Ero pankista
Vaikka Paasikivellä olikin ohjelma tulevia vuosia varten, hänelle ei kuitenkaan annettu aikaa toteuttaa sitä. Jo 1920-luvun alun kriisivaiheen mentyä ohi ja rauhallisempien aikojen tultua pankkimaailmaankin Paasikivi mainitsi ystävilleen aikeistaan jäädä ajoissa eläkkeelle nauttimaan lempiharrastuksistaan, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Uusi pulakausi yllätti kuitenkin odotettua nopeammin, eikä pääjohtaja voinut jättää pankkia ennen kuin vaikeudet oli taas voitettu. Talouspulan luomien ongelmien ristikkäispaineessa KOP:n kahden omanarvontuntoisen johtajan – Kairamon ja Paasikiven – väliset suhteet alkoivat kiristyä. Hallintoneuvoston puheenjohtajana Kairamo halusi käyttää pankissa todellista valtaa, mikä taas ei sopinut itsenäiseen johtamistyyliin tottuneelle Paasikivelle. Molempien herrojen ikääntyessä joustavuus entisestään vähentyi, ja kun talouspulan tuomat ongelmat oli ratkaistava, yhteentörmäyksiltä ei voitu välttyä.
Kairamon ja Paasikiven välisiä erimielisyyksiä ilmeni jo aiemmin 1920-luvulla, mutta niistä selvittiin ilman vakavia säröjä miesten henkilökohtaisissa suhteissa. Välirikkoon johtaneen kehityksen ensimmäinen vaihe tapahtui touko-kesäkuussa 1929, jolloin Paasikivi oli Bad Nauheimissa kylpemässä. Kairamo käytti tilaisuutta hyväkseen ja kutsui sillä aikaa KOP:n hallintoneuvoston »yksityiseen kokoukseen». Paasikivelle Kairamo selitteli kokouksen syyksi sen, että Wiksten oli 4.4. päiväämässään kirjeessä pyytänyt eroa ja Kairamo halusi – pidettyään asiaa jo jonkin aikaa omana tietonaan – saattaa kirjeen muillekin tiedoksi. Samalla Kairamo kertoi »keskustelusta käyneen ilmi», että pääkonttorin johtokunnan jäsenten palkkausta olisi syytä muuttaa lisäämällä kiinteää peruspalkkaa ja vähentämällä pankin tulokseen sidottua tantiemia – asia, joka oli tullut esille edellä mainitussa Gebhardin kanssa käydyssä polemiikissa vuonna 1926.1
Kolme päivää hallintoneuvoston »yksityisen kokouksen» jälkeen pääjohtaja palasi kotiin ja sai käsiinsä Kairamon edellä mainitun kirjeen. Paasikiven vastaus uhkui suuttumusta: » Mitä tulee pääkonttorin johtokunnan palkkaukseen, ei siihen minun eikä Honkajuuren eikä Arajärven mielipiteen mukaan ole mitään mahdollisuutta nyt kajota. Se on hyvin järjestetty niinkuin se on, ja me emme suostu siihen muutosta nykyään tekemään. . . Minun poissaollessani ei ole oikein tällaisia tärkeitä asioita ottaa esille.» Paasikivi jatkoi päiväkirjassaan »separaattikokouksen» luottamusta horjuttavan vaikutuksen arviointia ja arvosteli Kairamon näkemystä palkkauskysymyksessä: »Kairamon kanta virkamies- ja sosialistinen kanta, minkä mukaan palkkaa ei makseta suoritetun työn, vaan työajan mukaan.»2
Seuraavina päivinä asiasta käytiin useita myrskyisiä keskusteluja, ja sen jälkeen Kairamo lähetti sovinnollisuuteen tähdänneen kirjeen. Ei kai Paasikivikään halunnut kieltää hallintoneuvostolta oikeutta vapaasti käsitellä asioita silloin, kun se katsoi tilanteen niin vaativan. Wikstenin erokysymys oli edellyttänyt yksityistä kokousta – kyseessä ei ollut epälojaalisuus ketään kohtaan. Johtokunnan kanssa asiasta olisi luonnollisesti neuvoteltu, ja asiasta varmasti päästäisiin ratkaisuun. PYP:kin oli Kairamon saaman tiedon mukaan jo järjestänyt johtajiensa palkkauksen kiinteän palkan pohjalle, ja asia saattoi KOP:ssakin vain pitkittyessään mutkistua. Hänen käsityksensä PYP:n johdon palkkauksesta oli väärä; itse asiassa PYP:ssa ei suinkaan ollut siirrytty kiinteään palkkaan, vaan päinvastoin Alexander Frey oli yksi ajatuksen vastustajia sen noustessa esille pankkilain uudistamisen yhteydessä.3
Mutta Paasikivi ei leppynyt. Kairamo oli hoitanut asiaa väärällä tavalla hänet syrjäyttäen – tuloksena olisi voinut olla Kairamon ja hallintoneuvoston sanelema päätös. Niinpä Paasikivi kerta toisensa jälkeen murskasi Kairamon argumentit. » .. ei Yhdyspankki kelpaa tässä enempää kuin muussakaan kohden esimerkiksi. … Yhdyspankin nykyinen bilanssi on puolet siitä mitä entisen Suomen Yhdys-Pankin, Pohjoismaiden Osakepankin ja Privatbankenin bilanssit olivat jo v. 1913. Siten on sitä pankkia hoidettu.»4
Kairamo ei jatkanut kiistakirjoittelua, vaan tyynnytteli lupaamalla sovintoratkaisua rauhallisten ja asiallisten neuvottelujen avulla. Sen sijaan hän purki sydäntään Svinhufvudille: Paasikiven kohtaukset olivat loppumattomia, sairaan miehen pyrkimyksiä diktatuuriin. Vain Honkajuuren ja Arajärven avulla asioita voitiin hoitaa eteenpäin. Paasikiven syntilista oli pitkä. Ensimmäisenä siinä oli holtiton lainananto mm. vuorineuvos Lagerlöfille, josta oli sovittu pysyttävän erillään. Toiseksi Paasikivi oli syyllistynyt epäilyttävien henkilöiden johtamien yhtiöiden sulauttami seen KOP:iin. Lisäksi Paasikivi oli suostunut Valtamerentakaisen hallin toneuvoston puheenjohtajaksi, vaikka »Kuosmanen ei ollut muuta kuin kokematon nousukaspoikanen.»
