J.K. Paasikiven johtaman monarkistisenaatin ero 27.11.1918 siirsi sen jäsenet syrjäänvaltiollisen elämän polttopisteestä. Maailmansodan lopputulos oli pudottanut pohjan Helsingin hallituksen noudattamalta saksalaissuuntaukselta. Sopeutuminen muuttuneeseen tilanteeseen haluttiin silti viedä lävitse mahdollisimman tasaisesti jyrkkiä käänteitä varoen.
»Kuninkaantekijä» Lauri Ingmanin muodostamaan uuteen kabinettiin kuului pääministeri mukaan lukien seitsemän monarkistia ja kuusi tasavaltalaista. Tavoitteikseen hallitus asettimaan itsenäisyyden tunnustusten mahdollisimman pikaisen saannin (ennen muuta lännen johta vilta suurvalloilta) ja riippumattomuuden varmistamisen myös tulevassa rauhankonferenssissa. Itä-Karjalan kysymys oli pyrittävä ratkaisemaan neuvotteluteitse ja Ahvenanmaa tuli pysyttää edelleen Suomen yhteydessä. Elintarvikkeiden hankkimiseksi maahan oli ponnistettava kaikki voimat, mikä myös edellytti sovittautumista länsivaltojen vaatimuksiin. Lukuunottamatta mainintaa 1. ja 2.3.1919 pidettävistä eduskuntavaaleista sisäpolitiikka jäi ohjelmassa täysin syrjään hallituksen vain ylimalkaisesti luvatessa koettavansa edistää olojen vaatimien uudistusten toteuttamista.
Länsivaltojen tahto ilmaistiin Lontoossa ja Pariisissa marras-joulukuussa 1918 vierailleelle ja 12.12. poissaolevana valtionhoitajaksi valitulle kenraali Mannerheimille. Uuden hallituksen muodostamisen lisäksi oli annettava julistus, jossa selvästi irtisanouduttiin aikaisemmasta suuntauksesta. Saksalaiset joukot ja sotilasohjaajat oli poistettava maasta sekä sallittava liittoutuneiden sotilasvaltuuskunnan saapuminen Suomeen tutkimaan paikallisia olosuhteita. Hessenin prinssin hallitsijaehdokkuudesta oli kerta kaikkiaan luovuttava ja eduskuntavaalit toimitettava ensi tilassa. Vaatimukset, joilla osittain murrettiin avoimia ovia, koska hallitus oli niitä jo muutenkin hyvää vauhtia toteuttamassa, pantiin myös täytäntöön. 1
Vanhoille suomettarelaisille ulkopoliittinen suunnanmuutos oli henkisesti helpommin toteutettavissa kuin Svinhufvudin kaltaisille perustuslaillisille ja aktivisteille. Yhtä vähän kuin sortovuosinakaan vanhasuomalaiset eivät tarkastelleet kansainvälistä tilannetta idealistisesta oikeuden tai moraalin näkökulmasta, vaan määräävinä olivat poliittiset tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat ja vallitseviin olosuhteisiin sopeutuminen. Pienen maan ja sen edustajien oli otettava huomioon maailman poliittiset realiteetit, tunnustettava tosiasiat ja sivuutettava tarvittaessa omat henkilökohtaiset mieltymyksensä. Avainasemassa olivat maailmansodan voittajat, jotka halutessaan saattoivat tuottaa Suomelle huomattavaa vahinkoa. Sitäpaitsi länsi olisi nyt ainoa mahdollinen avun lähde vakavana uhkana pidettyä bolsevismia vastaan. Suomettarelainen traditio kuvastui myös pyrkimyksessä aavistaa ko. suurvallan tai suurvaltaryhmän tavoitteet pienen maan etujen sovittamiseksi niihin. Keskinäisen luottamuksen ja oman arvovallan kannalta olisi paljon vaarallisempaa antaa asian ajautua vahvemman osapuolen uhkavaatimukseen ja sen mukanaan tuomiin seurauksiin.2 Näin siitäkin huolimatta, että poliittiset vastustajat – mm. aktivistit, nuorsuomalaiset ja maalaisliittolaiset – usein syyttivätkin suomettarelaisia aatteettomuudesta, ryhdikkyyden puutteesta ja valmiudesta taipua mihin tahansa.
