XIII. Neuvottelut venäläisten ehdoista

Asemaa ja venäläisten rauhanehtoja käsiteltiin helmikuun 23 pnä tasavallan presidentin saapuvilla ollessa ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa, jossa myös kenraali Walden oli läsnä.¹

Tanner ilmoitti, että Kannaksen rintaman länsiosassa oli peräydytty Viipurin nurkille. Avun saamisesta oli keskusteltu Ruotsissa, jonka kanta oli kielteinen; vapaaehtoistoimintaa oli ryhdytty laajentamaan mutta ei tuntunut voitavan odottaa miesvoimiin enempää kuin mate­riaaliin nähden kovin huomattavia saavutuksia. Kysymys länsivaltojen avusta oli koko ajan ollut neuvottelujen alaisena. Englannin ja Ranskan sotilasedustajilla oli parina viime päivänä ollut keskusteluja Suomen sotilasjohdon kanssa. Näytti siltä, että länsivallat olisivat olleet valmiit lähettämään 3—3 1/2 divisioonaa. Petsamon reitti oli katsottu mahdottomaksi, minkä tähden oli suunniteltu joukkojen kuljettamista Norjan ja Ruotsin kautta. Apu ei olisi erikoisen suuri. Epävarmaa myös olisi, miten se tänne pääsisi, koska Norja ja Ruotsi kieltäisivät luvan joukko­jen läpikuljetukseen. Jos länsivallat yrittäisivät väkivalloin läpikulkua, syntyisi selkkauksia, mikä viivyttäisi asiaa. Kysymys oli, voiko luottaa Suomen rintaman kestävyyteen. Tanner puhui sitten rauhan mahdolli­suuksista ja kertoi ylläpidetyn hienoa lankaa vastapuolen ajatusten tunnustelemiseksi. Nyttemmin Neuvostoliitto oli antanut tietää rauhan­ehtonsa, ja Tanner esitti edellä mainitut Kremlin minimiehdot. Hänen mielestään oli nyt virallisesti otettava selville Ruotsin kanta: Voidaanko ja milloin sekä paljonko miesvoima-apua ja materiaalilähetyksiä odot­taa? Miten Ruotsi suhtautuu länsivaltojen mahdolliseen läpimarssiin? Olisi tarkoin saatava selville länsivalloilta odotettavissa olevan avun määrä.

Minä kysyin, oliko tarkempia tietoja siitä, mitä päämajassa ajatel­tiin sodan kulusta huomioonottamatta ulkomaista apua, jota oli luvassa. Meille esitetyt rauhanehdot olivat hirmuiset. Maa tulisi paloi­telluksi.

Pääministeri mainitsi päämajasta kuulleensa, että joukot olivat san­gen väsyneitä, minkä johdosta oli epäiltävää, että ne pystyivät pitämään uutta linjaa. Siirtyminen tälle linjalle ja sen pitäminen oli vaikeata. Se oli myös aika heikko ja oli epävarmaa, oliko seuraava linja vahvempi. Kannaksen itäosassa oli olemassa hyvä välilinja.

Kenraali Waldenin mielestä rintaman kestävyydestä oli vaikea sanoa mitään varmaa, mutta joukot olivat äärimmäisen väsyneitä. Linjaakin pidettiin aika heikkona. Tarvittaisiin muutamia viikkoja, ennen kuin saataisiin seuraava linja kuntoon. Hyvä, jos sillä voitaisiin pysyä kesään saakka. Kysymys oli, tuottaisiko kesä meille enemmän etuja vai lisävaikeuksia. Kesällä sota muuttuisi liikkuvaksi sodaksi, jolloin vihollisella oli puolellaan hyökkäysvaunujen ja moottoroitujen joukkojen edut. »Ei tarvitse olla sotilas käsittääkseen, ettemme kestä, jos sota jatkuu hyvin kauan.» — Materiaalin hankinta ulkomailta sujui kovin hitaasti. Erityisesti oli vaikea saada kauaskantoista tykistöä.

Niukkanen katsoi, ettei länsivaltojen apu — 3—3 1/2 divisioonaa — olisi vähämerkityksinen. Myös rauhanselvityksessä olisimme silloin hei­dän liittolaisiansa. Ruotsin olisi vaikea estää länsivaltojen joukkojen läpikulkua, kun Kansainliitto oli kehottanut kaikkia valtioita auttamaan Suomea. Neuvostoliiton ehtojen jokainen kohta tiesi, että Suomi olisi Venäjän alusmaa. Yleinen mielipide joukoissa ja kotiseudulla enempää kuin ulkomaillakaan ei voisi sulattaa sellaisia ehtoja. Voimme vielä menestyksellisesti puolustautua. Mahdollisesti tulisi pakko neuvotella venäläisten aikaisempien minimivaatimusten pohjalla.

Tanner pelkäsi, ettei mitään voitettaisi lykkäämällä asiaa. Nyt oli lamaannus suuri. Ei uskottu enää voittoon. Jos armeija voisi vakuuttaa, että rintama kestää, hän oli valmis lykkäykseen, muuten ei.

Minä olin samaa mieltä kuin Tanner. Vanha totuus on, että mitä pitemmälle neuvottelut lykkää, sitä vaikeammiksi ehdot tulevat. Ratkaiseva päätös olisi äkkiä tehtävä. Jos rintama edelleen murtuisi, tulisi­vat ehdot taas raskaammiksi. Pyysin ainoastaan pari päivää aikaa, kun kysymyksessä oli ylen vaikean päätöksen tekeminen. Sanomalehdet oli­vat — se arvatenkin on sota-aikana oikein — koettaneet ylläpitää kansan mielialaa; lehtiä lukiessaan olisi luullut Suomen voittaneen sodan. Voi tulla suuri järkytys, kun yleisö saa kuulla totuuden.

Walden lisäsi, ettei tarvinnut pelätä rintaman sortumista muutamissa päivissä. Hän toivoi sen kestävän niin kauan, kunnes seuraava linja voitiin varustaa.

Minä: Kun on puhe länsivaltojen apuun turvautumisesta, oli eräs peruskysymys selvitettävä. Länsivaltojen tarkoitus oli tätä tietä päästä ahdistamaan Saksaa. Kysymyksenalaista oli siis, oliko lainkaan niiden etujen mukaista saada Suomen sota loppumaan, vai eikö päinvastoin sen pitkittäminen vastannut niiden pyrkimyksiä. Oli epävarmaa, tulisi­vatko länsivallat meitä tukemaan sodan lopettamiseksi, heille ehkä olisi pettymys, jos tekisimme rauhan. Ainoa suurvalta, jolle Suomen sodan jatkuminen oli haitaksi, oli Saksa. Jos liittyisimme länsivaltojen rintamaan, meidän täytyisi olla mukana loppuun saakka.

Pääministeri lausui keskustelun lopussa yhteenvetona: »Asia on siis selvä. Hankitaan täällä mainitut selvitykset ja tapellaan sillä välin entistä lujemmin.»

Samana päivänä tehtiin Ruotsin hallitukselle edellä mainittu tiedus­telu: Voiko Ruotsin hallitus antaa Suomelle miehistö- ja materiaaliapua ja kuinka paljon sekä missä ajassa? Miten Ruotsin hallitus tulee suhtautumaan sellaisten joukkojen läpimarssiin, jotka saapuvat mahdolli­sesti muista maista auttamaan Suomea?

Taistelut olivat Kannaksen länsiosassa helmikuun aikana sujuneet meille epäsuotuisasti. Helmikuun 11—13 pnä tapahtuneen sisäänmurron jälkeen joukkojemme oli pakko vetäytyä taempiin asemiin, ns. väliasemaan. Jo 19 päivänä alkoi venäläisten hyökkäys uusia asemiamme vas­taan, jotka eivät olleet läheskään yhtä valmiit kuin edelliset. Venäläiset laajensivat hyökkäyksensä koko Kannaksen rintaman leveydelle. Yli­voimaisen painostuksen edessä meidän täytyi 23 pnä luopua eräistä Viipurin kaupungin lounaispuolella olevan merenlahden saarista ja vetää puolustuksemme lähemmäksi Viipurin kaupunkia. Kolme päivää myö­hemmin annettiin käsky aloittaa Länsi-Kannaksella vetäytyminen taka­-asemaan (Viipuri — Tali — siitä itään Vuokselle).

Sunnuntaina helmikuun 25 pnä kokoontui koko hallitus tasavallan presidentin puheenjohdolla käsittelemään tilannetta. Kenraali Walden oli läsnä. Pääministeri Ryti huomautti, ettei tilanne Kannaksen länsirintamalla ollut tyydyttävä. Venäläisten hyökkäykset jatkuivat yhtä mittaa, ja meidän joukkomme olivat väsyneitä. Se linja, väliasema, jolle joukot olivat vetäytyneet, oli heikko. Toisin paikoin se oli alkanut hor­jua. Samalla eräät ulkopoliittiset kysymykset vaativat kannanottoa ja ratkaisua. Länsivallat olivat ilmoittaneet olevansa valmiit antamaan meille aseellistakin apua tietyissä rajoissa ja verraten nopeasti. Olimme niiltä jo aikaisemmin saaneet sekä materiaali- että rahallista apua. Nyt olivat Ranska ja Englanti valmiit ottamaan vastuulleen Pohjois-Suomen puolustuksen. He lähettäisivät noin 20 000—24 000 erinomaisen vahvasti aseistettua miestä, edellyttäen että pääsivät tulemaan Norjan ja Ruotsin kautta. Kysymys oli, sallivatko Skandinavian maat läpikulun. Asiaa oli tiedusteltu, mutta saatu epämääräisiä vastauksia.

Ulkoministeri Tanner ei uskonut silloisen rintaman kestävän. Rintaman murtuminen tuottaisi vaikeita seurauksia. Sen tähden meidän oli ajateltava rauhan aikaansaamista sekä apua Ruotsista. Käydessään viikkoa aikaisemmin Tukholmassa Tanner oli keskustellut asiasta ja saanut kielteisen vastauksen ehdotukseemme, että Ruotsi lähettäisi valmiita joukkomuodostelmia. Ruotsi pelkäsi joutuvansa suursotaan ja väitti Saksasta saadun tietää, että sellainen avunanto olisi sodan syynä. Meillä oli Saksasta taaskin toisenlaisia tietoja.

Edelleen Tanner ilmoitti, että pari päivää aikaisemmin Ruotsin hallitukselta oli uudelleen ja virallisesti tiedusteltu, mitä mahdollisuuksia Ruotsilla oli antaa meille apua joukkoina ja milloin sellaista apua voisi saada. Ruotsin vastaus tähän kysymykseen oli ollut epämääräinen. Avunannon tärkeys myös Ruotsin kannalta ymmärrettiin Tukholmassa, mutta määräävänä oli, etteivät toimenpiteet saaneet johtaa Ruotsia eivätkä myöskään Suomea alttiiksi vielä suuremmille vaaroille. Sellaisia aiheutuisi joutumisesta mukaan suursotaan. Ruotsin hallituksen vel­vollisuutena oli välttää kaikkia sellaisia toimenpiteitä. Ruotsi oli valmis jatkuvasti antamaan Suomelle kaikkea materiaaliapua, mikä oli mahdol­lista. Vapaaehtoisten määrän voitiin odottaa lisääntyvän.

