Tukholman kausi
MINISTERI JA ROUVA PAASIKIVI
Tukholmaan Juho Kusti Paasikiven ei tarvinnut siirtyä yksinään. Anna-rouvan kuoleman jälkeen leskimiehen elämän koettelemukset ehtivät jo herättää ystävissä huolestuneisuutta. A. 0. Kairamo tiesi kertoa läheisilleen:
»Hän (Paasikivi. T. P.) asuu yksin kolmen hutiloivan palvelustytön kanssa 2-kerroksisessa talossaan kaukana Taka-Töölössä. Annikki kuuluu edustavan Suomea jossakin kongressissa. Varmalla on pieni lapsi ja peläten tuberkuloosin tartuntaa ei uskalla asua kotona. Talon ympäristö on vielä harvinaisen hoitamattomassa asussa, ruma ja yksinäinen. On siinä hiljaisuutta… »1
Kairamon kauhistelema yksinäisyys jäi kuitenkin väliaikaiseksi. Asiakirjat eivät kerro, millä tavoin pääjohtajan ja KOP:n jo varttuneeseen ikään ehtineen, Paasikiveä toki yhdeksän vuotta nuoremman pääkassan (sittemmin prokuristin) Alli Valveen romanssi syttyi ja kehittyi; tarinat tietävät sitäkin enemmän. Henkilökunnan huomiota herätti, että aikaisemmin aamuäreydestään tunnettu pääjohtaja otti tavakseen marssia pankkisalin läpi neiti Valveen kassalle toivottamaan hänelle kädestä pitäen hyvää huomenta. Eräs Alli-neidin »takatyttönä» toiminut virkailija on kertonut tämän joskus lyöneen työpäivän päätteeksi kassakirjan kiinni lausahtaen: »Taas päivä lähempänä avioliittoa».
Kansallispankin johtokuntaan kuulunut Vilho Soini ei kuitenkaan ottanut uskoakseen Elsa-tyttärensä kertomaa romanssiuutista. Maailmalla liikkui niin paljon kaikenlaisia katteettomia juoruja. Elsan perusteltua huhun todenperäisyyttä sillä, että hän itse oli kaksi päivää aikaisemmin nähnyt pääjohtaja Paasikiven ja neiti Valveen poimivan sinivuokkoja Seurasaaressa isä Soini joutui antamaan periksi. »Jos Juho Kusti Paasikivi on ollut jonkun naisen kanssa poimimassa sinivuokkoja, niin silloin minäkin uskon mitä vain».
Vähitellen pankissa havahduttiin käyttämään hyväksi pääjohtajan sydämen heikkoa kohtaa. Ärsyyntyneen karjunnan yltyessä joskus volyymiltaan pelottaviin mittasuhteisiin saatettiin hakea paikalle neiti Valve liennyttämään kriisiä. Usein riitti pelkkä oven avaaminen työhuoneeseen; pääjohtaja alkoi heti käyttäytyä hillitymmin. Silti harkittiin vankan kaksoisoven ulomman puoliskon toppaamista pankkisalaisuuden ylläpitämiseksi. Hyvällä tuulella ollessaan Paasikivi sen sijaan piti usein ovensa auki, jolloin käytävällä kulkijat saattoivat kuulla pääjohtajan viheltelevän operettisävelmiä virkahuoneessaan.2
Juho Kusti Paasikivi ja Alli Valve (vuoteen 1907 Hilden) solmivat avioliiton tammikuussa 1934. Kärkölässä jalkineliikkeen harjoittajan (Alli Paasikivi ei tunnetusti pitänyt suutarinimityksestä) tyttärenä syntynyt tuleva valtioneuvoksetar oli jo lapsuudesta saakka herättänyt huomiota viehättävällä ulkomuodollaan, iloisen välittömällä luonteellaan sekä esiintymiskyvyllään. Viimeksi mainittua piirrettä vahvisti joitakin vuosia kestänyt näyttelijänura Emilie ja Kaarlo Bergbomin johtamassa Kansallisteatterissa, josta hän v. 1904 siirtyi varmemman leivän ääreen Kansallis-Osake-Pankkiin.
Kolme vuosikymmentä kestänyt ura rahalaitoksen palveluksessa kehitti puolestaan virkanaisen taloudellisia ja yleensä käytännöllisiä kyky jä. Pankista Alli Paasikivi erosi samanaikaisesti puolisonsa kanssa, jota hän varauksettomasti ihaili. Hieman jo rappiolle päässyt Espoonkadun koti sai nyt »päätoimisen», huolehtivaisen sekä samalla edustavan emännän. Kunnostustyöt käynnistettiin viipymättä, ja talo sisustettiin osittain uudelleen. Edustus ja seurustelu »high society» -tasolla», joita Juho Kusti ei erityisesti arvostanut, olivat Alli-rouvalle mieleen. Charmillaan sekä järjestelykyvyllään hän saattoi tällä alalla antaa merkittävän panoksen puolisonsa hyväksi.
Edustustehtävät luonnollisesti kasvoivat moninkertaisiksi Tukholmaan siirtymisen myötä. Kuten aikaisemmassa yhteydessä on todettu,3 niiden paljous herätti Paasikivessä etukäteen huolestuneisuutta. Lähettiläspariskunta käväisi jo ennen virallista nimitystä incognito Ruotsin pääkaupungissa tutustumassa tulevaan asemapaikkaansa. Erichin aikana kakkosmiehenä aloittanut lähetystöneuvos P. K. Tarjanne puolisoineen kutsuttiin Strandiin lounaalle ja pöytä pantiin koreaksi. Aterian yhteydessä tapahtuneessa »kuulustelussa» tulokkaat ottivat tarkoin selvää diplomaattielämän käytännöllisestä puolesta, etiketistä, ruotsalaisesta protokollasta, hovista, tilaisuuksien laadusta jne.4
Virallisesti Paasikivet saapuivat Tukholmaan 1.12.1936 Oihonna-laivalla. Sairastuneen, kaupungissa vielä oleskelevan Erichin sijasta uutta lähettiläsparia tervehti satamassa P. K. Tarjanteen johtama edustuston henkilökunta. Residenssin ollessa yhä Erichien hallussa Paasikivet majoittuivat viikon ajaksi Grand Hotelliin, jossa vielä tulopäivänä järjestettiin lehdistötilaisuus. Ruotsin tiedotusvälineiden edustajat kohtasivat tällöin vaikutelmansa mukaan vitaalin ja hauskan mutta puheissaan varovaisen herran, joka »säteili aseistariisuvaa setämäisyyttä».
Henkilökohtaista taustaansa valaisten lähettiläs kertoi aina väitöskirjan valmisteluvuosiin saakka ulottuvista moninaisista yhteyksistään Tukholmaan. Noista alkuvaiheista oli tosin jo kulunut niin pitkä aika, »ettei sitä kehdannut edes paljastaa». Erikoismaininnan sai pojan opiskelu Ruotsin sotakorkeakoulussa ja hänen avioliittonsa tukholmattaren kanssa. Muuten Paasikivi korosti pankkivuosina kehittyneitä kontaktejaan Ruotsiin ja ennen muuta sen talouselämään. Molempien maiden välinen kauppatase oli suhteiden läheisyydestä huolimatta edelleen pahasti epätasapainossa, minkä vuoksi Suomessa toivottiin pystyttävän lisäämään vientiä läntiseen naapurimaahan.
Poliittisiin kysymyksiin Paasikivi ei vielä halunnut yksityiskohtaisesti puuttua. Hän kuitenkin tähdensi »aina» olleensa pohjoismaisen yhteistyön lämmin kannattaja. Tärkeänä täytyisi pitää ulkopuolisten vakuuttamista siitä, että kaikki Pohjoismaat pystyisivät noudattamaan tiukkaa, yhteistä puolueettomuuspolitiikkaa. Maailman ajautuessa laajalti kohti poliittisten intohimojen ja sotakiihkon noidankattilaa status quon vakaus Euroopan tässä kulmauksessa näyttäytyi entistä tärkeämmältä. Neutraliteetti edellytti myös sellaista puolustuskykyä, joka riittäisi varmistamaan, että ilmaistua puolueettomuustahtoa myös kunnioitettaisiin. Lähettiläs totesi mielihyvin havainneensa Ruotsinkin opinion viime aikoina kehittyneen tähän suuntaan.
Keinoina pohjoismaisen yhteistyön lujittamiseksi Paasikivi näki keskinäisen tuntemuksen lisäämisen ja sitä häiritsevien esteiden poistamisen. Viimeksi mainittujen haittatekijöiden joukkoon hän luki myös kotimaansa kieliriidan. Lähettiläs muistutti kuulijoitaan siitä, että yhdeksän kymmenestä suomalaisesta puhui äidinkielenään suomea. Suhteiden tuleva kehitys riippui siksi ratkaisevasti tuon enemmistön asennoitumisesta. Maassa laajalle levinnyt epäluuloisuus ilmeni mm. haluttomuutena ruotsinkielen oppimiseen. Tällainen suhtautuminen perustui Paasikiven mukaan kuitenkin enemmän tunteisiin kuin asiallisiin argumentteihin. Suomenkielisille ruotsin oppiminen ja sen taidon ylläpitäminen oli toki helpointa muihin kieliin verrattuna. Lähettilään mielestä väärinkäsityksistä, estoista ja epäluuloista vapautuminen loisi ajan mittaan edellytykset entistä vapaammille ja selkeämmille näköaloille myös kielikysymyksessä. Ruotsinkielen hallinta nähtäisiin silloin, kuten kielitaito ylipäänsä, voimanlisänä, joka samalla loisi uusia siteitä Pohjanlahden ylitse.
Yhteenvetona Paasikivi korosti hallituksensa vakaata päättäväisyyttä noudattaa omaksumaansa ja eduskunnan joulukuussa 1935 hyväksymää pohjoismaista neutraliteettilinjaa. Erityinen merkitys oli tällöin suhteiden kehittämisellä Ruotsiin, minkä päämäärän hyväksi myös hän tulisi uudessa tehtävässään voimiensa mukaan ponnistelemaan.5
Viikkoa myöhemmin (8.12.1936) Paasikivi kävi asiaankuuluvin seremonioin linnassa jättämässä valtuuskirjeensä Kustaa V:lle. Kuningas lausui tällöin ilonsa pohjoismaisen yhteistyön edistymisestä ja toivoi myös kieliasian Suomessa selviävän. Lähettiläs taas totesi viimeksi mainitun ongelman kehittyneen viime aikoina rauhalliseen suuntaan. »Huomautin, että tämä asia on molemmilla tahoilla arkaluontoinen ja tunteita nostava, minkä vuoksi olisi vältettävä mieliä kiihottavia lausuntoja». Kuningas oli samaa mieltä yhtyen lähettilään käsitykseen siitä, että Ruotsin ja Suomen kaltaisissa demokraattisissa maissa, joissa vallitsi sananvapaus, yksityisten vähemmän sopivien lausuntojen estäminen tuotti vaikeuksia, mutta niille ei kuninkaan mielestä tullut antaa erityistä merkitystä.
Hallitsijaa kiinnostivat myös Suomen suhteet Venäjään. »Vastasin meidän pyrkivän ylläpitämään hyviä suhteita Venäjän kanssa. Venäläiset näkyvät harjoittavan meitä vastaan propagandaa jostakin syystä, ehkä siitä, että olemme pidelleet vähän kovakouraisesti kommunisteja, mikä ei miellytä venäläisiä. Kuningas lausui olevan oikein, että kommunisteja kohdellaan ankarasti. Lisäsi, että venäläiset Ruotsissakin harjoittavat kiivasta propagandaa Suomea vastaan. Viittasin siihen, että ehkä ainakin yhtenä tarkoituksena heillä on koettaa herättää Skandinaviassa ja erityisesti Ruotsissa vastenmielisyyttä Suomen liittymistä vastaan pohjoismaiseen yhteistoimintaan. Kuningas näytti pitävän sen mahdollisena» .6
Etiketin mukaisella käynnillään pääministeri Per Albin Hanssonin luona 14.12.1936 Paasikivi niinikään vakuutti Suomen pyrkimystä pitää yllä ystävällisiä suhteita Venäjään. Kaikki muuhun suuntaan käyvät tiedot olivat vääriä. Pääministeri lausui hyvin ymmärtävänsä tämän lisäten, että »meidän kotibolsjevikkeja lukuun ottamatta» asia kyllä Ruotsissa käsitettiin. Saman mielipiteen ilmaisi Paasikivelle seuraavana päivänä myös kruununprinssi Gustaf Adolf.7 Uuden lähettilään ensimmäisille käynneille Utrikesdepartementissa antoivat leimansa keskustelut ulkoministeri Sandlerin kanssa tätä kiinnostavista Kansainliiton ajankohtaisista asioista.8
Julkisuuteen uusi lähettiläs astui 15.12.1936 pitäessään Samfundet Sverige-Finlandin ja lähetystön yhteisesti järjestämässä Svinhufvudin 75-vuotissyntymäpäiväjuhlassa esitelmän päivänsankarin »Suomen Cincinnatuksen» elämäntyöstä. Puhuja ei tällöin tietenkään unohtanut tuoda esiin presidentin maansa pohjoismaiselle suuntaukselle antamaa tukea.
