XIV. Rauhanneuvottelut — Moskovan rauha

Samana iltana, maaliskuun 6:ntena, lähdimme, rauhanneuvottelu­kunnan jäsenet, autoilla Turkuun ja sieltä lentokoneella Tukholmaan. Sihteerinä seurasi jaostopäällikkö Nykopp ja tulkkina sekä apulaisena ministeri Hakkarainen. Tukholmasta matkustimme seuraavana aamuna erikoiskoneella Moskovaan. Lentosatamassa olivat vastassa ulkoasiainkomissaarin apulainen Lozovski sekä protokollapäällikkö Barkov ynnä edustaja Ruotsin lähetystöstä. Asunto oli meille järjestetty ulkoasiain­komissariaatin puolesta erään tsaarinaikaisen liikemiehen pakkoluovu­tettuun tilavaan ja mukavaan yksityistaloon, jota käytettiin tällaisiin tarkoituksiin. Siellä pidettiin erinomaista huolta mukavuudestamme ja hyvinvoinnistamme. Heti ensimmäinen päivällinen, niin kuin kaikki seuraavatkin, oli hyvä ja runsas. Kohteluun nähden ei ollut mitään muistutettavaa.

Illalla olimme Ryti ja minä tervehdyskäynnillä Molotovin luona hänen minulle tutussa työhuoneessaan Kremlissä. Mistään asioista ei puhuttu.

Toisen kerran olin joutunut neuvotteluihin Kremliin surullisissa ja kestämättömissä olosuhteissa. Jo aikaisemmin, maaliskuun 4:ntenä, vihollinen oli mennyt Viipurinlahden yli ja sai seuraavina päivinä yhä enemmän jalansijaa lahden luoteisrannalla. Saapumispäivän illalla saimme salasähkeen, jossa ilmoitettiin sotatilanteen huonontuneen ja vihollisen vieneen Viipurinlahden yli uusia joukkoja. »Toimittava nopeasti.» — Kuten myöhemmin kuulimme, olivat viholliset päässeet kah­teen niemeen Viipurinlahden länsipuolelle ja lähettivät hyökkäykseen suuria joukkoja, tykistöä, jalkaväkeä ja panssarivaunuja. Myös Viipurin itäpuolella Talin luona oli vihollinen edennyt. Mitä sodan kululle merkitsi vihollisen pääseminen Viipurin länsipuolella olevalle mantereelle, oli maallikollekin selvää. Asema oli vakava.

Sodanjohdon virallisten tietojen mukaan oli maaliskuun 9 pnä armei­jan tila sellainen, etteivät enemmät sotatoimet voineet johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan heikkenemiseen ja uusiin alueenluovutuksiin. Elävä voima oli kulunut ja kului edelleen. Pataljoonien taisteluvahvuus oli tuntuvasti alentunut. Tappiot olivat suuret. Fyysillisten ja henkisten rasitusten vuoksi ei jäljellä olevien taisteluvoima ollut sama kuin sodan alussa. Huomattavat upseeritappiot vähensivät supistuneiden yksikkö­jen taisteluarvoa. Konetuli- ja panssarintorjunta-aseista oli usein puute kriitillisillä rintamanosilla. Puolustuksemme kestävyys oli uhkaavasti heikentynyt. Viipurin länsipuolella toimivan rannikkoryhmän vähyyden ja moraalisen väsähtäneisyyden vuoksi oli vaikea odottaa siltä menes­tystä. Kannaksen armeijakunnan erään komentajan käsityksen mukaan voi hänen rintamansa kestää viikon, mutta ei kauemmin. Erään toisen armeijakunnan komentaja katsoi kaiken olevan hiuskarvan varassa.

Kaikesta tästä sähkötettiin meille maaliskuun 9 pnä varovaisuuden vuoksi peitetyin sanoin: »Päämaja antanut tilanteesta kirjallisen lausunnon, joka ei ole toiveikas jatkamisen mahdollisuuksiin nähden». — Maaliskuun 11:ntenä saimme lisäsähkeen: »Tilanne rintamalla on varsin vakava. Sotatoimien jatkaminen johtaa yhä jatkuvaan heikkenemiseen. Luopuminen Viipurista on muutamien päivien kysymys. Menestyksel­listä puolustautumista kuukauden aikana ei voida taata, ja tarjottu apu voi saapua vasta viiden viikon kuluttua edellyttäen, että kautta­ kulkuun saadaan lupa. Ellei tämä onnistuisi, tulevat kysymykseen anka­rammat ehdot ja suuremmat alueenluovutukset.»

Viimeksimainittu sähke tuli meille, kun jo neuvottelujen toinen ko­kous oli pidetty. Mutta edellisen sähkeenkin peitetyt sanat antoivat meille riittävän kuvan asemasta. Meillä oli vakaantunut käsitys sodan välttämättömästä kulusta: kysymys ei ollut muusta kuin vähäisestä ajasta, jossa sodan menettäisimme. Sähke osoitti sen ajan voivan olla hyvin lyhyt. Toinen sotatilannetta koskeva sähke vahvisti käsityk­semme: Emme voisi kestää niin kauan, että apu parhaassa tapaukses­sakaan ehtisi saapua.

Neuvottelukuntien ensimmäinen kokous oli maaliskuun 8 pnä klo 19 Kremlissä Molotovin työhuoneessa. Venäläisten puolelta olivat läsnä, paitsi Molotov, ylimmän neuvoston puhemiehistön jäsen, Leningradin piirin johtaja Ždanov ja prikaatinkomentaja Vasiljevski.

Meille oli pettymys, ettei Stalin itse ollut saapuvilla. Ždanov ei ollut tunnettu Suomen ystäväksi. Epäystävällinen suhtautuminen Suomeen kävikin hänen lausunnoistaan ilmi. Neuvostovenäläisen valtuuskunnan kokoonpano ei ennustanut meille hyvää.

Kokouksen alussa Molotov kysyi, hyväksyimmekö Ruotsin lähetti­lään välityksellä meille annetut ehdot.

Ryti myönsi meidän ne tuntevan. Sitten hän esitti valmistamamme lausunnon, jossa ilmaistiin, että Suomen hallitus katsoi voivansa pitää Neuvostoliiton ehdotusta neuvottelujen lähtökohtana ja hyväksyä sen periaatteessa. Me pyrimme vilpittömästi rauhaan sekä luomaan maittemme välille hyvät suhteet, joiden vallitessa ja suojassa myös vilkas tavaranvaihto ja muu taloudellinen kanssakäyminen molemmin puolin huomattavasti ja jatkuvasti kehittyisi ja kukoistaisi. Emme voineet kuitenkaan olla lausumatta, että tämän mielestämme meille arvokkaan pyrkimyksen kannalta meille ilmoitetut rauhanehdot olivat kovin ankarat. Historia on aina antanut suurimman tunnustuksen niille valtiomiehille, jotka ovat osanneet käyttää valtaansa ja mahtiasemaansa kaukonäköisesti ja kohtuullisesti, mikä on ollut omansa nopeasti lääkitsemään ehkä isketyt haavat ja aikaansaamaan kansojen onneksi kes­tävän olotilan, jonka lujana perustana on ollut kaikkien tunnustama oikeudenmukaisuus. Väkivaltarauhat ovat sitä vastoin usein olleet aiheena jatkuvaan epävarmuuteen, häiriöihin ja onnettomuuksiin. Neuvostoliiton ei tietenkään missään oloissa tarvinnut pelätä hyökkäystä Suomen taholta. Mutta me ymmärsimme, että Neuvostoliitto, maailmanpolitiikkaan tehokkaasti osaa ottavana suurvaltana, tämän asemansa ja oman turvallisuutensa vuoksi katsoi välttämättömäksi ottaa huomioon ja toteuttaa eräitä sotilaallisia tarkoituksia. Me puolestamme ymmärsimme myös varsin hyvin, että koska suuri Neuvostoliitto on ja aina tulee olemaan Suomen naapuri, ovat hyvät suhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä päämäärä, minkä saavuttamiseen meidän oli kaikin voimin pyrittävä. Ajatuksemme mukaan on myös Neuvostoliiton etujen ja hyödyn mukaista, että sillä on tällä puolella naapuri, joka voi olla tyytyväinen oloonsa ja on hyvissä sekä poliittisissa että taloudelli­sissa suhteissa sen kanssa. Mutta Suomelle Neuvostoliiton puolelta esi­tetyt ehdot olivat meidän mielestämme liian ankarat ja tulisivat Suo­men kansan sydämeen jättämään syvän haavan samalla kun ne mitä suurimmassa määrin haitallisesti koskisivat Suomen taloudellisiin oloihin. Emme voineet käsittää, että ne kaikissa suhteissa olisivat välttämättömät Neuvostoliiton sotilaallisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Siksi toivoimme ja edellytimme, että Neuvostoliiton puolelta suosiollisesti ja tasapuolisesti otettaisiin huomioon ne näkökohdat, jotka tulimme esit­tämään. Olisi koetettava hyvän tahdon ja sovinnollisuuden ilmakehässä löytää sellainen ratkaisu, joka kohtuullisesti täyttäisi Neuvostoliiton sotilaalliset tarpeet mutta samalla olisi omiaan viemään tulokseen, joka Suomen kansan ja valtakunnan elinehtojen kannalta olisi tyydyttävä ja loisi edellytykset pysyväisten hyvien suhteiden aikaansaamiselle Suomen ja Neuvostoliiton välille jättämättä tarpeettomasti meidän kansamme mieleen syvää katkeruutta.

Näihin mielestäni järkeviin ja oikeisiin sanoihin ja ajatuksiin Molotov vastasi tavalla, joka ei osoittanut toisenkin puolen kannan ymmärtämystä. Hänen puolustuksekseen voi sanoa, että historian todistuksen mukaan samalla tavalla suurvaltavoittaja on miltei aina sodan jälkeen ajatellut ja menetellyt.

Molotov lausui¹, ettei Neuvostoliitto ollut halunnut sotaa. Se oli edellisenä syksynä neuvotellut viikkokausia suomalaisten kanssa. Hän toivoi Suomen ymmärtävän venäläisten esittämien ehtojen olevan tarpeen Neuvostoliiton ja Leningradin puolustamiseksi. »Olimme kärsiväl­lisiä viime syksynä Teidän kanssanne ja koetimme päästä sopimukseen. Mutta neuvotteluista ei tullut mitään. Tämä on merkki Suomen viha­mielisyydestä Neuvostoliittoa vastaan, ja vihamielisyys oli suurempi kuin olimme luulleetkaan.» Suomi ryhtyi sotilaallisiin valmisteluihin ja aikoi yksissä neuvoin muiden valtioiden kanssa luovuttaa alueensa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Nyt oli Leningradin turvalli­suuskysymys tullut vielä tärkeämmäksi. Karjalan Kannaksella eivät nyt enää riittäneet entiset ehdotukset, ja myös Muurmannin rautatien ja Murmanskin turvallisuus oli kysymyksessä. Neuvostoliitto vaati, että Suomi hyväksyi kokonaisuudessaan heidän ehtonsa tai että sota jatkui. »Meidän luottamuksemme on tullut petetyksi.» Suomi on tahtonut antaa alueensa muille maille hyökkäyslaudaksi. Se on myös ollut mukana suunnittelemassa Leningradin valloittamista. Taloudellisista kysymyk­sistä voitiin puhua erikseen. Molotov luetteli sitten Neuvostoliiton vaa­timukset, jotka olivat: 1) Hankoniemi ynnä Lappohjan satama sekä ympärillä olevat saaret; 2) koko alue eteläpuolella linjaa, joka alkoi Virolahden kirkon ja Paation välistä ja kulki suuntaa: Vainikkala­ Nuijamaa — Enso — Koitsanlahti — Uukuniemi — Värtsilä — Korpi­selkä — Lahnajärvi. Koko linja oli jotenkin suora ja mutkaton, suurin piirtein Pietari Suuren raja; 3) Muurmannin radan läheisyyden vuoksi itäosa Kuusamoa ja Sallaa eteläpuolella linjaa: Virmajoen rajamutka­ Joukamojärvi — Paanajärven länsipää — Sallan kirkon länsipuolelta koilliseen ja rajaan saakka Nuortunturin kaakkoispuolella; 4) Kalas­tajasaarennon molemmat niemet. Muun Petsamon sanoi palautettavan.

Molotov esitti myös vaatimuksen kauttakulkuoikeudesta Venäjän ra­jalta Kemijärvelle sekä edelleen Tornioon ja Ruotsiin. Tätä varten mei­dän oli rakennettava rautatie Sallasta Kemijärvelle. — Sitä vastoin hän ei puhunut mitään keskinäisestä avunantosopimuksesta, josta venäläiset siis olivat luopuneet. Molotov lausui myös, etteivät he tahdo sekaantua Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan.

Koska Neuvostoliiton vaatimukset olivat epämääräiset ja menivät osittain sen yli, mitä olimme aikaisemmin saaneet tietää, syntyi siitä laajanpuoleinen keskustelu, joka toisinaan sai sangen ikävän sävyn.

Torjuimme jyrkästi syytökset Suomessa Venäjää kohtaan muka esiintyneestä vihamielisyydestä sekä siitä, että Suomi olisi ollut muiden valtojen kanssa suunnittelemassa Leningradin valloittamista. Niin ikään torjuimme väitteen, että ulkomaat olisivat olleet sotaa aiheuttamassa ja vaikuttaneet puolustuslaitokseemme. Ryti korosti, että kaikki linnoituksemme on rakennettu omalla työvoimalla ja omilla varoilla. Ulko­mainen apu supistui kahteen vahvistettuun ruotsalaiseen pataljoonaan.

Nojautuen siihen, mitä meille oli Neuvostoliiton vaatimuksista ilmoitettu ja miten ne olimme käsittäneet, koetimme saada alueita niin pal­jon kuin mahdollista rajoitetuiksi.

Molotov: Annoin itse henkilökohtaisesti ehdotukset Ruotsin lähetti­läälle hra Assarssonille sanoen: suunnilleen Pietari Suuren linja.

Minä: Ehdottamanne raja on keinotekoinen ja leikkaa toisistaan alueita, jotka taloudellisesti ja sivistyksellisesti kuuluvat yhteen. On aivan turhaa luoda sellaisia vaikeuksia. Esitetyt vaatimukset eivät myös­kään ole tarpeellisia Neuvostoliiton eikä Leningradin puolustamiseksi. Miksi emme voisi rajoittua keskustelemaan Leningradin turvallisuu­desta?

Molotov: Me aliarvioimme Suomen vihamielisyyden. Osoittautui, että Suomi toisten valtioiden aseena oli vaarallisempi kuin olimme odottaneet. Sen on sota näyttänyt. Times on kirjoittanut, että on tullut hetki hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Tämä oli hävyttömän avoimesti sanottu. Te olette tuon politiikan aseena. Le Temps kirjoitti samaan suuntaan.

Ryti: Olkoonpa, että englantilaiset ja ranskalaiset piirit haluavat käyttää meitä omiin tarkoituksiinsa. Niitä me emme tunne emmekä niistä välitä. Me haluamme vain hoitaa omat asiamme.

Molotov: Ette halunneet syksyllä 1939 päästä yhteisymmärrykseen kanssamme. Se ei ollut teidän omaa politiikkaanne, vaan muiden vaikutusta.

Ždanov: Suomen lehdistön taholta ei ole näkynyt mitään vastalau­seita The Timesin ja Le Temps’in kirjoitusten johdosta, joissa sanottiin, että Neuvostoliittoa vastaan suunnatun hyökkäyksen hetki oli tullut. Suomen sotilaspiireissä oli vallalla Suomen hallituksen vaikutuksesta neuvostoliitonvastainen henki ja Suomen yleistä mielipidettä oli kiihotettu sotaan. Suomi ei ole noudattanut itsenäistä, vaan The Timesin ja Le Temps’in politiikkaa.

Ryti: Tällä hetkellä on sota Englannin, Ranskan ja Saksan välillä. Voi olla, että on suunnitelmia Neuvostoliittoa vastaan, mutta meillä ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Jo joulukuun 1 pnä ehdotimme neuvotteluja selkkauksen selvittämiseksi. Emme halua tulla vedetyiksi mukaan suurvaltain riitaan.

Molotov: Te tarjositte monta kertaa neuvotteluja, mutta ei olisi ollut tarpeen antaa asiain kehittyä sotaan. Sodalla on oma logiikkansa. Mitä itsenäiseen politiikkaanne tulee, se käy kokonaan yhteen The Timesin ja Le Temps’in politiikan kanssa. Olemme sopineet Baltian maiden kanssa mutta emme teidän kanssanne. Saattaa olla, että politiikkanne oli itsenäistä. Joka tapauksessa se oli sama kuin The Timesin ja Le Temps’in julkisesti suosittelema.

Ryti: Olemme olleet sodassa Venäjän kanssa. Mikäli Englanti ja Ranska haluavat, voivat ne, kuten sanotte, hyvinkin ajatella olevan niille edullista, että sota leviää ja Venäjä joutuu vedetyksi mukaan siihen. Mutta se ei ole meidän vikamme. Olemme koettaneet pysyä sodan ulkopuolella koko ajan.

Minä: Emme ole vastuussa suurvaltain politiikasta.

Ždanov: Kuulen ensimmäisen kerran viralliselta taholta, että Eng­lanti ja Ranska, jos ne haluavat laajentaa sodan, voisivat käyttää Suo­mea tukikohtana hyökätäkseen Neuvostoliittoa vastaan. Selkkauksen aikana Englannin ja Ranskan mielenkiinto asiaan on kasvamistaan kas­vanut. Eräät lehdet, kuten The Times ja Le Temps, rupesivat pitämään Suomea mahdollisena liittolaisenaan sodassa. Ei ole mitään todistuksia siitä, että Suomi olisi vastustanut sotilaallista väliintuloa Neuvostoliit­toa vastaan. Suomen lehdistö ei ole koskaan lukuisista tilaisuuksista huolimatta selittänyt, ettei se haluaisi sekaantua hyökkäyssuunnitelmiin.