Toinen tie, jota pitkän aikaa oli tunnusteltu, sanoi Tanner, oli länsivaltojen apu. Ranska oli kauan ollut siitä kiinnostunut, mutta Englanti oli ollut epäileväinen. Liittolaisten sotilaallisen ylijohdon kokouksessa helmikuun 5 pnä päätettiin periaatteellisesti myös miehistöä antamalla auttaa Suomea. Materiaaliapua oli saatu jo ennen. Ohjelmassa oli 20 000—24 000 erikoisen voimakkain tuliasein varustettua miestä, jotka hoi­taisivat Pohjois-Suomen rintaman. Ruotsilta ja Norjalta oli tiedusteltu läpikulkuoikeutta ja saatu vastaus, ettei muun miehistön kuin vapaaehtoisen läpikulku voinut tulla kysymykseen. Länsivaltain edustajain mielipiteen mukaan joukkojen kuljettaminen pieninä ryhminä ei ollut ajateltavissa. Se olisi vienyt liian paljon aikaa. Länsivaltojen apujoukot voisivat olla Suomessa huhtikuun alussa. Mutta kukaan ei voinut sanoa, millainen asema silloin oli.

Sitten Tanner käsitteli rauhan mahdollisuuksia. Alussa niitä ei ollut. ollenkaan. Kreml viittasi Kuusisen hallitukseen, jonka kanssa asioista oli sovittu. Sen jälkeen kun meidän vastustuksemme oli osoittautunut kovemmaksi kuin venäläiset olivat odottaneet, muuttui tilanne, mutta nyt se taas oli kääntynyt huonompaan suuntaan. Tanner teki selkoa kosketuksesta rauhanasiassa sekä neuvostovenäläisten helmikuun 23 pnä Ruotsin lähettilään kautta tiedottamista rauhanehdoista, josta kaikesta edellä on ollut puhe. Hän lisäsi, että juuri samana päivänä oli saapunut sähke, jossa kehotettiin pahempien seurausten välttämiseksi viipymättä hyväksymään venäläisten ehdot.

Itärintama oli hyvä, mutta Kannas kysymyksenalainen, Tanner jatkoi. — Ruotsin apu oli epävarma. Länsivaltain avuntarjous oli konk­reettinen ja harras. Mutta sen vastaanottaessamme joutuisimme mukaan suursotaan. Tämä apu saattaisi olla liian heikko ja ehtisi tänne liian myöhään. Rauhan tie oli katkera. Venäläisten ehdot olivat hyvin kovat. Tilanne oli siten raskas ja synkkä, mutta ratkaisua ei voinut kauan lykätä.

Kenraali Walden, joka teki selvää asemasta rintamalla ja joka koko sodan ajan oli länsivaltain apuun nähden epäilevällä kannalla, lausui, että 20 000—24 000 miestä oli liian vähän. Se ei saisi ratkaisua aikaan, ja sekin apu tulisi meille liian myöhään. Tämän johdosta pääminis­teri huomautti, että huoltovaikeudet asettavat rajan lähetettävien jouk­kojen suuruudelle.

Pekkala tiedusteli, onko aikaisemmin ollut puhe muista rauhaneh­doista, mihin Tanner sanoi olevan vaikeata antaa täsmällistä vastausta, koska ei ollut pidetty kiinteitä neuvotteluja. Kolme viikkoa sitten oli annettu ymmärtää, että jos luovutettaisiin Hankoniemi, olisi mahdol­lista päästä sopimukseen. Silloin oli ollut puhetta saaresta Suomenlah­den pohjoisrannalta, mutta oli ollut mahdotonta saada ulkoasiainvalio­kuntaa yhtymään edes siihen.

Heikkisen mielestä Suomen kansa ei ollut kypsä tekemään rauhaa esitetyillä ehdoilla. Kansa ei ymmärtäisi sellaista rauhantekoa niin menestyksellisten taistelujen jälkeen. Hangon luovutus voisi vielä tulla kysymykseen, mutta muut ehdot eivät. Ruotsin apu olisi paras ja ratkaisevin. Se olisi luultavasti niin tehokas, että saisi ratkaisun aikaan. Mutta sitä oli tuskin mahdollista saada. Länsivaltain avustuksesta olisi edel­leen neuvoteltava.

Minä lausuin, että oli ponnisteltava rauhan aikaansaamiseksi. Rauhan ehdot olivat ylen raskaat, mutta pelättävissä oli, että ne tulisivat yhä kovemmiksi. Historia osoittaa niin käyvän. Eri asia olisi, jos voittai­simme sodan. Mutta kun ylivoima oli liian suuri, ei ollut mahdollisuutta voittoon. Jotta voisimme sanella rauhanehdot, pitäisi saada paljon vahvempaa apua kuin sellainen, joka vapauttaisi pari divisioonaa pohjoisesta etelään. Rauhanehdot olivat hirmuiset, ja niitä venäläiset sanoivat minimiehdoiksi. Mutta Moskovassakin luultavasti tinkivät. Niin tapah­tui myös syksyn neuvotteluissa. Omasta puolestani olin ajatellut Kan­naksen Suvannon-linjaan asti ja Hankoniemen luovuttamista, mutta nyt emme saisi korvausta, sillä venäläiset ottavat sodan oikeudella, eikä enää ollut kysymys vaihtokaupasta. Olin edellisen ja tämän päivän aikana kuvitellut, että Ruotsi, jolle olisi ilmoitettava meidän olevan valmiit suuriin myönnytyksiin rauhan saamiseksi, päättäisi osallistua sotaan, kun näytti olevan jotenkin todennäköistä, ettei Saksa tulisi siinä tapauk­sessa sekaantumaan asiaan. Jos Venäjä saisi tietää Ruotsin olevan valmiina sotaan, ellei saada sopimusta aikaan, vaikuttaisi se luullakseni Neuvosto-Venäjän ehtoihin. Esitin myös jälleen, että olisi koetettava saada Saksa jossakin muodossa meitä Moskovassa kannattamaan, koska se, mikäli tiedetään, mielellään näkisi sodan loppuvan. Heikkisen lausunnon johdosta lausuin yleisen mielipiteen olevan harhateillä. Kun joulu- ja tammikuussa taisteluissa kävi hyvin, luultiin meidän voittavan sodan. Sanomalehdet katsoivat parhaaksi esittää voitot suurilla otsikoilla. Sota oli venäläisten puolelta alkuviikkoina vain valmistelua rat­kaisevaan hyökkäykseen. Venäläisillä oli varaa menettää väkeä ja materiaalia miten paljon tahansa. Jos sota alkaisi kääntyä huonoon suuntaan, syntyisi masennus ja syytettäisiin niitä, jotka eivät ajoissa tehneet rauhaa. Emme voineet mennä kansan mielialojen mukaan, vaan meidän täytyi johtaa sitä. Toivoin, että Moskovan ehdoissa olisi tinkimisen varaa.

Hannula katsoi, että ehtojen hyväksyminen tietäisi itsenäisyyden menetystä. Emme voisi sen jälkeen maata puolustaa. Sellainen rauha veisi käytännössä siihen, että meistä tulisi Venäjän alainen protektoraatti. Hän ei myöskään uskonut, että hallituksen olisi mahdollista ajaa läpi sellaista rauhaa eduskunnassa ja saada kansaa siihen suostumaan. Apua oli otettava mistä suinkin saataisiin. Näytti mahdottomalta saada Ruotsi mukaan. Länsivallat taas olivat tehneet hyvin konkreettisen avustusehdotuksen: miehiä, materiaalia ja finanssiapua. He lupasivat myös pitää huolta meistä suursodan loppuselvittelyssä. Hannula ei näh­nyt muuta keinoa kuin taistelun jatkamisen.

Pekkala oli samaa mieltä kuin minä. Yksin emme kestäisi. Selvää oli, ettei Ruotsi kaikella voimallaan tulisi meitä avustamaan. Vapaaehtoiset eivät sotaa ratkaisseet. Länsivaltain apu oli ainoa varma, mutta silloin Saksa yhtyisi leikkiin. Oli olemassa vaara, että Suomi jaettaisiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken, että meille tulisi Puolan kohtalo. Oli valitet­tavaa, ettei syksyllä ollut päästy sopimukseen. Jos taistelu jatkuisi, tuhottaisiin paras osa nuorisoa. Suuri osa maata sekä rintamalla että kotiseudulla hävitettäisiin. Taloudellisesti emme myöskään jaksaisi käydä sotaa. Lopputulos olisi traaginen, jos Venäjä valloittaisi koko maan. Siksi oli kaikin voimin pyrittävä rauhaan. Ei Suomesta tulisi Venäjän protektoraattia. Vastaisuudessakin jatkettaisiin varustamista. Ehdot olivat hirmuisen ankarat, mutta Pekkala ei uskonut niiden olevan lopullisia.

Salovaara yhtyi Hannulan lausuntoon. Meitä odottaisi sama kohtalo kuin Viroa. Venäläiset ottaisivat maan vähän kerrallaan ja sitten kuljet­taisivat väestön minne hyväksi näkisivät. Parempi kuolla ase kädessä. Viittasi Belgiaan, joka rakennettiin uudestaan maailmansodan jälkeen. »Kyllä länsivallat ovat sanansa mittaisia. Luottakaamme länsivaltain apuun, ja kenties Ruotsi sittenkin tulee mukaan.» Ei ollut mahdollista lähteä sovinnon tielle venäläisten ehtojen perusteella.

Koivisto: Ulkomaista apua ei ollut niin paljon saatavissa, että se rat­kaisisi sodan ja että voisimme vaikuttaa rauhanehtoihin. Vapaaehtoisia tuli hitaasti. Rintaman murtuminen Kannaksella tulisi jatkumaan ja rintaman takainen hävitys myös. Ehdot olivat kamalan raskaat, mutta senkin uhalla oli rauhan tietä yritettävä.

Von Fieandt: Ruotsista emme saisi sellaista apua, jota tarvitsisimme. Se oli sanottu moneen kertaan, viimeksi pääministerin ja kuninkaan lausunnoissa. Nyt oli meidän pakko pyrkiä rauhaan. Olimme kiitollisia Englannille ja Ranskalle niiltä saamastamme avusta, mutta siitä ei päässyt, että niiden etujen mukaista oli saada sota laajenemaan. Sen sijaan Saksan etu oli päinvastainen, vaikka se tähän asti oli kieltäytynyt auttamasta. Olisi vieläkin koetettava saada sen kannatus.

Söderhjelm: Tähän sotaan jouduimme siinä mielessä, että koettai­simme kestää, kunnes kansainvälinen tilanne auttaisi meitä. Kun Suomi on alueeltaan suuri maa, voimme vielä puolustautua kuukausia ilman että meidän olisi pakko alistua niin kuin Puolan ja Belgian. Venäläisten ehdot olivat sellaiset, että hyväksymällä ne myisimme Suomen itsenäi­syyden. Puhuja katsoi nuorison ja kansan voivan kestää taistelun. Neu­vostoliiton ehdoissa oleva avunantosopimus oli vähintään yhtä paha kuin alueenluovutus. Kun suursota päättyy ja meidän kohtalomme ratkaistaan, suhtaudutaan meihin toisella tavalla, jos itse olemme olleet mukana taistelussa.

Von Born oli suurin piirtein samalla kannalla kuin Hannula, Söder­hjelm ja Salovaara. Ei ollut muuta keinoa kuin jatkaa taistelua, sillä venäläisten ehdoilla emme voineet ajatella rauhaa. Täytyi koettaa saada apua muualta. Jotakin voi vielä tapahtua, joka pelastaisi meidät. Olimme toivottomassa asemassa ja meidän täytyi sen vuoksi ottaa huo­mioon tällainen mahdollisuus.

