Lähtiessämme Helsingistä lokakuun 21 pnä oli asemalla saattamassa pääministeri ja ulkoministeri sekä muita hallituksen jäseniä, Yhdysvaltain ja Pohjoismaiden lähettiläät ja Neuvostoliiton asiainhoitaja ynnä sankka väkijoukko. Työväen Mieskuoro esitti isänmaallisia lauluja.
Olimme saaneet tietää, että venäläiset halusivat keskustella kanssamme kahden kesken. Kokouksessa, joka pidettiin jälleen Molotovin virkahuoneessa Kremlissä lokakuun 23 pnä klo 18, olivat läsnä ainoastaan Stalin ja Molotov sekä Tanner ja minä ynnä tulkkina jaostopäällikkö Nykopp. Kun kokouksissa tästä lähtien ei kummaltakaan puolelta ollut sihteeriä, ei keskusteluista pidetty pöytäkirjaa eikä niistä minulla ole muita muistiinpanoja kuin mitä kokousten aikana ja niiden jälkeen saavuttuani lähetystöön kirjoitin.
Tervehtiessään Stalinia Tanner tuli sanoneeksi: »Minä olen menševikki.» Ottaen huomioon, että bolševikit olivat menševikkien katkeria vihamiehiä, Stalin ja Molotov tuskin olivat oikein hyvillään tästä sanasta.
Kokouksen alussa Tanner kysyi, voiko hän käyttää saksan tai englannin kieltä, mutta Molotov vastasi, etteivät he ymmärrä kumpaakaan. Sen johdosta Tanner puhui aluksi suomea, mikä käännettiin venäjäksi. Mutta kun keskustelu kulki vapaassa muodossa, katsoi Tanner, joka jonkin verran hallitsi venäjää, tarkoituksenmukaisimmaksi käyttää venäjän kieltä.
Aluksi luin hallituksemme vastauksen venäläisten ehdotuksiin. Sen jälkeen esitin huomautuksemme neuvostovenäläisten lentäjien suorittamista rajanloukkauksista. Tästä syntyi keskustelua. Stalin sanoi meidän panneen liikekannalle joukkojamme ja: »Neuvosto-Venäjäkin on koonnut vähän sotaväkeä rajalle.» Se teki aseman vaikeaksi. Neuvostolaiset lentäjät olivat tehneet tiedustelulentoja. Stalin myönsi, että säännöllisissä oloissa rajan ylittäminen ei ole sallittu, mutta olot eivät silloin olleet »aivan säännöllisiä».
Minä huomautin, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsi rauha ja pitäisi vallita säännölliset olot. Me olimme kutsuneet palvelukseen sotaväkeä, mikä oli varotoimenpide rauhattomana aikana. Mitä Neuvostoliitto omien rajojensa sisällä teki, ei koskenut meitä, mutta meidän aluettamme ei ollut oikeus loukata. Annoin Stalinille luettelon rajanloukkauksista. Hän lupasi harkita asiaa. Kysymys jäi siihen.
Sitten siirryttiin meidän vastaukseemme. Stalin ja Molotov pitivät sitä aivan epätyydyttävänä.
Stalin, joka tässä kokouksessa heidän puoleltaan enimmäkseen puhui Molotovin ottaessa keskusteluun vain vähän osaa, puuttui heti Hangon kysymykseen ja sanoi sen olevan aivan välttämätön Neuvostoliitolle. Hangon saamista oli käsitelty Neuvostoliiton korkeimmassa sotaneuvostossa, ja heidän ehdotuksensa siinä kohden oli vähin vaatimus. Toistimme, ettemme voi Hankoa luovuttaa. Ei soveltuisi Suomen puolueettomaan asemaan, että vieraan valtion sotavoimia tulisi olemaan meidän mantereellamme. Stalin huomautti Venäjällä tsaarin aikana olleen meritukikohtia Suomen mantereella sekä Hangossa että Porkkalassa ym. Neuvostoliitto on, hän sanoi, valmis tekemään mitä haluamme, jotta tukikohta ja venäläisen sotaväen olo Hangossa mahdollisimman suuressa määrin vastaisi meidän toivomuksiamme. Mutta Neuvosto-Venäjän täytyi voida tukkia ristitulella Suomenlahden suu, se oli heidän ehdoton vaatimuksensa. Vastasimme, ettei Suomi voinut siihen suostua. Tanner lisäsi, ettei mikään Suomen hallitus voisi sitä eduskunnalle ehdottaa, koska Suomen kansa ei tulisi sitä hyväksymään.
