OIKEISTORADIKALISMI ONGELMANA

Kokoomuspuolueen puheenjohtaja

PAASIKIVEEN TURVAUDUTAAN

Kärsitty raskas tappio herätti kokoomuksen johdon taholla luonnolli­sesti voimakkaan selittelytarpeen. Heinäkuun puolivälissä puolueen puheenjohtaja Paavo Virkkunen purki tuntojaan lentokirjasessaan »Eduskuntavaalien jälkeen 1933». Sen mukaan yllättävä tappio johtui porvarillisen rintaman hajanaisuudesta. Syypäänä tähän hän ei halunnut nähdä oikeistoa itseään vaan vasemmiston ystävyyttä tavoittelevan keskustan. Vaikka kokoomuksen ja IKL:n rajaa tulikin selventää, yhteistyön oli silti edelleen jatkuttava. Kokoomuksen »maltillisenkin» siiven olisi tunnustettava selvä oikeisto-ohjelma, koska tämä pitkällä tähtäyksellä vastasi ajan vaatimuksia.¹ Puolueen peruslinjan muuttamiseen puheenjohtaja ei siis nähnyt aihetta.

Presidentti Svinhufvud kieltäytyi hyväksymästä Virkkusen »itsepäisyyttä». Vaalitappiota ei voitu luonnehtia »yllättäväksi», vaan se johtui IKL:stä. Eduskunnassa kokoomuksen pitäisi nyt irtautua kansanliikkeestä ja omaksua itsenäinen linja. Olivatpa tarkoitusperät sitten mitkä tahansa, IKL:n menettelytapoja täytyi paheksua. Muihin porvarillisiinkin piireihin kohdistuva ylimielinen, demagoginen ja uhkaileva parjaus herätti näiden taholla vastenmielisyyttä ja pelkoa. Yhteistoiminnan edellytykseksi tulisi presidentin mielestä asettaa IKL:n luopuminen uhittelustaan ja fascististyyppisestä esiintymisestään »taistelujärjestöineen», mustine paitoineen jne.²

Elokuun 30. päivänä 1933 kokoomuksen »maltilliset» organisoivat Kyösti Haatajan, K. S. Laurilan, Erkki Paavolaisen ja K. N. Rantakarin johdolla Kämpissä neuvottelukokouksen, jossa vaadittiin selvää pesäeroa kansanliikkeeseen. Jo ennen Kämpin tilaisuutta Paavolainen korosti välttämättömyyttä vaikuttaa mielipiteiltään epävarmoihin kansanedustajiin käyttämällä tarvittaessa taustatukina arkkipiispa Ingmania sekä »Kansallispankin miehiä». Julkisuuteen saatetussa tiedonannossa edellytettiin paluuta kokoomuksen alkuperäisille linjoille ja yhteistyötä muiden porvarillisten puolueiden kanssa.³

Valtuuskunnan kokouksessa 15.9.1933 enemmistö kuitenkin katsoi, ettei puolueella ollut mahdollisuuksia irtautua IKL:stä. Liian monet kokoomuslaiset olivat samalla kansanliikkeen kannattajia. Puolueen johdon pysyessä »jyrkkien» käsissä »maltilliset» joutuivat toistaiseksi toimimaan virallisen organisaation ulkopuolella. Vaikka Paasikivi periaatteessa kannattikin oppositiota, julkilausumapolitiikka ei sellaisenaan häntä tyydyttänyt. Käytännössä oli pyrittävä saamaan Uusi Suomi »maltilliselle» linjalle.⁴ Kun sitten IKL:n kansanedustajat syksyllä 1933 vapaaehtoisesti irtautuivat omaksi ryhmäkseen, tämä paransi edellytyksiä rajanvetoon kokoomuksen ja IKL:n välillä. Puolueessa valtaa pitävä suolahtelainen linja joutui täten tavallaan »maltillisten» ja IKL:n väliin. Vielä 5.9.1933 Edwin Linkomies oli ehtinyt vaatia yhteisiä ryhmäkokouksia kokoomuksen ja IKL:n kansanedustajille.⁵

