kuultuaan hallituksen vastauksen eduskunta kehottaa hallitusta ryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin hallitusmuodon 6 §:ssä edellytetyn pidättämistä ja vangitsemista koskevan lainsäädännön aikaansaamiseksi ja siirtyy päiväjärjestykseen».
Pääministeri piti ehdotusta tarpeettomana ja ilmoitti, ettei hallitus voi asettua sen kannalle. Eduskunta puolestaan hyväksyi yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen 93 äänellä Koiviston ehdotuksen saadessa 72 ääntä. Paasikivelle antamansa lupauksen mukaisesti sosiaalidemokraatit tosin äänestivät yksinkertaista päiväjärjestystä mutta korostivat samalla odottavansa hallitukselta esitystä lainsäädännön muuttamisesta, minkä ohella tuli huolehtia kansalaisten oikeuksien kunniassa pitämisestä. Valtiolliseen poliisiin suuntautunut kritiikki tuli siis myös tätä kautta esille. 26
Hallituksen näennäisestä voitosta huolimatta »punainen» Valpo oli ensi kertaa joutunut julkisuudessa voimakkaan negatiivisen arvostelun kohteeksi, mikä selvästi heikensi sen asemaa. Sama koski välillisesti sisäministeri Leinoa. Paasikivi oli tyytyväinen:
»Tämä välikysymys oli sittenkin hyvä.
a.) Se tosiasia, että tällainen laaja keskustelu suoritettiin eduskunnassa julkisesti, osoittaa, että meillä on demokratia olemassa. Se on omiaan nostamaan meidän arvoamme maailmassa.
b.) Valpo ja muut poliisit ja Leino ovat saaneet tästä keskustelusta havaita, että meillä ei saa menetellä lain ja laillisen järjestyksen kanssa miten tahtoo. Se oli heille varotus.
Keskustelu puhdisti ilmaa, joka on ollut menossa kovin tunkkaiseksi.»
Paasikiven optimismia lisäsi hänen tapaamisensa 20.11.1946 talvisodan aikaisen hallituskumppanin Juho Koiviston kanssa. Tämän kertoman mukaan kommunistien kannatus maassa oli heikkenemässä. Parempi olisi kuitenkin mennä uusiin vaaleihin vasta lopullisen rauhanteon ja siirtoväen asuttamisen jälkeen. Ts. Pekkalan hallituksen kanssa pitäisi edelleenkin tulla toimeen.27
Paasikiven mielestä tämä ei kuitenkaan estänyt alustavia keskusteluja uudesta kabinetista. Luottomiehelleen Vihtori Vesteriselle presidentti valitti »lahjakkaan ja tarmokkaan» Kekkosen juopottelua. Eikö Vesterinen voisi vaikuttaa puoluetoveriinsa, jotta tämä parantaisi dieettinsä? Pääministeriehdokkaana saattoi myös Fagerholm tulla kysymykseen. Kummassakaan asiassa Vesterinen ei väittänyt vastaan vaan lupasi Kekkosen kohdalla tehdä voitavansa.28
Norjalaiselle lehtimiehelle Schanche Jonasenille, joka tosin ei saanut lupaa siteerata presidenttiä, Paasikivi niinikään korosti optimismiaan. Neuvostoliiton taholla ei näkynyt pahoihin aikeisiin viittaavia merkkejä. Suomen kansa piti kiinni itsenäisyydestään, ja jos itäinen naapuri kaikesta huolimatta alkaisi siihen puuttua, niin silloin syntyisi kova taistelu, vaikka sitä ei käytäisikään asein. Ennen kansan kukistamista täytyisi vähintään puolimiljoonaa suomalaista tappaa tai »deporterata» (karkottaa – T.P.). Se ei olisi Venäjällekään hauskaa tuottaessaan sille hyödyn sijasta vain vahinkoa.29
Paasikiven kommunisteja kohtaan tuntema ärtymys vahvistui hänen saatuaan Sventolta ja Takilta selonteon Moskovassa käydyistä kauppaneuvotteluista. Niiden yhteydessä kommunistien Yrjö Enne oli tahtonut heti suoralta kädeltä hyväksyä Neuvostoliiton tarjoamat hinnat. Muun valtuuskunnan asetuttua vastarintaan lopputuloksena oli yli kahden miljoonan dollarin voitto. Paasikivi kommentoi päiväkirjaansa: »Tämä on kuvaavaa meidän kommunistiemme menettelylle. He vaativat, että venäläisille ei saa sanoa mitään muuta kuin ainastaan kumartaa.»30
Saman ilmiön presidentti oli panevinaan merkille myös kotimaassa Pekkalan ja hänen äärivasemmistolaisten hallitustoveriensa kohdalla. Ennen kauppavaltuuskunnan lähtöä Neuvostoliittoon pääministeri oli koettanut pelotella sen jäseniä väittämällä, ettei siellä saataisi poliittisista syistä mitään aikaan. Todellisuudessa kuitenkin ilmapiiri Moskovassa oli Sventon mukaan osoittautunut »hyvin miellyttäväksi», eikä mitään hankalia poliittisia kysymyksiä tullut vastaan. Dekanozov oli päinvastoin esiintynyt »harvinaisen delikaatisti ».31
Vielä enemmän pääministeri koetteli presidentin hermoja ns. saksalaissaatavia koskeneen kysymyksen yhteydessä. Jo Potsdamin konferenssissa 1945 liittoutuneet olivat päättäneet siirtää Neuvostoliitolle Saksan Suomessa olleen omaisuuden ja täkäläiset saatavat. Loppusumma arvioitiin 6 miljardiksi markaksi. Suomella ei tuon ajan oloissa ollut mitään mahdollisuutta siirtää tämänkaltaista summaa, vaan suoritukset oli tehtävä tavarasiirtoina. Sotakorvausten ja välttämättömän viennin sitoessa jo pääosan Suomesta irrotettavissa olleista hyödykkeistä uusien korvaustavaroiden löytäminen tuotti vaikeuksia ja Paasikiven presidenttikauden alkaessa asia oli vielä avoinna.
Ulkomaankauppaministeri Anastas Mikojanin ehdottaessa elokuussa 1946 suomalaisten yhtiöiden osakkeiden siirtämistä Neuvostoliitolle Paasikivi reagoi rajusti: »Tämä on pirullinen aie – tahtovat päästä kiinni meidän teollisuuteemme tällä tavalla.» Presidentti tiesi Neuvostoliiton tunkeutuneen vastaavasti mm. Romanian ja Unkarin talouselämään.32
Tammikuussa 1947 alkaneissa saksalaissaatavien siirtoa koskeneissa neuvotteluissa Suomen valtuuskunnan johtaja Mauno Pekkala ilmoitti heti alkuun suuresti arvostavansa vastapuolen ehdotusta. Muut valtuuskunnan jäsenet saattoivat vain sivusta seurata, miten tässä vaiheessa jäi vallalle käsitys, joka todellisuudessa ei ollut suomalaisen osapuolen hyväksyttävissä.
Presidentin taustatuella Pekkala syrjäytettiin valtuuskunnan tosiasiallisesta johdosta, minkä jälkeen suomalaiset onnistuivat monivaiheisten neuvottelujen jälkeen peräytymään pääministerin antamasta lupauksesta. Saksalaissaatavien lopullisessa transferointisopimuksessa 3.2.1947 asia hoidettiin luovuttamalla Jäniskosken voimalaitos, Niskakosken säännöstelypato, panssarilaiva Väinämöinen sekä Suomen valtion Leningradissa ja Tallinnassa omistamat kiinteistöt. Sopimusta täydensi monenkirjava luettelo tavaroista – hevosista kobolttiin asti – joiden luovuttaminen täytti suomalaisten velvoitteet.33
Kotimaassa käyneelle Eero A. Wuorelle presidentti valitti kommunistien pyrkimystä käyttää venäläisiä omiin puoluetarkoituksiinsa. »Kaikki ilkeät ja valheelliset venäläiset lausunnot Suomesta he täällä painattavat ja koettavat käyttää niitä hyväkseen sen sijaan, että he lojaalisina isänmaalleen puolustaisivat maataan ja yhteistä asiaa.» Oikea keino taivuttaa kansa mukaan uuteen politiikkaan olisi saada se luottamaan Venäjän haluun jättää Suomi rauhaan ja antaa pienen naapurimaan elää omaa elämäänsä.34
Kommunistien pelottelutaktiikan tilille Paasikivi luki myös hallituksen toimesta tapahtuneen turkulaisen »Mitä nyt?» – lehden lakkauttamisen. Tutustuttuaan joihinkin ao. lehden numeroihin presidentti arvioi valtioneuvoston päätöksen liioitelluksi, vaikka jotkut kirjoitukset täytyi katsoa muodoltaan sopimattomiksi. Asioita tuli kylläkin arvioida siitä näkökulmasta, missä määrin ne edistivät tai vahingoittivat Suomen ja Neuvostoliiton välisen ystävyyden politiikkaa, mutta toisaalta Suomen kansan sydämiä ei voitettaisi poliisitoimin.