Tukholman konserttitalon suureen saliin saapuneen, noin 700 henkilöä käsittäneen juhlayleisön joukossa edustivat kuningasperhettä kruununprinssi sekä prinssit Gustaf Adolf ja Eugen. Hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit kuitenkin loistivat poissaolollaan. Diplomaattikunnan riveissä havaittiin myös Neuvostoliiton lähettiläs Aleksandra Kollontai. Kenraali Linderin avaussanojen ja Paasikiven juhlapuheen lisäksi ohjelmaan kuului musiikkinumeroita sekä filmiesitys. Lehdistö kirjoitti myötämielisesti, ja Paasikivi itse oli tyytyväinen tilaisuuden onnistumiseen.9
Lähetystöneuvos Tarjanne muisteli myöhemmin puheen tehneen mieliinpainuvan vaikutuksen, sillä »P. E. S:n läheisenä ystävänä ja työtoverina ei JKP pystynyt täysin hillitsemään tunteitaan, mistä oli seurauksena hänen äänensä melkeinpä itkunsekainen sortuminen. Teatteria se ei ollut vaan ]KP:n todellista luonnetta ja henkilöä».10
Läsnä ollut Saksan lähettiläs, Wiedin prinssi totesi tapahtuman raportissaan, jossa hän tosin arveli äänen pettämisen syyksi yhtäältä puuttuvia puhujanlahjoja sekä toisaalta vilustumista. Filmi taas teknisine heikkouksineen ei tehnyt juhlayleisöön sanottavaa vaikutusta. Saksalaisdiplomaatin happamuutta on selvästikin lisännyt Paasikiven puheen sisältö. Svinhufvudin toimintaa sortovuosina koskeneen yksityiskohtaisen kuvauksen jälkeen hänen osuutensa maan vapaustaistelussa 1917-1918 kuitattiin mahdollisimman lyhyesti eikä Saksan antamaa aseellista ja muuta apua edes mainittu. »Kun muistetaan lähettiläs Paasikiven itsensä aikanaan kuuluneen aktivisteihin ja ottaneen tehokkaasti osaa näihin historiallisiin tapahtumiin, voidaan tällainen huomiotaherättävä pidättyvyys selittää vain yhtäältä läsnä olleen Neuvosto-Venäjän edustajan huomioonottamisella sekä toisaalta tarpeella sopeutua Pohjoismaissa nykyisin vallitsevaan, Saksaan nähden pidättyvään yleiseen perusmielialaan».11
Paasikiven johtoonsa ottama Tukholman-lähetystö, joka sijaitsi Strandvägenin numerossa 5 B, oli nykyisen mittapuun mukaan varsin pieni yksikkö, vaikka sitä tuolloin pidettiinkin »suurena edustustona». Apunaan lähettiläällä oli lähetystösihteeri (P. K. Tarjanne), jolla oli lähetystöneuvoksen arvonimi, kaksi virkamiesharjoittelijaa, sotilasasiamies sekä kaksi kanslia-apulaista ja kaksi vahtimestaria. Edes autonkuljettajaa ei vahvuuteen kuulunut, minkä vuoksi edustusto tarvitessaan joutui vuokraamaan ao. liikennevälineen kuljettajineen. Vuoden 1938 tammikuussa nimitettiin Tukholmaan Paasikiven vaatimuksesta myös sanomalehtiavustaja – ensimmäinen lajiaan Suomen ulkomaanedustuksessa. Toimen haltijaksi tuli Eljas Erkon suosituksesta Helsingin Sanomissa palvellut Lauri Hjelt.12
Sotilasasiamiehen paikan vapautuessa keväällä 1937 Paasikivi halusi tehtävään ystävänsä ja työtoverinsa kokoomuksen valtuuskunnasta eversti Paavo Talvelan, joka tuolloin toimi siviilimiehenä Alkon palveluksessa. Periaatteessa hän oli suostuvainen lähtemään Tukholmaan. Puolustusministeri Arvi Oksala vastusti kuitenkin hanketta sillä perusteella, että politiikkaan näkyvästi osallistuneen ja vakinaisesta palveluksesta jo eronneen Talvelan nimittäminen tekisi armeijassa »omituisen vaikutuksen».
Periksi antamatta Paasikivi kohdisti nyt »painostuksensa» Svinhufvudiin, Kallioon, Oksalaan, viimeksi mainitun seuraajaan Niukkaseen sekä sotaväen päällikköön kenraali Östermaniin saadakseen tahtonsa läpi. Sotilasasiamieheksi tuli saada »vanhempi ja kehittyneempi», maltillista kantaa edustava henkilö, jolla oli käsitys siitä, mihin sotilaspolitiikalla pyrittiin. »Wiinan myyntiä kykenee moni muukin hoitamaan». Jos Talvela saataisiin jättämään hyvätuloinen paikkansa Alkossa ja palaamaan aktiivipalvelukseen, ratkaisu olisi katsottava suureksi voitoksi valtiolle.13
Huhtikuuhun 1937 tultaessa Paasikivi näytti jo pääsevän voitolle, kun hanke viime hetkellä kaatui Intiasta tiikerinmetsästysmatkalta palanneen Mannerheimin vastarintaan. Marsalkka, joka erityisesti arvosti Talvelan poliittisia kontakteja mm. maalaisliiton johtoon, halusi pitää tämän neuvonantajanaan Helsingissä.
Österman joutui nyt avoimesti ilmoittamaan Paasikivelle, ettei jo muissa yhteyksissä eronsa mahdollisuuteen viittailleen puolustusneuvoston puheenjohtajan tahtoa haluttu tässä asiassa vastustaa. Kun marsalkan pysyminen paikoillaan katsottiin »erittäin suotavaksi», päädyttiin siihen tulokseen, että Talvelan sijasta »sotilasasiamieheksi olisi määrättävä joku toinen henkilö, niin valitettavaa kuin se onkin Herra Ministerin kannalta katsottuna». Paasikivi alistui Mannerheimin tahtoon. Östermanin »tarjoamista» eversti Väinö Palojärvestä ja everstiluutnantti V. A Sundmanista hän Talvelan suositusta noudattaen valitsi ensiksimainitun, joka myös nimitettiin. 14
Tukholman lähetystön henkilökunta sai suhteellisen vapaasti keskittyä edustuston arkipäivän rutiinitehtävien pyörittämiseen. Ulkoministeri Holstille lähettiläs itsetuntoaan salaamatta totesi: »En ole vuosikymmeniin ottanut osaa pienten juoksevien asioiden hoitamiseen, enkä voi niihin nyttemminkään enää ryhtyä. Se olisi voimieni tuhlaamista». Kun ulkoministeriön hallinnollisella osastolla vähennettiin lähettilään lomaoikeudesta ne päivät, jotka hän oli ollut poissa Tukholmasta, seurasi räjähdys. Paasikivi ilmoitti Holstille, ettei hän ollut mikään tavallinen virkamies vaan Paasikivi. Ulkoministeriön perimätieto kertoo säikähtyneen Holstin puhelinluuriin kantautuneen Tukholmasta Paasikiven karjunnan säestämän jysähdyksen, joka johtui tuolin kaatumisesta lähettilään ponkaistessa kiihdyksissään kesken keskustelun seisaalleen. Kirjallisesti Paasikivi palautti esimiehensä mieleen Kivimäelle aikanaan esittämänsä ehdot. Tukholmaan lähtö merkitsi hänelle suurta uhrausta. Kuuden viikon kesäloma ei missään tapauksessa riittänyt. Kylpeminen Bad Gasteinissa vaati neljä viikkoa, jälkikuuri kaksi sekä matkat noin yhden viikon. Lisäksi tulivat virka- ja luottamustehtävien vaatimat Helsingin-matkat, jotka eivät tietenkään saisi haitata Tukholman lähetystön toimintaa tai aiheuttaa valtiolle kuluja. Varmuuden vuoksi Paasikivi il moitti olevansa valmis luopumaan virastaan niin pian kuin muutos olisi säädyllisesti toteutettavissa.15 – Tämän jälkeen ei hänen lomapäiviinsä enää puututtu.
Lähetystön pieni henkilökunta sai toki silti – kuten aikanaan myös Kansallispankin väki – ajoittain ripitystä ja ojennusta. Tarvittaessa Allirouva toimi jo totuttuun tapaan »iskunvaimentajana». Lähetystöneuvos Tarjanteen kohdalla ohjiminen oli toisenlaista. »Hän rupesi opettamaan minua kuin pientä koulupoikaa. Ei hän opettanut diplomatiaa tai virastotoimintaa tai sellaista, vaan hänellä oli välttämättömyyden pakko ajatella ääneen, ja minä olin lähetystössä lähin kuuntelija. Hän piti minulle esitelmiä vanhoista poliittisista virtauksista Bismarckista alkaen…»16
Yöt usein lukien valvonut lähettiläs ei yleensä näyttäytynyt virkapaikallaan ennen lounasta, jonka jälkeen hänelle tuotiin työhuoneeseen annos poikkeuksellisen vahvaa turkkilaista kahvia, ja päivän ensimmäisen sikarin polttaminen saattoi alkaa. Tuhkan piteneminen parin sentin mittaiseksi merkitsi mielialatekijänä virka-ajan suotuisimman hetken koittoa; tällöin alaisten oli hyvä lähestyä päällikköään. Tiedonvälittäjänä toimi vahtimestari Wagello, joka erilaisin tekosyin, kirjeen vieminen tms, kävi »kaikkein pyhimmässä» toteamassa tilanteen ja näytti palattuaan sormillaan odottajille tuhkakerroksen pituuden, mistä voitiin arvioida oikea aika sisäänmenoa varten.17
Kiukunpuuskat pysyivät silti tarvittaessa hyvin hallinnassa. Tarjanne muistaa Paasikiven kerran autossa matkalla Ruotsin ulkoministeriöön haukkuneen siinä määrin hillittömästi niin hyvin Suomen kuin asemamaankin hallitusta, että lähetystöneuvoksen oli pakko sulkea taka- ja etupenkin välinen ikkuna, jotta »huuto» ei olisi päässyt häiritsemään kuljettajaa. Kun sitten auton ovi avattiin Arvfurstens palatsin edessä, kukaan ei olisi voinut aavistaa, että myhäilevä lähettiläs vain minuuttia aikaisemmin oli ollut »hirveän vihainen».
Päällikön koleerisuuden herättämää arvostelua lievensivät työtoverien piirissä toisaalta hänen »inhimilliset» ominaisuutensa. Tarjanteen perheeseen syksyllä 1937 syntyneen Pekka-pojan kummiksi pyydettiin edustustossa noudatetun perintätavan mukaisesti sen päällikköä, jonka suostuttua Alli-rouva hankki kummilahjaksi tusinan raskaita hopealusikoita. Kaikkien ristiäistilaisuudessa läsnä olleiden hämmästykseksi karskina pidetty ministeri liikuttui kuitenkin siinä määrin, ettei hänen puheestaan tahtonut tulla mitään. Mahdollista on, että tahaton vertailu nuoren perheen onnen ja toisaalta omien lasten sekä ensimmäisenvaimon koettelemusten välillä kävi ikääntyvälle miehelle ylivoimaiseksi.18
Etukäteen pelkäämiään edustustehtäviä Paasikivi ei laiminlyönyt, vaikka hän mahdollisuuksien mukaan pyrkikin delegoimaan niihin liittyviä velvoituksia lähetystön henkilökunnalle ja Alli-rouvalle. Erichien lähdön jälkeen muutto residenssiin, joka sijaitsi samassa kerrostalossa kuin edustuston kansliakin (Strandvägen 5 B), tapahtui nopeasti. Jo 8.12.1936 (valtuuskirjeen jättöpäivänä) uusi ministeripari saattoi näyttää kotiaan lehdistön edustajille. Rouva Paasikiven, jonka charmikkuutta ja »laulavaa» ruotsinkieltä kiiteltiin, silmiin ilmestyi »onnellinen pilke» hänen päästyään esittelemään taulukokoelmaansa. Siitä oli tosin voitu ottaa mukaan Tukholmaan vain muutama mallikappale pääosan jäädessä edelleen Helsinkiin.
Lähettiläs itse kertoi venäläisen keittiön vaikutuksesta suomalaiseen korostaen samalla voimakkaasti maansa kulttuurin läntistä luonnetta. Kysymys ei missään tapauksessa ollut idän suunnalta omaksutuista henkisistä vaan ainoastaan kulinaarisista lainoista. Suomalaiset matkustivat ennen vanhaan Pietariin huvittelemaan samalla tavoin kuin ruotsalaiset Kööpenhaminaan tai Pariisiin. Tietenkään ministeripari ei jättänyt mainitsematta harrasta toivoaan Suomen ja Ruotsin välisten suhteiden kehittymisestä entistä läheisemmiksi.19
Suomalaisen naistenlehden »Hopeapeilin» mukaan Paasikivien residenssi kuului Tukholman kauneimpiin diplomaattikoteihin. »Rouva Paasikiven taulu- ja antikviteettikokoelmat ovat siellä päässeet täysiin oikeuksiinsa ilman että mikään huone vaikuttaa täyteen ahdetulta… Kaikkialla ilmenee ministerinrouvan hienostunut maku». Suomen katsottiin näin saavan hyvää mainosta rikkaassa naapurimaassa. Naistenlehdet kävivät läpi rouva Paasikiven upeat ilta-asut; erään toimittajan pyynnöstä katettiin loistelias päivällispöytä 40 hengelle valokuvattavaksi suurine kynttelikköineen ja suomalaisine lasistoineen.20
Onnistuneista puitteista huolimatta edustaminen merkitsi Juho Kusti Paasikivelle silti välttämätöntä pahaa. Ärsyyntymistä aiheuttivat jo heti alkuun protokollan edellyttämät uuden lähettilään esittäytymiskäynnit muiden edustustopäälliköiden luona. Tämäkään ei riittänyt, vaan asianomaiset joutuivat vielä kukin erikseen suorittamaan vastavierailun, minkä menettelyn Paasikivi leimasi »hullunkuriseksi». Karrieeridiplomaateilla oli hänen mielestään kaksi suurta vaaraa: »a) On luettava paljon sanomalehtiä. b) Representatio. Tämä vie ajan ja harrastukset. Painaa alas». Tukholmaan akkreditoidut lähettiläät, joille ulkoministeri Sandler 5.1.1937 tarjosi päivälliset, Paasikivi luokitteli »kirjavaksi jouko ksi».21 Ilman Wienin kongressiin pohjautuvaa protokollaa ja rankijärjestelmää ei silti tultu toimeen, minkä Paasikivi oli suoralta kädeltä valmis myöntämään ryhtyessään järjestämään edustustilaisuuksia lähetystössään. Kuinka voitaisiin »plaseerata» ihmiset pöytään heidän henkisen painoarvonsa mukaan? Hän katsoi myös aiheelliseksi kirjata muistiin UM:n protokollapäällikkö Hakkaraisen kertomuksen ulkovallan edustajasta, joka oli sijoitettu »askelta alemmaksi» haluttaessa varmistaa hänelle hauska ja kielitaitoinen daami. Protokollapäällikön selitykseen tyytymättä valittamaan saapunut diplomaatti totesi: »Luuletteko te minun tulevan teidän kutsuihinne huvittelemaan»?22
Ruotsalaisen upseeriryhmän lähtiessä 14.5.1938 kenraali Linderin johdolla Helsinkiin vapaussodan 20-vuotisjuhliin Paasikivi unohti mennä Tukholmassa laivarantaan saattamaan vieraita. Syyn sai niskoilleen Tarjanne, joka ei ollut muistuttanut lähdöstä. »Tässä ammatissa on etikettiasiat suurta huomiota ansaitsevat».23
Paasikivi saattoi silti joillakin päivällisillä etiketistä piittaamatta kimmastua joutuessaan istumaan keskusteluun pystymättömän kiinattaren viereen. »Fleures beaucoup chez vous» (Teillä on paljon kukkia), yritti Suomen lähettiläs urhoollisesti murteellisella ranskallaan kiinattaren vain hymyillessä puhumatta mitään. Paasikivikin keskittyi nyt loppuillaksi aterioimiseen sanomatta enää sanaakaan.
