Paasikiven siirtyessä tasavallan presidentin paikalle jatkoi M. Pekkala pääministerin tehtäviä kahdessa peräkkäisessä hallituksessa.
Kontrollikomissio kainosteli Mauno Pekkalaa paljon vähemmän kuin iäkästä Paasikiveä sekä vaati vähän väliä uutta pääministeriä puheilleen meille aina kiusallisissa ja vastenmielisissä asioissa. Ei kuitenkaan niin usein kuin Enckelliä, joka joskus miltei nostettiin keskellä yötä sängystään selostamaan jotakin aivan mitätöntä asiaa. Sanoin Paasikivelle, että olipa hyvä, etteivät erehtyneet soittamaan minulle yötunneilla, koska vastaisin ilman muuta, että olen käytettävissä ainoastaan päivällä ja mieluimmin Suomessa määrättynä virka-aikana.
Mauno Pekkala oli hyvin hermostunut vaikeasta työtaakastaan, kun vielä lisäksi presidentin ja hänen suhteensa eivät aina olleet niin hyvät kuin olisi ollut suotavaa. Ja kukapa muu, jollen minä, sain kuulla tästä vuorotellen molempien suusta sekä tehdä kaikkeni heidän väliensä parantamiseksi. Se oli tietenkin kaikkien hermoille käyvää aikaa, koska venäläiset, joille parlamentaarinen järjestelmämme oli »terra in cognita», esittivät taukoamatta joko mahdottomia taikka laillisesti kovin vaikeasti täytettäviä vaatimuksiaan. Joka kerta kun Paasikivi tämän johdosta hätääntyi, hän ryhtyi heti etsimään Mauno Pekkala joka paikasta aina Angleterre-ravintolaa myöten, mihin Pekkala Eino veljensä kanssa pakeni joskus ikäviä asioita. Siellä minäkin olin usein mukana miettimässä veljesten kanssa hallitukselle parasta taktiikkaa.
Paasikivi tiesi tämän ja moitti minulle Pekkalaa. »Hän vaan istuu Angleterressä ja juo», raivosi presidentti, kun ei heti saanut käsiinsä omaa pääministeriään. Pekkala taas oli sitä mieltä, ettei hän voinut tulla toimeen miehen kanssa, joka »rähjää» koko ajan ilman syytä ja ennen aikaa. Tämä kaikki oli kuitenkin vain pintapuolista ja ohimenevää. Itse asiassa Paasikivi ja Pekkala pitivät toisistaan, ja yhteisymmärrys – mikä oli tärkeintä – oli heidän kesken aina täydellinen.
Pekkalan hallitusten aikana – lukuunottamatta harmaata jokapäiväistä työtä – tapahtui ulkopoliittisesti kaksi tärkeää seikkaa: hallitusvaltuuskuntiemme matkat Moskovaan.
Ensimmäisen matkan hallitusvaltuuskunta teki Paasikiven määräyksestä pääministeri Pekkalan johdolla. Tarkoituksena oli pyytää huojennuksia voittajan vaatimuksista. Siinä tilaisuudessa sanoi Stalin, että te »herrat suomalaiset» ette ajattele laisinkaan sitä asiaa, etteivät neuvostojoukot ole miehittäneet Suomea, mikä on jo sinänsä suuri »taloudellinen» etuoikeus. Ja sitä paitsi, jatkoi diktaattori kuivan humoristiseen tapaansa, hän oli kuullut, ettei miehitettynä oleminen ole muutenkaan kovin miellyttävä asia. Siitä huolimatta hän tiedusteli, mitä helpotuksia Suomi toivoisi. Valtuuskunta selitti asiat eikä tullut tyhjin käsin kotiin. Samalla nähtiin, millainen »jumalan sana» oli Stalinin tahto.
Olin Moskovassa jo ennen hallitusvaltuuskunnan saapumista Uuno Takin johtaman kauppavaltuuskunnan mukana. Siinä olimme jo ehtineet Mikojanin kanssa sopia haluamastamme viljan määrästä ja hinnasta. Mutta eräs hallitusvaltuuskuntaan kuuluva jäsen, joka ei tietänyt tätä, puhui omasta aloitteestaan Stalinille, että tarvitsisimme vielä viljaa.
