Illalla lokakuun 5 pnä 1939, kun jo olin vuoteessa, soitettiin minulle ulkoministeriöstä Tukholmaan, jossa silloin olin lähettiläänä, ja kysyttiin, voisinko saapua Helsinkiin seuraavana aamuna. Vastasin saapuvani. Mitä asia koski, ei ilmoitettu. Lähdin lentokoneella ja sille matkalle sitten jäin. Vaimoni tuli parin päivän perästä.
Saavuttuani Helsinkiin kävin ulkoministeri Erkon luona ministeriössä. Hän luki minulle Suomen Moskovan-lähettilään, vapaaherra Yrjö-Koskisen edellisenä päivänä lähettämät sähkeet keskustelusta ulkoasiainkomissaari Molotovin kanssa, joka oli pyytänyt ministeri Erkon tai valtuutetun saapumaan Moskovaan neuvottelemaan »konkreettisista poliittisista kysymyksistä». Molotov oli ilmoittanut neuvostohallituksen ottaneen huomioon Suomen hallituksen toivomukset molempien maiden välisten niin hyvin poliittisten kuin kaupallisten suhteiden kehittämisestä. Kansainvälisen tilanteen sodan johdosta muututtua neuvostohallitus halusi nyt ryhtyä ajatusten vaihtoon Suomen hallituksen kanssa. Yrjö-Koskinen oli tämän johdosta huomauttanut Suomen hallituksen kyllä useita kertoja ilmoittaneen, että se haluaa kehittää myös poliittisia suhteita Neuvostoliiton kanssa, mutta viime keskusteluissa oli konkreettisena kysymyksenä ollut esillä vain kaupallisten suhteiden tehostaminen. Huomautettuaan myös poliittisten suhteiden parantamisesta olleen puhetta Molotov oli lausunut toivomuksen, että ulkoministeri saapuisi Moskovaan tai hallitus valtuuttaisi jonkun toisen henkilön erikoisesti näistä kysymyksistä keskustelemaan. Hän ei ollut ilmoittanut, mitä konkreettisia kysymyksiä lähinnä tarkoitti, mutta oli lisännyt neuvostohallituksen toivovan, että keskustelut voitaisiin aloittaa mahdollisimman pian. Hän oli pyytänyt vastausta, jos mahdollista, jo ylihuomiseksi. Vielä hän oli maininnut Latvian ja Liettuan kanssa käytyjen neuvottelujen toivottavasti päättyvän parissa kolmessa päivässä.
Ministeri Erkko kysyi, tahtoisinko lähteä hallituksen edustajana Moskovaan puheenaoleviin neuvotteluihin.
Sain vasta nyt tietää, mistä oli kysymys. Ymmärsin heti, että esillä olivat vakavat asiat, joskaan en silloin heti osannut täysin arvostella niiden todellista painavuutta. Mietittyäni päivän kuluessa asiaa ilmoitin Erkolle suostuvani hallituksen pyyntöön. Olen merkinnyt päiväkirjaani: »Kun siis varsinaiset neuvottelut ovat mahdollisia ja niitä edellytetään, ilmoitin suostuvani lähtemään Moskovaan.» — Olin aikaisemmin ollut venäläisten kanssa monesti neuvotteluissa sekä Tsaari-Venäjän että väliaikaisen hallituksen aikana v. 1917 ynnä bolsevikkien valtakautena v. 1920, jolloin olin ollut Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana rauhanneuvotteluissa Tartossa. Nuorena ylioppilaana olin opiskellut venäjän kieltä ja oleskellut sitä varten Venäjällä.
Seuraavat päivät kuluivat neuvotteluissa ulkoministerin ja hallituksen kanssa ohjeista, joita minulle neuvotteluja varten valmistettiin ja joita myöhemmin lähemmin koskettelen.