Paasikiven tuskastumisen aiheisiin kuului myös Tukholman seurapiirien harrastama bridgen pelaaminen, jota hän piti pelkkänä ajanhukkana. »Kenraali Linderillä päivälliset Royalissa. Kuningas läsnä. . . Mutta heti päivällisen jälkeen alkoi kortinpeluu. Kuningas lähti pois vasta yli kl.12 yöllä. Lähdin pois kl.1/2 1 yöllä. Kesti siis 6 tuntia!!. .. Tämäkin hyvä ilta meni ainakin minulta pilalle».24
Suomen residenssissä järjestetyissä tilaisuuksissa korttipeliä ei tietenkään harrastettu. Isännän väheksymiä ulkomaisia diplomaatteja niihin kutsuttiin vain »välttämätön» määrä. Painopiste sijoittui Paasikiven tehtävän mukaisesti ruotsalaisiin poliittisen ja talouselämän keskeisiin vaikuttajiin. Kuten lähettilään päiväkirjasta havaitaan, residenssissä järjestettiin tavan takaa päivällis- ja illallistilaisuuksia, joiden onnistumisesta Juho Kusti auliisti antoi tunnustuksen puolisolleen. »Allilla on ollut. .. kovin paljon työtä. Hän on suorittanut sen hyvästi – suurella maulla, kyvyllä ja huolella. Tietääkseni meidän päivällisemme ym. ovat hyvin onnistuneet ja vieraitamme miellyttäneet. Tukholma on tässä suhteessa rasittava paikka myös sen vuoksi, että täällä liikkuu paljon Suomesta ihmisiä. Myös ministerejä ym. virallisia henkilöitä on tavan takaa».25
»Virallisten henkilöiden» kärkeen sijoittui tasavallan presidentti Kyösti Kallio, joka kesäkuussa 1938 tuli esittämään onnittelunsa kuningas Kustaa V:lle tämän 80-vuotispäivänä. Saatuaan lähettiläs Paasikiveltä jo tammikuussa ennakkotiedon odotettavissa olevasta kutsusta presidentti aikoi ensin kieltäytyä huonoon ruotsinkielentaitoonsa vedoten. Paasikiven mielestä tämä ei poliittisista ja etikettisyistä käynyt päinsä, etenkin jos Tanskan ja Norjan kuninkaat saapuisivat Tukholmaan. Kallion ajatuksen miettimisajan pyytämisestä ruotsalaisten esittäessä kutsun ulkoministeri Holsti puolestaan torjui. Vastahakoisuudestaan huolimatta presidentti joutui näin antamaan helmikuussa 1938 suoran myönteisen vastauksen.26 Hänen matkainnostustaan ei lisännyt myöhemmin keväällä tapahtunut sairastuminen.
Suomen valtionpäämies saapui naapurimaan pääkaupunkiin panssarilaiva Ilmarisella aamulla 15.6.1938 Paasiki en kiirehdittyä häntä vastaan moottoriveneellä Tukholman redille. Juotaessa aamuteetä kaptee- nin hytissä lähettiläälle tarjoutui tilaisuus tarkistaa presidentin puheen teksti. Hän kiinnitti tällöin erityisesti huomtota virkkeeseen: »Språket skiljer oss åt» (Kieli erottaa meitä). Kohta oli Paasikiven mielestä »paha», ja se olisi ehdottomasti muutettava muotoon »Språket gör oss visserligen svårigheter» (Kieli aiheuttaa tosim. meille vaikeuksia), mihin formulointiin presidentti suostui. »Jonkun vbrran hermostunut» Kallio luki sitten puheensa ääneen Paasikivelle pyytäen kuuntelemaan, miltä se tuntui. Lähettiläs totesi esityksen kyllä menettelevän. Kallion olisi vain puhuttava arkailematta ja pelkäämättä virheitä.
Ohjelma sujuikin sitten kaikella kunnialla läsnäolijoiden katsoessa presidentin lukeneen tekstinsä tyydyttävästi. Muutenkin vierailu, jota Paasikivi piti sekä välttämättömänä että hyödyllisenä, onnistui. Poisjääminen olisi merkinnyt lähes mielenosoitus*. Kallion tulo, hänen persoonansa ja ruotsinkielinen puheensa osoittivat lisäksi suomenkielisissä ja eritoten maalaisliittolaisissa piireissä haluttavan kehittää orientointia Ruotsiin. Samalla tarjoutui Paasikiven mielestä tilaisuus antaa muistutus siitä, että pohjoismainen suuntaus ja koko valtiollinen elämä Ruotsin itäisessä naapurimaassa riippuivat ratkaisevasti sen kansan suuresta suomenkielisestä enemmistöstä, minkä tosiasian monet ruotsalaiset yhä edelleen olivat joskus taipuvaisia unohtamaan. 27
Paasikiven muistiinpanot ja lähettiläsparin Tukholman ajalta säilynyt vieraskirja todistavat huomattavasti laajemmista kosketuksista ruotsalaiseen yhteiskuntaan kuin mitä tähän saakka on otaksuttu. Diplomaatti JKP ei suinkaan tyytynyt vain ulkoministerin tai UD:n johtavien virkamiesten kanssa käytäviin keskusteluihin sekä julkisen sanan seuraamiseen. Residenssissä usein nähtyihin vieraisiin kuuluivat talous- ja kulttuurielämän johtavien vaikuttajien sekä armeijan edustajien lisäksi Ruotsin hallituksen johtavat jäsenet pääministeri Hanssonista ja finanssiministeri Wigforssista alkaen.
Toissijaiseen asemaan jääneen diplomaattikunnan kohdalla huomio kiintyy vieraskirjan tallentamiin Neuvostoliiton lähettilään Aleksandra Kollontain käynteihin. Paasikiven häntä koskevien päiväkirjamerkintöjen puuttuminen näyttää kuitenkin viittaavan siihen, ettei muistiinpanemisen arvoisia keskusteluja toistaiseksi vielä käyty. Kuten tuonnempana lähemmin tarkasteltavat Kollontain päiväkirjat osoittavat, tietynlainen epäluuloisuus hänenkin tahollaan säilyi.28
Paasikivien edustustoiminnan kohokohtaa merkitsivät sitten kuningas Kustaan kunniaksi 13.1.1939 residenssissä järjestetyt päivälliset, jotka isännän mielestä »onnistuivat hyvin. Hyvä ruoka, hyvä passaus. Arvo Hannikainen (Alli Paasikiven entinen kansakoulutoveri. T. P.) soitti kauniin ohjelman. Kuningas oli tyytyväinen, samoinkuin muut». Kiittäviä kommentteja kantautui Paasikivien korviin vielä myöhemminkin sekä UD:sta että vanhan monarkin lähiympäristöstä. 29 – Vierailun tarkoituksena oli luonnollisesti poliittinen huomionosoitus Ahvenanmaan kysymyksen jouduttua tuolloin ratkaisuvaiheeseensa.
LÄHETYSTEHTÄVÄ
Juho Kusti Paasikivi oli tullut Tukholmaan edistämään Suomen »pohjoismaista suuntausta». Tämän suuren päämäärän varjoon jäi kaikki muu. Keskimäärin kerran kuussa laatimissaan raporteissa hän kiinnitti huomiota asemamaansa sisäisiin, mm. talouselämän kehitykseen liittyviin ilmiöihin vain niukalti ja lähinnä siltä osin kuin ne liittyivät kansainvälisiin kysymyksiin. Ulkopolitiikka kulki jälleen sisäpolitiikan edellä.
Ensimmäisessä Tukholmasta joulukuussa 1936 lähettämässään raportissa, jonka Paasikivi otsikoi nimikkeellä »Pohjoismaiden puolustuskysymys», hän luonnehti asemamaansa mielialaa Suomea kohtaan suosiolliseksi samalla kun kiinnostus näytti olevan edelleen kasvamassa. Pääministeri Hansson oli lehtihaastattelussa todennut jokaisen Skandinavian maan, joihin myös Suomi luettiin, koskemattomuuden ja menestyksen olevan kaikkien yhteisessä intressissä. Sinänsä ilahduttavasta lausunnosta huolimatta tuli Paasikiven mielestä silti varoa tekemästä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.Joitakin oikeistopiirejä lukuunottamatta pohjoismaisen yhteistyön ulottamista puolustusliiton tasolle ei toistaiseksi pidetty realistisena vaihtoehtona. Sen sijaan yksittäisissä puolustukseen liittyvissä kysymyksissä etenemisen mahdollisuudet tuntuivat paranevan. »Voidaanko tulevaisuudessa (sotilaallisessa yhteistyössä. T. P.) päästä pitemmälle, sitä ei vielä voi sanoa». Välttääkseen turmelemasta mahdollisuuksiaan liialla innokkuudella suomalaisten oli siksi osoitettava pidättyvyyttä ja jätettävä aloite ruotsalaisille. Optimismia suuren yleisön suuntaan Paasikivi katsoi kuitenkin aiheelliseksi osoittaa yleisradiossa tammikuun alussa 1937 pitämässään puheessa. 1
Lähettiläs arvioi myöhemmin Ruotsin yleistä mielipidettä, etenkin vallassa olevia sosiaalidemokraatteja, vaivaavan »näköhäiriön», jonka mukaan Saksa merkitsi Ruotsille suurempaa vaaraa kuin Venäjä. Kansan enemmistö katsoi Suomen itsenäisyyden merkitsevän Ruotsille tosin sinänsä suotavaa ja positiivista asiaa, jonka hyväksi voitaisiin jotakin tehdä. Kuitenkaan ei kysymys ollut kuningaskunnalle elintärkeästä »vitaalisesta intressistä». Suomen lähettilään mieleen palautettiin Ruotsin ja Venäjän välisen rajan kulkeneen pitkin Pohjanlahtea sekä Tornion ja Muonion jokia yli sadan vuoden ajan (1809-1917), jolloin Venäjä oli osoittautunut hyväksi naapuriksi (en god granne).2
Käsitysten muuttaminen näytti vaativan vielä paljon työtä. Paasikiven ongelmaksi toisin sanoen tuli: Millä tavoin Ruotsin kansa saataisiin omaksumaan käsitys Suomen itsenäisyyden »vitaalisesta intressistä» Ruotsille? Kun sitten vanha aktivisti, Helsingin yliopiston historian professori Herman Gummerus 15.7.1937 julkaisi tukholmalaisessa Nya Dagligt Allehandassa molempien maiden välisten suhteiden lujittamista koskevan artikkelin, Paasikivi ilmaisi heti kirjoittajalle kiinnostuksensa. Gummeruksen saavuttua muutamaa viikkoa myöhemmin Helsingin hallituksen aloitteesta Tukholmaan propagoimaan Suomen pohjoismaista suuntausta ja kulttuuriyhteistyötä herroille tarjoutui tilaisuus henkilökohtaiseen keskusteluun. Kun Paasikivi valitti asemamaassaan vallitsevaa epäselvyyttä siitä, mitä vaaroja Suomen mahdollinen sortuminen aiheuttaisi myös Pohjanlahden länsipuolella, Gummerus viittasi tsaari-Venäjän laajentumispyrkimyksiin Pohjois-Ruotsiin sekä Norjan jäättömiin valtamerisatamiin päin. Paasikiven mielestä olisi koetettava löytää konkreettisia todisteita näistä tavoitteista, joihin myös emigranttivenäläinen tutkija Alfred von Hedenström – tosin lähteitä mainitsematta – oli viitannut kirjoittamassaan Venäjän historiassa. Lähettilään pyynnöstä Gummerus lupasi tutkia asiaa. Tulokset osoittautuivat kuitenkin masentaviksi. Laajassa, 27 konekirjoitusliuskaa käsittävässä muistiossaan »Ryska anfallsplaner mot Sverige under tsarväldets sista tider» (Venäjän hyökkäyssuunnitelmia Ruotsia vastaan tsaarivallan loppuaikoina), josta Suomen ulkoasiainministeriö Paasikiven suosituksesta maksoi laatijalle 500 kruunun palkkion, Gummerus ei ilman venäläisiä arkistoja kyennyt esittämään kaivattuja näyttöjä. Ruotsalaisten ennen ensimmäistä maailmansotaa ilmaisemat, Venäjän hyökkäysaikeita koskevat olettamukset eivät sellaisenaan riittäneet todisteiksi. Hyödyttömäksi jäi myös Paasikiven Suomen Riian-edustustolle kohdistama pyyntö »kaivaa esiin» tiettävästi Latviassa asuva professori von Hedenström. Lähettiläs Eduard Hj. Palin joutui raportoimaan asianomaisen historioitsijan kuolleen jo 15 vuotta sitten. Asialle ei niin muodoin ollut enää mitään tehtävissä.3
Kun Neuvostoliiton suoranaisen, kuningaskuntaan kohdistuvan sotilaallisen hyökkäyksen vaara oli ruotsalaisten enemmistön silmissä edelleenkin vähäinen tai suorastaan olematon, Paasikivi piti tärkeänä osoittaa asemamaalleen, ettei yhteistyö Suomen kanssa toisi mukanaan tarpeettomia riskejä. Voimakkaan venäläisvastaisuuden ilmenemismuodot Suomessa pelottivat Ruotsin yleistä mielipidettä ja heikensivät Helsingin hallituksen pohjoismaisen puolueettomuuslinjan uskottavuutta. Tässä mielessä Lapuan liikkeen ja IKL:n purkaukset olivat tuottaneet suurta vahinkoa myös läntisellä suunnalla. Paasikivi katsoikin väheksymänsä Halstin tulon ulkoministeriksi v.1936 olleen perusteltavissa lähinnä sillä, ettei kukaan saattanut uskoa hänen ajavan hyökkäävää politiikkaa Neuvostoliittoa vastaan.
