lllalla lokakuun 31 pnä lähdimme jälleen Moskovaan. Paitsi eversti Paasosta ja jaostopäällikkö Nykoppia seurasi ministeri Hakkarainen avustajana. Asemalla olivat saattamassa, paitsi kotimaisia virallisia henkilöitä, Yhdysvaltain ja Pohjoismaiden lähettiläät sekä Neuvostoliiton asiainhoitaja ynnä valtava kansanjoukko.
Saavuttuamme aamulla Viipuriin saimme Erkolta sähkösanoman, jossa kerrottiin Molotovin edellisenä päivänä korkeimman neuvoston kokouksessa ilmaisseen Neuvosto-Venäjän Suomelle tekemät vaatimukset. Kun asema tämän johdosta oli muuttunut, kehotti Erkko meitä palaamaan Helsinkiin. Myöhemmin tuli sanoma, jossa paluukäsky peruutettiin. Asetuimme Erkon kanssa puhelimitse yhteyteen, ja hän ilmoitti valtioneuvoston kokoontuneen klo 3 yöllä, jolloin enemmistö oli jättänyt Tannerin ja minun harkintaan, jatkammeko matkaa vai emme. Erkon mielestä matka oli keskeytettävä ja asia uudestaan käsiteltävä. Emme katsoneet olevan syytä keskeyttää matkaa, vaan neuvotteluja olisi mielestämme jatkettava Molotovin puheesta huolimatta.
Edellisenä päivänä oli Moskovassa alkanut Neuvostoliiton korkeimman neuvoston — parlamentin — kokous. Siinä oli otettava vastaan Neuvostoliiton valtaamien Länsi-Ukrainan ja läntisen Valko-Venäjän kansalliskokousten edustajat, jotka olivat tulleet pyytämään, että korkein neuvosto suostuisi liittämään sanotut kansat ja alueet Neuvostoliiton yhteyteen. Ennen näiden asioiden käsittelyä Molotov antoi esityksen Neuvostoliiton ulkopolitiikasta.
Tämä Molotovin esitys ei ole ajan mukana kadottanut mielenkiintoaan. Hän kosketteli ensiksi Neuvostoliiton suhteita Saksaan. Edellisen elokuun 23 pnä solmitulla sopimuksella oli tehty loppu näiden valtakuntien välisestä epänormaalista tilasta — Molotov sanoi — ja eräiden eurooppalaisten lietsoman vihan sijaan oli tullut läheneminen ja ystävälliset suhteet. Tapaukset olivat osoittaneet uusien sovjetti-saksalaisten suhteiden rakentuvan molemminpuolisten etujen lujalle perustukselle. Neuvostoliitto oli aina katsonut voimakkaan Saksan lujan rauhan välttämättömäksi ehdoksi Euroopassa. — Toiseksi Molotov kosketteli Puolan, »tämän Versailles’in sopimuksen muodostaman raajarikkoisen lempilapsen» äkillistä sortumista huolimatta Englannin ja Ranskan takuista. Väestö puna-armeijan valtaamalla alueella oli kuvaamattomalla riemulla tervehtinyt neuvostovaltakunnan uutta suurta voittoa, Molotov kertoi. — Kolmanneksi hän puhui Saksan ja Englannin-Ranskan välisestä sodasta. »Vanhan Puolan jälleen palauttamisesta, kuten jokainen käsittää, ei voi olla puhetta.» Oli järjetöntä jatkaa sotaa sen vuoksi. Ideologinen sota hitlerismiä vastaan oli mieletön, vieläpä rikollinen. Todellinen syy Englannin ja Ranskan sotaan Saksaa vastaan oli pelko maailman herruuden kadottamisesta. Neuvosto-Venäjä oli kannattanut Saksan rauhanpyrkimyksiä. Neuvostoliiton asema ja sen kansainvälinen merkitys oli melkoisesti vahvistunut sen johdonmukaisen rauhanpolitiikan ansiosta.
Puhuessaan Baltian valtioista, joiden kanssa juuri oli solmittu avunantosopimukset, Molotov korosti, miten niiden ja Neuvostoliiton välillä vallinneet ystävälliset suhteet olivat luoneet suotuisat edellytykset nyt käydyille neuvotteluille ja solmituille sopimuksille. Kun Baltian maat, maantieteellisen asemansa johdosta, olivat eräänlainen pääsytie Neuvostoliittoon, oli viimeksi mainitulla sopimusten mukaan oikeus pitää siellä sotilaallisia tukikohtia, jotka turvasivat itse Baltian maidenkin puolustuksen. Sopimusten luonne ei tietänyt minkäänlaista Neuvostoliiton sekaantumista Viron, Latvian ja Liettuan asioihin, vaan niissä päinvastoin lujasti vakuutettiin Baltian valtioiden suvereenisuus, koskemattomuus ja periaate olla sekaantumatta toisen asioihin. Sopimusten perusteena oli toisen maan valtiollisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen rakenteen molemminpuolinen kunnioittaminen. »Kantamme on, että sopimukset on rehellisesti ja täsmällisesti täytettävä, ja me julistamme, että lörpöttely Baltian maiden bolševisoimisesta on edullinen ainoastaan meidän yhteisille vihollisillemme ja kaikenlaisille sovjetinvastaisille provokaattoreille», Molotov sanoi.
»Erikoisessa asemassa ovat välimme Suomen kanssa», Molotov jatkoi. — »Tämän selittää pääasiallisesti se, että Suomessa tuntuvat enemmän erilaiset ulkoapäin tulevat vaikutukset kolmansien valtioiden taholta. Tasapuolisten ihmisten on kuitenkin myönnettävä, että samat Neuvostoliiton ja varsinkin Leningradin turvallisuutta koskevat kysymykset, joista käytiin neuvotteluja Viron kanssa, kuuluvat myös Suomen kanssa käytäviin neuvotteluihin. Voidaan sanoa, että eräissä suhteissa Neuvostoliiton turvallisuutta koskevat kysymykset esiintyvät täällä terävämpinäkin ottaen huomioon, että Leningrad, Moskovan jälkeen Neuvostoliiton tärkein kaupunki, sijaitsee vain 32 km:n päässä Suomen rajasta. ——— Toiselta puolelta Leningradiin johtavat meritiet riippuvat myös melkoisessa määrässä siitä, onko Suomi, jolle kuuluu Suomenlahden rannikon koko pohjoinen osa ja kaikki pitkin Suomenlahden keskiosaa sijaitsevat saaret, vihamielisellä vai ystävällisellä kannalla Neuvostoliittoon. Ottaen huomioon tällaisen aseman ja myös Euroopassa muodostuneen tilanteen voidaan odottaa, että Suomen taholta tullaan osoittamaan tarpeellista ymmärtämystä.» Sen jälkeen Molotov korosti, miten vain neuvostohallitus, joka tunnusti kansallisuuksien vapaan kehityksen periaatteen, oli saattanut turvata Suomen itsenäisyyden sekä ettei mikään muu hallitus Venäjällä voinut sallia riippumattoman Suomen olemassaoloa aivan Leningradin porteilla.
Molotov siirtyi sitten paraillaan käytäviin neuvotteluihin ja lausui, että silloisessa kansainvälisessä tilanteessa, jolloin Euroopan keskuksessa sota suurimpien valtioiden välillä laajeni, sota, jossa piili suuria yllätyksiä ja vaaroja kaikille Euroopan valtioille, Neuvostoliitolla ei ollut vain oikeutta, vaan velvollisuus ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin turvallisuutensa lujittamiseksi. Tällöin oli luonnollista, että neuvostohallitus osoitti erikoista huolenpitoa Suomenlahdesta, jonka kautta kulki meritie Leningradiin, ja myös siitä maarajasta, joka oli Leningradin yläpuolella vain 30 kilometrin päässä. Viitattuaan erilaisiin Neuvostoliiton vaatimuksia koskeviin perättömiin huhuihin hän katsoi Neuvostoliiton ehdotusten Suomen kanssa käydyissä neuvotteluissa itse asiassa olevan mahdollitimman vaatimattomia ja supistuvan vähimpään, jota ilman ei voitu taata Neuvostoliiton turvallisuutta eikä järjestää ystävällisiä suhteita.
Sitten Molotov kertoi Neuvostoliiton ehdotusten sisällön — miten ensiksi oli ehdotettu Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisen avunantosopimuksen solmimista, mutta kun Suomen hallitus oli selittänyt sellaisen sopimuksen solmiamisen olevan ristiriidassa sen ehdottoman puolueettomuuskannan kanssa, Neuvostoliitto ei pitänyt kiinni ehdotuksestaan. Silloin ehdotettiin siirryttäväksi konkreettisiin kysymyksiin, jotka koskivat Neuvostoliiton ja erikoisesti Leningradin turvaamista. Molotov teki selkoa rajan siirtämisestä Kannaksella ja tukikohdan vuokraamisesta Suomenlahden suulta. »Emme epäile», hän sanoi, »että sellaisen tukikohdan muodostaminen vastaa sekä Neuvostoliiton että myös Suomen oman turvallisuuden etuja.» Kosketeltuaan Neuvostoliiton tekemiä muita ehdotuksia, joista luuli päästävän yksimielisyyteen, sekä neuvostohallituksen Ahvenanmaan saarien varustamista tarkoittavaa lupausta ynnä varustamattoman vyöhykkeen jättämistä Karjalan kannakselle sekä hyökkäämättömyyssopimuksen lujittamista Molotov lausui: »Kaiken tämän jälkeen emme luule, että Suomen taholta ruvettaisiin etsimään aihetta suunnitellun sopimuksen tyhjäksi tekemiseen. Tämä ei vastaisi Neuvostoliiton ja Suomen välisten ystävällisten suhteiden politiikkaa, ja se tietysti tuottaisi vakavaa vahinkoa Suomelle.