Erityistä huolta konservatiivien taholla herätti IKL:n vetoaminen lamasta kärsineisiin yhteiskuntaryhmiin. Kansanliike korosti, ettei marxilaisuutta vastaan voitu taistella ainoastaan poliittisin asein, vaan tarvittiin myös taloudellisia keinoja. Maaseudun pulaliikkeet antoivat »maltillisille» aihetta pelkoon, että tässä tarjoutuisi toiminta-alaa eräänlaista valtiososialismia propagoivalle oikeistoradikalismille. Sosiaalidemokraattienkin taholla epäiltiin ajoittain laman ja työttömyyden koettelemien kannattajajoukkojen kestokykyä kansanliikkeen houkutuksiin nähden. Syksyllä 1933 IKL vaati eduskunnassa jopa minimipalkkalain säätämistä. Moinen »demagogia» saattoi konservatiivien mielestä tarttua muihinkin puolueisiin.

Pankki- ja teollisuusmiesten yleiseen tapaan Paasikivi katsoi, että jos tällainen laki olisi pulavuosina ollut voimassa, se olisi monilla aloilla johtanut maan teollisen toiminnan pysähtymiseen. Kriisi oli läpäisty vain mitoittamalla tuotantokustannuk- set hintojen mukaan. Luotonantajat ja osakkaat olivat hekin kärsineet »hirmuisia tappioita». Depressioaikoina kaikkien tuotantotekijöiden oli kannettava osuutensa. Jopa Mussolinin »Carta del lavorokin» sisälsi tämän periaatteen. Ellei sitä hyväksytty, Suomen teollisuus täytyisi lopettaa.⁶

Asettumalla perinteisiä kapitalistisia arvoja vastaan IKL ärsytti niitä taloudellista valtaa edustavia piirejä, jotka aikaisemmin olivat tukeneet kansanliikettä. Toisaalta menettely helpotti kokoomuksen maltillisen siiven pyrkimystä lisätä välimatkaa kansanliikkeeseen. Jopa jyrkkiin lukeutunut Edwin Linkomieskin totesi 21.9.1933 Hugo Suolahdelle, ettei kokoomus taloudellisissa asioissa »eksyisi IKL:n poluille», vaan pysyisi solidaarisena puolueen omalle oh jel malle.⁷ Paasikiven hyökätessä yksityiskeskustelussa voimakkaasti kansanliikettä vastaan Rudolf Walden ilmoitti talouspolitiikan osalta olevansa samaa mieltä. Voimakkaastakin arvostelusta huolimatta tulisi silti varoa IKL:n vieroittamista oikeistosta.⁸ Oulun kauppa- ja teollisuuspäivillä 6.10.1933 pitämässään puheessa Paasikivi puuttui julkisesti kansallissosialistisen talouspolitiikan luonteeseen. Fascistisen järjestelmän pakkomenettely ja diktatuuriperiaate olivat asioita, joita kansalaisvapaudelle arvoa antavan, Pohjolassa kasvaneen konservatiivin oli vaikea hyväksyä.⁹

Jo edellisenä keväänä Paasikivi yksityiskirjeessään ilmaisi huolensa siitä, »miten kauvan Hitler demagogiallaan voi pitää joukot puolellaan koossa ilman että hän on pakotettu luisumaan yhä kauvemmas vasemmalle. Tavallinen kulku vallankumouksissa»1¹⁰ Pantakoon merkille, että myös Väinö Tanner julkisessa puheessaan totesi tosin Hitlerin »hulluksi», mutta silti oli muistettava kansallissosialismin itsessään kuitenkin olevan sosialismia, joka aikanaan heittäisi Hitlerin sivuun. Maailma kulki kohti sosialismia suuren talouspulan todistaessa kapitalismin epäonnistumisesta.¹¹

