X. Sota

Päiväkirjastani 30. 11. 1939: »Sota aIkanut Suomen ja Venäjän väIiIIä. Tänään 30. 11. venäläiset pommittivat kahdesti Helsinkiä. Samoin monia muita paikkoja. Myös rajalla ollut taisteluja.»

»Sotatila julistettu ja Mannerheim nimitetty ylipäälliköksi.»

Tähän oli jouduttu. Olimme antaneet valtakuntamme liukua sotaan Neuvosto-Venäjän jättiläisen kanssa, vaikka edessämme olivat seuraa­vat tosiasiat: 1) Meillä ei ollut luvassa mistään apua. 2) Neuvostoliitolla oli vapaat kädet. 3) Puolustuslaitoksemme oli suuresti puutteellinen. Se totta tosiaan tuskin oli tarkoituksenmukaista ulkopolitiikkaa. — Valtiolaivaltamme puuttui johto. Luisuimme neuvottomina sotaan ja onnettomuuteen.

Ajattelin sekä talvisodan aikana että sen jälkeen usein, teinkö omasta puolestani onnettomuuden estämiseksi mitä olisin voinut. Lordi Vansittart kertoo kirjassaan »Elämäni opetuksia» sanoneensa toisen maail­mansodan alkaessa Ranskan suurlähettiläälle: »Teitä ja minua ei aina­kaan voi moittia; jos hallituksemme olisivat totelleet meitä, ——— ei olisi tullut sotaa.» Suurlähettiläs vastasi: »Meitä voi moittia siitä, että epäonnistuimme.»

Samaa voi sanoa minusta.

Ministeri Hannula virkkoi minulle kerran myöhemmin: »Miksi et lyö­nyt hallitukselle nyrkkiäsi pöytään?»

Minun tehtäväni ei ollut asioiden ratkaiseminen. Mutta olen paljon miettinyt, eikö jyrkempi esiintyminen olisi ollut paikallaan. Mielessäni välähti ennen kolmatta matkaa Moskovaan ajatus, että kieltäytyisin lähtemästä niillä valtuuksilla. Riippumattomana miehenä olisin sen voinut tehdä. Luovuin siitä, koska sellainen menettely, huomioon ottaen suomalaisen itsepäisen ja omahyväisen luonteen, mikä hallituksen jäsenissä oli edustuneena yhtä lujasti kuin yleensä Suomen kansassa, ei olisi johtanut muuhun kuin maan asian vahingoittamiseen. Arvelin myös olevan mahdollisuuksia ja tilaisuuksia tehdä venäläisille uusia ehdotuksia, jotka hallituksessa paremmin saisivat kannatusta. Tässä erehdyin sekä Moskovaan että Helsinkiin nähden. Koetin, palattuani viimeiseltä matkaltamme, seuraavien viikkojen aikana ennen marraskuun 30 päivää, Tannerin ja Erkon välityksellä saada hallituksen liikkeelle neuvottelujen jatkamiseksi ja saatoin heidän tietoonsa jatkuvat keskusteluni sota­marsalkka Mannerheimin ja kenraali Waldenin kanssa. Vihdoin on otet­tava huomioon kuten jo aikaisemmin olen maininnut, että ehdoton var­muus ulkopoliittisten ratkaisujen oikeudesta on aniharvoin saatavissa ennen kuin myöhemmin tulevaisuudessa.

Kantani — minun, entisen vanhasuomalaisen — oli kyllä Helsingissä tunnettu. Oli koetettava välttää ristiriitaa. Oli tehtävä erimielisyyttä herättäneissä kysymyksissä, myös tukikohdasta, vastaehdotuksia ja koetettava löytää sovitteluratkaisu. Neuvotteluissa voi sanoa jyrkän ‘ei’, jos on takana riittävästi voimaa, tässä tapauksessa aseellista voimaa. Mutta sitä meillä ei ollut. Pelasimme pienelle kansalle vaarallista uhkapeliä.