Tanner sanoi Söderhjelmin lausunnon johdosta, että emme lähteneet sotaan millään edellytyksellä. Lähdimme siitä edellytyksestä, ettei sotaa lainkaan syntyisi. Hyväuskoisuus ja erehdys olivat johtaneet Suomen sotaan. Venäjä lähti niin ikään sotaan väärin edellytyksin. Tanner uskoi, että jos Venäjällä olisi ollut oikeat tiedot vastustuksestamme, se ei lainkaan olisi ryhtynyt leikkiin. Itsenäisyytemme ei mene, vaikka olisi pakko, luovuttaa maa-alueita. Ei edes Hankoniemen luovutus tekisi meistä loppua, ellei siihen samalla sisälly vapaata läpikulkua. Avunantosopi­mus oli paljon vaarallisempi. Siihen ei missään tapauksessa pitäisi suos­tua. Se sitoisi meidät kokonaan; jonkin ajan perästä kenties joutuisimme sotaan Saksaa vastaan. Tanner valitti, ettei saanut aikaisemmin tukea ulkoasiainvaliokunnassa, joka otti non possumus -kannan. Kuukausi tai kolme viikkoa sitten olisi kenties saatu toisenlaiset ehdot. Kuka ot­taisi vastuun, jos koko maa menetettäisiin, jos meille tuli Puolan koh­talo?

Pääministeri Ryti: Meidän ensimmäinen pyrkimyksemme on pääse­minen mahdollisimman edulliseen rauhaan. Avunantosopimus oli ehto­jen vaarallisin kohta. Se johtaisi meidät sotaan Saksaa vastaan, sillä sen ja Neuvostoliiton välinen ystävyys ei ole kestävä. Ei uskonut, että ehdot olivat lopulliset, vaan että niistä voitiin keskustella. Ehdotti, että ulkoministeri menisi Tukholmaan ja koettaisi saada Moskovan tietoon, että meille epäedullinen väkivaltarauha ei saattaisi jäädä pysyväksi, koska oli pelättävää, että Suomi yrittäisi käyttää ensimmäistä soveliasta tilaisuutta, jolloin Venäjä olisi vaikeuksissa, saadakseen sen muutetuksi. Mutta mahdollista oli, ettei sittenkään saataisi rauhaa syntymään. Siinä tapauksessa meidän, ellemme saisi Ruotsista ratkaisevaa, nopeata ja tehokasta apua, täytyisi pyytää apua länsivalloilta. Tämä olisi Ruotsissa uudestaan tehtävä selväksi.

Tasavallan presidentti ei uskonut Ruotsista saatavan todellista aktii­vista apua. Pian oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun vapaaehtoisia alkoi tulla yli rajan, eikä niitä vielä ollut ainoatakaan rintamalla, lento­koneita lukuun ottamatta. Länsivallat eivät luvanneet lähettää joukkoja Kannakselle kuumimpaan paikkaan. Olisi kovin katkeraa, jos täytyisi luovuttaa Hankoniemi, vielä pahempi kuin Kannaksen menetys. Saksan politiikka voi katsoa asioita omalta kannaltaan, mutta voimme luottaa siihen, että Saksan kansan ja sivistyneiden hallituspiirien sielu puhui bolševismia vastaan. Ellei saataisi kunniallisempia ehtoja, oli taistelua jatkettava ja otettava tarjottu apu. Ehdot olivat mahdottomat.

Kaikki hallituksen jäsenet olivat yhtä mieltä siitä, että Tanner matkustaisi Tukholmaan ottamaan selvää asioista siihen suuntaan kuin pääministeri oli lausunut.

Asian käsittelyä jatkettiin tasavallan presidentin johdolla valtioneuvoston istunnossa saman kuun 28 pnä. Läsnä olivat kenraali Walden ja professori Kivimäki, joka juuri oli palannut matkaltaan Skandinavian maihin ja Saksaan.

Tanner kertoi käynnistään Tukholmassa, jossa hän oli Ruotsin pääministeriltä tiedustellut, mitä mahdollisuuksia oli sotilaallisen avun saa­miseen muodossa tai toisessa. Vastaus oli, että suljettujen joukko-osasto­jen lähettäminen oli ehdottomasti mahdotonta. Avunantoa vapaaeh­toisia lähettämällä voitaisiin kiihdyttää, mutta sen tuli edelleen tapahtua yksityisten aloitteen varassa. Tietyissä rajoissa voitaisiin niillekin ruotsa­laisille, jotka oli kutsuttu sotapalvelukseen, antaa lähtölupa. Aikaa myöten voisi tällä tavalla kertyä noin 8 000 vapaaehtoista Suomessa jo olevien 8 000:n lisäksi. Sekä näille että muille vapaaehtoisille annettaisiin aseet. Länsivaltojen joukkojen kuljetukseen nähden oli vastaus ollut jyrkästi kielteinen. Mitään joukkojen läpikulkua ei sallittaisi, koska pelättiin Ruotsin muuten joutuvan suursotaan. Ruotsi oli ehdottomasti puolueeton. Länsivalloista tulevia pieniä vapaaehtoisjoukkoja voitaisiin laskea läpi, mutta aseet oli kuljetettava erikseen.

Edelleen Tanner oli puhunut rauhan mahdollisuudesta ja valittanut Hanssonin ja kuninkaan lausuntoja, jotka voivat olla meille rauhanneuvotteluissa epäedullisia. Tässä yhteydessä oli ilmoitettu, ettei Ruotsi poliittisen asenteensa vuoksi ollut valmis uhkaamaan sotaan ryhtymi­sellä, jotta sillä rauhan aikaansaamista meille kohtuullisilla ehdoilla hel­potettaisiin. Sitä vastoin meille annettaisiin kaikkea diplomaattista tu­kea. Ajatus sotilasliitosta Suomen ja Ruotsin välillä, jonka Tanner oli esiinheittänyt, miellytti Ruotsin pääministeriä. Jos syksyllä olisi ollut puolustusliitto, ei hänen käsityksensä mukaan hyökkäystä olisi tapahtu­nut. Siihen oli Tanner huomauttanut, että jos Ruotsi olisi ilmoittanut tulevansa meitä auttamaan, olisi Venäjä luultavasti luopunut hyök­käyksestä.

Lisäksi pääministeri Hansson oli Tannerin kysymyksen johdosta innostuneesti ilmoittanut, että Ruotsi tuli tekemään kaikkensa auttaakseen meitä jälleenrakennustyössä sodan jälkeen.

Neuvostoliiton kanssa — mikäli Tannerin tiedot olivat oikeat — olisi aikaisemmin voitu päästä sopimukseen luovuttamalla Hankoniemi. Venäjä oli valmis rauhanneuvotteluihin pelastettuaan ainakin osaksi sotilaskunniansa. Tanner oli lausunut sen toivomuksen, ettei Neuvostoliitto kiirehtisi meidän vastauksemme antamista. Samana päivänä tuli tieto, että Neuvostoliitto oli suostuvainen odottamaan kaksi vuoro­kautta, so. perjantaihin maaliskuun 1 p:ään klo 11:een. Siihen mennessä täytyi olla selvää, hyväksytäänkö Neuvostoliiton ehdot vai ei. Neuvot­telujen aikana voisi olla mahdollista saada niihin lievennystä, sillä oli luultavaa, että kun neuvottelut kerran saatiin käyntiin, ne eivät kat­keaisi. Mutta ellei vaatimuksiin suostuta, tultaisiin seuraavalla kerralla asettamaan lisää ehtoja.

Länsivaltojen avustuksesta oli ilmoitettu, että huhtikuun lopussa täällä olisi 12 000—13 000 miestä, minkä ohella huomattavia joukkoja olisi niitä tukemassa Ruotsin puolella. Joukko tulisi siis olemaan pie­nempi kuin aikaisemmin oli ilmoitettu.

Asema oli nyt sellainen, sanoi Tanner lopuksi, että ratkaisu oli teh­tävä. Oli odotettu, että joku tulisi avuksemme, mutta nyt voimme todeta, että meidät oli jätetty yksin. Tarjottu joukko oli vähentynyt kerta kerralta. Se ei voinut auttaa ratkaisuun, vaan ainoastaan piden­täisi sotaa ja saattaisi meidät mukaan suursotaan. Ruotsin kanta oli ratkaiseva, sillä länsivallat eivät tulisi väkisin. Ruotsilla oli koko ajan ollut avainasema: se olisi voinut yksin auttaa meitä tai olisi saattanut antaa länsivaltojen tulla avuksemme, mutta se ei ollut sitä tehnyt. Neuvostoliitto toivoi kyllä asian pikaista selvitystä saadakseen kätensä vapaiksi. Mutta sillä ei ollut hätää. Nyt oli Tannerin mielestä pakko hyväksyä ehdot, niin raskaat kuin ne olivatkin. Leikkaamalla yhden jäsenen voimme pelastaa maan. Venäjä oli voittanut päämääränsä. Mutta me olimme saavuttaneet sen, että Venäjä oli luopunut Kuusisen hallituksesta.

Sen jälkeen professori Kivimäki selvitteli Ruotsissa ja Saksassa tekemiään havaintoja. Sillä hetkellä ei ollut mitään toiveita siitä, että Ruotsi virallisesti tulisi mukaan Suomen taisteluun. Se tulisi myös kieltämään länsivaltojen joukkojen läpikulun. Berliinissä Kivimäki oli saanut sen käsityksen, että Ruotsin oli aivan turhaa pelätä Saksan väliintuloa, jos se auttaisi Suomea. Saksan hallitukselle meidän sotamme oli epä­mukava. Saksan kansa oli suosiollinen Suomen asialle. Siksi Ruotsin yhtyminen Suomen sotaan ei olisi Saksasta epämieluista. Ainoa rajoitus Saksan taholta oli, että jos länsivallat tulisivat mukaan joukkoineen, Saksa ryhtyisi toimenpiteisiin. Mutta jos sota pysyisi paikallisena, Suo­men ja Venäjän välisenä, Ruotsi voisi vapaasti määritellä kantansa. Saksassa pahoiteltiin Ruotsin kantaa, mutta oltiin sitä mieltä, etteivät Ruotsin heikot voimat riittäisi edullisen ratkaisun aikaansaamiseen. Kun länsivaltojen apu ei parantaisi asiaa ja Neuvosto-Venäjä uhkasi valloittaa maan, olisi Suomen viisainta tehdä rauha millä ehdoilla hy­vänsä ja odottaa suursodan loppua, jolloin kaikki palautettaisiin enti­selleen, voittipa sodan kumpi puoli tahansa. Saksa oli valmis välittä­mään, mutta vain »postikonttorina», koska heillä ei ollut keinoja vai­kuttaa Venäjään. »Yhteenvetona voin sanoa, ettei tätä nykyä näytä mistään olevan saatavissa tehokasta sotilaallista apua», — lopetti pro­fessori Kivimäki puheensa.

Kenraali Walden viittasi aikaisempiin rintamatilannatta koskeviin lausuntoihinsa. Mahdollisuutemme ajan pitkään taistella riippui siitä, mitä suuressa maailmassa tapahtuisi ja saataisiinko apua. Oli käynyt selville, ettemme voineet turvautua ulkomaiseen apuun. Hän ei usko­nut myöskään Venäjällä tapahtuvan sellaista, mikä muuttaisi tilanteen. Kannaksella olivat joukkomme peräytyneet, ja nykyinen linjamme oli hyvin horjuva.

