Vuotta ennen kuolemaansa iäkäs presidentti antoi kesällä 1955 ruotsinmaalaiselle Dagens Nyheterille haastattelun, jossa hän totesi: »Poliitikkona minulla on ollut ikävä taipumus ajatella aina eteenpäin, yrittää tähyillä tulevaisuuteen saadakseni mikäli mahdollista vilaukselta nähdä, mitä sillä saattaa olla Suomen varalle». Tuo »ikävä taipumus» oli vuosien mittaan ja elämänkokemuksen karttuessa vähitellen kehittynyt Danielson-Kalmarin koulussa. Gouverner, c’est prevoir (hallitseminen on ennakoimista) kuului Paasikiven usein toistamiin mieliajatuksiin.
Pääministerikaudella 1918 tähtäin näytti kuitenkin jääneen liian lyhyeksi, vaikka Paasikiven kannanotoilta ei sinänsä suinkaan puuttunut johdonmukaisuutta. Maan itsenäistyminen ei hänelle sellaisenaan riittänyt, vaan riippumattomuus oli myös varmistettava entisen emämaan odotettuja revanssipyrkimyksiä vastaan. »Vapautemme puolustaminen Venäjää vastaan hyvällä sotalaitoksella sekä ulkopoliittisella nojautumisella Saksaan, se on nähdäkseni oleva tulevaisuutemme politiikassa määräävänä. Muut kysymykset ovat sen rinnalla toisarvoisia». – Ulkopolitiikka kulki jälleen sisäpolitiikan edellä.
Ensimmäisen maailmansodan lopputulos romahdutti Paasikiven saksalaissuuntauksen pohjan ja siirsi hänet politiikan sivuraiteelle. Yksityishenkilönä hän piti silti 1920- ja 1930-luvuilla ammatillisten pankkikontaktien lisäksi yllä yhteyksiä vanhoihin saksalaisiin ystäviinsä, ennen muuta kenraali Rildiger von der Goltziin ja muihin »vuoden 1918 miehiin» samalla kuitenkin hyvin tietoisena siitä, ettei Suomen turvallisuuskysymys ollut ratkaistavissa tätä tietä. Ulkopolitiikassaan Rapallon linjaa noudattava ja aseellisilta voimavaroiltaan heikko Weimarin Saksa jouduttiin jättämään sotilaallisen avun lähteenä laskelmien ulkopuolelle. Kokonaan oman ongelmansa muodosti laajentumishakuinen Hitlerin kolmas valtakunta 1930-luvulla.
Keisarillisen Saksan tarjoaman selkänojan luhistuminen nostatti Venäjän kysymyksen Paasikivelle jälleen »ensimäiseksi kaikista». Yksinään ei pikkuvaltio Suomi kykenisi vaaraa torjumaan aikanaan voimistuvan Venäjän ryhtyessä valtaamaan entistä rajamaataan takaisin. Viimeksi mainittua itäisen naapurin tavoitetta voitiin Paasikiven mielestä pitää lähestulkoon varmana asiana. Uhkan neutralisoimiseksi hän piti tärkeänä hyvien suhteiden rakentamista Venäjän valkoisiin, joiden ennustettiin selviytyvän voittajina maansa kansalaissodasta. Luontevimmin itäisen naapurin tulevien hallitsijoiden kiitollisuus varmistettaisiin osallistumalla Mannerheimin ajatuksen mukaisesti Pietarin valtaukseen, jolloin Suomi voisi »palkkiona» saada Itä-Karjalan.
Kun Mannerheim oli valmis toteuttamaan sotilaalliselta onnistumiseltaan varmana pitämänsä operaation tarvittaessa myös ilman ententen virallista osallistumista, kokoomuspuolueen suomettarelainen siipi (ennen muuta Lauri Ingman ja hänen epävirallinen neuvonantajansa
J. K. Paasikivi) asetti tiukkoja reunaehtoja. Yrityksellä, jolle ehdottomasti piti saada läntisten suurvaltojen takuut, täytyi kotimaassa olla hallituksen ja eduskunnan kannatus. Sosiaalidemokraattien jäädessä pois laskuista hanke edellytti porvarillisten puolueiden läheistä yhteistyötä, minkä Ingman ja Paasikivi muutenkin asettivat keskeiseksi sisäpoliittiseksi tavoitteekseen. Itsestään selvänä ehtona pidettiin valkoisilta venäläisiltä vaadittavaa sitovaa sopimusta, jolla turvattaisiin itsenäisyyden tunnustamisen lisäksi Itä-Karjalan sekä Petsamon saanti, Venäjälle jääneen suomalaisen omaisuuden palauttaminen jne.