»Paljonko te tarvitsette», tiedusteli Stalin, jolle samainen edustaja – maalaisliittolainen kun oli – ilmoitti määrän, joka sattui olemaan pienempi kuin se, mistä me jo aikaisemmin olimme ehtineet Mikojanin kanssa sopia. Seuraavassa kauppavaltuuskunnan kokouksessa Mikojan – niin kuin ei aikaisemmin olisi ollut puhettakaan mistään sovitusta viljamäärästä – kuivasti ilmoitti määräksi sen, minkä eräs hallitusvaltuuskunnan jäsen omasta aloitteestaan oli Stalinilta pyytänyt. Koska olin kumpaisenkin valtuuskunnan jäsenenä, kerroin jälkeenpäin presidentille tästä tragikoomillisesta tapauksesta.
Paasikiveä ensin närkästytti koko juttu, mutta sitten hän yhtäkkiä sanoi jostakin syystä: »Tiedätkö Svento, pidän Stalinista sittenkin.» He olivatkin keskenään hyvissä väleissä jo aikaisemmin Moskovassa, jolloin Paasikivi sai Stalinilta lahjaksi – aivan jatkosodan kynnyksellä – kokonaisen vaunulastillisen viljaa.
Tärkeimpänä ja järjestyksessä toisena Pekkalan hallituksen aikaisena tapahtumana oli hallitusvaltuuskunnan matka Moskovaan »ystävyys- ja avunantosopimuksen» johdosta.
Kuten tiedämme, aloite tässä asiassa syntyi niin, että Stalin lähetti kirjeen presidentti Paasikivelle. Ensin mainittu ehdotti., että meiltä lähetettäisiin valtuuskunta neuvottelemaan edellä sanotun sopimuksen solmiamisesta. Pääministeri Pekkalan johdolla sittemmin Moskovaan matkustanut hallituksen valtuuskunta oli ennen neuvottelujen alkamista hyvin hermostunut. Pelättiin, että NL:n taholta tullaan tyrkyttämään Suomelle samanlaisia sopimusmalleja, jollaisia Kremlissä oli jo aikaisemmin solmittu NL:n muitten naapureitten kanssa. Koska Suomen hallitus oli ehdottomasti ja jyrkästi moista ratkaisua vastaan, oli luonnollista, että olimme sangen levottomia ja epätietoisia siitä, miten tästä asiasta lopullisesti selvitään.
Kävi niinkuin oli arvailtukin. Jo ensimmäisessä kokouksessa sen puheenjohtajana toiminut ulkoministeri Molotov jakoi Suomen valtuuskunnan jäsenille valmiiksi painetut sopimusmallit, joita emme voineet hyväksyä. Tutustuttuaan meille tarjottuihin sopimusehtoihin Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja, pääministeri Mauno Pekkala, pyysi välittömästi puheenvuoron ja antoi ymmärtää, että Suomen hallitus ei voi keskustellakaan sanottujen sopimusmallien pohjalla, vaan että me ehdottomasti tahdomme pitää Suomen kaikkien valtioitten erimielisyyksien ja riitojen ulkopuolella.
Tämän johdosta tiedusteli Molotov, oliko meillä mahdollisesti mukanamme oma suomalainen sopimusmallimme, johon Pekkala vastasi, ettei meillä tietenkään mitään sellaista ollut, mutta valtuuskuntamme oli valmis esittämään ajatuksiamme ja toivomuksiamme erikoissopimuksen solmiamisesta maittemme välillä. Molotov katsoi kysyvästi omaa sijaistaan Vyšinskiä ja lopetti kokouksen antaakseen Suomen valtuuskunnalle tilaisuuden esittää oman ehdotuksensa myöhemmin, niinkuin sitten tapahtuikin.
