Kun oli päästy yksimielisyyteen Juho Paasikiven ehdokkuudesta pääministerin paikalle, antoi presidentti Mannerheim Paasikiven tehtäväksi uuden hallituksen muodostamisen. Sen muodostaminen ja kokoonpano ei sillä kertaa enää tuottanut sen suurempia vaikeuksia. Presidentti Mannerheimin oli tietenkin vaikeata nimittää siihen kolme kommunistia, mutta ottaen huomioon heti sodan loputtua maassamme vallinneen tilanteen presidentin oli pakko – nolens volens – menetellä näin. Muut salkut sekä niiden omistajat eivät aiheuttaneet tasavallan presidentille eikä itse hallituksen muodostajalle erikoista päänvaivaa.
Tosin Paasikiven luona juoksentelivat – ennen hallituksen nimittämistä – senaikaiset vaikutusvaltaiset kommunistit tyrkyttämässä hallituksen muodostajalle omia suosikkejaan, mikä suuresti kiusasi muutenkin vaikeiden perspektiivien edessä olevaa Paasikiveä. Siinä yhteydessä ilmeni, että eräät kommunistit silloin kiivaasti ja esittämättä mitään perusteluja vastustivat minun nimittämistäni toiseksi ulkoministeriksi, mutta suosittelivat kuitenkin Paasikivelle muita nimiä.
Jälkeenpäin Paasikivi kyseli minulta, miksi olin niin vastenmielinen kommunisteille. Hän itse oletti, että he olisivat mieluimmin nähneet sillä paikalla sellaisen henkilön, joka olisi valmis ottamaan huomioon kommunistien taholta tulevia neuvoja. Saadessani Paasikiveltä tietooni, ketkä olivat asianajajina tässä jutussa ja ketkä heidän omina ehdokkainaan, aloin paremmin käsittää, mitä oli tämän juonittelun takana.
Paasikivi ei tietenkään antanut »kuokkavierailleen» perään, ja sitten kun nimitys tapahtui, sanoi Mannerheim Paasikivelle: »Nu fick du din Svento», tietoisena ystävyydestämme samoin kuin siitäkin, että minä en suinkaan joutunut hallitukseen omasta aloitteestani enkä pyynnöstäni, vaan että asia riippui kokonaisuudessaan Paasikiven ja Carl Enckellin tahdosta. Kerron tästä sinänsä vähäpätöisestä seikasta sen vuoksi, että se oli mitä tyypillisin ilmiö silloin vallitsevissa kovin sekavissa oloissa.
Heti kun hallitus oli muodostettu, alkoi pääministeri salamannopeasti toimia, jotta voitaisiin pelastaa Suomen perustuslaillinen järjestelmä ja sen jatkuvaisuus. Nyt oli Paasikiven vuoro esiintyä jyrkkänä omiensa edessä täyttääkseen kontrollikomissiolle meidän antamamme lupauksen.
Paasikivi muuttui yhtäkkiä pelottavaksi leijonaksi. Hän tosiaan huusi ja löi nyrkkiä pöytään herroille ja korkeimpien oikeuksien presidenteille. Hän selitti lakipykälien parissa kalkkeutuneille arvovaltaisille juristeille, että nyt on maamme elämässä sellainen »una momento», jolloin ei voi olla kysymys niin paljon lakipykälistä kuin Suomen itsenäisyydestä ja sen parlamentaarisen demokratian pelastamisesta.
Ne olivat Paasikiven päiviä ne! Hän poisti sinä hetkenä omalla vaikutusvallallaan vaaralliseksi käyneen formalismin esteet ohjatakseen valtiojärjestelmän jälleen selville vesille. Lukija käsittää, miten tämä ensimmäinen pääministerinä suoritettava tehtävä oli raskas ja vastenmielinen ja Paasikiven hermoille käyvä, mutta koko Suomen hallituksen mielestä aivan välttämätön. Kaikella jälkiarvostelulla tahi jälkiviisaudella Paasikiven liiasta perääntymisestä ei ole mitään oikeutusta, koska Suomi oli voitettu maa »ilman ehtoja». Meillä ei ollut oikeutta (mahdollisuuksia ei ollenkaan) panna vastaan, koska sotilaallinen ylivalta kuului Neuvostoliitolle, jonka etupiiriin – meidän aikaisemman ulkopolitiikkamme takia – länsivallat jättivät Suomen kokonaan. Se oli »lännen lahja idälle» Suomen Hitlerin puolella käymästä sodasta.