Kaikki edellytykset jäivät toteutumatta. Valkoiset venäläiset kieltäytyivät myönnytyksistä, länsivallat välttelivät sitovia lupauksia, ja Suomen porvarillisten puolueiden yhteisrintamaa ei saatu aikaan. Ratkaisevat johtopäätökset Helsingissä kypsyivät vuodenvaihteesta 1919-1920 lähtien valkoisten venäläisten kärsittyä raskaita tappioita samalla kun länsivaltojen todella vaikuttava panos bolsevikkien lyömiseen näytti jäävän antamatta. Selvänä, suomalaisille läheisenä viitteenä kehityksen suunnasta oli ententevaltojen päätös purkaa Neuvosto-Venäjään kohdistunut kauppasaarto Itämerellä purjehduskauden alkaessa 1920.
Johtopäätöksenä Helsingissä oli havainto rauhanteon välttämättömyydestä punaisen Venäjän kanssa, vaikka bolsevikkien vallan pysyvyyteen ei pitkällä tähtäyksellä luotettukaan. Heidän asemaansa pidettiin jopa siinä määrin heikkona, että suomalaiset pystyisivät ilman ulkopuolista tukeakin ajamaan neuvottelupöydän ääressä lävitse laajamittaiset alueelliset ja taloudelliset vaatimuksensa, jotka muotoiltiin kaikkien valtiopäiväpuolueiden edustajista koostuneessa Paasikiven komiteassa keväällä 1920.
Tarton neuvotteluissa komitean jäsenistä koostunut rauhanvaltuuskunta joutui käytännössä yrittämään Helsingissä kaavailtujen tavoitteiden toteuttamista. Paasikivi kaihtoi tällöin – päinvastoin kuin monet muut porvarilliset poliitikot – lähinnä ideologisiin syihin perustuvaa jäykkää takertumista kerran asetettuihin päämääriin. Sen sijaan oli tarkoin seurattava yleistilanteen kehitystä ja sen valossa aina uudelleen harkittava, mikä oli realististen »chansien» rajoissa mahdollista saavuttaa. Neuvottelujen vaihtelevissa kuvioissa myönnytyksineen ja vastamyönnytyksineen onkin selvästi havaittavissa suurpoliittisen tapahtumakehityksen, ennen muuta Puolan sodan, sanelema rytmitys. Kun Helsingissä ei haluttu tai voitu turvautua asevoimiin laajentumisohjelman läpiviemiseksi, Paasikivi piti venäläisten kanssa saavutettua kompromissiratkaisua enemmän kuin tyydyttävänä. Suomalaisten »voittoon» päättynyt kiista Suomenlahden saarista ja Kannaksen rajasta palasi kuitenkin uudelleen päiväjärjestykseen 1930-luvun lopussa.
Tasavallan turvallisuusongelmaa Tarton rauha ei pitkällä tähtäyksellä ratkaissut. Bolsevikki-Venäjän tavoitteisiin liittynyt maailmanvallankumouksen aate muodosti Paasikiven ja hänen aisaparinsa Ingmanin käsityksen mukaan jatkuvan uhan, joka ei soveltunut tavanomaisen suurvaltapolitiikan menettelytapojen puitteisiin. Tarton saavutukset merkitsivät tältä kannalta katsoen lähinnä vain ajan voittamista. Maantiede sitoi Suomen Venäjään, eikä tilanne helpottuisi bolsevismin antaessa aikanaan tilaa uudelle, laajentumishaluiselle valkoiselle Venäjälle. Miten silloin kävisi Suomen itsenäisyyden?