Iltapäivällä marraskuun 30:ntena presidentti Kallio tuli luokseni, ja meillä oli pitkä keskustelu asemasta. Päiväkirjastani: »Sanoin, ettei Erkko kykene selvittämään tätä vyyhteä. Hän oli koko ajan väärin arvioinut ja arvostellut asemaa. Tehnyt erehdyksen toisensa jälkeen. Hallituksessa on Tanner ainoa, joka voi tulla ulkoministeriksi, ja esi­tin häntä. ——— Meidän olisi koetettava päästä jälleen neuvotte­luihin venäläisten kanssa. Mutta pelkäsin, ettei sopimus tule olemaan yhtä hyvä kuin minkä olisimme saaneet Moskovassa ennen nykyisiä tapauksia.

»Presidentti Kallio vastasi, ettei hän voi ruveta puuhaamaan uutta hallitusta niin kauan kuin nykyinen on paikallansa. Se on eduskunnan asia. Hän oli samaa mieltä kuin minä, että hallituksen keskuudessa Tanner oli ainoa mahdollinen ulkoministeri.

»Lausuin Kalliolle, että koska hallitusmuoto määrää presidentin erityiseksi tehtäväksi hoitaa ja ohjata ulkopolitiikkaa, niin Kallio mielestäni voi ryhtyä toimenpiteisiin ulkoministeriin nähden.»

Kallio toivoi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen välityksen Moskovassa voivan johtaa johonkin tulokseen. Lausuin epäileväni, tokko siitä nyt enää on apua. Samana päivänä kun Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät Suomen alueelle, Yhdysvallat tarjosivat hyviä palveluksiaan selkkauk­sen selvittämiseksi rauhanomaisella tavalla. Suomi ilmoitti ottavansa tarjouksen kiitollisena vastaan. Neuvostoliitto hylkäsi sen.

Esittäessäni Tanneria ulkoministeriksi pidin ensi kädessä silmällä, että syntyneessä sodassa sosiaalidemokraattisen työväestön yksimielinen yhtyminen muihin kansankerroksiin oli välttämätön. Tähän oli parhaana takeena sosiaalidemokraattinen ulkoministeri, sillä tällöin työväestö saattoi olla vakuuttunut, ettei sotaa käytäisi hetkeäkään kauemmin kuin oli välttämätöntä. Tosin Tannerin vahva puoli ei ollut ulkopoli­tiikka, kuten ennen olen huomauttanut. Ominaisuuksiensa ja ajattelu­tapansa vuoksi hänellä ei ollut parhaita edellytyksiä ulkopoliittisten kysymysten harkitsemiseen ja hänen oli vaikea ajoissa omaksua niissä luja sekä riittävän rohkea ja riittävän pitkälle menevä kanta. Hän tar­vitsi selviä tosiasioita voidakseen tehdä ratkaisun. Mutta ulkopolitii­kassa ei usein selviä tosiasioita ole. Onko päätös oikea vai väärä, käy ilmi tavallisesti vasta tulevaisuudessa. Neuvotteluissa syksyllä 1939 varmoja tosiasioita ei ollut; siitä epäröinti neuvotteluissa ja marraskuun loppu­viikoilla, jolloin tarmokas esiintyminen hallituksessa olisi ollut tarpeen. Sodan alkaminen marraskuun 30 pnä oli selvä tosiasia. Sen jälkeen Tanner teki ponnistuksia neuvottelujen uudelleen alkuun saamiseksi. Mutta kun tammikuun lopussa aukeni mahdollisuus neuvotteluihin, ei tilaisuutta rohkeasti ja tarkoituksenmukaisesti käytetty tekemällä riit­tävän pitkälle meneviä myönnytyksiä, vaan ryhdyttiin tinkimään, mikä oli virhe. Silloin oli tosiasia mutta harhaan vievä: sotaonni oli ollut meille suotuisa. Lieventävänä asianhaarana on kuitenkin otettava huomioon, että rintama oli helmikuun alkupuolelle asti kestänyt ja sotilastahon lausuntojen nojalla arveltiin sen edelleen pitävän ja aikaa olevan neu­votteluihin. Helmikuun alkupuolella liikkui ulkomaiden lehdissä huhuja Saksan mahdollisesta välityksestä Suomen-Neuvostoliiton sodan lopettamiseksi. Tämän johdosta Tanner helmikuun 11 pnä, kumoten näi­den huhujen todenperäisyyden, ilmoitti, että kun Suomen armeija oli omin voimin menestyksellisesti käynyt taistelua ylivoimaa vastaan ja kun nyt oli tulossa apua, me edelleenkin kykenemme hyökkäykset tor­jumaan ja että Suomelle ei sen vuoksi voitu sanella rauhanehtoja. — Sitten kun rauhan yritys helmikuun alussa ei vienyt tulokseen, sota­tapaukset alkoivat helmikuun puolivälistä alkaen mennä meille onnet­tomasti ja kaikki kuvitelmat olivat haihtuneet, Tanner ajoi helmikuun loppupuolella tarmokkaasti rauhan tekemistä venäläisten ilmoittamilla kovilla ehdoilla — nyt oli selvät tosiasiat olemassa. — Sosiaalidemokraat­tisen puolueen johtajana ja sisäpoliitikkona Tanner myös mielestäni liiankin paljon otti huomioon puolueensa ja yleisen mielipiteen virtauk­set. Ulkopolitiikka on aivan liian vaikea ja monimutkainen asia »kadun miehen» ratkaistavaksi. Johtajien on rohkeasti otettava vastuu ja ohjat­tava yleistä mielipidettä.