»Olemme vakuutetut, että Suomen johtavat piirit tulevat ymmärtämään oikein Neuvostoliiton ja Suomen välisten ystävällisten suhteiden lujittamisen merkityksen ja että Suomen toimihenkilöt eivät antaudu minkäänlaisen neuvostovastaisen painostuksen ja yllytyksen johdetta vaksi, tulipa se miltä taholta tahansa.»
Kerrottuaan Yhdysvaltain presidentin Rooseveltin Suomen hyväksi korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle Kalininille lähettämästä tiedotuksesta, josta ennen olen maininnut, Molotov lopetti: »Tämän Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidentin selvän vastauksen jälkeen pitäisi olla aivan selvää, että jos hyvää tahtoa osoitetaan, Suomi on suostuva meidän ehdotuksiimme, jotka olematta ristiriidassa Suomen kansallisten ja poliittisten etujen kanssa lujittavat sen ulkonaista turvallisuutta ja luovat vakavan perustan, joka antaa mahdollisuuden suuressa määrin kehittää maittemme välisiä poliittisia ja taloudellisia suhteita.»1
Lisäksi Molotov kosketteli Neuvostoliiton suhteita Turkkiin ja Japaniin.
Ei voi olla katsomatta Neuvostoliiton ehdotusten ja keskeneräisten neuvottelujen kulun yksipuolista julkisuuteen saattamista — lievästi sanoen — omituiseksi ja tavalliseen menettelytapaan soveltumattomaksi. Se oli omiaan vaikuttamaan haitallisesti neuvotteluihin. Ellei sen tarkoituksena ollut asettaa meitä »tapahtuneen tosiasian» eteen ja siten vaikuttaa meihin, mikä olisi ollut harhalaskelma, kuvastui siinä suurvallan yliolkainen välittämättömyys pienestä valtiosta; neuvotteluissa suurvallan kanssa tällainen menettely tuskin olisi voinut tulla kysymykseen. — Mutta muuten Molotovin esitys oli maltillinen ja asiallinen. Siinä esiintyi kyllä tuo aitovenäläinen epäluulo, kun puhuttiin Suomessa muka tuntuvista ulkoapäin, kolmansien valtioiden taholta, tulevista vaikutuksista sekä Neuvostoliiton vastaisesta painostuksesta ja yllytyksestä, joiden alaisina muka Suomen toimihenkilöt olivat. Arvatenkin nämä hämärät viittaukset suuntautuivat läntisiin suurvaltoihin; Saksan kanssa Neuvostoliitto oli juuri äsken solminut pitkälle menevän sopimuksen. Näissä epäluuloissa ei ollut pienintäkään perää. — Edelleen Molotovin lausunnosta voi kahdestakin kohdasta lukea eräänlaisen uhkauksen, tai ainakin varoituksen, kun siinä sanottiin Neuvostoliiton ehdotusten supistuneen »siihen vähimpään, jota ilman ——— ei voida järjestää ystävällisiä suhteita Suomen kanssa», sekä tuotiin ilmi, että Neuvostoliiton puolelta suunnitellun sopimuksen tyhjäksi tekeminen »tietysti tuottaisi vakavaa vahinkoa Suomelle».
Keskustelussa esiintyi vain yksi puhuja, A. A. Kuznetsov, Leningradin edustaja, Neuvostoliiton johtomiehiä. Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli, hän sanoi, kuluneiden kahden kuukauden aikana ollut todellista voittokulkua: Saksan kanssa solmittu ystävyys- ja rajankäyntisopimus, Länsi-Ukrainan ja Valko-Venäjän kansoille annettu apu, avunantosopimukset Viron, Latvian ja Liettuan kanssa. ——— Kuluneet kaksi kuukautta olivat täysin vahvistaneet, miten oikein oli arvioitu sovjetti-saksalaisen lähenemisen poliittinen merkitys. — Sovjetti-saksalaisen hyökkäämättömyyssopimuksen tekeminen ei vain ollut osoittautunut oikeaksi, vaan se oli tehnyt mahdolliseksi kulkea edelleen rauhallista, ystävällisten suhteiden tietä Euroopan kahden suurimman valtakunnan kesken. Hän huomautti »kuolleena syntyneestä Puolan valtakunnasta» samoin kuin koko Neuvosto-Venäjän puna-armeijan Puolaan tekemän hyökkäyksen johdosta vallinneesta »äärettömästä isänmaallisesta innostuksesta». Neuvostoliiton ja Viron, Latvian ja Liettuan välisillä avunantosopimuksilla oli mitä suurin poliittinen merkitys. Ne vielä kerran osoittivat neuvostopolitiikan periaatteet pieniin kansoihin nähden. Sopimukset todellisesti vahvistivat rauhan asiaa. »Sitä käsittämättömämpää on Suomen johtavien piirien menettely. En tiedä, mihin näiden johtavien piirien edustajat luottavat.» Kuznetsovin ehdotuksesta hallituksen ulkopolitiikka yksimielisesti hyväksyttiin.
Mutta palatkaamme matkaamme!
Saavuimme Moskovaan marraskuun 2 pnä aamulla. Asemalla olivat vastassa protokollapäällikkö Barkov ja Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs Derevjanski sekä Pohjoismaiden lähettiläät, Ruotsin Winther, Norjan Maseng ja Tanskan Bolt-Jörgensen ynnä meidän lähettiläämme Yrjö-Koskinen ja lähetystömme virkamiehistö.
Illalla olimme läsnä Neuvostoliiton parlamentin, korkeimman neuvoston, kokouksessa. Se pidettiin Kremlissä suuressa, vaalean värisessä, hyvin valaistussa salissa. Leninin tyypillinen suuri kuvapatsas oli vaikuttavassa valaistuksessa salin toisessa päässä puhemiehistön korokkeen takana. Salissa oli lehteriyleisö mukaan luettuna ehkä parituhatta henkeä. Katsoen esillä olevien asioiden laatuun käsiteltiin kaikki kysymykset tällä kertaa korkeimman neuvoston molempien kamarien yhteisistunnossa.
Puheenjohtajia ja muita johtomiehiä, varsinkin Stalinia, edustajat tervehtivät näiden saapuessa seisaalleen nousten ja myrskyisillä kätten taputuksilla. Huudettiin: »Eläköön toveri Stalin! — Hurraa!» — Neuvostoliiton mahtimiehet sijoittuivat korokkeelle molemmin puolin puhujalavaa; puheenjohtajasta vasemmalle hallituksen edustajat, kansan komissaarien neuvoston puheenjohtaja Molotov eturiviin, ja oikealle puolueen johtomiehet. Stalin, jolla silloin ei ollut muuta virallista arvoa kuin puolueen pääsihteerin, asettui taakse kolmannelle tuoliriville.
Esillä oli kysymys läntisen Valko-Venäjän ottamisesta Neuvostoliittoon. Kokoussaliin tuli lähetystö, pari-kolmekymmentä henkeä, ja asettui korokkeen eteen. Pöytäkirjaan on merkitty: »Myrskyisiä kättentaputuksia. Koko salin suosionosoitus. Kaikki nousevat seisomaan. Kuuluu huuto: ‘Eläköön Länsi-Valko-Venäjän vapautettu kansa! Eläköön johtajamme, opettajamme ja ystävämme toveri Stalin!’»
Puheenvuoro annettiin valkovenäläisille edustajille. Ensimmäinen puhuja oli pöytäkirjan mukaan sahatyöläinen, toinen oli runoilija, kolmas oli nainen ja neljäs talonpoika. Nämä kaikki puhuivat valkovenäjän kieltä; puheenjohtajan kysymykseen, halutaanko käännöstä venäjäksi, vastattiin kieltävästi. Viides puhuja oli insinööri, joka puhui puolan kieltä. Tätäkään puhetta ei käännetty. Kuudes puhuja oli talonpoika, joka käytti venäjän kieltä. Seitsemäs puhui jälleen valkovenäjän kieltä. Kahdeksas, kutomatyöläinen, käytti taas puolan kieltä, minkä jälkeen seurasi vielä kaksi puhetta valkovenäjän kielellä. Puheissa kuvattiin räikein sanoin, miten kurjissa oloissa Valko-Venäjän kansa oli elänyt ja miten onni oli alkanut. Neuvosto-Venäjälle, puna-armeijalle, mutta varsinkin Stalinille suitsutettiin ylitsevuotavin sanoin kiitollisuutta asioiden onnellisesta käänteestä. Ensimmäinen puhuja luki Länsi-Valko-Venäjän kansalliskokouksen julistuksen, jossa pyydettiin Valko-Venäjän ottamista Neuvostoliittoon ja yhdistämistä Valko-Venäjän sosialistiseen tasavaltaan, sekä jätti julistuksen puheenjohtajalle. Puhujat otettiin vastaan ja puheet keskeytettiin usein myrskyisin kättentaputuksin. Hallituksen puolesta puhui kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan sijainen Bulganin ehdottaen, että korkein neuvosto hyväksyisi Länsi-Valko-Venäjän edustajien pyynnön. Asiasta äänestettiin kädet nostamalla kamareittain. Kävi ilmi, ettei kukaan vastustanut eikä kukaan pidättynyt äänestyksestä, joten puheenjohtaja totesi molempien kamarien yksimielisesti hyväksyneen Länsi-Valko-Venäjän edustajien pyynnön.