Näissä oloissa Paasikivi pohti hellittämättä erilaisia turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. Maantieteellisesti etäisiltä Englannilta ja Ranskalta näyttivät puuttuvan riittävän voimakkaat intressit Itämeren suunnalla. Viime kädessä niiltä saatavan tuen varaan rakentuvan reunavaltiosuuntauksen tarjoamiin mahdollisuuksiin pääjohtaja ei luottanut. Baltian maiden tulevaisuudennäköaloja hän piti heikkoina. Ennemmin tai myöhemmin Viro, Latvia ja Liettua tulisivat sulautumaan Venäjään. Mitään oleellista apua ei noilta pikkuvaltioilta voitu odottaa, vaan Suomi päinvastoin joutuisi »tappelemaan» niidenkin puolesta. Puolan kanssa liittoutuminen taas saattoi sotkea suomalaiset Keski-Euroopan konflikteihin, joiden kanssa heillä ei ollut mitään tekemistä.
Sitäpaitsi reunavaltiosuuntaus tekisi mahdottomaksi pohjoismaisen orientaation, jota Paasikivi jo 1920-luvulla piti Suomelle parhaiten soveltuvana vaihtoehtona. Hederstierna-episodin kohtalo osoitti kuitenkin, ettei tilanne ainakaan toistaiseksi vielä ollut kypsä Suomen ja Ruotsin virallisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön käynnistämistä ajatellen. Englannin laivaston vetäydyttyä Itämereltä v. 1921 ja Suomen jäätyä vaille varmaa sotilaallista tukea miltään suunnalta Paasikivi piti tärkeänä ainakin siedettävien suhteiden ylläpitämistä Neuvostoliittoon. Itä-Karjalan kansannousun ei missään tapauksessa saanut antaa johtaa avoimeen selkkaukseen Moskovan ja Helsingin välillä. Päinvastoin suomalaisten oli omien etujensa vuoksi kehitettävä kauppasuhteita itäisen naapurinsa kanssa. Pitkän tähtäyksen turvallisuuspoliittisia sopimusmahdollisuuksia tällä suunnalla Paasikivi ei kuitenkaan maansa yleisen mielipiteen vuoksi ja »abnormin bolsevikkijärjestelmän» kukistumista odottaessaan nähnyt.
Muiden vaihtoehtojen karsiutuessa jäi jäljelle Kansainliittoon turvaava puolueettomuuslinja. Etenkin pienille maille kansainvälisten kiistakysymysten rauhanomainen ratkaisu näyttäytyi sinänsä toivottavana tavoitteena. Yhdysvaltain, Saksan ja Neuvostoliiton jättäytyminen pysyvästi tai tilapäisesti Kansainliiton ulkopuolelle heikensi kuitenkin oleellisesti sen toimintaedellytyksiä. Järjestö ei yrityksistään huolimatta kyennyt muuttamaan viime kädessä suurvaltaetujen sanelemaan voimapolitiikkaan perustuvaa kansainvälistä järjestelmää. Paasikiven mielestä tuli silti varoa heittämästä kirvestä järveen. Kaikkine rajoituksineenkin Kansainliiton tuki oli toki parempi kuin ei mitään. Sen varaan ei kuitenkaan voitu heittäytyä laiminlyömällä puolustuslaitosta, jonka merkitystä Paasikivi 1920- ja 1930-luvuilla jatkuvasti tähdensi.
Suomen vaaranalainen asema vaati Paasikiven mielestä porvarillisten puolueiden yhteistyöhön perustuvaa »lujaa hallitusvaltaa». Asioiden menestyksellinen ja pitkäjänteinen hoitaminen edellytti sekä eduskunnalta että hallitukselta arvostelukykyä ongelmien mittasuhteiden tajuamiseksi. Pikkutaktikoinnin ja arvovaltasyiden vuoksi ei hallituskriisejä tullut aikaansaada, etenkin jos niiden parlamentaarisista seurauksista ei haluttu vastata. Poliittinen ilmapiiri oli ylipäänsä saatava vakaammaksi. Porvarillisten puolueiden yhteistyö edellytti maltillisuutta myös kieliasiassa, koska muuten ei ruotsalaisia saataisi suomenkielisten kanssa samaan rintamaan. Ingmanin kaltaisten vanhojen suomettarelaisten tavoin Paasikivi katsoi aitosuomalaisuuden merkitsevän todellisuudelle vierasta »ponsi- ja pykäläuskoa». Suomalaisuuden asiaa piti ajaa käytännön työn ja kulttuurisaavutusten eikä erityislainsäädännön voimalla.