Vuonna 1912 oli paljastunut Yhdys-Pankin Tampereen konttorin johtajan Nils Idmanin kavallus, joka aiheutti paitsi pankin pääjohtajan Alfred Norrmenin eron myös vakavia taloudellisia tappioita.5 Jokainen edellä mainituista Paasikiven toimista oli Kairamon laskujen mukaan maksanut pankille enemmän kuin Idmanin kavallukset aikanaan. Vielä oli Paasikivi halunnut kietoa KOP:n takauksiin horjuvan Liittopankin tueksi, mutta muut johtajat olivat yksimielisyydellään, saaneet tämän estetyksi.
Kaiken tämän taustalla oli Kairamon mielestä Paasikiven huono ihmistuntemus. Paasikivi arvosti ulkonaisesti hyvin menestyviä ihmisiä, muttei ottanut huomioon luonteen kokonaisuutta. Virhearvioinnin Paasikivi oli tehnyt silloinkin, kun hän yritti tuoda Risto Rytiä KOP:iin – todennäköisesti tämä oli tapahtunut 1920-luvun alkuvuosina ennen kuin Ryti meni Suomen Pankkiin. Kairamon mielestä Paasikivi oli arvostanut liikaa myös Otto Stenrothia ja K A Paloheimoa. 15 vuotta aikaisemmin oli Kairamo kehuvin sanoin ollut ajamassa Paasikiveä KOP:in johtoon – nyt tämä oli »suuresta lukeneisuudestaan ja synnynnäisestä lahjakkuudestaan huolimatta auttamaton sangviinikko ja monasti odottamattoman naiivi ja horjuva mielipiteissään.»6
Svinhufvud ei vastauksessaan millään tavoin moittinut tai puolustanut Paasikiveä. Wikstenin eron ollessa esillä ei Kairamo missään tapauksessa saanut panna toimeen kirjeessä esittämäänsä erouhkaa. Pankin etua oli valvottava, ja tämän vuoksi asioiden oli toistaiseksi jäätävä ennalleen.7
Ennen lähtöään heinäkuun alussa matkalle Keski-Eurooppaan – Paasikivi hoiti pankkiasioita Englannissa ja osallistui Kansainvälisen Kauppakamarin kokoukseen sekä kongressiin Amsterdamissa – hän varmisti, ettei Kairamo taas pitäisi »yksityisiä kokouksiaan» ja määräsi hallintoneuvoston kokouspäiväksi matkansa jälkeisen heinäkuun 26. päivän. Tuolloin käsiteltäisiin niin Wikstenin erohakemusta kuin Honkajuuren nimitystä pääjohtajan apulaiseksi samoin kuin Alopaeuksen ja Ilveksen nimitystä apulaisjohtajiksi. Tässä yhteydessä tuli esiin Paasikiven huoli niin omasta kuin muidenkin KOP:n johtajien ikääntymisestä. Hän itse oli Arajärven ja Wegeliuksen tavoin jo lähes 60-vuotias. Hiltunen oli vähän nuorempi, muttei tarpeeksi aktiivinen, eikä näköpiirissä ollut muitakaan eteviä pankkimiehiä. Omia jatkosuunnitelmiaan Paasikivi ei paljastanut eikä arvioinut sen enempää Honkajuuren kuin muidenkaan kykyjä, mutta piti johtokunnan nuorennusleikkausta tarpeellisena.8
Paasikiven lähdettyä matkalleen jäi näyttämö Kairamolle. Hallintoneuvoston valiokunta, jota Kairamo isännöi, jatkoi johtokunnan jäsenten palkkauksen pohtimista ja päätyi puheenjohtajansa kannan mukaisiin ratkaisuihin. Kiinteä peruspalkka olisi kaikkien johtajien osalta noussut ja tantiemin osuus vähentynyt. Kairamon laskelmien mukaan pääjohtajan palkka pysyisi entisenä ja johtajien nousisi (!) – nimenomaan muiden johtajien palkkojen korottaminen ja arvovallan lisääminen suhteessa pääjohtajaan lieneekin ollut Kairamon ensisijainen tavoite. Kertoessaan hallintoneuvoston jäsenelle, professori Hugo Suolahdelle – oletettavasti Kairamo oli yhteydessä myös hallintoneuvoston muihin jäseniin – valiokuntansa työn tuloksista, hän ei voinut olla mainitsematta keskustelleensa myös Honkajuuren ja Arajärven kanssa, jotka molemmat kannattivat uusille johtokunnan jäsenille vain kiinteää palkkaa. »Paasikivi lienee edelleen jyrkästi torjuvalla kannalla uudistuksiin nähden esittämättä muuta syytä tähän kuin että nykyinen järjestelmä hänen mielestään on hyvä. Se on hyvä! Se on hyvä!»9
Paasikiven palattua matkaltaan hän sai vielä ennen hallintoneuvoston kokousta Svinhufvudilta kirjeen, jossa tämä kertoi asian käsittelyn taustaa ja asettui kannattamaan peruspalkkaan painottuvaa ratkaisua. Muutos johtajien palkkauksessa olisi »ajanmukainen», minkä lisäksi tantiemiin perustunut palkkaus saattoi huonon tuloksen vuosina alentaa johtajien tuloja. 10 Lopulta kuitenkin päädyttiin lähelle pääjohtajan näkemystä: johtajien peruspalkka jäi suhteellisen pieneksi ja tantiemijärjestel mää muutettiin vain vähäisen. Kairamolle tämä merkitsi arvovaltatappiota, mitä hän purki erouhkauksin: joko hän tai Paasikivi lähtisi pankista. Vain vaivoin molemmat herrat saatiin pankin etuun vedoten pysymään KOP:ssa. 11
Vihdoin päästiin käsittelemään myös Anders Wikstenin eroanomusta. Hänen eläkepäivänsä Oittaan tilalla Espoossa alkoivat lokakuun alussa yli kolme vuosikymmentä kestäneen pankkimiesuran jälkeen. Vaikka Wiksten oli eläkkeelle siirtyessään jo 66-vuotias, hänen eronsa sai aikaan laajan huhukierteen. Wiksten oli vuoden 1927 lopulla joutunut Kajaani Woodin maksujärjestelyjen yhteydessä riitaan niin Paasikiven kuin Kairamonkin kanssa ja oli jo tuolloin uhannut erota, mutta jäänyt kuitenkin vielä paikoilleen tähtäimessään varmaankin eläkeiän tuoma mahdollisuus vetäytyä syrjään.12
