Voidaksemme paremmin määritellä – presidentti Paasikiven oman tulkinnan mukaan – hänen sotien jälkeisen »linjansa» ulkopoliittista merkitystä lienee syytä lausua ensin muutama sana maamme geopoliittisesta asemasta yleensä ja siitä johtuvasta Suomen erikoisesta merkityksestä pohjolan arkaluontoisena ä ä r i a l u e e n a. Suomen suvereeninen tasavaltahan sijaitsee maantieteellisesti, strategisesti ja ulkopoliittisesti sellaisessa periferiassa, joka eräänlaisena kiilana työntää sen ideologisesti erilaisten valtioryhmityksien väliin.
Varsinkin nykyisenä historiallisena ylimenokautena se on muodostunut itäblokin ja läntisten blokkien välille hyvinkin arkaluontoiseksi äärialueeksi eli periferiaksi, jonka vieressä länteen päin on Ruotsi ja itään päin Neuvostoliitto. Samaa ei voida sanoa puolueettomasta Ruotsista, koska se on yksinomaan kapitalististen maiden ympäröimä ilman minkäänlaista omaa äärialuetta kommunistisen maailman kanssa. Sen vieressä ovat Suomi ja Norja sekä vähän etelämpänä Tanska, jotka kaikki yhdessä muodostavat mantereella Euroopan pohjoisen sektorin. Tosin Norjallakin on maantieteellisiä kosketuksia NL:n kanssa, mutta ne ovat niin syrjäisessä nurkkauksessa, ettei niistä nykytilan vallitessa voi puhua samassa mielessä kuin Suomen asemasta. Meidän pohjoinen äärialueemme kommunistisen idän ja kapitalistisen lännen välillä asettaa sen vuoksi Suomen aivan erikoisasemaan – hyvään taikka huonoon – riippuen kulloinkin maailmanpolitiikan räikeästi vaihtelevista konjunktuureista.
Ottaen tämän geopoliittisen asemamme huomioon samoin kuin todeten, että edellä sanottu ideologinen eroavaisuus tarjoaa äärialueemme molemmin puolin useita differentiaalihavaintoja, käsittää helposti sen suuren mielenkiinnon, mitä Suomi – sen jälkeen kun entisen keisarikunnan tilalle tuli kommunistinen Neuvostoliitto – on alkanut herättää äärialueena kahden kokonaan erilaisen talousjärjestelmän välissä. Tähän seikkaan ovat suurvallat alkaneet kiinnittää yhä enemmän huomiota. Erikoisen tarkkaa suurennuslasia käyttää tässä mielessä tietenkin itäinen naapurimme, jonka etupiiriin Jaltan kolme maailman intressipiirejä jakavaa herraa »ilman ehtoja» hyväksyivät voitetun Suomen. Suomi oli lännen lahja idälle. Ainakin silloin.
Lukijan on helppo ymmärtää, millä puolella äärialuettamme Suomen valtiovallan oli pakko sellaisen tilanteen vallitessa erikoisen joustavasti ja varovaisesti toimia niin, että kaikki mikä sotien jälkeen jäi vaarallisen epäselväksi, korjattaisiin ensi tilassa mahdollisimman nopeassa tempossa. Kaiken tämän, kovan ukonilman taustaa vasten maalattuna, pitäisi auttaa oikealla tavalla ymmärtämään »Paasikiven linjan» syntymisen syitä ja seurauksia.
Presidentti Paasikiven tavanomaisten virallisten puheitten johdosta on ilmennyt eräitä arvostelevia ajatuksia sen vuoksi, että hän joka kerran erikoisesti korosti hyvien suhteiden merkitystä NL:n kanssa. Paasikivi on kuitenkin aina puhunut samassa tilaisuudessa Suomen hyvistä suhteista myöskin kaikkien muiden meille ystävällismielisten maiden kanssa. Paasikiveä hyvin lähellä olleena työtoverina rohkenen vakuuttaa, ettei hänen usein toistuvien sanojensa takana (»ja erikoisesti NL:n kanssa») ollut eikä voinut olla sellaista sisältöä kuin jotkut ymmärtämättömyydestä, jotkut itsetietoisen vääristelyn tarkoituksessa ovat tahtoneet niille antaa. Ne sisälsivät ainoastaan luonnollisen ja loogillisen ajatuksen, että sotiemme jälkeiset ja Suomelle vaarallisen kireät välit itäisen naapurimme kanssa oli syytä nopeasti parantaa ja, »ergo», julkituoda virallisissa puheissa tämä valtiovaltamme kanta. Kaiken tämän viisas Paasikivi johdonmukaisesti teki. Välien nopea parantaminen NL:n kanssa oli siis Paasikiven alkuperäisen ulkopoliittisen linjan A ja 0.