Marxilaista ideologiaa tunnustavaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen Paasikiven asennoituminen oli 1920-luvulla tietenkin periaatteessa kielteinen. Käytännössä kaikki riippui viime kädessä sosiaalidemokraattien suhtautumisesta yhtäältä länsimaiseen demokratiaan ja toisaalta kommunismiin. Tannerin johtaman puolueen kehitys suuntautui Paasikiven mielestä 1920- ja 1930-luvuilla toki yleisesti ottaen »oikeaan» suuntaan, vaikka valtioneuvos etenkin puoluejohtajaksi tultuaan piti myös vasemman rajan selvänä tulittamalla velvollisuudentuntoisesti ylisummaan »marxilaisia» näiden porvarilliselle yhteiskunnalle ja sen arvoille muodostaman vaaran vuoksi. Toisaalta hän oikeistoradikalismiin liittyneiden valtiososialististen piirteiden takia pyrki leimaamaan myös sen perusolemukseltaan vasemmistolaiseksi liikkeeksi. Länsimaisen demokratian kannattajien · oli siksi pidettävä puolensa ja tehtävä kaikkensa, jotta vältyttäisiin ajautumasta valintatilanteeseen marxilaisuuden ja sen vastavoimana esiintyvän fascismin välillä.
Lapuan liikkeeseen Paasikivi suhtautui aluksi varovaisen myötämielisesti. Kommunismin hävittämistä hän piti hyvänä asiana, mutta toisaalta valtiovallan auktoriteetin järkyttäminen vaaransi oikeiston tavoitteleman »lujan hallitusvallan». Kansanvalta ei saanut muuttua »kansanvallattomuudeksi». Lain kunnioituksen heikentyminen loisi pohjaa erilaisille kaappauksille ja vastakaappauksille, joihin suomalaisilla vaaranalaisessa maantieteellisessä asemassaan ei ollut varaa. Oikeistoradikalismin taltuttamiseksi Paasikivi muutti painopistettä taistelussaan suomalaisen demokratian puolesta. Kokoomuksen puheenjohtajana 1930-luvun puolivälissä hän toteutti selkeän rajanvedon IKL:een nähden ja varmisti puolueensa säilymisen konservatiivisin tunnuksin länsimaisen demokratian kannalla, mikä osaltaan auttoi maan sisäpoliittisen tilanteen rauhoittumista ja vakiintumista.
Kokoomuksen siirtyminen kansanvaltaisen järjestelmän vastustajien puolelle olisi todennäköisesti heikentänyt – ehkä kohtalokkaastikin – suomalaisen yhteiskunnan kykyä kestää edessä olleiden vaikeiden vuosien paineet. Ulkopoliittisesti taas rajanveto IKL:een edisti 1930-luvun loppupuolella skandinaavisen orientaation uskottavuutta.
Maan suurimmaksi kehittyvän liikepankin johtajana Paasikivi noudatti pragmaattisesti klassisen liberalismin oppeja. Talouden tuli olla tasapainossa ja säästöjä piti saada aikaan niin kasvun kuin hyvinvoinninkin turvaamiseksi. Tämä koski kaikkia yksityistalouksista maailmanlaajuiseen järjestelmään saakka. Periaatteessa talouselämän piti antaa kulkea »näkymättömän käden» ohjaamana kohti yhteistä hyvää. Käytännössä Paasikivi oli silti valmis tilanteen vaatimiin poikkeuksiin esimerkiksi suositellessaan itsenäisyyden alkuvuosina vapaan ulkomaankaupan rajoittamista tuonnin ja viennin tasapainottamiseksi.
Venäjän markkinoiden sulkeuduttua Suomen vientiteollisuuden onnistui suhteellisen pian hankkia uusia ostajia lännestä. Talousjärjestelmän vakiintuminen lisäsi uskoa suomalaisen maanviljelijän ja pienyrittäjän mahdollisuuksiin elintasonsa kohottamiseen. Tämä sai Paasikivenkin kaavailemaan eräänlaista »kansankotia», jonka toteutus kuitenkin törmäsi verraten varhain alkaneeseen talouspulaan.
Kriisin syvimmässäkin vaiheessa Paasikivi uskoi talouselämän selviävän vaikeuksistaan parhaiten ilman valtion ohjausta. Itse asiassa laman keskeisenä syynä hänen mielestään olikin juuri valtion roolin kasvu. Puoluepolitiikan seurauksiin kuuluivat maan varallisuuteen verrattuna liian nopeasti toteutetut sosiaaliset uudistukset, jotka puolestaan olivat nostaneet verotuksen taloudellista toimintaa tukahduttavaan korkeuteen. Valtion menojen supistamislautakunnan puheenjohtajana Paasikivi pääsi käsiksi juuri tämän ongelman ratkaisuun ja samaan suuntaan hän saattoi työskennellä myös talouselämän järjestöissä.