Ryti: Suomen edellinen hallitus ei halunnut sotaa Neuvostoliiton kanssa, vaan tahtoi päästä yhteisymmärrykseen kanssanne. Se ei usko­nut, että te ryhtyisitte sotaan. Nykyisen hallituksen toimenpiteenä oli tiedustella Ruotsin hallituksen välityksellä, oliko neuvostohallitus val­mis jatkamaan neuvotteluja, ja samalla se ilmoitti, että sillä oli uusia positiivisia ehdotuksia. Amerikan hallituksen välityksellä on niin ikään ehdotettu neuvottelujen uudelleen aloittamista. Lopuksi ulkoministeri Tanner joulukuun keskivaiheilla pitämässään radiopuheessa ehdotti uusia neuvotteluja. Haluamme ainoastaan rauhaa. Rajalinnoitukset on rakennettu yksinomaan puolustustarkoituksessa. Tulisimme taistelemaan jokaista muutakin valtiota vastaan, joka hyökkäisi Suomen kimp­puun riippumatta siitä, olisiko kysymyksessä Saksa, Englanti vai Ranska.

Minä: Viime syksyisten neuvottelujen kuluessa huomautimme monta kertaa, että Suomi, samoin kuin Ruotsikin, noudattaa ehdotonta puolueettomuutta suurvaltojen välisessä ristiriidassa, ja lisäsin, että jos joku valtio yrittää meidän alueemme kautta hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, tulisimme taistelemaan myös teidän hyväksenne. Me haluamme pysyä syrjässä suurvaltojen selkkauksesta, tehdä työtä ja kehittää kulttuu­riamme.

Molotov: En halua palata edellisiin neuvotteluihin. Tanner suhtautui niihin kielteisesti. Kun sota on alkanut, niin sitä ei voida helposti pysäyttää, sillä sodalla on oma logiikkansa. Tanner antoi asioiden kehittyä sotaan ja sitten hän puhui uusista ehdotuksista. Meillä ei ollut etukäteen varmoja tietoja siitä, mihin Suomen hallitus olisi ollut valmis suostu­maan. Menettelymme perustui teistä saamaamme kokemukseen. Poli­tiikkanne voi olla itsenäistä, mutta se käy täydellisesti yhteen sen poli­tiikan kanssa, jota Englannin ja Ranskan aggressiivisimmat piirit kannattavat. Jos olettekin itsenäisiä, niin politiikkanne on sama kuin The Timesin ja Le Temps’in suosittelema. — Haluan selvän vastauksen: Hyväksyttekö rauhanehdot?

Minä: Erehdytte väittäessänne, ettei Tanner olisi halunnut sopimusta kanssanne. On otettava huomioon, että meillä on demokraattinen järjestelmä, joka edellyttää, että asioiden käsittelyyn varataan riittävästi aikaa. Joka kerta kun palasimme Moskovaan viime syksyisten neuvottelujen kuluessa, teimme uusia myönnytyksiä. Jos olisimme vielä kerran voineet tulla, olisimme suostuneet uusiin myönnytyksiin.

Ždanov: Sikäli kuin minä olen voinut seurata Suomen lehdistöä neuvottelujen ja vihollisuuksien aikana, tämä lehdistö vetoaa juuri niihin Englannin ja Ranskan piireihin ja viittaa niiden englantilaisten ja ranskalaisten lehtien lausuntoihin, jotka eivät halunneet rauhallista ratkai­sua, vaan pyrkivät sodan laajentamiseen.

Ryti: Sodan puhjettua emme voineet tehdä mitään ehdotuksia teille, sillä ette tunnustaneet Suomen hallitusta ettekä halunneet olla sen kanssa tekemisissä. Toiseksi kiinnitän huomiota siihen, ettei meillä lehdistöä johdeta eikä sitä käytetä hyväksi ulkomailta käsin. Tahdomme rauhaa. Olisi hulluutta ja itsemurhaa haluta sotaa suurvaltaa vastaan. Tämä selkkaus johtuu traagillisesta väärinkäsityksestä.

Keskustelun vielä jatkuttua tähän suuntaan Molotov toisti: Voitteko nyt antaa selvän vastauksen vaatimuksiimme?

Ryti: Olisimme voineet antaa vastauksen, jos vaatimuksenne olisivat olleet samat kuin ne, jotka aikaisemmin esitettiin, mutta nyt on otettu esille aivan uusia kysymyksiä. Otaksuimme ehdotuksenne tarkoittavan rajan siirtämistä Sortavalaan saakka sekä Kannaksen luovuttamista Viipuriin asti. Hangosta voisimme antaa vastauksen. Tahtoisimme todistaa, että Viipuri on paljon tärkeämpi meille taloudellisesti kuin teille strategisesti.

Molotov väitti rouva Kollontaylle ja ministeri Assarssonille ilmoittaneensa kaikki ehdot ja sanoneensa: suunnilleen Pietari Suuren linja. Kuolajärveä ei ollut mainittu, mutta se ei ollut niin tärkeätä. He olivat valmiit antamaan takaisin Petsamon, jos saisivat Kuola­järven.

Jonkin aikaa keskusteltuamme ilmoitimme voivamme antaa vastauk­sen tutustuttuamme Neuvostoliiton ehtoihin.

Kokous kesti yli kaksi tuntia.

Kuten nähdään, venäläiset tekivät meitä vastaan kovia syytöksiä: Kiihkoisessa vihassamme olimme muka olleet yhdessä juonessa vieraiden valtioiden, Englannin ja Ranskan, kanssa suunnittelemassa Suomen kautta hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Vieläpä neuvottelujen rau­keaminen edellisenä syksynä oli johtunut noiden vieraiden hallitusten vaikutuksesta. Suomi oli noudattanut Englannin ja Ranskan eikä omaa politiikkaansa.

Kuullessaan nämä syytökset kysyimme hämmästyneinä: Uskoivatko Molotov ja Ždanov itse mitä sanoivat? Emmehän me olleet aloittaneet sotaa, vaan Neuvostoliitto. Se oli Kansainliitossakin todettu. Mutta venäläisten mielestä sota näkyikin olevan Englannin ja Ranskan sota Neuvosto-Venäjää vastaan, jonka me muka olimme syksyllä 1939 länsivaltojen vaikutuksesta tarkoituksellisesti aiheuttaneet, jotta nuo vallat pääsisivät Suomen kautta Neuvosto-Venäjän kimppuun. Tämä oli meistä mielikuvituksellinen ja mahdoton ajatus. — Laajempi väittely siitä olisi kuitenkin vain pahentanut asemaa. Viimeisessä istunnossa Molotov Rydin lausunnon johdosta lievensi syytöksiään myöntäen, että ehkä Suomi ei ollut tehnyt suoranaista hyökkäyssopimusta läntisten suurvaltojen kanssa, mutta Suomen hallituksen politiikka oli kulkenut tarkoin samaan suuntaan kuin niiden. Tämä oli hämärästi sanottu. Suomi ei ollut hyökännyt, vaan Neuvostoliitto oli hyökännyt meidän kimppuumme. Eikä Englannin ja Ranskan hyökkäyssuunnitelmista Neuvosto-Venäjän kimppuun ollut silloin enempää kuin sen jälkeenkään mitään tietoa. Venäläisten epäselvät väitteet tuntuivat tavallisilta suurvaltojen etsityiltä verukkeilta. Neuvostoliitto oli aloittanut sodan Suo­mea vastaan ja nykyaikaisen kansainvälisen moraalikirjan mukaan sii­hen ei ollut kenelläkään muistuttamista. Se oli sodan voittanut ja tahtoi käyttää voittoaan hyväkseen. Mutta suurvalloilla on tarve jollakin ta­valla puolustella väkivallantekojaan.

Perästäpäin uudestaan miettiessäni olen tullut ajatelleeksi, oliko ehkä tässäkin pohjalla Kremlin piintynyt epäluulo ns. porvarillisia länsival­toja kohtaan — tuo vanha usko, että ne alituisesti vaanivat tilaisuutta kukistaakseen kommunistisen Neuvosto-Venäjän. Tosin länsimaiden lehtien sekavat kirjoitukset voivat antaa siihen jotakin aihetta, mutta silloisissa oloissa — hyökkäys olisi tapahtunut Skandinavian ja Suomen kautta ja tuonut sotaan Saksan, jota vastaan se oikeastaan oli suunnattu — yrityksen epäkäytännöllisyys, etten sanoisi mahdottomuus, oli järkevästi ajatellen päivänselvä.

Ensimmäisenä kokouspäivänä saimme Helsingistä sähkeen, jossa ilmoitettiin länsivaltojen suostuneen siihen, että meidän avunvetoomuksemme voitaisiin tehdä viimeistään maaliskuun 12 pnä. Samalla tiedo­tettiin Yhdysvaltain suurlähettilään Steinhardtin saaneen ohjeen ilmoit­taa Molotoville, että tekisi hyvän vaikutuksen, jos Neuvostoliitto esiin­tyisi jalomielisesti Suomea kohtaan. Sähkeessä tiedotettiin myös, että Yhdysvalloissa oli alettu kiihkeämmin arvostella laivaliikenteen yllä­pitämistä Neuvostoliittoon. Yhdysvallat olivat juuri silloin keskuste­luissa Neuvostoliiton kanssa kauppasuhteiden laajentamisesta ja Suo­men asia voisi vaikuttaa niiden kehittymiseen. Yhdysvallat tukivat siten meitä edelleen diplomaattisesti. Mutta kun takana ei ollut todellista voiman uhkaa, se vaikutti Kremlissä yhtä vähän kuin aikaisemmin.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 9:ntenä, olimme Moskovassa, niin kuin oltiin Helsingissä, huolestuneina jännittyneessä työssä. Länsi­valtojen puolelta tehtiin entistä selvempiä ja kiinteämpiä suunnitelmia avustuksesta: luvattiin 57 000 miestä, joista 15 000 miestä olisi perillä kolmen viikon kuluttua, loppu rautateiden kuljetuskyvystä riippuen. Vieläpä määrää voitaisiin korottaa, jos olisi tarpeen. Ellei avunpyyntöä heti tehtäisi, vaan solmittaisiin huono rauha petollisen vihollisen kanssa, eivät liittoutuneet voisi mennä vastuuseen Suomen alueen palauttamisesta sodan loppuselvittelyssä. Helsingissä syntyi ajatus lähettää heti avunpyyntö länsivalloille toivossa, että se kenties saattaisi Neuvostolii­ton lieventämään vaatimuksiaan. Tällaista kaksoispeliä vastaan esiintyi kuitenkin suuria epäilyksiä, koska se arvatenkin olisi johtanut neuvotte­lujen katkeamiseen eikä väliintuloa sen jälkeen enää voisi pysäyttää. »Aika rientää», sanottiin saamassamme sähkeessä, — »koettakaa pian saada suunta näkyviin.» Vastasimme samana päivänä koettavamme nopeasti päästä täyteen selvyyteen siitä, mihin neuvostohallitus suostuu. »Elleivät ehdot tyydytä ja jos sotilaallisen ja siviilirintaman katsotaan kestävän pitemmän sodan, voidaan neuvottelut lopettaa ja siirtyä toiselle linjalle. Steinhardt suosittelee rauhaa», sähkötimme Helsinkiin.

Tutkimme koko päivän Neuvostoliiton ehtoja ja valmistimme kirjal­lisen vastauksen Molotovin esittämiin vaatimuksiin harkiten, missä koh­din ehkä niihin voisi toivoa saatavan lievennyksiä, ja varsinkin, missä ne erosivat meille aikaisemmin esitetyistä ehdoista.

Valtuuskuntien toinen kokous oli maaliskuun 10 pnä klo 14 Kremlissä.

Aluksi Ryti esitti laatimamme muistion, jonka minä luin venäjän kielellä. Siinä sanottiin Suomen hallituksen katsoneen mahdolliseksi pitää lähtökohtana ja periaatteessa hyväksyä neuvostohallituksen helmi­kuun 23 pnä ilmoittamat ehdot. Harkittuamme meille edellisessä ko­kouksessa annetun kartan sekä suullisten tietojen nojalla Neuvosto­liiton vaatimuksia huomautimme, että: 1) meille 23. 2. ilmoitetuissa ehdoissa puhuttiin »Hangon vuokraamisesta». Kun jo syksyllä 1939 Hangosta luovutettavan alueen rajat ja suuruus olivat tarkasti määri­tellyt, Suomen hallitus oli katsonut tarkoitettavan sanotun alueen vuok­raamista, koska ei ollut tehty edes viittausta mihinkään muuhun. Mutta nyt vaadittu alue oli määrätty suuremmaksi kuin mistä aikaisemmin oli ollut kysymys. Vieläpä oli siihen luettu Hangon läheiset tärkeät saaret. Sen vuoksi totesimme, että Neuvostoliiton valtuuskunta oli mennyt pi­temmälle kuin Suomen hallitus oli oikeutettu edellyttämään. Vasta edel­lisenä päivänä olimme Ruotsin lähettiläältä saaneet tietää Molotovin hänelle ilmoittaneen, että Hankoa koskeva vaatimus käsitti myös sitä lähellä olevat saaret. Tästä vaatimuksesta ei Suomen hallituksella ollut tietoa eikä sillä vielä ollut mahdollisuutta määrätä kantaansa tähän kysymykseen.

2) Suomen hallitukselle aikaisemmin ilmoitetuissa vaatimuksissa mainittiin, että Suomen olisi luovutettava Karjalan Kannas ynnä Viipurin kaupunki ja Laatokan pohjoinen ranta ynnä Sortavala, minkä ohella viitattiin Pietari Suuren rajaan. Kun Kannas ynnä Viipuri on täysin määrätty maantieteellinen käsite ja kun Laatokan pohjoinen ranta ynnä Sortavala myös on täysin määrätty alue, lukuun ottamatta sen pohjoista rajaa, joka oli vielä määräämättä, emme olleet voineet tulla muuhun päätökseen kuin siihen, että viittaus Pietari Suuren rajaan tarkoitti tämän alueen pohjoisrajaa. Meidän tietääksemme ei myöskään aikaisem­min ollut edes viitattu Viipurinlahden luovuttamiseen. Niin ollen meidän oli pakko todeta, että Neuvostoliiton vaatimukset olivat tässä suhteessa menneet paljon pitemmälle kuin Suomen hallitukselle neuvottelujen lähtökohtana esitetty ehdotus, jonka hallitus oli periaatteessa hyväksynyt. Viipurinlahtea koskevasta vaatimuksesta me vasta eilen olimme kuulleet Ruotsin lähettiläältä.

3) Neuvostoliiton Suomen hallitukselle tekemissä ehdotuksissa oli nimenomaan sanottu Neuvostoliiton vetävän pois joukkonsa kaikilta muilta niiden valtaamilta alueilta. Nyt Neuvostoliiton valtuuskunta kuitenkin vaatii luovuttamaan suuren alueen Kuolajärven ja Kuusamon kunnista ja koko Suomen osan Kalastajasaarentoa. Siten tässäkin suhteessa oli Neuvostoliiton puolelta huomattavasti lisätty meille annettuja vaatimuksia.

Ryti toisti, että halusimme rauhaa ja tahdoimme pysyä Euroopan so­dan ulkopuolella ja juuri sen tähden pyrimme saamaan Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan loppumaan. Sen tähden olimme valmiit vaikka tänään allekirjoittamaan rauhansopimuksen meille ilmoitetuilla perus­teilla. Olimme valmiit luovuttamaan Hangon aluetta niin laajalti kuin Neuvostoliitto syksyllä 1939 oli vaatinut. Olimme myös valmiit luovut­tamaan Kannaksen ynnä Viipurin kaupungin. Itse Viipurin kaupungilla ei kuitenkaan ole Neuvostoliitolle sotilaallista merkitystä. Mutta Suo­melle Viipurilla on suunnaton historiallinen, sivistyksellinen ja taloudel­linen arvo. Saimaan kanava laskee Viipurin luona Suomenlahteen. Sen tähden esitimme, että Viipuri jäisi pois luovutettavasta alueesta. Laato­kan pohjoispuolella ehdotimme rajan kulkemaan eräissä kohdin toisin kuin meille annettuun karttaan oli merkitty.

Olimme siis valmiit hyväksymään kaikki meille ilmoitetut vaatimuk­set. Olimme hallitukselle tiedottaneet Neuvostoliiton uudet vaatimukset, mutta emme olleet vielä saaneet vastausta.

Molotov lausui, ettei meidän lukemamme muistio ollut totuudenmukainen. Hankoon nähden Neuvostoliitto ei enää hyväksynyt v:n 1939 syk­syllä tehtyä ehdotusta. Nyt vaatimukset olivat suuremmat. Sekä ministe­ri Assarssonille että rouva Kollontaylle oli ilmoitettu, ettei nyt enää rau­hanneuvotteluissa hyväksytä v:n 1939 ehtoja. Hän ei myöskään hyväk­synyt meidän muistiomme 2) kohtaa. Pietari Suuren raja koski uuden rajan koko suuntaa eikä vain sen itäistä osaa. Muistion 3) kohtaan näh­den Molotov lausui, että Muurmannin radan suojeleminen vaati rajan siirtämistä Kuolajärvellä. Ellemme hyväksyisi Neuvostoliiton ehtoja, eivät neuvottelut voisi jatkua. Ehdot oli ehdottomasti hyväksyttävä sillä hetkellä. Neuvostoliitto ei pelännyt, vaikka Suomi liittyisi maail­mansotaan. Viittaus siihen vain vahvisti Neuvostoliiton taholta aikai­semmin esitettyjä väitteitä. Molotov viittasi myös sopimukseen, joka oli tehty »Suomen kansanhallituksen» kanssa. Jos neuvottelut pitkit­tyisivät muutaman päivän, niin asia joutuisi toiselle kannalle. Molotov puhui niin ikään kauttakulkuliikenteestä Kemijärvelle ja sieltä Tor­nioon sekä rautatiestä Neuvostoliiton rajalta Kemijärvelle, mikä olisi Suomen rakennettava. Neuvostoliitto auttaisi meitä rautatien rakenta­misessa, jos tarpeellista olisi, jotta se valmistuisi ajoissa. Hän lisäsi, ettei Neuvostoliitolla ollut mitään vaatimuksia poliittisessa suhteessa, vaan sen intressit koskivat ainoastaan Leningradin ja Muurmannin radan suojelemista. Mitään korvausta Neuvostoliitto ei nyt Suomelle suorita, ei yksityisille henkilöillekään, eikä mitään muutakaan mistä syksyllä 1939 oli ollut puhe. Suomen valtion asia oli järjestää se kysymys kansa­laistensa kanssa, sillä — Molotov sanoi — nyt määräsi sodan laki.