Vaikka eläkkeelle siirtyminen antoi luonnollisen perusteen siirtyä pois pankista, liitettiin Wikstenin ero monien liikemiesten puheissa Kajaani Woodin ja muiden pankin asiakkaiden vaikeuksiin. Mutta mielikuvitusta oli muillakin kuin suomalaisilla. Ryti nimittäin soitti marraskuun puolivälissä 1929 Paasikivelle ja kertoi Wallenbergin kuulleen Pariisin pörssissä kiertävästä jutusta, jonka mukaan KOP tulisi kärsimään suuria tappioita tulevissa konkursseissa. Berliner Handelsgesellschaft kirjoitti lehden kirjeenvaihtajan saaneen myös tietää KOP:ssa tulevan tapahtumaan suuria muutoksia. Paasikiven mielestä tämä osoitti ennen kaikkea sen, ettei KOP:n kannattanut ottaa ulkomaista lainaa, sillä tällaisten juorujen seurauksena voitiin lainat vetää takaisin, jolloin pankki joutuisi vaikeuksiin. »On hyvä, että KOP:n asema ulkomaahan nähden nyt on niin hyvä, että olemme aivan riippumattomia sieltä.» Lokakuussa pankilla oli ulkomaisia saatavia viisi miljoonaa markkaa enemmän kuin velkoja. Toisen tiedon mukaan suomalaiset liikemiehet olivat »lörpötelleet» Pariisin juomaretkillään, että sahoilla on Suomessa tappiollinen kausi ja KOP rahoittaa paljon sahoja. Tästä oli ehkä vedetty se johtopäätös, että KOP:kin oli pulassa.13
Wikstenin eron tullessa näköpiiriin oli KOP:n johtokuntaa vahvistettava. Kun Soinin vuonna 1925 erottua ei johtajista kukaan ollut ulkomaanasioiden ja valuuttakysymysten erikoistuntija, nimitettiin pankin ulkomaanosaston johtajana toiminut Eero Ilves johtokunnan varajäseneksi ja pankin apulaisjohtajaksi. Samalla kertaa tuli apulaisjohtajaksi ja johtokunnan varajäseneksi haarakonttorien tarkastaja Ivar Alopaeus, jonka uran kuitenkin kuolema tammikuussa 1931 katkaisi.
Ilves ja Alopaeus nimitettiin apulaisjohtajiksi, jollainen toimi oli Paasikiven ehdotuksesta perustettu pankin organisaatioon johtokunnan jäsenten ja osastopäälliköiden väliin. Svinhufvud piti apulaisjohtaja-nimikettä huonona ja esitti Kairamon kannattamana, että johtokunnassa olisi pääjohtajan lisäksi vanhempia ja nuorempia johtajia. Honkajuuri puolestaan kaavaili pyramidimaista organisaatiota, jossa pääjohtajan ja hänen apulaisensa alapuolella olisi kaksi tai kolme ylemmän ja kolme tai neljä alemman palkkausluokan johtajaa. Johtokunnan jäsenistö oli tuolloin niin tasavertaista, ettei tällaiseen jaotteluun voitu mennä, ja jälleen kerran Paasikivi ajoi tahtonsa läpi.14
Uusi riidanaihe nousi esille vielä syksyllä 1929 harkittaessa, millainen kuva annettaisiin vuoden päättyessä pankin menestymisestä. Jo tammikuussa Kairamo ja Paasikivi olivat ärähdelleet toisilleen siitä, että Kairamon mielestä Paasikivi oli puhunut liian suurelle joukolle mahdollisuudesta korottaa KOP:n osakkeille maksettavaa osinkoa. Vuodesta 1925 lähtien oli maksettu osinkoa 18 %, ja vuonna 1930 pidettävien pankin 40-vuotisjuhlallisuuksien yhteyteen oli alustavasti ajateltu ilmoittaa yhden prosenttiyksikön korotus vuodelta 1929 maksettavista osingoista, mutta Kairamon mielestä nämä suunnitelmat tuli toistaiseksi pitää pienen sisäpiirin tiedossa. Paasikivi puolestaan oli tarkoituksella puhunut niistä, sillä sopivasti levinnyt tieto auttoi säilyttämään pankin osakkeiden kurssin korkealla. »Että nämä molemmat (= osingon korottaminen ja osakeanti – HH) tulevat, on tietysti selvä.»15
Kun osingon suuruutta syksyllä 1929 ryhdyttiin jälleen pohtimaan, asia ei enää ollutkaan näin selvä. Kulunut vuosi oli niin koko talouselämälle kuin pankille ollut epäedullista aikaa, minkä vuoksi erityisesti Kairamo alkoi yhä voimakkaammin vastustaa osingon korotusta ja lahjoitusten antamista. Hallintoneuvoston tarkastusvaliokunta oli Kairamon puheenjohdolla keskustellut pankin asioista ja tehnyt »surullisen luettelon» pankin heikoimmista yritysasiakkaista. Tulossa oli vasta 40- vuotisjuhla – »eihän tuo mikään ihme vielä ole» – ja sen varjolla korotettu osinko ja suuret lahjoitukset saattoivat yllyttää pankin luottoasiakkaita arvosteluun esimerkiksi tarpeettoman korkeitten korkojen kiskomisesta.16
Kairamo oli matkustanut joulua viettämään ja uutta vuotta vastaanottamaan tilalleen Hattulaan, minkä vuoksi hän kirjeitse toimitti edellä mainitut – joskin jo aiemminkin esillä olleet – ajatuksensa Paasikivelle, joka jälleen tulistui hallintoneuvoston puheenjohtajan asenteesta. »Huomautan yleisesti ja kerta kaikkiaan, että huolesi pankin suhteen ovat aiheettomia. K.O.P:n asema on nykyään niin luja kuin Suomessa ylipäänsä voi pankin asema olla.» Luettelo surkeista asiakkaista oli liioiteltu, ja KOP:n »salaiset reservit hyvin suuret ja nähtävästi suuremmat kuin Sinä arvelet, ja ovat enemmän kuin riittävät kaikkiin mahdollisiin poistoihin.» Valmisteilla ollut tilinpäätöskin puhui korotetun osingon puolesta. Kun näkyvää voittoa ei voitu kirjata vuotta 1928 pienemmäksi eli 47,5 miljoonaa markkaa, jäi 18 %:n osingon jälkeen vielä 11,5 miljoonaa markkaa. Jos siitä siirrettäisiin vararahastoon 7 miljoonaa kuten vuonna 1928 oli tehty, jäi 4,5 miljoonaa voitto- ja tappiotilille nostaen sen jo 17,7 miljoonaan markkaan. Yhden prosenttiyksikön korotus osingossa merkitsi noin 2 miljoonaa markkaa, joka varsin hyvin oli pankin osakkaille maksettavissa.