Sisäpoliittisesti ratkaisevaa käännettä merkitsi porvarillisten puolueiden uusi järjestäytyminen syksyllä 1918. Joulukuun 8. päivänä pidetyssä nuorsuomalaisten puoluekokouksessa monarkistit jäivät niukkaan vähemmistöön (äänin 135-130) ja poistuivat tämän jälkeen kokouksesta. Enemmistö piti vielä samana iltana yhdessä vanhasuomalaisten harvalukuisten tasavaltalaisten kanssa (mukana oli myös joitakin toimintansa lopettaneen kansanpuolueen jäseniä) toisen kokouksen, jossa päätettiin uuden, tasavaltalaiselle ja vapaamieliselle pohjalle rakentuvan Kansallisen Edistyspuolueen perustamisesta.
Saatuaan hyvissä ajoin tietoja tasavaltalaisten aikeista vanhasuomalaisen, nuorsuomalaisen ja kansanpuolueen monarkistit sopivat etukäteen heti seuraavana päivänä 9.12.1918 pidettävästä yhteisestä kokouksesta. Tarkoituksena oli tarjota »poliittinen koti» tuuliajolle jääville entisille nuorsuomalaisille ja kansanpuolueen monarkisteille. Kun yhteenliittyminen vanhasuomalaisen lipun alla tuntui vaikealta, päätettiin uuden ryhmittymän nimeksi ottaa Kansallinen Kokoomuspuolue. Näistä loka marraskuussa 1918 käydyistä, uuden puolueen perustamiseen tähtäävistä keskusteluista Paasikivi pysytteli – ilmeisesti virallisen asemansa vuoksi – kokonaan syrjässä. Liioin hän ei ollut mukana Uuden Suomettaren ja aktivistien Uuden Päivän yhdistymisen tuloksena perustetun Uuden Suomen syntyyn johtaneissa neuvotteluissa. 3
Kokoomuspuolueen perustavaa kokousta 9.12.1918 sävytti monarkistinen henki, vaikka kuninkuuden toteutuminen lyhyellä tähtäyksellä tunnustettiinkin epärealistiseksi. Monarkismin sijasta kokouskutsussa puhuttiin »yhteiskuntaa säilyttävistä voimista», joiden edustajia kertyi Helsingin Vanhalle Ylioppilastalolle yli 600 henkeä – siis huomattavasti enemmän kuin edistysmielisiä omaan kokoukseensa.
Kun suomettarelaisten sisäpiirin jäsenistä Ingman parhaillaan toimipääministerinä ja Paasikiveä puolestaan rasitti ulkopoliittinen kompromettoituneisuus, hallitusmuotokysymystä koskevan alustuksen sai pitääkseen Ernst Nevanlinna. Hän kuului myös kokousta valmistaneeseen toimikuntaan. Johdonmukaisesti linjaansa noudattaen Nevanlinna suositteli kokoukselle pysyttäytymistä perustuslaillisessa monarkiassa, jolloin »kansaneduskunta saa tehokkaan vaikutusvallan valtion toimintaan ja hallitusvallalle taataan tarpeellinen itsenäisyys ja lujuus». Kokous hyväksyi viimein E. N. Setälän muotoileman ponnen, jossa kansalaisia kehotettiin tarmokkaasti toimimaan lepäämään jääneen monarkistisen hallitusmuodon toteutumiseksi.
Nevanlinnan lisäksi kokouksessa alustivat K. R. Brotherus (ulkopolitiikka), E. N. Setälä (sisäpolitiikka), K. Haataja (yhteiskuntapoliittinen ohjelma) ja F. Hallio (yhteiskuntaa säilyttävien voimien vahvistaminen). Haatajaa lukuunottamatta kaikki viimeksi mainitut olivat nuorsuomalaisia monarkisteja ja Uuden Päivän miehiä, jotka yhdessä selvästi hallitsivat kokousta. »Suomettarelainen myöntyvyys» tuntui vuosien 1917- 1918 tapahtumien luomassa ilmapiirissä vähemmän houkuttelevalta.
