V. Helsingissä 16—21 pnä lokakuuta

Helsinkiin saavuimme lokakuun 16 pnä aamulla. Asemalla oli eduskunnan puhemies, pääministeri ja eräitä muita hallituksen jäseniä, Ruotsin lähettiläs sekä suuri väkijoukko. Ulkomaalaisten sanomalehtimiesten luku oli Moskovaan lähtöni jälkeen melkeinpä kaksinkertaistu­nut — niin kerrottiin lehdissä.

Käytyäni ulkoministeri Erkon luona kokoontui »sotakabinetti», johon kuuluivat pääministeri Cajander, ulkoministeri Erkko, valtiovarainministeri Tanner ja puolustusministeri Niukkanen. Tein selkoa Moskovan neuvotteluista. Kokouksen jälkeen ehdotin pääministeri Cajanderille, että Tanner tulisi mukaani Moskovaan, koska kysymyksessä olivat kovin painavat ja vakavat asiat. Cajander hyväksyi ehdotukseni ja Tanner suostui. Myöhemmin puhuin asiasta Erkolle, joka myös oli samaa mieltä. Tanner oli vuosikymmeniä ollut ystäväni ja olimme olleet monissa yh­teisissä toimissa, mm. v. 1920 olimme toimineet hyvästi ja menestyk­sellisesti yhdessä Tarton rauhanneuvotteluissa. Hän oli sosiaalidemok­raattisen puolueen johtaja ja vaikutusvaltainen poliitikko. Minulla oli ehdotukseeni kaksi syytä: Neuvottelut olivat niin tärkeät, etten halun­nut ottaa niitä yksin kantaakseni. Toinen syy oli seuraava: Olin vanhas­taan tunnettu miehenä, joka erikoisesti tahtoi välttää ristiriitaa Venäjän kanssa ja sovitteluilla koettaa selvittää esiintyvät erimielisyydet. Jos olisin ollut yksinäni Suomen edustajana, olisi voinut syntyä luulo, etten ollut riittävän tiukka neuvotteluissa, joissa tulokseen pääseminen par­haassakin tapauksessa tulisi vaatimaan kansallemme vastenmielisiä uh­rauksia. »Kunpa ei P(aasikivi) lysähtäisi», sanoi Erkko Tannerille anta­massaan kirjeessä, jonka Tanner on muistelmissaan julkaissut (s. 95). Se kuvasi ei vain Erkon vaan monen muun käsitystä minusta, vanhasta »suomettarelaisesta». Mahdollisten epäluulojen hälventämiseksi pidin tärkeänä saada mukaani vaikutusvaltaisen miehen. Asiallisesti olimme Tannerin kanssa samalla yleislinjalla. Minä olin kuitenkin valmis kan­nattamaan pitemmälle meneviä myönnytyksiä kuin Tanner, koska en luullut asiasta muuten selvittävän ja koska katsoin, varovaisen luonteeni vuoksi, että sodan vaaraa oli ehdottomasti vältettävä. Tanner tun­tui pitävän sodan vaaraa vähäisempänä kuin minä. — Ulkopolitiikka, jossa useinkaan ei ole tiedossa varmoja tosiasioita, joihin perustaa pää­töksen, ja jossa ratkaisun oikeus tai erheellisyys vasta tulevaisuudessa selviää, ei tosin ollut Tannerin vahvin puoli, niin kuin varsinkin myö­hemmin on käynyt ilmi. Tannerin ylipäänsä lyhyt esiintymistapa ja puutteellinen venäjän kielen taito aiheuttivat, että hänen lausuntonsa neuvotteluissa saivat jyrkemmän muodon kuin oli hänen tarkoituk­sensa. Minä olin nuoruudessani osannut venäjää aika hyvin, — olin suo­rittanut v. 1892 venäjän kielessä korkeimman arvosanan laudatur fi­losofian kandidaattitutkinnossa, johon vaadittiin hyvä taito käyttää venäjää sekä puheessa että kirjoituksessa. Mutta kun en ollut venäjän kieltä puoleentoista vuosikymmeneen puhunut, antoi minunkin kielitai­toni toivomisen varaa. Meillä tietysti olisi ollut mahdollisuus käyttää tulkkia, mutta kun keskustelu oli vapaamuotoista, neljän miehen välis­tä, ilman että edes puheenvuoroja pyydettiin ja kun ajatuksemme ja mielipiteemme tulivat hyvästi ymmärretyiksi, pidimme tätä menettelyä tarkoituksenmukaisimpana. Jonkun kerran Stalin havaittuaan, etten tahtonut löytää oikeaa venäläistä sanaa, auttoi minua.