Käsitystään valtion päämies perusteli sekä maan yleisellä mielipiteellä että historian kokemuksilla (Bobrikov, Seyn). Vastaavassa tilanteessa hän (Paasikivi – T.P.) olisi kutsunut puheilleen lehden julkaisijat Einar W. Juvan, Paavo Ravilan ym. sekä vaatinut heiltä lakkautuksen uhalla lupauksen sopimattoman kirjoittelun lopettamisesta. »Luulen, että olisin saanut tuloksen aikaan. »35 Pekkalalla ei vastaavaa auktoriteettia kuitenkaan ollut.
Kaikesta huolimatta presidentti oli tyytyväinen kohdattuaan sattumalta päiväkävelyllään edistyksen kansanedustajan Rolf Bernerin, joka kertoi puoluetoveriensa katsovan presidentin antaneen ensi aikoina liikaa periksi äärivasemmistolle, mutta nyt he olivat tyytyväisiä hänen menettelyynsä. »Minä sanoin, että meillä oli aluksi välirauhansopimus, mutta nyt se on täytetty.»36
Tammikuussa 1947 Helsingissä vieraillut lähettiläs Cay Sundström puolestaan raportoi Paasikivelle venäläisten katsovan ulko- ja sisäpolitiikan riippuvan toisistaan. Moskovan radiossa oli niinikään esiintynyt Suomea arvostelevia lähetyksiä.
Lähettiläs ei edes yrittänyt itsenäisesti kommentoida antamaansa informaatiota, jonka taustana tietenkin oli suunnanmuutosta ja oman vaikutusvaltansa kaventumista pelkäävän Moskovan jo keväästä 1946 lähtien soveltama taktiikka. Kommunisteja ja Pekkalan horjuvaa hallitusta oli tuettava harjoittamalla ulkopoliittista painostusta »oikean» sisäpolitiikan noudattamiseksi. Tämän vastapainoksi taas Paasikivi kehitti ja painotti omaa teesiään ulko- ja sisäpolitiikan riippumattomuudesta toisistaan. Venäjän intressit Suomessa rajoittuivat yksin omaan sotilaallisiin kysymyksiin.
Niinpä presidentti kiistikin Sundströmin ensimmäisen väitteen laajoin historiallisin esimerkein pohjustetulla »esitelmällään». Perustuslaillinen Suomi ja autokraattinen Venäjä olivat eläneet hyvässä sovussa rinnakkain niin kauan kun suuriruhtinaskunnan oikeuksia kunnioitettiin. Ensimmäisessä maailmansodassa autokraattinen Venäjä oli taistellut demokraattisten länsivaltojen Ranskan ja Englannin liittolaisena. Valtiollisten ja yhteiskuntajärjestelmien eroavuus ei estänyt tiivistä yhteistoimintaa. Vastaavasti Neuvostoliitto ja Saksa olivat pelanneet yhteen ns. Rapallon sopimuksen merkeissä 1922-1933 sekä myöhemmin uudestaan Hitler-Stalin paktin aikana 1939-1941, kuten tunnetuksi tulleet salaiset pöytäkirjat osoittivat.
Venäläisten suomalaisvastaiset radiolähetykset taas olivat presidentin mielestä yksipuolisia ja virheellisiä. Niitä vastaan pitäisi kotimaisen vasemmiston reagoida, koska lähetysten jatkuminen voisi aiheuttaa kummallekin osapuolelle epäedullisen lehdistöpolemiikin. Toistaen valmiutensa tukea arvovallallaan Suomen liittymistä tulevassa sodassa tilanteen niin vaatiessa Neuvostoliiton puolelle Paasikivi korosti uuden ystävyyden politiikan kyllä onnistuvan, jos kansa saataisiin sen taakse. Se ei kuitenkaan kävisi päinsä bobrikovmaisin poliisimenetelmin, yksipuolisin syyttelyin ja historian vääristelyin (talvisota).
Sundströmin kysymykseen Paasikivi vastasi, ettei hän suositellut ministerin puuttumista radiolähetyksiin. Sen sijaan hän voisi esimerkiksi koettaa vaikuttaa sotakorvaustaakan keventämiseksi ja Porkkalan rautatien käyttöoikeuden aikaansaamiseksi. Kaikki tällainen rauhoittaisi mielialoja kotimaassa. Muistiinpanojensa mukaan presidentti päätti »esitelmänsä»:
»Suomen kansa pelkää suvereenisuutensa ja itsemääräämisoikeutensa menettämistä. Jos siinä kohdin saadaan kansamme vakuutetuksi, niin hyvät suhteet Neuvostoliittoon tulevat vähitellen. Myös kauppa- ja kulttuurisuhteet… Lisäsin, että Suomen kansa on uskollinen ja luotettava sille, jolle se luottamuksensa antaa. Kun kerran saamme suhteet Neuvostoliittoon hyviksi, niin Neuvostoliitolla ei ole varmempaa ystävää kuin suomalaiset. Sanoin myös, että Suomen kansa on zjostkij narod (kovaa kansaa – T.P.), kuten Mikojan kerran sanoi.»37
Presidentin luottamus lähettilään arvostelukykyyn ei muutenkaan kohonnut kovin korkealle. Ministerin raportti 8.3.1947 Puolan länsirajan ongelmasta herätti Linnassa kitkeriä kommentteja. Sundström oli luonnehtinut Oderin-Neissen linjaa »historiallisesti oikeudenmukaiseksi», koska slaavilaisten heimojen asutusalue 9:nnellä vuosisadalla oli ulottunut Elbelle saakka. Paasikiven mielestä Moskovanlähettiläs katsoi asioita täysin asemamaansa silmin ottamatta lainkaan huomioon Neuvostoliiton väkivalloin ottaman Karjalan olleen 1000 vuotta suomalaista maata. Mitä taas 9:nnen vuosisadan tilanteeseen tuli, niin silloinhan suuri osa nykyistä Venäjää oli ollut suomalaisten heimojen asuttamaa, siis »suomalaista maata»! Presidentti teki johtopäätöksensä:
»Sundströmillä ei ole mitään kritiikkiä eikä arvostelukykyä. Moskovassa pitäisi olla toisenlainen mies, joka katselisi kriitillisillä silmillä, mitä Venäjällä tapahtuu.»38
Ždanovin Pariisin rauhan merkeissä helmikuussa 1947 Suomeen tekemä jäähyväisvierailu, joka ensi sijassa tähtäsi hallitussuunnan jatkuvuuden varmistamiseen, ei pitkällä tähtäyksellä riittänyt pelastamaan Pekkalan kabinettia.
Jo pari vuorokautta kenraalieverstin poistumisen jälkeen (14.2.1947) Paasikivi tapasi Kekkosen, joka kertoi keskustelleensa SDP:n puoluesihteerin Unto Varjosen kanssa hallituksen uusimisesta. Viimeksi mainittu halusi kuitenkin taktisista syistä aloitteen tulevan maalaisliiton taholta. Kekkosen mielestä hallituksen muodostaminen ei tilanteen epävarmuuden vuoksi silti edelleenkään käynyt päinsä ilman kommunisteja. Leinon jääminen paikalleen voisi siksi olla aiheellista, mitä Paasikivikään ei vastustanut.
Pääministeriksi entiseen tapaan »kolmen suuren» pohjalla toimivaan kabinettiin Kekkonen ja Varjonen olivat ajatelleet »puolueetonta porvaria», Sakari Tuomiojaa. Omasta puolestaan Kekkonen ilmoitti presidentille voivansa ryhtyä jälleen oikeusministeriksi. Vajaan vuoden kestänyt karanteeni riitti siis taivuttamaan kunnianhimoisen maalaisliittolaispoliitikon tarjoutumaan – vaikka näennäisesti huumorimielessä – samaan virkaan, josta hän vielä keväällä 1946 oli kyllästyneenä kieltäytynyt.
