Heti sodan alussa uusi hallitus päätti Neuvostoliiton hyökkäyksen johdosta kääntyä Kansainliiton puoleen ja pyytää sen väliintuloa. Tietenkään ei hallituksella ollut liioiteltuja toiveita tämän toimenpiteen tuloksesta. Edellä kuluneet vuodet olivat osoittaneet, että Kansainliitolla oli vähäiset mahdollisuudet jäsentensä auttamiseen. Meille siitä kuitenkin voi olla jotakin apua. Tarvittiin sotatarvikkeita ja muuta aineellista avustusta ulkomailta ja Kansainliiton nimenomainen päätös, joka kehottaisi auttamaan meitä taistelussamme, olisi hyödyksi sekä puolueettomia että sotaakäyviäkin maita ajatellen. Ylipäänsä meidän maassamme annettiin suuri — silloisissa oloissa liian suuri — merkitys maailman yleiselle mielipiteelle ja myötätunnolle. Tämä myötätunto pohjautui samoihin moraalisiin ja oikeudenmukaisuuden periaatteisiin, jotka olivat kansainliittojärjestelmän perustuksena, joskaan näitä periaatteita ei ollut johdonmukaisesti kaikkiin suuntiin noudatettu. Oli siis luonnollista, että joutuessamme hyökkäyksen alaiseksi koettaisimme saada Kansainliiton koneistoa toimimaan hyväksemme niin paljon kuin sille oli mahdollista. Mitään vaaraa ei siitä voinut olla.
Kansainliitossa oleva Suomen pysyväinen edustaja, ministeri Holsti, jätti joulukuun 3 pnä Kansainliiton yleissihteerille pyynnön liiton neuvoston ja yleiskokouksen koollekutsumisesta, jotta ne ryhtyisivät kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin hyökkäyksen torjumiseksi.
Kansainliiton neuvosto kokoontui joulukuun 9 pnä. Liiton yleissihteeri kehotti Neuvostoliiton hallitusta, kansainliittosopimuksen XV artiklan mukaisesti, antamaan selityksensä. Neuvostoliitto vastasi katsovansa, ettei Kansainliiton neuvoston eikä yleiskokouksen kutsumiseen ollut perustetta, koska »Neuvostoliitto ei ollut sodassa Suomen kanssa eikä uhannut Suomen kansaa sodalla. ——— Neuvostoliitto on rauhallisissa suhteissa Suomen kansanvaltaisen tasavallan kanssa, jonka hallitus on solminut Neuvostoliiton kanssa avunanto- ja ystävyyssopimuksen. ——— Suomen kansanvaltaisen tasavallan hallitus on kääntynyt Neuvostoliiton hallituksen puoleen pyytäen sitä avustamaan tätä tasavaltaa sotavoimilla tuhotakseen yhteistoiminnassa mahdollisimman pian Suomen entisten johtomiesten sinne perustaman mitä vaarallisimman sodan ahjon. Näissä oloissa Herra Rudolf Holstin Kansainliitolle esittämä vetoomus ei ole pätevä aihe neuvoston ja yleiskokouksen koollekutsumiseen, varsinkin kun niitä henkilöitä, joiden nimessä Rudolf Holsti on kääntynyt Kansainliiton puoleen, ei voida pitää Suomen kansan valtuutettuina.» Jos kuitenkin neuvosto ja yleiskokous kokoontuisivat, neuvostohallitus kieltäytyi ottamasta osaa näihin kokouksiin.
Ei tiedä, mitä ajatella näistä verukkeista, joita suuren valtakunnan hallitus katsoi sopivaksi koko maailman edessä esittää. Mutta: »Historiassa toistuu yhä uudelleen se omituisuus, että toimittaessa valtion edun mukaan voidaan ehdottomasti antautua sen johdettavaksi, mutta sanoissa närkästyneinä hylätään sen periaatteet», sanoo eräs historioitsija.