Pulaliikkeiden kärjekäs arvostelu maassa harjoitettua talouspolitiikkaa kohtaan osui myös Kansallis-Osake-Pankkiin ja sen pääjohtajaan. Kansainvälisen talouskriisin ulottuminen Suomeen johti mm. kultakannasta luopumiseen sekä eräiden liike-pankkien vararikkoon. KOP:nkin asema vaikeutui Paasikiven suostuttua yhdessä muiden johtajien kanssa Maakuntain Pankin fuusiointiin. Kriisin luomat paineet yhdessä yksityiselämään liittyneiden huolien kanssa kiristivät Paasikiven hermot äärimmilleen ja johtivat lopulta johtokunnan jäsenten yhteistyökyvyn heikkenemiseen sekä hänen eroonsa pääjohtajan toimesta.
Paasikiven paluulle politiikan kulisseista valtiollisen elämän johtotehtäviin loi taustan Hitlerin nousun aiheuttama Euroopan kansainvälisen tilanteen ratkaiseva muuttuminen vuodesta 1933 lähtien. Pankista eläkkeelle siirtyneen valtioneuvoksen suunnitelmat kirjallisiin töihin syventymisestä jäivät toteutumatta maan tarvitessa hänen palveluksiaan. Jo kokoomuksen puheenjohtajana toimiessaan hän korosti lähimmille avustajilleen maailmantapahtumien tuovan väistämättä mukanaan painopisteen siirtymisen pienistä sisä- ja puoluepoliittisista asioista suuriin kansainvälisiin kysymyksiin, joihin hän itsekin selvästi tunsi viehtymystä. Tukholmaan lähtö merkitsi omanarvontuntoiselle valtioneuvokselle riittävän mittavaa tilaisuutta tehdä vielä kerran merkittävä palvelus isänmaalle.
Kyseessä oli »pohjoismaisen orientaation» toteuttaminen Hackzellin, Kivimäen ja Svinhufvudin ajaman linjan mukaisesti. Paasikiven tärkeinä pitämien sotilaspoliittisten kytkentöjen vuoksi voimakkain vaikutus häneen näyttää olleen Mannerheimin kannanotoilla. Puolustusneuvoston puheenjohtajan ja Tukholman lähettilään välille kehittyikin 1930-luvun loppuvuosina lähes saumattomaksi osoittautunut yhteispeli, jossa suunnanviitoittajan rooli kiistämättä kuului Mannerheimille. Erityisen selvästi asetelma tuli näkyviin Ahvenanmaan kysymyksessä.
Sisäpoliittisiin näkökohtiin enemmän huomiota kiinnittävään Cajanderin hallitukseen nähden kaksikko joutui tietynlaiseen jännitesuhteeseen, joka kesällä 1939 kärjistyi – tosin toteutumatta jääneeseen – marsalkan erohankkeeseen. Tukholman lähettilään kohdalla eropäivä, 1.12.1939, oli jo vuoden alkupuolella periaatteessa sovittu, minkä seurauksena hänen asemansa heikentyminen, mm. toistuvien informaatiokatkojen muodossa, kävi yhä ilmeisemmäksi.
Paasikivi toki itsekin valvoi kotimaan sisäpoliittisten ongelmien kehitystä, mutta hän näki ne koko ajan alisteisina suurelle – ja käytännöllisesti katsoen kaikkea muuta varjostavalle – tavoitteelleen, turvallisuuspoliittisen yhteistyön aikaansaamiselle Ruotsin kanssa. Kuningaskunnan epäröivä yleinen mielipide oli saatava vakuuttuneeksi Suomelle annettavan tuen tarkoituksenmukaisuudesta ja välttämättömyydestä. Opiniokehityksen ohjaamiseksi haluttuun suuntaan ei Pohjanlahden itäpuolelta saanut kuulua mitään sellaista, joka herättäisi epäluuloja Suomen pohjoismaisen suuntauksen pysyvyydestä ja vilpittömyydestä. Tämä taas asetti tiettyjä vaatimuksia tasavallan sisäpolitiikalle.