Jos »Paasikiven linjan» ajatusta ja perustarkoitusta tahtoisi selvittää keskitetymmin, olisi aina pidettävä muistissa seuraava tosiasia. Paasikivi ei ole koskaan ollut »russofiili». Mutta hän ei ollut myöskään mikään »russofobi». Hänen ulkopoliittinen linjansa oli maamme kannalta se, että suhteet NL:n kanssa eivät saisi olla huonommat kuin Suomen suhteet kaikkien muiden maiden kanssa.
Joillakin tahoilla asia tulkittiin niin, että Paasikiven »Iinjassa» ilmeni halua pokkuroida mahtavan voittajan edessä. Moisen väärän tulkinnan on kumonnut jo ennen sitä Suomen kansa itse, joka uskalsi – viisaasti tai ei – aivan yksinään sotia itäistä jättiläistä vastaan ilman minkäänlaista apua sivulta katselevien valtioiden taholta. Paasikivi oli liian ylpeä mies pokkuroidakseen väkevämpänsä edessä jonkin alemmuuskompleksin takia.
Suomen katajainen kansa ei ole koskaan sopinut satelliitiksi. Eikä tule siihen koskaan suostumaan. Jos lukija tahtoo nähdä joukon todellisia idän ja lännen satelliitteja, niin heitä on YK:n käytävissä ja kulissien takana enemmän kuin tarve vaatii.
Paasikiven linjan jälkiviisaita arvostelijoita ovat kai etupäässä ne, jotka sotiemme jälkeen eivät itse ole enää kantaneet valtiovallan vastuuta maamme kohtaloista. Tämän tosiasian he varmasti tietävät itse paremmin kuin kukaan muu. Ne jotka tahtoisivat järjestää kansainväliset suhteemme samoin kuin myös rinnakkaiselon lähimpien naapureittemme kanssa jollakin toisella tavalla, eivät voine kutsua itseään »Paasikiven linjan» kannattajiksi.
On ehkä syytä vielä mainita, että Paasikiven ulkopoliittinen linja on omalla painollaan jonkinlaisena valonheijastuksena ulottunut myös puhtaasti sisäisiin asioihimme. Tarkoitan mm. maamme suomenkielisen ja ruotsinkielisen väestön suhteita, koska niillä on aina ollut suuri vaikutus läntiseen lähinaapuriimme. Ruotsi on skandinaavinen valtio, jonka puolueettomuuteen ja kansan rauhanomaiseen ideologiaan Paasikivi aina luotti antaen sille suuren arvon riippumatta siitä, mikä poliittinen suunta siellä kulloinkin vastasi valtiovallan virallisesta politiikasta. Hän ei kuitenkaan ajatellut asiaa niin yksipuolisesti kuin monella taholla meillä, että näet Suomi suojelee Ruotsia bufferttivaltiona NL:n mahdollisilta agressiivisilta aikomuksilta, joten vain Ruotsi olisi sen vuoksi kiitollisuuden velassa meille. Paasikiven mielipide oli se, että Ruotsi taas suojelee – sotiemme jälkeen – Suomea omalla puolueettomuudellaan ja Ruotsin kansan horjumattomalla rauhantahdolla. Tästä syystä Paasikivi, Ruotsin vanhana ystävänä, ajatteli tätäkin kysymystä tasapuolisesti.
Paasikiven linjan äsken mainittu tunnusmerkki ilmeni tämän asian yhteydessä kahdessa tapauksessa. Ensimmäinen (ulkopoliittinen) oli hyvien suhteiden säilyttäminen Ruotsin kanssa ja toinen (sisäpoliittinen) hyvien välien säilyttäminen maamme suomalaisen ja ruotsalaisen väestön kesken.
Koskettelematta asiaa sen pitemmälti viittaan toiseen kohtaan kirjassani: »Paasikivi painoi alas aitosuomalaisuuden», missä teossa linjan sisäpoliittinen vaikutus tulee oikeassa valossaan esille.
Jotta ymmärtäisimme »Paasikiven linjan» arvostelijoita, jotka katselevat sitä eri näköpiireistä, ottakaamme vertauskuvaksi vanhan herraskartanon komea salonki, jonka katosta riippuu kimalteleva kallisarvoinen kristallikruunu. Sen alapuolella istuvat herrat ihastelevat kruunun omintakeista antiikkista muotoa samoin kuin värien kauneutta valon taittuessa kristalleista. Herrat ovat yksimielisiä kruunun arvosta.