Pankin taloudellinen tila antoi siis mahdollisuuden osingon nostamiseen, mutta muidenkin tekijöiden oli puhuttava korotuksen puolesta. Paasikiven mielestä ei Kairamon esittämä luotonsaajien mahdollisesti esittämä kritiikki ollut niin olennaista kuin se, että menestyvän pankin maineen taatakseen KOP:n oli – kuusi vuotta tuli kuluneeksi edellisestä osingon korottamisesta – pakko nyt nostaa osinkonsa jo kaksi vuotta 19 %:a maksaneen PYP:n tasolle. KOP:n historiassa oli toistaiseksi vain 1902-1905 ollut neljän vuoden jakso ilman korotuksia, joten tässäkin suhteessa oli jo noudatettu poikkeuksellista varovaisuutta. Pankin maine antoi aiheen myös kunnollisiin lahjoituksiin merkkipäivän kunniaksi – »sitä varten olemme voitto- ja tappiotilille koonneet runsaasti varoja.»
Hallintoneuvosto oli asettanut komitean pohtimaan edellä mainittuja kysymyksiä. Kun komitea ei vielä johtokunnan kanssa ollut asiasta neuvotellut, piti Paasikivi omituisena Kairamon menettelyä käsitellä näitä asioita hallintoneuvoston tarkastusvaliokunnassa johtokunnalle ja pääjohtajalle ilmoittamatta. »On ikävää, että tavan takaa syntyy erimielisyyksiä pankin hoidossa turhanpäiväisistä syistä. Walitan lopuksi, että KOP aiheuttaa Sinulle vanhoilla päivilläsi näin paljon raskasta huolta ja aivan suotta.»
Suolahti oli jo syksyllä huomannut, miten Kairamo oli Anders Wikstenin yllyttämänä »alkanut kaivella» syytöksiä Paasikiveä vastaan. Milloin oli kyseessä väite Paasikiven keinottelusta Ruotsista hankituilla kruunuilla milloin tämän käytöksestä. Ainakin säilyneen kirjeenvaihdon perusteella lähtökohtana pääjohtajan ja hallintoneuvoston puheenjohtajan väliseen skismaan näyttävät olleen Kairamon kannanotot, joihin hän melko varmasti saattoi odottaa Paasikiven tulikivenkatkuisen vastauksen. Mutta tällä kertaa Paasikivi tuntui menneen liian pitkälle – »Me emme enää ymmärrä toisiamme yhtä hyvin kuin ennen», Kairamo valitti. Hänen saamansa kirje osoitti loukkaavan ylimielistä sävyä. Puuttumatta itse asiaan hän puolusti hallintoneuvoston tarkastusvaliokunnan oikeutta keskustella kaikista pankin asioista ilman, että erilaiset mielipiteet julistetaan turhanpäiväisiksi tai halveksittaviksi.17
Kairamon ja Paasikiven välisten riitojen raivotessa toiset KOP:n herrat joutuivat hankalaan välikäteen. Suolahden käydessä pankissa Paasikivi purki kiukkuaan Kairamon kirjeen vuoksi – Suolahden mukaan »K:n ( = Kairamon – HH) kirje oli tosiaan malplace». Mutta ei Suolahti Paasikiveäkään syyttömänä pitänyt, vaan sanoi »totuuksia» tämä käytöksestä Kairamoa kohtaan. Kairamo sai eniten tukea Kaarlo Castrenilta, jonka kanssa hän marssi Suolahden puheille Helsingin yliopiston kanslerinvirastoon. Siellä Kairamo luki Paasikiven kanssa käydyn kirjeenvaihdon ja yritti näin yllyttää myös Suolahtea Paasikiven kimppuun. Pääasia Kairamolle oli vastustaa Paasikiveä, joka oli nousemassa – näin Kairamo tulkitsi – niin hallintoneuvoston kuin johtokunnankin diktaattoriksi. Kairamo kertoi olevansa niin hermostunut, ettei pystynyt enää nukkumaan ja halusi heti erota. Sekä Castren että Suolahti tyynnyttelivät ja neuvoivat lopettamaan moisen kirjeen vaihdon.18
Kiistan tuoksinassa Kairamo esittikin uudelleen erouhkansa, jota torjumaan Svinhufvud nyt ryhtyi. Asiat oli keskusteltava ja päätettävä sovussa, eikä kukaan halunnut päästää pois Kairamoa, joka oli hoitanut tätä tointa »erikoisen taitavasti ja huolellisesti ja tekee sen edelleenkin.» Kairamon ero yhden prosenttiyksikön vuoksi olisi voimistanut huhumyllyn moninkertaiseksi Wikstenin eron jälkeisiin puheisiin verrattuna. KOP:lla oli taloudelliset mahdollisuudet korottaa osinkoaan, mutta korotus voitiin ilkeissä puheissa selittää pankin perimien korkeiden korkojen ansioksi. Näiden tekijöiden pohjalta Svinhufvud olisi ollut taipuvainen Kairamon kannalle, mutta kun pankin osakkaiden enemmistö toivoi korotusta oman toimeentulonsa turvaamiseksi, oli hänkin kallistunut osingon korottamisen puolelle. Jos osakkeenomistajien tahtoa ei kuunneltaisi, väitettäisiin pankin olevan siinä tilassa, ettei korotusta uskallettu tehdä.19
Hallintoneuvoston jäsenistä myös kunnallisneuvos Artturi Hiidenheimo ja professori Bernhard Wuolle kannattivat osingon korottamista. Heidän mielestään oli tärkeää, että juuri vallinneessa taloudellisessa tilanteessa lisättiin sekä pankin osakkeenomistajien että säästäjien luottamusta KOP:n mahdollisuuksiin.20 Uhkaavista pilvistä huolimatta KOP:n hallintoneuvoston kokous 24.1.1930 sujui hyvin. Kairamo yritti aiemmin esittäminsä perustein yhä uudelleen taivuttaa pankin päätöksentekijät alemman osinkoprosentin kannalle. Jos osinkoa taloudellisen laman aikana korotettaisiin, osuuspankkiliike tulisi käyttämään tilannetta hyväkseen arvostellen KOP:n ratkaisua. KOP:n osakkeiden arvo ei ollut osinkoerosta huolimatta laskenut PYP:n osakkeita halvemmaksi – osakkeiden noteeraus ei Kairamon mielestä niinkään perustunut osinkoprosenttiin kuin rahamarkkinoiden ja pankin yleiseen tilaan. Voimakkainta tukea Kairamo sai ikätoveriltaan, kanslianeuvos Onni Hallstenilta. Castren ja Suolahti taipuivat varauksia esitellen Paasikiven kannalle, ja lopulta johtokunnan esitys tilinpäätöksesksi ja osingon korottamiseksi tuli hyväksyttyä yksimielisesti joskin liitteenään niin Kairamon kuin Paasikiven muistiot asiasta. Lopullinen päätös asiassa tehtiin yhtiökokouksessa 1.3.1930.21