Kokoomuspuoluetta perustettaessa ei ollut kysymys pelkästään yhteisen poliittisen kodin hankkimisesta tappiomielialasta kärsiville monarkisteille – ideologisesti yhtenäisestä konservatiivisuudesta puhumattakaan. Vanhasuomalaiset painottivat maan ulkopuolisten uhkatekijöiden torjumista tarkoituksenmukaisuusrealismin avulla ja sosiaalireformistista sisäpolitiikkaa, minkä katsottiin hyvin soveltuvan lujan yhteiskunnan kuvioon.
Suomettarelaisia »bobrikoffareita» halveksimaan tottuneet, ulkopoliittista idealismia korostavat nuorsuomalaiset »pääskyset» ja aktivistit taas edustivat yhteiskunnallisesti konservatiivisempaa lain ja järjestyksen vaatimusta kumouksellisten ainesten kitkemiseksi tarvittaessa kansalaisvapauksiakin rajoittamalla. Sosiaalinen uudistuspolitiikka jäi heillä toisarvoiseen asemaan. Kokoomuspuoluetta perustettaessa yritettiin siis itse asiassa kahden hyvin erilaisen aatemaailman yhteensovittamista. »Eipä olisi moni uskonut vielä kymmenen vuotta aiemmin näiden nimien tulevan saman paperin alle», kirjoitti Tekla Hultin päiväkirjaansa.4
Toisaalta olosuhteet ajoivat omalla painollaan eri ryhmittymiin kuuluneita monarkisteja yhteistyöhön keskenään. Rivit oli suljettava vihamielisen ympäristön vuoksi, ja päätös uuden puolueen perustamisesta tehtiin Hallion alustuksen pohjalta yksimielisesti. Paasikivi oli osanottajalistan mukaan läsnä Vanhalla Ylioppilastalolla mutta ei käyttänyt puheenvuoroa. Kansallisen kokoomuksen ensimmäisen puoluekokouksen päätteeksi laulettiin »Jos sydän sulla puhdas on».
Tärkeänä pidettyä yhteistyölinjaa osoittaa myös se, että kokouksen valitsemaan 25-jäseniseen väliaikaiseen puoluevaltuuskuntaan vanhasuomalaisille ja nuorsuomalaisille tuli lähes tasaedustus. Ensiksi mainittuihin kuului myös J. K. Paasikivi. Kun kuitenkin vanhasuomalaisten »kiintiöstä» Mauri Honkajuuri, Kaarlo Koskimies, O. W. Louhivuori, Eino Suolahti ja Hugo Suolahti (puheenjohtaja) lukeutuivat Uuden Päivän miehiin, painopiste siirtyi selvästi aktivistien eduksi. Tämä elin valitsi keskuudestaan vielä samana päivänä Hugo Suolahden johtaman 9-jäsenisen» juoksevain asiain valiokunnan», joka käytännössä syrjäytti väliaikaisen puoluevaltuuskunnankeskittyen ennen eduskuntavaaleja pidettävän uuden puoluekokouksenvalmisteluihin. Ainoana suomettarelaisen sisäpiirin jäsenenä valiokuntaan kuului Nevanlinna. – Paasikiven osuus kokoomuksen synnyssä rajoittui lähinnäsiihen, että hän väliaikaisen puoluevaltuuskunnan jäsenenä antoi käyttöön nimensä mahdollisimman laajojen kansalaispiirien kokoamiseksi uuden puolueen ympärille.