Svinhufvud puolestaan kävi Paasikiven luona Kansallispankissa puhumassa huolistaan. Presidentti pelkäsi IKL:n onnistuvan saamaan eduskunnassa kannatusta talousohjelmalleen sosialisteilta ja maalaisliitolta. Kehitys kulkisi edelleen vasemmalle, ja miten hoidettaisiin silloin maan asiat? Seuraavissa vaaleissa IKL saattoi täysin hävittää kokoomuksen. Vastapropagandaa olisi siksi tehostettava.

Myös pääministeri Kivimäki tuskitteli Paasikivelle, ettei kukaan »nykyisin» jaksanut istua hallituksessa. Demokratia oli »hallitsemisen vaikein muoto». Pitäisi saada muodostetuksi »keskusta» porvarillisiin puolueisiin lukeutuvista järkevistä miehistä. Eduskunnan tason heikkous saattoi lopulta johtaa maan fascismiin.¹²

Vuoden 1934 alkuun tultaessa mielipidekehityksen kokoomuksen piirissä katsottiin kypsyneen niin pitkälle, että rajanveto IKL:n suuntaan voitiin varovasti käynnistää. Tammikuussa puoluetoimistosta lähetettiin piiri- ja paikallisyhdistyksille kirje, jossa todettiin järjestötoiminnan vaikeutuminen kansanliikkeen muodostuttua omaksi puolueekseen ja samojen henkilöiden toimiessa sekä kokoomuksen että IKL:n järjestöjen johdossa. Vuosikokouksissa tuli nyt huolehtia siitä, että toimihenkilöiksi valittiin vain sellaisia, jotka eivät olleet vastaavissa tehtävissä muissa puolueissa. Samalla kuitenkin yhä vielä korostettiin, ettei tarkoituksena ollut taistelun aloittaminen kansanliikettä vastaan.¹³ Viimeinen virke lievensi oleellisesti kirjeen sanomaa epäselvän tilanteen jatkuessa edelleen.

Kokoomuksen »maltillista» siipeä ohje ei sellaisenaan tyydyttänyt. Svinhufvudin ja Paasikiven inspiroimassa kirjelmässään, joka syntyi Kämpissä 12.2.1934 pidetyssä kokouksessa käydyn keskustelun pohjalta, A. L. Hjelmman, Juhani Arajärvi, E. Ahlman ja K. J. Kalliala korostivat puoluevaltuuskunnalle IKL:n diktatuuripyrkimysten vaarallisuutta ja sen talouspolitiikan sosialistisuutta. Kansanliikkeen lietsoma puoluekiihko oli vaikeuttanut porvarillisten puolueiden yhteistyötä, joka oli tärkeätä rajan pitämiseksi selvänä vasemmistoon päin.

Kirjelmän laatijat moittivat kokoomuksen johtoa niinikään siitä, että se radikaalilla kieliohjelmallaan, jota tarkastellaan lähemmin tuonnempana, haittasi myös ulkopolitiikan hoitamista. Selvä pesäero oli tehtävä kansanliikkeeseen, joka poikkesi kokoomuksen omaksumista »terveeseen konservatismiin pohjautuvista aatteista ja pyrkimyksistä». Maltillisten jatkuva syrjiminen saattoi johtaa puolueen hajoamiseen.¹⁴

Kauan mietittyään puoluevaltuuskunta vastasi sovittelevasti hyläten Paavo Virkkusen alkuperäisen tiukkasanaisemman luonnoksen. IKL:n erottautuminen omaksi puolueekseen erillisine ohjelmineen oli tapahtunut vasta syksyllä 1933. Selkeän rajan vetäminen sen suuntaan ei ollut toistaiseksi onnistunut, koska maaseudun kokoomuslaiset usein vieläkin suhtautuivat isänmaalliseen kansanliikkeeseen samalla tavoin kuin aikanaan Lapuan liikkeeseen katsomatta sen jäsenyyden olevan ristiriidassa kokoomuspuolueen jäsenyyden kanssa.