»Kyllä sen vaaleanvihertävä väri on tosiaan ainutlaatuinen», sanoo yksi herroista. »Miten voitte puhua vaalean vihertävästä», huudahtaa hämmästyneenä kruunun toisella puolella istuva herra, »sehän on vaaleanpunainen.» Kolmannella sivulla istunut alkaa nauraa ja virkkaa: »Hyvät ystävät, nyt on asianlaita niin, että joko te molemmat tahi sitten minä olemme värisokeita, sillä minä näen kruunun omilla silmilläni selvästi vaaleankeltaisena.»
Herrojen erimielisyys kattokruunun väristä alkoi muuttua kiihkeäksi väittelyksi, ja vaikeaa olisi ollut ennustaa, millä tavoin tämä »asiantuntemukseen» perustuva väittely olisi päättynyt, ellei sivummalla seisonut talon vanha uskollinen palvelija olisi rientänyt kiihtyneiden herrojen avuksi. »Arvoisat herrat», virkkoi vanhus. »Kukin teistä on oikeassa, koska katselette kruunua jokainen omalta taholtanne. Jos herrat suvaitsevat vaihtaa kaksi kertaa paikkaa, niin tulette jälleen yksimielisiksi, sillä tämä kattokruunu on monivärinen. Se on niin suuri ja laskeutuu katosta siksi matalalle, että sen eri puolilla istuvat ihmiset eivät heti huomaa, kuinka kruunun väri vaihtuu sen mukaan, miltä puolelta sitä katselee.»
Juho Paasikivi oli täsmälleen tuota suurta kimaltelevaa kattokruunua muistuttava valtiomies, jonka eri »väreistä» riitelevät poliitikot venyvästi määrittelevät sekä tulkitsevat hänen realistista ja järkevää ulkopoliittista linjaansa. Se on sitä erheellistä »pars pro toto» ajatustapaa, missä osa kokonaisuudesta joutuu usein esiintymään harhaanjohtavassa, väärässä ja käsityksiä sekoittavassa valossa.
Sanalla »kokonaisuus» en tarkoita tässä sellaista monoliittia, joka olisi tehty vain yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä. Päinvastoin, Paasikiven ulkopoliittinen veistos on ollut sisällöltään hyvin monipuolinen, laaja ja rikas. Se sopi parhaiten Suomelle maailmanpolitiikan vaarallisen ylimenokauden aikana.
Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa antaa Paasikivestä sellainen käsitys, että hänen nimellään käyvä »linja» olisi hänen oma erikoinen keksintönsä tai löytönsä. Onhan meillä itsenäisyytemme alkupäivistä lähtien ollut monenlaisia »ulkopoliittisia linjoja» riippuen suurten länsivaltojen keskinäisistä voimasuhteista ja NL:n tilapäisistä heikkouksista ja vaikeuksista. Kahden maailmansodan edellä ja niiden aikana on meillä ollut »saksalainen, englantilainen ja amerikkalainen linja» sekä R. Holstin aikana jopa erikoinen »baltialainen linja» surkean kuuluisan Varsovan sopimuksen kruununa.
Vasta kahden onnettoman sodan jälkeen syntyi Paasikiven nimellä käyvä »linja», koska silloisen maailman tähtikuvion perusteella emme voineet muita linjoja etsiä.
Suuressa hädässä syntyneellä Paasikiven ulkopoliittisella linjalla oli kuitenkin edelläkävijä, jota voidaan kutsua ensimmäisen maailmansodan jälkeiseksi »sosiaalidemokraattisen puolueen linjaksi». Sen puoluekokouksessa vaadittiin hyviä naapuruussuhteita, kauppasuhteita ja kulttuurisuhteita NL:n kanssa, silti heikentämättä uuskommunistisen opin ankaraa, mutta asiallista arvostelua. »Tätä sos.-dem. puolueen linjaa» kannattivat silloin yksimielisesti kaikki puolueen jäsenet aina Väinö Tanneria myöten.
Lukijani pitänee itsestään selvänä asiana, etten näillä vanhoilla muistoillani halua pienimmässäkään määrin vähäksyä Paasikiven oma-aloitteista toisen sodan jälkeistä linjaa, joka syntyi etevän valtiomiehen nimissä hetkellä, jolloin Suomen asema oli yhtäkkiä muuttunut kovin arveluttavaksi.