Vaikka Paasikivikään ei periaatteessa vastustanut remonttiaikeita ja niihin liittyvää Kekkosen ministeriehdokkuutta, hän vielä muutamaa päivää myöhemmin antoi Tuomiojan ja Fagerholmin ymmärtää kannattavansa sittenkin – Pekkalan heikkoudesta huolimatta – tämän pääministeriyden jatkumista toistaiseksi. Varovaisuutta puolsivat keväällä edessä olevat hinta- ja palkkaratkaisut. Kuitenkin presidentin mielestä hallituksessa pitäisi olla edes kolme sellaista miestä, jotka »seuraisivat maan politiikkaa ja kävisivät asioihin kiinni».39
Muuten Paasikivi kehotti Kekkosta huolehtimaan siitä, että maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien lehdet osallistuisivat SKDL:n ja kommunistien julkaisujen vastaiseen polemiikkiin, jota ei saanut pelkästään jättää vaikutusmahdollisuuksiensa puolesta rajoitettujen kokoomuksen äänenkannattajien tehtäväksi. Kekkonen lupasikin tehdä voitavansa.40
Perustavanlaatuinen vastakohtaisasetelma vallitsi kuitenkin SDP:n ja SKDL:n välillä. Asevelisosialistien voittoon päättyneen kesän 1946 ylimääräisen puoluekokouksen jälkeen SDP:n vasemmisto-opposition toiminta vähin erin lamaantui ja puolue kokosi rivinsä »taistelevan sosialidemokratian» tunnuksen alle siirtyen puolustusasemista hyökkäykseen kommunismia vastaan. Erityisen tehokkaaksi osoittautui 4.3.1947 käynnistetty, sittemmin legendanomaiseksi muodostunut »Jo riittää valhelupaukset, hinnankorotukset ja pakkodemokratia» – kampanja. – Fagerholmin kanssa 27.3.1947 käymässään keskustelussa myös presidentti Paasikivi osoitti rohkaisevalla tavalla kiinnostustaan sosiaalidemokraattien voimistuneeseen »agitaatiotoimintaan».41
Keväällä 1947 nousivat etusijalle SAK:n edustajakokousvaalit, joita molemmat suuret työväenpuolueet pitivät ratkaisevan tärkeänä mittarina myös poliittisten valta-asemien kannalta. Sosiaalidemokraattien taholla katsottiin SAK:n enemmistön säilyttäminen jopa Suomen parlamentaarisen demokratian kohtalonkysymykseksi. Tehtävään oli siksi mobilisoitava kaikki voimat. Kevään 1947 kuluessa Paasikivi toistuvasti tiedusteli sekä K. A. Fagerholmilta että Emil Huunoselta, tekivätkö sosiaalidemokraatit varmasti kaikkensa turvatakseen voiton SAK:n vaaleissa.
Tehostetun vaalityön lisäksi SDP:n ammattiyhdistysjaosto pyrki erityisesti siirtämään Henkisen Työn Keskusliiton tai ainakin jotkut sen jäsenjärjestöt SAK:n piiriin. Näin turvattaisiin siellä sosiaalidemokraattien enemmistö. Operaatioon pyydettiin myös presidentti Paasikiven apua. Valtion päämies totesi pitävänsä »yleiseltä kannalta» kyllä tärkeänä SAK:n säilymistä sosaalidemokraattien käsissä, mutta ei kuitenkaan katsonut voivansa luvata muuta kuin välittää viestin Uuden Suomen päätoimittajalle Lauri Aholle edelleen tiedotettavaksi, mikä myös tapahtui. 42
Porvarisenemmistöinen Henkisen Työn Keskusliitto piti kaikesta huolimatta kiinni riippumattomuudestaan haluamatta tinkiä siitä vierastamaansa vasemmistolaista ajatusmaailmaa edustavan SAK:n hyväksi. Porvarilliset puolueetkaan eivät hyväksyneet liittymishanketta, joka lopulta epäonnistui. Tästä riippumatta määrätietoisen ja hyvin organisoidun kampanjan käyneet sosiaalidemokraatit saavuttivat SAK:n vaaleissa huhti-toukokuussa 1947 selvän enemmistön Cl72-128), mikä luonnollisesti odotusten mukaisesti lujitti heidän asemiaan myös valtakunnanpolitiikassa. 43
Jo Pekkalan hallituksen muodostamistapa keväällä 1946 oli herättänyt tyytymättömyyttä itsensä syrjäytetyksi tunteneessa sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmässä. Oikeistosiiven otteen lujittuminen puolueen johdossa vahvisti edelleen vastakohtaisasetelmaa. Taustaan kuului pelko sisäministerin virkaa hallussaan pitävien kommunistien aikeista, joita »heikon» Pekkalan ei uskottu pystyvän torjumaan, sikäli kuin hän sitä ylipäänsä edes halusi. Epäluuloja herätti myös kolmannen suuren hallituspuolueen, maalaisliiton, ainakin näennäinen »lehmänkauppapolitiikka» SKDL:n kanssa.
Ždanovin yhteistyövetoomuksista huolimatta SAK:n vaalien lähestyminen, paineet työmarkkinoilla ja syksyn kunnallisvaalit alkoivat heijastua hallituspuolueiden välisiin suhteisiin. Vähitellen rasitteeksi muuttuneen yhteistyön poliittinen pääoma oli selvästi kulumassa loppuun. SKDL:n ainakin lukumääräisesti hallitseva asema Pekkalan kabinetissa ei hermostuttanut ainoastaan sosiaalidemokraatteja vaan myös maalaisliittoa, joka katsoi hallituksen täysin keskittyneen työväenliikkeen etujen ajamiseen. Hintojen ja palkkojen riistäytyminen valloilleen oli viemässä pohjaa maatalouden saamilta kompensaatioilta. Tilannetta ei parantanut pääministerin henkilöön kohdistunut epäluottamus ja kyllästyminen.
Palkkavyöryn uhatessa keväällä 1947 SKDL koetti nousta sen harjalle ehdottamalla täydellistä luopumista palkkasäännöstelystä, mikä avaisi tien työväenjärjestöjen ja valtiovallan yhteiselle taistelulle työnantajia ja »taantumusta» vastaan. Sosiaalidemokraateille ja maalaisliitolle tämä ei tietenkään sopinut. Ensiksi mainittujen aloitteesta molemmat puolueet päätyivät vaatimaan taloudellisten ongelmien poistamiseksi yhteistä »kokonaisratkaisua», mikä taas edellytti arvovaltansa menettäneen hallituksen uusimista.
Toisaalta palkkaliike ei kaikilta osin ollut enää edes SKP:n ohjattavissa. Kevättalvella 1947 puhkesi useilla aloilla työselkkauksia, vaikka SAK oli sellaiset kieltänyt. Hajanainen hallitus ei pystynyt vaikuttamaan Kuljetustyöväen Liittoon, joka lakolla uhaten pakotti Pekkalan kabinetin alistumaan vaatimuksiinsa. Päiväkirjassaan Paasikivi tuskitteli asemansa hankaluutta:
»Minun asemani on kovin tukala. Minä olen asioiden hoidosta kovin sivulla. Valtioneuvosto hoitaa asiat, presidentti ei voi niihin sekaantua jo siitä syystä, että valtioneuvosto on vastuunalainen, mitä presidentti ei ole. Lain mukaan (Erich: Valtion(!) oikeus) presidentti ei saakaan sekaantua asioihin. Sitäpaitsi jos. minä esim. palkkakysymyksissä sanon, että ei saa korottaa palkkaa, niin se tietää asettumista palkannauttijain vaatimuksia vastaan – ja vice versa, näin ollen minun pitää ainoastaan katsella sivulta. Sitäpaitsi minä en esim. voi niin tarkasti yksityiskohtia myöten seurata taloudellisia asioita, että voisin sanoa yksityiskohdissa varman mielipiteen. Minun puheeni muodostuu sentähden yleisiksi sanoiksi: Inflaatiota pitää koettaa välttää ja rahanarvo pitää vakavana. Tuotantoa pitää edistää yms.»44
Sosiaalidemokraattien taistellessa SAK:n herruudesta ajatukset maalaisliiton piirissä suuntautuivat jo seuraavan syksyn kunnallisvaaleihin. Niitä silmällä pitäen puolueessa oli voimistunut mielipide tuloksiltaan heikoksi osoittautuneen »kolmen suuren» sopimuksen jatkuvan kannattamisen epätarkoituksenmukaisuudesta. Samalla koettiin hermostuttaviksi ja propagandatyötä haittaaviksi kokoomuksen taholta tulleet syytökset maalaisliiton yhteistoiminnasta kommunistien kanssa.45
Valtioneuvoston antauduttua kuljetustyöväen lakkokiistassa maalaisliitto oli saanut tarpeekseen ja ilmoitti 10.4.1947 vetävänsä miehensä pois hallituksesta. Tehden johtopäätökset ministeristönsä sisältäpäin tapahtuneesta luhistumisesta Pekkala jätti seuraavana päivänä presidentille hallituksen virallisen eronpyynnön.