Minä: Pietari Suuri maksoi Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 suuren korvauksen Ruotsille.

Molotov leikillisesti: Kirjoittakaa kirje Pietari Suurelle. Jos hän käs­kee, niin maksamme korvauksen.

Keskustelun jatkuessa Molotov moneen kertaan toisti, että neuvotte­lut katkaistaan, ellemme hyväksy heidän ehtojaan. Kokouksen kestettyä noin kaksi tuntia lupasimme antaa lopullisen vastauksen saatuamme hallitukselta tiedon.

Kokouksen jälkeen saapui meille Helsingistä sähke, jossa, paitsi selontekoa länsivaltain avun lupauksista ja aikaisemmin mainittua päämajan lausuntoa sotatilanteesta, ilmoitettiin hallituksen käsitelleen Neuvosto­liiton ehtoja ja tuotiin esiin samoja näkökohtia, joita olimme kokouksessa esittäneet. Sitten jatkui sähke: »Kun vaikea jatkaa sotaa edes luvatun avun turvin ja kun yhteys hidas, valtuutamme teidät päättämään asian täydellä vallalla, jos olette yksimieliset. Aselepo myös heti saatava.» Tähän tuli vielä lisäys: »Sähkeemme niin ymmärrettävä, että teillä on myös valtuus hyväksyä uudet ehdot, ellei saada muutosta.» Samalla saatettiin tietoomme Englannin hallituksen ilmoittaneen, että jos saam­me aikaan sovinnon Venäjän kanssa, Englannilla ei ole siihen mitään sanomista. Ellei sopimusta tule, on vetoomus avunannosta tehtävä vii­meistään maaliskuun 12 pnä. Jos vetoomus tehdään, niin Englanti on valmis apua lähettämään, mutta kuljetus riippuu Norjan ja Ruotsin kannasta. Jos ne ovat vastaan tai passiivisesti vastustavat, voi avunanto käydä mahdottomaksi, mutta Englanti harjoittaa kaikkea mahdollista painostusta Ruotsiin ja Norjaan.

Vaikka meillä siis oli ratkaisuoikeus, halusimme asian tärkeyden täh­den saada hallituksen nimenomaisen päätöksen. Sähkeessä, jossa selostimme kokouksen menoa, lausuimme sen vuoksi: »Jos hallituksen mie­lestä on nopeasti päästävä rauhaan ja aselepoon, niin on ainoa mahdolli­suus hyväksyä meille esitetyt ehdot, joihin emme luule saatavan muuta kuin kenties joitakin pienempiä muutoksia. Odotamme pikaista vas­tausta, koska katsomme, että meille edullisempaa pyytää kokousta huo­miseksi kuin ylihuomiseksi.» Tähän saimme vastauksen: »Tilanne pakot­taa hallituksen hyväksymään ehdot. Edellytys aselepo status quo, että ennätämme tyhjentää alueet.»

Rauhan tekemisen ehdoton välttämättömyys oli meille Moskovassa oleville selvä. Saamamme edellisen sähkeen perusteella meillä oli siihen hallituksen valtuus. Toisen kokouksen jälkeen harkitsimmekin, oliko syytä pyytä hallitukselta nimenomaista tietoa, onko rauha tehtävä hyväksymällä venäläisten ehdot. Sähkeemme käsiteltiin hallituksen kokouksessa maaliskuun 11 pnä aikaisin klo 8 aamulla. Luettuani myöhemmin selonteon tästä hallituksen kokouksesta olen tyytyväinen me­nettelyymme. Minua on hämmästyttänyt havaitessani, että vielä silloin, jolloin sotilaallisesta asemastamme oli saatu selvitys, joka ei antanut sijaa minkäänlaisille toiveille, samoin kuin tieto länsivaltojen avun riittämättömyydestä ja tehottomuudesta, presidentin ja hallituksen eräiden jäsenten puolelta esiintyi epäröintiä, oliko rauha tehtävä raskailla ehdoilla. En tosin ole koskaan tahtonut välttää vastuuta, mutta tässä tapauksessa oli yhteiselle asialle parasta, että hallitus oli yhdessä meidän kanssamme kantamassa edusvastuuta ratkaisusta. Hallituksen jäsenet Niukkanen ja Hannula olivat edelleen vastaan, vaikkei heillä, enempää kuin ennenkään, ollut muuta perustetta kuin »parempi on taistella kuin hyväksyä venäläisten ehdot».

Kolmas kokous oli maaliskuun 11 pnä klo 18. Olimme käyttäneet aikamme perusteellisiin keskinäisiin neuvotteluihin.

Ryti ilmoitti hyväksyvämme Neuvostoliiton Hankoa koskevan koh­dan edellyttäen, että tehdään vuokrasopimus ja että vuokra vastaa käypiä hintoja sekä että vuokraehdot muuten ovat asianmukaiset.

Molotov lausui Neuvostoliiton olevan valmis vuokraamaan Hangon 30 vuodeksi ja lisäsi, että kun neuvostohallitus helmikuun 23 pnä oli saanut ensimmäisen tiedon Suomen hallituksen suostumuksesta neuvot­teluihin, oli sekä rouva Kollontaylle että Ruotsin lähettiläälle ilmoitettu vaatimuksen käsittävän koko Hangon niemimaan ja sen ympärillä olevat saaret. Kuinka voitte väittää, ettette tunteneet Hankoa koskevaa vaatimusta? Tässä suhteessa ei voi olla mitään epäselvyyttä, sanoi Molotov.

Ryti: Meille ilmoitettiin »Hankoa koskevasta luovutuksesta», jolloin otaksuimme, että kysymyksessä on viimesyksyisten neuvottelujen yhteydessä neuvostohallituksen taholta esitetty Hankoa tarkoittava ehdo­tus. Tässä suhteessa on tapahtunut väärinkäsitys.

Mitä tulee Pietari Suuren rajaan, Ryti jatkoi, olemme valmiit suurin piirtein hyväksymään Neuvostoliiton ehdotukset. Toivomme, ettei raja, joka on vedetty sotilaallisia näkökohtia silmällä pitäen, tule kulkemaan siten, että se tarpeettomasti aiheuttaisi meille taloudellisia vaikeuksia erottamalla toisistaan alueita, jotka elimellisesti kuuluvat yhteen. Tämän johdosta haluaisimme esittää eräitä muutoksia. Olemme koettaneet ottaa huomioon Neuvostoliiton sotilaalliset näkökohdat. Teidän pitäisi vastaavasti ottaa huomioon meille tärkeät taloudelliset seikat, ettei meille aiheutuisi suurempia vaikeuksia kuin on välttämätöntä. Ryti näytti sitten kartalta, miten me tahtoisimme rajan kulkevan Enson kohdalla huomauttaen, että Neuvostoliiton ehdottama raja tulisi jaka­maan tämän teollisuusalueen kahtia siten, että esimerkiksi tehtaan työväenasunnot joutuisivat Neuvostoliiton puolelle. Edelleen Jääski teollisuuksineen ja tiheine asutuksineen joutuisi heidän ehdotuksensa mukaan Neuvostoliitolle. Samoin eräät Vuoksenlaakson teollisuudelle tärkeät raaka-ainealueet. Nämä alueet ovat strategisesti merkityksettö­miä ja sijaitsevat kaukana Viipurin-Elisenvaaran radasta. Meille sen sijaan kysymyksessä olevat alueet ovat taloudellisesti hyvin tärkeät. Toivoimme Neuvostoliiton voivan luopua vaatimasta näitä alueita.

Molotov: Emme halua vaatimuksiamme lisätä emmekä myöskään vähennä niitä. Emme voi vetää rajaa lähemmäksi rautatietä.

Ždanov: Aivan mahdotonta.

Ryti: Eikö rajaa voisi tässä kohden muuttaa? Pietari Suuren linja ei kulkenut suorana viivana.

Molotov: Pietari Suuren linja poikkesi milloin sinne, milloin tänne. Olemme suurin piirtein koettaneet seurata sitä niin tarkoin kuin on ollut mahdollista.

Ryti: Jos suostuisimme antamaan teille jostakin kohden enemmän kuin ehdotuksenne edellyttää, voisitteko silloin luopua jostakin meille tärkeästä alueesta?

Molotov: Mitä haluatte vaihtaa?

Ryti näytti kartalta Värtsilän teollisuusalueella olevaa aluetta Enson ja Jääsken kohdalla.

Molotov: Epäilen, ettemme voi siihen suostua, mutta harkitsemme asiaa. Minkä tähden nämä alueet ovat teille niin tärkeät?

Ryti: Ne ovat tärkeitä teollisuusalueita. Jääski on sitä paitsi tiheä asutuskeskus, jonka erottaminen teollisuusalueista tuottaisi suurta haittaa.

Walden: Ehdotuksenne mukaan raja tulisi jakamaan Saimaan kana— van kahtia.

Molotov: Sille ei voi mitään.

Walden: Entäs Jääski? Pelkäättekö, että linnoitamme sen?

Molotov: Rakentakaa niin paljon linnoituksia kuin haluatte. Siinä suhteessa emme pyydä mitään. Mutta 10—12 km rautatiestä on liian lyhyt etäisyys. Mitä muuta haluatte?

Ryti: Haluaisimme Saimaan kanavan koridorina sekä lastaus- ja varastopaikan Uuraasta.

Molotov: Jotta saisitte riidan aiheen. Teillähän on Kotkan satama.

Ryti: Itä-Suomen puutavara- ym. kuljetukset tulevat suureksi osaksi vesiteitse, ja Saimaan kanava kuuluu elimellisesti tähän kuljetussysteemiin sen viimeisenä osana.

Molotov: Ellei olisi ollut sotaa, ei meillä olisi tämmöisiä ikäviä kysymyksiä. Kokemukset koridoreista ovat varsin huonot. Koridorit muodostuvat alituisiksi riitakysymyksiksi.

Ryti: Tahtoisimme kanavan lisäksi molemmilta puolilta kapean ranta­alueen kanavan vartiointia varten. Olisimme valmiit rakennuttamaan tarpeelliset sillat kanavan yli.

Molotov: Nykyään pienet taloudelliset kysymykset joutuvat toiselle sijalle turvallisuuskysymysten rinnalla.

Ryti: Meille nämä kysymykset eivät ole pieniä.

Molotov: Suhteellisesti pieniä. Jos haluatte, löydätte uusia teitä. Kuljetukset voivat tapahtua Kotkan kautta.

Minä: Miten se käytännössä kävisi päinsä?

Molotov: En tunne tätä asiaa tarkemmin, mutta olen varma siitä, että itse voitte löytää ratkaisun tähän kysymykseen.

Ryti: Voisimmeko vuokrata lastaus- ja varastopaikan Uuraasta?

Molotov: Mahdotonta. Siitä syntyisi vain uusia riitoja. Harkitsemme muita ehdotuksianne. Tuntuu kuitenkin mahdottomalta suostua rajan vetämiseen ehdottamallanne tavalla Enson ja Jääsken kohdalla. Jos hyväksyisimme ehdotuksenne, tulisi se merkitsemään, että raja kulkisi 8 km:n päästä rautatiestä, mikä on aivan liian lyhyt matka. Sotilasviranomaiset pitävät 2,5 km minimietäisyytenä turvallisuuden kannalta, mutta olemme suostuneet siihen, että raja kulkisi ainoastaan 16 km:n päässä radasta. Värtsilää koskevan ehdotuksen otamme harkittavaksi. — Onko teillä muita kysymyksiä?

Ryti näytti kartalta uuden ehdotuksen rajan siirtämisestä Sallan koh­dalla. — Ehdotuksemme mukaan etäisyys rajalta Muurmannin radalle tulisi olemaan 110 km. Teidän ehdotuksenne rajan siirtämisestä tällä kohdalla on aivan uusi, eikä sitä meille ole etukäteen ilmoitettu. Ette edes ole sodan aikana sitä miehittäneet.

Molotov: Osittain Märkäjärvelle se on miehitetty. Me vedämme sitä paitsi pois joukkomme Petsamosta. Pietari Suuren linja kulki muuten näin (näyttää kartalta Suomen pohjoisen rajan niin kuin se vahvistet­tiin Stolbovan rauhassa), ja Suomen alue oli pohjoisessa silloin pienempi.

Voionmaa: Se ei ollut Pietari Suuren raja, vaan näyttämänne raja­viiva vahvistettiin Stolbovan rauhassa.

Molotov: Nyt on vain kysymys Muurmannin radan turvallisuudesta. Olemme nähneet, kuinka joukkonne ovat yrittäneet häiritä liikennettä sanotulla radalla. Mikään suurvalta ei meidän asemassamme esittäisi niin kohtuullisia vaatimuksia kuin me. Ei Englanti, ei Ranska, ei Saksa eivätkä Yhdysvallat suostuisi neuvottelemaan Suomen kokoisen maan kanssa. Meitä kiinnostaa rautatien turvallisuus. Meillä on vain yksi jäätön satama, Murmansk, ja teillä on toinen, Petsamo. Meidän täytyy huolehtia siitä, että pääsy valtamerelle on turvattu. Mikään muu suur­valta ei suostuisi vetämään pois joukkojaan miehittämästään jäättö­mästä satamasta. On mahdotonta suostua ehdotukseenne.

Ryti: Panemme arvoa sille, että poistatte joukkonne Petsamosta. Meidän alueemme siellä on muutenkin pieni. Jos välttämättömästi tar­vitsette tuon alueen, ettekö voisi antaa korvausta muualta?

Molotov: Ennen sotaa korvaus olisi tullut kysymykseen mutta ei enää.

Ryti: Nämä vaatimukset eivät kuuluneet alkuperäisiin ehtoihinne.

Molotov: Helmikuun 23 pnä emme erikseen maininneet tätä vaatimusta, mutta sanoimme, että voimme palauttaa Suomelle muutamia joukkojemme miehittämiä alueita. Emme tarkemmin määritelleet, mitkä nuo alueet olivat. Emme sanoneet: kaikki miehitetyt alueet.

Ryti: Käsitän, mutta nämä alueethan ovat meidän hallussamme.

Molotov: Haluatteko, että ensiksi otamme kysymyksessä olevat alueet ja sitten vasta neuvotellaan niistä?

Minä: Vaaditte myös muita alueita, joita ette ole vallanneet, esimer­kiksi Sortavalan. Pyytämänne alueet eivät merkitse teille mitään, mutta meille ne ovat tärkeät. Suostumisenne vastaehdotukseemme tekisi Suo­messa hyvän vaikutuksen. Ymmärrämme Muurmannin radan turvallisuusnäkökohdat ja suurvallan intressit, mutta teidän pitäisi myös ym­märtää, että pientenkin kansojen täytyy saada elää. Me haluamme vain elää rauhassa ja hoitaa omat asiamme.

Molotov: Eilen sanoitte, että voisitte yhtyä suursotaan.

Minä: Jokainen ottaa sotaan jouduttuaan apua sieltä mistä sitä on saatavissa.

Molotov: Muurmannin rautatien turvallisuus tekee meille mahdottomaksi vähentää vaatimuksiamme.

Ryti: Käsitämme turvallisuusnäkökohdat, mutta 110 km:n etäisyys radalta, mikä vastaisi meidän ehdotustamme, olisi täysin riittävä. — Meidän on vaikea palata täältä, ellette missään kohdassa anna perään.

Molotov: Mikä muu suurvalta tahansa vaatisi meidän asemassamme sotakorvauksen taikka koko Suomen. Jos jatkamme sotaa, ei ole epäilystä siitä, että voitamme.

Ryti: Ymmärrämme, että Neuvostoliiton tarpeet on otettava huo­mioon, mutta jos ne voidaan tyydyttää ilman vahinkoa Suomelle, voi­daan myös odottaa sellaista myöntyväisyyttä Neuvostoliiton taholta. Neuvostoliittohan on aina julistanut pitävänsä kansojen itsemääräämisoikeutta pääperiaatteenaan.

Molotov: Olemme esittäneet minimivaatimuksemme. Pienemmät kysymykset tulemme käsittelemään suurten turvallisuuskysymysten valossa.

Ryti: Tahtoisimme mahdollisimman nopeasti päästä selvyyteen asiasta. Kun olemme nyt päässeet yhteisymmärrykseen tärkeimmissä kysymyksissä, ei ole enää syytä jatkaa sotaa.

Molotov: Ensiksi on sopimus saatava valmiiksi, vasta sitten voidaan vihollisuudet lopettaa. Muuten neuvottelut voivat helposti joutua umpikujaan. On parempi ensin tehdä sopimus valmiiksi ja sitten lopettaa vihollisuudet.