Asia kulki Kansainliitossa sääntöjen mukaisesti ja nopeasti. Liiton yleiskokous kokoontui joulukuun 11 pnä, jolloin Holsti, huomauttaen kokouksen jäsenille toimitettujen asiakirjojen antaneen täydellisen selvityksen, käsitteli asiaa puheessaan moraaliselta kannalta. Holsti siteerasi useita kohtia Litvinovin Kansainliiton kokouksissa esittämistä lausunnoista, joissa tämä oli kovin sanoin tuominnut hyökkäyksen ja puhunut innokkaasti rauhan säilyttämisen ja turvallisuuden kollektiivisen järjestämisen puolesta. Yleiskokous asetti asiaa valmistamaan 13-jäsenisen erikoiskomitean, joka Kansainliiton perussopimuksen mukaisesti lähetti Suomen ja Neuvostoliiton hallituksille kehotuksen lopettaa vihollisuudet ja aloittaa neuvottelut yleiskokouksen välityksellä rauhan palauttamiseksi. Suomi hyväksyi esityksen, mutta neuvostohallitus, viitaten aikaisempaan vastaukseensa, kieltäytyi. Kansainliiton yleiskokouksessa joulukuun 13 pnä Argentiinan edustaja ehdotti Neuvosto liiton erottamista Kansainliitosta. Eräät muut Etelä-Amerikan valtiot, joko yleiskokouksessa olevien edustajainsa välityksellä tai sähkeitse, kannattivat Argentiinan ehdotusta taikka esittivät lausuntoja Suomen puolesta. Sitten kun erikoiskomitea oli antanut raporttinsa, asiaa käsiteltiin joulukuun 14 pnä yleiskokouksessa, joka hyväksyi komitean ehdotukset.
Keskusteluissa sekä liiton yleiskokouksessa että neuvostossa lausuttiin monta kaunista ja ylevää sanaa. Voimakkaasti korostettiin »oikeudenmukaisuuden ja rauhan suuria periaatteita», »maailman omantunnon tuomiota», »kaikkien kansojen oikeutta vapauteen ja itsenäisyyteen ja oikeudelliseen tasa-arvoon sekä alueelliseen koskemattomuuteen», »kansainvälisen moraalin ylläpitämistä ja moraalin voimien liikkeelle saamista». Neuvostoliitto oli hyökkäyksellään rikkonut »moraalin alkeellisimpia vaatimuksia». »Ei vain Suomi ole kääntynyt meidän puoleemme, vaan itse oikeus on sen tehnyt», sanoi Intian edustaja. Argentiinan edustaja kuvasi maailman silloista tilaa seuraavasti: »Poliittisten ja kansainvälisten laitosten rappeutuminen, annetun sanan rikkominen, väkivallalla tai petoksella toimeenpannut valtaukset, sotilaalliset miehitykset ja maahanhyökkäykset, uskonnolliset ja rodulliset vainot, ihmisjoukkojen väkivaltaiset karkotukset, avonaisten kaupunkien ja kauppa-alusten hävitykset, yhteiskunnan perustuksia kalvava maailmankriisi, sivistyksen aleneminen — kaikki tämä antaa leimansa nykyaikojen tapauksille.»
Litvinov, joka kerran toisensa perästä oli esiintynyt Genevessä rauhan turvaamisen, sopimusten pyhänä pitämisen, hyökkäyksen vastustamisen, kollektiivisen turvallisuuden ynnä muiden kauniiden aatteiden leimuavana ja ankarana puoltajana — myös Molotov oli puhunut kovasti sopimusten kunniassa pitämisestä — arvatenkin hymyili Moskovassa, kun sai tietää sanojansa Kansainliiton puhujalavalta siteerattavan.
Keskustelusta panee kuitenkin merkille, että joskin kaikki lausuivat kauniita myötätunnon ja ihailun sanoja Suomelle, meidän innokkaimmat kannattajamme pienten valtioiden joukossa olivat kaukaiset EteläAmerikan valtiot. Euroopan pienistä valtioista oikeastaan vain Portugali selvästi ja ehdottomasti kannatti meitä. Sveitsi pidättyi »täydellisen puolueettomuutensa vuoksi» äänestämästä. Hollanti ja Belgia tekivät sen varauksen, ettei Kansainliiton sihteerin avustustoimintaa saanut millään tavalla pitää liiton yhteisenä toimenpiteenä. Viro, Latvia ja Liettua pidättyivät äänestämästä — hyvin ymmärrettävistä syistä. Ja samoin tekivät Bulgaria, Jugoslavia ja Kreikka. Oudomman vaikutuksen meihin tekee, että myös Ruotsi, Tanska ja Norja niin ikään vetäytyivät syrjään ja »viitaten hallitustensa pakotteita koskevaan hyvin tunnettuun yleiseen asenteeseen pidättyivät ottamasta kantaa päätökseen, mikäli se tarkoitti toimenpidettä, joka sisältyi pakotejärjestelmän puitteisiin».