Olin ensi kertaa Neuvostoliiton korkeimman neuvoston kokouksessa, jossa sittemmin lähettiläsaikanani olin useita kertoja ja jonka aikaisempien kokousten pikakirjoituspöytäkirjoja lueskelin.
Edustajain puheiden erikoinen sävy herätti pohjoismaalaisen kuulijan huomiota. Näytti olevan vakiintuneet muodot, jotka painoivat leiman puheisiin ja joista ei kukaan puhuja, eivät edes hallituksen jäsenet, poikennut. Siihen kuului ennen muuta, että puheen pääsävel kulki yhdessä ja samassa äänilajissa. Kiitettiin kovasti Neuvostoliiton järjestelmää, Stalinin perustuslakia, »meidän maineikasta Leninin ja Stalinin puoluettamme» ja Neuvostoliiton demokratiaa; ylistettiin Neuvosto-Venäjällä tapahtunutta suurenmoista edistystä, todistettiin, miten kansan elämä oli onnellista, vaurasta ja sivistynyttä ja miten olot kapitalistisissa maissa olivat kehnot; ylpeästi puhuttiin Neuvostoliiton sotilaallisesta voimasta; ja ennen kaikkea: jokaisessa puheessa pohjoismaalaiselle oudossa määrin ja äänilajissa ylistettiin Stalinia. Missään puheessa ei kiitollisuuden ja ylistyksen esiintuomista Stalinille sivuutettu, ei edes Neuvostoliiton hallituksen edustajain lausunnoissa. »Kansojen suuri johtaja», »Ihmiskunnan suurin nero», »Suuri Stalin» — olivat yleisimmin käytetyt sanonnat. Aina seurasi myrskyiset kättentaputukset, usein huudettiin »Eläköön Stalin». Kun kättentaputus oli kestänyt jonkin aikaa, antoi puheenjohtaja kuuluvaäänisellä sähkökellolla merkin sen lopettamiseen järjestellen siten sopivasti mielenosoitusten kestävyyden aina sen mukaan kuin katsoi asian ja henkilön vaativan. Se oli tarkoituksenmukainen ja käytännöllinen järjestely.
Pravda kertoi eräänä päivänä tilaisuudesta, jossa Stalin vastaanotti Kremlissä armenialaisten taiteilijain edustajat. Ensimmäisen puheen piti kansankomissaarien neuvoston yhteydessä olevan taideasiain komitean puheenjohtaja, joka lopetti sanansa seuraavasti: »Minun osakseni on tullut rajaton onni ilmituoda tervehdys hänelle, joka häikäisevänä aurinkona on kirkastanut meidän elämämme, joka on jälleen synnyttänyt kansamme uuteen valoisaan elämään, Teille, kaikille meille rakas Josef Vissarionovitš! Eläköön meidän voittojemme innoittaja, Suuri Stalin!» — Siinä tuoksahtaa vastaan Venäjän tsaarinajan tuntu.
Tämän kaiken kerron vain todetakseni, mutta en arvostellakseni. Propaganda on sovitettava kunkin kansan ominaisuuksien ja mentaliteetin mukaan. Mitä me pohjoismaalaiset emme ymmärrä, se voi olla toiselle kansalle sopivaa. Toisten menettelytapoja ei ole arvosteltava meidän olojemme ja katsantotapamme mukaan. Ylisanojen käyttö näkyy aina olleen ominaista venäläisille, olivat ne sitten tsaarin alamaisia tai bolševikkeja. Henkilönpalvonta on Neuvostoliitossa — kuten diktatuurimaissa yleensä — aivan toisella tavalla merkityksellinen kuin meillä, liberaalisiin kansalaisvapauden periaatteisiin kasvaneiden kansojen keskuudessa, missä kohtuudesta ja »mitan suhteesta» koetetaan pitää kiinni. Tapausten kulku on osoittanut Neuvostoliitossa heille ominaisella väkevällä propagandalla saavutetun huomattavia tuloksia. Neuvostoliiton johtomiehet, vanhat ja kokeneet joukkojen johtajat, tuntevat kansansa sekä tietävät, millä keinoilla sitä on ohjattava. Stalin osaa arvioida henkilönpalvonnan merkityksen Neuvostoliiton kansojen hallitsemisessa. Hän ymmärtää myös huumoria. Kommunistisen puolueen kokouksessa v. 1934 hän arvosteli niitä, jotka puhuvat mutta eivät toimi. Kun heidät poistetaan toimistaan, ovat he ymmällä ja levittäen käsiään huudahtavat: »Emmekö ole tehneet kaikkea mitä asiat vaativat? ——— Emmekö ole kokouksissa julistaneet puolueen ja hallituksen tunnuslauseita, emmekö ole valinneet koko poliittisen byroon jäsenistöä kunniapuhemiehistöön, emmekö ole lähettäneet tervehdystä toveri Stalinille, — mitä vielä meiltä tahdotaan?» Näin Stalin lausui läsnä olevien nauraessa.
Puheen ollessa Neuvostoliiton parlamentista, korkeimmasta neuvostosta, on muistettava tämän laitoksen vielä kulkevan alkutaivaltaan. Sille ei sen vuoksi voida asettaa niitä vaatimuksia, jotka länsimaisen kokemuksen mukaan vasta pitkän parlamentaarisen kehityksen ja siihen pohjautuvien perinteiden kautta voidaan toteuttaa. Jos kehitys saa jatkua säännöllisesti, on tässä olemassa perustus ja mahdollisuus Venäjän kansan ja valtakunnan tarpeisiin soveltuvien laitosten muodostumiseen.
Uudistan, etten kerro tätä arvostellakseni. Mutta miksi olen tästä maininnut? Siksi, että kuunnellessani keskusteluja korkeimmassa neuvostossa ja tutustuessani sen toimintaan mielessäni yhtä mittaa oli ajatus: Tämä parlamentti, sen työtavat ja siinä vallitseva ilmapiiri ei sovellu meille. Se on meidän perinteillemme, meidän katsantokannallemme, meidän periaatteillemme ja ihanteillemme vieras.
Edellä kerrottiin, miten korkeimman neuvoston kokouksessa valkovenäläiset ja puolalaiset puhuivat omaa kieltään; samoin tekivät edellisenä päivänä länsi-ukrainalaiset, jotka silloin otettiin Neuvostoliiton yhteyteen — ulkonainen merkki kansallisuuksien yhdenarvoisuudesta. Siinä tilaisuudessa uusien kansalaisten oman kielen käyttäminen teki hyvän vaikutuksen. Laillisesti Neuvostoliiton eri kansallisuuksilla onkin kielelliset oikeudet. Korkeimman neuvoston kokouksista julkaistiin Izvestijassa lyhyt selonteko kaikkien liittoon kuuluvien osavaltioiden kielillä, so. uusien alueiden liittämisen jälkeen kuudellatoista kielellä, myös suomeksi Itä-Karjalan vuoksi. Mutta tavallisissa kokouksissa oli oman kielen käyttäminen harvinaista. Korkeimman neuvoston kokouksessa elokuussa 1938 esiintyneistä 113 puhujasta ainoastaan kolme ja kokouksessa helmikuussa 1941 esiintyneistä 68 puhujasta vain yksi käytti muuta kuin venäjän kieltä. Käytännöllisistä syistä korkeimman neuvoston kokouksissa, jossa useampia kymmeniä pieniä kansallisuuksia on edustuneena, kaikkien eri kielien käyttäminen veisikin voittamattomiin vaikeuksiin. Osa-neuvostovaltioissa asia kaiketi on toinen. Kansallisuusasioissa bolševikkien periaatteiden mukaista on vapaamielisyys, mutta arvatenkin venäjä, valtakunnan pääkieli, laajenee paikallisten kielten kustannuksella.
Marraskuun 3. pnä illalla oli kokous Kremlissä. Läsnä olivat tällä kertaa Molotov ja Potemkin. Molotov ilmoitti Stalinin olevan estettynä. Meikäläisistä olivat läsnä Tanner ja minä sekä ministeri Hakkarainen tulkkina.