Tämän jälkeen keskusteltiin sopimuksen valmistamista koskevista teknillisistä seikoista. Lopuksi Molotov lausui: Kun nyt olemme päässeet yhteisymmärrykseen, haluan ilmaista neuvostohallituksen kiitollisuuden Ruotsin hallitukselle sen myötävaikutuksesta rauhan palauttamiseen molempien maiden välille. Neuvostohallitus panee hyvin suuren arvon ulkoministeri Guntherin, ministeri Assarssonin ja rouva Kollontayn toiminnalle tässä asiassa. Neuvostohallituksen käsityksen mukaan rauha voidaan nyt pian palauttaa.

Ryti: Ruotsin välitystoiminnan yhteydessä on tosin sattunut eräitä valitettavia väärinkäsityksiä, joihin emme kuitenkaan halua kiinnittää liian suurta huomiota. Koska sopimus nyt on melkein valmis, olemme mekin valmiit lausumaan tunnustuksen Ruotsin hallitukselle sen välityksestä.

Kokouksen jälkeen lähetimme hallitukselle sähkeen: »Eivät tehneet mitään myönnytyksiä, vaan oli ehdot hyväksyttävä. Lupasivat kuiten­kin huomiseen harkita kolmea pienempää myönnytystä. Lopullisen sopimusehdotuksen saamme huomenna. Aselepoon eivät suostuneet, vaan vihollisuudet loppuvat, kun sopimus on allekirjoitettu, jota kaikin keinoin kiirehdimme.»

Asia oli siis ratkaistu. Seuraavana päivänä, maaliskuun 12:na, saimme sähkeessä tiedon Englannin pääministeri Chamberlainin edellisenä päivänä parlamentissa antamasta Englannin hallituksen seuraavansisältöisestä lausunnosta: »Alahuone tietää, että sekä Ranskan että Ison­ Britannian hallitukset ovat lähettäneet ja jatkuvasti lähettävät aineel­lista avustusta Suomelle. Sillä on ollut huomattava merkitys Suomen sotavoimille. Niin kuin Hänen Majesteettinsa hallitus ja Ranskan halli­tus jo ovat ilmoittaneet Suomen hallitukselle, ne ovat valmiit Suomen hallituksen pyynnöstä yhteisesti viipymättä auttamaan Suomea kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.»

Tällainen kahden suurvallan nimessä Englannin pääministerin alahuoneessa Suomen hyväksi antama lausunto oli sellaisenaan meille moraalisesti ja aatteellisesti merkitsevä, liittyi siihen sitten mitä läntisten suurvaltain omia tarkoituksia tahansa. Se osoitti Suomen valtion nousseen huomaamattomuudesta, mikä on nuorten pienten valtioiden kohtalo. Valitettavasti olivat reaaliset olot sellaiset, että Englannin ja Ranskan — samoin kuin Yhdysvaltojen — ei ollut mahdollista toteuttaa aikomuksiaan Suomen todelliseksi ja tehokkaaksi auttamiseksi. Meidän täytyi katsoa todellisuutta sellaisena kuin se oli. Tapausten kulkua ei voitu muuttaa.

Neljäs kokous oli Kremlissä maaliskuun 12 pnä klo 17. Olimme saaneet Neuvostoliiton valtuuskunnan luonnoksen rauhansopimukseksi ja siihen liittyväksi pöytäkirjaksi vasta noin tuntia ennen kokousta ja tutkimme sen pääkohdat. Sen vuoksi rajoittui käsittely tässä yleiskokouksessa yleisiin näkökohtiin, mutta lopullinen keskustelu siirtyi myöhemmin samana iltana pidettävään uuteen kokoukseen.

Venäläisten luonnos oli muuten lopullisen rauhansopimuksen mu­kainen, paitsi että kolmas artikla sisälsi ainoastaan kiellon tekemästä toista sopimuspuolta vastaan kohdistuvia liittoja ja osallistumasta sellaisiin koalitioihin, mutta siinä ei mainittu hyökkäyksestä pidättymistä. Hangon vuokramaksu oli ehdotettu 5 miljoonaksi markaksi. Edelleen oli­si suomalaiset joukot poistettava Hangosta kolmen päivän kuluessa ja Sallan—Kemijärven rata rakennettava ehdottomasti v:n 1940 kulu­essa. Vihdoin oli sopimuksen ratifioimiskirjain vaihto tapahtuva kol­men päivän kuluessa allekirjoittamisesta. Pöytäkirjan luonnoksessa oli sotajoukkojen siirtämisajat ehdotettu liian lyhyiksi.

Kokouksen alussa Ryti uudelleen esitti luonnokseen tehtäväksi muutoksia siihen suuntaan kuin aikaisemmin olimme ehdottaneet, koska meidän mielestämme rajalinjaa voitaisiin eräissä kohdin muuttaa Leningradin puolustuksen tulematta siitä kärsimään, jota vastoin vältettäisiin tuottamasta vahinkoa ja haittaa Suomen eduille.

Molotov: Neuvostoliiton hallitus ei ole suostunut ehdotuksiinne eikä vaatimuksiimme siis voida tehdä mitään sellaisia muutoksia, jotka sisältäisivät myönnytyksiä Suomelle. Minun täytyy päinvastoin huomauttaa, että valtakunnassamme on laajoissa, erittäinkin laajoissa sotilaspiireissä vallalla käsitys, ettei Petsamoakaan saisi palauttaa Suomelle. Vaikka meillä ei koskaan tehdä mitään, mikä ei vastaisi kansan mielipidettä, on neuvostohallitus kuitenkin valmis jättämään Petsamon alueen Suomelle. Muuten olemme jo helmikuun 23 pnä ilmoittaneet minimiehtomme emmekä nyt voi niitä lieventää. Neuvottelut ovat kestäneet kauan. Ei ole hyvä ottaa esille uusia kysymyksiä eikä tehdä uusia ehdotuksia.

Ryti: Ehdotan, että rajaa määrättäessä ei paikkakuntien etuja lou­kattaisi, milloin se ei ole aivan välttämätöntä. Ensossa esimerkiksi tulisi suunniteltu rajalinja kulkemaan sairaalan alueen läpi ja tehtaan alueen kautta.

Molotov: Tietenkään rajaa ei saa vetää järjettömästi. Tämän tapaiset kysymykset voi rajankäyntikomissio ratkaista rajaa käytäessä.

Ryti: Rauhansopimuksen ratifioimiskirjojen vaihto kolmen päivän kuluessa on teknillisesti mahdoton, sillä Suomessa ei missään tapauksessa ehditä niin lyhyessä ajassa sitä suorittaa.

Molotov: Pyydän ehdottamaan uuden määräajan.

Minä: Suomessa ratifiointi vaatii eduskunnan myötävaikutusta. Kun asia on ollut esillä eduskunnassa, ratifioi tasavallan presidentti sopi­muksen.

Ryti: Ehdotan, että tarpeettoman verenvuodatuksen välttämiseksi välirauha solmittaisiin viipymättä, jo ennen rauhansopimuksen ratifiointia. Mielestäni ei ole syytä rauhanneuvottelujen alettua enää jatkaa vihollisuuksia ja verenvuodatusta.

Molotov: Sekä rauhansopimus että välirauha astuvat voimaan samanaikaisesti. Emme tee välirauhaa ennen rauhansopimusta.

Edelleen tiedustelimme, mikä oli oleva Hangon alueella siviiliviranomaisten asema, minkä johdosta Molotov lausui, että Neuvostoliitto oli valmis myös ostamaan Hangon alueen Suomelta, jos Suomen hallitus siihen suostui. Olihan aikanaan niin suuri alue kuin Alaska myyty toi­selle valtakunnalle. Jos Hangon alue on vuokrattu Neuvostoliitolle, määräävät siellä Neuvostoliiton sotilasviranomaiset.

Tähän vastasi Ryti, että Alaskan asema oli aivan toinen, koska se oli kaukana Venäjän keskuksesta. Suomessa oli ennen itsenäisyyttä esimerkiksi Viipurissa paitsi Suomen omaa myös Venäjän sotaväkeä, mikä seikka ei estänyt siviiliviranomaisten ja kunnallisten elinten toimintaa.

Molotov sanoi asian silloin olleen aivan toinen, koska Suomi oli Venä­jään yhdistetty suuriruhtinaskunta.

Minä tiedustelin, mikä olisi siviiliväestön asema Hangossa ja miten sen omistussuhteet järjestyvät.

Molotov: Hangon alueella on Neuvostoliiton merisotavoimilla valta. Jos Suomen kansalaisille aiheutuu vahinkoa, saa Suomen hallitus huo­lehtia korvauksista.

Ryti: Ehdotettu 5 miljoonan markan vuokra ei läheskään riitä.

Molotov: Puhjennut sota on aiheuttanut nykyisen tilanteen, ja vaatimuksemme ovat sen mukaiset. Ehdotan 6 miljoonan markan vuosi­ vuokraa.

Ryti: Vuokran pitäisi vastata normaalihintoja.

Molotov: Asia oli aivan toinen ennen sotaa. Sodalla on omat lakinsa. Nyt ehdotan 6 miljoonaa. Tahdon vain huomauttaa tässä yhteydessä, että jokainen muu suurvalta vaatisi vielä sotakorvausta. Kuten sanoin, olemme valmiit ostamaan alueen.

Minä: Mikä on oleva nyt tehtävän rauhan ja Tarton rauhansopimuk­sen välinen suhde? Jäävätkö Tarton rauhansopimuksen määräykset voi­maan, mikäli niitä ei nyt muuteta tai kumota?

Molotov: Eivät, sillä uusi sopimus korvaa Tarton rauhansopimuksen, joka on sodan johdosta lakannut olemasta voimassa. Jos muita kysymyksiä on, voidaan niistä sopia myöhemmin.        ·

Vielä huomautimme, että rauhansopimuksen johdosta on ratkaistava joukko siviilikysymyksiä, mutta Molotov vastasi niistä asioista voitavan keskustella myöhemmin.

Ryti: Kuinka suuri on Hankoon sijoitettavaksi aiottu varuskunta?

Molotov: Eihän sinne paljon mahdukaan.

Ryti: Voidaanko olettaa, että sinne mahdollisesti sijoitetaan Suomea vastaan käytettäviksi aiottuja voimia?

Molotov: Semmoinen ei voi tulla kysymykseenkään.

Minä tiedustelin, miten on aiottu järjestää väestön optio-oikeutta koskevat seikat, mihin Molotov vastasi, että asiasta oli sovittava erikseen.

Sitten keskusteltiin pöytäkirjanluonnoksessa olevista määräajoista, joiden kuluessa sotajoukot oli pois siirrettävä. Walden esitti niiden pidentämistä.

Asian enempi käsittely lykättiin samana iltana klo 22 pidettävään uuteen kokoukseen.

Lähetimme seuraavan sähkeen: »Kello 5 ip. uusi kokous. Ei mitään myönnytyksiä. Kirjoitamme sopimuksen alle tänä iltana. Sopimus asiallisesti voimaan ja sotatoimet luultavasti lakkaavat 13. 3. 1940 klo 12, vaikka ratifioiminen vasta myöhemmin.»

Käytettyämme väliajan sopimusluonnoksen tutkimiseen alkoi viides ja viimeinen kokous samana iltana, maaliskuun 12:ntena, klo 22.

Walden teki uuden ehdotuksen pöytäkirjassa joukkojen siirtämiseen varattujen aikojen pidentämisestä, minkä ehdotuksen Molotov hyväksyi.

Edelleen Walden ehdotti sotavankien vaihtoa koskevan kysymyksen järjestämistä. Tässä yhteydessä Molotov sanoi sotavankien joukossa olevan myös sellaisia, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, sekä että olisi otettava käsiteltäväksi myös eräiden Suomessa vangittuina olevien henkilöiden armahtaminen ja niiden päästäminen Neuvostoliittoon, »esimerkiksi Antikaisen».

Ryti: Armahdusasiat käsitellään Suomessa lain määräämässä järjestyksessä, eivätkä ne ole yhteydessä vankien vaihdon kanssa. On katsottava mitä voidaan tehdä.

Rauhansopimusta alettiin käsitellä yksityiskohdittain. Toiseen artik­laan ehdotimme lisättäväksi määräyksen, että Neuvostoliitolle siirtyvillä alueilla asuvilla tuli olla oikeus yhden vuoden kuluessa valita Suomen kansalaisuus ja siirtyä irtaimistoineen Suomen puolelle sekä säilyttää oikeutensa kiinteään omaisuuteensa, minkä he jättävät luovutetulle alueelle.

Molotovin mielestä tällaisia määräyksiä voitiin periaatteellisesti har­kita ja ne olisi ratkaistava samaan tapaan kuin äskettäin oli sovittu Neuvostoliiton ja Saksan välillä. Hän lisäsi kuitenkin, etteivät yksityiset kansalaiset enempää kuin yhdistyksetkään voi Neuvostoliitossa omistaa kiinteistöjä.

Edelleen ehdotimme rauhansopimukseen määräyksiä luovutettavilla alueilla olevien arkistojen palauttamisesta sekä niille mahdollisesti jäävien asukkaitten uskonnonvapaudesta sekä heidän kielellisten oikeuksiensa turvaamisesta. Molotov vastasi, että heikäläiset voivat noudattaa vain Neuvostoliiton perustuslaissa olevia säännöksiä.

Rauhansopimuksen kolmanteen artiklaan ehdotimme lisättäväksi määräyksen siitä, että sopimuspuolet sitoutuvat kumpikin pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toistansa vastaan, minkä ehdotuksen Molotov hyväksyi.

Neljännessä artiklassa, joka koski Hangon vuokraamista, huomau­timme 5 milj. markan vuosivuokran olevan liian alhainen ja ehdotimme sen 250 000 kultadollariksi.

Molotov: Voimme korottaa sen 6 milj. markkaan.

Minä huomautin, että Suomen on hankittava uusi talvisatama Hangon sijalle ja sekin aiheuttaa suuria kustannuksia.

Molotov nosti vuokran 8 milj. markkaan.

Minä: Eikö voitaisi määrätä 200 000 kultadollaria?

Molotov: Emme voi maksaa enempää kuin 8 milj. markkaa vuodessa, Tässä syntyi keskustelua. Ryti tahtoi lausua muutamia sanoja sen johdosta, että neuvottelujen aikana oli Neuvostoliiton taholta väitetty Suomen muka olevan suurvaltain vaikutuksen alainen ja näiden voivan käyttää Suomea hyväkseen suunnitellessaan hyökkäystä Neuvostoliit­toa vastaan. Tämän johdosta minun on todettava, sanoi Ryti, että nämä väitteet eivät pidä paikkaansa. Kuten tunnettua, olisi Suomella ollut mahdollisuus saada eräiltä suurvalloilta sotilaallista apua, mutta emme ole halunneet käyttää tuota mahdollisuutta. Suomessa ei voida täysin seurata suurvaltain politiikan kaikkia yksityiskohtia, mutta on ilmeistä, että Suomi ei ole tahtonut osallistua suurvaltain peliin eikä ole pyrkinyt sekaantumaan suurvaltain sotaan.

Molotov: Ehkä Suomessa ei olekaan suunniteltu tai tehty suoranaista sopimusta suurvaltain kanssa, mutta Suomen hallituksen politiikka on ollut siinä määrin samanlaista ja kulkenut niin tarkoin samaan suuntaan kuin eräiden suurvaltain politiikka, että Suomi on ollut aivan samalla linjalla kuin nuo suurvallat. — Emme puolestamme tahdo Suomelta mitään, emme sen metsiä, emme maita emmekä väestöä, mutta meidän täytyy suojata Leningradia ja Muurmannin rataa ja ainoaa valtamerisatamaamme Murmanskia.

Nyt tehtävä rauhansopimus ei ole huono, Molotov jatkoi, se on päinvastoin molempien sopimuspuolten etujen mukainen, ellei Suomi takerru suurvaltain liittoon. Neuvostoliitto ei pelkää Suomea, mutta suurvallat voivat käyttää Suomea hyökkäysalueena meitä vastaan. Olen vakuuttu­nut siitä, että sopimus on molempien maiden oikeiden etujen mukainen, ja luulen, että sen nojalla molempien valtakuntien välit muodostuvat tulevaisuudessa täysin ystävällisiksi ja että tämä vakaumukseni ei ole haave vaan aikanaan toteutuva. — Juuri sen johdosta, että Euroopassa nyt riehuu suurvaltasota, meidän on huolehdittava Leningradin ja Muurmannin radan sekä Murmanskin turvallisuudesta. Se on päämäärämme, mutta emme ollenkaan halua sekaantua suurvaltasotaan emmekä liioin muiden valtioiden asioihin, ja luulen puolestani, että meidän menette­lymme parhaiten vastaa myös naapuriemme, suurten ja pienten, mutta erikoisesti juuri pienten etuja.

Ryti: Panemme erittäin suuren arvon sille, mitä puheenjohtaja, Herra Molotov, lausui siitä, millä tavalla hän ajattelee molempien maiden välien tulevan muodostumaan tulevaisuudessa.

Tahdon väärinkäsityksen oikaisemiseksi sen johdosta, että täällä on väitetty Suomen hallituksen halunneen sekaantua suurvaltasotaan, väittää Suomen päinvastoin menetelleen sillä tavalla, että sota ei ole laajentunut, ja luulen, että Suomi on tehnyt Neuvostoliitolle suuren palveluksen, kun se ei ole suostunut tarjolla olleeseen sotilaalliseen apuun.

Leningradin turvallisuusnäkökohdat ymmärrämme varsin hyvin, sen puolustusta ei voida jättää sen esikaupungeissa olevien joukkojen varaan, mutta nyt meihin suhtaudutaan niin kylmästi, että meiltä Leningradin turvallisuuden puolustamisen varjolla vaaditaan sellaista, mikä ei suinkaan ole sen vuoksi tarpeellista mutta tuottaa meille ääretöntä vahinkoa ja haittaa, varsinkin kun meiltä otetaan Karjalasta Viipuri ja Sortavala ja paljon muita paikkakuntia, joilla on mitä tärkein merkitys.