Seuraavakin kokous muodostui hyvin lyhyeksi, koska neuvostohallituksen piti nyt vuorostaan tutustua meidän esittämiimme näkökohtiin. Kolmas kokous toi vihdoin ratkaisun Molotovin ilmoittaessa, että neuvostohallitus on tutkinut asian ja on yleispiirtein hyväksynyt hallituksemme esittämät ajatukset. Se oli valmis vapauttamaan Suomen kaikista niistä ehdoista, jotka olivat NL:n muille naapureille sekä itäblokin liittolaisille ehdottomasti sitovia.
Presidentti Paasikivi seurasi Moskovan kokouksen menoa askel askeleelta. Hän oli tietoinen jokaisesta kehityksen yksityisvaiheesta ja oli ilmeisen harmissaan siitä, ettei saanut itse olla lähempänä. Tämän johdosta hän kutsutti pari valtuuskunnan jäsentä pikakäynnille Helsinkiin antamaan selvitystä muutamiin kohtiin sekä pohtimaan mahdollisia muutoksia. Mm. hän olisi tahtonut minun saapuvan toisena, mutta sanoin valtuuskunnalle olevani sitä mieltä, että ulkoministerien edestakaiset matkat niin arkaluontoisten neuvottelujen yhteydessä herättäisivät vain tarpeetonta huomiota muualla ja aiheuttaisivat ennenaikaisten väärien tietojen leviämisen. Helsinkiin matkustivat silloin oikeusministeri Urho Kekkonen ja tohtori Söderhjelm. Heidän palattuaan – Paasikiven evästykset taskussaan – neuvottelut saatiin nopeasti päätökseen, ja niin solmittiin lopullisesti se ulkopoIiittisen yhteistoiminnan ja sotilaallisen avunannon sopimus, jonka perusteella syntyi Suomen puolueettomuus »sui generis». Toisin sanoen Suomi jäi ulkopoliittisesti puolueettomaksi lukuunottamatta sellaista tapausta, että NL:n vihollinen hyökkäisi Suomeen tai Suomen alueen kautta Venäjän kimppuun. Siinä tapauksessa Suomi oli velvollinen yhdessä NL:n kanssa torjumaan vihollisen, elleivät Suomen omat voimavarat siihen riitä. Tällainen juridinen sitoumus ei ole kuitenkaan täysin sopusoinnussa ehdottoman puolueettomuuden kanssa kansainvälisen oikeuden määritelmän mukaisesti. Palaan tähän aiheeseen uudelleen luvussa »Keskusteluja Paasikiven kanssa kahteen pekkaan», kertoakseni lukijoilleni, minkälaisia olivat meidän »preventiiviset alkuvalmistelumme» ennen niin uhkaavalta näyttänyttä Moskovan matkaa.
Tahdon kuitenkin jo nyt sanoa niille, jotka ovat syytelleet Paasikiveä »suomettarelaisesta peräänantamisesta», että ainakin tämä suurkysymys oli senluontoinen Suomelle, etteivät presidentti ja hallitus olisi missään tapauksessa luopuneet omasta kannastaan, vaan olisivat pitäneet siitä tiukasti kiinni, tuli mitä tuli. Siinä seisoi jälleen, Paasikiven johtamana, Suomen katajainen kansa, valmiina taistelemaan fyysillistä ylivoimaa vastaan. NL:n johdolle taas on annettava tunnustus siitä, että Moskovassa oikein ymmärrettiin näiden päivien meille niin vakava tausta.
Ulkopolitiikkamme ankkuriksi muodostunut suomalaismallinen ja omintakeinen sopimus NL:n kanssa on todistuskappaleena Juho Kustin peräänantamattomuudesta jo heti silloin kun Suomi ei esiintynyt enää voitettuna maana »ilman ehtoja» ja kontrollikomission valvonnan alaisena. Paasikivi oli hyvin tyytyväinen niissä oloissa saavutettuun suhteellisen hyvään tulokseen.
Suurimpana vitsauksena Paasikiven presidenttikautena olivat – kontrollikomission poistuttua – myös kaikki ne hallituksen muodostamista koskevat puoluepoliittiset juonittelut, joiden yläpuolella pysyi hallituksen nimittäjä itse.
