Lähdimme Moskovasta illalla seuraavana päivänä ja saavuimme lokakuun 26 pnä aamulla Helsinkiin. Asemalla oli, paitsi virallisia vastaanottajia, varhaisesta aamuhetkestä huolimatta jälleen paljon kansaa.
Olimme ensiksi presidentti Kallion luona, jossa myös olivat pääministeri Cajander ja ulkoministeri Erkko. Teimme selkoa Moskovan neuvotteluista. Eversti Paasosen välityksellä olin toimittanut venäläisten ehdotuksen sotamarsalkka Mannerheimille.
Iltapäivällä oli hallituksen kokous. Sitä ennen olin Erkon luona. Puhuin tukikohdista ja esitin, että meidän olisi tehtävä venäläisille vastaehdotus ja tarjottava Jussarö.
Päiväkirjastani: »Erkko oli edelleen sillä kannalla, ettei voida luovuttaa myöskään Jussarötä. Hän sanoi eroavansa, jos hallitus ei hyväksy hänen mielipidettään. Minä vastasin, että eroaminen on erinomaisen helppoa, mutta se ei ratkaise mitään asioita. Erkko luuli, että venäläiset kyllä luopuvat vaatimasta Hankoa. Hän pani kovin suuren painon niille mielenilmaisuille, joita ulkomailla meidän hyväksemme oli esiintynyt. Puhuin vakavasti Jussaröstä, mutta Erkko ei sitä hyväksynyt.»
Hallituksen kokouksessa teimme selvää Moskovan viime neuvotteluista. Tanner lausui, että hallituksen oli otettava kanta ja esitettävä asia eduskuntapiireille. Hän huomautti pienten valtojen tukalasta ja turvattomasta asemasta sekä mainitsi Molotovin sanoista, että Tarton rauhansopimus v. 1920 oli tehty silloisissa oloissa, mutta nyt olivat olot muuttuneet. Meidän oli — hän sanoi — harkittava, mitä on varaa antaa, ja sen ehdotuksen takana seistävä tai kaaduttava.
Hallituksen keskuudessa oli yleinen mielipide, että ennen kuin neuvotteluja Moskovassa jatkettiin, oli asetuttava yhteyteen eduskuntapiirien kanssa ja saatava heidän hyväksymisensä. Sitä ennen oli hallituksen laadittava ehdotus.
Ministeri Hannula huomautti, että asiasta julkaistut sanomalehtitiedot olivat olleet liian optimistisia, myös ne, jotka oli annettu ulkoministeriön puolelta.
Samana iltana oli pääministeri Cajanderin luona kokous, jossa olivat läsnä »sotakabinetti», ministerit Cajander, Tanner, Niukkanen ja Erkko sekä sotamarsalkka Mannerheim ja minä.
Aluksi Cajander kysyi, miten paljon voimme kestää sotaa.
Sotamarsalkka Mannerheim esitti pessimistisen mielipiteen. Meiltä puuttui sotatarvikkeita, mm. tykkien ammuksia.
Päiväkirjastani:
»Hänen, Mannerheimin, mielestä emme voi kestää sotaa. — Tämä herätti Erkossa hämmästystä ja tyytymättömyyttä. Puolustusministeri Niukkanen katsoi puolustusmahdollisuutemme paremmiksi. Syntyi ikävänpuoleinen keskustelu puolustusmahdollisuuksistamme. Sen loputtua sotamarsalkka poistui kokouksesta.»
Venäläisten ehdotukset käytiin läpi.
Hankoa koskevaan vaatimukseen ei katsottu voitavan suostua. Minä esitin, että Jussarö oli tutkittava ja tarjottava vuokralle.
Erkko vastusti Jussarön tarjoamista ja katsoi, nojautuen lakimiesten taholta esitettyyn mielipiteeseen, ettei Suomen neutraliteetti salli vuokraamista. Lausuin epäileväni Erkon esittämän mielipiteen pätevyyttä huomauttaen mm. Yhdysvaltojen tietääkseni vuokranneen Kuubalta paikan sotasatamaksi.