Luin vastauksemme venäläisten ehdotukseen ja annoin sen Molotoville karttoineen. Molotovin lyhyestä puheenvuorosta kävi ilmi, ettei ehdotuksemme tyydyttänyt. Erityisesti hän kysyi, sisältyikö Ino ehdottamaamme alueeseen Karjalan kannaksella, mihin vastasin kieltävästi. Keskustelu koski pääasiallisesti Hankoa ja Kannasta ja siinä toistettiin samoja ajatuksia kuin aikaisemmin. Kun Stalin ei ollut läsnä, oli keskustelu hedelmättömämpää, sillä Molotov ei voinut muodostella venäläisten ehdotuksia, vaan piti niistä sellaisenaan kiinni. Lopuksi Molotov lausui: »Nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet asiaa, ja kun ei ole päästy sopimukseen, täytyy asia antaa sotilaiden haltuun.» Ne olivat vakavat sanat. Keskustelu, joka oli kestänyt tunnin, päättyi siihen, eikä sovittu uudesta kokouksesta.
Seuraavana päivänä saimme kutsun Kremliin illaksi. Läsnä olivat nyt jälleen Stalin ja Molotov.
Hyvää neuvottelutapaa noudattaen Stalin otti ensin esille helpoimman osan, korvausta koskevan kysymyksen. Hän tiedusteli tarkemmin eräiden yksityiskohtien merkitystä ja saatuaan haluamansa selvityksen ilmoitti heidän hyväksyvän ehdottamamme periaatteet korvauksen maksamisesta. Hän kysyi, miten korkeaksi rahana suoritettava summa suunnilleen nousisi, ja huomautti viivytyksen välttämiseksi olevan tarpeen sopimusta tehtäessä määrätä summan suuruus, minkä Neuvostoliitto maksaisi yhdellä kertaa Suomen hallitukselle. Vastasimme, ettei meille ollut mahdollista tehdä arvioita, koska olimme tahtoneet pitää koko tämän asian salaisena, mutta koettaisimme saada jotakin selvitystä seuraavaan kokoukseen.
Sitten Stalin sanoi: »Myykää meille Hanko, jos ette tahdo sitä vuokrata. Silloin alue tulisi kuulumaan Neuvostoliitolle ja olisi sen suvereenisuuden alainen.» Vastasimme, ettemme saattaneet siihen suostua. Keskustelussa Stalin uudisti, ettei Neuvostoliitto voi luopua tukikohdan vaatimuksesta. Hän huomautti jälleen Suomen olevan liian pieni ja heikko puolustamaan neutraalisuuttaan suurvaltaa vastaan ja viittasi Puolan kohtaloon, ja Puola oli kuitenkin ollut Suomea paljon suurempi. — Sanoin Puolan maantieteellisen aseman olevan toinen kuin Suomen. Tulemme joka tapauksessa puolustautumaan kaikkia hyökkääjiä vastaan. Stalin aliarvioi Suomen puolustusmahdollisuuksia — lausuin. Kun puolustaisimme omaa koskemattomuuttamme ja puolueettomuuttamme Venäjän mahdollista vihollista vastaan, taistelisimme samalla Venäjän puolesta, sanoin. — Stalin huomautti vahvan Neuvostoliiton olevan Suomenkin eduille hyödyksi, koska neuvostovalta oli antanut Suomelle itsenäisyyden ja ainoastaan se voi sietää itsenäisen Suomen niin lähellä rinnallaan. Tähän Stalinin väitteeseen meidän oli epämukavaa syventyä.
Kun ei Hangon niemimaan asiassa päästy yksimielisyyteen, Stalin osoitti kartalla kolmea Hangon itäpuolella olevaa saarta, Hermansö, Koö ja Hästö-Busö, ja kysyi, emmekö voisi luovuttaa tai vuokrata ne ynnä ankkuripaikan Lappohjasta.2 Tämän uuden ehdotuksen johdosta vastasimme, ettemme ole asiasta hallituksemme kanssa keskustelleet, mutta nämä saaret olivat niin lähellä Hangon niemimaata, ettei niiden luovuttaminen enempää kuin itse Hangonkaan voinut tulla kysymykseen. Lupasimme esittää asian hallitukselle ja antaa vastauksen seuraavassa kokouksessa.
Sen jälkeen puhuttiin Karjalan kannaksesta. Stalin veti kartalle uuden rajaviivan vähän etelämmäksi entisestä ehdotuksestaan, mutta Koiviston saaren sanoi olevan heille välttämättömän. Me pidimme kiinni omasta ehdotuksestamme. Varustusten hävittämisestä Karjalan kannaksella Stalin luopui. — Kalastajasaarennosta Stalin sanoi: »Harkitsemme asiaa», mikä viittasi heidän ehkä tyytyvän meidän tarjoamaamme pohjoisosaan. Suomenlahden saarista ei puhuttu juuri mitään, joten niistä olisi nähtävästi voitu päästä sopimukseen. Kokous kesti tunnin. Olimme Tannerin kanssa varmat siitä, ettei ilman tukikohtaa sopimusta aikaansaataisi, minkä vuoksi, päästäksemme asiassa eteenpäin, meidän olisi siitä tehtävä vastaehdotus. Karjalan kannaksellakaan ei mielestämme ehdotuksemme ollut riittävä. Hallitukselle lähettämäämme sähkeeseen, jossa selostimme kokouksen menoa, panimme sen vuoksi suoran kysymyksen:
»Voimmeko tarjota Jussarötä sekä Inon linjaa?»
Näinä päivinä oli Ruotsin hallitus lähettiläänsä Wintherin kautta kääntynyt nootilla uudestaan asiamme vuoksi Neuvostoliiton hallituksen puoleen. Molotov, joka oli ollut tyytymätön, oli vastannut, etteivät Neuvostoliiton ja Suomen väliset neuvottelut koskeneet muita valtioita. Luettuaan nootin hän oli antanut sen takaisin ilmoittaen, ettei ota sitä vastaan.
Myös Tanskan ja Norjan lähettiläät kävivät Suomen asian vuoksi Molotovin apulaisen Lozovskin luona. Lozovski oli niin ikään vastannut, etteivät neuvottelut koske sivullisia.
Pohjoismaiden hallitukset antoivat siten meille diplomaattista tukea, mutta, kuten edellä olen huomauttanut, toimenpiteet, joiden takana ei ollut voiman uhkaa, eivät tehonneet Kremliin.
Päiväkirjastani: »6.11. olimme suuruksella Ruotsin lähettilään Wintherin ja hänen rouvansa luona. Winther kertoi Saksan suurlähetystö neuvoksen von Tippelskirchin toissapäivänä sanoneen hänelle luulevansa, että ellei synny sopimusta Venäjän ja Suomen välillä, Venäjä aloittaa hyökkäyssodan Suomea vastaan. Tämä kävi siis toiseen suuntaan kuin tiedot, jotka olimme saaneet muilta tahoilta. Winther sanoi myös kuulleensa, että Pravdan kirjoitus joku päivä sitten oli Stalinin itsensä inspiroima.»
Meillä oli nyt kolmen päivän väliaika odotellessamme Helsingistä vastausta lähettämäämme sähkeeseen. Marraskuun 6 ja 7 pnä Moskovassa vietettiin tavanmukaisia juhlallisuuksia vallankumouksen johdosta. Molotovilla oli suuri illanvietto juhlahuoneistossa, tsaarinaikaisen suurteollisuusmiehen entisessä palatsissa »Spiridonovkassa». Mekin olimme kutsutut, mutta kylmettymisen vuoksi en uskaltanut juhlaan lähteä. Tanner ja muut suomalaiset siellä olivat.
Marraskuun 8 pnä aikaisin aamulla saimme Helsingistä vastauksen:
»Presidentin uudet ohjeet, jotka ilmoitettu ryhmien puheenjohtajille, seuraavat:
Vuokraus, osto, vaihto Hangossa tai muualla Suomen rannikolla mahdoton. Samaten Lappohja, mukaanluettuna Hermansö, Koö, Hästö-Busö. Jussarön mainitseminen ehdottomasti kielletty. Lisäksi sopimaton tarkoitukseen. ———
Kannaksella Koiviston raja mahdoton. Voitte ehdottaa Inon linjaa ilman Lintulanjoki—Siesjärvi—Ukonkorven täydennystä, josta voidaan keskustella Kirjosalon mutkan oikaisun yhteydessä. Ilmoitettava, että Inoa ei voida ajatella kuin ehdolla, että venäläiset luopuvat ei ainoastaan Koivisto- vaan myös Hanko-suunnitelmistaan. Olisi syytä päästä keskusteluun Suursaaresta, jotta saataisiin selvyys kannasta.
Kalastajasaarennosta pohjoispuolisko vain voidaan luovuttaa.
Korvaussummat eri sähkeessä. Saatte tehdä tämän ehdotuksen edellyttäen, että käsitellään kokonaisuutena.»
Tosiaan jyrkkää kieltä, miltei kuin suurvallan mahtikeinot olisivat olleet sitä tukemassa.
Päivän käytimme keskinäiseen neuvotteluun. Kun oletimme, ettei saamiemme ohjeiden pohjalla päästäisi sopimukseen, lähetimme, kaiken mahdollisen epäselvyyden poistamiseksi, Helsinkiin vielä seuraavan sähkeen:
»Ohjeet saapuneet. Ellei tällä pohjalla sopimusta, saammeko antaa neuvottelujen katketa?»