Sitten siirryttiin käsittelemään Karjalan kannasta. Stalin katsoi, ettei meidän ehdotuksemme mitenkään tyydyttänyt, koska raja jäisi liian lähelle Leningradia. Tutkittiin yhdessä karttoja, ja Stalin piirsi uuden rajan, joka supisti luovutettavaa aluetta, mutta jäi kauas meidän ehdotuksestamme. Koiviston saaren hän sanoi Neuvosto-Venäjän joka tapauksessa vaativan. Vastasimme, ettemme hänen uutta rajaansakaan voineet hyväksyä. Stalin toisti moneen kertaan, että Neuvosto-Venäjällä tulee Leningradin turvaamiseksi olla mahdollisuus hallita myös tämän lähellä olevaa Suomenlahden pohjoisrantaa. Kun meillä ei ollut lupa puhua muusta kuin ns. Kuokkalan mutkasta, emme voineet kosketella Inoa emmekä sen läheistä Suomen-puoleista rannikkoa. Emme saattaneet tehdä muuta kuin asettua kielteiselle kannalle miltei kaikkiin kysymyksiin. Suomenlahden turvallisuudesta oli yleisesikunnassa valmistettu muistio, jossa, ylipäänsä samoilla perusteilla kuin eversti Paasosen ensi kerralla lukemassa, osoitettiin Suomenlahden olevan turvattuna ulkopuolista hyökkäystä vastaan. Esitin tämän lausunnon, mutta Staliniin perustelut eivät vaikuttaneet. Keskustelun kuluessa toistin, että tulisimme puolustamaan maatamme ja että Suomen kautta mikään Neuvosto-Venäjän vihollinen ei voisi hyökätä Venäjän kimppuun. — Stalin vastasi: »Suomi on pieni ja heikko. Teiltä ei kysytä lupaa. Te ette voi, vaikka tahtoisitte, estää suurvaltaa astumasta maihin.» Pannen kätensä kartalla Hangon päälle: »Suurvalta astuu tässä maihin ja jatkaa kulkuaan teidän vastustuksestanne välittämättä». — Minä: »Te, hra Stalin, aliarvioitte meidät. Me tulemme taistelemaan kovemmin kuin luulette.»
Molotov otti esille kysymyksen Kalastajasaarennosta ja lausui, ettemme olleet puhuneet siitä mitään. Vastasin, että hallituksemme ei ollut käsittänyt perustelua, jonka venäläiset olivat esittäneet vaatiessaan rajan muuttamista siellä. Tarkoituksemme Petsamossa on ainoastaan rauhallinen rakennustyö ja meille oli tärkeätä omistaa Petsamon lahden itäinen ranta. Tästä keskusteltaessa Stalin sanoi Neuvostoliitolle olevan välttämätöntä linnoittaa Kalastajasaarennon länsirannikko voidakseen valvoa, ettei Petsamonlahdelle pääse mikään suurvalta, Englanti tai Saksa. Huomautin käsittäneeni Stalinin sanat edellisellä kerralla siten, että Neuvostoliitto suostuisi jättämään Jäämeren rannikon samalla tavalla varustamattomaksi kuin mihin me olimme sitoutuneet Tarton rauhassa. Stalin väitti sen väärinkäsitykseksi. Neuvostoliitolla oli siis pohjoisessakin sotilaalliset tarkoitukset.
Molotov kysyi vielä, mitä ajattelimme heidän tarjoamastaan korvauksesta. Vastasin, ettemme sitä kysymystä vielä olleet harkinneet, koska ei ollut selvillä, mitä tulisi luovutettavaksi. Vasta kun se oli selvitetty, voitiin puhua korvauksesta.
Tanner huomautti, että Tarton rauhansopimuksessa v. 1920 oli lopullisesti sovittu Suomen ja Venäjän väliset asiat ja että se sopimus oli oleva Suomen ja Venäjän välisten suhteiden perustana. Molotovin mielestä olot olivat nyt toiset kuin rauhansopimusta tehtäessä. »Te suomalaiset ette voi vaatia, että v. 1920 sovitut ehdot voisivat olla nyt riittävät ja että nykyinen Venäjä olisi tyytyväinen vuoden 1920 sopimukseen», hän sanoi.
Keskustelu jatkui yli kaksi tuntia. Uusia näkökohtia ei esiintuotu. Yksimielisyyteen ei päästy. Kokouksen lopussa totesimme sen. Lähdimme pois, eikä sovittu mitään neuvottelujen jatkamisesta.