Karjalan kannaksella tarjottaisiin Ino erillisenä linnakkeena (ehdotus B). Inon ja entisen rajan välisen rannikkoalueen luovuttamisesta (ehdotus C) oli eri mieliä. Minä katsoin, että olisi tarjottava molemmat, mutta ensiksi asetuttava ehdotuksen B kannalle säilyttämällä oikeus tehdä myös ehdotus C.
Kalastajasaarennosta kyseen ollen Erkko pani vastaan kaikkia myönnytyksiä. Minä katsoin, että ainakin pohjoisosa voitaisiin luovuttaa, vaikka Stalin oli ilmoittanut Neuvosto-Venäjän aikovan linnoittaa tämän alueen.
Seuraavat päivät kuluivat yhtämittaisiin neuvotteluihin. Eräänä iltana puolustusministeri Niukkanen kutsui Kämpin hotelliin kenraaliluutnantti Östermanin »vahvistamaan» minua, joka olin sotaan nähden pessimistinen. Keskustelimme kolmen kesken jotenkin pitkän aikaa. — Päiväkirjastani: »Österman lausui, että jos sota syttyy Venäjän kanssa, me sen häviämme. ——— Ilman vähintäkään epäilystä me sodan häviämme. Tämän Österman uudisti useamman kerran. Östermanin poistuttua huomautin Niukkaselle, ettei Östermanista ollut hänelle tukea minun mielipidettäni vastaan. Niukkanen vastasi sotapäällystön olevan liian pessimistinen. — Siis sekä Mannerheim että Österman ovat sitä mieltä, että sota hävitään.»
Lokak. 28 p.: »Kova päivä». Hallituksen kokouksessa käytiin läpi ulkoministeriössä valmistettu ehdotus ohjeiksi. Niissä oli monessa kohdassa teroitettu ehdotuksen olevan »lopullinen» ja sisältävän »viimeisen, äärimmäisen myönnytyksen», mikä oli mielialaa kuvaava. Ehdotin sellaiset sanat poistettaviksi, koska katsoin niiden vaikeuttavan lisämyönnytysten tekemistä. Eräät ministerit vastustivat näitä ehdotuksiani. Viimei sessä muodossa ne kuitenkin jäivät pois, paitsi vastauksen loppuosassa oleva kaiken edellä esitetyn yhdistävä jyrkkä sanonta: Suomen hallitus »katsoo, että se on äärimmäinen raja, johon se voi myönnytyksissään mennä». Ennen kuin esitimme asiapaperin Stalinille ja Molotoville, jätimme Tannerin kanssa omalla vallallamme tuon lauseen pois.
Ehdotusta käsiteltiin samana päivänä hallituksen ja eduskuntaryhmien edustajien yhteisessä kokouksessa. Myös eduskunnan puhemies oli läsnä. Puolustusministeri Niukkanen lausui: »Armeija on ensiluokkainen. Tykistöön nähden olemme alakynnessä. Samoin ilmatorjuntaan ja ilmavoimiin nähden. Maarintama pitää, mutta ilmassa venäläiset voivat saada pahan yliherruuden ja tuottaa hävitystä. Sotilasjohto on sitä mieltä, että olisi vältettävä sotaa niin paljon kuin mahdollista. Mutta Karjalan kannaksella ei voi tehdä liian suuria luovutuksia. Sota on edullisempi kuin Venäjän vaatimukset. Meillä olisi muuten Tšekkoslovakian kohtalo edessä.»
Erkko ilmoitti — ensi kerran — usean ulkovallan taholta teroitetun, että olisi koetettava saada tämä ristiriita Venäjän kanssa sovituksi. Hän oli kuitenkin edelleen entisellä kannallaan.