Paasikiven vetäytyminen sivuun päivänpolitiikasta varmistui 2.2.1919 pidetyssä puoluekokouksessa, johon hän ei enää osallistunut edes rivimiehenä eikä liioin ollut ehdolla mihinkään puolueen johtotehtäviin. Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin tointa jo alun alkaen hoitanut Hugo Suolahti. Olosuhteiden kuningas- mielisille epäsuotuisan kehittymisen vuoksi ja tasavaltalaisten painostusta peläten ohjelmaa muutettiin sikäli, että jos monarkia ei toteutuisi, puolue voisi hyväksyä sellaisen tasavaltalaisenkin järjestelmän, joka turvaisi hallitusvallalle riittävän lujuuden. Vaalien lähestyessä kokoomuksen sisäiset kiistat pyrittiin mahdollisuuksien mukaan pitämään poissa julkisuudesta. 5
Puoluekentän uusjaosta oli seurauksena se paradoksaalinen tilanne, että vuosien 1918-1919 vaihteessa muutamien viikkojen aikana oli olemassa sekä suomalainen että kokoomuspuolue. Vanhasuomalaisten neuvoskunnassa, joka kaiken lisäksi jäi kokouksessaan pahoin vajaalukuiseksi, tehtiin 15.12.1918 päätös suositella puoluekokoukselle toiminnan lopettamista ja puolueen järjestöjen liittymistä kokoomukseen. Puoluesihteeri Akseli Lipponen hankki pöytäkirjaan jälkikäteen tarvittavan määrän neuvoskunnan jäsenten, niiden joukossa J. K. Paasikiven, allekirjoituksia. Eduskuntaryhmä päätti 14.12.1918 liittyä kokoomuksen eduskuntaryhmään, ja viikkoa myöhemmin (22.12.) järjestettyyn puoluekokoukseen vaivautui enää 32 vanhasuomalaista. Sääntöjen mukaan päätös oli vielä vahvistettava toisessa puoluekokouksessa, joka pidettiin 21.4.1919 8 osanottajan voimin. Mitään käytännön ristiriitaa ei syntynyt, vaikka mm. O. W. Louhivuori ja K. A. Paloheimo epäröivätkin vanhasuomalaisten omaisuuden luovuttamista sellaisenaan kokoomuspuolueelle. Lakkauttamisen yksityiskohdista huolehtimaan määrätty valtuuskunta kokoontui viimeisen kerran 23.4.1919. Vähemmistö ehdotti tällöin suomalaisen puolueen arkiston siirtämistä kokoomuksen haltuun. Enemmistö, johon kuului myös historian harrastaja J. K. Paasikivi jälkikäteen lähettämässään kannanotossa, halusi paperien luovuttamista Valtionarkistoon. Näin myös meneteltiin.6 Suomalainen puolue oli siirtynyt historiaan.
Maaliskuussa 1919 lupauksen mukaisesti pidettyjen vaalien tuloksena tynkäeduskunta poistui näyttämöltä tehden tilaa täysilukuiselle parlamentille. Sosiaalidemokraatit nousivat jälleen eduskunnan suurimmaksi puolueeksi (80 paikkaa). Maalaisliitolle tuli 42, kokoomukselle 28, edistyspuolueelle 26, ruotsalaisille 22 ja kristilliselle työväenpuolueelle 2 edustajanpaikkaa. Vaalitulos osoitti tasavaltalaisten saavuttaneen äänestäjien selvän enemmistön kannatuksen. Edistyspuolueen oikeistosiipeä edustaneen Kaarlo Castrenin huhtikuussa 1919 muodostamaan keskustahallitukseen kuului kuusi edistykseen lukeutuvaa, neljä maalaisliittolaista, kolme ruotsalaista sekä kaksi puolueetonta ministeriä. Kabinetilla oli näin takanaan ainakin muodollisesti kolme puoluetta ja niiden 90 kansanedustajaa. Sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen jäädessä ulkopuolelle Castren joutui siis johtamaan parlamentaarista vähemmistöhallitusta. Ingmanin kabinettiin verrattuna virta näytti vievän vasemmalle.