Katkeran pääministerin sosiaalidemokraatteihin ja maalaisliittoon kohdistamiin moitteisiin Paasikivi vastasi yleisen mielipiteen näkevän, että kommunistit olivat saaneet liian suuren vallan. He tahtoivat määrätä kaikista asioista ja hallita maata. Kommunistien isänmaallisuuteen ei luotettu, vaan heidän katsottiin ajavan Venäjän eikä Suomen asiaa. Omasta puolestaan presidentti »luuli» kommunistien kannattajajoukkojen pysyneen suomalaisina, mutta heidän johtajiaan täytyi epäillä. Pekkala yhtyi Paasikiven käsityksiin varsinkin Venäjällä olleiden kommunistien osalta.46
Saatuaan sekä SDP:n että maalaisliiton taholta tietoja Pekkalan kannatuksen täydellisestä romahtamisesta Paasikivi ei nähnyt syytä ryhtyä vastustamaan hallituksen uusimista. Kun sosiaalidemokraatit katsoivat oman pääministerin sälyttävän liikaa vastuuta puolueelle ja maalaisliitto viittasi haluunsa siirtyä »lojaaliin oppositioon», presidentti antoi Varjosen aikaisemman suunnitelman mukaisesti Sakari Tuomiojalle tehtäväksi muodostaa vasemmistopuolueiden edustajista koostuvan »työväenhallituksen», johon lisäksi tulisivat mukaan ruotsalaiset ja edistys.
Hanke kuitenkin kaatui Neuvostoliiton inspiroiman SKDL:n jyrkkään vastarintaan. Hertta Kuusisen mukaan maalaisliitto (48 kansanedustajaa) oli aivan liian voimakas puolue, jotta sen voitaisiin antaa siirtyä oppositioon. Sitäpaitsi pääministerin tuli olla SKDL:sta. Näin kumoutui samalla Kekkosen Paasikivelle »salaisuutena» uskoma tieto kommunistien aikeista hyväksyä hänet (Kekkonen) pääministeriksi. Puuttumatta vielä muihin näkökohtiin presidentti torjui yksiselitteisesti Kuusisen esittämän ulkopoliittisen argumentin:
»Kun Hertta Kuusinen viittasi siihen, mitä Neuvostoliitossa ajatellaan hallituksenvaihdoksesta, ja millä tavalla siellä uutta hallitusta arvostellaan, sanoin minä, että hallituksen muodostaminen on meidän oma asiamme ja me emme voi sallia, että siihen ulkomailta sekaannutaan. Tähän ei Hertta Kuusinen sanonut mitään, vaan myönsi sen kannan oikeaksi.»47
Kommunistien hallituspohjaa ja pääministerin puoluetta koskevien lausuntojen taustana oli luonnollisesti LVK:n ja myös Ždanovin äskeisellä vierailullaan ilmaisema tahto hallituslinjan pysymisestä ennallaan. Lisäksi porvari Tuomiojan johtamassa kabinetissa kommunistit pelkäsivät menettävänsä ulkopoliittisen korvaamattomuutensa ja tulevansa ennemmin tai myöhemmin savustetuksi ulos. Sisäpoliittisten asemien heiketessä Neuvostoliiton tuki tuntui yhä tärkeämmältä.
Huhtikuun loppuun saakka käydyissä, lopulta umpikujaan ajautuneissa hallitusneuvotteluissa, joiden seikkaperäinen läpikäynti ei tässä yhteydessä ole enää tarkoituksenmukaista, hyväksyttiin vihdoin entinen »kolmen suuren» pohja, mutta pääministerin henkilöstä ei päästy yksimielisyyteen.
Vapun jälkeen Kekkonen totesi presidentille, että mikäli maalaisliitto olisi »potkimatta» jatkanut hallituksessa, puolue olisi saanut varautua suureen vaalitappioon. Vaikka Paasikivi kriisin alkuvaiheessa olikin korostanut Hertta Kuusiselle asian yksinomaan sisäpoliittista luonnetta, hän ratkaisun pitkittyessä oli valmis jo jonkin verran peräytymään. Luokseen kutsumilleen Niukkaselle ja Juho Koivistolle presidentti huomautti 5.5.1947 »ulkomailla» odotettavan jo hallituspulan päättymistä. Kuten Kari Hokkanen on todennut, taustaan kuuluivat Neuvostoliitossa yltyvä, SKP:n ja SKDL:n kannanottoja heijasteleva lehdistökritiikki sekä varaulkoministeri Vysinskin lausunnon mukaan samaan asiaan pohjautunut, Moskovassa käytyjen Saimaan kanavan ja Porkkalan rautatieliikennettä koskeneiden neuvottelujen keskeytyminen.48
Neuvostoliiton Helsingin-lähetystössä Pekkalan »demokraattisen» hallituksen mahdollinen kaatuminen herätti niinikään voimakkaita epäluuloja. Lähinnä se nähtiin Paasikiven yrityksenä muuttaa maan ulkopolitiikan suuntaa pystyttämällä entistä oikeistolaisempi ja länteen orientoituva hallitus kaventamalla siten maan neuvostoystävällisten voimien toiminta-alaa.49
Kun uusia vaaleja ei teknisistäkään syistä pystyttäisi järjestämään ennen seuraavaa syksyä, loputtomalta tuntuneeseen sisäpoliittiseen kinasteluun kyllästynyt Paasikivi päätyi vihdoin K. A. Fagerholmin aloitteesta esittämään Mauno Pekkalan johtaman vanhan kabinetin jäämistä paikoilleen. Kommunisteilla oli vaikutusvaltaa monissa suurissa teollisuuslaitoksissa, joissa he hallituksen ulkopuolelle jäätyään voisivat järjestää vaikeita lakkoja. Porvarien ja sosiaalidemokraattien tuli siis tunnustaa tämä tosiasia.
Aikansa vastaan hangoiteltuaan puolueet eivät löytäneet muutakaan ratkaisua, ja Pekkala peruutti 22.5.1947 eronpyyntönsä. 50 Vielä kerran oli myös Paasikivi joutunut havaitsemaan hallituksen muodostamisen avaimen yhä olleen kommunistien taskussa. – Muutamaa päivää myöhemmin allekirjoitettiin Moskovassa yhden vuoden mittainen Porkkalan liikennettä koskeva sopimus Saimaan kanavan ongelman lykkäytyessä epämääräiseen tulevaisuuteen. Porkkalankin ehtoja epäedullisina pitänyt Paasikivi purki suomalaisneuvottelijoille harmiaan Neuvostoliiton sekoitettua jälleen politiikkaa talouskysymyksiin. Suomalaisten pitäisi mahdollisimman pian rakentaa uusi rata Porkkalan alueen ympäri.51 Toisaalta Moskovassa Pekkalan hallituksen jääminen paikoilleen nähtiin luonnollisesti menestyksenä.
Kommunistien taholla SAK:n vaalien tulos lisäsi painetta kohti radikalismia. Tappion tärkeimpänä syynä nähtiin puolueen liian kauan noudattama maltillinen linnarauhapolitiikka. Toukokuun 20. päivänä 1947 SKP:n poliittinen jaosto päättikin olla tulevaisuudessa vastustamatta työväen taholta tulevia palkankorotusvaatimuksia. Kun toisaalta hinnankorotukset piti välttämättä torjua, molempien linjojen yhtäaikainen soveltaminen käytäntöön tuotti suuria vaikeuksia. Samassa kokouksessa päätettiin myös aloittaa pitkäjänteinen kampanja palkkojen vapauttamisen puolesta. Politiikka olisi niinikään entistä määrätietoisemmin rakennettava joukkojen suoran toiminnan varaan.