Eduskuntaryhmien edustajat vastustivat tukikohdan luovuttamista Hangosta samoin kuin suuremman alueen antamista Karjalan kannakselta. Puhemies Hakkila painosti erityisesti: »Pienet valtiot eivät saa takaisin sitä, minkä ovat antaneet.»
Illalla käsiteltiin asiaa eduskuntaryhmien valtuuskuntien kokouksessa, joissa hallituksen kanta hyväksyttiin. Olin läsnä kokoomuspuolueen ja isänmaallisen kansanliikkeen kokouksissa asiaa esittämässä.
Sunnuntaina lokakuun 29 pnä oli hallituksen kokous, jossa eduskuntaryhmien puheenjohtajat ilmoittivat ryhmien hyväksyneen hallituksen ehdotukset. Kokouksen aikana tekemieni muistiinpanojen mukaan sosiaalidemokraattisen ryhmän edustaja Pekkala teroitti sodan vaaraa, jos neuvottelut katkeaisivat, ja ruotsalaisen ryhmän edustaja Furuhjelm korosti, että sota oli vältettävä, minkä vuoksi hallituksen suunnitelmaa ei olisi pidettävä kaikissa kohdin viimeisenä sanana. Pääministeri Cajander katsoi, ettei neuvottelujen katkeamista, jos oleelliset syyt olisivat kysymyksessä, voisi välttää. Myös muiden eduskuntaryhmien edustajien puolelta tähdennettiin, ettei Hangon eikä Kannasta koskevien myönnytysten suhteen voitaisi mennä pitemmälle, vaikka neuvottelut katkeaisivat. Erkko, joka arveli venäläisten pitävän Hangosta viimeiseen asti kiinni, sanoi kuitenkin olevansa varma siitä, etteivät he tahdo viedä asiaa sotaiseen ristiriitaan, vaan luuli heidän suostuvan meidän ehdotuksiimme.
Minä lausuin pitäväni mahdollisena, että venäläiset eivät luovu Hangosta. Silloin on tärkeätä koettaa menetellä siten, että toisaalta emme päästä neuvotteluja lopullisesti katkeamaan, mutta että toisaalta vältämme sen käsityksen syntymistä, että emme tahdo pysyä kannallamme, missä tapauksessa jäisimme keskusteluissa heikommalle puolelle. Tällaisessa tilanteessa on asian hoidosta sovittava ulkoministerin kanssa.
Lokakuun 30 pnä söin lounasta Erkon kanssa. Päiväkirjastani: »Hän oli edelleen hyvin optimistinen ja luuli venäläisten hyväksyvän meidän ehdotuksemme.»
Illalla neuvottelimme Tannerin kanssa mm. korvauskysymyksestä, joka oli vielä epäselvä. Laskimme, että vaikka saisimme venäläisten ehdottaman kaksinkertaisen alueen Repolasta, se ei vastaisi luovuttamiemme alueiden arvoa. Tanner otti harkitakseen asiaa.
Lokakuun 31 pnä presidentinistunnossa valtioneuvostossa hyväksyttiin lopullisesti ohjeet. Kokouksen jälkeen, ottaessani hyvästit pääministeri Cajanderilta, puhuin Jussaröstä. Lausuin luulevani, että venäläiset eivät luovu tukikohtavaatimuksestaan, vaan että meidän on tehtävä vastaehdotus, jos tahdomme päästä sopimukseen. Cajander sanoi asiaa paraikaa tutkittavan.
Hallituksen meille antamat ohjeet sisälsivät tukikohtaan nähden edelleen täysin kielteisen kannan. Suomen hallitus pitää kiinni — sanotaan hallituksen vastauksessa — Suomen koskemattomuudesta ja Suomen puolueettomuudesta. Se ei voi suostua siihen, että Suomen alueella muodossa tai toisessa pidettäisiin toisen valtakunnan varuskuntaa tai laivastotukikohtaa. Tämä ei olisi sopusoinnussa Suomen suvereniteetin, Suomen kansainvälisen aseman eikä myöskään sen omaksuman ehdottoman puolueettomuuden kanssa.