Siihen tuli vastaus:
»Tiedätte, myönnytyksissä menty niin pitkälle kuin turvallisuutemme itsenäisyytemme sallivat. Jollei sopimusta ehdotetulla pohjalla, keskeyttänette neuvottelut.»
Viimeinen kokous, jossa jälleen Stalin ja Molotov olivat läsnä, oli Kremlissä marraskuun 9 pnä illalla.
Olimme Tannerin kanssa sopineet sanamuodosta, jossa esitimme hallituksen kielteisen kannan Hangon itäpuolella olevien saarten luovuttamiseen nähden ja olimme panneet sen täsmällisyyden vuoksi paperille seuraavassa muodossa:
»Viime kokouksessa tehtiin Neuvostoliiton puolelta ehdotus, että ellei Suomi katsoisi voivansa myöntää Neuvostoliitolle sotilaallista tukikohtaa Hangosta, sellainen myönnettäisiin Hangon lähellä olevilta saarilta: Hermansö, Koö ja Hästö-Busö ynnä ankkuripaikka Lappohjan satamasta.
Olemme esittäneet tämän ehdotuksen hallituksellemme ja saaneet siltä nyttemmin vastauksen. Hallituksemme katsoo, että samat syyt, jotka estävät sotilaallisen tukikohdan myöntämistä Hangosta, koskevat myös puheena olevia saaria. Suomi ei voi myöntää vieraalle valtakunnalle sotilaallisia tukikohtia oman alueensa ja omien rajojensa sisältä. Olemme aikaisemmissa kokouksissa useamman kerran esittäneet nämä syyt. Näin ollen Suomen hallitus ei katso voivansa suostua tähän ehdotukseen.»
Esitettyäni tämän lausunnon Stalin sanoi itsekseen ja nähdäkseni vähän kärsimättömänä: »Tästä ei tule mitään.» Molotov kysyi nähdessään paperin edessäni, voisiko saada sen, ja minä annoin sen hänelle. Stalin alkoi kuitenkin keskustella tukikohdasta Hangon seudulta, tutki pöydällä olevaa karttaa ja näytti Hangon edustalla olevaa Russarön saarta kysyen: »Onko tuo saari teille välttämätön?» Vastasin sen kuuluvan olennaisesti Hangon puolustusjärjestelmään, eikä sen luovuttaminen sen vuoksi ollut mahdollista. Tämä kysymys samoin kuin jo venäläisten ehdotukset kolmen saaren luovuttamisesta Hankoniemen asemesta viittasivat siihen, että Stalin halusi ratkaista asian sovinnolla ja olisi ollut valmis tukikohtaan nähden jonkinlaiseen sovitteluun. Tässä olisi ollut sopiva hetki meidän puoleltamme ilmoittaa etsivämme jonkun toisen saaren ja tekevämme vastaehdotuksen, mutta hallitukselta saamiemme jyrkkien ohjeiden vuoksi meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä ehdottoman kielteisellä kannalla.
Olisiko Stalin tyytynyt Jussaröhön, sitä ei tietenkään voi sanoa. Saari oli asemaltaan sopiva, mutta alaltaan pieni, joskin yhtä suuri kuin Stalinin osoittama Russarö. Sotamarsalkka Mannerheim oli myös ajatellut erästä toista ehdotusta. Mutta tekemällä positiivisen välitysehdotuksen olisimme voineet jatkaa keskustelua tukikohdasta. Tällainen pienen valtion puolelta jättiläisvallan edessä toistettu järkähtämätön »ei» ajoi asian umpikujaan.
Venäläiset siirtyivät käsittelemään Karjalan kannasta ja, pitäen kiinni rajaehdotuksestaan, Molotov kysyi jälleen Inosta. Ohjeittemme vuoksi, joissa keskustelu Inosta oli liitetty ehtoon, että venäläiset luopuisivat sekä Hangon että Koiviston suunnitelmista, emme siihenkään nähden katsoneet voivamme tehdä myönnytyksiä. Vastasin sen johdosta vältellen käsittäneemme heidän kosketelleen Inoa enemmän ohimennen, mihin Molotov sanoi heidän siitä aina puhuneen. He huomauttivat myös linnoituksen takamaan tärkeydestä, minkä johdosta kysyin, miten leveä tuon takamaan heidän mielestään pitäisi olla. Tähän Stalin vastasi: »Noin 20 km». Siirsimme keskustelun Suursaareen näyttäen kartalta, mitä voisimme tarjota. Stalin ja Molotov lausuivat sen olevan kovin vähän jatkamatta kuitenkaan sen pitemmälle keskustelua siitä asiasta.
Keskustelun kuluessa lausuin mm., että Suomen hallituksen ehdotuksen pohjalla voitaisiin tehdä sopimus, joka olisi Neuvosto-Venäjälle edullinen ja lisäsin leikillisesti Stalinin voivan olla varma siitä, ettei sen sopimuksen johdosta Tannerille eikä minulle Suomeen palatessamme tultaisi laulamaan. Stalin: »Tulisivat kyllä teille laulamaan!»
Muista kysymyksistä ei tässä kokouksessa keskusteltu. Kokouksen lopussa Tanner lausui erimielisyyksien olevan niin suuria, ettei sopimukseen voitu päästä, minkä jälkeen Stalin totesi niiden koskevan kahta asiaa: tukikohtaa Suomenlahden pohjoispuolelta ja Karjalan kannasta. Nousimme ylös ja sanoimme hyvästit Stalinille ja Molotoville. Hyvästi jättö oli ystävällinen. Tämän samoin kuin edellisten kokousten meno oli koko ajan meitä kohtaan mieskohtaisesti kohteliasta. Neuvottelujen jatkamisesta ei ollut puhetta.
Saavuttuamme lähetystöön lähetimme Helsinkiin sähkeessä selonteon kokouksesta lisäten katsovamme neuvottelujen päättyneen. Seuraavana päivänä tuli sähkösanoma: »Hallitus hyväksyy täysin asenteenne.»
Aioimme matkustaa Moskovasta parin päivän kuluttua, mutta klo puoli yksi yöllä 9 ja 10 päivän välillä toi Molotovin sihteeri meille odottamatta seuraavan kirjeen:
»Tutustuttuani tänään (9 päivänä marraskuuta) jättämäänne Suomen hallituksen kirjalliseen ilmoitukseen totean, että Neuvostoliiton hallituksen ilmoitus marraskuun 3 päivänä on siinä väärin esitetty.
Itse asiassa Neuvostoliiton hallitus ehdotti kuluvan marraskuun 3 päivänä seuraavaa:
1. Neuvostoliiton hallitus, ottaen huomioon Suomen hallituksen ilmoituksen, ettei se voi suostua toisen valtion varuskunnan taikka merisotilaallisen tukikohdan sijoittamiseen ‘Suomen alueelle’, ehdotti Suomen hallitukselle Hangon sataman seuduilla sijaitsevan vastaavan maa-alueen myyntiä Neuvostoliitolle. Sellainen ratkaisu tekisi aiheettomiksi ne väitteet, jotka lähtevät siitä, että tämä maapalsta on Suomen aluetta, koska, sen tultua myydyksi Neuvostoliitolle, se tulisi jo Neuvostoliiton alueeksi.
2. Neuvostoliiton hallitus ilmoitti edelleen, että, jos jostakin syystä maapalstaa Hangon läheltä ei voida myydä taikka vaihtaa, se ehdottaa Suomen hallitukselle saarten Hermansö, Koö, Hästö-Busö, Långskär, Furuskär, Ekö ja vielä muutamien muiden yllä mainittujen lähellä olevien saarten myyntiä tai vaihtoa, kuten Suomen hallitus on suostunut tekemään luovuttamalla Neuvostoliitolle muutamia saaria Suomenlahdesta ja alueen Karjalan kannakselta.
Yllä olevan johdosta katson, että herrojen Paasikiven ja Tannerin muistioon kuluvan marraskuun 9 päivältä sisältyvä seuraava vastaväite ‘Suomi ei voi myöntää vieraalle valtakunnalle sotilaallisia tukikohtia oman alueensa ja omien rajojensa sisällä’ on asiaton ja merkitsee Neuvostoliiton hallituksen asenteen vääristelemistä.
On selvää, että jos Hangon alue taikka Hangosta itäänpäin olevat saaret myydään tai vaihdetaan vastaavaan alueeseen Neuvostoliitosta, ne eivät enää voi olla Suomen alueella eikä Suomen rajojen sisäpuolella.
Edellä esitetyn johdosta palautan Teille muistionne marraskuun 9 päivältä. 9. 11. 1939.
V. Molotov.»
Emme oikein ymmärtäneet, mikä tämän kirjeen tarkoituksena oli. Toivoimme sen avaavan oven jatkoneuvotteluille. Marraskuun 10 pnä lähetimme Molotoville seuraavan vastauskirjelmän:
»Eilen illalla meillä oli kunnia vastaanottaa Teidän kirjelmänne, joka koski välillämme käytyjä neuvotteluja, ynnä sen mukana palauttamanne, Teille eilisessä kokouksessa jättämämme kirjallinen ilmoitus.