Suomi jää ikuiseen kiitollisuudenvelkaan Juho Kusti Paasikivelle hänen ulkopoliittisesta kaukonäköisyydestään. Todellisen vaaran uhatessa häneltä ei puuttunut rohkeutta, päättäväisyyttä, joustavuutta eikä rautaisen käden otetta, mitkä ominaisuudet parhaiten luonnehtivat oikean valtiomiehen olemusta. Nimenomaan sellainen johtaja oli Suomelle niinä aikoina aivan välttämätön. Hänen tuli kyetä pitämään kansamme koossa suomalaisena sekä valtiollisesti täysin riippumattomana ja suvereenisena tasavaltana.
Presidentti Paasikivi joutui niin vaikean tilanteen selvittäjäksi, että senkaltaista ei ole kokenut ainoakaan aikaisemmista tasavallan presidenteistämme. Alituinen vastatuuli vaati vanhalta Paasikiveltä hänen viimeisetkin voimanrippeensä, että hän kestäisi itämyrskyssä jaloillaan siihen saakka, kunnes se vähitellen alkoi tyyntyä.
Marsalkka ei hänkään herrasmiehenä tahtonut välttää hänelle persoonallisesti niin tuiki vastenmielisiä sodan lopputilin tehtäviä.
Pitäkäämme sanotun perusteella tärkeimpänä tehtävänämme huolehtia siitä, ettei »Paasikiven Iinja» -käsitteeseen sekoitettaisi Paasikiven omalle perusajatukselle vieraita sivuajatuksia.
Ja lopuksi lyhyt peräkaneetti: – Oliko Paasikivi opportunisti?
Olen saanut kuulla, että joissakin piireissä on ollut tällaisiakin käsityksiä entisestä presidentistämme.
En voi mitenkään yhtyä tähän ajatukseen. Sanalla »opportunisti» on yleisesti liiaksi venyvä ja hämärä merkitys, jotta sitä voitaisiin henkilökohtaisesti sovelluttaa Paasikiveen. Jos koettaisimme määritellä tarkemmin käsitettä opportunisti huomaisimme, että siihen kuuluu erilaisia nyansseja ja erittelyjä. Useimmat pienten maitten valtiomiehet ovat olleet jossain määrin opportunisteja. Tämä johtuu (ilman heidän omaa syytään) siitä, että nämä heikossa asemassa olevien maiden valtiomiehet ovat olleet usein pakotettuja väistymään vaaran tieltä ja väliaikaisesti muuttamaan ulkopoliittista asennettaan säilyttääksensä sen, mitä sinä hetkenä säilytettävissä on. Jos ajattelemme opportunismia ainoastaan valtion kokonaisetua tavoittelevana pyrkimyksenä, niin silloin siitä häviää kokonaan sen kielteinen sivumaku. Silloin opportunismi voi muuttua kielteisestä myönteiseksi. Tältä pohjalta katsottuna voi myös Paasikiveä kutsua opportunistiksi. Mutta vain tässä mielessä.
Hän ei voinut viimeisen sodan jälkeen aina toimia niin kuin itse olisi tahtonut. Hyvin usein päätöksentekeminen on johtunut ulkoapäin tulleesta painostuksesta.
Vallan toista lajia on sellainen opportunismi, joka pyrkii vain omien etujensa ja intressiensä saavuttamiseen. Tällainen opportunismi on vastenmielinen ominaisuus, koska se on vailla kaikkea periaatteellista pohjaa. Siinä käytetään tilaisuutta hyväksi oman edun merkeissä ja maan vahingoksi.
Tämä eroavaisuus opportunismin erittelyssä tuli hyvin esille jo entisten suomettarelaisten politiikan yhteydessä. Heidän keskuudessaan oli hyvin korkeaa poliittista moraalia edustavia henkilöitä, kuten Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari ym., mukaan luettuna nuori Paasikivi. Toisaalta taas oli olemassa myös senkaltaisia virkamiestyyppejä, jotka tavoittelivat ja myöskin saivat laittomasti korkeita virkoja ja muuta hyvää suoraan Suomen sortajain kädestä. Mukautuminen oloihin henkilökohtaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi on jyrkästi tuomittavaa opportunismia. Sitä vastoin opportunismin mukainen sovittelevaisuus isänmaan ollessa vaaran alaisena on aivan toista. Se voi muuttua kiitettäväksikin toiminnaksi, jos kysymys on ensiarvoisen tärkeistä asioista kansakunnan elämässä.
Vain » sellainen opportunisti» on voinut olla Juho Kusti Paasikivi.