Suomenlahden ulkosaaria, Seiskaria, Peninsaarta, Lavansaarta ja Tytärsaaria koskevan entisen ehdotuksen lisäksi hallitus ilmoitti olevansa valmis keskustelemaan Suursaaren järjestelystä siinä mielessä, että sekä Neuvostoliiton ilmoittamat Leningradin kaupungin turvallisuusnäkökohdat että myös Suomen turvallisuus tulivat huomioon otetuiksi.
Karjalan kannaksella ei voitu hyväksyä Neuvostoliiton viimeistäkään ehdotusta, joka olisi tuonut rajalinjan liian lähelle Suomen suurinta vientisatamaa ja koko Itä-Suomen keskusta. Se olisi merkinnyt myös Suomen turvallisuusnäkökohtien syrjäyttämistä ja tietänyt poikkeamista siitä periaatteesta, että vaaditun järjestelyn tarkoituksena on oleva molempien osapuolten turvallisuusnäkökohtien huomioonottaminen. Hallitus katsoi kuitenkin voivansa suostua aikaisemmin ehdotettua jonkin verran suurempaan alueenluovutukseen Suomenlahden pohjoisrannalta. Uusi raja tulisi kulkemaan rajaviivalla Vammeljoen suu — Vammeljoki — Lintulanjoki — Kaukjärvi — nykyinen raja. Sen johdosta huomattavan pitkä ja syvä rannikko Suomenlahden perukan pohjoispuolella olisi siirtyvä Neuvostoliitolle.
Kalastajasaarennolta hallitus suostui nyt luovuttamaan Suomelle kuuluvan pohjoisosan.
Lisäksi hallituksen vastauksessa kosketeltiin korvauskysymystä.
Neuvostoliiton ehdotusta linnoitusvyöhykkeen hävittämiseksi Karjalan kannakselta ei voitu hyväksyä. Ehdoton puolueettomuus, joka oli määräävänä Suomen hallituksen politiikalle, velvoitti sitä myös huolehtimaan rajojensa turvaamisesta. Ne linnoitustoimet, joihin Suomi oli ryhtynyt, olivat tämän sanelemia. Normaalina aikana oli Suomen tarkoitus aseellisena voimana rajavyöhykkeellä käyttää vain rajavartiojoukkoja.
Vihdoin Suomen hallitus totesi, ettei Neuvostoliitto vastustanut Ahvenanmaan saarten linnoittamista Suomen voimilla, mikä olikin ollut Suomen hallituksen tarkoituksena sen pyrkiessä järjestämään Ahvenanmaan puolueettomuuden turvaamista.
Vastaus päättyi seuraavasti: »Suomen hallitus on tarkoin harkinnut ylläolevaa ehdotustaan.1 Se kielteinen kanta, jonka Suomen hallitus on omaksunut erinäisiin Neuvostoliiton toivomuksiin nähden, ei johdu siitä, etteikö Suomen hallitus olisi tahtonut ymmärtää niitä pyrkimyksiä, joita Neuvostoliiton hallituksella voi olla Leningradin turvallisuuden tehostamiseksi. Suomen hallitus onkin ottanut ne huomioon hyväksyessään käytännöllisissä rajoissa Neuvostoliiton hallituksen ehdotukset.