Valtakunnan päämiehen vaihdos seuraavana vuonna ei Paasikiveä silti miellyttänyt. »Eilen 15.2.1937 Kallio presidentiksi sosialistien manööverien kautta. Surkea vaali! Svinhufvud oli saatavissa ja häntä ei huolittu»!4 – Sosiaalidemokraattien menettelyyn kohdistuvassa jyrkässä tuomiossaan Paasikivi ei ottanut huomioon Svinhufvudin itsensä jo syksyllä 1936 torjuneen näiden pääsyn hallitukseen ja siten välillisesti aiheuttaneen oman kukistumisensa.
Vaikka lähettiläs ei hyväksynytkään vanhan presidentin Venäjän-poliittisia ajatuksia, vuoden 1918 konservatiivinen päämies ja yhteistyökumppani sijoittui kuitenkin senaatin entisen varapuheenjohtajan asteikossa selvästi »heikon» Kallion yläpuolelle. Parhaiten olisi tehtävään sopinut Mannerheim. Paasikiven oma nimi ei presidenttiehdokkaan ominaisuudessa tullut ainakaan virallisissa yhteyksissä esille, mutta hänellä on silti saattanut olla yksityisetkin toiveensa. Alli-rouva kirjoitti Annikki Paasikivelle: »Suomessa se touhu käy, kun huomenna presidentinvaali ratkaistaan. Olisi se Isäkin sille tuolille sopinut – parhaiten rehellisyydessään ja auktorisuudessaan( ?)». 5
Keskustellessaan 9.3.1937 Helsingissä käydessään uuden presidentin kanssa Paasikivi myönsi silti välttämättömyyden ottaa sosialistit mukaan hallitukseen.6Jo aikaisemmin hän oli Tukholmassa todennut kotimaisia sosiaalidemokraatteja tarvittavan näiden ruotsalaisten aatetovereiden tuen varmistamiseen. Jos Suomi joutuisi todella kuolemanvaaraan, ja sen sosialistit pyytäisivät apua, Per Albin Hansson kannattajineen saattoi pystyä taivuttamaan Ruotsin kansan reaalisen tuen antamiseen naapurimaalle. Oikeistohallitus Tukholmassa ei siihen kykenisi.7
Kannoksi kaskessa jäi edelleen Suomen kieliriita, jonka negatiivinen vaikutus ulottui voimakkaana myös Pohjanlahden länsipuolelle haitaten lähentymisprosessia. Suomen turvallisuuden vuoksi oli reaalisiin tuloksiin kuitenkin päästävä. Tannerille Paasikivi korosti, ettei pohjoismainen orientointi saanut viedä samaan kuin skandinavismi 1850- ja 1860- luvuilla. »Se on: juhlapuheisiin ja maljojen juomiseen. Se ei tyydytä ainakaan minua, joka olen vanha, käytännöllinen pankkimies».8
A. K. Cajanderin punamultahallituksen muodostamistapa herätti niinikään lähettiläässä tyytymättömyyttä. Sosialistit ja maalaisliitto ottivat kumpikin viisi ministerinsalkkua edistykseen lukeutuvan Rudolf Holstin säilyttäessä paikkansa ulkoasiain johdossa. Hänen puoluetoverinsa A. K. Cajander otettiin Risto Rytin kieltäydyttyä pääministeriksi, »kun suurpuolueet ei sopineet siitä keskenään, kuka saisi. Huono menettely». Toisaalta Paasikiven mielestä ei Kallion taholta voitu mitään itsenäistä linjaa odottaakaan. »Ryhmät päättää ja hän noudattaa».9 Punamultahallituksen johtaviksi hahmoiksi nousivat sosiaalidemokraattien Väinö Tanner finanssiministerinä ja maalaisliiton Juho Niukkanen puolustusministerinä.
Vuoden 1937 alkuun tultaessa Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat pahoin tulehtuneet. Marraskuun lopussa 1936 pitämässään puheessa NKP:n politbyroon jäsen ja Leningradin puoluejohtaja A. A. Zdanov varoitti voimakkain sanoin Suomea ryhtymästä Saksan astinlaudaksi. Siinä tapauksessa se joutuisi puna-armeijan lujan iskun kohteeksi. Sanoma vastasi luonteeltaan lähettiläs Assmuksen vuotta aikaisemmin pääministeri Kivimäelle viestittämää uhkausta, mutta tällä kertaa se julkaistiin lehdissä.
Epäluulo Suomen ja Saksan välisestä salaisesta yhteistyöstä oli taustana muillekin Neuvostoliiton Suomeen kohdistamille huomautuksille ja syytöksille. Niihin kuuluivat Suomen lehdistön kirjoitustapa sekä erinäisten poliitikkojen puheet, joita koskevan voimakkaan tyytymättömyytensä kansankomissaari Litvinov ilmaisi Holstille Genevessä 8.10.1936. Samaan näkökohtaan kiinnitti huomiota lähettiläs Assmus Helsingissä. Tuskin minkään muun maan julkinen sana esiintyi hänen mielestään yhtä räikeästi ja neuvostovihamielisesti kuin Suomen.
Etenkin Itä-Karjalan ja Inkerin kysymyksiä käytettiin Suomessa neuvostolähettilään käsityksen mukaan »katkeruuden lietsomiseen». Näillä alueilla tapahtuneet väestönsiirrot kuuluivat NL:n sisäisiin asioihin, ja ne pohjautuivat sotilaallisiin näkökohtiin. Mitä Suomessa ajateltaisiin, jos NL ryhtyisi suojelemaan esimerkiksi ahvenanmaalaisia tai lappalaisia maan pääväestöä vastaan? Yhtä vähän voitiin suhtautua rauhallisesti Suomesta käsin ulkomailla harjoitettavaan propagandaan karjalaisten ja inkeriläisten asioissa. Helsingin hallituksen lupaukset Moskovalle yhteistyön parantamisesta mm. taloudellisella ja tieteellisellä alalla olivat jääneet tuloksettomiksi.10
Suomalaisten vasta-argumentteihin kuului vetoaminen sananvapauteen, jonka vallitessa myös muissa länsimaissa arvosteltiin Neuvostoliittoa. Yksittäisten ylilyöntien sattuessa Suomen hallitus oli »aina» esittänyt asiasta pahoittelunsa. Sensuuriin ei kuitenkaan voitu mennä. Väitteissä »salaisista sopimuksista» Saksan kanssa ei ollut perää ja ne torjuttiin jyrkästi. Sen sijaan valitettiin Itä-Karjalan ja Inkerin suomenkielisen väestön asemasta, Kannaksen rannikon kalastajien neuvostoviranomaisilta saamasta kohtelusta, Suomessa harjoitetusta kommunistisesta propagandasta sekä sotilasvakoilusta.
Ilmapiirin parantamiseksi ja jännityksen lieventämiseksi ryhdyttiin Helsingissä kaavailemaan ulkoministeri Holstin matkaa Moskovaan. Vierailu heikentäisi Holstin ensisijaisen vaarallisina pitämiä englantilais-ranskalaisia epäluuloja Suomen saksalaissuuntauksesta. Aktiivisesti suositteli hankkeen toteuttamista Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandler, koska Suomen ja Neuvostoliiton skisma vaikutti epäedullisesti Pohjoismaiden väliseen ulkopoliittiseen yhteistyöhön. Mitä vakaampi itänaapuri Ruotsilla olisi, sen parempi.11
Moskovan vastattua vierailualoitteeseen myönteisesti laadittiin Helsingissä Holstille ohjeet edellä mainittujen suomalaisten valitusten pohjalta. Ensi sijassa haluttiin Kremlin toimenpiteitä Itä-Karjalassa ja Inkerissä Tarton rauhansopimuksen pitämiseksi »oikealla tavalla» voimassa. Ennen lähtöä Holsti osoitti Skandinavian sekä Englannin ja Ranskan hallituksille pyynnön, että ne ilmaisisivat Moskovan-lähettiläittensä välityksellä tukevansa Suomen ulkoministerin matkaa ja toivovansa sen johtavan tuloksiin. Erityisesti pyydettiin demarcheja Itä-Karjalaa ja Inkeriä koskevien valitusten tueksi. Tällöin voitiin odottaa Neuvostoliiton muuttavan ao. politiikkaansa. Holstilta saamansa ohjekirjelmän laitaan Paasikivi on tähän kohtaan merkinnyt: »Naiivia».12
Tukholmassa ulkoministeri Sandler mainitsi jo 5.1.1937 lähettiläs Kollontaille Ruotsin tervehtivän tyydytyksellä Holstin vierailua ja toivovan sen johtavan Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisissä suhteissa esiintyneiden epäluulojen ja ärtymyksen hälvenemiseen. Genevessä hän oli puhunut asiasta Litvinoville, minkä lisäksi myös lähettiläs Eric Gyllenstiernalle Moskovaan oli lähetetty vastaavat ohjeet.
Sen sijaan Sandler ja Tanskan ulkoministeri P. A. Munch olivat Kööpenhaminassa tavatessaan yhteisesti todenneet, ettei minkäänlainen demarchien esittäminen Moskovassa käynyt päinsä. Kuinka Pohjoismaat voisivat ottaa kantaa Tarton rauhaan, jota ne eivät edes tunteneet? Kuultuaan asiasta Ruotsin Helsingin-lähettiläältä von Heidenstamilta Holsti koetti selviytyä tilanteesta ilmoittamalla – totuutta selvästi muuntaen – tarkoituksena olleenkin vain pyytää ao. hallituksia ilmaisemaan Moskovassa, että ne seurasivat tyytyväisinä ja kiinnostuneina vierailua. Tätä pitemmälle menevistä esityksistä ulkoministeri vieritti syyn lähettiläidensä niskoille. Paasikivelle, joka ei ehtinyt tavata Sandleria ennen tämän ulkomaanmatkaa, Holsti luonnollisesti syytti vain Kööpenhaminan-lähettiläs Rolf Thesleffiä.13
Holstin Moskovan-matkallaan helmikuussa 1937 omin valtuuksin esittämä vakuutus siitä, että Suomi pitäisi jokaista tunkeutumista alueelleen vihamielisenä tekona, tyydytti tuossa vaiheessa isäntiä. Jännityksen lieventämisen kannalta vierailu osoittautui jo sinällään menestykselliseksi, vaikka Suomen ulkoministerin toiveet Neuvostoliiton myönnytyksistä mm. Itä-Karjalan ja Inkerin kysymyksissä jäivätkin toteutumatta.14 Lisäksi Svinhufvudin tappio presidentinvaaleissa sekä Cajanderin »demokraattisen» hallituksen muodostaminen loivat osaltaan pohjaa viimeiselle, talvisotaa edeltäneelle suojasääkaudelle Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa.
Sanomalehtien välinen sanasota virisi kuitenkin – lähinnä erinäisten rajavälikohtausten pohjalta – jälleen kesän 1937 aikana enteillen uutta kriisiä. Neuvostoliitossa käynnistynyt stalinistinen terrori, laajamittaiset puhdistukset ja niiden yhteydessä järjestetyt näytösoikeudenkäynnit saivat runsaasti huomiota Suomenkin julkisessa sanassa. Erityisen yllättävänä ja järkyttävänä pidettiin puna-armeijan korkeimman sotilashenkilön, marsalkka M. N. Tuhatsevskin ja seitsemän muun johtavan upseerin tuomitsemista kuolemaan maanpetoksellisista vehkeilyistä ja salahankkeista. Itänaapurin puhdistusten arvioitiin heijastuvan myös ulkopolitiikkaan. Seurausvaikutuksia pidettiin Suomen kannalta sikäli positiivisina, että nyt tarvitsisi entistä vähemmän pelätä neuvostohallituksen toimeenpanemia aseellisia selkkauksia. Paasikivi kirjoitti ystävälleen ja kollegalleen Harri Holmalle Pariisiin:
»Herra tiesi, mihin tässä kuletaan. Wenäjän viimeaikainen kehitys ei liene hauska sen maan liittolaisille. Mutta meidän kannaltamme se tietysti on hyvä, että Wenäjä heikontuu, ja olot siellä sekaantuvat. Niin että: Lycka till vaan!»15
Vieraillessaan Moskovassa heinäkuussa 1937 ulkoministeri Sandler käytti hyväkseen tilaisuutta korostaakseen neuvostoliittolaiselle kollegalleen Holstin pohjoismaisen puolueettomuuspolitiikan vakavuutta. Vaikka Litvinov ei tätä suoraan kiistänytkään, hän huomautti silti fascismin vahvistumisesta Suomessa, jota maata ei muutenkaan voitu pitää minään rauhan suojamuurina.