Heti sodan alussa syntyi ajatus uuden hallituksen muodostamisesta. Suomen Pankin pääjohtaja Ryti katsottiin sopivimmaksi uudeksi pääministeriksi. Eri tahoilla mainittiin minutkin ehdokkaana hallituksen jäseneksi. Mikäli palveluksiani haluttaisiin, katsoin olevani velvollinen menemään hallitukseen, mutta ainoastaan salkuttomaksi ministeriksi.

Päiväkirjastani 20. 11.: »Puhuin Rydin kanssa puhelimitse. Sanoin pelkääväni, että sota kulkee omien lakiensa mukaan, kun se on alka­nut. Lausuin myös, että luultavasti sopimuksemme Venäjän kanssa tu­lee olemaan huonompi kuin Moskovassa olisi saatu.»

Pääministeri Cajander esitti eduskunnan täysistunnossa 30 pnä tiedonannon Suomen suhteista Neuvostoliittoon, jotta eduskunnalla olisi tilaisuus asiasta virallisesti lausua mielipiteensä. Siihen liittyen ulkoministeri Erkko antoi yksityiskohtaisen selonteon käytyjen neuvottelujen kulusta ja puolustusministeri Niukkanen selvityksen marraskuun 30 päivän tapahtumista. Sitten kun eri ryhmien puolesta oli esitetty lyhyet lausunnot, eduskunta hyväksyi hallituksen toimenpiteet ja kan­nan. Heti sen jälkeen Cajanderin hallitus jätti eronhakemuksen.

Uuden hallituksen nimittäminen tapahtui joulukuun l pnä. Presiden­tin ja hallituksen kokous pidettiin Suomen Pankissa, jossa hallitus sodan aikana kokoontui. Heti kokouksen jälkeen alkoi ilmahälytys, minkä johdosta siirryimme pommisuojaan pankin holviin, jossa useasti saimme pitää kokouksia.

Pääministeriksi nimitettiin Ryti sekä hallituksen jäseniksi Tanner (ulkoministeri), Söderhjelm (oikeusministeri), v. Born (sisäministeri), Niukkanen (puolustusministeri), Pekkala (valtiovarainministeri), Han­nula (opetusministeri), Heikkinen (maatalousministeri), Koivisto (toinen maatalousministeri), Salovaara (kulkulaitosministeri), Kotilainen (kauppa- ja teollisuusministeri), Fagerholm (sosiaaliministeri), v. Fieandt (kansanhuoltoministeri) ja Paasikivi (salkuton). Uusia olivat pääminis­teri Ryti ja ministerit Pekkala, Kotilainen ja Paasikivi. Muut olivat eronneen hallituksen jäseniä.