Tultuamme lähetystöön, jossa asuimme, aloimme valmistaa sähkösanomaa Helsinkiin. Ennen kuin ehdimme sen lähettää, soitti Molotovin sihteeri ja ilmoitti hänen haluavan neuvottelujen jatkamista.
Kello 23 olimme jälleen Kremlissä Stalinin ja Molotovin luona. Molotov ilmoitti Neuvostoliiton hallituksen harkinneen uudestaan neuvottelujemme kohteina olevia kysymyksiä sekä meidän vastaustamme ja katsoneen voivansa tehdä eräitä uusia ehdotuksia. Hän luki kirjallisen vastaehdotuksen, joka sisälsi seuraavaa:
»Viitaten Suomen hallituksen memorandumiin 23. 10. Neuvostoliiton hallitus kunnioittaen ilmoittaa esittäneensä Neuvostoliiton hallituksen memorandumissa 14. 10. selostettujen näkökohtien perusteella minimiehdotuksensa, jotka ovat Neuvostoliiton valtakunnan ja erikoisesti 3 1/2 miljoonan väestön asuman Leningradin kaupungin turvallisuuden perusvaatimusten sanelemia.» Nämä ehdot esitettiin nimenomaan minimiehdotuksina ja sitä paitsi Neuvostoliitto luopui ehdotuksestaan keskinäistä avunantoa koskevan sopimuksen solmimisesta Neuvostoliiton ja Suomen välillä, jotta Suomen hallitus voisi säilyttää ehdottoman puolueettomuutensa. Samoin Neuvostoliiton hallitus luopui ehdotuksestaan Ahvenanmaan saarten linnoittamatta jättämisestä taikka niiden linnoittamisesta yhteistoimin Neuvostoliiton kanssa vaihtamalla tämän ehdotuksensa suostumukseen, että Ahvenanmaan saaret oli linnoitettava Suomen omin voimin. Neuvostoliitto teki nämä tärkeät myönnytykset, koska se luotti Suomen ystävälliseen asenteeseen samoin kuin siihen, että Suomi mahdollisesti voisi suostua S.N.T.L:n memorandumissa 14 päivältä lokakuuta esitettyihin minimiehdotuksiin.
Mielipiteiden vaihto Neuvostoliiton edustajien (Molotov, Stalin) ja Suomen edustajien (Tanner, Paasikivi) välillä 23. 10. helpotti molempien puolien näkökannan ymmärtämystä samalla kun se paljasti näiden näkökantojen välisen eroavaisuuden. Ottaen huomioon keskustelun tulokset sekä osoittaakseen myötämielisyyttä Suomen hallituksen toivomuksia kohtaan Neuvostoliiton hallitus ilmoittaa:
1) Neuvostoliiton hallitus ei voi luopua ehdotuksestaan merisotilaallisen tukikohdan asettamisesta Neuvostoliiton käytettäväksi Hangosta, koska se pitää tätä ehdotustaan absoluuttisesti välttämättömänä minimiedellytyksenä Leningradin puolustuksen turvaamiseksi. Tämän ohella Neuvostoliiton hallitus, muuttamalla memorandumiaan lokakuun 14 päivältä, katsoo mahdolliseksi pitää korkeintaan 4 000 miestä maajoukkoja merisotilaallisen tukikohdan suojelemiseksi rajoittaen näiden joukkojen pitämisen Hangon alueella englantilais-ranskalais-saksalaisen sodan päättymiseen saakka Euroopassa.
2) Neuvostoliiton hallitus katsoo mahdottomaksi suostua ehdotukseen 10 virstan suuruisen suomalaisen lohkon luovuttamisesta Karjalan kannakselta Neuvostoliiton alueenluovutusta vastaan, kuten esitetään Suomen hallituksen memorandumissa 23. 10., sillä Neuvostoliiton hallitus katsoo tämän toimenpiteen täysin riittämättömäksi takaamaan Leningradin puolustuksen minimaalista turvallisuutta Suomenlahden itäisen perukan puolelta. Osoittaakseen myöntyväisyyttään Suomelle Neuvostoliiton hallitus katsoo kuitenkin mahdolliseksi äärimmäisessä tapauksessa jonkin verran muuttaa alkuperäistä ehdotustaan vähentämällä Karjalan kannaksella aluekorvausta vastaan Neuvostoliitolle luovutettavan alueen suuruutta oheisen kartan mukaan; tässä kuitenkin Neuvostoliiton hallituksen alkuperäinen esitys Koiviston saaren suhteen jää voimaan.