Paasikiven käsityksen mukaan oleellisen tärkeätä oli antaa kuva demokraattisen järjestelmän vakaudesta Suomessa huolimatta oikeistoradikaalien purkauksista, jotka saattoivat antaa ulkomailla aihetta liioitteleviin väärinkäsityksiin. Asioiden hoitamiseksi järkevällä tavalla porvarillisten puolueiden yhteistyötä, joka käsittäisi myös RKP:n, täytyi edelleenkin pitää tavoitteena. Ruotsinkielisten saaminen mukaan edellytti kielipolitiikassa noudatettavaa liberaalia linjaa, joka olisi ratkaisevan tärkeä myös Pohjanlahden länsipuolisia mielialoja ajatellen.
Vasemmalta käsin suomalaiseen yhteiskuntaan kohdistunut vaara oli Paasikiven mielestä vähentynyt kotimaisen kommunismin heikentymisen myötä. Toisaalta pankinjohtaja oli v. 1918 kokemastaan pettymyksestä saakka toivonut sosiaalidemokraattien pysyvää sopeutumista vallitsevaan järjestelmään, vaikka hän ei aina jaksanutkaan luottaa sulautumisprosessin onnistumiseen. Suomalaisen yhteiskunnan yleinen vaurastuminen 1930-luvulla, sosiaalidemokraattien osallistuminen Cajanderin hallitukseen ja heidän merkittävä panoksensa skandinaavisen orientaation toteuttamisessa hälvensivät kuitenkin pitkälti valtioneuvoksen epäluulot. Svinhufvudin vielä 1936 omaksumaa jyrkkää ja kielteistä kantaa hän piti virheenä. Porvarillisten puolueiden olisi nyt »vanhan jankutuksen sijasta» tehtävä kaikkensa varmistaakseen lopullisesti sosiaalidemokraattien jäsentyminen yhteiskuntaan, mistä Ruotsin sisäpoliittinen kehitys tarjosi hyvän esimerkin. Itse asiassa Paasikivi saattoi todeta pohjoismaisen suuntauksen jo käytännössä tukeutuvan ensi sijassa ruotsalaisiin ja suomalaisiin sosiaalidemokraatteihin. Jos Suomi joutuisi todella kuolemanvaaraan, silloin Per Albin Hansson hallituskumppaneineen pystyisi ehkä taivuttamaan kansansa avun antamiseen Pohjanlahden takaiselle naapurimaalle. Oikeistohallitus Tukholmassa ei siihen kykenisi.
Tältä kannalta katsoen käy ymmärrettäväksi, että koetettaessa saada aikaan tärkeitä ratkaisuja Tukholmassa Paasikivi usein lähti liikkeelle ensin puoluetasolla käyttäen »muurinmurtajana» vanhaa ystäväänsä Tanneria ja keskittyen itse asioiden »jälkihoitoon» lähinnä UD:n virkamiesten kanssa. Luonnollisesti hän samalla pyrki mahdollisuuksien mukaan lehdistöä, henkilökohtaisia suhteitaan ja muita »normaaleja» vaikutuskanavia hyväksi käyttäen edistämään suomalaisten näkökohtien ymmärtämistä ja hyväksytyiksituloa Ruotsissa.
Ahvenanmaan kysymyksen kohdalla Paasikivi varovaisuussyistä vältti yrityksiä vaikuttaa Ruotsin hallituksen sisäiseen mielipidemuodostukseen. Toisaalta suoranaista tarvetta tällaiseen ei näyttänyt edes olevan Hanssonin kabinetin julkisivun säilyessä Ahvenanmaan asiassa eheänä ja Sandlerin hoidellessa hallituskumppaneiltaan saaminsa valtuuksin suhteellisen suvereenisti suunnitelman valmistelua. Vakavia erimielisyyksiä, jotka lopulta pysähdyttivät hankkeen paikoilleen, syntyi Tukholman hallituksen piirissä vasta kevätkesällä 1939 Neuvostoliiton ilmaistua lopullisen kielteisen kantansa. Niin hyvin ruotsalaiset kuin suomalaisetkin joutuivat vihdoin tunnustamaan Ahvenanmaan lukon avaimen olleen sittenkin Moskovan taskussa.