Nimityksen tapahduttua pitämässään ensimmäisessä kokouksessa pääministeri Ryti esitti hallituksen tehtävät: Ensi sijalla oli valtakunnan ja sen riippumattomuuden turvaaminen. Olisi pyrittävä palauttamaan rauhantila, mikäli se oli mahdollista säilyttämällä valtakunnan itsenäisyys. Olisi koetettava päästä jatkamaan neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa. Mutta jos ei sopimusta saataisi aikaan, oli sotaa käytävä niin voimakkaasti kuin suinkin. Olisi käännyttävä ulkomaiden puoleen sekä aineellisen että sotilaallisen avun saamiseksi.

Ulkoasiainvaliokuntaan valittiin pääministerin ja ulkoministerin li­säksi Niukkanen, Hannula, Söderhjelm ja minut.

Kokouksen aikana tuli tieto, joka antoi aihetta pelkoon, että neuvosto­venäläiset voisivat uhata Ahvenanmaata. Sen johdosta päätettiin kääntyä Ruotsin puoleen ja ehdottaa, että tämä yhdessä Suomen kanssa miehittäisi Ahvenanmaan.

Niin kuin luonnollista oli, hallitus rajoitti toimintansa asioihin, jotka joko välittömästi tai välillisesti koskivat sodankäyntiä ja rauhaan pyrkimistä sekä kansanhuoltoa. Muu kuin aivan välttämätön jäi syrjään.

Pääministeri Rydin aika ja tehtävät keskittyivät, paitsi tietenkin hallituksen toiminnan yleiseen seuraamiseen, erityisesti sotatarvikkeiden hankkimista sekä ulkopolitiikkaa ja rauhanpyrkimyksiä koskeviin kysymyksiin. Minun toimintani kohdistui ulkopolitiikkaan ja rauhan aikaan­saamiseen. Kävin miltei joka päivä neuvottelemassa ulkoministeri Tan­nerin luona ja pysyin siten asiain tasalla. Meillä oli myös usein Rydin ja Tannerin kanssa kolmen miehen neuvotteluja. Olin paljon kosketuksissa kenraali Waldenin kanssa, joka oli ylipäällikön ja päämajan edustaja hallituksen luona, ja kuulin häneltä sotatapausten kehittymisestä

Kantani oli selvä ja yksinkertainen. Kun olimme joutuneet sotaan, oli siinä tietenkin ponnistettava voimamme äärimmilleen. Mutta ellemme saisi ulkomailta tehokasta ja riittävää apua, ei vain aseita ja muita sotatarvikkeita vaan myös riittävää miesvoimaa, emme kestäisi. Jos jäisimme yksin, tulisimme ennemmin tai myöhemmin — arveluni mukaan verraten lyhyen ajan kuluttua — häviämään sodan.

Oli koetettava saada apua. Mutta en uskonut että saisimme sitä riittävästi.

Ensi sijassa tuli kysymykseen Ruotsi. Olin Tukholmassa lähettiläänä ollessani tullut siihen käsitykseen, ettei Ruotsi, — ainakaan silloin vallitsevan mielipiteen mukaan — tulisi valtiona aseellisesti meitä auttamaan eikä mahdolliseen sotaan sekaantumaan. Sitä vastoin se tulisi antamaan meille taloudellista avustusta. Sillä kannalla Ruotsi oli edelleen talvisotamme aikana. Ajateltiinpa niinkin, että vaikka Ruotsi meitä sotavoimillaan auttaisi, se ei riittäisi Neuvostoliiton kaltaista suurvaltaa vastaan. Omasta puolestani olin taipuvainen ajattelemaan, että jos Kreml olisi v. 1939 uskonut Ruotsin tulevan taistelemaan rinnallamme, se tuskin olisi sotaa aloittanut; ja jos olisi aloittanut, niin Neuvosto­liiton hyökkäyksen torjuminen Suomen ja Ruotsin yhteisillä voimilla ei olisi ollut mahdotonta. Tosin Neuvostoliitto on sodassa Saksaa vas­taan osoittanut verrattomasti suurempaa sekä sotilaallista että sisäistä voimaa kuin monet olivat edellyttäneet; se on kuitenkin ollut selvä puolustussota, mutta Suomen sota oli hyökkäyssota. Jos Neuvostolii­tolla Suomen rintamalla olisi ollut vastassaan sanokaamme kaksi kertaa suurempi ja lisäksi paremmin varustettu sotavoima kuin mitä meillä yksin oli asetettavaksi, menestyksen toiveet olisivat olleet toiset. Mutta, kuten sanottu: Ruotsi ei tähän ollut valmis eikä halukas. Sotaan läh­teminen kansan ja valtion koko voimalla ja armeijoilla maan rajojen ulkopuolelle ei ole yksinkertainen eikä helppo asia. Asema ei Ruotsin kannalta ollut mutkaton; poliittinen tilanne teki sille aseellisen sekaan­tumisen vaikeaksi. — Ruotsin taholta oli pohjoismaisten valtionpäämiesten ja ulkoministerien kokouksen aikana edellisessä lokakuussa sel­västi annettu tietää, ettei se tulisi valtiona asevoimillaan meitä autta­maan.