Pakotteisiin, ei vain sotilaallisiin vaan myös taloudellisiin, nähden pohjoismaat, Suomi niihin luettuna, olivat varanneet itselleen oikeuden kussakin tapauksessa määrätä kantansa. Nyt oli kuitenkin esillä ensi sijassa kysymys Suomen auttamisesta, vieläpä vain taloudellisesta ja ihmisystävällisestä, ja siinä suhteessa on vaikeata nähdä pohjoismaisilla naapureillamme olleen syytä pysytellä asian ulkopuolella. Jos kysymyksen Neuvostoliiton Kansainliitosta erottamisesta olisi katsottu kuuluvan pakotteisiin, mikä mielipide tuskin on hyväksyttävä, olisi sen kysymyksen voinut asettaa eri asemaan, niin kuin teki Kreikan edustaja. Lukiessani yliopistokansleri Undenin lausuntoa, jonka hän antoi kaikkien kolmen maan puolesta, tuntuivat siinä esitetyt perustelut Skandinavian maiden hallitusten kannan puolustamiseksi heikoilta. Todettava myös on, etteivät Hollanti, Belgia, Tanska, Norja, Jugoslavia ja Kreikka ole tällä varovalla politiikallaan säilyneet sodan onnettomuuksilta. Ruotsi, huolimatta menettelystään Kansainliitossa, auttoi meitä suurenmoisesti. Suurvaltojen Englannin ja Ranskan edustajat kannattivat Suomen ehdotuksia.
Kun äänestyksestä pidättäytyneitä ei otettu lukuun eikä kukaan vastustanut, olivat päätökset yksimieliset. Yleiskokous tuomitsi Neuvostoliiton toiminnan Suomea vastaan ja esitti kaikille liiton jäsenille kiireellisen ja painavan vetoomuksen, että ne mahdollisuuksiensa mukaan antaisivat Suomelle aineellista ja ihmisystävällistä apua ja pidättäytyisivät kaikesta toiminnasta, mikä olisi omansa heikontamaan Suomen vastustuskykyä, sekä oikeutti pääsihteerin käyttämään teknillisiä toimistojansa avustuksen järjestämiseksi. Edelleen yleiskokous totesi Neuvostoliiton loukanneen Kansainliiton peruskirjasta johtuvia velvollisuuksia ja asettuneen peruskirjan ulkopuolelle sekä jätti neuvoston käsiteltäväksi kysymyksen Neuvostoliiton erottamisesta. Samana päivänä neuvosto totesi Neuvostoliiton toimintansa johdosta asettuneen Kansainliiton ulkopuolelle ja ettei se enää ole Kansainliiton jäsen.
Kansainliiton yleiskokouksessa Suomi valittiin neuvoston jäseneksi. Kiittäessään Kansainliittoa sen päätöksestä Holsti katsoi, että siten oli annettu »uusi todistus siitä, että liiton perusajatus oli edelleen elävä ja vahva».
Meille Kansainliiton päätöksestä oli hyötyä sikäli, että siihen voitiin vedota sekä Suomen että auttajavaltioiden puolelta. Avustaessaan meitä Kansainliiton jäsenvaltiot täyttivät liiton peruskirjan heille asettaman velvollisuuden.
Tämä asia oli Kansainliiton viimeinen voimanponnistus. Sen jälkeen sen toiminta varsinaisessa merkityksessä lakkasi.
Lukiessani jälleen asian käsittelyssä annettuja lausuntoja on toisaalta mieli lämminnyt niistä ylevistä ajatuksista, mitkä siellä esitettiin. Toisaalta valtaa alakuloisuus ja masennus mielen ajatellessa, miten voimaton ja merkityksetön oli ei vain Kansainliitto vaan ylipäänsä kansainvälinen moraali maailmassa. Pahat voimat näkyvät pääsevän hyvistä voitolle.
Neuvostoliiton taholta on myöhemmin huomautettu, että Kansainliitto ei ollut aikaisemmin noudattanut samanlaista periaatetta kuin Suomen tapauksessa, kun se ei ollut jäsenyydestään erottanut Puolaa tehdyn hyökkäyksen johdosta. Tätä Neuvostoliiton huomautusta ei voi väittää aiheettomaksi.