Pääministeri katsoi, että vaikka saisimme apua Ruotsista ja vaikka länsivaltojen lupaama apu pääsisi perille, eivät ne edes yhdessä riittäisi saamaan aikaan ratkaisua meidän eduksemme. Emme pystyisi valtaamaan takaisin Kannasta. Tilanne rintamalla näytti huonolta. Joukot olivat näännyksissä. Mahdotonta oli jatkaa taistelua heikontuvin voimin. Tykistön ammustilanne huononi. Kun ei ollut mahdollisuutta tehokkaan avun saantiin ja kun emme voineet perustaa toivoamme maailman yleisiin poliittisiin tapahtumiin, jotka kenties voisivat pelastaa tilanteen, meidän oli pakko pyrkiä rauhaan vaikkapa raskainkin ehdoin.

Niukkanen ilmoitti joukkojen viime yönä siirtyneen Kannaksella viimeiselle jossakin määrin varustetulle linjalle, joka kulki suuntaa Viipuri—Tali—Kuparsaari. Jos olisi mahdollista tehdä jokin muu ehdotus, niin rauhan asiaa voisi harkita, mutta neuvostovenäläisten ehdotuksiin oli mahdoton suostua. Oli edullisempaa taistella kuin luovuttaa Viipurin lääni. Jos voisi pysäyttää vihollisen, voisi maailmassa tapahtua jotakin, joka auttaisi meitä.

Kotilainen, joka juuri oli tullut päämajasta, ilmoitti joukkojemme olevan väsyneitä ja alkavan olla masentuneita taisteltuaan kolme kuu­kautta vihollisen yhtämittaisen tulen alaisena. Hän yhtyi pääministerin ja ulkoministerin lausuntoihin. Oli edullisempaa säilyttää kansa ja ar­meija aseissa, jotta meillä olisi mahdollisuus suojella itseämme, jos Venäjä ei pitäisi uutta sopimusta, vaan esittäisi uusia vaatimuksia.

Minä ilmoitin yhtyväni ulkoministerin, pääministerin ja Kotilaisen kantaan. Jos tosiaankin viime yönä oli siirrytty uudelle linjalle, ei ollut aikaa viivyttelyyn. Mitään mahdollisuutta sodan jatkamiseen en näh­nyt. Kysymys oli, voisiko ehtoja, jotka olivat hirvittävät, saada lie­vennetyiksi. Sen jälkeen, mitä ulkoministeri oli esittänyt, ei siihen näyt­tänyt olevan paljonkaan toiveita. Mutta jonkun viikon perästä meidän olisi pakko hyväksyä vielä raskaammat ehdot. Sellainen on sodan laki. Länsivaltojen apu olisi vain 10 000—12 000 miestä, ja ne jäisivät Poh­jois-Suomeen. Se voisi aiheuttaa saksalaisten ilmavoimien hyökkäyksen.

Heikkinen: Kun meillä ei enää ole toiveita sellaisesta ulkomaisesta avusta, joka pelastaisi tilanteen, ja kun olemme saaneet selvityksen tilanteesta Kannaksella, meidän on välttämättömästi ajateltava pikaista rauhan tekemistä.

Hannula pysyi edellisessä lausunnossaan siitä huolimatta, että oli tuotu vielä pessimistisempiä tietoja. Rauhanteko esitetyillä ehdoilla oli mahdoton. Jos tekisimme rauhan ja luovuttaisimme melkein koko Viipurin läänin ja Hangon ja vielä tekisimme puolustusliiton Venäjän kanssa, niin se johtaisi itsenäisyytemme menettämiseen. Hän ei nähnyt muuta tietä kuin taistelun tien, niin epätoivoinen kuin se olikin.

Pekkala: Jo viime kerralla lausuin riittävän selvästi kantani. Sen jälkeen saapuneet tiedot tukevat sitä. Yhdyn pääministeriin ja ulko­ministeriin.

Tanner: Ratkaisua ei voi lykätä, sillä tämä on viimeinen hetki, jol­loin olemme neuvottelukelpoisia. Olemme nähneet, että Molotovin ehdotukset tarkoittivat totta. Kukaan ei voi näyttää, miten asian voisi hoitaa. Olemme eristettyjä, kukaan ei auta meitä. Olemme näyttäneet maailmalle osaavamme taistella asiamme puolesta, mutta maailma ei ole tahtonut meitä auttaa.

Tasavallan presidentti: Tämä on kauhean traagillista. Kansainliitto lupasi yksimielisesti auttaa. Ruotsi ja Norja todellisuudessa eivät edes salli tuoda sitä apua, minkä muut antaisivat. Se on masentavaa. Kaik­kein pahinta on, että valtioneuvosto ei saa yksimielistä kansaa taak­seen. Jos olisimme yksimielisiä, voisimme kestää raskaan taakan. Mutta meillä ei ole sitä arvovaltaa ja voimaa, että kansa yksimielisesti hyväk­syisi toimenpiteemme, jos teemme rauhan näillä ehdoilla.

Koivisto: Sanotaan, että rauhan tekeminen edellyttää suurempaa rohkeutta kuin sodan alkaminen ja käyminen. Kantani on vahvistunut. Yhdyn pääministerin ja ulkoministerin ehdotukseen.

Eräät hallituksen jäsenet ilmoittivat ennen ratkaisua haluavansa keskustella sotamarsalkka Mannerheimin kanssa, minkä vuoksi sovittiin, että pääministeri ja he matkustaisivat päämajaan ja palaisivat seuraa­van päivän aamulla. — Keskustelua jatkettaessa tasavallan presidentti uudelleen valitti Skandinavian maiden kantaa.

Minä: Eikö Ruotsi ilmoittanut kantaansa valtionpäämiesten kokouksessa?

Tasavallan presidentti: Ei sitä virallisesti kysytty. Vältettiin asiaa, koska pelättiin siitä kylmää suihkua kaikille.

Torstaina helmikuun 29 pnä jatkettiin asian käsittelyä hallituksen istunnossa Suomen Pankin pommisuojassa.

Pääministeri teki selkoa käynnistä sotamarsalkan luona päämajassa ja esitti tietoja rintamalta. Sotamarsalkkaan tilanne oli tehnyt erittäin huolestuttavan vaikutuksen. Kaikkiaan oli meillä 8 1/2 divisioonaa Kannaksella, venäläisillä noin 22. Joukot olivat väsyneitä, varsinkin Länsi­-Kannaksella. Heidät oli vallannut turtumus, miehet eivät enää olleet varovaisia, minkä johdosta tappiot olivat suuret. Sotamarsalkka ei voi­nut sanoa, kuinka kauan pystyttäisiin pitämään uutta linjaa, kun joukot olivat väsyneitä ja Viipurin seutu oli vaarallinen ja heikko. Sotamarsal­kan käsitys tilanteesta oli pessimistinen. Jos venäläiset saisivat aikaan läpimurron, olisi vaikea pidättää heitä suurien panssarivaunujoukkojen takia. Ammustilanne oli sellainen, että elettiin kädestä suuhun. Selusta­yhteydet olivat vaikeat venäläisten lentoylivoiman takia.

Fagerholm, von Born, Söderhjelm ja Salovaara ilmoittivat, etteivät, sodan johdon käsityksen kuultuaan, katsoneet olevan muuta mahdolli­suutta kuin minkä ulkoministeri oli esittänyt.

Kaikki muut valtioneuvoston jäsenet yhtyivät siten ulkoministerin ehdotukseen, paitsi Hannula, joka oli vastaan, sekä Niukkanen, joka edellytti, että uusi raja vedettäisiin Viipurin ja Jänisjärven etelä­puolitse. Lopuksi keskusteltiin vastauksen sanamuodosta, minkä vahvistaminen lykättiin uuteen saman päivän iltana pidettävään ko­koukseen.

Ulkoministeri oli esittänyt asian aikaisemmin samana päivänä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, joka jatkoi asian käsittelyä iltapäivällä. Samana iltana oli neuvotteluja eduskuntaryhmien kanssa.

Eduskunnan jäsenten, sekä porvarillisten että sosiaalidemokraattien, yhteisessä kokouksessa pääministeri teki selvää asemasta ja hallituksen kannasta. Sen jälkeen pidettiin eri ryhmien yksityiset kokoukset sekä jälleen edustajien yhteinen kokous. Sosiaalidemokraatit kannattivat yksimielisesti hallituksen ehdotusta. Porvarillisten keskuudessa oli jonkin verran eri mieltä. Yhteisessä kokouksessa todettiin eduskunnan jä­senten suuren enemmistön olevan hallituksen kannalla.

Illalla eduskuntaryhmien kokouksien jälkeen oli hallituksella presi­dentin johdolla istunto eduskuntatalossa. Pääministerin laatimassa vastausehdotuksessa lausuttiin, että Suomen hallitus, joka puolestaan toivoi vihollisuuksien lopettamista ja rauhan aikaansaamista, katsoi tässä tar­koituksessa voivansa pitää venäläisten ehdotusta lähtökohtana neuvot­teluille ja hyväksyi sen periaatteessa. Ehdotuksen laajakantoisuus ja sen eräiden yksityiskohtien epämääräisyys vaativat selventämistä ja rajoittamista, mutta nämä seikat voitaisiin selvittää suullisissa neuvotteluissa. Suomen hallitus odotti ilmoitusta, koska ja missä Neuvosto­liiton hallitus ehdotti neuvottelujen alkamista.

Vastauksen sanamuodosta syntyi keskustelua. Niukkanen ehdotti sa­nat »hyväksyi sen periaatteessa» poistettaviksi. Siihen huomautettiin, että oli välttämätöntä laatia vastauksen sanamuoto siten, ettei neu­vostohallitus katsoisi sitä kieltäytymiseksi. Ehdotus vastaukseksi hy­väksyttiin sellaisenaan.

Vastaus sähkötettiin Tukholmaan Suomen asiainhoitajalle mutta lii­tettiin mukaan se ohje, ettei sitä saanut jättää perille ennen kuin an­ nettiin erikoismääräys. Tämä varovaisuustoimenpide oli, jälkeenpäin asiaa arvostellen, paikallaan, koska se antoi mahdollisuuden käsitellä seuraavaa, länsivaltain tarmokkaiden toimenpiteiden johdosta aiheutunutta välinäytöstä, joka tosin ei johtanut mihinkään tulokseen, mutta teki mahdolliseksi uudelleen harkita kysymystä länsivaltain avusta.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 1:senä, aamupäivällä hallitus kokoontui jälleen tasavallan presidentin puheenjohdolla.