Toinen mahdollisuus oli avun saanti länsivalloista, Englannista tai Ranskasta, missä myötätunto meitä kohtaan oli suuri. Toiveet olivat tältä taholta, kylmästi ajatellen, alusta alkaen pienet. Jo maantieteelli­sistä syistä oli riittävän suuren sotavoiman lähettäminen Suomeen epätodennäköistä. Englanti ja Ranska olivat kaukana, Ruotsin ja Norjan takana. Avun piti olla riittävä ja tehokas. Suurten armeijain tuominen Suomeen olisi ollut vaikeata, jopa mahdotonta, siinäkin tapauksessa, etteivät Ruotsi ja Norja olisi aiheuttaneet niiden läpikululle vaikeuksia. Niiden kuljetus Ruotsin ja Norjan läpi olisi jo teknillisesti ollut miltei ylivoimaista. Ruotsi ja Norja olisivat suurten armeijain läpikulkumaina joutuneet sotatoimien piiriin. Englanti ja Ranska olivat suuressa sodassa Saksaa vastaan. Tietenkään ei ollut epäilyksen alaista, että länsivallat ensi sijassa pitivät silmällä Saksaa. Niiden uuden rintaman muodostaminen olisi voinut aiheuttaa Saksan sekaantumisen asiaan, ja mekin olisimme voineet joutua sotaan Saksaa vastaan. Sitä vastoin oli mah­dollista saada länsivalloista jokin määrä sotatarvikkeita, lentokoneita ym., mutta se apu, niin hyvä kuin se olikin, ei ollut riittävä.

Ainoa suurvalta, joka jo maantieteellisen asemansa vuoksi olisi voinut sotilaallisesti auttaa meitä Neuvostoliittoa vastaan, oli Saksa. Mutta vv. 1939—40 ei sen taholta ollut mitään apua odotettavissa. Korkealta, Suomelle ystävällismieliseltä saksalaiselta taholta oli meitä syksyllä 1939 kahdesti, ensi kerran jo lokakuussa, vakavasti kehotettu tekemään sopi­mus Neuvostoliiton kanssa. Päiväkirjastani 4. 12.: (Saksalainen neuvon­antaja) »oli kehottanut kaikin mokomin välttämään sotaa Venäjän kanssa. Sota syttyy, jos emme saa aikaan sopimusta venäläisten kanssa, ja sodan häviämme. Emme saa mistään apua. Sopimus ei olisi kunniaton, kun saisimme korvausta.» — »Neuvonantaja on aivan oikein ku­vannut ja ennustanut aseman ja sen kehityksen. On käynyt juuri niin kuin hän sanoi.» — Tästä neuvosta sain tiedon vasta sen jälkeen kun sota oli jo alkanut.

Meidän oli siis koetettava pyrkiä mahdollisimman pian rauhaan ja yritettävä päästä neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa sekä oltava valmiit tekemään entistä suurempia myönnytyksiä.

Nämä näkökohdat määräsivät kantani sodan aikana.