Skandinaavista suuntausta ajaessaan Paasikivi tapansa mukaan seurasi tarkoin maailmantilanteen kehitystä sen seurausvaikutuksia arvioiden. Länsivaltoihin tukeutuva Kansainliitto oli arvovaltaansa menettäen kärsinyt tappion toisensa jälkeen. Silti Paasikivi vastusti oikeiston taholta joskus esitettyjä vaatimuksia liitosta eroamisesta. Pienikin turva oli parempi kuin ei mikään skandinaavisen orientaation tuloksia odotettaessa. Pakotteiden muuttuminen Suomen osalta fakultatiivisiksi vähensi sitäpaitsi vaaraa tulla vedetyksi mukaan maan intresseihin suoranaisesti liittymättömiin kansainvälisiin selkkauksiin. Vielä kesällä 1939 Paasikivi oli valmis – lähinnä jo desperaatiksi eleeksi katsottavalla tavalla – kaavailemaan länsivaltojen ja Saksan takuita Suomelle Neuvostoliittoa vastaan.
Varsinkin Miinchenin konferenssin jälkeen määräysvalta Euroopan kohtalon ratkaisusta näytti pelottavalla tavalla keskittyvän Hitlerin käsiin. Vaikka suhteet nousevaan kansallissosialistiseen suurvaltaan olikin syytä säilyttää korrekteina, Paasikivi torjui ajatuksen Suomen turvallisuuden perusratkaisusta Saksaan nojautuen. Kysymys ei tällöin ollut pelkästään ideologisesta vastenmielisyydestä vaan ennen kaikkea itsenäisen puolueettomuuslinjan säilyttämisestä. Suurvaltaan turvautuminen merkitsisi maan kohtaloiden joutumista ennalta arvaamattomien voimien heiteltäviksi, jolloin omat vaikutusmahdollisuudet saattoivat supistua lähes olemattomiin. Kaikesta huolimatta – jos skandinaavinen puolueettomuuspolitiikka epäonnistuisi – Saksa merkitsi Paasikivelle stalinistiseen kommunismiin verrattuna sittenkin »pienempää pahaa». Paasikiven »kysymysten kysymyksenä» säilyi 1930-luvulla keinojen löytäminen »idän uhan» torjumiseksi. Missään tapauksessa ei Suomen etujen mukaista ollut provosoida hyökkäystä ja siinä mielessä Neuvostoliittoon tuli tahallista ärsyttämistä välttäen rakentaa korrektit suhteet. Tämä edellytti myös Itä-Karjalaa koskevista toiveista luopumista, koska Suomen voimat eivät kuitenkaan riittäneet niiden toteuttamiseen. Puolueettomuuspolitiikan uskottavuutta ei saanut vaarantaa. Muuten Neuvostoliittoon tuli ylläpitää tiettyä etäisyyttä varoen erityisesti joutumasta taloudelliseen riippuvuussuhteeseen, koska Moskova voisi käyttää sitä poliittisesti hyväkseen. Niin kauan kuin Stalinin puhdistusten raastaman Neuvostoliiton kansainvälinen asema pysyi suhteellisen heikkona, mitä Miinchenin konferenssikin osaltaan todisti, Paasikivi katsoi suosittelemansa passiivisuuden voivan jatkua idänsuhteissa.
Tilanne muuttui ratkaisevasti keväällä 1939. Kansainvälisen politiikan »hylkiöstä», Neuvostoliitosta, tuli molempien suurvaltaryhmittymien halukkaasti tavoittelema potentiaalinen liittokumppani. Puhevaltansa menettänyt Helsinki taas sai havaita kohtalonsa kytkeytyvän Suomen »pään yli» käytäviin neuvotteluihin. Vastustettuaan vielä maalis-huhtikuussa 1939 aluevaihtoon perustuvaa suhteiden järjestelyä Paasikivi – etenkin Mannerheimin kanssa kesällä käymiensä keskustelujen jälkeen –huolestui syvästi tilanteesta.
Länsivallat saattoivat hyvinkin taipua Stalinin tahtoon. Vielä pahempi olisi toinen vaihtoehto: Hitlerin ja Stalinin sopimus. Suomen puolustussuunnitelmat olivat rakentuneet sille edellytykselle, että Neuvostoliiton päävoimat olisivat kiinni muilla suunnilla. Moskovan ja Berliinin lähentyminen veisi pohjan tältä lähtökohdalta. Saksan ja länsivaltojen välisessä sodassa puolueettomana pysyvä Neuvostoliitto saisi vapaat kädet mm. Suomen taholla, millä olisi kohtalokkaat seuraukset.