Niin haihtui jälleen yksi suuri kuvitelma. 1920-luvulla Kansainliitosta toivottiin ja odotettiin monella taholla paljon.
Tunnettuja ovat kyynikkojen halveksivat lausunnot Kansainliitosta. »Wilsonin evankeliumi», »pilventakainen haaveilu», sanoi Kansainliiton pyrkimyksistä vanha ranskalainen diplomaatti, suurlähettiläs kreivi de Saint-Aulaire. — Toiset diplomaatit olivat varovampia. — »Kansainliitto perustuu kansainvälisen epäitsekkyyden edellytykseen. ——— Itsesäilytyksen vaisto, joka on kaiken politiikan juuri, pelottaa valtiota ryhtymästä sotaan toisen kansan asian vuoksi», sanoo englantilainen Harold Nicolson. Hän lisää kuitenkin, että joskin sellainen kritiikki on itsestään selvä, se ei ole lopullinen; kansainliiton aate nousee varmasti uudelleen, ellei väkivalta voita Euroopassa. — Ja kolmas vanha ja kokenut diplomaatti ranskalainen Jules Cambon antaa tunnetussa kirjassaan Le Diplomate Kansainliitolle huomattavan merkityksen yleisen mielipiteen edustajana, joskin juuri siihen sisältyi liiton heikkous »inhimillisen pahuuden voittamisessa». Cambon arvelee, että jos Kansainliitto olisi ollut olemassa Cavourin ja Bismarckin aikana, nämä valtiomiehet eivät olisi voineet olla kiinnittämättä huomiota Kansainliiton yksimieliseen asenteeseen.
Suomen tapaus syksyllä 1939 osoitti jälleen, että Kansainliiton merkitystä liioiteltiin. Olipa Kansainliitto ollut sikäli suorastaan vahingoksi, että se tuuditti jäsenvaltiot jonkinlaiseen turvallisuuden tunteeseen saattaen osaltaan ne laiminlyömään maanpuolustuksen ja johtaen ylipäänsä arvostelemaan väärin kansainvälisiä oloja.
Suomessa olimme Kansainliiton hartaita kannattajia. Pienelle valtiolle se kanta olikin luonnollinen. Kansainliittoa rauhan ja jäsentensä koskemattomuuden turvaajana pidettiin pienten valtioiden tukena. Liitto oli ainoa paikka, jossa pienetkin kansat, suurten rinnalla, voivat esiintyä yleisissä asioissa. Se näytti olevan keino, jonka avulla pienet valtiot voisivat, ainakin jossakin määrin, nousta siitä huomaamattomuudesta ja merkityksettömyydestä, jossa ne olivat eläneet omaa suljettua elämäänsä, mikäli eivät ehkä olleet joutuneet suurvaltojen ulkopolitiikan kohteiksi.
Suomessa oli maailman yleiselle mielipiteelle jouduttu antamaan erikoisen suuri merkitys. Venäjän vallan aikana, sortovuosina, oli tunnettujen ulkomaisten tiedemiesten ja muiden kulttuurin edustajien adresseissa, sanomalehdissä ym. esiintynyt maailman mielipide ja myötätunto ollut lohdutuksemme. Nämä mielenilmaukset eivät tosin olleet estäneet tapausten kulkua, mutta ne ainakin tekivät maamme ja sen asian jossakin määrin tunnetuksi. Sitä paitsi: hukkuva tarttuu oljenkorteen.