Kansainliiton pakotevelvoituksista irtautuvan Ruotsin politiikka ei liioin saavuttanut Moskovan hyväksyntää. Lentokentällä, ennen vieraan lähtöä seurueineen kotimatkalle Litvinov totesi yksityisesti Tukholman-lähettiläälleen Aleksandra Kollontaille, ettei ruotsalaisilla ollut omaa ulkopoliittista linjaa: »Saksalaisia he pelkäävät mutta Lontoota tottelevat». Samaa mieltä oli ministerineuvoston puheenjohtaja V. M. Molotov, joka keskusteltuaan Sandlerin, »uskomattoman ikävystyttävän tyypin» (neverojatno skutsnaja figura), kanssa ei uskonut Ruotsin ryhtyvän mihinkään itsepuolustukseen. Kauppaa tuon läpikulkumaan kanssa voitaisiin kuitenkin käydä.16
Selvä käänne negatiiviseen suuntaan Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa tapahtui muutamaa viikkoa myöhemmin, elokuussa 1937. Saksalaisen laivasto-osaston vierailu Helsingissä tulkittiin Moskovassa poliittiseksi mielenosoitukseksi, joka riitti jäädyttämään suojasään. Neuvostolehtien kirjoittelu heijastui pian Suomen tiedotusvälineisiin, ja suukopu oli taas täydessä käynnissä. Idänsuhteissa palattiin »tavanomaiseen» arkeen.17
Paasikivi pani Tukholmassa merkille kehityksen suunnan. »Izvestija ja Pravda hyökkäävät räikeästi Suomea vastaan syyttäen yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Holstin käynti Moskovassa ei vaikuttanut sanottavasti. Mikä on wenäläisten tarkoitus? Sotkea Suomen pohjoismainen suuntaus. Pelottaa ruotsalaiset ja muut skandinaavit ja saada Suomi isoloiduksi». Lähettiläs totesi päiväkirjassaan maansa olevan siis yhä edelleen saman ongelman edessä kuin v. 1918. Mistä saada tarvittaessa ulkomaista apua?18
Cajanderin hallituksen Venäjän-politiikka, josta Paasikivi ei halunnut antaa kunniaa yksinomaan Halstille, oli hänen mielestään silti oikeilla, »suomettarelaisilla» linjoilla. Hyviä välejä tuli ylläpitää, oli »istuttava rinnan Litwinovin kanssa, vaikka sisu kiehuu». Tietenkin suomalaisilla olisi oikeus irtisanoa suhteet ja marssia yli rajan, koska venäläiset eivät olleet täyttäneet Tarton rauhassa antamiaan sitoumuksia Itä-Karjalaan ja lnkeriin nähden, eivätkä aikoneetkaan tehdä sitä. Päinvastoin he jatkoivat sotavarusteluja omalla puolellaan rajaa.
Kaikesta huolimatta Paasikiven mielestä piti suomettarelaiseen tapaan noudattaa »ehdotonta ja vilpitöntä puolueettomuutta sekä koettaa saada venäläiset uskomaan, että me emme aio heitä vastaan nousta». Ulkomaankaupassa ei vientiä itään kuitenkaan pitänyt kasvattaa, jotta vältyttäisiin joutumasta siitä riippuvaisiksi. Lähiaikoina »Wenäjä» sisäisten vaikeuksiensa vuoksi tuskin uhkaisi Suomea. Tulevaisuus oli kuitenkin hämärän peitossa.
Ruotsin Helsingin-lähettiläs Carl von Heidenstam kertoi Tukholmassa käydessään Paasikivelle neuvostoliittolaisen kollegansa Assmuksen lietsovan paikallisen diplomaattikunnan keskuudessa ja arvattavasti myös raporteissaan Moskovaan epäluuloja suomalaisia kohtaan näiden »salaisista sopimuksista» Saksan kanssa. Asianomainen ei itse uskonut syytöksiinsä mutta menetteli näin oman asemansa lujittamiseksi tietoisena puhdistusten ulottamisesta myös diplomaattikunnan piiriin.19 Täysin riippumatta v. Heidenstamin käsityksen todellisuuspohjasta voidaan todeta, ettei Assmus pystynyt välttämään kohtaloaan, joksi tuli katoaminen Stalinin väkivaltakoneiston uhrina myöhäissyksyllä 1937. Hänen raportointinsa ansaitsisi alkulähteisiin perustuvan, yksityiskohtaisen erillistutkimuksen.
Kokonaistilannetta Paasikivi arvioi päiväkirjassaan: »Diplomaattisilla keinoilla voitaisiin suhteemme Wenäjään järjestää, jos Wenäjä tahtoo. Mutta jos Wenäjä ei tahdo, vaan ryhtyy sotilaallisiin keinoihin»? Jo elokuussa 1937 lähettiläs idänsuhteiden parantamista silmälläpitäen esitti Herman Gummerukselle ajatuksen, että Suomi julistaisi »resigneerautuvansa» Itä-Karjalan ja Inkerin kysymyksissä, koska Kansainliitto ei kuitenkaan pystyisi pakottamaan Neuvostoliittoa täyttämään Tarton rauhan määräyksiä. Samalla hälvennettäisiin Skandinaviassa vallitsevia, Suomen tarkoitusperiin kohdistuvia epäilyksiä.
Gummerus vastusti jyrkästi. Julistus olisi sisäpoliittisesti mahdoton ja nostattaisi Suomessa myrskyn. Paasikivikin joutui toistaiseksi myöntämään tämän; silti hän yksityisissä muistiinpanoissaan palasi myöhemmin useaan otteeseen asiaan. Itä-Karjalan ja Inkerin ongelmien ei saisi antaa häiritä Suomen puolueettomuuspo litiikkaa.20
Euroopan tilanteen kärjistyessä ja Kansainliiton kärsiessä tappion toisensa jälkeen Ruotsissa virisi keskustelu maailmanjärjestön peruskirjaan sisältyvien pakotevelvotteiden tarkoituksenmukaisuudesta. Reaalisen avun saamisen kannalta niiden merkitys oli osoittautunut pikkuvaltioille käytännöllisesti katsoen mitättömäksi. Kun Ruotsin turvallisuuspoliittinen asema näytti suhteellisen vakaalta, sanktiovelvotteista kiinnipitäminen saattoi päinvastoin – mitään hyötyä tuottamatta – vaarantaa neutraliteetin ja johtaa valtakunnan epätoivottaviin selkkauksiin.21
Valtiopäivillä 17.1.1938 pitämässään puheessa ulkoministeri Sandler korosti pitävänsä pohjoismaista yhteistyötä ja valmiuden tehostamista tärkeämpänä rauhan ja kansallisen riippumattomuuden takeena kuin heikentynyttä Kansainliittoa. Irtisanoutuminen pakotteista ei kuitenkaan voinut tapahtua yksin Ruotsin toimesta vaan yhdessä muiden liittoutumattomien (alliansfria) valtioiden kanssa.22
Ulkopoliittisen linjansa mukaisesti Suomi halusi mielellään kulkea yhtä jalkaa läntisen naapurinsa kanssa. Toisaalta Skandinaviasta ei toistaiseksi ollut luvassa konkreettista tukea. Niinpä voitiin ajatella, että Kansainliiton tarjoamat epäluotettavatkin takeet antoivat paremman suojan kuin kaikkien turvallisuustakeiden ulkopuolelle jättäytyminen. Tämä oli ennen muuta vanhan Kansainliittopoliitikon, ulkoministeri Holstin kanta. Hänen ohjeitaan noudattaen Suomen v.a. asiainhoitaja Genevessä Armas Yöntilä lipesi – asiaa alustavasti käsiteltäessä – tammikuussa 1938 muiden Pohjoismaiden rintamasta.
Suhteellisesta vähäpätöisyydestään huolimatta tapahtuma herätti laajaa huomiota mm. Ruotsin lehdistössä. Suomessa taas oppositio luonnollisesti pyrki käyttämään näin tarjoutuvaa asetta hyväkseen. Holsti koetti selvitä tilanteesta lykkäämällä vastuun – sinänsä perusteettomasti – Yöntilän niskoille. Tämän väitteen hän toisti myös Paasikivelle. Kolausta ulkoministerin arvovallalle merkitsi hallituksen 7.2.1938 tekemä päätös asettaa erityinen neuvottelukunta tarkistamaan Suomen suhtautumista Kansainliiton peruskirjaan. Vaikka Holsti määrättiinkin puheenjohtajaksi, hänestä riippumattomista jäsenistä koostuvan toimikunnan perustaminen merkitsi kuitenkin käytännössä ulkoministerin asettamista tietynlaiseen »valvontaan».23
Paasikiven joutuessa »selittämään» Yöntilän asiaa Ruotsin UD:n uudelle kabinettisihteerille (kansliapäällikölle) Erik Bohemanille sekä vt. ulkoministeri KG. Westmanille hän sai helpotuksekseen kuulla, ettei asemamaan hallitus kiinnittänyt syntyneeseen lehdistökohuun suurta huomiota. Helsingin hallitus oli toki jo aikaisemmin ilmoittanut Tukholmalle haluavansa vielä harkita pakotekysymystä, mihin linjaan YöntiIän esiintyminen kyllä soveltui. Ruotsin ja Suomen kantojen ei siten välttämättä tarvinnut oleellisesti poiketa toisistaan.
Paasikiven tiedusteluun, aikoiko Ruotsi kokonaan erota Kansainliitosta, jollei sen vaatimusta hyväksyttäisi, Boheman vastasi kielteisesti. Tehty aloite tuskin johtaisi epäonnistumiseen. Ruotsi jatkaisi edelleen Kansainliitossa, mutta »suvereenina valtiona eikä suurvaltojen pelinappulana». Kysymys ei ollut kertakaikkisesta eroamisesta pakotejärjestelmästä, vaan Ruotsi tahtoi kussakin tapauksessa erikseen päättää, yhtyisikö se pakotteisiin vai ei. Nehän eivät olleet luonteeltaan pelkästään taloudellisia vaan koskivat myös mm. hyökkääjää vastaan tarkoitettujen asevoimien läpikulun sallimista. Näin syntyi vaara Pohjoismaiden vetämisestä mukaan Kansainliiton jäsenten ja akselivaltojen väliseen selkkaukseen.
Lähettiläs teki kuulemastaan sen johtopäätöksen, että hänen asemamaansa hallitus uskoi pystyvänsä säilyttämään puolueettomuutensa esimerkiksi Englannin ja Saksan välisessä sodassa. Eikö Lontoo tuolloin vaatisi Tukholmaa lopettamaan esimerkiksi malminviennin Saksaan? Bohemanin mielestä Englanti pitäisi voida saada ymmärtämään Ruotsin puolueettomuus. Missään tapauksessa Ruotsin asema ei heikkenisi maan hankkiessa itselleen vapaat kädet, jolloin voitaisiin Kansainliiton sopimusten sitomatta päättää olosuhteiden mukaan. Paasikiven johtopäätökseksi tuli: »Boheman on selväajatuksinen ja selväpuheinen mies. Hauska keskustella». Lähettiläs puolestaan totesi, ettei Helsingin hallitus liioin suurestikaan luottanut Kansainliiton mahdollisesti soveltamien pakotteiden tehoon. Hänet oli valtuutettu vakuuttamaan Suomen politiikan pysyvän sillä pohjoismaisella linjalla, jolle se viime vuosina oli suuntautunut.24
Ruotsin ulkopolitiikan suuntauksesta Helsingin ulkoministeriölle lähettämissään »mietteissä» Paasikivi myönsi »isoloituun puolueettomuuteen» paluun saattavan heijastua myös suhtautumiseen pohjoismaisiin naapureihin. Toisaalta Tukholmassa oivallettiin kuningaskunan maantieteellisen aseman edullisuus pienten valtioiden ympäröimänä. Tämä koski myös itäistä naapuria, Suomea, vaikka sen riippumattomuutta ei kaikissa piireissä pidettykään Ruotsille elinkysymyksenä. Kuitenkin jo pelkkä käsitys status quon säilymisen suotavuudesta Pohjois-Euroopassa tarjosi Paasikiven käsityksen mukaan tietynlaisen pohjan yhteistyölle myös sotilaallisella alalla, vaikka puolustusliitosta ei toistaiseksi voitukaan puhua. Ruotsissa ymmärrettiin kuitenkin yhä selvemmin Kansainliiton luonne Englannin ja Ranskan ulkopolitiikan välikappaleena. Mistään yleisen oikeusjärjestyksen ja rauhan ylläpitäjästä ei ollut kysymys. 16. artiklan sisältämien velvoitusten ja sen tarjoaman turvan välillä vallitsi selvä epäsuhde.25
Suomen hallituksen asettama neuvottelukunta, joka kuuli Paasikiveä asiantuntijana, 26 päätyi 12.5.1938 valmistuneessa mietinnössään Ruotsin kannan mukaiseen ratkaisuun. Sitä vahvistivat Itävallan Anschlussin myötä saadut kokemukset. Pakotevelvoite saattoi johtaa neuvostojoukkojen läpikulkua koskeviin vaatimuksiin, joihin ei missään tapauksessa haluttu suostua. Suomi tulisi vastedes tapaus tapaukselta täysin vapaasti harkitsemaan peruskirjan 16. artiklan soveltamista. Samalla katsottiin maailmanjärjestön »suurin piirtein» menettäneen merkityksensä poliittisena voimatekijänä.