Tanner: »Nyt ei ole saanut yön rauhaa. Maailma on niin täynnä kohua.» Lontooseen ja Pariisiin tiedotettiin eilen illalla Venäjän rauhanehdoista sekä siitä, että Ruotsi kieltää läpikulun. Ranskan ministeri oli käynyt Tannerin luona ja pateettisesti ilmoittanut, että Ranskassa ollaan levottomia meidän aikomuksestamme. Ministerin ilmoituksen mukaan avus­tuksen oikea määrä oli noin 20 000 miestä erikoisjoukkoja. Ranskan hallitus oli varma siitä, ettei Ruotsin kielteinen kanta ollut lopullinen. Jos Suomi kestäisi jonkun viikon, apu oli lähellä. Rauhanteko merkitsisi antautumista ja Suomen silpomista. Tanner oli viitannut siihen, että voisimme palata länsivaltojen suunnitelmaan, ellemme saisi rauhaa syntymään. Se ei ollut Ranskan ministerin mieleen. Jos ryhtyisimme neuvottelemaan, jäähtyisivät sympatiat ja meidän katsottaisiin siirtyneen Saksan puolelle, mikä sana Tannerin mielestä ilmaisi länsivaltain avunannon oikean perustan. Yöllä oli tullut useita puhelinsoittoja Lontoosta ja Pariisista, jotka panivat kaikkensa liikkeelle estääkseen rauhanneuvot­telujen alkamisen. Pariisista tulleen ilmoituksen mukaan ensimmäiseen apujoukkoon kuuluisi noin 50 000 miestä, jotka olisivat Suomessa maa­liskuun lopussa. Länsivallat tulisivat painostamaan Ruotsia ja Norjaa sallimaan joukoille läpikulun. Pyydettiin, ettei Suomi jatkaisi neuvotte­luja Venäjän kanssa. Jos niitä jatkettaisiin, keskeytettäisiin avunanto­valmistelut ja samalla loppuisivat aselähetykset ja taloudellinen tuki. Ja samaan aikaan, juuri sinä päivänä klo 11 meidän piti antaa neuvosto­hallitukselle vastaus. Tanner ajatteli, että neuvostohallitukselle voisi vastata siten, ettei sanonta olisi hylkäävä eikä hyväksyvä, vaan pyy­dettäisiin täsmällisempiä tietoja sekä puhuttaisiin korvauksesta. Siten voittaisimme aikaa pari päivää ja ehtisimme saada selvyyttä länsival­tain todellisista aikomuksista. Kyseltäisiin siis kummaltakin puolelta.

Kotilainen, joka oli kannattanut varovaista politiikkaa, myönsi, että olimme epätietoisia kohtalon edessä, mutta katsoi kuitenkin, että olisi uskallettava ja lähetettävä Venäjälle sellainen sähke kuin ulkominis­teri oli ehdottanut.

Tasavallan presidentti oli tyytyväinen asian tähän vaiheeseen ja kan­natti ulkoministerin ajatusta.

Keskustelussa kannatettiin ulkoministeriä ja hän ehdotti Moskovaan sähkötettäväksi: »Kun uusien rajojen suunta on epäselvä, pyydämme täsmällisiä määrittelyjä sekä tietoa, minkä vastikkeen Suomi tulisi saamaan.» Samalla olisi Ruotsin hallitukselle ilmoitettava, että Suomen hallitus Venäjän raskaiden rauhanehtojen tähden vakavasti harkitsi länsivaltojen puoleen kääntymistä. Tämä ehdotus hyväksyttiin.

Länsivaltojen tarmokas ja aktiivinen ryhtyminen asiaan oli omiaan herättämään meissä toiveita. Tämä toiveikkaampi mieliala ei kuiten­kaan kestänyt kauempaa kuin kaksi päivää, jolloin se, kuten myöhem­pänä nähdään, haihtui. Asemamme ei ollut vain vaikea, vaan suoras­taan kamala. Oli ymmärrettävissä, ettemme Kremlin meille asettamien kovien ehtojen edessä voineet olla perusteellisesti harkitsematta vii­meistä mahdollisuutta.

Aamupäivällä maaliskuun 2:sena oli hallituksella presidentin johdolla jälleen kokous. Mieliala oli toiveikkaampi kuin edellisinä päivinä. »Tilanne on paljon lohdullisempi kuin toissa iltana. Eduskunta on varmasti tavattoman tyytyväinen asian kehitykseen», sanoi presidentti Kallio. — Länsivallat olivat ryhtyneet innokkaaseen toimintaan, ja Ruotsi, ha­vaittuaan niiden sekaantumisen olevan lähellä, mikä olisi aiheuttanut Saksan väliintulon ja saattanut Ruotsin sotatantereksi, tunsi asemansa vaikeutuvan.

Tanner kertoi, että meidän edellisenä päivänä päättämämme sähke, jossa pyysimme Moskovalta tarkempia tietoja, oli toimitettu Tukhol­maan samoin kuin ilmoituksemme siitä, että harkitsemme kääntymistä länsivaltojen puoleen. Oli tullut tieto, että Ruotsin hallitus oli lujasti päättänyt torjua länsivaltain joukkojen läpikulun. Oli myös ilmoitettu, että Saksa edelleenkin toivoi sopimuksen aikaansaamista meidän ja Neuvostoliiton välillä, mutta se ei voinut vaikuttaa ehtoihin. Tietämän mukaan Tukholmassa arveltiin, että meidän vastauksemme selitettäisiin Moskovassa kielteiseksi. Ruotsi oli joutunut vaikeaan asemaan ja koetti Neuvostoliiton Tukholman-edustajan kautta kaikkensa saadakseen rauhanneuvottelut aikaan. Kun Viipurin ja Sortavalan kaupunkeja ei ollut mainittu niissä ehdotuksissa, jotka meille oli Neuvostoliiton Tukholman­ edustajan välityksellä annettu, vaan Molotov oli ne ilmoittanut myöhemmin Ruotsin Moskovan-lähettiläälle Assarssonille, syntyi Tukholmassa ajatus koettaa saada nuo kaupungit ehdotuksesta poistetuiksi. Länsivaltain täkäläiset edustajat olivat vallan tulistuneet, jos osoitet­tiin jotakin epäilyä. Kun Tanner oli viitannut Tšekkoslovakiaan ja Puolaan, jotka olivat jääneet apua vaille, oli vakuutettu meidän asiamme olevan vallan toinen. Mutta kysymykseen, miten länsivaltain joukot pääsisivät Suomeen ja jaksaisivatko rautatiet kuljettaa ja voitaisiinko ylläpitää niin suuria joukkoja, ei ollut osattu vastata. Eilisen ratkaisun hyvä puoli oli siinä, että asiaa harkittiin Ruotsissa ja länsivalloissa. Keskustelut olivat käynnissä, ja todennäköistä oli, ettei Moskova kat­sonut niiden katkenneen.

Pääministeri sanoi tiedustelleensa Lontoosta, mikä teki nyt mahdolli­seksi 50 000 miehen kuljettamisen puolta lyhyemmässä ajassa, vaikka aikaisemmin oli länsivaltojen puolelta väitetty rautateiden kantokyvyn rajoittavan apujoukkojen suuruutta, mutta vastausta ei vielä ollut tul­lut. — Päämajasta oli ilmoitettu joukkojemme asettuneen uudelle Vii­purin—Talin linjalle.

Pekkala: On mielihyvin pantava merkille, että tilanne on siksikin tyydyttävä. Vastaus oli vaarallinen, mutta täytyy toivoa sen johtavan parempaan tarjoukseen. En kuitenkaan ole varma siitä. Sen näkee vasta, kun vastaus saadaan. Minusta tuntuu, että länsivaltain apu on suu­relta osalta bluffia. Eiväthän he auttaneet Puolaa, vaikka olivat luvan­neet. Ja Tšekkoslovakiaa he kehottivat antautumaan. En pane suurtakaan painoa avustukseen. Asian ydin on siinä, miten se pääsee tänne. ——— Omasta puolestani olisin, jos kaupungit (Viipuri ja Sortavala) jätettäisiin pois, valmis vakavasti harkitsemaan rauhaa.

Kotilainen yhtyi Pekkalaan. Joukkojen ja huollon kuljetuskysymys sekä Skandinavian läpi että oman maan rautateitse tuottaa suuria vai­keuksia myös pommitusvaaran vuoksi.

Niukkanen: On koetettava puristaa länsivalloista sitovia ilmoituksia avusta. Ennen kaikkea lentolaivueita miehistöineen. Tilanne on meille sikäli edullinen, että Ruotsi ja kaiketi myös Venäjä haluavat rauhaa. Kenties myös Saksa, vaikka meille ei ole siitä tullut ilmoitusta. Ilmeistä on, että Moskova ei halua sotaa minkään suurvallan kanssa.

Minä: Pääasiana on saada niin kunniallinen rauha kuin mahdollista. Näkyy selvästi, että länsivallat eivät halua rauhaa täällä, vaan sodan jatkumista, ja että ne siinä mielessä auttavat meitä. Luulen, että Ruotsi ja Saksa toivovat sodan pikaista päättymistä. En usko länsivaltojen avun tehokkuuteen. Saksa tulee väliin ja saa aikaan selkkauksia. Ruot­sin avulla on ajettava rauhan asiaa. Mutta sen varalta, että rauhaa ei synny, pitäisi olla varovaisia, ettemme pilaisi välejämme länsivaltoihin, koska ne meitä auttavat. Jos saisimme Suvannon rajan sekä luovut­taisimme laivastotukikohdan ja Suomenlahden saaret ja saisimme kor­vausta, niin voisimme olla tyytyväiset. — Kuten näkyy, olin minäkin sinä päivänä toiveikas. Mainitun rajan Kannaksella Stalin neuvotte­luissa v. 1939 ilmoitti olevan neuvostosotilaiden vähimpänä vaatimuk­sena. Asia lykättiin, kunnes saataisiin uusia tietoja.

Seuraavana päivänä toiveemme osoittautuivat turhiksi ja haihtui­vat. Olimme jälleen kovan todellisuuden edessä, josta ei ollut pois­pääsyä.

Asemamme ei ollut vain vaikea ja mutkallinen; se oli suorastaan traagillinen.

Oli käynyt selväksi, ettemme enää kestäisi sodassa, vaan sortuisimme, ellemme saisi pikaista ja tehokasta sotilaallista apua. Sellaista ei ollut tiedossa. Ruotsi oli siitä jyrkästi kieltäytynyt. Länsivallat lupasivat auttaa, mutta se apu ei olisi riittävä eikä ehtisi ajoissa, mikäli pääsisi­kään tänne, kun Norja ja Ruotsi kielsivät joukkojen läpikulun. Ja jos se pääsisi maahamme, se johtaisi Saksan väliintuloon ja meidät sotaan Saksan kanssa, mikä ei ainoastaan tekisi avun vaikutusta tyhjäksi, vaan tietäisi meille uutta ja suurempaa vaaraa. Meidän oli siis pyrittävä rauhaan venäläisten asettamilla kovilla ehdoilla. Toivoimme saavamme niitä neuvotteluissa lievennetyiksi, ainakin ehdotetun liittosopimuksen poistetuksi. Mutta jos emme edes näillä ehdoilla saisi rauhaa — sotatoimien kehittyessä venäläisille edelleen suotuisasti uusien vaatimusten esittäminen oli mahdollista — ei meillä olisi muuta edessä kuin joutua länsivaltain rinnalla sotaan ja antautua kaikkien siitä johtuvien vaa­rojen alaisiksi.