Hallintoneuvoston jäsenet eivät mielellään asettuneet kumpaakaan voimakastahtoista pankkiherraa vastaan, minkä vuoksi läheskään kaikki jäsenet eivät käyttäneet puheenvuoroa. Tämä puolestaan antoi Svinhufvudille perusteen selitellä Kairamolle, että tämän tappio oli lopulta ollut varsin pieni. Kairamon esittämille tekijöille annettiin suuri paino, ja vahvasti epäröiden oli taivuttu johtokunnan esityksen taakse.22 Lopulta ristiriita hautautui KOP:n 40-vuotisjuhlallisuuksiin, joita vietettiin »suurella humulla». Katkerana Paasikivi sai kuitenkin huomata, miten lehdet muistivat juhlivaa pankkia julkaisemalla Kairamon ja Svinhufvudin kuvat näkyvällä paikalla »ikäänkuin heillä olisi jotakin ansiota pankin menestymisessä ja työssä.»23
Maaliskuun alussa 1931 Paasikivi ärjyi Kairamolle tämän suostuttua kirjoittamaan »Yhdyspankin reklaamijulkaisuun», Unitakseen. Paasikiven mielestä KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtajan ei tullut avustaa kilpailevan pankin lehteä – Kairamo puolestaan ei pitänyt esiintymistään mitenkään poikkeuksellisena, olivathan monet muutkin suomenkieliset talousmiehet kirjoittaneet Unitakseen. »Lisäksi voin sanoa, että mielelläni olen tälläkin tavalla tullut tekemisiin PYP:n miellyttävien herrojen kanssa», Kairamo vastasi. Paasikivi vetosi Arajärven ja Honkajuuren mielipiteisiin, jotka myös olivat tuominneet Kairamon menettelyn: »Asia on suurin piirtein sama kuin jos kirjoittaisit Suomi-yhtiön julkaisuun, vaikka olet Salaman hallintoneuvoston puheenjohtaja.»24
Annan sairaus ja kuolema, muut kotihuolet, jatkuva pulakausi ja pankkeihin sekä Paasikiveen kohdistunut julkinen arvostelu tekivät Juho Kustin entistä äreämmäksi. Maakuntain Pankin fuusioneuvottelujen aikana, jolloin myös Annan vointi oli kriittisimmillään, Juho Kustin hermot rasittuivat äärimmilleen. Hugo Suolahden arvion mukaan neuvottelujen aikana Paasikiven »ajatukset tuntuivat kulkevan muualla ja vain pakolla ilmeisesti sai itsensä pysytetyksi asiassa.»25
Huhtikuussa 1932 syntyi kiista haarakonttorien johtajien palkkauksesta. Paasikivi oli ollut asiaa valmistelemassa, mutta sitten huonolle tuulelle tultuaan »vastusti koko hommaa». Asia siirrettiin seuraavaan päivään, jolloin »Paasikivi oli nukkunut hyvin ja armollisella tuulella… Kairamo oli aika lailla hermostunut ja tiuskasi pari kertaa Arajärvelle.»26 Paasikiven hermostuneisuus vaikutti hänen työtehoonsa niin, että tosiasiallinen vastuu pankkiasioista alkoi siirtyä vähitellen Honkajuurelle. Tilanne muodostui erittäin epäkiitolliseksi Honkajuuren kannalta. Syksyllä 1932 hallituskaavailujen yhteydessä hän ja Arajärvi edellyttivät Paasikiven eroa pankista, jos Paasikivi menisi mukaan hallitukseen – hallituskauden jälkeen Paasikivi kuitenkin syyttäisi muita johtajia kaikista pankin kannalta kielteisistä asioista. Kyse ei enää ollut Kairamon ja Paasikiven välisistä purkauksista, vaan KOP oli ajautumassa kohti johdon sisäistä kriisiä.
Kairamo oli siinä määrin sidoksissa tapahtumiin, ettei hänestä ollut tilanteen ratkaisijaksi. Sen vuoksi johtokunnan toiset jäsenet pyysivät syyskuussa 1932 Kaarlo Castrenin ja Hugo Suolahden apua. Ensimmäisenä vaihtoehtona ajateltiin Paasikivelle kunnollista lepoa, jonka tuloksena voitaisiin päästä eroon pahimmista kohtauksista. Hugo Suolahti sai tehtäväkseen ottaa yhteyden Paasikiven helsinkiläiseen lääkäriin, professori Gösta Beckeriin, jotta tämä määräisi Juho Kustin matkustamaan ulkomaille hermojaan hoitamaan. Becker tulikin Suolahden luo: »Becker, joka tuntui olevan häneen (= Paasikiveen – HH) koko lailla kyllästynyt, sanoi, että J. K. P:n hillitön räyhääminen on hänessä enemmän luonteen ja kasvatuksen vika kuin hermovika, jonka vuoksi hänen ulkomaanmatkansa tuottama lepo ei sanottavaa muutosta aiheuta.» Tämä tie ei toisi ratkaisua, ja Becker lupasi vian vain lisääntyvän vuosien myötä.27
Tilanne jäi yhä ennalleen. Paasikiven ärtymyksen nostattivat usein Sasu Punasen ( = toimittaja Yrjö Räisänen) pakinat Suomen Sosialidemokraatissa ja Eino Yliruusin kirjoitukset Suomen Pienviljelijässä. KOP:ssa käytiin yhtenään keskusteluja kanteen nostamisesta tällaisia kirjoittajia vastaan. Lopulta mitta tuli täyteen, kun Isku-nimisen lehden toinen näytenumero ilmestyi tammikuussa 1933. »Sortuuko Kansallispankki omaan politiikkaansa» – otsikolla lehti väitti pankin olevan lähellä konkurssia. »Kansallispankin politiikka on ollut kansallisen väestönosamme laillistettua ryöstöpolitiikkaa… Tämän ‘isänmaallisen’ pankin taholta ei työttömien eikä muuten pulaan joutuneiden hyväksi ole paljoakaan tehty; valuuttakeinottelijat, salakuljettajat ja koronkiskurit lienevät sen mieluisinta asiakaspiiri.» Näytenumero takavarikoitiin ja KOP nosti kanteen lehteä vastaan.