Kysymys tilanteen vaatimista toimenpiteistä ja neuvottelujen saami­sesta uudelleen käyntiin, joka oli esillä jo hallituksen ensi kokouksessa, oli tarkemman keskustelun alaisena ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa joulukuun 2 pnä, jossa myös presidentti Kallio ja sotamarsalkka Mannerheim olivat läsnä. Tanner ilmoitti, että Ruotsilta oli saapunut kielteinen vastaus ehdotukseemme Ahvenanmaan yhteisestä miehittämisestä, mikä ilmoitus teki masentavan vaikutuksen. Sen katsottiin myös lopullisesti merkitsevän, ettei sotilaallista avustusta Ruotsin valtion taholta ollut odotettavissa. Näinä päivinä kerrottiin Ruotsissa esiintyneen erilaisia henkensä puolesta taistelevan Suomen kannalta arveluttavia ajatuksia, jotka muka johtuivat siitä, että Ruotsi oli puolueeton mutta Suomi oli sodassa. Niinpä kyllä. Tosin Suomella ei ollut muuta pyrkimystä kuin saada olla rauhassa ja puolueettomana, eikä se ollut sormeaan ketään vastaan nostanut. Onnettomuudeksi Suomi oli puolueettomuutensa me­nettänyt sen johdosta, että Neuvosto-Venäjä oli sen kimppuun hyö­kännyt. — Mutta me pohjoismaalaiset olemme kovia juridikoimisessa. — Lisättävä kuitenkin on, että Ruotsissakin, varsinkin sodan alussa, Suomen asiaa arvatenkin pidettiin toivottomana, ellei rauhaa pian saa­taisi aikaan, ja näin ollen on selitettävissä, että varovaiset johtomiehet tahtoivat saada Ruotsin pysymään erillään Suomen todennäköisestä perikadosta.

Keskustelussa ulkoasiainvaliokunnan jäsenet olivat yhtä mieltä siitä, että olisi käännyttävä Neuvostoliiton puoleen neuvottelujen uudelleen aikaansaamiseksi, ja samalla oli ilmoitettava, että Suomi oli valmis tekemään uusia ehdotuksia. Sotamarsalkka Mannerheim näytti kartalta, miten pitkälle vihollisen joukot olivat kuluneina sotapäivinä edenneet. Kysymyksestä, olisiko käännyttävä Neuvostoliiton puoleen heti vai odotettava sotatapahtumien kulkua, sotamarsalkka Mannerheim lausui mielipiteenään, että meillä voi olla rintamalla menestystä, mutta silloin käyttäisimme melkein kaikki tykistön ammukset ja niiden saaminen ulkomailta oli vaikeata ja aikaa vaativaa. »Olemme joutuneet niin vaaralliseen asemaan, että en näe, mistä saadaan ammuksia», hän sanoi. Sotamarsalkkakin katsoi, että olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin neuvottelujen aikaansaamiseksi. Presidentti Kallio oli samaa mieltä. Samana päivänä ulkoministeri Tanner toimitti asian Ruotsin Helsingin-lähetti­lään kautta.

Asian käsittelyä jatkettiin ulkoasiainvaliokunnassa seuraavana päi­vänä, jolloin presidentti Kallio ja sotamarsalkka Mannerheim ynnä ken­raalit Walden, Talvela ja Grandell olivat läsnä. Asiantuntija-kenraalit esittivät numerotietoja siitä, millainen tilanne oli sotatarvikkeiden ja erityisesti ammusten ja niiden valmistuksen osalta. Tiedot eivät olleet lohdullisia.

Samana päivänä, joulukuun 3:ntena, Moskovan radio tiedotti Neuvostoliiton ja »Suomen kansanvaltaisen hallituksen» keskenään tekemästä sopimuksesta.