Presidentti vahvisti hallituksen hyväksymän neuvottelukunnan suosituksen käytännöllisesti katsoen sellaisenaan 20.5.1938. Varauma julkaistiin myös sanomalehdissä. Saman vuoden heinäkuussa Pohjoismaiden sekä Hollannin, Belgian ja Luxemburgin ulkoministerit antoivat Kööpenhaminassa yhteisen lausunnon, jossa Kansainliiton peruskirjan määräysten soveltaminen todettiin harkinnanvaraiseksi. Suomi oli näin virallisesti palannut ruotuun yrittämättä enää sooloilla ohi Ruotsin.27
Ruotsin avun varmistamiseksi Paasikivi työskenteli hartiavoimin sen tiellä olevien esteiden raivaamiseksi pois. Kysymys ei ollut ainoastaan Venäjän vaaran ja Suomen pohjoismaisen puolueettomuuslinjan korostamisesta. Demokraattisen järjestelmän puitteissa Hanssonin hallitus oli tietenkin riippuvainen Ruotsin yleisestä mielipiteestä ja sen kehityksestä. Tähän taas vaikutti olennaisella tavalla Suomen kielikysymys.
Samfundet Sverige-Finlandin lounastilaisuudessa Tukholman Grand Hotellissa 25.1.1937 pitämässään esitelmässä Paasikivi puuttui julkisesti myös arkaan kieliongelmaan. Korostaessaan pohjoismaisen yhteistyön merkitystä ja sen monia ulottuvuuksia hän palautti mieliin 9/10 kotimaansa väestöstä puhuvan äidinkielenään suomea. Kansan ylivoimaisen enemmistön kulttuurin vahvistaminen, jossa työssä oli jo saavutettu merkittäviä voittoja, ei luonnollisena kehityskulkuna suuntautunut – tilapäisiä ylilyöntejä lukuunottamatta – ruotsinkielistä vähemmistöä vastaan.
Levottomassa maailmassa molempien ryhmien tuli lähettilään mielestä muistaa istuvansa samassa veneessä. Kootuin voimin niiden olisi edistettävä ideaa Pohjolan kohtalonyhteydestä. Tämän ajatuksen Paasikivi toivoi voittavan jalansijaa myös Skandinaviassa. Mikään ei lämmittäisi Suomen yleistä mielipidettä ja lujittaisi maan valitsemaa ulkopoliittista suuntausta niin paljon kuin tietoisuus, että »lännessä» ymmärrettäisiin Suomen itsenäisyyden merkitys ja arvo; Koko Pohjolan intresseihin kuului Venäjän maailmanvallan rajan pysyminen Rajajoella.
Paasikivi teki niinikään kuulijakunnalleen selväksi jo kotimaassaan usein esittämänsä kannan, jonka mukaan ruotsinkielisen kansanosan olemassaolo ei mitenkään haitannut suomenkielisen kulttuurin kehitystä. Päinvastoin ko. vähemmistö merkitsi isänmaallisesti asennoituvaa komponenttia, joka ehdottomasti oli maalle hyödyksi. – Kuulijoiden ja Ruotsin lehdistön taholla puhe sai positiivisen vastaanoton. Kotimaassa Uusi Suomi katsoi kuitenkin parhaaksi jättää julkaisematta ruotsinkielistä väestöä koskevan kohdan, mihin menettelyyn lähettiläs v. Heidenstam raportissaan Tukholmaan kiinnitti erityistä huomiota. Paasikivi ei ilmeisestikään saanut entisen puolueensa kannatusta sille kielipoliittiselle linjalle, jota hän oli Tukholmassa suositellut.28
Raportoidessaan esitelmästään presidentti Svinhufvudille Paasikivi totesi silti Suomen olojen selvittämisen vaativan Tukholmassa vielä paljon työtä, jotta ne »oikein ymmärrettäisiin». Tärkeätä oli estää yliopistoasian pääsy sotkemaan suhteita. Kotimaassakaan sen ratkaisuun tuskin oltaisiin kypsiä. Viisaimmalta tuntui jättää koko kiista toistaiseksi lepäämään. Suomalaisuuden asia menisi kyllä ilman uusia lakejakin itsestään eteenpäin.29
Ukko Pekka hyväksyi Paasikiven kannan. Parasta olisi jättää suotta paisuteltu yliopistokysymys sikseen ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Pahaksi onneksi Kallio oli hallitusohjelmassaan tullut maininneeksi asian ja katsoi nyt velvollisuudekseen antaa siitä esityksen. Svinhufvud toivoi kuitenkin hankkeen lykkäytyvän seuraavan presidentin – kuka hän sitten olikin – riesaksi.30
Ukko Pekan harmiksi aitosuomalaiset huomioonottava Kallio toi opetusministeriössä Antti Kukkosen johdolla valmistellun yliopistolakiesityksen eduskuntaan vielä helmikuussa 1937 ennen presidentinvaalia. Kivimäen hallituksen linjaan verrattuna lähestyttiin aitosuomalaisia rajoittamalla varsinaisten, ruotsiksi opetusta antavien professorien lukumäärä kymmeneen. Tiukasti aitosuomalaisen oikeusministeri Kekkosen mielestä tämäkin oli liikaa. Kahdeksan oppituolia olisi riittänyt.31 Paasikivi nousi nyt Tukholmassa vastarintaan. Virallisessa raportissaan sekä yksityiskirjeissään Kalliolle ja Holstille hän muistutti Ruotsin yleisen mielipiteen Suomeen kohdistuvan harrastuksen suuntautuvan ainakin toistaiseksi pääasiallisesti täkäläiseen kielivähemmistöön ja sen kulttuuriin. Tuo koko Suomen etujen kannalta hyödyllinen tosiasia oli tunnustettava ja otettava huomioon yliopistokysymystä järjestettäessä niin, ettei v. 1935 omaksutun ulkopolitiikan edellytyksiä vaarannettu. Tietenkin – Paasikivi tähdensi – suomenkielisen kulttuurin kehittämisen kannalta elintärkeistä asioista tinkimistä täytyi edelleenkin pitää mahdottomana. Niistä ei nyt kuitenkaan ollut kysymys, koska muutama ruotsinkielinen professuuri lisää ei merkinnyt mitään. Vähemmistölle voitaisiin tässä hyvin antaa hieman enemmän kuin mitä minimitaso edellytti. Luonnollisesti suomalaisilla olisi oikeus tehdä ratkaisunsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Mutta ruotsinmaalaisilla oli yhtä hyvin oikeus antaa ystävyytensä, kenelle tahtoivat.32
Erikseen Paasikivi antoi Paavo Talvelalle tehtäväksi vaikuttaa Juho Niukkaseen. Tulos jäi everstin raportin mukaan vaatimattomaksi. »Sain Niukkasen puhelimessa kiinni. Ajoi 12 professoria. Kun vetosin suhteisiimme länteen ja Sinun lausuntoosi, jäi Niukkanen vastausta vaille». Talvelan mielestä oli »todellakin järjetöntä riidellä täällä muutamasta professuurista silloin, kun päätetään yhdenmukaistuttaa m.m. tykistömme kaliiperi samaksi kuin Ruotsin». Oikeusministeri Kekkonen oli niinikään osoittautunut Talvelan kanssa keskustellessaan »käsittämättömän itsepäiseksi» kieliasiassa. »Uskon kuitenkin, että aika hänetkin taltuttaa». Muuten Kekkonen oli antanut ymmärtää suhtautuvansa Paasikiveen »hyvin myönteisesti».33
Paasikiven Kallion hallituksen jäseniin kohdistamat ripitykset jäivät tarpeettomiksi presidentti Svinhufvudin ilmoittaessa suorasukaisesti, ettei hän hyväksynyt pääministerin ehdotusta. Yliopiston kansleri, vanha fennomaani Hugo Suolahti, joka oli vaikuttavalla tavalla osallistunut lakiesityksen valmisteluun, merkitsi katkeroituneena päiväkirjaansa: »Näin ovat siis määrätyt piirit (Ei vähiten Paasikivi! T. P.) saaneet ukon kierretyksi ruotsalaisten vaatimuksiin».34 Hankkeen jatkokäsittely jäi presidentinvaalien jälkeen muodostetun Cajanderin kabinetin päänsäryksi.
Punamultahallituksen ohjelmaa laadittaessa maalaisliiton nationalistit joutuivat kielikysymyksessä tinkimään kannastaan maltillisten sosiaalidemokraattien hyväksi. Yliopiston suomalaistamisesta ei puhuttu enää mitään; sen sijaan luvattiin ylimalkaisesti »tyydyttää suomenkielisen enemmistön oikeutetut vaatimukset» ottaen samalla huomioon ruotsinkielisen kansanosan »hallitusmuodossa edellytettyjen sivistyksellisten tarpeiden tyydyttäminen». Jo »ikuisuusasiaksi» muodostuneen yliopiston kielikiistan Cajanderin kabinetti tahtoi saada mahdollisimman nopeaan ratkaisuun muiden hallitusohjelmaan sisältyvien kysymysten tieltä.
Maalaisliiton ja sosialistien välisenä kompromissina syntynyt lakiesitys rakentui aikaisemman, Kallion hallituksen esityksen pohjalle. Ruotsinkielisten professuurien enimmäismäärä oli kuitenkin nostettu 15:een ja sosiaalidemokraattien vastustama osakuntapakko poistettu. Uuden opetusministerin mukaan Lex Hannulaksi nimitetty esitys tuli eduskuntaan 1.4.1937. Sitä puolustaessaan Hannula vetosi kansallisen eheytymisen vaatimuksiin. Maailmantilanteen levottomuuden ja pienten kansojen aseman uhanalaisuuden vuoksi Suomella ei enää olisi varaa tämäntapaiseen riitelyyn. Maan edun vuoksi sovintoon tuli päästä ja sen vuoksi tarvittiin myös valmiutta uhrauksiin. Nyt oli kielisovun aika, opetusministeri viestitti aitosuomalaisille ja ruotsalaisille.
Voimakkain vastustus tuli tietenkin IKL:n sekä toisaalta ruotsalaisten taholta. Oppositioon niinikään lukeutuneen kokoomuksen vastarinta oli laimeampaa keskittyen ruotsinkielisten professuurien lukumäärän supistamiseen 8:aan sekä osakuntapakon säilyttämiseen.
Myös monille maalaisliiton aitosuomalaisille, mm. Urho Kekkoselle, tuotti vaikeuksia antaa periksi. Välttääkseen joutumasta leimatuksi takinkääntäjäksi ja estääkseen oikeistopuolueita hankkimasta kieliasian avulla uusia kannattajia maalaisliiton keskuudesta Kekkonen korosti eduskunnassa lakiesityksen suomalaisuuden kannalta »positiivisia» puolia. Ruotsinkielisen opetuksen enimmäismäärä tulisi nyt vahvistetuksi, eikä sitä voitaisi missään olosuhteissa enää lisätä. Sen sijaan vaatimus yliopiston suomalaistamisesta sisältyi maalaisliiton puolueohjelmaan ja pysyisi siellä, kunnes se oli toteutettu. Hallituksen esitys merkitsi siis vain väliaikaisratkaisua tiellä kohti lopullista päämäärää, yliopiston täydellistä suomalaistamista.
Ruotsinkielisellä taholla Kekkosen esiintyminen ei luonnollisesti ollut omiaan heikentämään epäluuloja. Lakiesitys nähtiin etappina tiellä, joka myöhemmin kenties johtaisi ruotsinkielisen yliopisto-opetuksen täydelliseen lopettamiseen. Ehdottoman katon asettaminen 15 professuuriin merkitsi, ettei niitä voitu lisätä edes yksityisten lahjoitusvarojen turvin. Eduskunta kuitenkin hyväksyi lakiesityksen vähäisin muutoksin 28.4. ja presidentti vahvisti sen 18.6.1937.35
Tukholmasta käsin Paasikivi pani huhtikuun alussa merkille Amos Andersonin Hufvudstadsbladetin suhtautuvan »maltillisesti» yliopiston kielilakia koskevaan hallituksen esitykseen. Samaa linjaa noudattivat monet Ruotsin valtalehdet lukuun ottamatta Svenska Dagbladetia ja Dagens Nyheteriä, jotka Ragnar Furuhjelmin, Ernst von Bornin ja Eirik Hornborgin haastatteluista vaikutteita omaksuneina kirjoittivat »pahasti». Kuitenkin lähettiläs otaksui asiasta selvittävän Ruotsissa suhteellisen tyydyttävästi. »Kentiesi ei tule suurempaa huutoa ja parkua».36
Varmuuden vuoksi Paasikivi silti pyysi Holstia omalta osaltaan informoimaan kieliasiasta Sandleria Helsingissä piakkoin järjestettävän Pohjoismaiden ulkoministerikokouksen yhteydessä. Samoin hallituksen tulisi koettaa vaikuttaa kotimaan ruotsinkielisiin, jotta he eivät »agiteeraisi» Ruotsissa.37
Paasikiven luona käydessään kenraali Ernst Linder valitti maansa Suomen-ystävien mielialan olevan »kovin painuksissa» aitosuomalaisten lehtien hyökkäilyjen vuoksi. Kysymys ei niinkään ollut professuurien lukumäärästä sinänsä kuin Ruotsin yleisen mielipiteen vakuuttamisesta nyt tehtävän ratkaisun pysyvyydestä, jonka vieläpä eräät hallituksen jäsenetkin olivat kiistäneet. Samaan suuntaan kirjoittivat monet maalaisliiton ja kokoomuksen äänenkannattajat.38
Yleisesikunnassa palvelleet, Ahvenanmaan kysymyksen valmisteluun läheisesti osallistuneet everstiluutnantit Carl August Ehrensvärd ja Carlos Adlercreutz kiinnittivät Paasikiven huomiota »Aitosuomalainen»lehden huhtikuun numeroon (7/1937), jonka pääkirjoituksessa vaadittiin yliopiston täydellistä suomalaistamista ja solvattiin »suuruudenhullua» Ruotsia Suomen kansan historiallisena verenimijänä. Artikkeliin tutustuessaan Paasikivi on varustanut sen reunamerkinnöin: »Hirmuista! Ei ollenkaan osaa ajatella valtiollisesti».39
Suomalaisten huomautuksiin tämäntapaisten julkaisujen takana olevien piirien vähälukuisuudesta vastattiin viittaamalla mm. »Aitosuomalaisen» toimituskunnan professorijäseniin ja heidän nauttimaansa arvovaltaan. Vielä voimakkaammin kuin yliopistoasia sellaisenaan kylmensi Ruotsin yleistä mielipidettä Suomen akateemisen maailman, ennen muuta AKS:n, läntiseen naapurimaahan ja sen kieleen kohdistama viha ja kiihko. Vieläpä Ruotsin yleisesikunnassa, jossa »suomalaissuuntausta» oli kaikkein määrätietoisimmin ajettu, alkoi kuulua epäröiviä ääniä. »Isoloidun neutraliteetin» kannattajat saivat lisää vettä myllyynsä. Yhteistoiminta edellytti puolin ja toisin tiettyä psykologista pohjaa, jota vailla Ruotsinkaan kansaa ei saataisi mukaan. Adlercreutz ja Ehrensvärd virkatovereineen pelkäsivät joutuvansa »koomiseen asemaan» yrittäessään yhä, vaikka vastakaiku Suomesta puuttui.40
Paasikiven analyysin mukaan Suomeen kohdistuva kiinnostus rakentui Ruotsissa tärkeysjärjestyksessä neljälle peruspilarille:
»1. Ruotsinkielisen kulttuurin olemassaolo Suomessa. Se on voimakkain intressin ylläpitäjä.