Mutta kyseessä ei ollut vain Paasikiveä ärsyttänyt lehti. Kiukku nousi myös pankin laiminlyödessä kanteen ajamisen oikeudessä, mistä kuullessaan »Paasikivi ei voinut hillitä itseään, selitti vain minulle (= Hugo Suolahti) joka istuin vieressään, että nuori Svinhufvud (= Yngve Svinhufvud synt. 24.9.1890 oli tullut 26.6.1932 KOP:n notariaattiosastolle ja siirtyi 1.9.1936 pankin Porvoon konttorin johtajaksi – HH), joka on syyllinen laiminlyöntiin, on heti eroitettava j.n.e. Vasta päivällisellä Kämpissä, jonne mentiin istunnon jälkeen, alkoi hän vähitellen päästä tasapainoon ».28
Hallintoneuvoston varapuheenjohtajan P. E. Svinhufvudin muotokuvan maalauttaminen oli ollut keskusteluissa esillä useita kertoja, ja huhtikuussa 1933 Kairamo sopi – kysymättä Paasikiveltä suostumusta – taiteilija Wilho Sjöströmin kanssa tehtävän toteuttamisesta. Paasikivellä oli puolestaan mielessään toinen taiteilija, minkä vuoksi hän haukkui Kairamon. Suolahti joutui välittäjäksi: »Taas konflikti Paasikiven kanssa, joka pitää koettaa saada järjestetyksi. J. K. P. on sietämätön, kun hän ei voi hillitä itseänsä ja on suunnattoman täynnä itseään, mutta Kairamo on myös leppymätön ja hirvittävän epäelastinen.»29
Kevään 1933 aikana Honkajuuren mitta alkoi täyttyä. Suolahden arvion mukaan Paasikivi oli »verrattain toisarvoinen tekijä, mutta itse, J. K. P. ei ymmärrä asemaansa ja jatkaa onnetonta mahtailuaan.» Osaltaan Honkajuuren asenteeseen vaikutti myös Kairamon jatkuvasti toistama »ceterum censeo: Paasikivi on saatava pois toimestaan.» Kesä toi väliaikaisen tauon, mutta syksyllä yhteenotot jälleen jatkuivat – yhä useammin myös Honkajuuren kanssa. Vihdoin lokakuun lopussa Kairamo kutsui Suolahden KOP:n hallintoneuvoston huoneeseen. Honkajuuri ja muut johtokunnan jäsenet olivat ilmoittaneet olevansa niin kyllästyneitä Paasikiveen, että he uhkasivat erota. Paasikivi suunnitteli uutta avioliittoa marraskuussa sekä pitkää matkaa kevääksi, mutta näillä ehdoilla Honkajuuri ei enää suostunut jatkamaan. Honkajuuri ilmoitti Suolahdellekin eroavansa vuonna 1934 ja arvioi Rytin olevan ainoan näköpiirissä olleen vaihtoehdon johtokunnan uudeksi jäseneksi.30
3.11. pidetyn KOP:n hallintoneuvoston kokouksen jälkeen Arajärvi, Kaarlo Castren, Honkajuuri, Kairamo ja Suolahti päätyivät tulokseen, jonka mukaan Honkajuuren lähtö oli estettävä ja Paasikivi saatava eroamaan. Menettelytapa täsmentyi 24.11. pidetyssä kokouksessa, jossa päätettiin lähettää Paasikivelle pääjohtajan vaihtoa ehdottava kirje. »Aktioni J. K. P:tä vastaan alkaa. Hirvittävän ikävä toimitus. Mutta muu ei auta.
Asia kuin asia. Kun Honkajuuri ei suostu toimimaan J. K. P:n kanssa yhdessä, niin täytyy J. K. P:n väistyä. Siinä on asian koko ydin», Suolahti arvioi tilannetta.31
Kairamon allekirjoittama kirje sai Paasikiven – ainakin päiväkirjassaan – tulkitsemaan tilanteen vain hänen ja Kairamon riidan jatkumisena. »Ikävä riita Kairamon ja minun välillä», oli Paasikiven ensimmäinen kommentti. Hän näki Kairamon hallintoneuvoston puheenjohtajana, jonka johtama elin edusti »lisätilintarkastusta» ja oli pankin toiminnan kannalta lähes tarpeeton. Pulakauden vaikeimpina aikoina johtokunta oli saanut yksin taistella vaikeuksia vastaan – vain Hugo Suolahti ja Kaarlo Castren olivat mahdollisuuksiensa mukaan avustaneet. Muutoin hallintoneuvoston tehtävänä oli ollut tarkastaa jo tapahtunut toiminta. »Tarkastus on tosin välttämätön, mutta se ei vie eteenpäin pankkia. Teoreettinen esimerkki: jos pankki olisi niin hyvin hoidettu, että ei löytyisi mistään muistuttamista – silloin hallintoneuvosto, tilintarkastajat ja pankkitarkastus ainoastaan toteaisi, että kaikki on hyvin.» Paasikiven arvion mukaan hänen pankkimiesuransa alussa, jolloin Honkajuurikin oli vielä kokematon, hallintoneuvosto olisi voinut »esim. 1920, jolloin jouduimme erehdyksessä Dieseniin (Olin Tartossa)», neuvoa pysyttäytymään poissa toteutetuista järjestelyistä. Tuolloin samoin kuin myöhemminkin hallintoneuvoston jäsenet olisivat voineet lausunnoillaan ja asiantuntemuksellaan perehdyttää pankin johtokunnan syvällisemmin talouselämän erityiskysymyksiin. Tosin teollisuus- ja kauppamiehiä saattoi parhaimmillaankin käyttää vain rajoitetusti, sillä hehän olivat jäävejä esimerkiksi toisiaan koskevien luottoasioiden käsittelyyn. Hallintoneuvoston aseman kehittely tähän suuntaan askarrutti Paasikiveä, joka haki teoreettista asiantuntemusta niin alan saksalaisesta kuin englantilaisestakin kirjallisuudesta.32