Ruotsin asema oli myös vaikeutunut. Ei ollut epäilystä, että se vilpittömästi halusi auttaa meitä niin pitkälle kuin oli mahdollista sen itsensä joutumatta sotaan sekä tukea meitä pyrkiessämme pääsemään vaikeuksissamme parhaimpaan mahdolliseen tulokseen. Ruotsi oli koko sodan ajan ponnistanut meidän hyväksemme rauhan aikaansaamiseksi. Nyt se pelkäsi länsivaltojen sekaantumista, mikä olisi saattanut sen arvaamattomiin vaikeuksiin. Saksan väliintulo olisi voinut tehdä Ruotsin sotatantereksi. Tämä oli omiaan kiihdyttämään Ruotsin hallituksen halua ja pyrkimyksiä sodan lopettamiseksi. Kun rauha oli tehtävä mei­dän kustannuksellamme, saattoi ajatella, että Ruotsi, pitäen silmällä omia etujaan, tahtoisi saada rauhan aikaan millä ehdoilla tahansa vält­tyäkseen länsivaltain avustustoimista aiheutuvista vaaroista. Tämän ajatuksen herääminen meidän puolellamme oli tietenkin lähellä. On kuitenkin otettava huomioon, että Ruotsin asianomaisissa piireissä oltiin vakuuttuneita siitä, ettei länsivaltain apu sekä riittämättömän määrän ja viivästymisen että Saksan väliintulon vuoksi voisi hyödyttää Suomea ja että Suomi sen tähden ennen pitkää sortuisi. Arvatenkin luultiin Ruotsissa myös neuvostovenäläisten asettamia ehtoja voitavan neuvotteluissa saada lievennetyiksi.

Aamupäivällä maaliskuun 3:ntena oli hallituksella tasavallan presi­dentin johdolla kokous tavallisessa paikassa, Suomen Pankin pommi­suojassa. Kenraali Walden oli myös läsnä.

Ministeri Tanner ilmoitti, että Lontoosta oli edellisenä päivänä kään­nytty Tukholman ja Oslon puoleen tiedustellen läpikulkuoikeutta apu­joukolle, joka lähtisi maaliskuun 15 pnä ja olisi niin suuri kuin lähtö­satamien ja rautateiden kuljetuskyky sallisi. Perille tulisi huhtikuun ensimmäisen ja toisen viikon aikana noin 6 000 miestä. Kysymykseen, aikovatko länsivaltain joukot tulla vastoin Skandinavian maiden suos­tumusta, ei ollut voitu antaa vastausta, vaan oli viitattu Ruotsia koh­taan harjoitettavaan diplomaattiseen painostukseen. Moskovasta ei vielä ollut tullut vastausta Tukholmasta lähetettyyn tiedusteluun, voiko venäläisten ehtoihin saada lievennyksiä. Länsivaltojen joukkojen läpi­kulkuun nähden Ruotsi oli entisellä kielteisellä kannallaan. Oli myös huomautettu, että kun Ruotsi on joutunut vaaravyöhykkeeseen, sen velvollisuus oli valvoa omia etujaan ja ajatella itseään. Se tahtoi välttää kaikin keinoin suursotaan joutumista. Tanner ei uskonut länsivaltojen ryhtyvän pakkokeinoihin Ruotsia vastaan. Apujoukkojen määrä oli supistunut aivan riittämättömäksi ja sekin tulisi liian myöhään. Sen vuoksi emme voineet jatkaa tällä linjalla, vaan jäljellä oli palaaminen Moskovan linjalle. Nyt olisi lähetettävä Moskovaan aikaisempi myöntävä vastaus. »Katson kaikki sivuhyppäykset tarpeettomiksi ja ehdo­tan, että nielemme kalkin», sanoi Tanner lopuksi.

Presidentti: Näyttää siltä, kuin ei voisi perustaa toivoaan länsival­tojen apuun. Ei ole tietoa, paljonko tulee ja tuleeko ajoissa. Ei siitä koituisi meille todellista apua. Mutta eikö kuitenkin vielä voitaisi odot­taa vastausta Moskovasta?

Pekkala puolsi ulkoministerin ehdotusta. Venäläisten vaatimukset voivat kasvaa, kun heillä on ollut menestystä Kannaksella.

Niukkanen piti suorastaan uskallettuna nyt ilmoittaa venäläisille, että hyväksymme periaatteessa heidän ehtonsa. Sellainen vastaus tekisi lopun länsivaltojen avusta.

Von Born: Ennen kuin mennään uuteen vastaukseen, täytyy selvittää, ettei länsivaltain apuun todella voida mitään perustaa. Vasta sen jäl­keen voidaan taipua.

Pääministeri ilmoitti länsivaltojen antaneen aikaa Ruotsille maalis­kuun 11 päivään asti. Sitä ennen ei saada lopullista vastausta. Mutta ilmeistä on, että vastaus on kielteinen.

Kotilainen: Olemme joutuneet vaaralliseen tilaan. Voimme menettää länsivaltojen avun ja aineellisen tuen sekä Ruotsin antaman tarvike­- ja raaka-aineavun, joka meille on aivan välttämätön. Silloin olemme aivan Moskovan vallassa. Olisi sen tähden koetettava uudelleen löytää kosketus Moskovaan, niin vaikea kuin se tie onkin.

Hannula: Olisi vihdoin pyydettävä apua länsivalloilta. Jos menette­lemme ulkoministerin esittämällä tavalla, olemme täysin yksin Venäjän armoilla neuvottelujen aikana ja niiden jälkeen.

Söderhjelm ei voinut kannattaa ulkoministerin ajatusta. Olimme menettäneet määräajan. Joukkomme olivat asettuneet uudelle linjalle. Meillä ei ollut tietoa länsivaltojen vastavaikutuksesta Ruotsin vastauk­een. Olisi kestettävä ja koetettava jatkaa ainakin muutama päivä.

Minä lausuin, että on pyrittävä rauhaan, ja olin asiallisesti Tannerin kannalla. Mutta en ollut selvillä, miten olisi meneteltävä, minkä tähden pyysin asian ratkaisun lykkäämistä uuteen kokoukseen ainakin samana iltana. (Olin alusta alkaen ollut selvillä siitä, ettei länsivaltojen apu voinut olla tehokas.)

Kenraali Walden ilmoitti, ettei sotilaallinen tilanne ollut muuttunut hallituksen jäsenten päämajassa käynnin jälkeen. Joukkomme Viipurinlahden länsirannikolla olivat kosketuksessa vihollisen kanssa, joka oli käynyt siellä, mutta ei ollut varmaa, oliko se sieltä karkotettu.

Pääministeri Ryti oli selvillä siitä, ettei länsivaltain apu ollut niin suuri, että se voisi vaikuttaa ratkaisevasti. Molemmat maat lähettävät yhteensä 6 000 miestä, jotka lähtevät maaliskuun 15 pnä ja ovat täällä huhtikuun toisella tai kolmannella viikolla. Ei sellainen apu merkitse mitään. Sen jälkeen luvataan enemmän apua, mikäli rautatiet sallivat, mutta ei ennen huhtikuun loppua. Lontoosta oli ilmoitettu 50 000 miehen tuomisen Suomeen olevan mahdotonta. Muuten oli epäselvää, oliko meidän vastauksemme lähetetty Moskovaan.

Keskustelun vielä jatkuttua päätettiin pitää uusi kokous saman päivän illalla, sitten kun sitä ennen oli koetettu Tukholmasta hankkia lisätietoja.

Hallituksen kokouksessa illalla samana päivänä Tanner ilmoitti saaneensa tietää, ettei meidän vastaustamme ollut lähetetty Moskovaan, koska oli katsottu, että se tulkittaisiin kielteiseksi, minkä johdosta neuvottelut katkeaisivat. Sen ohella oli Moskovasta oma-aloitteisesti tiedus­teltu, voitaisiinko saada lievennystä ehtoihin. Tähän tiedusteluun ei ollut tullut vastausta. Tukholmassa oli katsottu, etteivät keskustelut olleet katkenneet. Ruotsi ei missään tapauksessa tulisi suostumaan länsivaltain joukkojen läpikulkuun. Länsivaltojen lupaaman avun määrä oli häilyväinen. Nyt oli tullut sähke, että apujoukkojen määrä olisi 22 000—13 000 miestä, joista osa jäisi Ruotsiin. Tarkkaa vastausta ei ollut saatavissa.

Niukkanen ei katsonut olevan syytä enää lykätä länsivaltojen avun pyytämistä.

Minä: Kun länsivaltojen apu ei ole riittävä eikä saavu ajoissa ja kun se Ruotsin kannan takia on lisäksi epävarma, ellei mahdoton, ja kun vielä on vaara, että joudumme selkkaukseen Saksan kanssa, on meidän pyrittävä rauhanneuvotteluihin ja jätettävä kaikki muu syrjään. Tähän on pyrittävä Ruotsin välityksellä. Sen ohella esitin harkittavaksi, eikö olisi koetettava Berliinissä saada Saksa kannattamaan meitä Mosko­vassa. Tämän ehdotuksen johdosta, jota toiset kannattivat, huomautet­tiin, ettei Saksa, jonka puoleen oli käännytty monta kertaa, Neuvosto­liittoon solmimiensa suhteiden vuoksi ollut katsonut voivansa tehdä asiassa mitään.

Länsivaltain avun riittämättömyys oli siten käynyt selväksi. Muualta­kaan ei ollut apua saatavissa. Kun vastausta ei vielä ollut saatu Tukhol­masta Moskovaan lähetettyyn rauhanneuvotteluja koskevaan tieduste­luun, lykättiin asian käsittely seuraavaan kokoukseen.

Päiväkirjastani 4. 3. 1940: »Rydin luona pankissa. Hän kertoi, että Günther oli, neuvoteltuaan Kollontayn kanssa, jättänyt lähettämättä meidän sähkösanomamme viime perjantailta, jossa kysyttiin lähempiä tietoja ja korvausta, koska he olivat katsoneet, että sitä Moskovassa pidettäisiin kieltona. Sen sijaan Günther oli lähettänyt toisen sähkösanoman Moskovaan ja kysynyt siinä, eikö Moskova lieventäisi ehtoja. Tähän oli tullut Moskovasta vastaus, jossa huomautettiin vastauksen tulleen liian myöhään, mutta samalla sanottu, ettei Suomenlahden poh­joispuolella lievennetä ehtoja.

Tämän jälkeen Günther — meidän pyynnöstämme — lähetti Mosko­vaan uuden sähkeen, jossa kysyttiin, suostuisiko Moskova rauhanneuvotteluihin luopumalla vaatimasta Viipuria ja Sortavalaa, jos Suomen hallitus muuten hyväksyy ehdot.»

Aamulla maaliskuun 5:ntenä oli jälleen hallituksen kokous tasavallan presidentin johdolla. Kenraali Walden oli läsnä. Tannerin selonteon mukaan oli ristiriitaisia tietoja siitä, tulisiko Ruotsi asevoimin vastustamaan länsivaltojen apujoukkojen läpikulkua vai tyytyisikö se ainoastaan vastalauseeseen. Moskovasta ei vielä ollut tullut vastausta Viipuria ja Sortavalaa koskevaan tiedusteluun.

Pääministeri ja kenraali Walden tekivät selkoa länsivaltojen mahdollisesta avusta, josta asiasta oli saatu tarkempia tietoja. Jos Suomi jatkaa taistelua, olisivat länsivaltojen ensimmäiset joukot valmiit lähtemään viikon päästä. Jos teemme avunsaantivetoomuksen, katsovat länsival­lat meidän rintamamme osaksi omasta suuresta rintamastaan. Ensim­mäiseen lähetykseen kuuluisi 15 000 miestä niin voimakkaasti aseistettuja ranskalaisia joukkoja, että voimme lisätä 50 % verratessamme niitä omiin divisiooniimme. Englantilaisia tulisi 18 000, siis yhteensä 33 000 miestä. Tämä olisi alku, jota voitaisiin lisätä tarpeen mukaan. Miesten lisäksi saapuisi ensi tilassa 60 pommikonetta. Suunniteltiin myös meri­operaatioita Petsamossa. Sota muodostuisi Ranskan ja Englannin ta­holta totalitaariseksi. Liittoutuneet arvelivat, ettei Ruotsi aseellisesti vastustaisi läpikulkua. Joukot tulisivat vapaaehtoisten nimellä, upsee­rit täysissä pukimissa ja varusteissa, ja voisivat saapua Suomeen huh­tikuun 10—15 päivinä. Englanti ja Ranska katsoisivat Venäjän viholli­sekseen heti, kun joukot olisivat lähteneet liikkeelle.