2. Yhteinen historia.
3. Eräissä piireissä taloudellinen yhteistyö. Rajoittuu vain eräisiin osiin kansaa.
4. Suomen itsenäisyyden merkitys Ruotsille. Sen ymmärtää vain pieni osa: upseeristo ja osa oikeistolaisia.
Hyvät suhteet saadaan Ruotsin kanssa vasta kun ruotsinkieliset tositeossa ja vakavasti työskentelevät suomenkielisten kanssa tässä asiassa. Sen vuoksi kieliasia saatava pois».41
Helsingissä käydessään lähettiläs tähdensi presidentti Kalliolle, ettei maalaisliiton lehdistö saisi luonnehtia yliopiston kielilakia väliaikaiseksi. Valtion päämies lupasi tehdä voitavansa. Holsti taas koetti JKP:n pyynnöstä vaikuttaa Hannulan välityksellä samaan suuntaan. Paasikiven terveiset saatuaan Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen vakuutti lähettiläälle tekevänsä parhaansa estääkseen lehdessään kielipolitiikan »yli laidan läikähtelyjä», joihin myös väliaikaisuuskeskustelu kuului. Paavo Talvela taas lupasi »käsitellä» Niukkasta ja Kekkosta, vaikka viimeksimainittu olikin korostanut pysyvänsä aitosuomalaisena.42
Kun Mannerheim nautti suurta arvovaltaa myös IKL:n taholla, Paasikivi pyysi Waldenia ja Talvelaa tiedustelemaan sotamarsalkalta, eikö tämä voisi vaikuttaa Ajan Suuntaan, »ettei se raivoaisi niin pahasti». Näkyvät tulokset jäivät kuitenkin saavuttamatta. Päinvastoin Tukholman-lähettiläs sai aitosuomalaisten taholta kuulla hukanneensa kansallistuntonsa. Mitä taas tuli kokoomuspuolueeseen, Paasikiven ja Waldenin mielestä sen menettely äänestäessään kahdeksaa ruotsinkielistä professoria oli »puolustamatonta, järjetöntä ja edesvastuutonta». Uuteen Suomeen vaikuttaminen tuntui toivottomalta; päätoimittaja Pentti oli mm. kieltäytynyt julkaisemasta Rantakarin kokoomuksen puoluekokouksessa huhtikuussa 1937 pitämää »maltillishenkistä» alustusta. Kallialan ja Rantakarin välityksellä Paasikivi kuitenkin koetti vaikuttaa kokoomuksen muuhun lehdistöön.43
Kyllästynyt lähettiläs piti näissä oloissa ratkaisevan tärkeänä sosiaalidemokraattien mukanaoloa Suomen hallituksessa, kun taas maalaisliitto, kokoomus ja IKL jatkuvasti vahingoittivat valittua ulkopoliittista linjaa. »Ellei olisi sosiaalidemokraatteja, niin meidät heitettäisiin ulos pohjoismaisesta yhteistoiminnasta».44
Maailma oli kaikkialla ratkaisevasti muuttumassa, ja sen kuohuissa ratkaistaisiin kysymys Suomen itsenäisyyden säilymisestä. Mutta »meillä Koskenniemi ja Linkomies jankuttavat vain kieliasiasta». Aitosuomalaisten propaganda näytti Paasikiven mielestä vaikuttaneen jopa pääministeri Hanssoniin, joka ymmärsi pitkälti suomalaisuuden asiaa mutta epäili silti tarkoituksena olevan hävittää ruotsin taito suomenkielisten keskuudesta. Hansson asettikin kysymyksen, millä tavoin pohjoismaista yhteistyötä voitaisiin vastedes ylläpitää, jos suomalaiset eivät enää osanneet ruotsia. Paasikivi merkitsi muistiin: »Tämä juuri tärkeå kysymys. Asian ydin. Sitä on meillä suomenkielisellä taholla harkittava».45
Paasikivi ei silti nähnyt ongelmia vain Suomessa. Asennetasolla moitteen sijaa löytyi myös Pohjanlahden länsipuolelta. »Ruotsalaiset ovat itse kovin nationalisteja (kuten myös Suomen ruotsinkieliset). Ja hyvin kopeita sisässään. Nähtävästi katsovat Suomea Ruotsin kulttuuriprovinssiksi, jonka ei tarvitse oppia muuta kuin ruotsin kieltä». Yliolkainen suhtautuminen ei ollut vierasta sosialisteillekaan. Suomen-viikon aikana 1936 »Social-Demokraten» kirjoitti Meksikon lähettilään espanjan olleen helpommin ymmärrettävää kuin Suomen eduskunnan varapuhemies Hakkilan ruotsin, mikä Paasikiven mielestä oli hävyttömästi sanottu. Oikeusneuvos Bagge taas oli todennut: »Inte kan det finnas finskspråkig kultur». (Ei suomenkielistä kulttuuria voi olla olemassa). Marcus Wallenbergin päivällisillä Alli Paasikiven pöytäkavaljeeri, kreivi Bonde oli puolestaan luokitellut suomenkielen turhaksi. »Mitäpä sillä tehdään».46
Tietynlaista herkkyyttä itsetunnossa osoitti Paasikivenkin joutuminen muistiinpanoissaan todistelemaan Suomen kulttuurin korkeata tasoa Ruotsin rinnalla. Läntisen naapurin taloudellinen johtoasema oli pitkälti selitettävissä runsaampien luonnonrikkauksien pohjalta. Sama päti osittain tekniikkaan ja luonnontieteisiin nähden. Kirjallisuuden alalla (Runeberg,Topelius, Kivi) oltiin vähintään tasoissa. Kuvaamataiteen puolella Gallen-Kallela, Edelfelt, Halonen ja Eero Järnefelt vastasivat lähettilään mielestä kyllä Zornia tai Carl Larssonia, kun taas Väinö Aaltonen kesti vertailun Carl Millesin kanssa. Musiikin alalla ruotsalaiset jäivät selvästi jälkeen.
Suomenkielisen kulttuurin luominen »parissa miespolvessa» oli Paasikiven arvion mukaan merkinnyt saavutusta, joka useimmilta kansoilta oli vaatinut vuosisatoja. »Itsenäisyyden taisteleminen. Työ itsenäisyyden aikana taloudellisella, sosiaalisella, henkisellä, maanpuolustuksen ym. aloilla on ollut suurenmoinen – suuri. Kaikki tämä on sellainen Leistung, että sen nojalla voimme pitää päämme pystyssä. Meidän ei tarvitse pitää päätämme alla päin, joskin tunnustamme Ruotsin saavutukset useilla aloilla».47
Paasikivi pitikin tärkeänä, ettei ruotsalaisille annettaisi suotta »ylpistymisen» aihetta. Tässä mielessä T. M. Kivimäen juhlapuhe Mannerheimin 70-vuotispäivillä oli lähettilään mielestä epäonnistunut liiallisessa luottavaisuudessaan Skandinavian apuun puolustuksen alalla. Näin vain yllytettiin ruotsinmaalaisia ja kotimaista vähemmistöä, joiden mielestä yhteistoiminnan tuli rakentua Ruotsin kielen ja kulttuurin pohjalle, mikä merkitsi rajoittumista liian kapealle alalle. Ellei Ruotsi oman etunsa vuoksi kannattanut yhteistoimintaa, se jäisi tuloksettomaksi. Yliopiston kielilain tultua voimaan saatettiin toivoa tilanteen tasoittumista ja mielialojen rauhoittumista. »Jos nyt vaan ei tehtäisi uusia tyhmyyksiä»48
Paasikiven Kivimäkeen suuntautuneeseen arvosteluun on saattanut vaikuttaa se, että hänelle itselleen oli ensin tarjottu kyseisen juhlapuheen pitoa. Ajateltuaan asiaa »yhden illan» valtioneuvos kuitenkin päätti kieltäytyä. Lähinnä oli syynä marsalkkaan hänen juhlavuonnaan kohdistunut, Paasikiven mielestä yletön »suitsutus», josta lähettiläs syytti myös vanhaa ystäväänsä Rantakaria.49
Kielipoliittisiin »tyhmyyksiin» kohdistuneen pelkonsa Paasikivi katsoi toteutuneen, kun Helsingin yliopiston rehtori K. R. Brotherus syyslukukauden alkaessa 1937 tulkitsi uutta lakia sikäli ahtaasti, että yliopiston ohjelma julkaistiin ainoastaan suomeksi. Konsistorin ja tiedekuntien kokouksissa eivät ruotsinkielistenkään oppituolien haltijat saisi puhua muuta kuin suomea. RKP:n kansanedustajien julkistettua asian tekemällä siitä kyselyn hallitukselle Tukholman lehdet reagoivat jyrkästi. Raivostunut Paasikivi valitti pääministeri Cajanderille:
»Suomalaisuuden asia ei tästä selkkauksesta hyödy. Mutta suhteitamme tänne päin tällaiset – tahtoisin sanoa – tyhmyydet suuresti vahingoittavat. Meidän on kerta kaikkiaan harkittava ja ratkaistava, mitä me politiikassamme tahdomme ja mihin pyrimme. Ja sovitettava menettelymme sen mukaan. Ellei sitä tahdota tehdä, on paras lopettaa nykyinen politiikka ja etsiä uusi, jos se luullaan mahdolliseksi. Tällaisesta epäjohdonmukaisuudesta ei voi olla muuta tulosta kuin epäonnistuminen.
Minun mielestäni olisi hallituksen tavalla tai toisella oikaistava tämä asia. On suorastaan käsittämätöntä tehdä suomalaisuuden kannalta aivan toisarvoisista kysymyksistä suuri asia.
Meidän Suomen edustajien asema täällä käy aivan sietämättömäksi. Mitä on vastattava, kun tästä asiasta kysytään? Minä en osaisi sanoa muuta kuin, että yliopiston rehtori y.m. viranomaiset tahtovat tulkita lakia in absurdum osottaakseen sen mahdottomuuden. Mutta ei kait asia ole näin hullunkurinen ».50
Cajanderin pyynnöstä opetusministeri Uuno Hannula näytti luottamuksellisesti Paasikiven kirjeen yliopiston kansleri Hugo Suolahdelle tiedustellen, mitä nyt pitäisi tehdä. Vastaus tuli yksiselitteisenä: »Ei mitään». Paasikivi oli vain tapansa mukaan asettunut katsomaan asioita vastapuolen kannalta. Ruotsalaisten »rettelöinneistä» ei tarvinnut välittää, kun taas rehtori Brotheruksen menettelyä täytyi pitää täysin asianmukaisena. Nyt oli turha ruveta moittimaan, kun ensin oli tällainen laki säädetty. Hannulalle antamansa lupauksen mukaisesti Suolahti toisti pääosan näkökohdistaan myös suoraan Paasikivelle lähettämässään kirjeessä.51
Vastaus kanslerille ei kauan antanut odottaa itseään. Maltillisimpienkin Suomen ystävien keskuudessa Tukholmassa Helsingin yliopiston menettely oli herättänyt mielipahaa. Käsitys, jonka mukaan laki estäisi esimerkiksi viidentoista ruotsinkielisen professorin luentoilmoitusten painattamisen heidän omalla kielellään, »on sitä pykälien saivartamista, jossa me olemme ja olemme aina olleet oikeita mestareja».
»Jos ruotsalaisille täällä sanoo: ‘Laki on selvä’ (jota se ei minun mielestäni tosin ole), vastaavat he: ‘Minkä vuoksi on sellainen loukkaava lakipykälä tehty’? Ja jos on tehty, eikö sitä voida muuttaa? Jos vastaa: ‘Suomenkielisten kansallistunto ja -ambitio on vaatinut sellaista pykälää’, on vastaus: ‘Ettekö ole ottaneet huomioon psykologisia seikkoja ruotsinkielisten keskuudessa’?