Heti lounaan jälkeen oli neuvottelu, jossa olivat läsnä »sotakabinetti» ja korkein sotapäällystö, sotamarsalkka Mannerheim, kenraaliluutnantti Österman, yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Oesch sekä minä ja Yrjö-Koskinen ynnä sotilasasiantuntijamme eversti Paasonen ja sihteerinä jaostopäällikkö Nykopp.

Vaikeimmat kysymykset olivat tietenkin tukikohta Hankoniemestä ja rajan siirto Karjalan kannaksella. Suomenlahden saarista ja Petsa­mon Kalastajasaarennosta oli helpompi päästä sovitteluratkaisuun, jos­kin kysymys Suursaaresta sen aseman vuoksi oli hankala. Kaikkein tu­kalin oli tukikohtaa koskeva kysymys. Hankoniemen luovuttamiseen tai vuokraamiseen nähden oli kielteinen kanta yleinen. Se oli tärkeä osa Suomen mannerta, ja vieraan valtakunnan sotavoimien sijoittaminen sinne olisi uhkana maalle. Mutta kysymys tukikohdasta yleensä oli eri asia. Tietenkään ei ollut eri mielipiteitä tukikohdan epäedullisuudesta ja vakavuudesta Suomen kannalta katsoen, perustettiinpa sellainen minne tahansa rannikollemme. Mutta jos siitä ei päästäisi, voi kysymys olla suuremmasta tai pienemmästä pahasta. Tukikohtien omistaminen sotilaallisesti tärkeissä paikoissa kautta maailman on suurvaltain valtapo­litiikassa näytellyt ja näyttelee edelleen huomattavaa osaa. Harvalu­kuiset eivät ole nekään tapaukset, joissa toinen valtio omistaa saaria toi­sen rannikon lähellä. Sellaista esiintyy Euroopassakin, kuten silmäys karttaan osoittaa.

Neuvotteluissa Helsingissä oli toisella puolen jyrkästi torjuva kanta, joka oli hallituksessa yleinen. Toisella puolella vallitsevan ajatuksen mukaan oli koetettava tässäkin asiassa löytää sovitteluehdotus. Minä kannatin viimeksi mainittua mielipidettä, koska se vastasi yleistä asennettani. Hankoniemen luovuttamista pidin kuitenkin vaikeana. Mos­kovan neuvottelujen myöhempi kulku osoitti, että tässäkin asiassa sovittelu olisi ollut mahdollinen.