Niitä suomalaisia, jotka jo aikaisin kiinnittivät toiveita maailman yleisen mielipiteen ja siihen pohjautuvan oikeudenmukaisuuden aatteen merkitykseen pienille kansoille, oli vanha valtiomiehemme, suomalaisuusmies, senaattori G. Z. Yrjö-Koskinen, entinen historianprofessori. Yrjö-Koskinen, joka oli suuri idealisti, mietti vuosikymmenien kuluessa pienten kansojen kohtaloa ja tulevaisuutta. Tavan takaa hän palasi näihin kysymyksiin ja huolestuneena puhui yhä karkeampana esiintyvästä suurvaltain »hurjasta, silmittömästä realismista». V. 1865 hän kirjoitti jonkinlaisesta yleisestä järjestyksestä, joka »suojelisi heikompaa väkevämmän mielivaltaa vastaan», ja luuli maailman yleisen mielipiteen nojaan voitavan perustaa uuden järjestyksen. Hän suunnitteli »koko maailman valistunutta yleisöä tarkastamaan ja tuomitsemaan kansain ja valtakuntain välillä» ja katsoi, »että se saattaisi heikoille olla luotettavana turvana väkivaltaa ja vääryyttä vastaan». Hän ei pitänyt mahdottomana jonkinlaista kansojen välille perustettavaa yhteiskuntaa, joka »käyttäisi lakia ja oikeutta siinä, missä pelkkä väkivalta vielä vallitsee». Vaikkei sellaista oikeustilaa hänen mielestään vielä pitkään aikaan saavutettaisi, niin »jos kellään on syytä hartaasti rukoilla sen kaltaista ihmiskunnan tulevaisuutta, on tosiaan semmoinen syy pienellä kansalla». V. 1879 julkaisemassaan teoksessa »Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa» hän jotenkin toiveikkaasti puhui pienten kansojen tulevaisuudesta ja katsoi, että oikeustila pyrki paranemaan heikkojen turvaksi ja kansainvälisen tasa-arvon hyväksi. Uudessa painoksessa v. 1900 hän sanoi luulevansa viimeaikaisten tapausten vahvistaneen pienten kansojen tulevaisuuden toiveita. Niinpä Haagin kongressin yritykset v. 1899 ja se tapa, jolla korkeimman kulttuurin edustajat olivat esiintyneet Suomen hyväksi, viittasi Yrjö-Koskisen mielestä siihen, että »20:nnen vuosisadan kynnyksellä oli syntymässä uusi oikeustila, jos kohta sekään ei lie taistelutta voitolle pääsevä».
Yrjö-Koskinen palasi 1880- ja 1890-luvulla usean kerran näihin lempiajatuksiinsa. Ihmiskunta näytti hukanneen kaikki korkeammat ideaalit, mistä oli seurauksena hurja, säälimätön realismi, joka julkeasti julisti väkevämmän oikeutta — realismi, jonka ruhtinas Bismarck oli perustanut Euroopan politiikkaan — hän kirjoitti v. 1889. — »Mihin ikinä maailmassa käännymme, saarnataan tähän aikaan väkivallan politiikkaa röyhkeimmällä tavalla.» Haagin rauhankongressin ja buurisodan johdosta Yrjö-Koskinen v. 1899 uudelleen monta kertaa kirjoitti näistä kysymyksistä. Entistä epäilevämpänä hän kysyy: »Onko siis kaikki toive maailman rauhallisesta kehityksestä turhaa? ——— Ihmiskunnan varsinainen pelastus olisi siinä, jos tuo maailmanpolitiikassa vallitseva kyynillisyys eli rietas itsekkäisyys, jonka ruhtinas Bismarck ajoi kukkuralleen, vähitellen saataisiin väistymään, jotta tie aukenisi aatteellisemmille pyrinnöille kansainvälisissä oloissa.»
Buurien asian johdosta Yrjö-Koskinen v. 1899 oli entistä pessimistisempi. »Yleinen mielipide on heikomman puolella, mutta tämä ei vaikuta muuta, kuin että kenties joku sata- tai tuhatmäärä vapaaehtoisia rientää buurien avuksi. Muut valtakunnat eivät katso olevansa oikeutettuja sekaantumaan Englannin vaikutuspiiriin. Suurvalloilla on kullakin tarpeeksi arkoja kohtia tilillään. Pienempien valtioiden oma turvallisuus varoittaa menemästä syyhymättä saunaan ja ne tuntevat voimattomuutensa. ——— Itse asiassa pienten valtakuntien olemassaolo riippuu suurvaltain keskinäisestä kateudesta. ——— Pienempien valtioiden olisi aika ruveta ajattelemaan, mitenkä yksin neuvoin ja yhteisin voimin voitaisiin ylläpitää kaikkien turvallisuutta ja riippumattomuutta. Pienten valtioiden olisi liityttävä yhteen, muodostettava pienten liittokunta.»
Eräässä toisessa kirjoituksessa samalta vuodelta 1899 Yrjö-Koskinen huomautti pienille kansoille olevan luonnollista tunnon, että kaikilla heikoilla edut ovat johonkin määrin solidaariset, yhteiset.
