Tämä väliotsikko ei ole hauska, koska Suomi oli – alussa vapaaehtoisesti – ja sittemmin, Hitlerin häikäilemättömästi painostamana, liittänyt kohtalonsa Führeriin. Inhimillisesti tämä oli ymmärrettävissä, koska Suomi olisi tahtonut käyttää tilaisuutta saadakseen takaisin sen, minkä Neuvostoliitto – rikkomalla hyökkäämättömyyssopimuksen – sai meiltä talvisodassa itselleen. Sitä mukaa kuin Hitlerin alussa menestyksellinen salamasota sokaisi suomalaiset uskomaan, että Saksan voitto on sataprosenttisesti selvä, alettiin meillä rakentaa »suurta Suomea». Silloin – myöskin rikkomalla sopimusta – marssitettiin joukkomme pitkälle Venäjän Karjalaan (entisen rajamme yli) saavuttaaksemme »päämaalin» ja osallistuaksemme Hitlerin joukkojen rinnalla Leningradin saartoon.
Vasta viime hetkellä marsalkka Mannerheim pysäytti Suomen armeijan tunkeutumisen yhä syvemmälle Venäjän puolelle, ja tässä sodan pohjoisessa sektorissa muodostui sen jälkeen pitkäaikainen »jäätynyt rintama».
Tämä osaltaan on voinut aiheuttaa sen, ettei sodan päätyttyä Suomen käynyt vielä huonommin kuin kävi. Vasta silloin tuli aika, jolloin Suomessakin määrätyt piirit alkoivat oivaltaa Saksan sotilaallisen ja taloudellisen katastrofin. Alkoi aivan uusien huhujen aika. Silloin näin selvästi, missä määrin Paasikivi oli huolestunut Suomen kohtalosta. »Miten meidän käy», hän usein toisteli minulle.
Näinä aikoina, jolloin pelko ja toivo – joskin toisessa mielessä – valtasivat Suomen kansan sielun, alkoi Paasikiven nimi häämöttää laajojen poliittisten piirien tajunnassa niin kuin sateenkaari kovan ukkosilman jälkeen. Silloin teki hyvää todeta, ettei Paasikivi – Saksan alkaneen sotakatastrofin aikana – millään tavalla ilmaissut tyydytystään hänelle valtiomiehenä aukenevista perspektiiveistä. Hän oli vain levoton sodan aiheuttamista kauheista seurauksista ja erikoisesti siitä, millainen tulee olemaan Suomen kohtalo Hitlerin liittolaisena.
Sitä mukaa kuin sodanaikaisen hallituksen johto liukui itsestään pois sen käsistä, alkoivat Suomen antihitleriläiset piirit kokoontua Paasikiven ympärille ja neuvotella hänen kanssaan siitä, mitä olisi tehtävä mahdollisten seurauksien lieventämiseksi.
Saksalaisten aiheuttama paikallinen »Suursaaren taistelu», jolloin saaren komentaja antoi määräyksen avata tulen Saksan laivastoa vastaan, muodostuikin alkusoitoksi Suomen ja Saksan väliselle sodalle. Tämä uusi sota mahdollisesti pelasti meidät pitkästä, raskaasta ja taloudellisesti ylivoimaisesta miehitystilasta. Saksalaisten raakalaismainen perääntyminen Pohjois-Suomessa vain lisäsi vauhtia uudella sotatantereella eilistä liittolaista ja käskynhaltijaa vastaan, helpottaen siten viime hetkessä Suomen tilannetta. Kaikki tämä vaikutti suuresti Jaltan konferenssin Suomea koskevaan päätökseen. Samalla Juho Kusti Paasikiven nimi tuli itsestään selvänä Suomen kansan tietoisuuteen. Paasikiven mielestä Hitlerin täydellinen voitto olisi tehnyt lopun myöskin Suomen valtiollisesta suvereenisuudesta huolimatta sodanaikaisesta »Suur-Suomi» kaunomaalailuista.