Molotov: Jos Suomi olisi syksyllä suostunut ehdotuksiimme, olisivat ehdot olleet hyvin kohtuulliset. Mutta käyty sota ja vuodatettu veri vaativat enempää. Sille ei voida mitään.

Sitten jatkettiin sopimusesityksen käsittelyä. Hangon luovutuksen aika, joka oli luonnoksessa 3 päivää, pidennettiin 10 päiväksi.

Sopimusluonnoksen VII artiklan johdosta ilmoitimme, että Sallan­ Kemijärven rautatietä ei ehditä rakentaa v:n 1940 kuluessa. Pitemmän keskustelun jälkeen sovittiin, että rautatie rakennettaisiin »mikäli mahdollista v. 1940».

Edelleen ehdotimme rauhansopimukseen otettavaksi määräyksiä, joiden mukaan kauppa-aluksilla oli oikeus kauppamerenkulussa vapaasti liikkua Viipurinlahden väylillä ja Neuvostoliiton haltuun jäävällä Sai­maan kanavan osalla ja Suomi saisi vuokralle lastaus- ja varastopaikaksi näihin tarkoituksiin siihen asti Uuraassa ja lähisaarilla käytetyt alueet.

Molotov ilmoitti, etteivät heikäläiset olleet valmistuneet keskustele­maan näistä asioista.

Vielä ehdotimme, että Suomen kansalaisilla olisi edelleenkin oikeus harjoittaa kalastusta Suomenlahdella vanhoilla kalastuspaikoilla sekä että jätettäisiin voimaan Tarton rauhansopimuksen VI artiklassa sovittu kalastusoikeus, joka koskee Suomen ja Neuvostoliiton kansalaisten oikeutta harjoittaa kalastusta Jäämeren rannikolla. — Molotov ei katsonut voivansa ottaa näitä kysymyksiä siinä yhteydessä käsiteltäväksi, vaan oli niistä keskusteltava myöhemmin. Samalle kannalle hän asettui ehdottaessamme eräiden muiden taloudellisten kysymysten järjestä­ mistä, joista Tarton rauhansopimuksessa oli määräyksiä. Sanoimme palaavamme niihin myöhemmin.

Ehdotuksestamme, joka koski menettelyä mahdollisten rajaselkkaus­ten selvittämiseksi, Molotov ilmoitti periaatteessa suostuvansa keskustelemaan myöhemmin, mutta sitä ei voitu ottaa rauhansopimukseen.

Lopuksi ehdotimme luonnoksessa olevan sopimuksen ratifioimiskirjain vaihtamisajan, 3 päivää, pidennettäväksi 10 päiväksi, mihin Molotov suostui.

Kokous päättyi klo 24 ja sopimuksen venäjänkielinen kappale, joka päivättiin maaliskuun 12 päiväksi, koska kokous oli alkanut sinä päi­vänä, allekirjoitettiin klo 2 yöllä 13 päivää vasten.

Sen jälkeen poistuimme Kremlistä; Voionmaa ja minä laadimme sopimuksen suomenkielisen kappaleen, joka valmistui klo 5 ja 6 välillä aamulla. Sitten kun se oli tarkistettu ja puhtaaksi kirjoitettu — ulkoasiainkomissariaatissa oli suomenkielen tuntijoita — allekirjoitettiin suomenkielinen kappale Kremlissä klo 12 päivällä.

Kiirehdimme sopimuksen valmistamista ja allekirjoittamista saadaksemme päättymään toivottoman taistelun, joka viime päivinä oli ollut kovin verinen.

Rauhansopimuksen allekirjoittamista varten olimme aikaisemmin samana päivänä saaneet valtakirjan, jonka hallitus oli aamulla hyväksynyt kahden jäsenen, Niukkasen ja Hannulan, vastustaessa.

Samana päivänä klo 14 lähdimme lentokoneella Tukholmaan, josta jatkoimme matkaa Turkuun sekä sieltä autoilla Helsinkiin.

Ponnistuksemme Moskovassa olivat olleet turhat. Keskustelut olivat, kuten edellä on nähty, jotenkin hedelmättömiä. Ne eivät olleetkaan todellisia neuvotteluja, joissa kummankin puolen näkökohdat ja esittämät syyt otetaan huomioon ja joissa sovittelemalla koetetaan saada eri­mielisyyttä herättävät kysymykset mahdollisuuden mukaan selvite­tyiksi ja asettaa »kirkko keskelle kylää». Neuvostoliiton puolelta ei vaati­muksista luovuttu. Allekirjoitettu rauhansopimus sisälsi sen, mitä Kreml oli meille kaksi viikkoa aikaisemmin ilmoittanut. Sanelurauha. Vain molemminpuolinen avunantosopimus oli jätetty pois. Siitä Kreml oli omasta aloitteestaan luopunut ja se oli meille tärkeä asia. Meillä rauhanneuvottelijoilla ei ollut siinä ansiota. Rajoihin emme saaneet mitään muutoksia. Kolmannen artiklan hyökkäämättömyysmääräys oli ainoa, mikä meidän ehdotuksestamme lisättiin, mutta sen merkitys tuskin oli suurempi kuin aikaisemman hyökkäämättömyyssopimuksen, joka ei ollut estänyt Neuvostoliittoa aloittamasta sotaa meitä vastaan. Muut saavutuksemme olivat vähäpätöisiä: Hangon vuokramaksun korottami­nen viidestä miljoonasta kahdeksaan sekä käytännöllisesti mahdotto­mien aikamääräysten pidentäminen muutamalla päivällä. Siinä kaikki. Matkamme tulos supistui siihen, että allekirjoitimme meille sanellun rauhankirjan. Se oli raskas velvollisuus. Mutta toivottoman ja verisen sodan lopettaminen sekä väistämättömän tilanteen selvittäminen ja tule­vien, vielä kauheampien onnettomuuksien estäminen antoi kuitenkin helpotuksen tunteen. »Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustami­nen.»

Mitä kerran on historian kulussa tapahtunut, se näyttää olevan vai­keasti poispyyhittävissä. Uudenkaupungin rauha v. 1721 ja Pietari Suuren raja heitti yli kahden vuosisadan takaa varjonsa vuoden 1940 ratkaisuun. Ja Moskovan rauha oli jälleen uusi tosiasia, jolla on ollut vaikutuksensa tapausten myöhempään kehitykseen.

Ensimmäisenä ulkoministeri Tanner saattoi rauhansopimuksen Suo­men kansan tietoon radiopuheessa 13 pnä myöhään illalla. Seuraavana päivänä hallitus antoi julistuksen ja tasavallan presidentti piti radiopuheen. Samana päivänä ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim antoi armeijalle viimeisen päiväkäskyn.

Kansaamme kohdannut järkyttävä isku ja traagillinen kohtalomme painoi näihin viesteihin surun ja alakuloisuuden leiman. Niissä koros­tettiin taistelumme ankaruutta, mutta samalla armeijamme loistavaa sankarillisuutta. Ylivoima oli ollut liian suuri. Lukuun ottamatta Ruotsista saapunutta kahta vahvistettua pataljoonaa olimme saaneet tais­tella yksin. Tällaiseen taisteluun oli kansamme liian pieni. Varsinkin Ruotsilta mutta myös länsivalloilta saatu aineellinen apu tunnustettiin kiitollisesti. Jonkinlainen katkeruus ilmeni Tannerin sanoissa, kun hän kosketteli naapuriemme asennetta sotilaalliseen avunantoon: »Olemme jatkuvasti esittäneet avunpyyntöjä. Naapurimaamme, skandinaaviset maat, joille maantieteellisen asemansa nojalla olisi ollut helpoin saada tänne joukkoja avuksemme, eivät ole katsoneet voivansa sitä tehdä. ——— Useat tiedustelut ja vetoomukset eivät ole johtaneet tulokseen. Vieläpä annettiin tätä koskeva kielteinen vastaus julkisesti tiedoksi, millä suuresti vahingoitettiin maamme sotilaallista asemaa.» Ja länsi­valtojen lupaamien apujoukkojen läpikulku oli Ruotsin ja Norjan halli­tuksen taholta jyrkästi kielletty, hän jatkoi. — Läpikulkuluvan kieltä­misen aiheuttama pettymys ilmeni, joskin vähemmän selvästi, myös presidentti Kallion puheessa ja sotamarsalkka Mannerheimin päiväkäs­kyssä. Ottaen huomioon hetken järkyttävät tapaukset tämä katkeruus ja pettymys on ymmärrettävissä, joskin on myönnettävä, että länsival­tojen sotilaallinen apu, vaikka sitä olisi yritettykin toteuttaa, ei olisi voinut johtaa Suomelle hyödyllisiin tuloksiin.

Rauha kovillakin ehdoilla oli kuitenkin parempi kuin toivoton taistelu. »Kun Suomen hallitus päätti lopettaa vihollisuudet ja tehdä rauhan Neuvostoliiton hallituksen kanssa», sanottiin hallituksen julistuksessa, tapahtui se siinä varmassa vakaumuksessa, että kansamme siten säi­lyisi vielä suuremmilta onnettomuuksilta. ——— Sankarillisen ja hyvin johdetun armeijamme sekä koko kansamme yhteisin ponnistuksin ja nuorisomme veriuhrein olemme alueluovutuksista huolimatta voineet säilyttää kalleimman kaikista arvoista, vapauden, pelastaa kansallisen kunniamme ja siten lunastaa itsellemme oikeuden häiriintymättömään rakennustyöhön. Kohtalonhetkellään kansamme kokoontui isänmaansa turvaksi yksimielisenä. Yksimielisempänä kuin koskaan aikaisemmin kansamme täytyy tästä lähin kulkea tietänsä. ——— Historia osoittaa kansamme hellittämättömän sitkeytensä avulla ennenkin selviytyneen vaikeitten aikojen yli.»

Vaikuttavan kaunis oli ylipäällikön, sotamarsalkka Mannerheimin päiväkäsky, jota ei voi mielenylennyksettä ja liikutuksetta lukea. Siitä henkii syvä isänmaanrakkaus, sotilaan henki ja samalla inhimillisyys.

»Rauha on solmittu maamme ja Neuvosto-Venäjän välillä, ankara rauha, joka on Neuvosto-Venäjälle luovuttanut melkeinpä jokaisen tais­ telukentän, millä te olette vuodattaneet vertanne kaiken sen puolesta, mitä me pidämme kalliina ja pyhänä. ———

Sotilaat! Olen taistellut monilla tanterilla, mutta en vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani. ——— Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa köyhän majan poika siinä kuin rikaskin.

———

Huolimatta kaikesta rohkeudesta ja uhrimielestä on hallitus ollut pakotettu tekemään rauhan kovilla ehdoilla, mikä kuitenkin on selitettävissä.

Armeijamme oli pieni ja sen reservit ja kaaderit riittämättömät. Ei oltu varustauduttu sotaan suurvaltaa vastaan. Urhoollisten sotilait­temme puolustaessa rajojamme oli ylivoimaisin ponnistuksin hankittava sitä, mitä puuttui. Oli rakennettava puolustuslinjoja, joita ei ollut. Oli koetettava saada apua, jota ei tullut. Oli hankittava aseita ja varusteita aikana, jolloin kaikki maat kuumeisesti varustautuivat myrskyä vastaan, joka vyöryy yli maailman. Teidän sankaritekonne ovat herättäneet ihailua yli maiden, mutta kolme ja puoli kuukautta kestäneen sodan jälkeen olemme edelleen melkein yksin. Emme ole saaneet enempää kuin kaksi vahvistettua pataljoonaa tykistöineen ja lentokoneineen ulkomaista apua rintamillemme, joilla omat miehemme taistelussa yötä päivää ilman vaihdon mahdollisuutta ovat saaneet ottaa vastaan yhä uusien vihollisvoimien hyökkäykset ponnistaen ruumiilliset ja henkiset voimansa rajattomiin asti.

———

Kohtalomme on kova, kun olemme pakotetut jättämään vieraalle rodulle, jolla on toinen maailmankatsomus ja toiset siveelliset arvot, maan, jota vuosisatoja hiellä ja vaivalla olemme viljelleet. Mutta meidän on otettava kovat otteet, voidaksemme siellä, mitä meillä on jäljellä, valmistaa kodin niille, jotka ovat tulleet kodittomiksi, ja paremmat toimeentulomahdollisuudet kaikille, ja meidän tulee olla kuten ennenkin valmiina puolustamaan pienempää isänmaatamme samalla päättäväisyydellä ja samoin kovin ottein, millä olemme puolustaneet jakamatonta isänmaatamme.»

Rauhansopimus käsiteltiin eduskunnassa maaliskuun 15 pnä. Pääministeri Ryti esitti hallituksen puolesta lausunnon, jossa hän sanoi hal­lituksen päätehtävänään pitäneen rauhan palauttamista ja selosti sen tätä tarkoittavaa pyrkimystä. Oikeudettoman hyökkäyksen tapahtuessa maatamme vastaan olimme sotaan huonosti valmistautuneita. Olimme luottaneet asiamme oikeuteen ja siihen, ettei Venäjä niin oikeudettomaan hyökkäykseen ryhtyisi. Meillä ei sodan alussa ollut miltään taholta lupauksia avusta tai takeita sen saamisesta. Kukaan ei ollut kehottanut eikä neuvonut meitä vastustamaan Neuvostoliiton vaatimuksia neuvot­teluissa. Koko maailman mielestä Suomen asia oli alussa toivoton. Myö­tätuntoa tuli osaksemme runsaasti, mutta ei mitään tehokasta apua. Ainoastaan humanitääristä, aineellista ja materiaalista apua on run­saassa mitassa saatu erityisesti Ruotsista ja länsimaista. Miehistöapua oli saatu ainoastaan vähän, pääasiallisesti Ruotsista. — Ryti mainitsi länsivaltojen avunlupauksista. — Tämä apu olisi ollut vähäinen, tullut liian myöhään ja saattanut meidät todennäköisesti mukaan suursotaan. Lisäksi avun saapuminen olisi ollut epävarma Ruotsin ja Norjan kieltei­sen kannan vuoksi. Sen tähden hallitus ei ollut katsonut voivansa pitää tätä apua sellaisena, että sen varassa olisi voitu ottaa ne riskit, jotka sodan jatkaminen olisi tuottanut. Ottaen huomioon niukat mahdollisuu­temme hallitus vakavan harkinnan jälkeen tuli siihen tulokseen, että rauhanehtojen raskaudesta huolimatta meidän oli tempauduttava irti sodasta nyt, kun se oli mahdollista.

Sitten kun ulkoasiainvaliokunta oli yksimielisesti puolustanut rauhan­ sopimuksen hyväksymistä, otettiin asia ainoaan käsittelyyn samana päivänä pidetyssä täysistunnossa, jossa rauhansopimus hyväksyttiin 145 äänellä 3 vastaan.

Tieto rauhanehdoista tuli ankarana iskuna Suomen kansalle. Yleinen mielipide oli pitänyt jo syksyllä 1939 Neuvostoliiton puolelta esitettyjä ehtoja raskaina. Kuten edellä on mainittu, katsottiin ne eräillä tahoilla vaatimuksiksi, joihin suostuminen olisi merkinnyt maan vapaudesta ja itsenäisyydestä luopumista. Nyt olivat rauhanehdot paljon kovemmat. Maa oli silvottu, suuri ja tärkeä osa siitä pois reväisty ja luotu keinotekoinen raja. Tällaista rauhaa ei Suomen kansa osannut kuvitella. Ylei­sellä mielipiteellä oli sotilaallisesta asemasta erheellinen käsitys.

Olimme taistelleet urhoollisesti ja helmikuun alkupuolelle asti menestyksellisesti. Tapausten käänne oli tullut äkkiä helmikuun puolivälistä alkaen. Kansan mielialan ylläpitäminen vaatii sodan aikana virallisissa tiedotuksissa — sanoisinko — tiettyä varovaisuutta. Tämä kuuluu sota­ ajan tekniikkaan. Verrattuna siihen, mitä propagandatarkoituksessa Neuvostoliitossa esitettiin, oli menettely meillä lasten leikkiä. — Pää­majan tiedonannot olivat totuudenmukaisia, ja jos ne tarkasti ja kartta edessä luki, huomasi kyllä, mihin suuntaan sotatapaukset menivät. Mutta peräytymiset ja muut meille epäedulliset tapaukset esitettiin niissä tietenkin ilman korostusta. Yleisö ja yleinen mielipide muodostivat käsityksensä pääasiallisesti sen mukaan, mitä sanomalehdet kirjoittivat, ja yhtä paljon, ehkäpä enemmän kuin päämajan tiedonannot, vaikutti­vat mielipiteisiin lehtien tiedonantoihin liittämät tuumankorkuiset otsi­kot, joihin lukija katsoi tiedonantojen tärkeimmän sisällön olevan koottuna.

Ratkaisevia tapauksia noina kriitillisinä päivinä olivat perääntyminen Kannaksella ja venäläisten hyökkäykset Viipurinlahden yli. Perääntymisestä Kannaksella mainittiin päämajan tiedonannossa useasti, ensi kerran Summan sisäänmurron jälkeisenä päivänä, helmikuun 14:ntenä, jolloin vihollisen ilmoitettiin onnistuneen vallata muutamia etumaisia tu­kikohtiamme. Helmikuun 17 pnä ilmoitettiin joukkojemme vetäytyneen uusiin taempiin asemiin — siis väliasemiin. Helmikuun 29 ja maaliskuun 2 ja 3 pnä tiedotettiin joukkojemme jälleen vetäytyneen uusiin asemiin. Silloin suoritettiin peräytyminen linjalle Viipuri—Tali—Vuoksi.