Pankin edun vuoksi Paasikivi piti saada eroamaan ilman julkista skandaalia, mikä taas Kairamon ja Paasikiven riidan vuoksi näytti olevan vääjäämättömästi edessä. Kairamo ja johtokunnan toiset jäsenet päätettiin jättää sivuun, kun taas Castren, Suolahti ja Walden menisivät yksitellen »ystävinä» eikä hallintoneuvoston jäseninä puhumaan Paasikivelle. Ukko piti saada terveydellisiin syihin vedoten eroamaan kaikkia ikävyyksiä välttäen. 1.12. Suolahti – Castrenin ja Waldenin käynneistä ei ole käytettävissä lähteitä – tuli Paasikiven puheille. Suolahti tiesi tehtävänsä: » Minulle jäi nyt tehtäväksi puhua suu puhtaaksi. Teinkin sen.» Paasikivi kysyi Suolahdelta, oliko kirjeenvaihdon tarkoitus sanoa hänet irti pankista. Tätä Suolahti ja muut halusivat pankin edun nimissä välttää, minkä vuoksi Paasikiveä pyydettiin itse väistymään. Jos asiasta syntyisi kriisi ja Suolahti kannattajineen jäisi hallintoneuvostossa vähemmistöön, eroaisivat he hallintoneuvostosta – »katsokoon silloin johtokunta, miten se selviytyy.» Suolahti ehdotti, että Paasikivi ottaisi vuodeksi virkavapautta ja eroaisi vuoden 1934 lopulla.33
3.12. kokoontuivat Castren, Suolahti ja Walden kertomaan käynneistään Paasikiven luona. Suolahdelle jäi vaikutelma, jonka mukaan Walden oli esiintynyt hyvin – »ystävänä ja tunteellisena». Sen sijaan Castren oli puhunut liian paljon ja »sekoittanut johtokunnan juoneen, vaikka olimme lujasti sopineet siitä, että se oli pidettävä aktionista erillisenä. Olen ollut yhtämittaisesti kosketuksissa Arajärven ja Honkajuuren kanssa.»34
Paasikivi näki edelleen kaiken Kairamon syynä. »Riita minun ja Kairamon välillä on viime aikoina kärjistynyt. (Ks. kirjeenvaihtoa) Syy: Roska-asia. 1.12. Suolahti luonani. Luulevat minun hermoni olevan levon tarpeessa.» Paasikivi vakuutti itselleen, miten hän oli jo kauan sitten päättänyt erota pankista heti, kun talouspula helpottuisi. »Tämän olen johtokunnan jäsenille monesti viime vuosien kuluessa ilmoittanut. Olen puhunut siitä niin useasti, että sanovat sen jo alkaneen hermostuttaa.» Kolme pankkikriisiä – ensin vuosina 1914-1915, sitten 1921-1922 ja lopulta edellisten vuosien pulakausi – saivat riittää hänelle, ja kun vuosi 1934 näytti muodostuvan hyväksi, olisi eroamiseen kaikki edellytykset. Kairamon kirjeistä lähtenyt erottamismenettely jäi kuitenkin kaivertamaan Paasikiven mieltä – jos Kairamo, Suolahti, Walden, Kaarlo tai Jalmar Castren olisivat tulleet puhumaan hänelle, olisi koko asia hoitunut »minun aikomusteni mukaan itsestään.»
Honkajuuren ja Arajärven kanssa Paasikivi hahmotteli joulukuun alussa aikataulun pääjohtajan vaihdokselle. KOP:n sisäisistä riidoista ei saanut tihkua mitään ulospäin, joten Paasikivi tekisi vuoden 1933 tilinpäätöksen normaaliin tapaan. Kun tilinpäätös ja -tarkastus sekä vuosikokous olivat ohi, ilmoittaisi Paasikivi keväällä 1934 eroavansa 10.12.1934. Kyseinen ajankohta selittyi sillä, että Paasikivi tuli olleeksi tuolloin tasan kaksi vuosikymmentä pankin johdossa. Käytännössä Paasikivi jättäisi kuitenkin niin pian kuin mahdollista asioiden hoidon Honkajuurelle ja muille johtokunnan jäsenille ja lähtisi keväällä – varsinkin hallintoneuvoston tarkastusvaliokunnan työn ajaksi – pitkälle ulkomaanmatkalle. Paasikiven nimi oli KOP:n käytettävissä koko ajan, ja pankin johdon asiana oli julkistaa pääjohtajan ero sille sopivana ajankohtana. Nybomin eron yhteydessä käytyä sirkusta ei toistamiseen tarvinnut esittää. Paasikivi jäisi – kuten Nybom aikanaan – asiantuntijana johtokunnan käytettäväksi ja tulisi vuoden 1935 yhtiökokouksessa valituksi hallintoneuvostoon tavalliseksi jäseneksi. Hallintoneuvosto puolestaan saisi Kairamon jälkeen puheenjohtajakseen Hugo Suolahden. »Tätä haluan siitä syystä, että haluan lähteä pankista ystävänä ja aina ylläpitää hyviä suhteita johtokuntaan ja pankkiin ja myös siitä syystä, että edelleen tulen olemaan pankin suuri osakkeenomistaja.» Vielä yhtenä edellytyksenä oli, että Honkajuuri järjestäisi Paasikivelle paikan Rauma Woodin johtokuntaan, »kun olen Rauma Woodin yksityisistä osakkaista kolmanneksi suurin… Minä huomautin lopuksi, että minä en hyvästi voi mennä pitemmälle kuin mitä tässä on sovittu.»35
7.12. Suolahti tuli pankkiin, jossa edellä mainittu suunnitelma lyötiin lukkoon. Paasikivi sanoi häntä jäävän eniten kaivelemaan se, ettei hänen luokseen tultu ystävinä puhumaan ennen kuin ryhdytään toimiin häntä vastaan. Kun Paasikivi kertoi suunnitelleensa eroaan jo ennen »aktionin» alkua, Suolahti tarttui tähän ja yritti esiintyä niin kuin kaikki olisikin saanut alkunsa Paasikivestä. Kun tämä itsekin näin kertoi, sai »turhanpäiväinen kriisi» jäädä syrjään. »Paasikivi oli suggereerannut itsensä siihen, että hän vapaaehtoisesti nyt eroaa, ja että häntä vastaan kohdistettu toiminta oli vallan tarpeeton… Mutta minulla oli taas sama vaikutus kuin usein ennen, että hän ei osaa nähdä itseään ja asioita oikeassa, realisessa valossa ja että meidän aktionimme oli ollut aivan välttämätön.» Seuraavana päivänä hallintoneuvosto päätti Paasikiven eron periaatteista ja jätti siihen liittyvien detaljien sopimisen Honkajuuren ja Paasikiven väliseksi asiaksi.36