Kollegalleen Procopelle Paasikivi kirjoitti Washingtoniin: »Mielestäni on selvää, että Venäjällä on pahoja aikeita. Me emme tarvitse Venäjän takuuta vaan takuuta Venäjää vastaan. Tämä pitäisi jokaisen järkevän ja asioita tuntevan ulkomaalaisenkin ymmärtää».1 Samalla Paasikivi ryhtyi etsimään keinoja idänsuhteita leimaavan jännityksen lieventämiseksi. Kysymys ei hänen ajattelussaan tällöin ollut mistään uudesta suuntauksesta vaan Mannerheimin tavoin pohjoismaisen orientaation puitteissa tapahtuvasta suhteiden parantamisesta Neuvostoliittoon. Tietä hän – sen enempää kuin Suomen hallituskaan – ei enää löytänyt. Elokuun 23. päivänä toteutui Paasikiven etukäteislaskelmissaan huonoimmaksi vaihtoehdoksi luonnehtima Saksan ja Neuvostoliiton pakti.
Olisiko suomalaisten määrätietoisempi pyrkimys itäisen naapurinsa notoorisen epäluulon vähentämiseen ja Helsingin mahdollinen myöntyvyys keväällä 1939 Suursaaren ja muiden ulkosaarten kohdalla riittänyt Moskovalle syyksi Suomen skandinaavisen suuntauksen hyväksymiseen ja täkäläisestä etupiiristä luopumiseen jää yhä edelleen avoimeksi kysymykseksi. Positiivisen vastauksen mahdollisuudet eivät vaikuta suurilta. Suomen ja Ruotsin välistä turvallisuuspoliittista yhteistyötä Stalin oli koko ajan johdonmukaisesti vastustanut. Tämän voi katsoa merkinneen pyrkimystä säilyttää Suomi ainakin potentiaalisesti Neuvostoliiton etupiirissä. Hitler-Stalin paktin ansiosta taas käytännön mahdollisuudet etupiirin varmistamiseen kulloinkin tarkoituksenmukaiseksi osoittautuvalla tavalla olivat ratkaisevasti parantuneet.
Skandinaviasta turvaa etsivän Suomen aika oli loppunut kesken ilman että sotilaallisesti sitovia tuloksia olisi ehditty tai pystytty saavuttamaan. Toisaalta, kuten Krister Wahlbäck perustellusti on huomauttanut, skandinaavisen suuntauksen hyväksi tehty pohjatyö ei Suomen kannalta mennyt hukkaan. Yhtäältä se kaikesta huolimatta palveli argumenttina »saksalaisen vaihtoehdon» torjumiseksi. Toisaalta, vaikka etukäteislupauksia Ruotsin asetoimituksista ei saatukaan, suomalaisten satsaus Boforsiin englantilaisten tai saksalaisten mallien sijasta toi välillisesti mukanaan sen, että suoraan armeijan varikoista tapahtuneiden lähetysten ohella huomattava osa Ruotsin aseteollisuudesta työskenteli talvella 1939-1940 Suomen hyväksi. Vastaavanlaajuisten ase- ja tarviketoimitusten saanti lännestä – Saksasta puhumattakaan – ei tuolloin osoittautunut mahdolliseksi.2
Ruotsin suhteiden parantamistyötä arvioidessaan Paasikivi syksyllä 1938 kehaisi: »En yliarvioi ansioitani siinä suhteessa, mutta olen kuitenkin ollut mukana asioita avustamassa. Katson voivani ensi vuoden kuluessa hyvällä omallatunnolla palata kotiin rauhaan Tukholmasta, jossa olo on todella uhraus minun puoleltani».3 Lausunnosta heijastuvasta, asianomaiselle luonteenomaisesta itsetunnosta huolimatta hänen rooliaan sekä Tukholmassa että Helsingissä esiintyneiden yhteistyön esteiden madaltajana voidaan pitää huomattavana. Historian ironiaan kuuluu, että tuolloin jo menneisyyden edustajaksi katsottu ja itsekin eläkkeelle siirtymistään odottava valtiomies tosiasiassa teki paluuta maansa johtotehtäviin, joissa hänet aikanaan havaittiin »korvaamattomaksi».