Tätä käsitystä ei puoluevaltuuskunnan mielestä pystytty käden käänteessä muuttamaan, vaikka siihen tähtäävä valistustoiminta olikin käynnistetty. Kirjelmän allekirjoittajien tunnustettiin osuneen oikeaan siinä, että kokoomuspuolueen piti vastustaa sellaisia IKL:n pyrkimyksiä, joita se ei hyväksynyt. Toisaalta tuli muistaa molemmilla puolueilla olevan myös paljon yhteistä, ennen muuta taistelu marxilaisuutta vastaan. Kielikysymyksestä puoluejohto ei mielestään ollut esittänyt mitään sellaista uutta, joka radikalisoisi virallisesti hyväksyttyä ohjelmaa. Tämän pohjalta tulisi yhteistyötä kokoomuksen piirissä edelleen kehittää.¹⁵

Puoluejohdon linjan selvä pehmentyminen johtui yleistilanteen kehityksestä. Vaalitappio, IKL:n irtautuminen ja sen yhä selvemmin ilmenevä poikkeaminen kokoomuksen linjasta herättivät kasvavaa arvostelua. Tietoisena siitä »jyrkkien» hallitsema puoluejohto ei ollut kiirehtinyt varsinaisen päättävän elimen, keskusliiton, kutsumista koolle. Loputtomiin ei viivyttelyä kuitenkaan voitu jatkaa. Edellä luonnehditun kirjelmän ja yksittäisten sanomalehtikirjoitusten lisäksi vakavan myrskynmerkin antoi Paasikiven johtaman kokoomuspuolueen säätiön vuosikokous 28.3.1934.

Viisi päivää aikaisemmin KOP:ssa pidetyssä säätiön »juoksevain asiain valiokunnan» kokouksessa Paasikivi huomautti puolueessa tapahtuneista »lohkeamista», minkä vuoksi tuli valvoa säätiön hallituksen jäsenten lukeutumista kokoomukseen. Muiden puolueiden jäsenet eivät voineet hallitukseen kuulua. Valiokunnan sihteeri U. V. Halminen saattoi nyt ilmoittaa kahden hallituksen jäsenen: emäntä Eveliina Ala-Kuljun ja maanviljelijä Eemeli Pirilän ilmeisesti siirtyneen IKL:een. Kansleri Hugo Suolahti katsoi silti riittäväksi, että puheenjohtaja vuosikokouksessa huomauttaisi nyt oltavan kokoomuspuolueen säätiön vuosikokouksessa, ja että hallitukseen pitäisi kuulua vain niiden, jotka hyväksyivät tuon puolueen ohjelman. Näin myös päätettiin.

Säätiön rahastonhoitaja Mauri Honkajuuri puolestaan ehdotti – ilmeisesti Paasikiven kanssa etukäteen sovitulla tavalla – hallitukselle esitettäväksi, että rahastoon kertyvästä ylijäämästä luovutettaisiin kokoomuspuolueen käyttöön tällä kertaa vain puolet. Lopusta päätettäisiin erikseen myöhemmin. Tämäkin ehdotus hyväksyttiin.

Muodollisena perusteluna Honkajuurella oli se, ettei vaalien välivuo­sina pitänyt käyttää kaikkia varoja puolueen juokseviin menoihin, vaan niitä tuli säästää vaalityön aikanaan aiheuttamiin kustannuksiin. Kuten Poukka on huomauttanut, todellisena syynä oli kuitenkin selvästi säätiön halu osoittaa mieltään puolueelle sekä varata itselleen tilaisuus valvoa rahojen käyttöä poliittisesti tarkoituksenmukaisena pitämällään tavalla.¹⁶

Säätiön hallituksen kokoontuessa Kämpissä 28.3.1934 tilanne oli yhä edelleen se, että kokoomuksen keskusliittoa ei ollut kutsuttu koolle kesän 1933 katastrofaalisten eduskuntavaalien jälkeen samalla kun pää-äänenkannattaja Uusi Suomi oli sulkenut palstansa opposition edustajilta. Patoutuneet pettymyksen tunteet löysivät nyt purkautumiskanavansa säätiön hallituksesta sen ryhtyessä käsittelemään vuoden 1933 toimintakertomusta.