Tuntui suorastaan ihmeelliseltä, että aluksi Paasikiven nimittämistä pääministeriksi vastustettiin monella eri taholla. Oikeiston virallisista piireistä, jotka omaksi vahingokseen koko sodan ajan syrjäyttivät heitä kaukonäköisemmän miehen, tuntui Paasikiven odottamaton ja äkillinen revanši katkeralta palalta. Vasemmistopiireissä taas oli jo heti alussa muitakin omia ehdokkaita, joiden nimiä ei silloin kylläkään laskettu julkisuuteen.
Mauno Pekkala-vainaja ja minä olimme säännöllisessä kosketuksessa toisaalta Paasikiven ja toisaalta senaikaisten vaikutusvaltaisten suomalaisten piirien kanssa, joiden kannatuksesta meidän esittämämme ehdokkaan mahdollisuudet riippuivat.
Mistä syystä sitten vastustettiin tilanteeseen sopivimman ja etevimmän miehen valitsemista? Syitä esitettiin eri tahoilta erilaisia. Vasemmalla kai otaksuttiin, että löytyy joku sopiva nuorempi mies kuin vanha kuningasmielinen ja kokoomukselainen Paasikivi. Toisaalla taas oltiin sitä mieltä, ettei tunnettu Paasikiveä henkilökohtaisesti tarpeeksi hyvin. Oli vielä sellaisiakin, jotka pelkäsivät joutua hänen kanssaan tekemisiin, koska »Paasikivi on kuulemma kovin vaikea herra. Hänhän voi iskeä nyrkkinsä pöytään ja haukkua pataluhaksi kenet hyvänsä.»
Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että nimenomaan tällaista »kovaa miestä» tuo Suomelle niin vaarallinen kausi vaati. Oli miten oli, Paasikivestä tuli pääministeri, ja silloin tuo hänen pelätty »komentonsa» alkoi.
Oikeistolaiset piirit huomasivat kuitenkin, että tottelemalla Paasikiven »käskyjä» he voivat – niin kiusalliselta kuin se heistä tuntuikin, pelastaa itsensä monesta vielä tuntemattomasta henkilökohtaisestakin vaarasta.
Venäläinen (ja englantilainen) kontrollikomissio vaati jo heti alussa sellaisia muutoksia, jotka edellyttivät parlamentin perustuslaillista käsittelyä. Kun tästä sanottiin Ždanoville, niin hän ilmoitti puolestaan, että kontrollikomissio on tekemisissä ainoastaan Suomen hallituksen kanssa ja että mitkään muut asiat eivät häntä laisinkaan liikuta. Paasikiven ja hänen lähimpien työtoveriensa oli hyvin vaikeata selvittää voittajille »ilman ehtoja», että Suomi, vaikka onkin pakotettu alistumaan kaikkiin vaatimuksiin ylivoiman edessä, ei silti voi – rikkomatta itse omia perustuslakejaan – täyttää yhdessä päivässä voittajan vaatimuksia.
»No, montako päivää te sitten tarvitsisitte meidän vaatimustemme täyttämiseksi ‘perustuslakinne’ mukaisesti», tiukkasi Ždanov hallitukselta. – Selitimme, että eräiden asiain käsittely perustuslaillisessa järjestyksessä vie ainakin kolme päivää, jollei joku »force majeure» estä eduskuntaa kokoontumasta.
Kontrollikomissio suostui lopuksi odottamaan kolme päivää, mutta Ždanov, jo hyväntuulisempana, tiedusteli, eikö meille suomalaisille itsellemme olisi parempi ottaa koko karvas lääke yhdellä kertaa kuin niellä sitä tipoittain vähin erin.
»Kyllähän se niinkin voi olla», sanoi Paasikivi, »mutta olemme niin uupuneita ja väsyneitä, että moinen hevoskuuri voisi olla Suomelle jopa hengenvaarallinen.»