Päämajasta ilmoitettiin, sanoi Walden, tilanteen olevan aika kriitil­linen. Viholliset olivat eräissä kohdin päässeet pesiytymään Viipurin­ lahden länsipuolelle. Niitä ei tosin vielä ollut paljon, mutta ne voivat lisääntyä. Sotamarsalkka oli sanonut lyhyesti: »Jokainen ymmärtää Viipurinlahden merkityksen sekä myös rannikon merkityksen, joka on vielä suurempi. Meidän on pakko olla valmistuneita epämiellyttäviin yllätyksiin. Länsivaltojen apujoukot eivät riitä eikä aika liioin.»

Tanner: Asema on huolestuttava. Tilanne rintamalla on kriitillinen ja koko linja uhattu. Viholliset voivat puhkaista sen. Asia on kiireellinen. Hän esitti, että vaikka aika vastauksemme antamiseen oli mennyt umpeen, ilmoitettaisiin, että hyväksymme vihollisen ehdotuksen. Jos Moskovasta tulisi kielto, ei auttaisi muu kuin vetoaminen länsivaltoihin. Tanner toivoi, ettei enää keskusteltaisi, vaan tehtäisiin päätös.

Hannula: Ehdotan, että hyväksymme länsivaltojen avuntarjouksen.

Pääministeri yhtyi Tannerin ehdotukseen esittäen siihen lisättäväksi lauseen aselevon aikaansaamisesta.

Pekkala yhtyi ulkoministeriin. »Ihmettelen, että täällä vielä on niitä, jotka kuvittelevat voivamme suoriutua. Lopputuloksesta ei ole pienin­täkään epäselvyyttä», hän sanoi.

Niukkanen: »Venäjää täytyy aina epäillä. Ehdotus oli vain koepallo. Ilmoitetut ehdot voi hyväksyä vain, jos armeija on lyöty. Meidän täytyy taistella. Länsivaltojen apua on pyydettävä siinäkin tapauksessa, että ryhtyisimme keskustelemaan rauhasta.» Venäläisten ehdotus oli siksi epämääräinen, että sen hyväksyminen merkitsi samaa kuin antautuminen Venäjän armoille. Mutta koska yksimielisyyden säilyttäminen oli kansamme pelastuksen välttämätön edellytys, hän ei tahtonut panna vastaan.

Ministerit Fagerholm, Koivisto, Kotilainen, Heikkinen, Salovaara, von Fieandt, von Born ja minä kannatimme ulkoministerin ehdotusta.

Pääministeri huomautti, että täytyi ottaa huomioon sekin mahdolli­suus, ettemme yrityksestämme huolimatta saisi rauhaa hyväksyttävin ehdoin. Sen tähden olisi avomielisesti ilmoitettava länsivaltojen edusta­jille menettelystämme sekä että pyydämme niiltä apua, ellei rauhanpyrkimyksemme vie tulokseen. Tämä ehdotus hyväksyttiin.

Keskustelun loputtua presidentti totesi kaikkien hallituksen jäsenten, Hannulaa lukuun ottamatta, olleen sitä mieltä, että oli yritettävä rauhaa ja, ellei se veisi perille, esitettävä avunanomus länsivalloille, joita oli pyydettävä jatkamaan valmistuksia. Presidentti itsekin yhtyi tähän mielipiteeseen.

Keskiviikkona maaliskuun 6 pnä oli jälleen hallituksen kokous presi­ dentin johdolla. Läsnä oli myös kenraali Walden.

Tanner ilmoitti Moskovasta tulleen vastauksen ehdotukseen, että Viipurin ja Sortavalan kaupungit jätettäisiin pois vaatimuksista. Molo­tov oli ilmoittanut Ruotsin lähettiläälle Assarssonille Kremlin ehdotto­masti pitävän kiinni molemmista kaupungeista. Ainoastaan kunnioitus Ruotsia kohtaan sai aikaan, että neuvostohallitus vielä muutaman päi­vän suostui odottamaan Suomen vastausta. Molotov oli myös ilmoittanut armeijan vaativan oikeutta saada jatkaa sotaa ja etenemistä. Jos sotaa jatkettaisiin, tulisivat ehdot kovemmiksi. Molotov oli myös puhunut siitä, että kenties sittenkin olisi parempi neuvotella Kuusisen hallituksen kanssa, mutta kunnioituksesta Ruotsia kohtaan oli luovuttu siihen ryhtymästä. Ruotsista oli tullut tieto, että länsivaltojen puolelta oli pyydetty oikeutta joukkojen läpikulkuun, mutta Ruotsi oli vastannut kieltävästi ja aikoi pysyä kielteisellä kannallaan. Ruotsin hallituksen käsityksen mukaan ei länsivaltojen puuhasta olisi apua Suomelle, mutta se vetäisi koko pohjolan sotaan. Se oli lapsellista hommaa. Ruotsi ei tulisi jättämään yhtään kiskoa satamarautateille. Tämän johdosta oli vastauksemme ilmoitettu Ruotsin kautta Neuvostoliiton lähettiläälle. Ruotsi oli ehdottanut, että vihollisuudet lopetettaisiin maaliskuun 6 pnä klo 11 Suomen aikaa. Eilen illalla klo 10 oli Suomen vastaus esitetty Molotoville, joka oli sanonut sitä epäselväksi ja täsmällistämistä kaipaavaksi sekä ettei aselepo tullut kysymykseen, ennen kuin Viipuri ja Viipurinlahti oli tyhjennetty. Ruotsin lähettiläs oli vastannut, ettei vastaus ollut tarjousta epämääräisempi. Viime yönä Molotov oli antanut seuraavan ilmoituksen: Ottaen huomioon, että Suomen hallitus hyväksyy ehdot, on Neuvostoliiton hallitus valmis aloittamaan neuvottelut vihollisuuksien lopettamiseksi ja rauhan aikaansaamiseksi. Neuvottelupaikaksi ehdotettiin Moskovaa. — Ministeri Assarsson oli vielä kysynyt, miksi ei suostuttu aselepoon, ja saanut vastaukseksi kuulla, että rintama oli epämääräinen ja että neuvostohallitus epäili suomalaisia. Assarsson oli myös viitannut muiden valtioiden sekaantumiseen, mutta sitä ei Moskovassa sanottu pelättävän. Kysymys Leningradin turvallisuudesta oli keskustelun ulkopuolella ja ehdot olivat vähimmäisvaatimukset. Näin ollen, Tanner sanoi, tie Moskovaan on auki, mutta venäläiset epäi­levät meidän yhtaikaa kulkevan kahdella linjalla ja pyrkivän saamaan hengähdysaikaa.

Tanner oli avomielisesti ilmoittanut Englannin ja Ranskan täkäläi­sille lähettiläille rauhanpyrkimyksistämme, sanonut, että odotamme vastausta Moskovasta sekä pyytänyt heitä olemaan kärsivällisiä. Hänelle oli vastattu, ettei länsivaltojen avunanto riipu muutamasta päivästä.

Tanner katsoi, ettemme menetä mitään, jos nyt lähetämme valtuuskunnan Moskovaan. Tarpeen vaatiessa länsivallat myöhemminkin ovat tukenamme, koska niiden pyrkimyksenä on uuden rintaman saaminen. Länsivaltojen tie on yhtä vaarallinen kuin ennenkin. Meitä voi sillä tiellä odottaa Puolan kohtalo. Ehdotti valtuuskunnan lähettämistä heti Moskovaan, mikäli mahdollista vielä samana päivänä.

Pekkala yhtyi ulkoministerin mielipiteeseen.

Niukkanen: On syytä toimia nopeasti päästäksemme selville siitä, saadaanko hyväksyttävät ehdot vai ei. Luuli meidän lopulta päätyvän pyytämään länsivaltojen apua. Näiden avuntarjous on parantanut tilannetta. Oli edelleen sitä mieltä, että rajan pitäisi kulkea Viipurin etelä­- ja Sortavalan itäpuolelta.

Kotilainen ja von Fieandt kannattivat ulkoministerin ehdotusta.

Pääministeri ilmoitti keskustelleensa länsivaltojen lähettiläiden kanssa. Englannin lähettiläs oli sanonut Englannin hallituksen hyvin ymmärtävän Suomen hallituksen kannan eikä asettavan esteitä rauhanpyrkimyk­ sille. Ryti hyväksyi ulkoministerin ehdotuksen, että valtuuskunta heti lähetettäisiin.

Hannula: En voi millään hyväksyä venäläisten tarjousta neuvottelu­jen pohjaksi. Edellytän, että heti pyydämme länsivaltojen apua.

Heikkinen hyväksyi ehdotuksen, että lähetämme valtuuskunnan Moskovaan sekä käännymme länsivaltojen puoleen, ellemme saa hyväksyttäviä ehtoja.

Minä lausuin, ettemme voi tehdä muuta kuin hyväksyä Tannerin ehdotuksen. Meidän täytyy kuitenkin olla selvillä siitä, mihin olemme sitoutuneet. Vaatimuksiin kuuluu Viipurin kaupunki, johon nähden olemme sitoneet kätemme, joskin voimme pyrkiä sen pelastamaan. Niukkasen mielipidettä on koetettava noudattaa, mutta elleivät venäläiset anna perään, emme voi asialle mitään. Tietysti neuvotteluissa tulee esille monta uutta kysymystä, joiden nojalla voidaan neuvottelut katkaista, jos niin halutaan.

Useat hallituksen jäsenet ilmoittivat yhtyvänsä Tannerin ehdotuk­seen.

Tasavallan presidentti: Ministeri Paasikiven ja ulkoministerin lausuntojen johdosta haluan huomauttaa, etten ole käsittänyt asiaa siten, että Pietari Suuren raja ilman muuta olisi lyöty kiinni. Ehdothan ovat lähtö­kohta neuvotteluille, emmekä ole velvolliset suostumaan kaikkeen. Mi­nusta on siivotonta, että suurvalta pieneltä valtiolta vaatii alueita, joita se ei vielä ole pystynyt valloittamaan.

Keskusteltuamme valtuuskunnan kokoonpanosta asia lykättiin samana päivänä klo 3 pidettävään uuteen kokoukseen. Tällöin valtuuskuntaan nimitettiin pääministeri Ryti, minut, kenraali Walden ja kansanedustaja, professori Voionmaa.