Ohjelmapuheessaan uusi pääministeri ei ulkopolitiikan osalta tuonut esiin mitään oleellisesti uusia näkökohtia. Sen sijaan hän lupasi antaa esityksen hallitusmuotokysymyksestä. Kielelliset oikeudet »tyydytettäisiin» yhtäläisten perusteiden mukaan ja erityistä huomiota hallitus kiinnittäisi eri kansanluokkien välisten vastakohtaisuuksien lieventämiseen ja sosiaalisten epäkohtien poistamiseen tähtäävän lainsäädännön kehittämiseen.7
Päivänpolitiikasta vetäytynyttä, kansainvälisiä asioita harrastavaa J. K. Paasikiveä ei kuitenkaan hevin unohdettu. Helmikuussa 1919 valtionhoitaja Mannerheim ja pääministeri Ingman tarjosivat hänelle – saksalaissuuntauksen rasitteista huolimatta – Suomen virallisen edustajan tehtävää Virossa. Hallituksensa eron lähestyessä Ingman olisi mielellään nähnyt luotettavien suomettarelaisten puoluetoveriensa sijoittuvan tärkeille lähettiläspaikoille, tässä tapauksessa erityisesti ajatellen Suomen taloudellisia intressejä Virossa. »Siviiliammattiinsa» juuri palannut pankinjohtaja ei kuitenkaan ollut halukas lähtemään. Mannerheim, Ingman ja Paasikivi saivat vihdoin suostutelluksi tehtävään KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtajan A. O. Kairamon.8
Viron kysymys ei ollut Paasikivelle mitenkään uusi. Vaikka hänen hallituksensa 26.11.1918 lykkäsikin tuolloin esille tulleen Viron avustusasian seuraavana päivänä virkaan astuvalle Ingmanin kabinetille,9 Paasikivi oli silti Helsinkiin saapuneen ulkoministeri Jaan Poskan pyynnöstä valmis suosittelemaan 30.11.1918 seuraajalleen 20 miljoonan markan lainan myöntämistä Suomen valtion varoista. Ingman oli samaa mieltä: »Ei ne rahat takaisin tule, mutta sittenkin».
Porvarillisten puolueiden valtuuskunnan annettua 1.12.1918 periaatteellisen suostumuksensa enintään 20 miljoonan markan lainaan silloinen valtiovarain-ministeri Kaarlo Castren ilmoitti Poskalle voivansa valtion heikon taloudellisen tilan vuoksi luovuttaa vain 10 miljoonaa markkaa ja vasta tarpeen vaatiessa toiset 10 miljoonaa lisää. Virolaiset päättivät siirtää saamistaan varoista 2 miljoonaa Viroon ja tallettaa loput toistaiseksi Suomeen. Kun rahojen huomiotaherättämätön siirto satamassa odottavaan eestiläiseen laivaan tuntui vaikealta, Poska ja hänen hallituksensa Helsingin-konsuli, kenkäkauppias Eduard Schwalbe vuokrasivat miehen ja vesikelkan, johon rahalaatikot ladottiin. Mies kelkkoineen kulki sitten keskellä katua kohti satamaa ulkoministerin ja konsulin seuratessa perässä revolverit taskussaan. Rahat tulivatkin onnellisesti perille Tallinnaan.10
Vuoden vaihteessa 1918-1919 toteutetussa hankkeessa aseiden ja vapaaehtoisjoukkojen lähettämiseksi Viroon Paasikivi ei ollut aktiivisesti mukana, joskaan hän ei liioin näytä sitä vastustaneen. 20 miljoonan markan lainan loppuosan Suomen hallitus myönsi neljänä eränä huhtikuuhun 1919 mennessä. Kun heimoveljien rinnalla taistelleet suomalaiset vapaaehtoiset olivat tuossa vaiheessa jo palaamassa kotiin, Viron hallitus totesi lainatarpeensa kasvaneen näiden palkanmaksun takia. Valtion varoista myönnetyn 20 miljoonan »kiintiön» ollessa jo täynnä Paasikiven johtama KOP myönsi 10.4.1919 Konstantin Pätsin hallituksen pyytämän 1,5 miljoonan markan suuruisen erillislainan, jonka Suomen valtio takasi. Virolaiset maksoivat sen takaisin toukokuun 1919 loppuun mennessä.11 Myös Suomen valtiolta saatu velka kuoletettiin – Ingmanin epäilyksistä huolimatta – säntillisesti aikanaan.
