Heti tapahtuneen jälkeen kiirehdin Paasikiven luo ja hyvin katkeroituneena julkitoin hänelle mielipiteeni presidentinvaalin johdosta.
Paasikivi – vastoin kaikkia odotuksiani – tuntui olevan hyvällä tuulella ja sanoi: »Nyt minä vihdoinkin pääsen tekemään omaa työtäni (tarkoittaen aineiston kokoamista, kirjoittamista ym.), kun olen päässyt eroon siitä kylmäseinäisestä linnasta.»
Hän ryhtyi kertomaan omista työsuunnitelmistaan, päiväkirjastaan sekä teostensa julkaisemisesta, enkä minä tietenkään yrittänyt eksyttää häntä pois hänen uusien ajatustensa parista. Tunsin ja näin kuitenkin, miten tapahtunut oli jättänyt suuren valtiomiehemme sieluun syvät ja synkät jäljet.
Presidentti oli silloin vielä niin terve ja työnhaluinen mies, ettei kukaan olisi saattanut mennä ennustelemaan, kuinka kauan vanha (nuori!) Paasikivemme olisi voinut olla jatkuvasti Suomen tasavallan käytettävissä.