Kansainvälisen taustan tarjosivat Unkarin tapahtumat keväällä 1947. Sikäläinen äärivasemmiston miehittämä valtiollinen poliisi oli jo ennen vuoden vaihdetta julkistanut kommunisminvastaisen »salaliiton», jonka avulla diskriminoitiin parlamenttivaaleissa ehdottoman enemmistön saavuttanut pientalonpoikien puolue. Sen entinen puoluesihteeri pidätettiin helmikuussa 1947 marsalkka Vorošilovin johtaman valvontakomission määräyksestä, ja toukokuussa samaan puoleeseen lukeutunut, Sveitsissä lomaileva pääministeri Ferenc Nagy kieltäytyi Unkarissa vallitsevan terrorin ja pelottelun ilmapiirin vuoksi palaamasta enää kotimaahan. Seurauksena oli luonnollisesti virkaero.
SKP:n aktivoituminen yhdessä Unkarin tapahtumien kanssa loi pohjaa Suomessa toukokuussa 1947 levinneille, kommunistien vallankaappausta koskeneille huhuille. Niinpä Helsingin poliisikomentajalle Erik Gabrielssonille raportoitiin äärivasemmiston kannattajien ryhtyneen jo järjestämään salaisia aseharjoituksia. Vaikka viimeksi mainittu tieto todennäköisesti ei pitänytkään paikkaansa, presidentti Paasikivi seurasi tilannetta huolestuneena epäillen kommunistien hautovan vallankaappausaikeita. Olihan heillä täälläkin Valpo käsissään. Unkarin tapahtumat saattoivat siis toistua, mihin mahdollisuuteen mm. Britannian entinen ulkoministeri Anthony Eden ja eräät Ruotsin lehdet viittasivat.52
Saavuttuaan tavanomaiseen »kesävalmennukseen» Moskovaan Hertta Kuusinen ja Ville Pessi korostivat 20.6.1947 Baranoville ja Susloville sekä kirjallisesti että suullisesti Mauno Pekkalan hallituksen päätyneen umpikujaan. Se ei kyennyt viemään eteenpäin maan »demokraattista kehitystä», mutta toisaalta kommunistien mukanaolo merkitsi kuitenkin estettä taantumuksen vyörytykselle. Ulospääsytienä SKP:n edustajat esittivät jälleen kerran entistä laveamman vasemmistopuolueen perustamista SKDL:n pohjalle.
Toisen mahdollisuuden tarjosi keskinäisen ystävyys- ja avunantosopimuksen solmiminen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Sen avulla pirstottaisiin Neuvostoliiton valeystävien rivit ja kasvatettaisiin SKDL:n vaikutusta. Nämä näkökohdat Kuusinen ja Pessi halusivat esittää suoraan Stalinille. 53
Kiireisiinsä vetoavan generalissimuksen kieltäydyttyä ottamasta vastaan suomalaisia vieraita tehtävä delegoitiin entiseen tapaan A. A. Ždanoville. Kesäkuun 30. päivänä järjestetyssä tapaamisessa olivat lisäksi läsnä NKP:n kansainvälisen osaston johtoa edustavat M. A. Suslov ja L. S. Baranov sekä Ždanovin avustaja V. P. Terjoškin. Kirjalliset muistiinpanot keskustelujen kulusta kenraalieversti sai erikseen molemmilta viimeksimainituilta.54
Vastaukseksi suomalaisten kysymykseen uuden puolueen perustamisesta tuli vakiintuneeseen tapaan kategorinen kielto. Riski työväenluokan yhä pitemmälle menevästä hajoittamisesta olisi liian suuri. Luopuen suunnitelmistaan Kuusinen ja Pessi omaksuivat vastaväitteittä veljespuolueen suosituksen. – Ždanovin Suomen ulkopolitiikkaa koskevaan kannanottoon palataan omassa yhteydessään tuonnempana.
Kaipaamiaan konkreettisia neuvoja – propagandan voimistamista lukuun ottamatta – vieraat eivät muutenkaan saaneet. Ždanovinkin mielestä Mauno Pekkalan hallitus noudatti liian oikeistolaista politiikkaa, joka vastasi porvariston etuja. Demokraattiset reformit olivat jääneet toteutumatta, minkä vuoksi kommunistien tuli ehdottomasti kritikoida ministeristöä paljastaakseen kansalle sen laiminlyönnit. Työläisten ja talonpoikien elintaso ei ollut noussut kapitalistien taas kahmiessa tuotannon ja viennin kasvun tuomat suuret voitot.
Kommunistien oli näin hankittava lujat asemat työtätekevien massojen keskuudessa pelkäämättä taistelun kärjistymistä sen enempää hallituksen sisällä kuin sen ulkopuolellakaan. Mädästä pysähtyneisyydestä ja suorastaan halvaantuneisuudesta tuli päästä eroon. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton juonet oli paljastettava sekä hyökättävä entistä aktiivisemmin Varjosen – Leskisen ryhmän ja muiden oikeistovoimien tuhoamiseksi. Unkarin, Bulgarian ja Romanian esimerkit osoittivat, ettei yhteistyötä rikkovista partnereista selvittäisi ilman verenvuodatusta. Toistaiseksi kommunistit eivät olleet iskeneet sen enempää sosiaalidemokraatteja kuin maalaisliittoakaan.
Millä tavoin tämän iskemisen sitten pitäisi Suomessa konkreettisesti tapahtua, se jäi Andrei Aleksandrovitsilta lähemmin selvittämättä. Epäröivien ja tarkkoja ohjeita kaipaavien Kuusisen ja Pessin osviitaksi jäi lyhyellä tähtäyksellä vain havainto, ettei NKP ainakaan vastustanut SKP:ssa jo tehtyä periaatepäätöstä lakkoliikkeen nostattamisesta. Balkanin maissa tapahtuneesta ja kenraalieverstin nytkin suosittelemasta verenvuodatuksesta oltiin vielä kaukana.
Hertta Kuusisen ja Ville Pessin Ždanoville lupaama liikehdintä alkoi pian heidän kotiinpaluunsa jälkeen. Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkästään »ulkoa» päin tulleista herätteistä vaan myös »alhaalta» kasvaneesta paineesta elinkustannusten nopean nousun tuotua mukanaan työväen reaalipalkkojen laskemisen. Heinäkuun lopulla 1947 Wärtsilä-yhtymän Turussa sijaitsevan Crichton-Vulcanin telakan ja saman konsernin Helsingin (Hietalahden) telakan työläiset esittivät uhkavaatimuksen palkkasäännöstelyn lopettamisesta 10.8.1947 mennessä.
Jo sitä ennen Turun satamatyöläiset ja kuorma-autoilijat olivat menneet lakkoon. Vaikka vasemmistoradikaalinen Kuljetustyöväen liitto jälleen ehti toimia omin päin ilman SKP:n suoranaista kehotusta, tämäkin suuren yleisön keskuudessa huomiota herättänyt hanke meni luonnollisesti kommunistien »piikkiin». Turun lakot saivat pian yleistä järjestystä uhmaavia muotoja, jotka pieneltä osaltaan koskivat myös presidenttiä. Estäessään Valion varastopihalla maidonkuljetusauton lähdön Kultarantaan lakkovahti kumosi estelyt sanoilla ,Juokoon huuperia niinkuin muutkin». Tapahtumasta aiheutui myöhemmin syyte ja rangaistus.55
Paasikiveä huolestuttivat erityisesti Turun lehtien väitteet poliisin saamista ohjeista katsoa läpi sormien lakkojen yhteydessä tapahtuvia rikkomuksia. Tämän Leino kuitenkin kiisti. Laillista järjestystä tuli noudattaa. Sisäministerin kantaan on saattanut vaikuttaa sotakorvaustoimitusten häiriöitä pelänneen LVK:n varapuheenjohtajan Savonenkovin Pekkalalle ilmaisema tyytymättömyys Turun villiin autonkuljettajalakkoon.56
SDP:n opposition hallitseman SAK:n julkaistua elokuun alussa taktisen radikaalin toimintaohjelmansa palkankorotus- ja sosialisointivaatimuksineen SKP pyrki syventämään sosiaalidemokraattien kahtiajakoa menemällä mukaan tähän ohjelmaan. Vastaavasti annettiin Wärtsilän työtaisteluun valmistuneille työläisille syvän pettymyksen aiheuttaneet ohjeet luopua uhkavaatimuksistaan. Aivan kuten eduskuntatalon edessä 7.6.1946 SKP oli jälleen kriittisellä hetkellä peräytynyt.
Tilannetta ei kommunistien kannalta parantanut SDP:n nopea eheytymisprosessi, jonka mittasuhteista ei SKP:ssa oltu selvillä. Erityisen kovana iskuna koettiin opposition johtavana nimenä pidetyn K. Fagerholmin Espoossa 10.8.1947 pitämä puhe. Siinä hän varsin avoimin sanakääntein ilmaisi siirtyneensä puolueen enemmistön leiriin. »Luottamus kommunistien demokraattiseen mielenlaatuun on ollut liiallista herkkäuskoisuutta.»