Olin näinä päivinä myös pitkissä keskusteluissa sotamarsalkka Mannerheimin kanssa. Eräänä päivänä söin päivällistä hänen ja kenraali Waldenin seurassa. Mannerheim, joka puolustusneuvoston puheenjohtajana tunsi raskaasti edesvastuun ja kokeneena sotilaana tiesi mitä sota merkitsi, oli, kuten koko syksyn 1939, hyvin huolissaan. Hän tahtoi noudattaa varovaista menettelyä ja välttää ristiriitaa NeuvostoVenäjän kanssa. Hänen puheistaan ilmeni, että hän mahdolliseen sotaan suhtautui pessimistisesti. Hän korosti useaan kertaan, että meidän oli tunnustettava Venäjän valtakunnan legitimiset edut ja koetettava niitä tyydyttää. Vaikka Molotov oli puhunut »ajatusten vaihdosta», Mannerheim epäili, että hän kyllä voi meille antaa ultimaatumin kuten Baltian valtioillekin. Tarkastelimme kartalta Suomenlahden saaria, jotka Neuvosto-Venäjälle mahdollisesti voitaisiin korvausta vastaan luovuttaa. — Hänen mielestään minun oli lähdettävä Moskovaan niin pian kuin suinkin, sillä saatujen tietojen mukaan venäläiset olivat alkaneet siirtää sotavoimia rajoillemme.
Lokakuun 7 ja 8 pnä olin myös keskusteluissa entisen presidentin Svinhufvudin kanssa, joka sattumalta oli Helsingissä. Neuvottelimme mm. siitä, olisiko Svinhufvudin lähdettävä Saksaan koettaakseen hankkia meille tämän valtakunnan diplomaattista tukea. — Lähtiessäni Moskovaan ilmoitettiin minulle asemalla erään helsinkiläisen lehden Berliinin kirjeenvaihtajan tiedottaneen Saksan olevan niin kiinni sodassa länsivaltoja vastaan, ettei se voisi tehdä mitään meidän puolestamme.
Eräänä iltana myöhään tuli luokseni Kämpin hotelliin, jossa asuin, entinen pääministeri, professori Kivimäki, joka sittemmin oli Suomen lähettiläänä Berliinissä. Hänkin oli asiain kulusta kovin huolissaan ja korosti, että meidän ei pitäisi asettua aivan torjuvalle kannalle venäläisten ehdotuksiin, vaan olisi osoitettava ymmärtämystä heidän turvallisuusvaatimuksiinsa nähden, missä suhteessa sanoin olevani samaa mieltä. Pois lähtiessään Kivimäki lausui: »Nyt sinä menet elämäsi vaikeimmalle matkalle.» Siinä hän sanoi totuuden.
Lokakuun 8 pnä oli ministeri Erkolla Neuvostoliiton lähettilään Derevjanskin kanssa keskustelu, joka on selostettu Sinivalkoisessa Kirjassa I s. 42—44. Derevjanski ilmoitti Moskovassa oltavan »kuohuksissa», kun vastaus saapui niin myöhään Moskovan tiedusteluun, joka koski ulkoministerin tai valtuutetun kutsumista Moskovaan. Erkko vastasi, ettei Suomen hallitus ollut tarpeettomasti viivytellyt, vaan vastaus oli lähetetty heti, kun asia oli valmiiksi käsitelty. — Merkittäköön, että Molotov oli puhunut Yrjö-Koskisen kanssa torstaina lokakuun 5:ntenä, mistä sähke saapui Helsinkiin samana iltana. Vastaus lähetettiin Helsingistä lauantaina lokakuun 7:ntenä, ja Derevjanskin keskustelu Erkon kanssa tapahtui sunnuntaina 8 pnä, eli siis vain kolme päivää Molotovin keskustelun jälkeen. — Edelleen Derevjanski oli huomauttanut, että Suomi suhtautui kutsuun toisella tavalla kuin Baltian valtiot, ja »tämä voi vaikuttaa haitallisesti asioiden