Ei ole myöskään unohdettava sitä, että suuressa osassa työväestöä oli niinä aikoina vallalla voimakas kostonhalu ja vallankumouksellinen mieliala. Ei ollut kaukana sellainen epätoivoinen taitekohta, jonka jälkeen vaarallisen ylimenokauden rauhallinen työ olisi voinut käydä Paasikiven hallitukselle ylivoimaiseksi.
Se olisi muuttanut Paasikiven ja hänen hallituksensa aseman yhtäkkiä kestämättömäksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, eivätkä hallituksessa olleet kolme kommunistista ministeriä antaneet valtiovallan ulkopuolella kuohuvien intohimojen vaikuttaa itseensä. Kerron tästä vain esimerkin vuoksi, jotta kansalaiset pystyisivät paremmin käsittämään, millainen oli alussa »kontrollikomission kausi» ja miten vaikeata oli Suomen vapauden ja itsenäisyyden lujittaminen perustuslakiemme jatkuvassa perinnöllisessä hengessä.
Niiden ponnistuksien ja tuloksien vähäksyminen, joita Paasikiven hallitus noina vaarallisina kuukausina saavutti, olisi rehellisten suomalaisten silmissä väärä ja epäkiitollinen teko. Kansamme tuomitsisi sellaisen kannan. Eikä siihen aikaan nykyisiä arvostelijoita sitä paitsi nähty, koska he valitsivat itselleen väliaikaisesti rauhallisemman paikan joidenkin vieraitten isänmaitten kamaralla. Huomautukseni koskeekin vasta jälkeenpäin alkanutta epäoikeutettua kritiikkiä.
Uskallan koko pitkän kokemukseni perusteella ennustaa, että maamme jää ikuisesti suureen kiitollisuuden velkaan Juho Kusti Paasikivelle, jolta todellisen vaaran hetkenä ei puuttunut rohkeutta, valtiomiesnotkeutta eikä rautaisen käden otetta pitääkseen Suomen kansan koossa suomalaisena ja valtiomme täysin suvereenisena tasavaltana.
Paasikivi joutui niin vaikean vyyhdin selvittäjäksi, ettei sen kaltaista ole kokenut yksikään aikaisemmista presidenteistämme, lukuun ottamatta Mannerheimia, joka lopuksi joutui Paasikiven kanssa hyväksymään ja allekirjoittamaan meille sanellut rauhan ehdot »ilman ehtoja». Se oli meidän aikaisemman pahansuopaisen Venäjän-politiikkamme tulos.
Paasikiven elämä muodostui näihin aikoihin paljon raskaammaksi kuin Svinhufvudin olo Siperiassa, puhumattakaan Rabbe Wreden vankinaolosta Pietarissa ja Tallinnassa. Suomea vastaan puhalsi alussa niin myrskyinen itätuuli, että se vaati Paasikiveltä viimeisetkin voimien rippeet, jotta hän kestäisi jaloillaan siihen saakka kunnes tuo myrsky vähitellen laantui. Samanaikaisesti on nostettava hattua marsalkan edessä, ettei hän, herrasmiehenä, tahtonut eikä voinut välttää hänelle persoonallisesti erittäin vastenmielisiä sodan lopputilin tehtäviä.
Toivon hartaasti, että Suomen historian sivut kirjoitetaan lopullisessa muodossaan oikein, koska niillä vain silloin tulee olemaan pysyväinen arvo ja ne antavat kauniin kuvan katajaisesta kansastamme.
Hallituksen pääministerinä samoin kuin tasavallan presidenttinä Juho Paasikivi ei hetkeksikään vapautunut suuresta isänmaallisesta vastuuntunnosta ja niistä velvollisuuksista, jotka perustuslakiemme mukaan kuuluvat valtakuntamme esimiehen korkeimman vallan prerogatiiveihin. Puhumattakaan suurkysymyksistä ja vaikeista poliittisista probleemoista, joihin nähden Paasikivi ei määritellyt lopullista kantaansa ennen kuin pitkän ja piinallisen tarkan harkinnan jälkeen, hän oli myös kaikkein pienimmissäkin asioissa hyvin omantunnontarkka ja harkitsevainen.