Tähdätessään elokuun alussa siihen, että työmaakokousten ja julkilausumien aalto riittäisi painostamaan SAK:n ja hallituksen luopumaan palkkasäännöstelystä, kommunistit näkivät tuossa tavoitteessa hyökkäyssuunnitelmansa »ensimmäisen askeleen». Pian kuitenkin varmistui, ettei yhteisen toimintalinjan aikaansaamisesta Huunosen johtaman SAK:n kanssa tulisi mitään, ja jo 20.8.1947 SKP:n poliittinen jaosto päätti jatkaa yksinään villien lakkojen lietsontaa.
Lieventääkseen poukkoilunsa seurauksia puolue siirtyi siten jälleen uuteen korpilakkokampanjaan palkankorotus- ja sosialisointivaatimuksineen. Niiden avulla toivottiin joukkoliikkeen saavan uutta pontta, jonka avulla taattaisiin menestys joulukuun kunnallisvaaleissa. Toisaalta taktiikka ei saavuttanut jakamatonta kannatusta edes SKP:n omissa ministereissä ja ammattiyhdistysmiehissä. Kommunistien kasvavassa poliittisessa eristyneisyydessä heidän puheisiinsa vaalivoitosta ja ehdottoman enemmistön saavuttamisesta alkoi liittyä jo suorastaan epätoivon väritystä.
Näin käynnistyneet laajamittaiset villit lakot, joiden takana nähtiin SKP, vähensivät edelleen hallituskumppanien halua yhteistyöhön vuoden 1945 »kolmen suuren» sopimuksen pohjalla. Sosiaalidemokraateista mm. K. A. Fagerholm ja Emil Huunonen viittasivat Paasikivelle mahdollisuuteen selvittää tilanne ennenaikaisten eduskuntavaalien avulla. Presidentin mielestä niiden tulosta oli kuitenkin vaikeata ennustaa. Sitäpaitsi hän näki haittapuolina kunnallisvaalien läheisyyden sekä eduskuntatyölle ja valtion budjetin laadinnalle aiheutuvat vaikeudet.
Pekkalan hallituksen 18.9.1947 työläisille kohdistama hätähuudonomainen vetoomus villien lakkojen lopettamiseksi ei tehonnut. Yhtä vähän vaikutti SAK:n sosiaalidemokraattien enemmistön vastaveto, samana päivänä julkaistu kehotus. Täydellisenä yllätyksenä niin hyvin kommunisteille kuin SDP:n puoluetoimikunnallekin tuli sen sijaan 20.9.1947 SAK:n työvaliokunnan sosiaalidemokraattisen enemmistön uhkaus yleislakosia, jollei sen – kommunisteihin verrattuna tosin huomattavasti maltillisempiin – vaatimuksiin suostuttu.
Tingittyään hallitukselta myönnytyksiä sekä palkkojen yleiskorotuksina että niiden sitomisena elinkustannusindeksiin SAK:n. sosiaalidemokraatit vihdoin syyskuun lopussa peruuttivat yleislakkouhkansa. Näin syntyneen kompromissin jälkeen alkoi myös käydä ilmeiseksi, etteivät kommunistit saavuttaisi tavoitteitaan SDP:n järjestämän vastapropagandan vuoksi vähitellen murentuvilla villeillä lakoillaan.
Päinvastoin niiden jatkaminen saattoi johtaa kyllästyneet hallituskumppanit kaatamaan Pekkalan kabinetin, mitä äärivasemmisto ei halunnut. Niinpä lakkoliikkeen annettiin taas sammua. »Ensimmäinenkin askel», palkkasäännöstelyn purkaminen, oli jäänyt ottamatta.
Puolueen arvovallalle tästä oli raskaita seurauksia myös joulukuun kunnallisvaaleja ajatellen. Kesällä ja syksyllä 1947 SKP:n johto oli kahteen eri otteeseen kannustanut joukkoliikkeitä ryhtyäkseen sitten ratkaisevalla hetkellä kuitenkin pidättelemään niitä. Itsensä petetyksi tunteneen kenttäväen ajatuksissa uusiutuivat näin kesän 1946 epäonnistuneiden torikokousten katkerat kokemukset.57
Paasikivelle kommunistien korpilakot olivat tuottaneet jatkuvaa huolta. Luottamatta Leinon vakuutuksiin hän heti Kultarannasta palattuaan kutsui 14.8.1947 puheilleen Kekkosen päästäkseen selville tilanteesta. Vanhalta uskotultaan presidentti sai nyt kuulla, ettei hallitus kyennyt luomaan taloudellista kokonaisohjelmaa vaan tyytyi ainoastaan nostamaan palkkoja. Työväki tiesi saavansa korpilakkojen avulla Pekkalan kabinetin taipumaan. Nyt ei kuitenkaan ollut muuta tehtävissä kuin antaa asiaintilan jatkua seuraavan kesän (1948) eduskuntavaaleihin saakka. Vaikka talous menikin rempalleen, voitettiin kuitenkin aikaa.
Presidentin mielestä kansa pitäisi saada niin valveille, että kommunistien poiketessa laillisesta järjestyksestä esimerkiksi korpilakkoja järjestämällä ei-kommunistisen väestönosan tuli aina reagoida. Kekkonen ilmoitti olevansa samaa mieltä ja lupasi toimia tähän suuntaan.58
Kekkosen poistuttua Linnaan vuorostaan saapunut sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholm kertoi kuulleensa huhuja kommunistien valmistautumisesta aseelliseen toimintaan. Presidentin olisi kaiken varalta syytä pitää yhteyttä poliisikomentaja Gabrielssoniin.
Unkarin tapahtumista tietoinen Paasikivi otti varoitukset vakavasti. Erityisesti häntä huolestutti kommunistien luottomiehen Aarne Virran nimittäminen Liikkuvan poliisin päälliköksi, kun taas saman organisaation Helsingin osastoa johti kesästä 1947 lähtien SKP:n aktiivijäsen ja Espanjan sisällissodan veteraani Eero (»Patu») Hautojärvi. Mutkat suoriksi vetäen Paasikivi luonnehti Mauno Pekkalalle koko Liikkuvaa poliisia kommunistien käsissä olevaksi, kolmentuhannen miehen vahvuiseksi »pikku armeijaksi». – Todellisuudessa kuitenkin poliisin »puhdistaminen» oli tältäkin osin sujunut Leinolta huomattavasti heikommin, ja epäluuloinen eduskunta ryhtyi jo 1946 radikaalisti leikkaamaan Liikkuvan poliisin määrärahoja.59
Kuultuaan Fagerholmin varoituksen kommunistien aseellisen toiminnan valmisteluista, joita oli havaittu mm. »Rintamamiesten Toverikunnan» piirissä, Paasikivi otti heti seuraavana päivänä (15.8.1947) asian valtioneuvoston epäviralliseen käsittelyyn. Moisten huhujen leviäminen nostatti levottomuutta kansan keskuudessa. Leinon poissaollessa ministeri Janhunen kiisti aseelliset hankkeet, vaikka myönsikin Toverikunnassa esiintyneen jyrkkää henkeä. Presidentti antoi nyt ministereille vakavan kehotuksen »kääntää huomionsa niihin asioihin, joita olen esittänyt, ja pitämään huolta siitä, että laillinen järjestys säilyy». Oli muistettava sekä valtion päämiehen että hallituksen jäsenten valallaan sitoutuneen tähän.
Porvarillisten ja sosiaalidemokraattisten ministerien esitettyä presidenttiä tukevia kannanilmaisuja maalaisliittolainen toinen sosiaaliministeri Lennart Heljas kiinnitti erityistä huomiota Valpon herättämään voimakkaaseen arvosteluun. Organisaation toiminnan selvittämiseksi olisi käynnistettävä erityinen tutkimus, mitä pääministeri Pekkalakaan ei vastustanut. Seuraavassa valtioneuvoston istunnossa Leino joutui puolestaan myöntämään Valpon kuunnelleen aina kuluvan vuoden alkuun saakka mm. presidentin ja hallituksen jäsenten puheluja.