kulkuun». — »Miksi ei ulkoministeri itse tule?» oli Derevjanski kysynyt. — »Vakava tilanne maailmassa vaatisi Suomen ja Neuvostoliiton välisten kysymysten nopeaa järjestelyä. Onko Paasikivellä laajat valtuudet?» Tähän Erkko vastasi, että minulla oli sellaiset valtuudet kuin tällaisissa tapauksissa neuvottelijalla voi olla. Mitään päätöksiä en voinut tehdä, vaan siihen tarvittiin hallituksen tai eduskunnan hyväksyminen riippuen asian laadusta. Derevjanski sanoi edelleen, että »Neuvostoliitto tahtoo järjestää Itämeren piirissä sellaisen tilanteen, joka estäisi Neuvostoliittoa ja sen naapurimaita joutumasta sodan uhreiksi. ——— Neuvostoliitto ei aio mitään sellaista, joka saattaisi Suomen itsenäisyyden ja turvallisuuden vaaraan. Sen tarkoituksena ei ole vahingoittaa Suomen itsenäisyyttä. ——— Ollaanko Suomessa tietoisia neuvottelujen vakavuudesta? Eikö valtuuskuntaa voisi muuttaa?» Derevjanski viittasi myös Baltian valtioiden neuvotteluihin, jotka olivat olleet menestyksellisiä. — Erkko: »On mahdotonta ajatella, että Suomi voisi hyväksyä sellaista järjestelyä kuin siellä on ajateltu.» Lopuksi Derevjanski tiedusteli, milloin minä voin lähteä, mihin Erkko vastasi tarkoituksena olevan, että lähtisin, jos mahdollista, seuraavana päivänä, lokakuun 9:ntenä.
Tästä Derevjanskin keskustelusta kävi ilmi Neuvostoliiton Itämeren ohjelma, joka sisälsi olojen järjestämisen siten, että Neuvostoliitolla olisi luja, vieläpä määräävä sotilaspoliittinen asema Itämeren itäosassa.
Ohjeet ensimmäisiä neuvotteluja varten valmistuivat lokakuun 9 pnä. Iltapäivällä oli presidentin ja hallituksen yhteinen istunto, jossa ohjeet vahvistettiin. Istunnon jälkeen keskustelin kahden kesken presidentti Kallion kanssa, joka oli huolestunut ja alakuloinen.
Kiireinen päivä päättyi siihen, että kävin Neuvostoliiton lähettilään Derevjanskin luona virallisella käynnillä. Keskustelumme rajoittui tavanmukaisiin kohteliaisuuksiin.
Iltajunassa lähdin matkalle Moskovaan. Avustajina seurasivat eversti Paasonen ja lähetystöneuvos Nykopp, jotka molemmat olivat aikaisemmin olleet Moskovan lähetystössä ja taisivat venäjän kieltä. Asemalla oli saattamassa pääministeri Cajander. — »Rautatieaseman seutuville, asemahalliin ja asemasilloille oli kerääntynyt monituhantinen joukko kansalaisia saattamaan lähtijää», kirjoitti Uusi Suomi. »Ihmisten kasvoissa kuvastui hetken vakavuus ja velvoitus sekä päättäväinen ja luja tahto. ——— Lähdössä — sen saattoivat vanhat ihmiset sanoa — oli samaa tunnelmaa kuin vuosikymmeniä sitten Suomen vaikeina hetkinä isänmaan asialle lähteneitä miehiä hyvästeltäessä.» — Kansa lauloi isänmaallisia lauluja ynnä Lutherin virren »Jumala ompi linnamme» sekä lopuksi Maamme-laulun.
»Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!
Sinuun koskea ei vieras valta saa.
Sua suojelemme,
Verin varjelemme.
Ollos huoleton,
Poikas valveill’ on»
kaikui näinä päivinä vakaasti ja varmasti kansalaisten sydämistä. Se oli puhdasta ja harrasta isänmaallisuutta, kovasta todellisuudesta puhjennutta.