Hyökkäystä johtivat Kyösti Haataja, Kaarlo Koskimies ja Lauri Ingman. Ensiksi mainitun mielestä kokoomus oli joutunut »sellaiseen alennuksen tilaan, jossa se ei ole koskaan ollut». Vastuu tästä kuului jyrkkien käsiin joutuneelle puolueen johdolle. Säätiön vuotta aikaisemmin tekemästä päätöksestä huolimatta vaalivalmisteluvaroja ei ollut jaettu tasapuolisesti. Niitä ohjattiin IKL:n käyttöön huolimatta siitä, että tuo puolue edusti »modifioitua fascismia». Oman ryhmän maltilliset taas jätettiin ilman varoja. IKL:n erottautumisen jälkeenkin kokoomuksen johto vältteli ottamasta siihen selvää kantaa.

Kaarlo Koskimies katsoi puolueen silmäntekevien saaneen edeltäjiltään »uhkean perinnön», joka nyt oli hukattu. Porvarillisen yhteistyön ajatus ja luottamukselliset suhteet näihin puolueisiin oli tuhottu. Johdon seuratessa passiivisena tilannetta lukuisia kokoomuksen lehtiä oli siirtynyt IKL:een. »On merkillistä, että samat henkilöt ovat pitkät ajat voineet katsoa mahdolliseksi toimia kummankin puolueen järjestöissä. Tämmöisestä sotkusta on tehtävä loppu». Tammikuussa lähetetty kiertokirje tuli liian myöhään ja lisäksi muotoilultaan laimeana. Puolueen hallintoelimissä ja lehtien johtokunnissa oli nyt syytä saada aikaan puhdistus. Jollei näin tehty, olisi parasta lopettaa puolueen toiminta.

Vanha Lauri Ingman jatkoi arkkipiispan arvovallallaan tuuletusta. Kokoomus oli hänen mielestään jokseenkin raunioina. Fascistien tapaan IKL oli luvannut hävittää puolueet. Siinä se olikin onnistunut kokoomuksen osalta, kun taas muut puolueet olivat vahvistuneet.

Epäkiitollinen puolustautumistehtävä lankesi säätiön hallitukseen kuuluville puolueen puheenjohtaja Paavo Virkkuselle ja varapuheenjohtaja Taave Junnilalle. Keskittyen vaalien jälkeiseen tilanteeseen he korostivat, ettei IKL:lle tuolloin enää ollut suunnattu varoja. Valtaosa opposition esille nostamista asioista kuului puolue-elimille, kun taas säätiö ei ollut oikea paikka niiden käsittelyyn. Tämä taas antoi aihetta vastaväitteeseen, etteivät opposition edustajat voineet esiintyä puolue-elimissä, joihin monet heistä eivät lainkaan kuuluneet. Vanha advokaatintemppu huonoa asiaa ajettaessa oli väittää forumia vääräksi. Mauri Honkajuuren mielestä IKL oli fascistinen ja sitä piti jyrkästi vastustaa.