Vihollisen hyökkäyksistä Viipurinlahden yli mainittiin päämajan tiedonannoissa helmikuun 27 p:stä alkaen, jolloin sanottiin vihollisen jatka­neen hyökkäyksiään Viipurinlahden kaakkoisosassa. — Maaliskuun 5 pnä: Vihollinen hyökkäsi Viipurinlahden saaria ja luoteisrantaa vas­taan. Lahden suulla sijaitsevissa niemissä taistelu jatkuu. — Rauhan­teon edellä, maaliskuun 9—12 pnä, tiedonannoissa kerrottiin vihollisen saavuttaneen jonkin verran jalansijaa Viipurinlahden luoteisrannikolla. — Näistä merkityksellisistä hyökkäyksistä Viipurinlahden yli, jotka johtivat siihen, että venäläiset vähitellen onnistuivat työntämään useita divisioonia Viipurinlahden luoteisrannikolle ja saarille, ei lehdissä mainittu muuta kuin että Viipurinlahdella oli tapahtunut vihollisen hyökkäyksiä, jotka useimmiten oli torjuttu.

Uusi Suomi kirjoitti pääkirjoituksessaan helmik. 14 :ntenä, Summan sisäänmurron jälkeisenä päivänä, kuvatessaan Summan rintaman sankarillista taistelua, »ettei ole mitään aihetta epäillä, ettei hyökkäyksiä torjuttaisi myös tänä ja seuraavinakin päivinä ja öinä, kunnes vihollisen voima lannistuu.» Helmikuun 18 pnä väliasemaan siirtymisen joh­dosta lehti lausui ehdottoman luottamuksensa siihen, että Suomen suuri vapaustaistelu saatetaan voittoisaan päätökseen. Vihollinen ei koskaan voi murtaa tätä puolustusjärjestelmää. Ja vielä helmikuun 21 pnä Uusi Suomi lopetti pääkirjoituksensa: »Me kestämme ja voitamme.»

Ei siis ollut ihme, että yleinen mielipide oli tyrmistynyt rauhanehto­ jen antamasta iskusta. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Uudis­tan, että kansan mielialan rohkaisemiseksi tällaista kirjoitustapaa pide­tään sodan aikana tarpeellisena sekä että muut lehdet menettelivät samalla tavalla kuin Uusi Suomi, jonka olen vain ottanut esimerkiksi. Uudenaikainen sanomalehtitekniikka näkyy vaativan silmäänpistäviä otsikoita, joita ihmiset ensi sijassa lukevat ja jotka tehokkaasti vaikut­tavat. Tämä ei ole vähämerkityksistä.

Moskovan rauhan johdosta oli ulkomaiden sanomalehdissä lukuisia Suomelle myötätuntoa uhkuvia kirjoituksia.

Poikkeuksen tekivät Saksan sanomalehdet. Näiden virallisesti johdettujen lehtien asenteen määräsi toisaalta Saksan silloinen suhde Neu­vostoliittoon, mikä saattoi ne varauksitta hyväksymään Neuvosto-Venä­jän menettelyn, vieläpä Kremlin perustelut ja väitteet, sekä toisaalta Saksan sota länsivaltoja vastaan ynnä Ranskan ja Englannin suunnitelmat Suomen auttamiseksi, jotka uhkasivat viedä Saksan sotaisiin selkkauksiin pohjoisessa. Tiedot länsivaltojen sotavoimien mahdollisesta sekaantumisesta Suomen taisteluun olivat yhä enemmän hermostutta­neet saksalaisia. Uhkaukset Ruotsia ja Norjaa vastaan kävivät talvi­sotamme aikana jyrkemmiksi ja kirjoitusten sävy Suomea kohtaan röyh­keämmäksi. Ilmeisin helpotuksen tuntein Saksassa todettiin rauhanneu­vottelut ja niiden päätös, jota pidettiin ensi sijassa englantilais-ranska­laisen politiikan tappiona. Vain sodan laajenemista ja uutta »Salonikin seikkailua» haluavat länsivallat valittivat Suomen ja Neuvosto-Venäjän sodan loppumista, niin kirjoitettiin. Suomalaiset olisivat tehneet vii­saammin, jos olisivat marraskuussa 1939 hyväksyneet venäläisten ehdo­tukset, ja epäilemättä he olisivatkin niin tehneet, elleivät länsivallat olisi yllyttäneet ja neuvoneet heitä olemaan suostumatta. Tämä oli ollut »hävytöntä peliä». Suomella ei ollut riittävää syytä ryhtyä taisteluun, ja sen asema oli alusta alkaen toivoton. Moskovan rauhassakin Neu­vosto-Venäjä oli osoittanut suurta kohtuutta; sen vaatimukset olivat hyvin lievät. Se ei tahtonut muuta kuin mikä oli sen turvallisuudelle strategisesti välttämätöntä. Rauhanehdot, joilla oli aikaansaatu tar­peen vaatima rajojen muutos, vastasivat molempien maiden etuja ja tyydyttivät Venäjän suurvallan tarpeita oikeudenmukaisella tavalla. Suomen itsenäisyys oli säilytetty. Näin kirjoittivat ulkoministeriön puolivirallinen äänenkannattaja Deutsche diplomatisch-politische Korrespon­denz, puolueen päälehti Völkischer Beobachter, Berliner Nachtausgabe, Berliner Börsen-Zeitung ja Deutsche Allgemeine Zeitung. Ei sanaakaan meidän urhoollisesta taistelustamme eikä tietenkään mitään myötätun­non osoitusta meitä kohtaan. Vieläpä huomautettiin Saksan syrjästä­ katsojan asenteen vastanneen Suomen suhtautumista viimeisenä 20 vuo­tena Saksaan. — Poikkeuksen teki Frankfurter Zeitung. Tosin sekin katsoi venäläisten vaatimuksissaan olleen kohtuullisia, mutta lehti ym­märsi suomalaisten allekirjoittaneen rauhan raskain sydämin. »Heillä ei kuitenkaan ole syytä masentua. Se urhoollisuus, jolla he ovat itseään puolustaneet, sekä johdon että miehistön sotilaallinen kunto, tämä kaikki on heille maailman silmissä antanut takeen siitä, että heidän valtiollinen riippumattomuutensa tulee säilymään, mikä on tärkeämpää kuin kaunopuheiset julistukset ja paperille pannut määräykset.»

Saksalaisten lehtien suosiollinen suhtautuminen Neuvostoliiton menettelyyn soveltui kansallis-sosialistiseen »elintila»-politiikkaan. Esseniläi­nen National-Zeitung selvitteli asiaa seuraavasti: Itä-Euroopan kanso­jen, aina Jäämerestä Mustaanmereen asti, on sopeuduttava siihen suu­reen voima-alueeseen, joka on molempien voimakeskusten, Berliinin ja Moskovan, säteilykenttänä — »siihen suureen voimavirtaan, joka yhä mahtavampana liikkuu Saksan ja Venäjän välillä». Saksa oli »rauhoittanut» ja »järjestänyt» Tšekkoslovakian ja yhdessä Neuvosto-Venäjän kanssa Puolan ja Neuvostoliitto yksin Baltian maat ja Suomen. Kaak­kois-Eurooppa oli enää »järjestämättä». Suomi ja Baltian maat sulkivat Venäjän jättiläisvaltakunnan Itämereltä, mikä ei ollut siedettävää. »Naurettavan historianvirheen johdosta nähtiin noissa valtioissa (Suo­messa ja Baltian maissa) joko kulttuurikehto tai maailman omatunto, jotka suojelevat pikkuvaltioita.» Kestää kyllä vielä pitkän aikaa, ennen kuin yleisesti ymmärretään, että luonnolliselle kehitykselle on annet­tava tilaa. Varsinkaan Suomen kansalta — urhean mutta toivottoman ja järjettömän taistelun jälkeen — ei vielä voida vaatia »tämän korkean käsityksen» ymmärtämistä. Mutta puolueettomien väärästi soivat voi­votteluhuudot eivät ole hyväksyttäviä. — Niin hyvin Puola kuin Suomi, Viro, Latvia ja Liettua on elinalueineen liitettävä suurempaan yhteis­tilaan, saksalais-venäläiseen voima-alueeseen, jossa niiden kansainväli­nen yhteistyö voi muodostua »ehkä rajoitetumpien, mutta terveempien ja selvempien periaatteiden pohjalla». Lopuksi kiitettiin kirjoituksessa sitä kaukonäköisyyttä, jota Venäjän ja Saksan yhteinen »rauhoitus­-politiikka» edusti. Suomi oli erotettu pohjoismaista venäläis-saksalaisen vyöhykkeen venäläiseen piiriin.

Saksan talvisotamme aikainen kylmä — etten sanoisi vihamielinen — puolueettomuus palasi sodan jälkeen aikaisempaan välinpitämättömään puolueettomuuteen. Lehdissäkin alkoi pian näkyä oireita tasapuolisemmasta asenteesta.

Moskovan rauha oli mielestäni ankarin isku, mikä Suomea oli kos­kaan kohdannut. Tosin isonvihan aikana Suomi sai kestää vihollisen pitkän miehityksen ja sodan hävitykset, ja Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 maastamme reväistiin yhtä suuri kappale Karjalaa kuin Mos­kovan rauhassa; Hanko jäi kuitenkin Suomelle. Mutta Suomella oli sil­loin selkänoja yhteisessä Ruotsin valtakunnassa, joskaan vapaudenajan heikkouden tilassa oleva Ruotsi ei riittävästi täyttänyt velvollisuuttaan itäistä valtakunnan osaa kohtaan. Moskovan rauhassa menetti itsenäi­nen ja yksinäinen Suomi Karjalan ynnä Hangon ja Suomenlahden ulko­saaret sekä Kuusamon ja Sallan alueen ynnä lisäksi Petsamosta osia. Kielellisesti ja kansallisesti väestö menetetyillä alueilla oli Suomen hei­moa. Valtiollisesti Viipuri ympäristöineen ja Kannaksen länsiosa oli vanhastaan kuulunut Suomeen, lukuun ottamatta 90 vuoden aikaa Uudenkaupungin rauhasta Vanhan Suomen palauttamiseen v. 1811. Muu osa Karjalaa, entinen Käkisalmen lääni, tuli Ruotsi-Suomelle vasta Stolbovan rauhassa v. 1617 ja joutui Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Venäjälle, mutta sekin liitettiin Suomeen v. 1811. Nämä alueet ovat siten historian kulussa olleet jonkinlaisena liikkuvana osana. — Luovu­tetulla alueella asui noin 450 000 henkeä eli lähes 12 % maan väki­luvusta. Väestö siirtyi kokonaan pois muuhun Suomeen — harvinainen ilmiö historiassa — mikä Suomen kansalliselta kannalta oli etu, joskin se oli omansa aiheuttamaan suuria taloudellisia vaikeuksia. Karjala joutui siten asumattomana Neuvosto-Venäjälle, mikä helpotti sen venä­läistämistä.

Menetetty Karjala oli maanviljelysaluetta, 60 % väestöstä sai maa­taloudesta toimeentulonsa; siellä oli kymmenesosa maanviljellystä alasta. Se oli tyypillistä pienviljelystä — tiloista oli jopa 84 % alle 10 ha:n — terveen talonpoikaisväestön asumaa ja omistamaa. Itsenäisyy­den aikana oli eritoten Karjalassa edistys, niin taloudellinen kuin yhteis­kunnallinen ja sivistyksellinen, ollut suuri. Maan metsien puumäärästä oli menetetyllä alueella 11 %, minkä lisäkasvu vastasi 12 % valtakunnan metsien kokonaislisäkasvusta. Niin kuin maanviljelys oli teollisuuskin itsenäisyyden aikana ripeästi kehittynyt: puunjalostusteollisuuden tuo­tannosta tuli 15 % menetettyjen alueiden osalle, muuta teollisuutta mainitsematta. Koko maan sähkövoimasta menetettiin 17 %— Uitto­väylät laajalla alueella katkesivat. Viipuri, vilkas kauppakaupunki ja Suomen suurin puutavaran vientisatama joutui Neuvosto-Venäjälle. Koko valtakunnan talouselämälle tärkeä Saimaan kanava katkaistiin. Uusi raja ruhjoi pahasti maan rautatieverkoston: 17 % siitä mene­tettiin.

Valveutuneen ja lahjakkaan Karjalan väestön keskuudessa oli tehty määrätietoista ja voimaperäistä työtä moninaisilla sivistyksen aloilla. Kipeästi koski se, mitä siinä kärsi kirkko ja koululaitos: 600 koulutaloa, 6 kansanopistoa ja 8 työväen- ja kansalaisopistoa, 100 työväentaloa, nuorisoseurantaloja, neljäsosa sanomalehdistöstä, mm. maan suurin maaseutulehti »Karjala», arvokas maakunta-arkisto, historiallinen mu­seo, musiikkiopisto, kirkkomusiikkiopisto, sairaaloja ja parantoloita, 33 lastenkotia ym. ym.

Hangon kaupungilla oli, satamansa ansiosta, huomattava merkitys liikekeskuksena, minkä lisäksi siellä oli koko joukko teollisuutta.

Moskovan rauhan antama suonenisku oli taloudellisilta ja yhteiskun­nallisilta seurauksiltaan Suomelle erittäin raskas. Se oli omiaan pahasti vaikeuttamaan maan elämää tulevaisuudessa. Siihen tuli lisäksi rauhan tuomien muutosten poliittinen vaikutus. Varsinkin sotilaallisesti maam­me asema muuttui ja heikkeni. Kremlin käsitys oli, että Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin ja oli oleva sen vaikutuksen alainen sekä että tämä asiaintila oli vahvistettu elokuussa 1939 tehdyllä Saksan-Neuvos­toliiton sopimuksella. Moskovan rauha varmisti tämän Neuvosto-Venä­jän Suomen-politiikan täytäntöönpanemisen reaalisia edellytyksiä. Pitkä avonainen uusi raja Karjalassa — kuin ammottava haava Suomen val­tioruumiin kyljessä — sekä Hangon tukikohta tekivät Neuvosto-Venäjän maahamme kohdistaman painostuksen entistä tuntuvammaksi. Poikki­rata Kantalahdesta Kemijärvelle ja sieltä Rovaniemen kautta Tornioon antoi mahdollisuuden tarpeen tullen katkaista Suomen maayhteyden länteen ja sulkea maan pääosan sotilaalliseen puristukseen. Kaikki tämä oli meille sitä arveluttavampaa, koska voitettu sota kiihotti Neuvostoliiton vallanpitäjissä ja kansassa vahvistunutta suurvallan voimantun­toa ja kansallista ylpeyttä suuntautumaan maatamme vastaan.

Moskovan rauha vaikutti siten eri suhteissa kohtalokkaasti maamme ja kansamme asemaan. Tämä hirvittävä isku oli kohdannut maatamme vaikka oli olemassa meitä suojelevia laillisia sopimuksia emmekä me olleet hyökkäystä aloittaneet, niin kuin Kansainliitto oli maailman edessä juh­lallisesti todennut. Se iski meitä, jotka sotatantereella olimme taistelleet isänmaamme puolesta urhoollisesti ja sankarillisesti. Ei ollut ihme, että surun rinnalla katkeruus, vieläpä epäusko korkeampiin aatteisiin ja voimiin pyrki mieliin ja että kansamme oli tästä iskusta kuin tainnuk­siin lyöty. — Mikä on se historian johdatus, joka on luonut pienet kansat satoine miljoonine asukkaineen ja sitten jättänyt ne suurten väkival­lalle alttiiksi? — Mutta »historian tarkoitus on yliaistillinen, metafyy­sillinen, maailmansalaisuus» — sen pitemmälle ei historiatiede ole pääs­syt (Friedrich Meinecke, Vom geschichtlichen Sinn und vom Sinn der Geschichte, 1939, s. 5).

Rauhanneuvottelukunnan jäsen, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, historian professori Voionmaa lausui eduskunnassa mar­raskuussa 1941, käsiteltäessä hallituksen eduskunnalle antamaa poliit­tista tilannetta ja uuden sotamme päämääriä koskevaa tiedonantoa, että Moskovan rauhantekoa on täydellä syyllä nimitetty »pakkorauhaksi». — »Rauhanteon, jotta se voisi olla pysyvä, tulee sisältää jotakin oikeu­tusta, jotakin kohtuutta. Tässä ei niitä ollut nimeksikään. Tämä rauha oli poliittinen väkivallanteko Suomea vastaan.»

Molotov esitti rauhanneuvottelujen viimeisessä kokouksessa mielipi­teenään, kuten edellä on kerrottu, ettei rauhansopimus ollut huono, vaan päinvastoin molempien sopimuspuolten todellisten etujen mu­kainen, ja sanoi luulevansa sen nojalla molempien valtakuntien välien muodostuvan tulevaisuudessa täysin ystävällisiksi, ellei Suomi antau­tuisi suurvaltain liittymiin. Hän lausui myös sekä rauhanneuvotteluissa että sen jälkeen, että jos Suomi syksyllä 1939 olisi suostunut heidän ehdotuksiinsa, ehdot olisivat olleet hyvin kohtuulliset, mutta sota ja vuodatettu veri vaativat enemmän. Hän sanoi niin ikään monta kertaa, ettei mikään muu suurvalta heidän asemassaan neuvottelisi meidän kanssamme ja esittäisi niin kohtuullisia vaatimuksia, sekä vakuutti, ettei Neuvostoliitto tulisi sekaantumaan meidän asioihimme, vaikka varustaisimme rajamme miten tahansa.