Tuskin Juho Kusti oli ehtinyt solmia avioliiton Allin kanssa, kun eroamistaan luvannut pääjohtaja alkoikin pitkittää lähtöään. Suolahti näki tapahtumien taustalla »Allin intriigit… mutta tuo venytteleminen on estettävä ja J. K. P:n lähdettävä.»37 Paasikivi epäili Kairamon olleen kostonhaluisena kaiken takana – Kairamo puolestaan oli pettynyt joutuessaan sivusta seuraamaan tapahtumien kulkua. Paasikiven pysyessä – ainakin muodollisesti – pankissa Honkajuuri ja Kairamo alkoivat hermostua. Kairamo vaati, että Paasikiven oli heti pyydettävä virkavapautta ja lähdettävä välittömästi pois pankista. Suolahti puolestaan pelkäsi tällaisten ehtojen esittämisen kariuttavan rauhallisesti sujuneen eron – »nyt täytyy saada ukko hoidetuksi niin, ettei hän viime tingassa pilaa kaikkea.» Suolahti sai Paasikiven lupaamaan, että tämä ilmoittaisi erostaan viimeistään huhtikuussa pidettävässä hallintoneuvoston kokouksessa. » Kairamo kränäsi ja kränäsi ja Kaarlo Castren säesti häntä siinä, että pitäisi olla virallinen virkavapaus, josta ilmoitettaisiin myös lehdissä.» Yrittäen välttää jäykkiä muodollisuuksia ja julkisuutta Suolahti vei asiaa eteenpäin. 16.2. »suoritettiin pankissa Paasikivinäytelmän loppunäytös: J. K. P., Kairamo ja minä. Kairamo esitti asian, J. K. P. ilmoitti ilman muuta suostuvansa ehdotukseemme sillä pohjalla, jonka aikaisemmin oli formuleerannut. Kaikki meni lukkoon.»38
Asia sai kuitenkin yllättäen uuden mutkan, kun tieto Paasikiven erosta tuli maaliskuun alussa Svenska Pressenin kautta julkisuuteen. Huhtikuuksi aiottuun hallintoneuvoston kokoukseen oli vielä aikaa, eikä lehdistölle voitu vielä kertoa KOP:n taholta mitään. Hallintoneuvsto päätettiin kutsua koolle jo aiemmin.39
Lopullisen päätöksenteon lähestyessä Paasikivi alkoi epäröidä. 11.3. hän »saamasi» kaksi tuntia Suolahdelle siitä, miten asiat olisi pitänyt hoitaa. Paasikivi olisi halunnut pitkittää eroaan ja olla mukana vielä seuraavaa tilinpäätöstä vuonna 1935 tehtäessä, minkä lisäksi hallintoneuvoston olisi pitänyt kutsua hänet asiantuntijaksi. Suolahti pysyi tiukkana: eroamisen aikataulusta oli jo kerran sovittu, eikä hallintoneuvosto voinut panna uudelle pääjohtajalle holhoajaa pyytämällä entistä pääjohtajaa jäämään taloon, vaan asia saisi jäädä Honkajuuren ja Paasikiven välisen sopimuksen varaan. Vielä seuraavanakin päivänä Paasikivi yritti puhua itselleen vakinaista asemaa pankissa sekä takuita pääsystään hallintoneuvostoon. »Yhä uudelleen tuli mieleeni ajatus, että oli välttämätöntä, että ]. K. P. painostetaan ulos pankista», oli Suolahden arvio.40
13.3. Paasikivi allekirjoitti aiemmin sovittuja periaatteita noudattaneen erokirjeen. »Tarkoituksessa päästä nauttimaan rauhallisempaa elämää sekä vapautua pankin pääjohtajan työstä ja edesvastuusta, joka varsinkin viime vuosien yleismaailmallisen talouspulan aikana on ollut ylen raskas, olen jo kauemman aikaa sitten päättänyt luopua KOP:n pääjohtajan toimesta heti, kun taloudellinen pula helpottuu. Tämän päätökseni olen aikoinaan ilmoittanut m.m. työtovereilleni johtokunnassa. Kun taloudellinen tila nyttemmin on huomattavasti parantunut, katson sopivaksi panna päätökseni kuluvan vuoden lopulla täytäntöön ja pyydän sen vuoksi kunnioittaen Hallintoneuvoston vapauttamaan minut KOP:n pääjohtajan toimesta lukien ensi tulevan joulukuun 10. päivästä, jolloin olen ollut tasan kaksi vuosikymmentä pankin johtajana.» 14.3.1934 KOP:n hallintoneuvosto myönsi Paasikivelle eron toimestaan ja valitsi Honkajuuren uudeksi pääjohtajaksi. Illalla mentiin tavan mukaan Kämpiin, jossa Kairamo piti Paasikiven mielestä »mukavan puheen» ja Suolahden arvioimana Paasikivikin »vastasi aika hyvin». Tunnelma oli vapautunut ja ristiriidat voitu jättää taakse.41
Paasikivi oli vapautumassa toisiin tehtäviin, joskin esimerkiksi ulkomaisten vierailijoiden isäntänä hän toimi aina vuoden 1934 loppuun asti. Lopuksi sovittiin myös siitä, että – ellei mitään yllättävää tapahdu – vuoden 1934 tilinpäätös tulisi olemaan mahdollisiminan paljon samanlainen kuin edellisenäkin vuonna, joten osinko olisi edelleen 14 %.42
Pääjohtaja Paasikiven viimeisenä työpäivänä 9.12.1934 pidettiin Seurahuoneella erojaispäivälliset. Presidentti Svinhufvud kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Hallintoneuvoston puheenjohtajana Kairamo piti juhlapuheen. Suolahden arvion mukaan puhe oli sikäli »Kairamon kannalta katsoen taitavasti kokoonpantu, että siinä ei kosketeltu Paasikiven ansioita, joita ei Kairamon mielestä paljon olekaan.» Honkajuuren puhe pelasti tunnelman – Paasikivi oli siitä niin syvästi liikuttunut, ettei pystynyt lausumaan vastaussanojaan loppuun. Tämän tilaisuuden päättyessä Suolahti saattoi todeta: »Presidentti istui klo 1:een, Paasikivi 1/ 22:een. Minä lähdin klo 2. Se oli loppu pitkästä kampanjasta, jossa minulla oli ollut osa, joka ajoittain ei tuntunut suinkaan helpolta.» 43