Sotamarsalkka Mannerheim ei myöskään ollut ehdottomasti sovitteluehdotuksen tekemistä vastaan tukikohtaa koskevassa asiassa. Niin ikään ministeri Tanner, kuten myöhemmin nähdään, myöntyi tähän aja­tukseen. Sitä vastoin ulkoministeri Erkko ja puolustusministeri Niukkanen eivät pitäneet sovittelua mahdollisena, vaan olivat alusta loppuun jyrkästi vastustavalla kannalla. Erkon ja ehkä muidenkin kantaan vai­kutti erheellinen luulo, että Neuvostoliitto perääntyisi tukikohta­ asiassa jos pysyisimme tiukkoina. Hän piti venäläisten uhkausta »bluf­fina». — »On aivan tarpeeksi, jos neuvotellaan meidän ehdottamistamme kauempana olevista Suomenlahden saarista; en voi ymmärtää, ettei keskustelua voitaisi jatkaa sillä pohjalla», hän sanoi. — Hän oli varma sopimuksen syntymisestä. Tällaisen käsityksen mainittiin olleen vallalla mm. Washingtonissa, ja tieto siitä oli kulkeutunut Helsinkiin. Kerrot­tiin pelättävän, että hyväksyisimme liian pitkälle meneviä vaatimuksia, joiden tuloksena olisi Neuvostoliiton vaikutusvallan lisääntyminen Suo­messa. — Erkko oli kasvanut »passiivisen vastarinnan» ilmapiirissä, jossa muodollisen, laillisen oikeuden merkitys myös kansainvälisissä suhteissa oli arvioitu suuremmaksi kuin se valitettavasti vielä on. Hän luotti meitä tukevaan maailman yleiseen mielipiteeseen. »Meillä on oi­keus puolellamme, ja Venäjää sitovat sen meidän kanssamme tekemät so­pimukset koko maailman silmissä», hän lausui. Hänen oli vaikea sopeu­tua siihen ajatukseen, että oikeudellisesti samanarvoisella suurvallalla ja pikkuvallalla todellisessa elämässä oli erilainen asema. »Unohda, että Venäjä on suurvalta», oli hänen viimeinen neuvonsa, jonka hän kir­jeessä antoi minulle lähtiessäni Moskovaan kolmannelle matkalleni. — Oikeastaan hänen olisi pitänyt varoittaa: »Älä unohda, että Venäjä on suurvalta.»

Erkko ei ollut kannallaan yksin. Samanlaisissa utukuvien pilvilin­noissa ja kuvitelmissa leijaili Suomen kansan suuri enemmistö. Oikeudenmukaisuuden ihanteellinen kanta on kyllä tulevaisuuden päämäärä, johon meidän kaikkien, erityisesti pienten, mutta luullakseni suurten­kin kansojen on pyrittävä. Sillä nykyinen pakkovallan olotila on kai­kille onneton. V. 1939 oltiin kuitenkin kaukana tästä ihannetilasta. Machiavellin aatteet olivat edelleen kansainvälisissä suhteissa määräävinä.

Ministeri Niukkasenkaan mielestä venäläisten ehdotusten hyväksyminen ei tullut kysymykseen. Peräänantaminen olisi merkinnyt meille varmaa tuhoa. Venäläisten ehdotukset tiesivät Suomen alistumista uhan edessä Venäjän vaikutusvaltaan samoin kuin Baltian maiden oli käynyt. Siten Venäjä valmistaisi lähtökohdan uudelle hyökkäykselle, kuten Hankoon suunnitellut hyökkäysvaunupataljoonat ja lentokenttä sekä ehdotus rajansiirrosta Kannaksella osoittivat — näin Niukkanen lausui.

Rajan siirtämistä Karjalan kannaksella 70 kilometrin päähän Leningradista, mitä Neuvostoliiton puolelta Moskovan neuvotteluissa esitettiin, ei sotilastaholla pidetty mahdottomana, joskin sitä vastaan voitiin tehdä huomautuksia. Suomenlahden saariin nähden ajateltiin sovitteluehdotuksen Suursaaresta voivan viedä tulokseen. Kalastajasaarennolla Petsamossa oli vähäisempi merkitys.

Voi kysyä: Ymmärrettiinkö aseman vakavuus? Mitä minä ja Mosko­van-lähettiläämme Yrjö-Koskinen sanoimme?