Vaikka kokouksessa kuultiin myös välittäviä puheenvuoroja mm. Hugo Suolahden ja A. Osw. Kairamon taholta, opposition hyökkäys oli siinä määrin tuima, että maa alkoi nyt selvästi polttaa Paavo Virkkusen ja hänen kannattajiensa jalkojen alla. Honkajuuren ehdotus taloudellisen tuen puolittamisesta meni näissä oloissa vaivattomasti lävitse. Puheenjohtaja Paasikivi puolestaan esitti etukäteen sovitun vaatimuksen poliittisen rajankäynnin välttämättömyydestä säätiötä koskevissa asioissa. Käytyä keskustelua hän piti hyvänä. Se voitiin esteettä ulottaa myös puolueen johtoa koskevaksi.

»Japanissa on niin sanottu vanhain neuvosto, jolla kuuluu olevan tärkeä merkitys valtiollisessa elämässä. Kokoomuspuolueen Säätiö on sellainen vanhain neuvosto. Minä luulisin kuitenkin jotakin vaikuttavan senkin, mitä me täällä puhumme. Asiallisesti minä olen samalla kannalla kuin pankinjohtaja Honkajuuri. Minusta tuntuu, että Kokoomuspuolue on aika lailla menettänyt merkitystään. Nykyisin eivät eduskunnassa ne ajatukset, joita Kokoomuspuolue ajaa, juuri ole kannatusta saaneet. Jos säätiö nyt kieltäisi puolueelta avustuksen, tulisi se tekemään aika suuren vaikutuksen, vaikka en minä tässä kokouksessa sitä ehdotusta tee».¹⁷

Puolittamiseen Paasikivi oli kuitenkin valmis. Keskustelun avoimuutta kokouksessa lisäsi luonnollisesti sen luottamuksellisuus ja tietoisuus esitettyjen näkökohtien pysymisestä – päinvastoin kuin puolue-elimissä – poissa julkisuudesta.

Paasikiven johtamassa säätiössä oli siten yhtäältä voimakkaasti hyökätty puoluejohtoa vastaan ja toisaalta pudotettu valtuuskunnan käyttöön asetettavat määrärahat puoleen. Kun sitten säätiön puheenjohtaja muutamaa viikkoa myöhemmin valittiin puolueen puheenjohtajaksi, voidaan asettaa kysymys, tähdättiinkö tarkoitukselliseen kiristykseen tuon päämäärän saavuttamiseksi. Asiaa on syytä tarkastella lähemmin.

Huhtikuun 23. päivänä 1934 Svinhufvud saapui jälleen Paasikiven luokse purkamaan huoliaan. Kokoomuslaisen puolustusministeri Arvi Oksalan pyynnöstä presidentti koetti nyt taivutella pääjohtajaa ryhtymään puolueen puheenjohtajaksi. Ainakin hänen olisi mentävä puoluekokoukseen, seurattava siellä asioita ja lausuttava mielipiteensä. Kaksi viikkoa myöhemmin (3.5.1934) Svinhufvud tuli taas ja yritti uudestaan Paasikiven ilmaistessa vastahakoisuutensa. »Minun on vaikea ryhtyä aktiiviseen puoluetoimintaan. En ole eduskunnassa, enkä voi sinne enää tuonnempanakaan mennä. En voi ruveta puhumaan kokouksissa jne.»¹⁸ Asia jäi edelleen auki.

Kokoomuksen keskusliiton kokoontuessa vihdoin kaksi päivää myöhemmin valitsemaan uutta valtuuskuntaa sillä ei edelleenkään ollut käytettävissään Paasikiven suostumusta jäseneksi ryhtymisestä. Tätä pyytämään lähetettiin erityinen Erkki Paavolaisen johtama delegaatio, joka ei kuitenkaan tavoittanut Paasikiveä. Jäsenyysvalinta tehtiin siitä huolimatta yksimielisesti edellyttäen, että asianomaisen suostumus saataisiin jälkikäteen. Seuraavana päivänä Helsingissä Hämäläisten talolla pidettyyn puoluekokoukseen Paasikivi ilmestyikin käyttämättä siellä kuitenkaan puheen vuoroa.¹⁹ Maltillinen IKL:n vastainen suunta oli käydyissä keskusteluissa jo selvästi saamassa yliotteen.