Moraalisia periaatteita, niin kuin me pienet kansat ne käsitämme, ei suurvaltain politiikasta nykyään pidä etsiä — ei ainakaan kun on kysy­mys niiden suhteesta pienvaltoihin. Kremlillä oli sitä paitsi osoitetta­vana yksi tosiasia sen syytöksen torjumiseksi, että sillä olisi ollut Suo­men tuhoamista tarkoittavia aikeita. Se luovutti Moskovan rauhassa takaisin Petsamon, jonka pohjoisosan se oli sodan aikana vallannut ja jonka se rauhassa olisi voinut itselleen ottaa. Tämän saattaisi katsoa myös osoittavan, ettei Neuvostoliitolla ainakaan silloin ollut aikomuksia ulottaa sotilaallista valtaansa Jäämeren rannikkoa pitkin länteen päin. Ruotsalainen valtiollinen kirjailija Rütger Essen arvelee kirjassaan »Venä­jän arvoitus», että englantilais-kanadalaisen trustin toimilupaoikeudet Petsamon nikkelikaivoksiin vaikuttivat Neuvostoliiton menettelyyn. Se tuskin pitänee paikkaansa, sillä nämä oikeudet — siitä huolimatta, miten niiden olisi käynyt — eivät olisi estäneet Neuvostoliittoa käyttä­mästä sotilaallista valtaansa Petsamossa, josta nikkelikaivos muodostaa vain vähäisen osan.

Voionmaan sanat olivat sikäli oikeat, että Moskovan rauha oli pakko­rauha sanan kirjaimellisessa merkityksessä ja että se oli Suomelle koh­tuuton poliittinen väkivallanteko. Mutta kun hän sanoi, että rauhan­ teon, jotta se voisi olla pysyvä, tulee sisältää jotakin oikeutusta ja koh­tuutta, kuvasti se taaskin tuota meillä ja muissa pienissä kansoissa yleistä ideaalista ja inhimillistä katsantokantaa, tuota luottamusta oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voittoon, jota historian kulku ei ole todeksi näyttänyt, varsinkaan nykyisten kansainvälisten olojen ja kan­sainvälisen moraalin — oikeastaan moraalittomuuden — vallitessa. Uudenkaupungin rauha v. 1721 oli suurin piirtein samanlainen kuin Moskovan rauha ja se pysyi — Ruotsin aloittaman sodan lopettaneessa Turun rauhassa v. 1743 tapahtuneen Suomen uuden silpomisen jälkeen­kin — voimassa 90 vuotta, kunnes Venäjä lopullisesti valloitti muunkin Suomen. Kohtuuttoman ja epäoikeudenmukaisen rauhanteon pysyvyys tai korjaaminen riippuu kansainvälisistä olosuhteista, jotka voivat esiin­tyä tai olla esiintymättä. Historiasta tavataan monia kohtuuttomia ja epäoikeudenmukaisia rauhansopimuksia, jotka ovat jääneet pysyviksi. Mikä historian edessä lopuksi on oikeaa ja mikä väärää, sitä ei vielä ole kyetty määrittelemään.

Mutta Moskovan rauha oli — paitsi Suomea kohtaan kohtuuton — mielestäni Neuvostoliiton kannalta epätarkoituksenmukainen. Tämän voi myöhempien tapausten valossa lausua. On syytä mainita, että Pie­tari Suuri oli v. 1721 valmis, rauhan aikaansaamiseksi, luovuttamaan Ruotsille takaisin Viipurin, josta ruotsalaiset neuvottelijat pitivät kiinni. Hän lähetti tällä valtuudella varustetun lähetin Uuteenkaupunkiin, mutta Venäjän pääedustaja Ostermann järjesti niin, että Viipurin käs­kynhaltija pidätti lähetin, joka piti iloisesta elämästä, kaksi päivää. Kun lähetti saapui Uuteenkaupunkiin, oli rauha allekirjoitettu.

Myöhempien tapausten valossa voi kysyä, mitä hyötyä on Neuvosto­liitolla ollut Moskovan rauhasta? Neuvostoliiton tarkoituksena oli tur­vata rajansa Saksan taholta tulevalta vaaralta. Mikä muu suurvalta voisi tältä puolen uhata Neuvostoliittoa? Neuvotteluissa syksyllä 1939 Stalin ja Molotov puhuivat myös Englannin uhasta, mutta sitä puhetta ei ole otettava vakavalta kannalta. Saksan ja Neuvostoliiton sota on kuitenkin osoittanut, mistä Saksan armeijan tie Venäjälle kulkee ja missä niiden väliset taistelut käydään. Neuvostoliitolle ei ole ollut hyö­tyä Hangon tukikohdasta eikä uudesta keinotekoisesta ja mielivaltai­sesti vedetystä maarajasta. Venäjän taholta on väitetty, ettei Lenin­gradin puolustus olisi uudessa sodassa voinut kestää, ellei Neuvosto­-Venäjän ja Suomen raja olisi kulkenut Moskovan rauhan määräämällä viivalla. Tämä väite ei pidä paikkaansa, sillä Moskovan rauhassa irti reväistyt alueet valloitettiin lyhyessä ajassa takaisin ja rintama siirret­tiin Kannaksella entiselle rajalle eikä Leningrad joutunut sen jälkeen Suomen taholta hyökkäyksen alaiseksi. — Hanko kukistui muutaman kuukauden perästä 1941. Sekään ei lainkaan vastannut venäläisten tar­koituksia.

Neuvostoliiton Suomen-politiikka vv. 1939—40 ei nähdäkseni ole sen oman turvallisuuden ja sotilaallisten päämäärien kannalta johtanut tar­koitettuun tulokseen. Jos Neuvostoliitto olisi rauhanteossa luopunut suurvallan kannasta ja osoittanut malttia ja kohtuutta sekä rajoittanut vaatimuksensa vain todella välttämättömään — Neuvostoliiton vaati­mukset syksyllä 1939 verrattuina rauhanehtoihin osoittavat siinä olleen liikkumistilaa — ja jos neuvostohallitus olisi rauhanneuvotteluissa osoit­tanut vielä suurpiirteistä jalomielisyyttä sekä rauhan jälkeen menetellyt siten, että Suomessa luottamus olisi herännyt, olisi asema ollut toinen ja Neuvostoliiton kannaltakin arvostellen luullakseni edullisempi. Mutta Neuvosto-Venäjä katseli Suomea suurvallan tapaan yliolkaisesti, piti sitä nähtävästi »halveksittavana suureena» — »quantité négligeable». Neu­vostohallituksen puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että samoin kuin se menetteli rauhanteossa meidän kanssamme, samalla tavalla yli­päänsä voittaja-suurvalta historian todistuksen mukaan on kohdellut voitettua. Ani harvoin sodassa voitolle päässyt osaa tehdä oikean ja hyvän rauhan.

Neuvostoliiton politiikka Suomea kohtaan vv. 1939—40 ei ollut toi­sella tasolla kuin ylipäänsä suurvaltojen menettely. Tunnetussa englanti­laisessa viikkolehdessä Observer oli lokakuussa 1943 kirjoitus, jossa, lehtien selostusten mukaan, ankarasti käytiin pienten valtioiden suve­reenisten oikeuksien kimppuun sillä perusteella, että nuo valtiot eivät kykene täyttämään valtion velvollisuutta. Mitä velvollisuutta? Tietenkin sitä, etteivät ne kykene aseilla puolustamaan itseään suurvaltoja ja jättiläisvaltoja vastaan. Mainitsematta jätettiin, ettei Ranskakaan, jota ei ole luettu pienvaltoihin, kestänyt Saksan hyökkäystä v. 1940. — Observer on tosin vain englantilainen viikkojulkaisu, mutta se lienee jotenkin edustava; samansuuntaisia mielipiteitä pikkuvalloista on jo vuosikymmeniä sitten Englannissa esiintynyt. Sama kuin Observerin kirjoittajan; oli myös Stalinin ja Molotovin perustelu Suomeen nähden vv.1939—40, ja sama on ollut Hitlerin perustelu hänen vallatessaan pieniä valtioita. Suomi ei voisi puolustautua suurvaltaa vastaan, vaan saattoi joutua läpikulkualueeksi hyökättäessä Neuvosto-Venäjälle — se oli syy, minkä vuoksi Kremlin mielestä Neuvostoliiton täytyi ja minkä vuoksi sillä oli oikeus ryhtyä toimenpiteisiin Suomea vastaan, niin kuin se arveli tarpeellista olevan. Perusteena on jonkinlainen »suurvallan elämän laki», johon vaatimukset ja toimenpiteet nojautuvat ja jonka pohjalla otetaan pahalla mitä ei saada hyvällä. Niin kauan kuin sota ja aseilla saavutet­tava katsotaan valtioiden korkeimmaksi tehtäväksi, jonka tieltä kaiken muun on väistyttävä, on tällainen perustelu ja menettely johdonmu­kainen. Ei siis ole syytä Neuvostoliittoa yksin tai edes ensi sijassa aset­taa häpeäpaaluun sen vuoksi, että sekin on kulkenut tätä väkivallan tietä.

Tällainen on elämän meno. Me pienet kansat emme voi tätä oppia hyväksyä. Mutta asettukaamme Neuvostoliiton suurvaltakannalle. Mitä saattaisi sen pohjalla — ellei puolustaa niin — ymmärtää? Sen, että Neuvostoliitto olisi Moskovan rauhassa rajoittunut vain välttämättö­mään. Stalin ilmoitti v. 1939 sotilaiden vähimmäisvaatimuksen olevan Suvannon—Koiviston linjan ja Hangon luona hän näytti olevan suostu­vainen tavoitteita supistamaan. Liikkuma-alaa ei siis näyttänyt puut­tuvan. Englanti sovitti pian sodan jälkeen välinsä buurien kanssa, niin että huomattavat entiset buuritaistelijat tulivat Englannin imperiumin uskollisiksi kannattajiksi. Mutta Neuvostoliitto ei ottanut meiltä vain sitä, mitä sen sotilaat olivat pitäneet joskin vähimmäisvaatimuksena, niin kuitenkin riittävänä. Se riisti armottomasti Suomelta paljon enemmän, iski Suomen kansan ja valtion ruumiiseen sellaisia haavoja, jotka teki­vät tulevaisuutemme tukalaksi. Jos Neuvostoliitto olisi Moskovan rau­hassa tyytynyt esim. Suvannon—Koiviston linjaan ja järjestänyt tuki­kohta-asian meille vähemmän vaikealla tavalla, olisi se olennaisesti muuttanut Suomen ja Neuvostoliiton suhteet. Asiain myöhempi kulku olisi ilman epäilystä ollut toinen.

Neuvostoliiton tarkoituksista sen aloittaessa sodan Suomea vastaan samoin kuin syistä, jotka saivat sen tekemään rauhan, on vielä vaikea lopullisesti mielipidettänsä lausua. Näitä kysymyksiä on yritetty kyllä käsitellä. Edellä mainittu ruotsalainen kirjailija Essen esittää tästä rohkeita ajatuksia. Hän katsoo, ettei Stalinin Suomen-politiikan ja Suo­men sodan tarkoituksena ollut ainoastaan Suomen valloittaminen, vaan sen jälkeen hyökkääminen Ruotsia ja Norjaa vastaan Pohjois-Ruotsin malmikenttien ja Pohjois-Atlantin satamien valtaamiseksi. Tämän ta­kana oli muka suurisuuntainen suunnitelma, joka tähtäsi vapautumi­seen Saksan puristuksesta, jotta sen jälkeen voitaisiin näytellä ensiluok­kaista maailmanpoliittista osaa. Todennäköistä Essenin mielestä ei ole, että Neuvosto-Venäjä tahtoi vain toteuttaa sotilaalliset vaatimukset, jotka Suomi syksyllä 1939 oli hylännyt ja jotka — niihin lisättyinä Moskovan rauhanehdot — eivät olleet lainkaan kohtuullisessa suhteessa niistä maksettavaan sotilaalliseen hintaan. Joskin Stalin arvioi väärin Suomen vastustuskyvyn, hän ei ennen sodan alkamista muka voinut olla niin tietämätön Suomen puolustusmahdollisuuksista, että olisi noin suuresti erehtynyt. Katsoopa Essen tässä vielä vaikuttaneen erään toi­senkin seikan. Suomalaisten vastustuksen vuoksi oli Venäjän pakko koota valiojoukkoja valtakunnan eri puolilta käydäkseen uuteen suur­hyökkäykseen Kannaksella, minkä johdosta sodanjohto oli saanut arve­luttavan vapaat kädet; se vaara, jota välttääkseen Stalin kaksi vuotta aikaisemmin oli toimittanut puhdistuksen armeijan ylimmässä johdossa, saattoi helposti taas toteutua. Toisin sanoen: Stalin pelkäsi sotilaskaappauksen mahdollisuutta. — Kaikki tämä vaikutti Staliniin pikaisen rauhanteon puolesta. Näin päättelee ja sommittelee Essen. (Venäjän arvoitus, ss. 183—184 ja 194.) — Tässä tulee mieleen vanha sana, että historia on aina yksinkertaisempaa kuin miksi »historioitsijat» sen esit­tävät.

Ei ole vielä mahdollista käsillä olevan aineiston pohjalla lopullisesti selvittää tähän kuuluvia kysymyksiä. Vaikea on tietää Neuvostoliiton hallituksen tarkoituksia, ennen kuin Kremlin arkiston salaisuudet pal­jastuvat. Lisään kuitenkin eräitä ajatuksia.

Se ajatus, että Kremlillä syksyllä 1939 olisi ollut tarkoituksena pyrkiä Pohjois-Atlantille saadakseen sen kautta lujan suurpoliittisen aseman varsinkin Saksaa vastaan ja päästäkseen Saksan painostuksesta, on epä­todennäköinen. Pyrkimys Atlantille ei siihen asti ole ollut Venäjän käy­tännöllisen politiikan kohteena. Vuonna 1939 saattaa katsoa Neuvosto­liiton tavoitteiden tällä taholla olleen entiset: Neuvosto-Venäjän sotilas­poliittisen aseman uudelleen järjestäminen ja turvaaminen Itämeren piirissä. Tämä tehtävä ei ollut vähäpätöinen eikä vähämerkityksinen. Edellisen maailmansodan jälkeen oli Itämerellä ja Suomenlahdella saatettu voimaan suurin piirtein 1600-luvun olotila. Vanhalta Venäjältä muutoksen saavuttaminen näihin oloihin oli vaatinut vuosisatojen ponnistuksia. Sen johdosta Neuvosto-Venäjän sotilaallinen asema vahvistui juuri Saksaan nähden, koska tämä oli ainoa suurvalta, jota vastaan Neuvosto-Venäjän sotilaalliset toimenpiteet Itämeren piirissä nyky­aikana voivat suuntautua.

Syksyn 1939 neuvotteluista sain sen käsityksen, että Suomen valloit­taminen ei kuulunut Stalinin silloisiin tarkoituksiin. Luullakseni hän tah­toi välttää sotaa ja saada aikaan sopimuksen, minkä vuoksi hän teki eh­dotuksiinsa erinäisiä lievennyksiä, kuten aikaisemmin on nähty. Asiat johtivat kuitenkin sotaan, jonka Kreml luuli muodostuvan helpoksi ja lyhyeksi. Ei liene epäilemistä, että Kreml yliarvioi Kuusisen kannatuk­sen ja luuli Suomen kansan ottavan Neuvostoliiton sotajoukot vapaut­tajina vastaan. Molotovin 29 pnä marraskuuta 1939 pitämässä puheessa ja Suomen kommunistisen puolueen julistuksessa seuraavana päivänä selitettiin, ettei aikomuksena ollut muodostaa Suomesta neuvostoval­tiota eikä yhdistää sitä Neuvostoliittoon. Oliko sitten aikomuksena perustaa jonkinlainen Ulko-Mongolian tapainen, Neuvosto-Venäjän kanssa läheisessä liitossa oleva autonominen valtio? Todellisuudessa tämä olisi tiennyt Suomen itsenäisyyden hävittämistä, sellaisena kuin me Pohjolan kansat itsenäisyyden käsitämme. Suomessa on lausuttu sekin arvelu, että järjestely Kuusisen kanssa oli poliittista taktiikkaa ja suomalaisten pelottelua, mihin viittasi se, että Kreml luopui hänestä verraten helposti. Juhlallinen sopimus joulukuun 2 p:ltä tuskin kuitenkaan oli pelkkää ilveilyä, vaan näyttää osoittavan, että kysymys alussa oli vakava. Arvatenkin koko asia johtui Kremlin saamista erheellisistä tiedoista. Luja taistelumme epäilemättä vaikutti asiain kulkuun. Sodan aikana Kreml huomasi erehtyneensä sekä meidän sotilaalliseen vastus­tukseemme että Kuusisen kannatukseen nähden. Lisäksi tuli, länsivalto­jen Suomelle tarjoaman avun johdosta, suursotaan sekaantumisen vaara. Tähän kuitenkin voi huomauttaa Kremlin meille esittämien rauhan­ ehtojen olleen niin kovat, että niiden hylkääminen meidän puoleltamme ja epätoivoisen taistelun jatkaminen sekä länsivaltojen rintamaan yhty­minen oli otettava lukuun. Asia oli kuitenkin tullut Kremlille painavaksi suurvallan kunniakysymykseksi. Moskovassa kerrottiin minulle myö­hemmin, että Politbyroossa — Neuvostoliiton todellisessa hallituksessa — oli kovasti vastustettu rauhan tekemistä esitetyillä ankarillakin ehdoilla, mutta että Stalin oli ratkaissut asian rauhan puolesta. NeuvostoVenäjä olisi sotaa jatkamalla voinut sotilaallisesti valloittaa Suomen. Neuvosto­liiton taistelu Saksan mahtavia sotavoimia vastaan v. 1941 alkaneessa sodassa osoittaa, ettei meillä olisi ollut mahdollisuutta pitää puoliamme itäisen jättiläisen armeijoita vastaan.