Bolševikkien johtomiehet mahdollisesti luulivat sisäisen tyytymättömyyden ja sosiaalisten ristiriitojen Suomessa olevan niin suuret, ettei niiden rinnalla millään yhteisillä pyrkimyksillä olisi sijaa ja ettei var­sinkaan yhteisen isänmaan ja valtiollisen itsenäisyyden asialla olisi suur­ten kansankerrosten kannatusta. Tällainen katsantokanta oli vanhoille vallankumouksellisille ja doktrinääreille marxilaisille läheinen. Neuvosto­-Venäjällä oleskelevat suomalaiset kommunistit tietenkin olivat tätä luuloa ylläpitäneet. Vanha totuus on, että kauan ulkomailla oleskelleet emigrantit osaavat huonosti arvostella entisen isänmaansa oloja. Kuu­sinen, vuoden 1918 kapinahallituksen jäsen ja Neuvostoliittoon paennut ja siellä kaikkien muutosten läpi säilynyt poliitikko, nähtävästi arvos­teli asemaa Suomessa äsken mainitulla tavalla. Yhdessä Kremlin kanssa hän muodosti heti sodan alettua neuvostojoukkojen valtaamalla Kan­naksen alueella »hallituksen», jolle antoi suurenmoisen nimen »Suomen kansanvaltainen hallitus».

Joulukuun 2 pnä Molotov ja Kuusinen allekirjoittivat sopimuksen, joka kaikessa juhlallisuudessaan tekee merkillisen vaikutuksen. »Kun Suomen kansan sankarillisella taistelulla ja Neuvostoliiton puna-armei­jan ponnistuksella tulee likvidoiduksi se varsinainen sodan pesäke, minkä entinen rahavaltainen hallitus oli luonut Neuvostoliiton rajalla imperialististen valtioiden hyväksi, ja kun Suomen kansa on muodostanut oman kansanvaltaisen hallituksen, joka kokonaan nojaa kansan kannatukseen, on tullut aika ——— yhteisin voimin turvata valtioittemme turvalli­suus ja koskemattomuus ——— ja toteuttaa Suomen kansan vuosi­sataiset toiveet Karjalan kansan jälleen yhdistämisestä sille sukua olevan Suomen kansan kanssa» jne. Sopimuksessa oli 7 artiklaa. Ensimmäisen artiklan mukaan liitettiin »Suomen kansanvaltaisen valtioalueen yhtey­teen» Neuvosto-Karjalan alue, 70 000 km², samalla kun entisestä Suo­men alueesta Karjalan kannaksella luovutettiin 3 970 km²:n suuruinen alue. Mainittakoon, että tämä Karjalan kannakselta luovutettu alue vastasi sitä aluetta, minkä Stalin neuvotteluissa sanoi olevan Neuvosto­liiton sotilaiden vähimpänä vaatimuksena — rajana Suvannon—Vuok­sen—Äyräpäänjärven—Muolaanjärven—Johanneksen linja. Edelleen vuokrattiin Neuvostoliitolle 30 vuodeksi Hanko ja sen lähellä olevat saaret, sama alue, minkä Kreml sitten otti Moskovan rauhassa, sekä sitouduttiin Neuvostoliitolle myymään Suomenlahden saaret ynnä Kalastajasaarennon Suomelle kuuluvat osat. Kolmas artikla sisälsi keskinäisen avunantosopimuksen Baltian valtioiden tapaan. Neljännen artiklan mukaan sitouduttiin olemaan solmimatta liittoja ja osallistumatta ryhmityksiin, jotka oli suunnattu toista sopimuspuolta vastaan. Viidennessä artiklassa, jossa puhuttiin myös kauppasopimuksen tekemi­sestä, määrättiin, että Neuvostoliitto sitoutui edullisin ehdoin autta­maan Kuusisen armeijaa aseistuksella ja muilla sotatarvikkeilla.

Tämä oli omituista menettelyä. Valitettavasti sellainen ei ole tuntematonta historiassa, josta muutenkin löytää miltei minkäkarvaisia toimia tahansa. Jonkinlaisen, vaikka miten heikon perustelun etsiminen näkyy kuuluvan suurvaltapolitiikan teknillisiin menetelmiin. Päiväkirjastani 3. 12.: »Tämän (Kuusisen hallituksen) varjolla Neuvosto-Venäjä aikoo valloittaa Suomen ja saada sen valtansa alaiseksi. Perfidi menettely, ja kuvaava Kuusiselle ja muille maanpettureille.» Seuraavana päivänä tuli tieto, että Molotov oli kieltäytynyt ryhtymästä neuvotteluihin meidän kanssamme, koska Neuvostoliitto ei tunnustanut Helsingin hallitusta vaan ainoastaan Kuusisen »kansanhallituksen».