Varsinainen ratkaisu Paasikiven osalta tapahtui uuden puoluevaltuuskunnan ensimmäisessä kokouksessa 18.5.1934. Samana aamupäivänä järjestetylle »maltillisten» junttakokoukselle ilmeisesti presidentti Svinhufvudin asiamiehenä esiintynyt Arvi Oksala viestitti tiedon, jonka mukaan puolueen johtoon oli valittava »kiistojen ulkopuolella pysynyt, rivien kokoamiseen pystyvä henkilö». »Maltillisten» tuki Paasikivelle oli näin etukäteen varmistettu. Sitä ennen Svinhufvud kävi myös henkilökohtaisesti 14.5.1934 Kansallispankissa varmistautumassa Paasikiven suostumuksesta. Tuolloin käydyssä laajassa keskustelussa presidentti korosti erityisesti porvarillisten puolueiden yhteistyön merkitystä. Kokoomuksen oikeistolaistuminen saattoi ajaa keskustan ja sosiaalidemokraatit keskenään yhteistyöhön Kivimäen hallitusta vaarantavalla tavalla. Seurauksena voisi silloin olla »huono ja vasemmistolainen» ministeristö. Tanneriakin täytyisi Paasikiven jollakin tavoin koettaa pitää aisoissa.²⁰

Valtuuskunnassa käydyn keskustelun alkajaisiksi puheenjohtaja Virkkunen ilmoitti ehdottomasti päättäneensä luopua tehtävästään. »Jyrkkiin» lukeutuvan pormestari R. Zinckin vetoomuksesta huolimatta Virkkunen pysyi kannallaan. »Maltillisten» Pekka Pennanen ehdotti nyt Paasikiveä, jota – huomattakoon – Eino Suolahti kannatti, vaikka hän mainitsikin toivoneensa Virkkusen jatkavan. Asemansa vahvaksi tunteva vanhempi valtiomies Paasikivi ei salannut lähtökohtiaan:

»Olen jo kauan aikaa sitten päättänyt, että minä en enää mihinkään puoluetoimiin ryhdy, ja olen sen mukaisesti järjestänyt elämäni aivan toiselle kannalle. Suostuin kuitenkin tulemaan mukaan tähän Valtuuskuntaan, koska esiintuotiin se syy, että minä jollakin tavoin voisin vaikuttaa siihen, että puolue pysyisi koossa, sillä eihän sitä tarvitse kieltää, että erinäisiä ilmiöitä hajaantumiseen on olemassa. Ja jos minä jotakin voisin siihen vaikuttaa, en katsonut voivani Valtuuskunnan jäsenyydestä kieltäytyä. Ehdotettua puheenjohtajan tointani vastaan on eri syitä. En ole kansanedustaja, enkä voi eikä minulla ole tilaisuutta sillä tavalla omistaa aikaani tähän työhön kuin pitäisi ja kuin siihen aikaan katsottiin asiaan kuuluvan, kun minä poliittisessä elämässä mukana olin. Kolmas näkökohta on se, että puheenjohtajan vaalin tulee tapahtua aivan yksimielisesti, koska en näe mitään mahdollisuutta saada aikaan niitä tuloksia, joita minun valitsemisellani tarkoitetaan, ellei vaali ole yksimielinen… Tämä ei ole mitään koketeeraamista. En ole enää elämän sillä kohdalla, että minä ollenkaan olisin ajatellut tällaista käännettä. Minulla on ollut ihan toisenlaiset taipumukset».

Paasikiven puheenvuoron jälkeen Zinck luopui kannastaan, joten valinnasta tuli yksimielinen.