Helpompi oli tasavallan presidentille Fagerholmin ensimmäisen hallituksen aikana. Paasikivi kertoikin minulle hyvin tyytyväisenä, ettei hänen enää ollut tarvis tehdä sen tarkempia merkintöjä kuuluisiin (osittain salaisiin) muistiinpanoliuskoihinsa.
Fagerholmin ensimmäinen hallitus oli – samoin kuin Sukselaisen viimeisin – puhtaasti puoluehallitus, jolloin hallituksia vaihteleva puolueyhteiskunta ei vielä ennättänyt järjestellä hallituspulia »sisästäpäin». Sentapaisten, kokoonpanoltaan homogeenisten vähemmistöhallituksien hoitaminen oli presidentille sekä pääministerille näin ollen vaivattomampaa.
Vallan väärä on kuitenkin se käsitys – miksi sillä vieläkin pelataan? – että Fagerholm olisi muka lopettanut kommunistien osallistumisen hallitukseen. Tämä kunnia ei totuuden nimessä kuulu Fagerholmille. Ansio siitä, että Fagerholmin hallituksessa ei enää ollut kommunisteja, kuuluu kokonaan itse kommunistien johdolle.
Paasikiven ja Fagerholmin alkuperäisenä tarkoituksena oli jatkaa hallitusta suunnilleen entisen kokoonpanon merkeissä. Siinä mielessä Fagerholm ryhtyikin silloin hallitusta muodostamaan. Koska kommunistien taholta esitettiin epäviisaasti liian suurelta tuntuvia vaatimuksia tärkeiden salkkujen jaossa, piti suutahtanut presidentti tällaista vaatimusta sopimattomana sekä kehotti Fagerholmia muodostamaan puhtaasti sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen, jossa Carl Enckell jäi ulkoministerinä jonkinlaiseksi »pantiksi» siitä, että Fagerholmin hallituksen ulkopolitiikassa seurattaisiin jatkuvasti muuttumattomana »Paasikiven linjaa». Itse olin silloin jo Bernissä.
Tällä tavalla päättyi se kolmivuotiskausi, jolloin kommunistimme osallistuivat hallitukseen. Ei liene epäilystäkään siitä, etteivätkö viimeksi mainitut ole jälkeenpäin pahasti katuneet liiallista ruokahaluaan. Luultavasti he olisivat olleet valmiit tinkimään paljon alkuperäisistä vaatimuksistaan, ellei se olisi ollut jo liian myöhäistä.
Niin paradoksaalista kuin se onkin, kommunistien osallistumisen hallitukseen »de facto» lopettivat kommunistit itse.
Suomalaisille omintakeinen poliittinen »sinuttelu», joka tapahtuneen jälkeen alkoi kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä mitä jyrkimmässä muodossa, vain syvensi kuilua työväenpuolueiden rajamailla. Mitä karkeimmat väärät syytökset ja sopimattomien sanojen valinta katkaisivat epämääräiseksi ajaksi suurten työväenpuolueitten välit. Samoin se jätti vaille pohjaa kaikki toiveet ja yritykset yhteistoiminnasta laajalla hallituspohjalla.
Kirjani tarkoituksena ei suinkaan ole eksyttää lukijaani sisäpolitiikan sokkeloihin. En olisi palauttanut muistiin tapahtumia Fagerholmin ensimmäisen hallituksen ajoilta, jollei presidentti Paasikivi olisi – omasta aloitteestaan – tehnyt ratkaisevaa muutosta siihenastiseen hallituksen kokoonpanoon ja sen toimintaan.
Fagerholmin hallituksen jälkeen, joka erosi siitä syystä, että tärkeät kauppaneuvottelut Neuvostoliiton kanssa eivät päässeet Moskovassa laisinkaan eteenpäin, alkoi tiheä sarja vaihtelevia hallituksia, jolloin Urho Kekkosen nimi tuli yhä useammin esille pääministeriehdokkaana.