Sodan vaaraa ja mahdollisuutta emme unohtaneet emmekä salan­neet. Yrjö-Koskinen ja minä lausuimme — sihteerin tekemien muistiin­panojen mukaan — katsovamme, että jos suhtaudumme kielteisesti Neuvostoliiton ehdotuksiin, on otettava huomioon, ettei sodan vaara ole mahdoton. Omasta puolestani lausuin mm. seuraavaa: »En voi sanoa, perääntyvätkö venäläiset, mutta täytyy olla valmis pahimman varalta. Kun Stalin puhui Pietarin puolustuksesta, tuntui se, mitä hän esitti, venäläisen sotilasjohdon kannalta loogilliselta.» — »Suostuminen venäläisten rajaa koskevaan vaatimukseen Karjalan kannaksella on sisäpoliittisesti vaikea. Mutta on otettava huomioon, että jos Venäjä voittaa sodan Suomea vastaan, se ottaa vielä paljon enemmän ja ilman kor­vausta.» — Aseman vakavuutta kuvastavat seuraavat sanani: »Stalin ja Molotov lausuivat ottavansa huomioon ainoastaan sotilaalliset näkökohdat. Jos voimme käydä sotaa, niin se olisi käytävä ja olisi annettava venäläisten aloittaa. Mutta jos sota hävitään, niin Suomi paloitel­laan.» — Lausuin myös seuraavat sanat: »Aikaisemmin olivat suurval­tain väliset koalitiot jonkinlaisessa tasapainossa keskenään, ja silloin pienet valtiot saattoivat pysyä erillään selkkauksista. Viime aikojen historia on sitä vastoin osoittanut pienten valtioiden joutuvan kahden kesken selvittämään välinsä suurvallan kanssa. Tämän todistaa Itä­vallan, Tšekkoslovakian, Liettuan, Puolan, samoin kuin Viron ja Lat­vian kohtalo. Venäjä tietää tämän ja esiintyy sen mukaisesti.»

Ministeri Yrjö-Koskinen lausui mm. henkilökohtaisen vaikutelmansa olevan, että jos voimme tyydyttää Venäjän turvallisuusnäkökohtien määräämät tarpeet, jotka muualla tunnustetaan, ja jos tämä tapahtuu ilman kunnianarkuustappiota Neuvostoliitolle, ei synny sotaa. — »En kuitenkaan voi vakuuttaa, ettei sodan mahdollisuus olisi olemassa. Olisi tärkeä tietää, pystymmekö pahimmassa tapauksessa puolustautumaan.» — Toisen kerran Yrjö-Koskinen lausui: »Olisi hyvin tärkeätä tietää Ruotsin kanta. Tulisiko Ruotsi todellakin tehokkaasti auttamaan meitä, jos joudumme selkkaukseen? Luulisin, että sellaisella ilmoituk­sella Ruotsin puolelta olisi suuri merkitys.»

Sotamarsalkka Mannerheim: »Suomen puolustusta suunnitellessamme olemme aina laskeneet siihen, että jos sota syttyy, Venäjä olisi kiinni muualla. Nyt on tilanne kuitenkin ihan toinen. Saksa tarvitsee Venäjän apua ja Englanti on kiinni.» — Tanner: »Venäjä on nyt ihan vapaa.» — Mannerheim: »Niin on.»

Kenraali Österman huomautti, että olemme sotilaallisesti eristettyjä ja että olisi tärkeätä tietää, mitä mahdollisuuksia on saada apua ulkoa.

Puolustusministeri Niukkasella oli oma ajatuksensa mahdollisesta sodasta. »Venäjä ei voi keskittää paljon joukkoja meitä vastaan. Venäläisten hyökkäys tulee olemaan heikkoa painostusta. Poliittinen tilanne voi taistelun aikana muuttua.»

Neuvottelun tuloksena oli, että korkein sotilaspäällystö sai toimek­seen hankkia Neuvostoliiton ehdotuksen harkitsemiseen tarpeellista aineistoa.

Neuvottelut jatkuivat seuraavina päivinä yhtämittaisesti.