3) Neuvostohallituksen memorandumin 14. 10. sisältämistä muista ehdotuksista Neuvostohallitus katsoo välttämättömäksi pitää kiinni.
4) Neuvostohallitus hyväksyy Suomen hallituksen ehdotuksen hyökkäämättömyyssopimuksen 2 pykälän 1 kohdan muuttamisesta.»
Kuultuamme venäläisten ehdotuksen lausuimme olevan vähän toiveita yhteisymmärrykseen pääsemisestä tämän ehdotuksen pohjalla. Lupasimme saattaa esityksen hallituksemme tietoon ja antaa vastauksemme niin pian kuin mahdollista. Syntyi keskustelu, miten pian tämä voisi tapahtua. Stalin ja Molotov katsoivat meidän voivan sähkösanomalla saattaa ehdotuksen hallituksemme tietoon. Puhuttiin myös siitä, miten kauan matka Helsinkiin kestäisi. Tästä keskusteltaessa Molotov lausui: »Haluatteko antaa asian mennä konfliktiin?» — Vastasin: »Tahdomme tietysti välttää konfliktia, mutta meidän tulee ottaa huomioon myös Suomen intressit.»
Olen merkinnyt päiväkirjaani 23. 10.: »Ylipäänsä esiintyi tässä keskustelussa konkreettisessa ja karkeassa muodossa suurvallan mentaliteetti ja katsantokanta, joka ei ota huomioon pienen valtion intressejä.»
Harkittuamme asiaa kokouksen jälkeen päätimme lähteä Helsinkiin neuvottelemaan hallituksen kanssa.
Päiväkirjastani 23. 10.:
»Mielestäni olisi ajateltava, että Venäjälle tarjottaisiin Jussarö Hangon asemesta, jos Venäjä siihen tyytyisi.
Karjalan kannaksella olisi tarjottava Ino ja Inon ja Kuokkalan mutkan välillä oleva rantakaistale, jotta Venäjä voisi järjestää Leningradin puolustuksen.
Kalastajasaarennosta olisi tarjottava pohjoisosa.
Lisäksi Suomenlahden saaret, jotka jo on luvattu.
Jos näillä ehdoilla saataisiin sopimus ja sota vältettäisiin, olisi se hyvä. Mutta epätietoista on, tokko venäläiset tähän suostuisivat.»
Meidän oli mielestäni välttämätöntä etsiä välitysehdotuksia päästäksemme sopimukseen ja välttääksemme asian ajautumista ristiriitaan, joka tulisi olemaan meille kohtalokas. Tukikohta oli venäläisille tärkein kysymys, ja meidän oli pakko tässä kohden tehdä myönnytyksiä. Hankoniemen luovuttamista olisi vältettävä, koska neuvostovenäläisten tuleminen kauas länteen Suomen mantereelle olisi omiaan tuomaan monenlaisia vaikeuksia. Sovitteluehdotuksen tekeminen tukikohtaan nähden oli mutkallinen, sillä oli vaikea löytää saaria, jotka edes joten kuten täyttäisivät venäläisten sotilaalliset vaatimukset ja jotka Suomen kannalta voitaisiin ilman suurta vaaraa luovuttaa. Jussarön saari oli mahdollinen. Asemaltaan se olisi voinut venäläisiä tyydyttää, mutta alaltaan se oli pieni. Kysyä sen vuoksi voi, olisivatko venäläiset siihen tyytyneet, erittäinkin jos vertaa sitä heidän Moskovan rauhassa ottamaansa Hangon alueeseen. Mutta jos ajattelee venäläisten vaatimuksia syksyllä 1939 ja Moskovan rauhan menetyksiä, on todettava, että ero ei ollut niinkään suuri kuin Stalinin v. 1939 Kannaksella ehdottaman alueen ja Moskovan rauhassa menettämiemme Suomen koko Karjalan ym. maa-alueiden välillä. Keskusteluissa sotamarsalkka Mannerheim vaihtoehtona mainitsi erään toisenkin suuremman saaren. Tekemällä tukikohdasta positiivisen välitysehdotuksen olisimme päässeet alkuun keskustelussa, jossa jyrkästi kielteisen kantamme vuoksi koko neuvottelujen aikana emme voineet paikaltamme hievahtaa. Mahdollisesti olisimme keskustelun jatkuessa saattaneet löytää välitysratkaisun, sillä Stalinilla näytti olevan halu päästä tulokseen.