Toinen suomalainen, joka kuolemaansa asti, tammik. 1914, toimi valtiollisen ihanteellisuuden ja pienten kansojen elämisenoikeuden asian ajajana, oli tunnettu valtiomiehemme Leo Mechelin. Hänkin uskoi, että pienten kansojen elämän turvaava pysyväinen rauhantila olisi mahdollista sivistyneen maailman mielipiteeseen nojautuvan kansainvälisen oikeusjärjestyksen avulla. Hän oli varma — kuten hän sanoi eräässä kirjeessään vähän ennen kuolemaansa — »että hyvä ja oikea on päässyt juurtumaan nykyajan elämään syvemmälle ja laajemmalle kuin se paha, josta yllä olen luetellut niin monta esimerkkiä. ——— Yhä voimakkaampia varoittavia ääniä kuuluu imperialismin ja militarismin väärinkäytöksiä vastaan. ——— Rauhan aate, joka aikaisemmin osittain on tavoitellut saavuttamattomia ihanteita, on nyt kohdistanut työnsä runsaslupauksellisiin kansainoikeuskysymyksiin.»
Yrjö-Koskinen — hän kuoli v. 1903 — ja Leo Mechelin olivat eri poliittisissa leireissä, mutta näissä asioissa he pysyivät samalla ihanteellisella pohjalla. Ja samalla pohjalla oli Suomen kansa vv. 1939—40. Jälkeenpäin ajatellen voisi sanoa: Yrjö-Koskinen ja Leo Mechelin olivat kumpikin lujauskoisia, mutta naiiveja — aivan niin kuin Suomen kansa. Tai ehkä heidän ja Suomen kansan ihanteellisuudella on oleva tulevaisuus puolellaan. »Mitä ihmiskunta historiassa harrastamistaan harrastaa, sen se myös aikaa voittaen yhä täydellisemmässä määrässä toteuttaa», kirjoitti Yrjö-Koskinen tosin jo v. 1865.
Mutta toistaiseksi ovat kansainvälinen oikeus, oikeudenmukaisuus ja moraali joutuneet täydelliseen haaksirikkoon. Onko luovuttava toiveista, että joskus saataisiin luoduksi järjestys, joka soveltuisi sekä pysyvän olotilan, status quon, ylläpitämiseen, mikä on pienten valtioiden päätarve, että muuttuvan elämän vaatimuksiin? — Kuka tietää? Ajattelijat, vieläpä eräät valtiomiehetkään, eivät tahdo heittää kirvestä järveen. Pitääpä joku historioitsijakin — mikä lienee odottamattomampaa — mahdollisena, että »voisimme voittaa hillittömän vallanhimon ja vielä rajattomamman omistushimon pahat henget, jotka tähän asti ——— ovat hallinneet ihmissukukuntaa ja voimakkaimmin ajaneet sitä eteenpäin, ja asettaa ne paremman tietomme ja kireämmän itsehillinnän alaiseksi. Ja silloin on ajateltavissa, että ihmiskunta vihdoin saavuttaa kelvollisen ja pysyvän järjestyksen yhteiselle, toimivalle elämälleen ja siten pääsee pysyväiseen tilaan.» Sitä vastoin on hengen maailmassa kehitys ja muuttuminen välttämätön. Teon maailmassa oikeutta, vakavuutta, pysyvyyttä; hengen maailmassa vaihtelua ja muuttumista — hän sanoo. (Kurt Breysig, Vom geschichtlichen Werden, III, Der Weg der Menschheit, 1928, ss. 449—450.)
Syntyykö nykyisten mullistavien tapausten jälkeen hedelmällinen ja voimakas vastavaikutus? Tehdäänkö uusi yritys rauhan ja oikeudenmukaisuuden ikivanhan ongelman ratkaisemiseksi kaikista entisistä pettymyksistä huolimatta? Tämä ongelma on myös kysymys pienten kansojen ja valtioiden olemassaolosta ja elämänmuodoista. Miten voidaan turvata pienten kansojen antama moninaisuus, mikä inhimillisen kulttuurin kannalta on arvokas — mikäli nyt kulttuurilla ja edistyksellä historiassa on ratkaiseva tai edes tärkeä merkitys?1
1 Kirjoitettu 1941—42.