Juristit tekivät omia vastaväitteitään ja huomautuksiaan. Heidän mielestään vuokralle toisen valtion haltuun annettua aluetta oli pidettävä oikeudellisesti kuuluvana alueen omistajavaltioon, joka siis kansainoikeuden mukaan oli alueesta edelleen vastuussa niin kuin ainakin omasta alueestaan. Omistajavaltio oli näin ollen velvollinen valvo­maan, että niin sodan kuin rauhan aikana mm. kansainvälistä puolueet­tomuutta koskevia määräyksiä vuokrattuun alueeseen nähden nouda­tettiin. Siitä huolimatta, että Hanko olisi Neuvosto-Venäjälle vuokrattu sotilastukikohdaksi, olisi Suomen velvollisuus valvoa kaiken tä­män noudattamista silläkin alueella. Siten jouduttaisiin mitä mutkikkaimpiin ja vaikeimpiin ongelmiin, joiden selvittäminen tuskin olisi mahdollista. Menivätpä juristit päätelmissään vieläkin pitemmälle. Kun vuokra-alue edelleen kuuluu omistajavaltioon ja kun valtion olemuksen mukaan se itse ja yksin käyttää korkeinta valtaa koko alueellaan, mutta vuokratulla alueella toinen valtio tulee harjoittamaan julkista valtaa, niin ei omistajavaltiota, juristien mielestä, enää useinkaan voi pitää täysivaltaisena, vaan ainoastaan puolisuvereenisena valtiona.

Tämä perustelu on omiaan osoittamaan, millaiseen umpikujaan teorioista sokeasti kiinnipitävä kansainoikeus voi todellisuuden maailmassa viedä. Juridiset vaikeudet johtuivat alueen vuokraamisesta. Mutta venäläiset olivat valmiit ottamaan alueen myös lopullisesti omakseen joko vaihtokaupalla tai muussa muodossa. Silloin juridiset vaikeudet olisivat poistuneet. Mutta asiallisesti samat vaarat ja sama uhka liittyivät yhtäläisesti tukikohtaan, joka lopullisesti luovutettaisiin vieraan valtakunnan omaksi. Juristien perustelu tuntui minusta, reaalisesti arvostellen, vähemmän painavalta.

Omasta puolestani katsoin viisaimmaksi ja varovimmaksi koettaa etsiä sovitteluehdotusta. Neuvotteluissa sotamarsalkka Mannerhei­min kanssa mahdollisena sovitteluehdotuksena esiintyi ajatus Jussarön saaren tarjoamisesta.

Hallitus ei kuitenkaan ollut tukikohdan suhteen suostuvainen minkäänlaiseen sovitteluratkaisuun. Neuvostoliiton strateginen asema oli sekä Itämerellä että Suomenlahdella Baltian maiden kanssa tehtyjen sopimusten kautta niin täydellisesti muuttunut, että vihollislaivaston tunkeutumista Suomenlahdelle pidettiin mahdottomana. Suomen aluevesien kautta taas pyrkiminen Suomenlahdelle ei voinut tulla kysymykseen Suomen puolueettomuusvalvonnan vuoksi sekä myös sen johdosta, että Suomen aluevedet ovat oudolle vaikeat purjehtia, jos merimerkit poistetaan. Hanko on niin kaukana Neuvostoliiton elintärkeistä kohdista, että Suomen puolustuksen mahdollinen murtuminen jonkin muun valtion hyökätessä ei vielä asettaisi Neuvostoliiton elin­tärkeitä kohteita vaaraan. Sitä vastoin Hankoon sijoitettuja Neuvos­toliiton joukko-osastoja voitaisiin käyttää hyökkäykseen Suomea vas­taan, mikä antaisi aihetta jatkuvaan levottomuuteen.

Karjalan kannaksella hallitus katsoi voivansa suostua ns. Kuokkalan mutkan, so. Neuvostoliiton alueelle pistävän niemekkeen vaihtamiseen. Raja olisi sen kautta siirtynyt 12—13 km kauemmaksi Leningradista, eli 44—45 km:n päähän entisten 32 km:n asemesta. Kysymyksenalaisena oli myös lähellä olevan Inon luovuttaminen erillisenä linnakkeena. Ino sijaitsee Suomenlahden itäisen perukan pohjoisrannalla vastapäätä Venäjän-puoleisella rannikolla olevaa linnaketta ja oli Venäjän vallan aikana lujasti varustettu venäläinen linnoitus. Tarton rauhansopimuksessa Suomi venäläisten vaatimuksesta oli sitoutunut hävittämään Inon linnoitukset sekä olemaan rakentamatta Suomenlahden itäisen perukan pohjoisrannikolle sellaisia varustuksia, jotka voisivat uhata Leningradiin johtavaa väylää ja Venäjän-puoleista rannikkoa. — Kol­mantena ehdotuksena harkittiin mahdollisuutta ei ainoastaan Inon linnakkeen vaan myös Inon ja Venäjän rajan välillä olevan rannikon luovuttamista, niin että Neuvostoliitto olisi tullut saamaan yhtenäisen rantakaistaleen Suomenlahden itäisen perukan pohjoisrannikolta. Kaksi viimeksi mainittua mahdollisuutta jätettiin kuitenkin tällä kertaa pois ehdotuksista, ja lopputuloksena oli ainoastaan ns. Kuokkalan mutkan luovutuksen ehdottaminen. Kaikki kolme vaihtoehtoakin sisälsivät yhteensä melkoista vähemmän kuin venäläisten vaatimukset tiesivät.