Suomen hallitus on täten yksimielisen kansansa nimessä antanut Neuvostoliitolle positiivisen todistuksen halustaan ymmärtää Neuvostoliitolle tärkeitä turvallisuusnäkökohtia ja myös osoittanut, että se pyrkimyksissään järjestää poliittiset suhteet tyydyttävälle kannalle on mennyt niin pitkälle, kuin sen oma riippumattomuus, turvallisuus ja puolueettomuus voivat sallia. Ne uhraukset, jotka Suomi naapuruussuhteiden parantamisen tarkoituksessa ja rauhan vahvistamiseksi Neuvostoliiton hyväksi suostuu tekemään, ovat Suomen kansalle hyvin raskaita, sillä ne koskevat ikivanhaa suomalaista asutusta, joka vuosisatoja on kuulunut Suomen valtiolliseen alueeseen.
Suomen hallitus ilmoittaa lopuksi, että tämän sopimuksen aikaansaaminen on riippuvainen Suomen eduskunnan hyväksymisestä Suomen perustuslakien säätämässä järjestyksessä.»
Jälkeenpäin tulee yhä uudestaan ajatelleeksi, millainen mieliala Suomessa todella oli? Täytyy myöntää, että eri tahoilla esiintyi ajattelematonta uhmailumieltä — ei vain asioiden sivulla olevan nuorison vaan myös vastuussa olevien piirien keskuudessa. Olisi odottanut, että eduskunnan porvarilliset jäsenet olisivat osanneet katsoa asioita järkevältä todellisuuden kannalta. Itse asiassa sellaista ajattelua oli tuskin ollenkaan näiden piirien keskuudessa. Talvisodan loppuvaiheessa kertoi minulle, päiväkirjamuistiinpanoni mukaan, muuan kokoomuspuolueen vaikutusvaltainen kansanedustaja puolueen eduskuntaryhmän lähettäneen neuvottelujen aikana syksyllä 1939 edustajiaan sotamarsalkka Mannerheimin luo kuulemaan hänen mielipidettään. Palattuaan oli eräs niistä, puolueen ensimmäisiä miehiä, lausunut Mannerheimin olevan jo vanha ja arka mies, joka pelkäsi ja jonka sanaan ei ollut luottamista. Kansan ja sen johtomiesten keskuudessa oli kuitenkin paljon huolestumista. Mutta samalla oli vallalla jonkinlainen fatalistinen usko. Tärkeät ulkopoliittiset ratkaisut ovat ylen vaikeita sen vuoksi, ettei edeltäpäin voi varmasti sanoa, onko ratkaisu oikea. Sen osoittaa tulevaisuus, toisinaan se nähdään vasta pitkän ajan perästä. Harkittaessa uhrauksia vaativia päätöksiä on aina lähellä ajatus: Kenties asiat kuitenkin menevät toisin kuin on pelättävä; kenties vastapuoli antaa perään, jos ollaan tiukkoja, kenties hän sittenkin »hluffaa». Meidän kohdaltamme lisäksi tuli Suomen kansan usko kirjoitettuun oikeuteen, asiakirjoihin ja sopimuksiin. Neuvosto-Venäjä ei voisi hyökätä kimppuumme, koska sillä ei siihen ollut laillista oikeutta ja koska maailman yleinen mielipide ja myötätunto oli meidän puolellamme — näin ajateltiin. — Meillä Suomessa luottamus oikeuden voittoon oli luja. Suomen kansan vakaumuksen mukaan oikeus ja varsinkin kirjoitettu oikeus jonkin maailmanhistoriassa vallitsevan selittämättömän ja salaperäisen voiman vaikutuksesta loppujen lopuksi pääsee voitolle. Todistuksena siitä oli Suomen historia, ei vähimmin viime vuosikymmeniltä, jolloin aina lopuksi olimme pelastuneet. Kyllä siis nytkin tavalla tai toisella pelastuisimme — se oli Suomen kansan yleinen luulo. Tämä tuntuu naiivilta nykyajan kovassa maailmassa. Mutta niin sydämensä syvyydessä luullakseni Suomen kansa ajatteli syksyllä 1939 ja sitä seuraavana talvena 1940.
1 Tässä seurasi edellä mainittu jyrkkä lausuma, jonka Tannerin kanssa jätimme pois