Mikä sitten sai » jyrkätkin» hyväksymään Paasikiven ehdokkuuden? Eduskuntavaalitappion ja IKL:n irtautumisen jälkeisessä tilanteessa »syyllisiksi» leimattujen asema ei ollut helppo. Kyllästynyt Paavo Virkkunen oli yksiselitteisen selvästi kieltäytynyt jatkosta ja haluten itsekin tilalleen »rakentavaa» henkilöä hän kannatti Paasikiveä. Presidentti Svinhufvudin arvovaltainen taustatuki pääjohtajalle on todennäköisesti kantautunut myös » jyrkkien» tietoon. Sopivan ehdokkaan löytäminen ei näille ollut muutenkaan helppoa. Vaikka Paasikivi olikin tiukasti arvostellut kansanliikettä, hän oli kuitenkin »vanhempana valtiomiehenä» poliittinen sivullinen, jonka valinnasta ei tullut arvovaltakysymystä samalla tavoin kuin Haatajan tai Paavolaisen kaltaisten »maltillisen» suunnan aktiivipoliitikkojen kohdalla arvatenkin olisi käynyt. Pääjohtaja oli sitäpaitsi lupautunut tehtävään vain yhdeksi vuodeksi.

Voidaan yhtyä Peltoseen siinä, ettei kokoomuspuolueen säätiön 28.3.1934 tekemä päätös varojen puolittamisesta tarkoittanut kiristystä Paasikiven ehdokkuuden läpiajamiseksi. Vaikka asianomainen presidentin painostaessa itse kauan epäröikin lähtemistä vaikeaan ja epäkiitolliseen tehtävään, on silti hyvin ajateltavissa, että akuutissa rahapulassa kamppailevalle puolueelle talouden varmistaminen merkitsi painavaa lisäargumenttia Paasikiven ehdokkuuden puolesta. Presidentin aloitteen torjuminen olisi muutenkin ollut varsin vaikeata ellei mahdotonta. Oleellista on myös Paasikiven suhteellinen vapaus ajankohtaisista poliittisista rasitteista ja hänen kokoavan persoonansa nauttima arvovalta.

Kokoomuksen varapuheenjohtajana jatkoi edelleen Taave Junnila sekä rahastonhoitajana Eino Suolahden ehdotuksesta S. J. Pentti. Valtuuskunnan työvaliokuntaan valittiin kirjavien ehdotelmien jälkeen »viran puolesta» puheenjohtaja Paasikivi, varapuheenjohtaja Junnila ja rahastonhoitaja Pentti sekä lisäjäseninä Virkkunen, Linkomies jaJuhoJännes. Suolahti oli jättänyt oman paikkansa käytettäväksi mutta ajoi voimakkaasti Linkomiehen ja Virkkusen valintaa.²¹

Vaikka Junnila kiitospuheessaan kiistikin puheenjohtajan vaihdoksen merkitsevän suunnanmuutosta, näin kuitenkin todellisuudessa tapahtui. Silti myös vähitellen kantaansa lieventäneet vanhan suunnan edustajat säilyttivät edelleen huomattavat asemat puolueen johdossa, mikä herätti Paasikivessä tyytymättömyyttä hänen ja Svinhufvudin ehdokkaan Arvi Oksalan jäädessä valitsematta työvaliokuntaan. Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:

»Otin vastaan puheenjohtajan toimen sen vuoksi, että Svinhufvud useamman kerran minua siihen kehotti ja pyysi. Keskustelu Junnilan kanssa. Hän sanoi, että jos voin saada Svinhufvudin ja puolueen välit jälleen hyviksi, niin jo sillä olen tehnyt ensi vuonna riittävän työn».

Pankista vähitellen irtautuvan pääjohtajan aikataulu oli yhä enemmän täyttymässä, mikä lykkäsi hänen kaavailujaan muistelmien kirjoittamisesta. Kuten Paasikivi muistiinpanoissaan toteaa, hän ryhtyi samana päivänä (18.5.1934) sekä vientiyhdistyksen (myöhemmän ulkomaankauppaliiton) että kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi.²²

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6