Petsamo enempää kuin Kalastajasaarentokaan ei hallituksen mielestä ollut sotilaallisesti eikä taloudellisesti Neuvostoliitolle sellainen kysymys, joka voisi aiheuttaa Suomelle rajankorjausvaatimuksia. Petsamon lah­della oli Suomella ainoastaan rauhanomaisia tarkoituksia. Neuvosto­liiton ehdottamat rajanmuutokset aiheuttaisivat Suomelle ja suomalai­selle väestölle kärsimyksiä ja haittoja. Kalastajasaarennon Suomelle kuuluva osa hallitsee Petsamon rannikkoa ja pääsyä Petsamon vuonoon ja sieltä ulos.

Näiden näkökohtien perusteella valmistettiin Suomen hallituksen vastaus, jossa luvattiin Neuvostoliitolle luovuttaa aluekorvausta vastaan Seiskari, Peninsaari, Lavansaari ja Tytärsaaret sekä edellä mai­nittu ns. Kuokkalan mutka. Muut Neuvostoliiton vaatimukset torjut­tiin Suomen puolueettomuutta loukkaavina, mutta ilmoitettiin Suomen suostuvan vahvistamaan hyökkäämättömyyssopimusta siten, että so­pimuspuolet sitoutuisivat olemaan tukematta hyökkäykseen ryhty­nyttä valtiota.

Hallituksen istunnossa, jossa ohjeet hyväksyttiin, tein mm. seuraavat, mielialaa kuvaavat merkinnät:

»Hannula: Saksan ja Venäjän välit viilenneet. Suomen asema on viime päivinä suuresti vahvistunut. Maailman mielenkiinto ja myötätunto on meidän puolellamme. Tosin se ei merkitse tykkejä, mutta Venäjän täy­tyy ottaa se huomioon. Venäjä ei aloita sotaa, mutta voi tulla sopimuk­seton tila. Voitamme aikaa. Poliittinen tila ei huonone. ——— Saa­rista ja Kuokkalan mutkasta voidaan neuvotella edellyttäen, että saamme korvauksen Itä-Karjalasta ja korvaus myös väestön muutta­misesta suoritetaan. Siis: Ehdotus I. — Ellei hyväksytä, niin on mentävä taisteluun.»

»Erkko oli samaa mieltä kuin Hannula. Tila on meille parantunut. Ei ole ultimaatumia vaan mielipiteen vaihtoa.»

»Niukkanen oli myös yhtä mieltä kuin Hannula. Suomen puolustusvalmius on suuresti mennyt eteenpäin. (Niukkanen oli valmis keskus­telemaan Inosta ja Kalastajasaarennon pohjoisosasta.)»

Muut lausunnot koskivat yksityiskohtia. Omasta puolestani käytin kahdesti puheenvuoroa, mutta niitä en voinut muistiin merkitä.