Summa summarum: Emme osaa asioita – toisarvoisiakaan – kunnollisesti hoitaa. Sotkemme turhan päiten. Halonhakkaajia me olemme.
Kuten hyvin ymmärrät, ei minulla ole mitään aihetta jäädä tänne yrittämään, kun kotona aina muutaman kuukauden väliajoin annetaan kolaus toisensa perästä, joka iskee takasin, mitä kentiesi on saatu aikaan».52
Alli-rouvan myöhempään kysymykseen: »Miksi sinä Juho niitä halonhakkaajia niin vihaat»? tuli vastaus: »Enhän minä niitä vihaa»!53
Vaikka kansleri ei enää jatkanutkaan kirjeenvaihtoaan vanhan ystävänsä kanssa, hän joutui silti harmikseen toteamaan »puhtaasti poliittisesti» ajattelevan Cajanderin asettuvan tukemaan Paasikiveä, jota myös Ruotsin ulko- ja sosiaaliministerit olivat yliopiston ohjelmajulkaisun osalta epävirallisesti kannattaneet. »Näin siis Ruotsin hallitusmiehet jo sotkeutuvat yksityiskohtiin ja esittävät toivomuksiaan. Pitkälle päästy! Paasikivi, Cajander, Hannula taipumassa näiden toivomusten mukaan»!54
Käydessään Helsingissä 7.10.1937 Paasikivi sai kuulla Cajanderilta yli opistolakia koskevan kiistan tulevan järjestetyksi hallituksen antamalla toimeenpanoasetuksella. Viimeinen taisto oli kuitenkin vielä edessä. Yliopiston konsistorin enemmistö ei halunnut suostua siihen, että ruotsinkieliset professorit käyttäisivät sen kokouksissa omaa kieltään, ja tasavallan hallitus oli valmis seuraamaan tätä linjaa. Paasikivi aloitti nyt uuden kampanjan. Cajanderille hän korosti pitävänsä konsistorin vähemmistön kantaa täysin kohtuullisena.
»Tämän oikeutetun vaatimuksen täyttämättä jättäminen ei voi olla herättämättä sellaista ajatusta, että suomenkielisissä piireissä ei tahdota edes kuulla ruotsinkieltä puhuttavan. Ja täällä Ruotsissa tämä käsitys, joka nyt jo on kylläkin yleinen, lisää ja vahvistaa sitä kyllääntymistä ja kylmentymistä meihin, joka täällä pyrkii kasvamaan. Mutta meille myötätuntoinen, sympaattinen, yleinen mielipide on kaiken tuloksellisen yhteistoiminnan edellytys.55
Pääministeri Cajanderin lisäksi Paasikivi kohdisti »painostuksensa» mm. presidentti Kallioon, ulkoministeri Holstiin, opetusministeri Hannulaan, valtiovarainministeri Tanneriin sekä kansleri Suolahteen. Tanner, joka alun pitäen suhtautui Paasikiven ponnisteluihin suopeasti, myönsi yliopistolain tulleen edellisenä keväänä kiireessä »hieman huolimattomasti» valmistelluksi. Siksi se antoi nyt aihetta erimielisyyksiin mm. oikeuskanslerin asettuessa, jollei suorastaan kielteiselle, niin ainakin vastahakoiselle kannalle »avaraan» tulkintaan nähden. Viimeiseen saakka vastusti kansleri Hugo Suolahti todeten muistiinpanoissaan »ruotsalaistemme asioilla kulkevan» Paasikiven » prepareeranneen» mielialaa. Cajander ja Hannula olivat jo »aivan pehmeitä».56
Suolahti oli sikäli oikeilla jäljillä, että asian tullessa valtioneuvoston esittelyyn 22.12.1937 kaikki ministerit – Urho Kekkosta lukuun ottamatta – olivat jo taipuneet Paasikiven kannalle. Konsistorin osalta todettiin, että suomea täysin hallitsemattomat yliopiston opettajat saisivat kokouksissa käyttää ruotsin kieltä. Sisäministeri luki valtioneuvoston pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä. Toimeenpanoasetusten valmistelusta vastarintalinjansa vuoksi kokonaan syrjäytetty Suolahti havaitsi »kaiken» etukäteen sovituksi. Kyösti Kallio istui jo pääministerin huoneessa odottamassa, että presidentin esittely voitaisiin pitää heti, kun asetukset oli valtioneuvostossa hyväksytty. Näin myös meneteltiin. Kansleri saneli pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä, kumarsi ja käveli ulos.57 Presidentin nuija paukahti; »iäisyysasia» oli vihdoinkin saatu päätökseen.
Urho Kekkonen oli näin jäänyt hallituksessa yksin, mistä hän ystäviensä kertoman mukaan oli »kirpeissään». Sisäministerin lähipiiri näki yliopistolain joulukuiset tulkintalievennykset ensisijaisesti Paasikiven aikaansaannoksina. Merkille pantiin myös, ettei Paasikivi presidenttiä ja muita ministereitä taivutellessaan edes yrittänyt käännyttää Kekkosta. Tämän jyrkkä kanta oli nähtävästi siinä määrin tunnettu, ettei lähettiläs katsonut yhteydenoton maksavan vaivaa.58
Iäkkään lähettilään ja nuoren ministerin välisiä suhteita ei parantanut Kekkosen epäonnistunut yritys IKL:n lakkauttamiseksi. Paasikivi, joka ei suinkaan tuntenut sympatiaa ko. puoluetta kohtaan, tuskitteli koko asiaa harmillisena »kolauksena». Sen sijaan, että toimenpide olisi parantanut Suomen kuvaa muissa Pohjoismaissa, se päinvastoin osoitti nuoren tasavallan olojen vakiintumattomuutta ja suomalaisten heikkoa kykyä hoitaa asioitaan. Paasikiven tuomio lankesikin ankarana: »Kekkosen ja hallituksen toimet ovat auttaneet IKL:ää, antaneet sille sysäyksen eteenpäin – muuta tulosta siitä ei ole ollut.Tuhma juttu».59
Kollontain kanssa Tukholmassa käymässään keskustelussa Sandler ei saanut tätä vakuuttuneeksi Ruotsin ja Suomen yhteistyön heikentävästä vaikutuksesta Suomen natsimielisiin voimiin. IKL:n lakkauttamisen epäonnistuminen antoikin neuvostolähettiläälle aiheen ihmettelyyn, millaisesta »heikentymisestä» itse asiassa oli kysymys.60
Pienen hyvityksen Kekkonen sai syksyllä 1938 Ruotsin lehtien hyökättyä Helsingin vuoden 1940 olympiakisojen järjestelytoimikunnan kimppuun sillä perusteella, että kuulutuskielinä Stadionilla tulisivat olemaan vain suomi ja englanti. Paasikiven patistettua Cajanderin välityksellä Kekkosta tämä saattoi ilmoittaa kuulutuskielien sisältyvän Kansainvälisen Urheiluliiton neuvoston päätösvaltaan. Tuo orgaani oli tehnyt ao. ratkaisun yksimielisesti ruotsinmaalaisen varapuheenjohtajansa Birger Ekelundin ehdotuksesta. Suomalaisilla kisajärjestäjillä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Nyt oli Paasikivenkin myönnettävä asian tulleen selvitetyksi.61
Yliopistolain 22.12.1937 annettuihin täytäntöönpanoasetuksiin Paasikivi oli tyytyväinen. »Olen tehnyt (yliopistoasiassa. T. P.) tämän vuoden 1937 kuluessa paljon työtä. Kirjoittanut kirjeitä, puhunut suullisesti hallitusmiehille ja koettanut vaikuttaa. . . asetukset nähdäkseni ovat jotenkin siedettävät. Ne pitäisi myös ruotsinkielistemme voida hyväksyä». Amos Anderson lupasikin Paasikivelle kirjoittaa Hufvudstadsbladetiin »tyynesti·».62
Hjalmar J. Procope taas kertoi Tukholmassa käydessään »maltillisten» ruotsinkielisten olevan tyytyväisiä yliopistoasetuksiin. Samalle kannalle asettui Jarl Wasastjerna. Kiitosta tuli kompromissinrakentajalle myös suomenkieliseltä liberaalitaholta sekä Ruotsista. Oskari Mantere vakuutti Paasikivelle tämän tehneen asiassa »miehen työn». Samfundet Sverige-Finlandin puheenjohtaja, kenraali Ernst Linder puolestaan lähetti henkilökohtaiset kiitoksensa ja onnittelunsa menestyksestä.63
Jyrkemmin asennoituneet kotimaan ruotsinkieliset taas kokivat Paasikiven mielestä »sortona» sellaistakin, mikä historiallisen kehityksen tuloksena luonnollisella tavalla vastasi uusia oloja. Nyt ei eletty enää 1880- lukua. Levittäessään käsityksiään Ruotsiin tämän ajatustavan edustajat lähettilään käsityksen mukaan tekivät hallaa Suomen pohjoismaiselle orientaatiolle. Vapaaherra Ernst von Born piti 28.3.1938 Göteborgissa esitelmän, jossa hän leimasi yliopistoasian ratkaisun Suomen ruotsalaisväestön kärsimäksi suurimmaksi epäoikeudenmukaisuudeksi kautta aikojen. Perustuslaki oli poljettu jalkoihin tavalla, joka vastasi oikeusmurhaa.
Paronin kielenkäyttö sai Paasikiven kiihtymään hänen luonnehtiessaan Tannerille v. Bornin esiintymistä »törkeäksi». Eikö Tanner voisi kotimaassa tehdä jotakin ruotsinkielisten »rauhoittamiseksi», jotta he käyttäytyisivät lojaalisti Skandinavian suunnalla? Vastavaikutus suomenkielisellä puolella saattaisi pahoin vaarantaa pohjoismaisen orientaation, jonka konkreettiset tulokset muutenkin olivat jääneet perin laihoiksi. Paasikiven pyynnöstä Eljas Erkko lupasi huolehtia siitä, että von Born saisi Helsingin Sanomissa asiallisen vastauksen, joka tyydytti myös kimpaantunutta lähettilästä.64
Vuorokautta myöhemmin Paasikiveä »ilahdutti» professori Ragnar Furuhjelm v. Borniin verrattuna samanhenkisellä puheella, jonka hän piti Tukholmassa »Riksföreningen för svenskhetens bevarande i utlandet»-järjestön organisoimassa tilaisuudessa. Moittiessaan Mannerheimille v. Bornin ja Furuhjelmin menettelyä lähettiläs pahoitteli erityisesti Suomen asiain sekottamista Furuhjelmin isäntien kaltaiseen yhteyteen. »Jag skulle anse det vara smaklöst» (Katsoisin sen olevan mautonta).65
Paasikivi oli epäonnistunut jo aikaisemminkin pyrkiessään saamaan marsalkkaa vaikuttamaan ruotsinkielisiin maanmiehiinsä pohjoismaisen orientaation edistämiseksi. Mannerheimin mielestä tämä oli vaikeata. Ainoa, jolle kannatti edes puhua, oli »jossakin määrin lahjakas» von Born. Paasikivelle »Mannerheim lausui kovia sanoja Suomen ruotsinkielisistä. Heidän pitäisi ymmärtää, että ‘yhdessä pitää Suomessa elää’».
G. A. Gripenbergille marsalkka totesi myöhemmin kotimaan ruotsinkielisten taholla monien pitävän häntä, Mannerheimia, loikkarina tai aivan liian laimeana kieliasiassa. Asianomaiset olivat kuitenkin itse huomattavasti rajoittuneempia kuin suomenkieliset.66
von Bornin ja Furuhjelmin puheita arvioivan Paasikiven ajatukset noudattivat pitkälti marsalkan puoli vuotta aikaisemmin viitoittamia linjoja. »Meidän ruotsinkieliset tekevät paljasta vahinkoa maalle. Eivät ollenkaan tahdo ymmärtää suomalaisuuden asiaa. ‘Pohjoismaista orientointia’ käyttävät kiristyskeinona, kuten täällä Ruotsissakin eräissä piireissä, ja kuitenkaan ei luvata mitään todellista apua. Waaditaan vain. Ruotsinkielisillämme ei ole muuta kuin tuo yksi pieni asiansa: Kieliasia».
Kaikesta huolimatta ei Paasikiven mielestä saanut hellittää. »Jos tahdotaan pohjoismaista politiikkaa – suuntausta – ajaa, täytyy meidän saada ruotsinkielisemme sitä ajamaan meidän mukanamme. Sen vuoksi on saatava sovinto kotona ruotsinkielistemme kanssa. Ellei tahdota tätä, on etsittävä jotakin muuta suuntausta».67
Omalta osaltaan Paasikivi koetti vaikuttaa vanhaan ystäväänsä Eirik Hornborgiin, joka oli esiintynyt Ruotsin lehdistössä kitkerin artikkelein. Laajassa kirjeenvaihdossaan herrat muistelivat omaan kieliryhmäänsä vastapuolen taholta kohdistuneita loukkauksia. Paasikivi pyrki tällöin – vailla mainittavaa menestystä – kohottamaan keskustelun tasoa porrasta ylemmäksi korostamalla tilanteen vaativan nyt yhteishenkeä ja menneiden ikävien kokemusten siirtämistä syrjään. Hänen asemansa oli tietenkin sikäli helpompi, että katkeran Hornborgin korostamat ruotsinkielisiin kohdistuneet loukkaukset olivat valtaosaltaan vielä aivan tuoreita, kun taas Paasikiven vastaavat argumentit, joilla hän selitti aitosuomalaisuuden saamaa kannatusta, pohjautuivat jo edellisen vuosisadan tai 1900-luvun alun suomalaisuuden syrjittyyn ja epäoikeudenmukaiseen asemaan.68