Tämän johdosta on meillä kunnia esiintuoda seuraavaa:
Tk. 3 (oikeammin 4) päivänä pidetyn kokouksen jälkeen ilmoitimme hallituksellemme Neuvostoliiton edelleen haluavan itselleen sotilastukikohtaa varten alueen Hankoniemeltä, minkä alueen luovutus voisi, Suomen hallituksen valinnan mukaisesti, tapahtua joko vuokrauksen, oston tai vaihdon muodossa. Lisäksi ilmoitimme Neuvostoliiton vaihtoehtoisesti ja samoilla edellytyksillä ehdottavan Hangon lähellä olevien saarien, Hermansö, Koö ja Hästö-Busö, ynnä ankkuripaikan luovuttamista Lappohjan sataman alueelta. Neuvostoliiton hallituksen asenne oli niin ollen tullut Suomen hallitukselle täysin asiallisesti esitetyksi.
Tähän ilmoitukseemme saimme 8. 11. vastauksen, että Suomen hallitus ei pidä mahdollisena suostua missään muodossa luovuttamaan sotilastukikohdaksi alueita Hangosta taikka muualta Suomen rannikolta. Tämän ohjeen pohjalla valmistimme edellä mainitun lyhyen ilmoituksen.
Kokouksessa 3 (4) päivänä Neuvostoliiton puolelta ehdotetut kolme saarta, Hermansö, Koö ja Hästö-Busö, ovat, kuten kartasta nähdään, Suomen territoriaalivesien ympäröimiä. Siten ne olisivat Suomen rajojen sisäpuolella siinäkin tapauksessa, että Suomi olisi ne toiselle valtakunnalle luovuttanut. Muista saarista — Långskär, Furuskär, Ekö ym. — jotka Teidän eilisessä kirjelmässänne luetellaan ja jotka vielä huomattavasti suurentaisivat puheena olevaa aluetta, ei kokouksessa 3 (4) päivänä tk. ollut puhetta.
Suomen hallituksen vastauksessa 31. 10. 39 esitetään lyhyesti, minkä vuoksi hallitus, ottaen huomioon Suomen kansainvälisen aseman, sen ehdottoman puolueettomuuspolitiikan sekä sen lujan tahdon pysyä ulkopuolella kaikkia suurvaltaryhmityksiä sekä niiden välisiä sotia ja ristiriitoja, ei voi suostua Hangon tai Suomen mantereeseen läheisesti liittyvien saarten luovuttamiseen sotilastukikohdaksi millekään ulkomaiselle valtakunnalle.
Suomen hallitus, joka vilpittömästi haluaa lujittaa suhteita Neuvostoliittoon, on ilmoittanut olevansa valmis tekemään suuria myönnytyksiä tyydyttääkseen Neuvostoliiton toivomuksia. Se ei tässä voi kuitenkaan mennä niin pitkälle, että se luopuisi oman maansa vitaalisista eduista, mitä sotilastukikohdan myöntäminen vieraalle vallalle Suomenlahden suulla tietäisi.
Lopuksi emme voi olla Suomen hallituksen puolesta esiintuomatta harrasta toivomusta, että Suomen ja Neuvostoliiton kesken aikaansaataisiin sopimus niiden yhteisymmärrystä tavoittelevien myönnytysten pohjalla, jotka Suomen taholta on Neuvostoliitolle esitetty.
Vastaanottakaa jne.»
Laadimme kirjeen pitäen silmällä mahdollisuutta neuvottelujen jatkamiseen. Kun ei seuraavana päivänä mitään kuulunut, ilmoitimme sähkeessä ulkoministeriölle neuvottelujen ilmeisesti katkenneen tukikohdan vuoksi ja ehdotimme kotiinlähtöä seuraavana iltana, mihin esitykseemme saimme myönteisen vastauksen.
Marraskuun 13 pnä ilmoitimme Molotoville lähdöstämme seuraavalla kirjeellä:
»Kun ei Teidän ja herra Stalinin kanssa käymissämme neuvotteluissa ole onnistuttu löytämään pohjaa suunnitellulle Neuvostoliiton ja Suomen väliselle sopimukselle, olemme katsoneet tarkoituksenmukaiseksi matkustaa tänä iltana takaisin Helsinkiin.
Saattaen tämän tietoonne ja kiittäen kaikesta osaksemme tulleesta ystävällisyydestä lausumme toivomuksen, että neuvottelut tulevaisuudessa voisivat johtaa molempia puolia tyydyttävään tulokseen.
Vastaanottakaa jne.»
Lähdimme Moskovasta saman päivän iltana.
Edellisenä päivänä Pravda ja Izvestija julkaisivat Neuvosto-Venäjän virallisen sähkösanomatoimiston Tassin »peruutuksen sovjetti-suomalaisten neuvottelujen johdosta». Siinä kerrottiin, miten englantilainen lehti Daily Express oli julkaissut Exchange Telegraphin kirjeenvaihtajan tiedon Helsingistä, että »Stalin oli uudestaan hylännyt Suomen viimeksi tekemät myönnytykset». Tämän johdosta Tass oli valtuutettu ilmoittamaan, ettei Daily Expressin tiedonanto ollenkaan vastannut todellisuutta. »Minkäänlaisia viimeisiä myönnytyksiä suomalaiset eivät ole tehneet, minkä vuoksi toveri Stalin ei ole voinut hylätä sitä, mitä ei ole ollut olemassa. Tassin tietojen mukaan suomalaiset eivät ainoastaan ole olleet osoittamatta myötämielisyyttä Neuvostoliiton vähimpiin ehdotuksiin, vaan päinvastoin koventavat leppymättömyyttään. Viime aikoihin asti suomalaisilla on Karjalan kannaksen rintamalla Leningradia vastassa ollut kaksi tai kolme divisioonaa, mutta nyt he ovat lisänneet Leningradia uhkaavien divisioonien lukumäärän seitsemään osoittaen siten myöntymättömyyttään.» — Tämä Tassin ilmoitus oli myös vastaus kirjeeseemme Molotoville.
Pravda ja Izvestija selostivat näinä päivinä vasemmistososialististen ylioppilaiden lehden »Soihdun» sekä Suomen pienviljelijälehden kirjoituksia, joissa puhuttiin venäläisten ehdotuksiin suostumisen puolesta. Venäläisissä lehdissä oli myös kirjoituksia Suomea vastaan. Tassin kirjeenvaihtaja Helsingistä oli lähettänyt väritetyn esityksen Suomen oloista.
Selonteossa, jonka kotiin palattuani annoin ulkoministeriölle kolmannen matkan neuvotteluista, lausuin:
»Neuvotteluista olen saanut sen yleisen vaikutelman, että tärkein erimielisyys kohdistuu sotilaallisen tukikohdan vaatimukseen Suomenlahden pohjoisrannikolla. Nähtävästi tällainen tukikohta kuuluu Neuvostoliiton hallituksen ja sotilasviranomaisten laatimaan yleiseen sotilaspoliittiseen suunnitelmaan Itämeren itäisen osan vallitsemiseksi. Mahdollista myös on, että siihen sisältyy pyrkimys Suomen saattamiseksi jossakin määrässä Neuvosto-Venäjästä riippuvaksi. Venäjän intressit Suomeen nähden ovat nähdäkseni aina olleet sotilaallisia (strategisia) luonteeltaan, jota vastoin muut (kauppapoliittiset ja kulturelliset) näkökohdat eivät ole koskaan näytelleet sanottavaa osaa. — Mitä tulee toiseen erimielisyyteen, Karjalan kannakseen, luulen, että siinä kohden kenties sopimukseen pääseminen olisi jollakin tavalla mahdollinen. — Muihin kysymyksiin (Suomenlahden saariin, Kalastajasaarentoon ja korvaukseen) nähden näyttää sopimukseen pääseminen myös olevan mahdollinen.
»Puolustusliiton tekemistä Suomen ja Neuvostoliiton välillä koskevasta ehdotuksesta Stalin luopui jo ensimmäisen ja toisen kokouksen aikana.
»Vaikka koetimme loppukirjeessämme pitää silmällä neuvottelujen jatkamisen mahdollisuutta, on myönnettävä, että neuvottelut päättyessään joutuivat jotenkin vaikeaan tilaan. Miten ne voidaan saada jälleen käyntiin, on vaikea sanoa. Luullakseni Stalin mielellään tahtoisi päästä sopimukseen ilman sotilaallisia selkkauksia. Mahdollista kuitenkin on että asiat saavat sellaisen käänteen, että venäläiset voivat aiheuttaa uusia vaikeuksia. Myös se seikka, että Molotov puheessaan lokakuun 31 pnä paljasti Neuvostoliiton vaatimukset, on omiaan vaikeuttamaan asiaa, koska nyttemmin venäläisten vaatimusten alentaminen tietäisi heidän perääntymistään Suomen edessä koko maailman nähden.»
Neuvottelut raukesivat ja onnettomuus oli edessä, vaikka sitä Suomessa ei heti käsitetty.