Neuvostoliitto ilmoitti suostuvansa rauhanneuvotteluihin jo tammi­kuun 29 pnä, eli siis ennen kuin neuvostojoukot oli saavuttaneet voittoja ja ennen kuin niiden menestyksellinen suurhyökkäys Kannaksella oli alkanut. Tämä viittaisi siihen, että Stalin, havaittuaan, ettei sota Suo­messa onnistunut suunnitelmien mukaan, katsoi parhaaksi päästä eril­leen tästä selkkauksesta, mikäli saataisiin sellainen sopimus kuin syk­syllä 1939 oli ollut puheena taikka Suomi tekisi paljon suurempia myönnytyksiä, joiden avulla Neuvostoliiton kunnia tuli tyydytetyksi. Sotatapausten kehittyessä Neuvostoliitolle edullisiksi vaatimukset näh­tävästi lisääntyivät. Rauhan tekemiseen voi vaikuttaa sekin, että Neu­ vostoliitto tahtoi kiirehtiä edukseen ratkaisemaan Baltian maiden ja Bessarabian kysymykset, jotka epäilemättä olivatkin sille tärkeämmät kuin Suomen asia.

Uskottavaa ei ole, että Stalin olisi pelännyt sotilaskaappausta, mikä myös olisi vaikuttanut rauhan tekemiseen, niin kuin Essen luulee. Mis­tään sellaisesta en lähettiläsaikanani Moskovassa kuullut puhuttavan. Armeijan ylimmät päälliköt Vorošilov ja Timošenko olivat kumpikin Stalinin luotettavia kannattajia. Kun ajattelee, mihin sotilaallisiin pon­nistuksiin Neuvostoliitto Saksan-Neuvostoliiton sodan aikana on kyennyt, ei ole oletettavissa Suomen 3 1/2 kuukautta kestäneen sodan, johon ainoastaan pientä osaa Neuvosto-Venäjän sotavoimista käytet­tiin, niin syvälti ehtineen koskea neuvostovaltakunnan oloihin, että olisi luotu edellytykset näin vaikuttaville mullistuksille.

Asemamme Neuvostoliittoon nähden oli todella vaikea ja monimutkainen. Miettiessäni talvisodan aikana suhteitamme Venäjään sekä silloin että tulevaisuudessa olen helmikuun 13 pnä 1940, siis ennen kuin vielä ensimmäisestä tappiosta Kannaksella oli tietoja, merkinnyt päiväkirjaani: »Nykyisen sodan hyvä puoli on, että se luultavasti on Venäjälle osoitta­nut meidän olevan valmiit taistelemaan ja taistelumme olevan vaka­vampi kuin venäläiset nähtävästi luulivat. Se voi sen tähden olla omiaan korottamaan meidän arvoamme venäläisten silmissä ja sen kautta anta­maan meille lisäturvaa heitä vastaan. — Mutta tässä on monta minus­puolta. ——— Sodasta voi olla myös vaarallisia seurauksia: Venäjä on huomannut, että Suomi on vaarallisempi ja vaikeampi kuin se oli luullut. Suomen sotilaallinen panos, kun Venäjä olisi kiinni suuressa sodassa muualla, voisi olla Venäjälle vaarallinen, jos Suomi yhtyisi sen viholli­siin. Sen tähden Venäjä voi katsoa olevansa pakotettu ryhtymään Suo­meen nähden preventiivisiin toimiin meidän rajoillamme, ehkä vielä turvaamaan itselleen Suomen rajojen sisällä vahvat asemat.»

Ei voi olla toteamatta Neuvostoliiton Suomen-politiikassa viime vuo­sina johdonmukaisuutta. Lähtökohta oli sama: Valtakunnan puolustuk­sen vaatimukset, niin kuin Kreml ne käsitti, ja sen yhteydessä kysymys Suomen mahdollisesta käyttämisestä hyökkäysalueeksi Saksan taholta Neuvosto-Venäjää vastaan. V. 1937 neuvostosotilaat siitä ulkoministe­rillemme puhuivat, v. 1938 tunnusteluissa se oli määräävä ja v:n 1939 syksyn neuvotteluissa sama näköala oli vaatimusten perustuksena. Että meidän mielestämme turvallisuus olisi voitu saavuttaa toisenlaisellakin politiikalla, on eri asia.

Aikaisemmin olen maininnut, miten ajatus Suomen sotilaallisesta merkityksestä Venäjän valtakunnalle oli piintynyt tsaarinajan venäläis­ten samoin kuin bolševikkien mieliin. Bolševikkien tietokirjoissa esite­tään eräs lausunto, jonka on kirjoittanut jopa itse Karl Marx. Teokses­saan 18:nnen vuosisadan salaisesta diplomatiasta Marx sanoo: »Hän (Pietari Suuri) rakensi uuden pääkaupungin ensimmäiselle valloittamal­leen baltialaisen rannikon kappaleelle, miltei tykin laukauksen päähän rajasta, tahallaan asettaen siten alueidensa keskuksen syrjäpaikalle. Tsaarin valtaistuimen siirtäminen Moskovasta Pietariin tiesi sen sijoit­tamista sellaisiin oloihin, joissa se ei voinut olla edes hyökkäykseltä turvassa, niin kauan kuin koko rannikko Libausta Tornioon asti ei ollut valloitettu, mikä toteutettiin vasta v. 1809 Suomen valtauksella. ——­—­ Pietari — valtakunnan laidassa oleva keskus — tähtäsi äärialueeseen, periferiaan, joka vielä oli valloitettava.» — Saman ajatuksen tapaa vielä nykyäänkin. »Pietarin kaupungin perustamiseen sisältyy myös vaatimus Suomen valloittamisesta», sanotaan eräässä v. 1942 ilmestyneessä kir­jassa. (Gudmund Hait, Makter och maktsfärer, s. 59.) Tosiasiallisesti Pietari Suuri, joka valloitti koko Suomen ja piti sitä vuosikausia vallas­saan mutta jätti sen takaisin, ei katsonut Suomea Venäjän valtakunnalle tarpeelliseksi. Vuonna 1713, ryhtyessään Suomea miehittämään, hän selitti tarkoituksensa seuraavasti: »Vaikka Suomi ei ole meille ollenkaan tarpeellinen, meillä täytyy olla käytettävänämme jokin alue luovutet­tavaksi rauhaa tehtäessä, ja tämä maakunta on Ruotsin perusmaa (la matrice).» (Paul Milioukov, Histoire de Russie, I, ss. 345—346.) Myös Aleksanteri I ryhtyi vastahakoisesti Suomen valloittamiseen. (U. L. Lehtonen, Ruotsi tienhaarassa syksyllä 1807. Historiallisia tutkimuksia J. R. Danielsonin täyttäessä 60 v., s. 242.)

Maamme oli 108 vuotta Venäjän valtakunnan yhteydessä. Niin kauan kuin venäläisyys pysyi Rajajoen toisella puolen, Venäjällä ei ollut ikä­vyyksiä eikä vaikeuksia Suomesta. Mutta heti kun venäläisyys tämän vuosisadan alussa alkoi pyrkiä rajan tälle puolen, ei Venäjällä ollut Suo­mesta muuta kuin vastusta ja hankaluutta. Bolševikkien aikana Neu­vosto-Venäjän ja Suomen suhteet olivat säännölliset, joskaan eivät riit­ tävän hyvät, aina vuoteen 1939 asti. Vain Neuvosto-Venäjän taholta harjoitettu kommunistinen propaganda uhkasi aika ajoin sotkea välit. Vuonna 1938 alkoi Neuvostoliitto sotilaallisista ja strategisista syistä muuttaa politiikkaansa Suomea kohtaan. Järkevältä kannalta arvostel­len pitäisi voida nämä sotilaalliset tarpeet tyydyttää ja Suomen ja Neu­vostoliiton väliset kysymykset selvittää sillä tavalla, että Suomen kan­san ja valtion elämä ei tuhoudu tai kärsi oleellista vahinkoa.

Tässä ei voi sivuuttaa erästä tekijää, joka on omiaan sotkemaan kaikki järkevällä pohjalla liikkuvat päätelmät: suurvaltojen imperialismia. Se on pelottava todellisuus sekin. Olen ennen maininnut, miten imperialis­min on katsottu kuuluvan suurvallan olemukseen. Suurvalta näkyy pyrkivän valloittamaan alueita niin paljon kuin voi ja luulee kykene­vänsä hallussaan pitämään. Laajentumisen luonnonvietti on jonkinlai­sena synkkänä henkenä suurvallan olemuksessa. Kaikki suurvallat ovat imperialisteja. Valloituksen halu on kautta aikojen kuulunut myös Venäjän valtakunnan luontoon. Ja ehkä vain voimattomuus estää pie­niä kulkemasta samaa tietä.

Sanotaan: historian kulkua ei saa arvostella, varsinkaan ei moraaliselta kannalta, vaan ainoastaan todeta ja selittää. Neuvostoliiton samoin kuin muiden suurvaltain imperialismi on tosiasia. Venäjän Suomen-valtaamis­pyrkimys on tämän imperialismin ilmaus. Suurvalta pitää omalta kan­naltaan tämän luonnollisena asiana. Järkevä keskustelu imperialismista ei ylipäänsä ole mahdollista.

Yksin Suomen valloittaminen on Venäjälle kuitenkin toisarvoinen. Rajoitettu päämäärä: Venäjän tämänpuolisten rajojen suojeleminen voidaan saavuttaa toisella tavalla. Sitä vastoin eteneminen Atlantin valtamerelle olisi tavoite, joka venäläisen suurvalta-imperialismin näkö­kulmasta olisi häikäisevä. Onko tämä päämäärä loppujen lopuksi edul­linen ja hyödyllinen, puhumattakaan sen moraalisesta oikeudesta, siihen ei suurvalta-imperialisti kiinnitä huomiota. Meidän mielestämme täl­lainen väkivaltapolitiikka ei ole kansojen ja ihmisten yhteiselämän kan­nalta onnellinen, mutta suurvalta ajattelee toisin ja ainakin toistaiseksi se valitettavasti kuuluu todellisuuden maailmaan. Vain yhteentörmäys toisten suurvalta-imperialistien kanssa tai sen pelko voi olla jarruna. Ruotsalaiselta taholta on huomautettu, ettei Venäjän valtakunta yli vuosisadan aikana ole ryhtynyt mihinkään hyökkäystoimeen Ruotsia vastaan ja ettei mitään varmaa tietoa Ruotsia vastaan kohdistuneista suunnitelmista ole voitu näyttää. (Einar af Wirsen, Ryska Problem, s. 62.) Venäjän käytännöllisen politiikan päämääriin se ei olekaan kuulunut; ainakaan toistaiseksi sen tueksi ei ole voitu tuoda muita kuin korkeintaan aihetodisteita, indiisioita. Nykyaikainen imperialismi pelot­tavine päämäärineen ja pyrkimyksineen on kuitenkin vasta viime mies­polvien ilmiö. Nykyaikaa ja vielä vähemmän tulevaisuutta ei ole verrat­tava ensimmäiseen maailmansotaan päättyneeseen rauhan vuosisataan. Kuka meistä vanhemman polven ihmisistä olisi osannut aavistaa sellai­sia aikoja, joita vuoden 1914 jälkeen olemme eläneet. Sellainen päämäärä kuin Venäjän pääsy Atlantille tietäisi suurvallan sotilaallisen mahtiase­man suurenmoista laajenemista ja lujittumista. Venäjä Pohjois-Skandinavian sekä sen edessä olevan Atlantin valtameren ja Jäämeren pitkän rannikon valtiaana näyttelisi maailmanpolitiikassa toisenlaista osaa kuin aikaisemmin. Sitä vastoin vain Suomen hallitseminen ei tuottaisi Venä­jälle tähän verrattavia etuja. Mikäli Venäjällä on imperialistisia tavoit­teita tällä suunnalla, näyttää Suomen ja Ruotsin kohtaloilla olevan lujempi yhteys kuin pitkän rauhan aikana on totuttu huomaamaan.

Moskovan rauhansopimusta vastaan on tehty pari yksityiskohtaista muistutusta.

Rauhansopimuksen johdannossa sanotaan, että »molemminpuolisen turvallisuuden tarkkojen edellytysten luominen, niiden joukossa Lenin­gradin ja Muurmannin kaupunkien sekä Muurmannin rautatien turval­lisuuden takaaminen, on kummankin sopimuspuolen etujen mukainen». Tätä sanontaa pitää kansainoikeuden tuntija, ministeri R. Erich »Onnet­tomana», koska muka siten Suomen puolesta tunnustettiin Moskovan rauhassa sovitun rajan olevan tarpeellinen Leningradin ja Muurmannin rautatien turvaamiseksi.

Tällä muistutuksella en luule olevan merkitystä. Sekä neuvotteluissa syksyllä 1939 että rauhanneuvotteluissa meidän lukuisia kertoja tois­tamiamme pääväitteitä oli, että Leningradin ja yleensä Neuvostoliiton tämänpuoleisen rajan turvaamiseksi eivät vaaditut rajansiirrot olleet tarpeen. Tässä suhteessa ei ole epäselvyyttä. Koko Moskovan rauha oli läpeensä »pakkorauha», jonka me allekirjoitimme sodan ankaran lain ja pakon alaisina. Moskovassa emme muistaakseni keskinäisissä neuvotte­luissamme kiinnittäneet johdannon sanamuotoon huomiota. Juridisten muodollisuuksien merkitystä ei ole liioiteltava. Taistelut rintamalla oli­vat niinä päivinä kovin veriset. Mies kaatui keskimäärin joka minuutti tai joka toinen. Verenvuodatus oli saatava loppumaan. Väittelyihin muodollisista kysymyksistä ei ollut aikaa. Rauhansopimusten johdan­noissa usein vakuutetaan ikuista ystävyyttä, vieläpä entisaikoina vakuu­tettiin ruhtinasten sydämellistä rakkautta toisiaan kohtaan. Historian­ tutkimuksen käsikirjoissa varoitetaan tulkitsemasta tällaisia sanontoja sananmukaisesti.

Ministeri Erich on myös huomauttanut, että Suomen puolesta — »miserabile dictu» — katsottiin Hangon vuokramaksuksi voitavan hy­väksyä »bagatellikorvaus», 8 miljoonaa markkaa. Olisi pitänyt joko määrätä korvaus taloudellisesti huomattavaksi, esimerkiksi samaksi summaksi dollareiksi laskettuna tai puhtaasti nimelliseksi, esim. 100 tai 10 markaksi. Edellä on käynyt ilmi meidän Moskovassa koettaneen saada vuokrasumman 250 000 tai ainakin 200 000 kultadollariksi, mutta Molo­tov, korotettuaan alkuaan ehdottamansa 5 milj. markan summan 8 miljoonaan, ei suostunut esitykseemme. Ajatus näennäisestä 100 tai 10 markan vuokrasta ei ollut keskuudessamme harkinnan alaisena, enkä puolestani luule, että tällaisella eleellä olisi ollut mitään reaalista merki­tystä.

Kuoleman viikate sipaisi kansaamme läheltä talvisodassa. Se oli vä­hällä viedä hengen. Tuho oli ollut aivan ovella. Vain pahasti raajarik­kona Suomi katastrofista viime hetkellä pelastui.

Kysyä saattaa: oliko talvisotamme, joka päättyi meille niin onnetto­masti ja raskaasti, siis kokonaan turha ja merkityksetön?

Tähän on vastattava, että kansamme ja valtiomme arvonanto kautta maailman kasvoi, saavutimme mainetta ja tulimme tunnetuksi kansana, joka tahtoi ja osasi taistella vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta. Talvisota teki kansamme isänmaan puolustamisen asiassa yksimieli­seksi, vahvisti sitä henkisesti, näytti, että meillä oli yhteinen tehtävä ja me olimme toisistamme riippuvaisia enemmän kuin monet olivat ennen ajatelleetkaan. Tämä kaikki oli sodan myönteinen puoli. Mutta vaakalaudan toisessa päässä on raskaampia painoja. Sotamme ei tehnyt Krem­liin sitä vaikutusta, jota monet odottivat ja jonka luultiin painavan tulevaisuudessa asiain käsittelyssä meidän hyväksemme. Sota myrkytti ilmapiirin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Maailman myötätunto ei korvannut väliemme huononemista itäisen naapurimme kanssa. Suhteet Neuvostoliittoon ovat meille poliittisesti tärkeämmät kuin muihin suur­valtoihin. Eivätkä sodan myönteiset puolet vastanneet Moskovan kovan rauhan menetyksiä muista tappioistamme puhumattakaan. Ei ole mie­lestäni epäilystä, että talvisodan tappiopuoli oli sen voittopuolta verrat­tomasti painavampi.

Olimme sodan hävinneet. Mutta ensi kuukausina taistelimme menes­tyksellisesti. Se nosti itsetuntoamme ja saattoi meidät aliarvioimaan Neuvostoliiton sotilaallista voimaa. — Englantilaiset historioitsijat ker­tovat, miten buurit, voitettuaan v. 1881 pienissä taisteluissa englanti­laiset joukot, sen jälkeen elivät vaarallisen omahyväisyyden vallassa ja halveksivat Ison Britannian sotilaallisia mahdollisuuksia. Kahden vuosi­kymmenen perästä tämä harhakäsitys johti heidät erheelliseen poli­tiikkaan. (The Cambridge History of British Foreign Policy III, ss. 205, 265.) Historia tarjoaa vertauskohtia.

Suomen tapaukset vuosina 1939—40 ovat jälleen kouraantuntuva esimerkki pienten valtioiden aseman kestämättömyydestä ja epävar­muudesta nykyisten periaatteiden vallitessa kansainvälisessä politii­kassa. Puolueettomuuspolitiikka, jota Suomikin tunnontarkasti oli nou­dattanut, ei vienyt päämäärään. Se että pari kolme pientä valtiota on viime aikain järkytyksissä jäänyt maanvieremän reunalle ja kyennyt säilyttämään tasapainonsa sekä pysyttelemään kuilun partaalla, ei takaa, että niitä tulevaisuudessa yhtä hyvin onnistaa.

---

¹ Keskusteluista tekivät jaostopäällikkö Nykopp ja ministeri Hakkarainen muistiinpanoja, joista kuitenkin ensimmäisen samoin kuin toisen kokouksen alku ovat kadoksissa. Olen seu­raavassa nojautunut näihin sekä omiin merkintöihini.