Neuvottelujen aikana, aina lokakuun 9 pstä alkaen, jolloin ensi kerran lähdin Moskovaan, olivat Neuvostoliiton lentokoneet lukuisia kertoja tehneet rajanloukkauksia Suomen puolelle. Tällaisia rikkomuk­sia merkittiin lokakuun 9 ja 19 päivän välisenä aikana 13 tapausta. Olivatpa ne ryhmälentoina ulottaneet retkensä niin kauas Suomen alueelle, ettei mikään erehdys tai huolimattomuus lentäjäin puolelta voinut olla kysymyksessä. Tarkoituksena kaiketi oli osittain sotilaalli­nen tiedustelu osittain pelotus. Tämä menettely osoitti sekin Suomen kansan ominaisuuksien tuntemattomuutta. Rajanloukkaukset vaikutti­vat Suomen yleiseen mielipiteeseen päinvastaisesti kuin niillä ehkä oli tarkoitettu. Hallitus antoi meille tehtäväksi vaatia rajanloukkauksiin syyllisten saattamista asianmukaiseen ojennukseen sekä rajarikkomusten viipymätöntä lopettamista.

Nämä ohjeet saimme eväiksi lähtiessämme Moskovaan. Kaikissa pääasioissa oli vastauksemme Neuvostoliiton vaatimuksiin kielteinen.

Lokakuun 18 ja 19 pnä olivat pohjoismaiden valtionpäämiehet Ruot­sin kuninkaan kutsusta koolla Tukholmassa, jossa myös ulkoministerit olivat läsnä. Suomessa toivottiin kokouksesta tukea raskaassa asemas­samme, mutta sen tulos ei vastannut toiveitamme. Kokouksen johdosta julkaistiin tavanmukainen mitäänsanomaton tiedonanto. — Talvisodan loputtua pitämässään puheessa Ruotsin pääministeri Hansson antoi selvityksen Ruotsin kannasta. »On muistettava», hän sanoi, »etteivät Pohjoismaat puolueettomuutensa suojelemiseksi ole sitoutuneet mi­hinkään keskinäisiin sotilaallisiin velvollisuuksiin. Tosin aikaisemmat neuvottelut Ahvenanmaan puolueettomuuden turvaamiseksi edellyt­tivät Ruotsin sotilaallista myötävaikutusta, mutta siihen annettiin vastaus jo lokakuun 18 pnä, välittömästi Pohjoismaiden valtionpää­miesten kohtaamisen jälkeen, minun ja Suomen ulkoministerin välisessä keskustelussa Ruotsin ulkoasiain- ja puolustusministerien läsnä ollessa.» Jo silloin ilmeni mahdollisuuksia selkkaukseen idässä, Hansson lausui, minkä takia pidettiin parhaimpana selvästi ja vilpittömästi ilmoittaa Ruotsin kanta, joka sisälsi, että Ruotsin hallitus valppaasti ja huolelli­sesti oli pyrkinyt pitämään Ruotsin sodan ulkopuolella; että sotilaalli­sesta väliintulosta Suomessa oli kieltäydytty; että Ruotsin puolelta ei ollut annettu mitään sitoumuksia, joita ei ollut täytetty, ja että Suomen hallitukselle oli jo lokakuun puolivälistä alkaen muodollisestikin ilmoi­tettu, ettei suoranaista sotilaallista apua Ruotsin taholta ollut odotetta­vissa. Pääministeri Hansson lisäsi, että silloin jo oli luvattu muunlaista kuin sotilaallista avustusta, jos Suomi joutuisi sitä tarvitsemaan; sel­laista avustusta Ruotsi tulisi parhaan kykynsä mukaan antamaan.

Ruotsin kanta, koska hallituksen takana oli valtiopäivien suuri enemmistö, oli siis selvä, eikä Suomen puolella voinut siitä olla epätietoisuutta. Mitä pääministeri Hansson ulkoministeri Erkolle lupasi muuta kuin suoranaista sotilaallista apua, sen Ruotsi talvisodan aikana run­saasti täytti. — Edellytän, että ministeri Erkko, palattuaan Tukholmasta, ilmoitti Ruotsin kannan hallituksen jäsenille, joista useat edel­leen jäivät talvisodan alettua hallitukseen. Omasta puolestani en saanut siitä tietoa. Kun sodan aikana useaan otteeseen meidän puoleltamme Ruotsin hallitukselle tehtiin esityksiä sotilaallisesta väliintulosta, oli asiassa meidän tahollamme jotakin epäselvyyttä.