Venäläisten esittämät ehdot, joihin Stalin oli neuvottelujen kuluessa tehnyt lievennyksiä, olivat Neuvosto-Venäjän hallituksen ja ylimpien sotilaselinten harkitsemat ja välttämättömiksi katsomat — siitä huolimatta, mitä me niistä ja niiden tarpeellisuudesta Venäjän puolustukselle ajattelimme. Mutta sen ohella asia oli, sekä Molotovin puheen johdosta että muutenkin, muodostunut Neuvosto-Venäjälle arvovaltakysymykseksi. Suurvallan arvovalta on vakava asia — vakavampi kuin me pienten valtioiden ihmiset aavistammekaan. Se on painava realiteetti, johon on kiinnitettävä tarkkaa huomiota. Kun asia pääsee niin pitkälle, katsoo suurvalta, nykyään noudatetun moraalin mukaan, olevansa pakotettu jatkamaan loppuun asti pahalla, ellei saa tahtoaan läpi hyvällä. Neuvostoliitto on arka kunniastaan, mutta se ei ole tässä suhteessa sen merkillisempi kuin muutkaan suurvallat. Vähän ennen buurisodan alkua kysyi silloinen Ranskan suurlähettiläs Paul Cambon Englannin hallituksen jäseneltä, tunnetulta Joseph Chamberlainilta, oliko uitlanderien (Transvaaliin siirtyneiden Britannian alamaisten) asia riittävä syy suureen sotaretkeen. Chamberlain vastasi kiivaasti: »Siitä ei ole kysymys; Englannin kunnia on kysymyksessä. Buurit ovat meitä lyöneet; heidät on opetettava ottamaan lukuun sellainen suuri kansa kuin me» (Paul Cambon par un diplomate, s. 191). Loppujen lopuksi ei suurvaltojen menettelyssä pieniä kohtaan ole sanottavaa eroa. Tasavertaisensa kanssa ne arvatenkin käyttävät toisenlaista kieltä.
Syksystä 1939 on paljon tapahtunut. On luonnollista, että en ole voinut olla yhä uudestaan ajattelematta syksyn 1939 kohtalokkaita tapauksia.
Ensimmäinen ajatukseni on: Olivatko Stalin ja Kreml vilpittömiä ja oliko siis kysymyksessä, ilman taka-ajatuksia, vain neuvostovaltakunnan turvaaminen Suomen puolelta uhkaavalta vaaralta? Tätä Suomessa yleisesti epäiltiin. Kuka tietää Kremlin tarkoitukset?
Päiväkirjastani talvisodan ajalta 26. 1. 40: »Presidentin istunto hallituksessa. Kallio luki puheensa, jotka hän pitää eduskunnan lopettajaisissa ja avajaisissa. Hän aikoi sanoa käyneen ilmi, että neuvostohallitus pyrki neuvotteluissa Suomen kanssa Suomen bolševisoimiseen. Tähän huomautin, että minä en saanut neuvotteluista sellaista käsitystä, vaan luulen, että olisimme saaneet Neuvostoliiton kanssa aikaan sopimuksen, joka ei olisi johtanut Suomen bolševisoimiseen. Esitin Kallion puheen tämän kohdan muuttamista. Huomautukseni ei saavuttanut kannatusta.» Presidentti Kallio ei jättänyt ehdottamaani kohtaa pois puheestaan, vaan sanoi Neuvostoliiton, myös kieltäytymisellään neuvottelemasta Suomen laillisen hallituksen kanssa, osoittaneen, etteivät Neuvostoliiton vallanpitäjät pyrkineet ainoastaan alueenvaltauksiin, vaan että heillä sen ohella oli tarkoituksena Suomen bolševisoiminen.
Jos, niin kuin minä luulin, Kremlin päämääränä oli pyrkiä turvaamaan valtakunta Suomen kautta uhkaavalta vaaralta, ei se näin toimiessaan ollut yksin. Sama ajatus pienten ja sotilaallisesti heikkojen valtioiden vaarallisuudesta suurille naapureille näkyy valitettavasti kuuluvan suurvaltojen politiikan johtaviin periaatteisiin. Tunnettu saksalainen historioitsija Friedrich Meinecke määrittelee asian seuraavasti: »Valtapolitiikan peruslaki on, että jokainen heikko, omin voimin puolustautumaan kykenemätön valtio ——— on vaarassa joutua suuren politiikan matalapaineen alueeksi, johon voiman tuulet saattavat naapurialueilta suuntautua ja nostaa myrskyn» (Die Idee der Staatsräson, s. 525).
Edellyttäkäämme, että Stalin oli vilpitön ja että kysymys oli Neuvosto-Venäjän puolustamisesta.
Silloin voisi kuitenkin kysyä: Eivätkö hyvät välit Suomen ja Neuvostoliiton kesken, jolloin Suomi tuntisi itsensä turvalliseksi, olisi olleet Neuvosto-Venäjänkin kannalta hyväksyttävää politiikkaa? Tämä ajatus tuotiin neuvotteluissa meidän puoleltamme ilmi, mutta Stalin ja Molotov katselivat asioita suurvallan pieniä kansoja väheksyvältä kannalta. Suomi oli, niin Stalin lausui, heikko eikä kykenisi puolueettomuuttaan ylläpitämään. Myöhemmät tapaukset näyttävät tukevan sitä käsitystä, että puolueeton Suomi, joka, kuten Ruotsi, tahtoi pysyä suurvaltasodan ulkopuolella ja oli valmis aseillakin puolustautumaan, olisi voinut olla Neuvostoliiton politiikassa parempi vaihtoehto.
Myöhempien tapausten valossa saattaa myöskysyä: Oliko Neuvostoliiton politiikka sekä tukikohdan merkitykseen nähden että muussakin suhteessa tarkoituksenmukainen? En tosin ajattele sitä perustelua, minkä me esitimme, nimittäin että Neuvostoliiton asema Itämeren itäosassa oli turvattu, koska sillä Baltian valtioiden kanssa tekemiensä sopimusten vuoksi oli Suomenlahden eteläinen rannikko hallussaan. Ainoa vihollinen, jota Neuvostoliiton oli täältä päin pelättävä, oli Saksa. Stalin mainitsi Saksan ohella myös Englannin, mutta viimemainitun suurvallan pääseminen Itämerelle oli epätodennäköistä. Sodassa Saksaa vastaan ei Moskovan rauhan saavutuksilla, enempää Hangon tukikohdalla kuin muillakaan, ollut Neuvosto-Venäjälle merkitystä. Hangon tukikohta kukistui 1941 muutamassa kuukaudessa. Saksa hyökkäsi v. 1941 Neuvostoliittoon pitkän maarajan yli, niin kuin luonnollista oli.
Mutta olipa erityisesti tukikohta merkityksellinen tai merkitystä vailla, ajatus sellaisesta oli juurtunut venäläisten, ei vain bolševikkien, vaan — kuten olemme nähneet — tsaarin ajankin venäläisten, vieläpä vapaamielisten kadettien mieleen. Tämä oli reaalinen tosiasia, joka oli huomioon otettava, niin ikävä kuin se meille olikin. Suurvaltojen politiikassa tukikohtajärjestelmä on yleinen.
Pyrkimykseni oli välttää erimielisyyden pääsemistä ristiriitaan. Ylivoima oli liian suuri. Mitään aseellista apua ei ollut tiedossa. Saksan taholta meitä neuvottiin tekemään sopimus. Ainoastaan jos ehdot olisivat aivan mahdottomat, olisi mielestäni asia voinut mennä epätoivon ratkaisuun. »Yksi hävinneen kaikki.»
Olisiko ollut edullisempaa tekemällä myönnytyksiä päästä sopimukseen Neuvostoliiton kanssa ja välttää sota? Suomessa ollaan siitä yleensä kielteisellä kannalla. Jotkut taas katsovat, ettei mitään ehdottomasti varmaa voi vielä sanoa. Omasta puolestani pidin jo neuvottelujen aikana — samoin kuin niiden jälkeen — sopimuksen tekemistä meille parempana vaihtoehtona. Tämä käsitykseni on viime vuosien kuluessa yhä vahvistunut. — Kuten olemme nähneet, Stalin peräytyi eräistä ehdotuksistaan ja muodosteli jonkin verran toisia. Hangon tukikohdan asemesta hän ehdotti kolmea saarta sekä ankkuripaikkaa Lappohjan satamasta. Päättäen viimeisessä kokouksessa tapahtuneesta keskustelusta näytti Stalinilla edelleen olleen halua sovitteluun siinä asiassa. Karjalan kannaksella joukkomme talvisodassa peräytyivät jotenkin pian raja-alueelta Suvannon—Summan linjalle, mikä osoittaa, että sotilaalliselta kannalta arvostellen Kannaksenkin suhteen olisi ollut mahdollista löytää sovitteluratkaisu. — Kenraalimajuri Airo on sitä mieltä, ettei Moskovan rauhakaan vähentänyt puolustusmahdollisuuksiamme (»Eräitä näkökohtia Suomen yleisistä puolustusmahdollisuuksista» — Kokoomateos: Kunnia ja isänmaa, ss. 22—23) — nähdäkseni jotenkin rohkea väite. — Jos korvaus olisi ollut kohtuullinen, mihin Neuvostoliiton taholta näyttiin olevan valmiit, ei sopimus olisi ollut Suomelle kunniaton.