Käyttäen hyväkseen syntynyttä tilannetta ja mielessään Unkarin tapahtumat Paasikivi huolehti siitä, että valtioneuvosto asetti 1.9.1947 erityisen »tutkimustoimikunnan» selvittämään Valpon »toimien lainmukaisuutta sekä sitä vastaan esitettyjen syytteiden ja kritiikin aiheellisuutta». Puheenjohtajaksi määrättiin Vaasan läänin maaherra K. G. R. Ahlbäck. Vaikka toimikunta saikin työnsä valmiiksi vasta kokonaan muuttuneissa oloissa kesäkuussa 1948, jo sen pelkkä asettaminen ja toiminnan käynnistyminen merkitsivät vakavaa iskua Valpoa »omanaan» pitäneelle SKP:lle.60
Kommunistien korpilakkoihin ja niihin perustuviin vaatimuksiin nähden Paasikiven talouspoliittinen kanta oli itsestään selvä. Yhtäaikaista hintasulkua ja palkkasäännöstelyn lopettamista hän piti »järjettömyytenä». Liberalismin oppien mukaan hinnat muodostuivat kansainvälisen ja kotimaisen kilpailun pohjalta, kun taas palkat »määrätään sopimuksilla sen mukaan, mitä kannattaa maksaa».
Kysymys ei nyt kuitenkaan ensi sijassa ollut taloudesta vaan politiikasta. Mitä tapahtuisi, jos lakkojen annettaisiin mennä omaa kulkuaan?
»On ajateltava reaalisesti. Sitä meillä ei tehdä. Poliittinen epäreaalisuus on vienyt tähän onnettomuuteen. Nyt ainoastaan puhutaan, että on tehtävä sitä ja sitä, mutta ei oteta huomioon sitä poliittista tilaa, missä maa on. Kommunistit voivat saada aikaan suuria lakkoja ja he tulevat sen tekemään. Millä tavalla voidaan pitää järjestys? Tämä on peruskysymys.»61
Presidentti selvästikin epäröi, voitiinko hänen asettamaansa »peruskysymykseen» vastata myöntävästi. Maan ajautuminen kaaokseen siitä aiheutuvine laajakantoisine seurauksineen merkitsi varsin reaaliselta näyttävää vaihtoehtoa.
Vuosisadan alun sosiaalipoliittinen ajattelutapa ei silti ollut Paasikiven mielestä kadonnut. Vielä keväällä 1948 hän paheksui Wärtsilän johtokunnan jäsenelle ulkoministeri Enckellille toimitusjohtaja Wahlforssin tapaa käyttää yhtymän voittoja mm. Arabian, FÅA:n ja Helsingin pankkien osakkeiden ostoon. Sen sijaan varoja olisi pitänyt suunnata työväen sosiaalisten olojen parantamiseen, mikä vähentäisi kommunistien vaikutusvaltaa.62
Lakkovyöryn huippuvaiheessa 16.9.1947 pidetyn virallisen presidentinesittelyn jälkeen Paasikivi otti hallituksen tiukkaan puhutteluun. Epäjärjestyksen jatkuminen veisi maan ja kansan turmioon. Tällainen meno esimerkiksi sotakorvauskuljetusten estämisessä todisti selvästi epäisänmaallisuudesta. Asiaan oli tartuttava lujasti kiinni.
»Puhuin jotenkin ankaria sanoja. Sanoin myös, että minä en sekaannu puolueasioihin, mutta tässä on kysymys koko valtakuntaa koskevasta asiasta, laillisen järjestyksen ylläpitämisestä, ja se on myös presidentin asia, samoin kuin se on valtioneuvoston ja eduskunnan asia. Lisäsin, että toivon, että nykyinen hallitus olisi paikallaan ensi vaaleihin asti, jotka pidettäisiin ensi kesänä laillisena aikana, mutta nykyiset olot, elleivät ne parane, voivat pakottaa pitämään uudet vaalit, jotta kansa saa lausua vaaleissa sanansa. Vaalien jälkeen tullaan maassa elämään sen pohjalla, minkälaisen kokoonpanon uusi eduskunta saa. Ulkopuolisille voimille ei siinä anneta vaikutusta.»
Todennäköistä on, että tällä ripityksellä oli oma osuutensa aikaisemmin mainitun, Pekkalan hallituksen 18.9.1947 työläisille kohdistaman vetoomuksen syntyyn.
Toisaalta presidentti oli mm. oikeuskansleri Tarjanteelta saamansa muistion perusteella selvillä siitä, ettei lakkoliikkeeseen voitu suoraan puuttua, vaikka valtalaki olikin vielä voimassa. Jos lakkolaiset kieltäytyisivät noudattamasta valtioneuvoston tahtoa, heidät pitäisi jokainen erikseen haastaa tuomioistuimeen, mikä tuhansista ihmisistä kyseen ollen osoittautuisi käytännössä mahdottomaksi.63
Syyskuun 17. päivänä 1947 Paasikivi kutsui Linnaan SAK:n puheenjohtajan Emil Huunosen, joka valitti kommunistien vahvaa asemaa etenkin metalliteollisuudessa. Hankalin oli tilanne vanhastaan takapajuisessa ja järkevän sosiaalidemokratian vastaisten asenteiden hallitsemassa Turussa. Wärtsilä-yhtymän »takapajuisuus» (myös Helsingin Hietalahden telakalla) johtui Huunosen mielestä huonosti hoidetuista sosiaalisista suhteista. Vikaa oli siten paljon myös työnantajissa, joiden pitäisi aktiivisesti selvittää työläisille – vaikkapa graafisin taulukoin – taloudelliset tosiasiat. Mitä vaikuttivat esimerkiksi aluemenetykset, sotakorvaukset, karjalaisten asuttaminen jne.
Palkkavaatimuksillaan kommunistit olivat saaneet taakseen paljon sellaisia työläisiä, jotka muuten eivät heitä tukisi. Työmarkkinoiden rauhoittamiseksi tarvittiin siksi välttämättä palkkojen sitominen indeksiin, jonka avulla saataisiin luotettava säätelymekanismi. Kommunistit taas halusivat omine hämärine jatkosuunnitelmineen pitää työtilanteen mahdollisimman sekavana ja epävarmana.
Paasikivi asetti nyt Huunosen seinää vasten:
»Onko kansa niin heikko ja kehittymätön, että se ei huomaa tätä ja että se ei tahdo pitää kiinni Suomen itsenäisyydestä ja kansallisesta olemuksesta? Jos niin on, ei meillä ole pelastusta.»
Hyväksymättä presidentin provokatiivista johtopäätöstä SAK:n puheenjohtaja katsoi asetelmasta toki löytyvän myös positiivisia puolia monien tärkeiden tuotantolaitosten (Lokomo, Tampereen lentokonetehdas) jäätyä lakon ulkopuolelle. Mielialoja huononsi kuitenkin pelko venäläisten aseellisesta väliintulosta.
Viimeksi mainitun näkökohdan Paasikivi torjui. »Me emme voi antaa Venäjän aseellisen sekaantumisen pelon määrätä kaikkea toimintaamme.» Hyökkäys ei ainakaan toistaiseksi vaikuttanut edes todennäköiseltä. Rauhansopimuksesta ja sen sisältämistä oikeuksista tuli pitää kiinni.64
Saman vastauksen sai tapansa mukaan venäläisten väliintulolla uhkaillut Eero A. Wuori:
»Sinä katselet asioita yksinomaan korkeammalta, politiikan kannalta, etkä pane mitään merkitystä moraalisille voimille ja asian moraaliselle puolelle. Luulen, että Sinä kuitenkin menet liian pitkälle ‘moraalittomuudessasi’… Minäkään en ole katsonut koskaan historiaa järin idealistiselta kannalta… Maailma on paha. Mutta siitä huolimatta minä en katso voivani jättäytyä kokonaan aran pelon valtaan ja antaa sen yksinomaan määrätä toimiani.»
Vaikka presidentti muuten vakuuttikin olevansa tyytyväinen lähettilääseensä, hän samassa kirjeessä kolmeen eri otteeseen varoitti tätä »sairaalloisesta arkuudesta» kysymyksen ollessa Suomen kansan elämän perusedellytyksistä. Rauhansopimuksen astuttua voimaan niihin oli kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tarvitsematta enää välirauhan ajan tapaan alistua Neuvostoliiton yksipuolisiin tulkintoihin. Pohjoismaisena demokratiana Suomi kuului länteen, vaikka se pysyttelikin erillään kaikesta Neuvostoliiton vastaisesta, vihamielisestä toiminnasta ja sitä varten muodostetuista liittoumista.