Tästä olivat esimerkkinä monet nimitysasiat, jotka joutuivat hallituksessa presidenttiesittelyyn, joissa presidentti itse johti puhetta. Oli merkille pantavaa, miten Paasikivi pyysi asiantuntijat avukseen kaikissa niissä tapauksissa, jolloin hän itse ei tuntenut sen tarkemmin asiaa, mutta halusi aina varmistautua siitä, ettei tekisi vääryyttä virkavuosiltaan vanhemmalle tahi ansioituneemmalle ehdokkaalle. Jos tällaisia ehdokkaita oli presidentin tiedossa useampia, niin silloin asianomainen ministeri hyvin tiesi, millainen »tentti» odotti häntä presidenttiesittelyssä.
Paasikivi tutki kaikki ansioluettelot sekä muut asianhaarat niin tarkasti, että hänelle muodostui oma oikeudenmukaisuutta tarkoittava kantansa. Hän etsi ehdokkaitten ansioluetteloista tarkat tiedot ja vertaili niitä, eikä vastaavan salkun ministerillä ollut aina uskallusta ryhtyä väittelemään oikeudenmukaisuudesta kiinni pitävän presidentin kanssa. Jos joku kuitenkin eksyi väittelemään Paasikiven kanssa, niin sellaisen ministerin titteli muuttui heti presidentin suussa »herraksi». Paasikivi tiesi mitä puhui, sillä hän luki ja tutki jopa ehdokkaiden väitöskirjatkin, ettei nimityksessä tapahtuisi hänen mielestään vääryyttä.
Hän valvoi hyvin tarkasti myös sitä, että määrätystä laista riippuvat asetukset eivät joutuisi kiertämään itse lakia. Hän oli aina sillä kannalla, että jos vaaditaan uusia asetuksia tahi poiketaan entisistä, on itse laki ensin muutettava eduskunnassa valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti. Yleensä tämänluontoiset loppuun saakka selvittämättä jääneet asiat koskivat useimmiten puolustuslaitosta, yliopistoa sekä valtion korkeampien virkamiesten nimityksiä. Jokainen asioita seurannut on itse saanut todeta, miten meillä joskus »lakia luetaan». Sen vuoksi tällainen kiitettävä ominaisuus, joka oli entisellä tasavallan presidentillämme, ansaitsee tässä erikoisen maininnan.
En väitä, etteikö Paasikivelle itselleen olisi sattunut virheitä nimityksissä, mutta ei ole epäilystäkään siitä, että hän halusi ehdottomasti olla oikeudenmukainen. Ainoan kerran, jolloin Juho Kustin oli hieman vaikeaa puolustaa itseään, tapahtui erään akateemikon nimittämisessä. Tällöin hän kuittasi asian sanomalla, että ihmiset ovat sanoneet kyseessä olevalla muusikolla olevan »Beethovenin tukka».
Jos Paasikivi sai kuulla törkeistä yrityksistä, joiden tarkoituksena oli mustata ja vahingoittaa hänen alaisiaan kunnianmiehiä, silloin ei hänen raivollaan ollut rajoja. Hän antoi muitta mutkitta palttua parjaajille näiden asemasta välittämättä ja ratkaisi asian itse, minkä jälkeen syylliset olivat pitkän aikaa hiljaa kuin hiiret. Olen kuullut kerrottavan, että hän oli sanonut eräälle korkeassa virka-asemassa olevalle päällikölle, ettei hän kaipaa hänen esittelyään, vaan ratkaisee presidentin ominaisuudessaan asian itse jonkun toisen esittelijän läsnäollessa.
Tällaisia raivonpuuskia ei tosin sattunut usein, mutta jos näin tapahtui, oli entinen presidenttimme totuuden etsinnässään ja oikeuden puolustamisessa luotettavampi kuin mikään oikeusinstanssi. Hänelle, niinkuin kaikille äkkipikaisille luonteille oli ominaista, että suuttumuksen hetket menivät yhtä pian ohi kuin olivat tulleetkin. Mutta vierasta oli Paasikivelle kaikkinainen koston tunne tai yleensä ikävien asioiden märehtiminen sen jälkeen kun ne olivat ohitse. Tämä oli Juho Paasikivelle tyypillinen piirre, joka kokonaisuutena kauniisti luonnehtii hänen persoonallisia ominaisuuksiaan.