Sanotaan: Kreml ei ollut vilpitön. Todellinen tarkoitus oli valmistaa Neuvostoliiton imperialististen pyyteiden toteuttamista, Suomen valloittamista ja sen liittämistä, Baltian maiden tapaan, Neuvostoliittoon — kenties yhtenä askeleena sen pyrkiessä Atlantin valtamerelle.
Mitä Stalin ja muut Kremlin johtajat sisimmässään ajattelivat, on mahdotonta sanoa. Ei näytä kuitenkaan luultavalta, että suhteellisen vähäinen rajanmuutos Kannaksella ja tukikohta Hangon luona olisi ollut Suomen valloituksen valmistukseksi venäläisten kannalta välttämätöntä. Tulin neuvotteluissa siihen käsitykseen, että Stalin ei alkuaan ollut päättänyt ryhtyä Suomen valloittamiseen. Neuvotteluissa hänen vaatimuksensa Suomeen nähden olivat huomattavasti pienemmät kuin Baltian valtioille asetetut ja hän luopui helposti »haltialaisesta» avunantosopimuksesta, vieläpä »paikallisesta sopimuksesta» ja, kuten on havaittu, näytti olevan valmis muodostelemaan ehdotuksiaan. Mutta sodan alettua hän, ehkä juuri tämän tosiasian vaikutuksesta sekä nähtävästi Suomen kansan mielialasta ja puolustustahdosta saamiensa erheellisten tietojen johdosta ryhtyi toimenpiteisiin, joita me suomalaiset emme voineet käsittää muuksi kuin yritykseksi Kuusisen näytelmän varjolla vallata Suomi ja yhdistää se Neuvostoliittoon.
Jos Neuvosto-Venäjä kuitenkin myöhemmin olisi hyökännyt kimppuumme, olisimme sopimuksen avulla voittaneet aikaa ja ehtineet täydentää puutteellisia varustuksiamme sekä kestäneet sodan paremmin kuin talvella 1939—40. Ja meistä riippumatta olisi Saksan ja Neuvostoliiton välinen kriisi syksyyn 1940 ja talveen 1941 mennessä kehittynyt ja kypsynyt sekä vaikuttanut asemaamme. Talvisotamme tuotti kyllä meille kunniaa ja mainetta sekä maailman myötätuntoa, mutta se ei estänyt eikä korvannut Moskovan onnetonta rauhaa.
Millainen olisi asemamme ollut meistä riippumattoman Saksan-Neuvostoliiton sodan syttyessä ja sen aikana, jos olisimme syksyllä 1939 päässeet sopimukseen Kremlin kanssa? Arvatenkin olisimme jääneet sodan ulkopuolelle, kuten Ruotsi, jos meitä ei olisi loukattu. Kenties olisimme diplomaattisilla keinoilla saaneet Neuvostoliiton kanssa tekemämme sopimuksen korjatuksi juuri tukikohtaan nähden. Mitä vaikeuksia puolueettomuutemme ylläpitämisessä, Saksan miehitettyä Suomenlahden eteläpuolella olevat maat, mahdollisesti olisi saattanut esiintyä, sitä ei tietenkään voi sanoa. Mutta pyrkimys pysyä sodan ulkopuolella olisi parhaiten vastannut varovaista politiikkaa, jota pienen valtion on noudatettava.
Moni pitää tällaisia arvosteluja nyttemmin turhanpäiväisinä. Englantilainen historioitsija J. R. Seeley sanoo: »On harhaluulo edellyttää, että suuret valtiolliset tapaukset, koska ne ovat laajakantoisia, ovat aivan toisella tavalla kohtalokkaasti välttämättömiä kuin tavalliset yksityiset tapaukset; ja tämä harhaluulo rajoittaa arvostelua. On mahdotonta muodostaa mielipidettä tai arviointia suuresta kansallisesta politiikasta, jos etukäteen kieltäytyy ajattelemasta, että toinenkin politiikka olisi ollut mahdollinen.» (The Expansion of England, s. 189.) — Edellä mainittu saksalainen historioitsija Friedrich Meinecke lausuu saman ajatuksen toisella tavalla: Jokaisella valtiolla on joka hetkellä edessään tietty toiminnan linja, joka on paras — joka on sen ihanteellinen Staatsräson, valtionetu. — »Valtiollisen toiminnan historiallinen arvostelu ei ole muuta kuin yritys saada ilmi puheena olevan valtion todellisen valtionedun — Staatsräson — salaisuus» (Die Idee der Staatsrä son, s. 2).
Historian kulusta esitetään tosin toisenlaisiakin käsityksiä. Jopa itse Ranke sanoi: »En tiedä, onko oikein puhua niin paljon kuin on tapana tehdyistä virheistä, käyttämättömistä tilaisuuksista, tapahtuneista laiminlyönneistä. Kaikki kehittyy asianomaisten päiden ylitse välttämättömyydellä, jossa on jotakin väistämätöntä, jotakin kohtalonomaista.» Ja toisessa kohdassa: »On ihmisten erehdys suurissa järkytyksissä ja kiihotuksissa odottaa tai pelätä liian paljon yksityisten aikomuksista. Liike seuraa omaa suurta virranjuoksuaan, joka vie mukanaan nekin, jotka näyttävät sitä johtavan.» — Ensimmäisen maailmansodan kuvaaja Winston Churchill lausuu sotakirjassaan: Jos tutkii syitä maailman sotaan, havaitsee, miten riittämättömästi yksityiset voivat kontrolloida maailman kohtaloita. On aivan oikein sanottu ihmisten toimissa aina olevan enemmän erehdyksiä kuin suunnitelmia. Kykenevimpienkin rajoitus, ——— ongelma itse, joka niin suuresti menee heidän kykynsä yli — kaikki on otettava huomioon, ennen kuin voidaan lausua täydellinen hylkäystuomio voitetuista tai täydellinen vapauttava arvostelu voittajista. — Tapauksilla oli taipumus kulkea määrättyä linjaa, eikä kukaan voinut antaa niille toista suuntaa. Ja Churchill kysyy: Olisimmeko voineet kovalla voimanponnistuksella luoda mahtavan yhtymän, jonka perustuksella Euroopan rauha ja suuruus voitiin turvata? — Alistuvaisesti hän vastaa: »Minä en tiedä». Hän ajatteli ensimmäistä suursotaa edeltäneitä valtavia ongelmia.
Onko tällainen käsitys suuriin maailmantapauksiinkaan nähden oikea, onko ihmisten, erityisesti johtavien valtiomiesten, voimattomuus vain todettava ja hyväksyttävä ja heille jo etukäteen myönnettävä vastuunvapaus kansojen kohtaloista? Onko neuvottomana ja avuttomana tyydyttävä vain olkapäitä kohottaen kirjaan merkitsemään onnettomuus ja ihmisvoimien riittämättömyys? Onko kerta kaikkiaan heitettävä kirves järveen? Toisen maailmansodan pohjattomat kärsimykset ja järkytykset ovat omiaan herättämään tällaisen epätoivon mielialan.
Nykyään puhutaan paljon »kohtalosta» ja »sattumasta» tapausten kulun määrääjänä historiassa. Tosin syvimmät ja suurimmat elämän ja kuoleman peruskysymykset ovat ihmisen tiedon ja johdon ulkopuolella, mystiikan hämärässä valtakunnassa. Mutta eikö ihmisten yhdyselämä sekä yksityisessä valtiossa että toistensa rinnalla olevissa valtioissa, minkä kaiken tarkoituksena on ihmisten palveleminen — mikä muu tarkoitus siinä voisi olla? — ole harkinnan ja johdon varassa silloinkin, kun on kysymys maailmantapauksiin vaikuttavista suurvalloista? Moni huudahtaa: Se on rationalistista järkeilyä eikä historiallisen todellisuuden pohjalla pysyvää empiiristä ajattelua!
Ainakin sellaisten vähäisempien tehtävien ja paljon pienempien, joskin meille tärkeiden, tapausten edessä kuin me olimme syksyllä 1939, on vaikea heittäytyä tällaisen avuttomuuden ja epätoivon valtaan. Miettiessäni näitä kysymyksiä, myös myöhempien tapausten valossa, on minussa se ajatus yhä vahvistunut, että menettelymme syksyllä 1939, päästäessämme neuvottelut katkeamaan, oli tärkeimpiä ja painavimpia Suomen ulkopoliittisten virheiden sarjassa viime vuosien aikana. Oli tehty virheitä jo ennenkin, myös v. 1938 ja aikaisemmin v. 1939, ja niitä on sittemmin tehty toinen toisensa jälkeen aina tähän, v:een 1944, asti. Mutta syksy 1939 on myöhempien tapausten lähtökohta.
1 Molotovin lausunnon Suomea koskeva osa on kokonaisuudessaan suomennettuna Suomen Sinivalkoisessa kirjassa I ss. 53—58.
2 Myöhemmin mainittavassa kirjeessään Molotov luetteli muitakin saaria. Vaikka meille näytetyssä kartassa eräiden muidenkin saarten yli oli vedetty punainen risti, oli keskustelussa puhe vain edellä mainituista kolmesta saaresta, jotka merkitsin muistiin