Kotimaan kommunisteilla Paasikivi katsoi olevan samat oikeudet hallituksessa oloon kuin muillakin puolueilla. Heidän vaikutuksensa tuli kuitenkin pysyä eduskunnan voimasuhteiden rajoissa, ja tulevaisuudessa hallitus täytyi voida muodostaa myös ilman heitä. Edellytyksenä kommunistien hyväksymiselle hallitukseen oli heidän asettumisensa isänmaata kohtaan lojaaleina perustuslakien ja laillisen järjestyksen kannalle.65
Syksyn 1947 levottomuudet päättänyt hallituksen ja SAK:n tosin vahvasti inflaatiota edistänyt kompromissi, joka vei pohjan kommunistien villeiltä lakoilta, sai luonnollisesti presidentin täyden tuen, vaikka hänen ei tarvinnutkaan asiaan suoranaisesti puuttua. Maalaisliittoa Paasikivi kuitenkin Vihtori Vesterisen välityksellä varoitti tekemästä enää uusia ehdotuksia. Sen sijaan puolueen tuli asettua sosiaalidemokraattien tueksi.
Tässä presidentti ei silti saanut täysin tahtoaan läpi maalaisliittolaisen vähemmistön äänestäessä (RKP:n Ralf Törngrenin tukemana) hallituksessa talouspoliittisista syistä kompromissia vastaan. Markan arvolle koituneista raskaista tappioista huolimatta välitön kriisi oli kuitenkin taas onnellisesti ohitettu.66
Tietynlaista jälkinäytöstä, joka ei enää suoranaisesti liittynyt kommunisteihin, merkitsi marraskuussa puhjennut virkamieslakko. Vuoden 1947 palkkainflaation pyörteissä virkamiehet olivat jääneet pahoin jälkeen, ja 25.10. hallitus joutui antamaan asian korjaamiseksi erillisen lisämenoarvion. Eduskunta hyväksyi sen 11.12.1947. Sitä ennen kuitenkin hallituksen suunnitelmiin tyytymätön Virkamiesliitto ehti 26.11. aloittaa työtaistelun, joka lamautti useat julkisen elämän alat, mm. koko rautatieliikenteen. Lakon ilmeisestä tehokkuudesta huolimatta hallituksen painostus ja yleisen mielipiteen kyllästyminen alituisiin työselkkauksiin taivuttivat virkamiesten keskusjärjestön jo 28.11.1947 antamaan lopettamismääräyksen.67
Paasikivi antoi hallitukselle täyden tukensa. Perinnäisen käsityskantansa mukaisesti hän ottaessaan vastaan Virkamiesliiton edustajat kiisti heidän järjestönsä jäseniltä ylipäänsä koko lakko-oikeuden. Virkamiehiä auttaakseen valtioneuvosto tietysti mielellään korottaisi palkkoja, jos vain maan talous sen kestäisi. Lähetystön huomautus, että monet muut ammattiryhmät olivat lakkoon tai sen uhkaan turvautuen onnistuneet korottamaan palkkojaan, ei hellyttänyt presidenttiä. Virkamiesten, joiden joukossa oli paljon juristeja, täytyi käsittää »lain sitovuus ja pyhyys» riippumattomaksi siitä, puuttuivatko joissakin tapauksissa fyysiset mahtikeinot oikeuden täytäntöönpanoon. Saamalla aikaan anarkian virkamiehet tulisivat kärsimään yhtä paljon kuin muutkin. Tämä heidän pitäisi ymmärtää.
Lakon alettua Paasikivi ojensi tiukasti Uuden Suomen Lauri Ahoa, Ilta-Sanomien Lassi Hiekkalaa ja Hufvudstadsbladetin Amos Andersonia »lainrikkojavirkamiesten» puolustamisesta. Seuraavana päivänä osastosihteeri Konsti Järnefeltin johtama Virkamiesliiton lähetystö saapui presidentin luokse ilmoittamaan lakon loppumisesta ja pyytämään valtion päämiehen myötävaikutusta siihen, ettei hallitus ryhtyisi rangaistustoimenpiteisiin työtaisteluun osallistuneita virkamiehiä vastaan. Paasikivi lupasi, ja presidentinesittelyn yhteydessä samana päivänä hän saattoikin kantansa hallituksen tietoon. Tähän asia jäi.68
Kokonaan erillisestä virkamieslakosta riippumatta palkkaliikkeiden nostattama yhteiskunnallinen kuohunta alkoi Paasikivenkin silmissä laantua lokakuussa 1947. Poliisikomentaja Gabrielssonilta, johon hän Fagerholmin suosituksesta piti yhteyttä, presidentti kuuli 16.10., ettei lähitulevaisuudessa tarvinnut pelätä poliittisia rauhattomuuksia. Aikaisemmin huhutuista kommunistien aseharjoituksista ei sittemmin ollut kuulunut mitään. Mikäli jotakin vakavaa olisi tekeillä, asia kyllä tulisi hänen, Gabrielssonin, tietoon.69
Joulukuun alussa poliisikomentaja osoitti kuitenkin huolestuneisuuttaan saapuen presidentin luokse kertomaan tietoonsa tulleista asekätköistä. Niihin syyllistyi erityisesti Liikkuva poliisi, joka oli nopeasti muuttumassa kommunistiseksi. Kun tavallisen poliisin rekrytointi valtaosaltaan tapahtui sitä kautta, tilannetta täytyi pitää hyvin vakavana.
Poliisin roolia Suomen politiikassa yksityiskohtaisesti tutkinut Tuja Hietaniemi toteaa kuitenkin sosiaalidemokraattien kanssa yhteistyöhön pyrkineen ja Liikkuvan poliisin päällikkyyttä koskeneessa viranhaussa tapahtuneesta epäonnistumisesta katkeroituneen poliisikomentajan tiedot liioitelluiksi. Sosiaalidemokraattisten yhdysmiestensä kannustamana hän esitti tilanteen presidentille huomattavasti todellista mustempana. 70
Paasikivi otti joka tapauksessa varoitukset vakavasti. Puhemies Fagerholmia ja luottamusmiestään maatalousministeri Vesteristä hän kehotti ottamaan asian esille eduskunnassa ja hallituksessa. Vesteriselle presidentti muistutti valtioneuvostossa olevan ainakin 12 jäsentä kuutta kansandemokraattia vastaan. Heidän täytyi siis pystyä pitämään vähemmistö järjestyksessä. Maahan ei saanut antaa muodostua Balkanin esimerkin kaltaista kommunistista asevoimaa. Poliisin merkitystä lisäsi epäluotettavan puolustusministeri Kallisen rooli armeijassa.71
Näkyviä, välittömiä tuloksia poliisiasiassa ei hallituksessa ja eduskunnassa kuitenkaan toistaiseksi saavutettu. Uusia vaaleja ja hallituksen vaihtoa ajatellen ajankohta tuntui niinikään sopimattomalta. Tämä ei kuitenkaan estänyt Paasikiveä alustavasti mainitsemasta Vesteriselle Fagerholmia mahdollisena pääministeriehdokkaana. Oikeusministeriksi tulisi saada Kekkonen. Kenties voitiin ajatella hallituksen muodostajana myös jotakin virkamiestä.72
Vuoden 1947 olosuhteissa tasapainon saavuttamista vaikeutti hajanaisen ja auktoriteetiltaan heikon hallituksen joutuminen – johdonmukaisen talouspolitiikan soveltamisen sijasta – tyydyttämään tapauskohtaisesti kompromissein ja myönnytyksin eri intressiryhmien vaatimuksia. Nämä ratkaisut helpottivat tilapäisesti painetta mutta hankaloittivat tilanteen hallintaa pitkällä tähtäyksellä.
Paasikiven mielialaa taas kohotti joulukuussa 1947 pidettyjen kunnallisvaalien tulos, joka todella merkitsikin tietynlaista käännettä. Suurimmat menetyksensä kansandemokraatit kokivat Etelä- ja Keski-Suomen teollisuuspaikkakunnilla, aivan erityisesti Helsingissä ja Turussa, missä villit lakot olivat aiheuttaneet eniten rauhattomuutta. Kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit saivat noin 24,5 prosenttia äänistä ja voittivat selvästi kansandemokraatit SKDL:n kannatuksen jäädessä 20,3 prosenttiin. Porvarillisten puolueiden osuudeksi tuli yhteensä 54,5 prosenttia.
Tyytyväinen Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: »Vaaleissa kommunistit hävisivät. Oikeisto ja sosiaalidemokraatit saivat voittoja. Tämä oli hyvä muistutus kommunisteille.»73