Saksalaisten käsiin v. 1940 joutuneet Ranskan yleisesikunnan asia­kirjat ovat nyttemmin luoneet valoa länsivaltojen suunnittelemaan Suomen avustamispolitiikkaan, sen syihin ja päämääriin. Eräässä tammi­kuun alussa 1940 laaditussa ranskalaisessa muistiossa arvellaan suoma­lais-venäläisen sodan saattavan Venäjän kuljetuslaitoksen rappiolle ja huomattavassa määrässä lisäävän neuvostotalouden epäjärjestystä, mikä kaikki estäisi Saksaa saamasta Venäjältä raaka-aineita ja eritoten polttoainetta. Venäjän Balkanin valtioille muodostama uhka katoaisi sen pohjoisessa kärsimien tappioiden johdosta. Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltojen Suomelle antama apu vahvistaisi Skandinavian maiden asemaa Saksaan nähden ja sallisi Ruotsin ja Norjan yhtyä Saksan-vastaiseen rintamaan, minkä johdosta viimeksi mainittu maa kadottaisi sota­teollisuudelle ja kansanhuollolle välttämättömän tuonnin. »On sen vuoksi tärkeätä antaa Suomelle kaikkea mahdollista apua. Suomen rintama merkitsee liittoutuneiden etujen kannalta samaa kuin Makedonian rin­tama vv. 1914—18.» Eräässä toisessa asiakirjassa helmikuun jälkipuo­liskolta 1940 sanotaan: »Meidän päätarkoitustamme ei saa unohtaa. Se on Saksan malmin saannin estäminen. Jokainen liittoutuneiden yritys Skandinaviassa on ——— vain silloin oikeutettu, jos se edistää tätä tarkoitusperää.» (Saksan ulkoministeriön julkaisuja 1939—41, N:o 6: Die Geheimakten des französischen Generalstabes, asiakirjat n:o 17, 18, 21, 23, 29, 30.)

Että länsivalloilla oli omat sotilaalliset tarkoituksensa, sen hallituk­sessa kyllä käsitimme. Kaikkien suurvaltain politiikkaa johtaa sama — minun mielestäni: ahdas ja lyhytnäköinen — itsekkyys. Mikään suur­valta ei ole parempi kuin toinenkaan. Bismarck sanoi kerran: »Suurval­lan ainoa terve perusta — ja siinä se eroaa pienestä valtiosta — on val­tiollinen itsekkyys eikä romantiikka.» — Suurvaltain politiikassa ei ole kohottu korkeammalle tasolle, jossa ylevämpien aatteiden noudattamisen havaittaisiin edistävän myös omia ahtaampia etuja. — »Minkä vuoksi valtion oma oikein käsitetty etu, vaikuttaen yhdessä eetillisten motiivien kanssa, ei voi saattaa valtiota ———  noudattamaan oikeutta ja moraalia?» kysyy yksi uusimmista historioitsijoista. — Hänen vastauksensa on vanha ja surkea: »Koska kukaan ei luota toiseen» (Fr. Meinecke, Die Idee der Staatsräson, s.19.). Eli niin kuin Machiavelli sanoi »Ruhtinaassa»: »Se, joka tahtoo olla kokonaan hyvä niiden joukossa, jotka eivät sitä ole ollenkaan, tuhoutuu ennemmin tai myöhemmin.» Tulokset tästä suden politiikasta ovat silmiemme edessä. — Mutta mielenkiintoista on Suomen avustamisessa talvisodan aikana jälleen todeta, miten suurval­loilla on tarve koettaa verhota itsekkäät pyrkimyksensä jonkinlaisilla kauniilla perusteluilla.

Erääseen asiakirjaan (n:o 21), jossa mainitaan Ranskan Tukholman­ lähettilään tiedottaneen, että Saksa oli ilmoittanut Ruotsin hallitukselle pitävänsä kaikkea Suomelle annettua suoranaista apua sodan aiheena, casus belli, on liitetty Saksan ulkoministeriön huomautus, että tämä Ranskan lähettilään väite oli täysin perätön. Sellaista ilmoitusta ei ollut Saksan puolelta milloinkaan annettu.

Viime vuosina on useasti tullut mieleeni Tanskan kohtalo 1860-luvulla sekä Ruotsin ja Tanskan silloiset suhteet.

Tanskan hallitus pyrki yhteisellä hallitusmuodolla liittämään lujem­min valtakuntaan Slesvigin, joka oli siihen vanhastaan kuulunut. Tämä toimenpide tuskin oli sopusoinnussa — ainakin Saksa oli sitä mieltä — Tanskan ja suurvaltojen sekä Ruotsin Lontoossa v. 1852 allekirjoitta­man sopimuksen kanssa. Tanska olisi vuoden 1863 lopulla voinut pelas­taa aseman noudattamalla Lontoon sopimuksia. Olisiko se ajan pitkään kestänyt, on eri asia. Bismarck — tuo oikea »reaalipoliitikko» — jonka mielestä koko asia oli itsessään vain »keskinkertainen kysymys» — piti Tanskan menettelyä »taisteluhansikkaan heittämisenä koko saksalaisuudelle», ja hänen tarkoituksensa oli, niin kuin hän itse muistelmissaan kertoo, heti alusta alkaen, paitsi saksalaisen Holsteinin, myös Slesvigin täydellinen ydistäminen Preussiin.

Englanti ja Venäjä kehottivat Tanskaa suostumaan, ja kuningas olisi antanut perään, mutta kansan yleinen mielipide oli niin vastaan, ettei hän löytänyt ministereitä, jotka olisivat sen ohjelman pohjalla ottaneet hoitaakseen hallitusta. Tanskalaiset eivät pitäneet asiaa vakavana eivätkä uskoneet sodan mahdollisuuteen. He luottivat Venäjän ja länsivaltain, Englannin ja Ranskan, väliintuloon sekä Ruotsin apuun, josta neuvotteluja oli käyty. Nämä valtiot eivät voisi olla auttamatta — niin luultiin — koska eivät saattaneet sallia sellaista vääryyttä eikä Tanskan valtion huomattavaa pienentämistä, puhumattakaan sen kokonaan hävittämisestä. Vasta kun ensimmäiset taistelut oli hävitty ja saksalai­set joukot tunkeutuivat Jyllantiin, ymmärsi Tanskan kansa toden olevan kysymyksessä. Sitten kun Tanska jo oli kärsinyt verisen tappion Dybbö­lin luona, koetettiin suurvaltain toimesta Lontoon konferenssissa palaut­taa rauha, ja Preussi teki välitysehdotuksen personaaliunionista Slesvig­-Holsteinin ja Tanskan kesken. Tanskalaiset kieltäytyivät neuvottele­masta sen pohjalla, vaikka Ranskan keisari Napoleon III vakavasti siihen neuvoi. Kuningas olisi siihenkin suostunut, mutta yleinen mieli­pide oli vastaan. Tanskan valtiomiehet olivat käsittämättömän lyhyt­näköisiä. Vielä kesäkuun puolivälissä — sota oli alkanut tammikuussa, Dybbölin taistelu oli ollut huhtikuun 18 pnä 1864 — sanoi eräs Tanskan hallituksen jäsen Ranskan lähettiläälle: »Minä en näe tulevaisuutta niin uhkaavana kuin Te; emme tule kadottamaan Slesvigiä, mitä tahansa tapahtuukin.» (E. Brandenburg, Die Reichsgrundung II, s. 105.) Sitten kun Preussi oli valloittanut koko Jyllannin sekä valmistautui miehittä­mään Fyenin saaren, ryhtyi Tanska, huomattuaan, ettei sillä ollut apua saatavissa, neuvotteluihin saksalaisten kanssa ja ilmoitti nyt suostuvansa Preussin Lontoon konferenssissa tekemään ehdotukseen personaali­unionista. Se oli liian myöhäistä. Tanskan oli luovutettava molemmat herttuakunnat.

Sveitsiläinen historioitsija Edmond Rossier sanoo v:n 1864 Tanskan sodan osoittavan, »miten hämmästyttävän helppoa Euroopassa, jonka rajoja pidettiin hyvin vakiintuneina, oli silpoa vanha monarkia, joka maksoi kalliin hinnan luottamuksestaan sopimuksiin ja kykenemättö­myydestään ajoissa tehdä välttämättömät myönnytykset.» (Histoire politique de l’Europe 1815—1919, s. 139.)

Ruotsin virallinen politiikka Tanskan-Preussin riidan aikana on määritelty näin: mahdollisimman edullinen ratkaisu Tanskalle, mutta ilman että Ruotsi joutuisi vaarallisiin uhrauksiin sen johdosta. Diplomaattisilla keinoilla Ruotsin hallitus tahtoi tehdä kaiken, mitä voitiin saavuttaa. (Sveriges historia till våra dagar, XII, 1922, Carl Hallendorff. Oskar I och Karl XV, ss. 314—315.) — Samantapainen oli Ruotsin politiikka meidän talvisotamme aikana ja sitä ennen. Se ero kuitenkin oli, että Ruotsin ulkoministeri Manderströmin toimenpiteet, puhumattakaan kuningas Kaarle XV:n puuhista, olivat antaneet aihetta tanskalaisille luuloon, että heidän asiaansa pidettiin Tukholmassa miltei omana, mutta virallisen Ruotsin puolelta syksyllä 1939 meidän annettiin selvästi tie­tää, ettei sotilaallista apua ollut odotettavissa. Suomi sai kuitenkin talvi­sodan aikana tosiasiallisesti aineellista apua Ruotsilta enemmän kuin Tanska v. 1864.

Ruotsin johdonmukainen julkisaatettu puolueettomuuspolitiikka al­koi varsinaisesti vasta 1870-luvun alussa, Oskar II:n noustua valtaistui­melle, mutta asiallisesti se ilmeni jo sitä ennen. Syksyllä 1863, käsitel­täessä määrärahaesitystä puolustuslaitoksen vahvistamiseksi, lausui ulkoministeri Manderström: »Yksinämme emme voi emmekä jaksa puolustaa sitä (Tanskaa), mutta me toivomme, ettei Eurooppa ole salliva niin huutavan vääryyden tapahtua ja vielä enemmän, että järki ja maltti palaavat» Kaarle XV:n valtaistuinpuheessa samojen valtiopäivien päättäjäisissä ilmaistiin Ruotsin kanta sattuvasti: »Valtioiden neuvonpidossa olen aina koettava laskea yhtyneiden valtioiden sanan oikeudenmukai­suuden vaakalaudalle. Älköön meitä vaadittako panemaan siihen myös miekkaamme harkitsematta, tokko päämäärä voidaan saavuttaa niillä keinoilla, jotka ovat meidän käytettävissämme.»

Sekä Ruotsissa että Norjassa oli vahva myötätunto Tanskaa kohtaan yleinen. Pienen valtion taistelu suurvaltaa vastaan oli masentava mutta mieliä liikuttava. Sanomalehdet todistelivat innokkaasti Tanskan puolesta, tervehtivät riemuiten jokaista merkkiä tanskalaisten menestyksistä ja kannattivat lämpimästi keräyksiä ja vapaaehtoisia avustusyri­tyksiä taisteleville tanskalaisille veljille. Huomattava joukko vapaa­ehtoisia lähti salmien yli Tanskaan. Monet näistä taistelivat urhoolli­sesti tanskalaisten riveissä ja useat antoivat henkensä taistelussa. Mutta Ruotsin sekaantumista sotaan vaati ainoastaan pieni vähemmistö. (Mai­nittu teos, ss. 342—343.) — Tämäkin muistuttaa talvisotamme aikoja.

Asiain oma paino vaikuttaa yhdenluontoisissa oloissa samalla tavalla.

---

¹ Seuraava selonteko sekä ulkoasiainvaliokunnan että valtioneuvoston kokouksista 23. 2. alkaen perustuu, paitsi omiini, pääasiallisesti pääministerin sihteerin, tohtori A. E. Tudeerin tekemiin seikkaperäisiin muistiinpanoihin.