Valtionhoitaja Mannerheimin ja Ingmanin hallituksen Viron-politiikassa ei ensisijaisena taustatekijänä ollut heimoromantiikka vaan Suomen etu. Mannerheim kirjoittaa muistelmissaan:
»Suhtautumiseni Viron vapaustaisteluun ei saattanut olla muu kuin myönteinen, sillä paitsi asian inhimillistä puolta oli tietenkin Suomen etujen mukaista, että Suomenlahden eteläranta oli ystävällismielisen vallan käsissä. Lisäksi avunanto osoittaisi, että Suomi oli Pohjolassa vakauttava tekijä, jonka itsenäisyys oli tunnusta misen arvoinen. Apuretkikunnan lähettäminen ajankohtana, jolloin liittoutuneet eivät katsoneet voivansa irrottaa joukkoja bolsevikkeja vastaan, lisäisi aloitteen arvoa, varsinkin kun yrityksemme oli omiaan antamaan pontta sille Britannian eleelle, että se lähetti muutamia sota-aluksiaan Tallinnaan».
Muistelmien kovin defensiivisen sävytyksen täydennykseksi on liitettävä Heinrichsin Mannerheim-elämäkerrassaan esittämä huomautus siitä, että Viro niinikään soveltui hyvin sillanpääasemaksi ja tukikohdaksi Venäjälle myöhemmin tehtävää suurimittaista interventiota varten. Päämotiivina oli tässä vaiheessa kuitenkin ilmeisen selvästi palveluksen tekeminen länsivalloille, joilta kiihkeästi odotettiin itsenäisyyden tunnustusta.12 Tulokset näyttivätkin lupaavilta Suomen diplomaattiedustajien raportoidessa operaation suuresti lisänneen Suomen arvovaltaa ulkomailla.13
Kun Virossa ensisijaisesti kerättiin poliittisia pisteitä länsivalloilta, Venäjän kysymys kokonaisuudessaan muodosti suomalaisille suuren, ratkaisemattoman ongelman. Sekasortoon joutuneen entisen keisarikunnan tapahtumissa voitiin havaita kolme yhtäaikaista kehityspiirrettä. Ensinnäkin kysymyksessä oli kansalaissota bolsevikkien ja heidän sisäpoliittisten vastustajiensa keskinäisenä välienselvittelynä. Toiseksi Leninin hallitus kävi puolustussotaa ensimmäisen maailmansodan voittajien toimeenpanemaa aseellista interventiota vastaan. Kolmanneksi vielä monet valtakunnan vähemmistökansallisuudet taistelivat samanaikaisesti vapaussotaansa irtautuakseen bolsevikkien hallitsemasta Neuvosto-Venäjästä. Näiden kolmen kehitysaspektin nivoutuminen toisiinsa loi monimutkaisen ja sekavan tapahtumavyyhdin, jonka suoranaisesta selvittämisestä suurvallatkin vähin erin luopuivat vetämällä interventiojoukkonsa takaisin. Sotatapahtumien kulkuun perustuva yleinen käsitys Länsi-Euroopassa oli kuitenkin vuoden 1919 loppupuolelle saakka se, että Venäjän valkoiset ennemmin tai myöhemmin selviytyisivät taistelusta voittajina.14
Ingmanin ja Castrenin hallitusten aikana Suomella ei ollut punaiseen Venäjään muita suhteita kuin faktinen sotatila. Tätä pidettiin jopa täysin luonnollisena. Bolsevismi nähtiin niin kokoomuksen kuin muidenkin porvarillisten puolueiden taholla maailmanjärjestykselle vieraana anarkiana, joka ennemmin tai myöhemmin tulisi antamaan tilaa »normaalille» poliittiselle systeemille. Suomettarelainen realismi edellytti siksi mieluiten sopimuspohjaisten suhteiden rakentamista hyvissä ajoin tuleviin voittajiin, koska nämä muussa tapauksessa saattoivat osoittautua itsenäiselle Suomelle vaarallisiksi. Erityisesti entiset vanhasuomalaiset vierastivat kokoomuspuolueen aktivistien ja myös maalaisliiton piirissä esiintyviä tunnepohjaisia reaktioita, joissa venäläisyyttä vastustettiin vain ylipäänsä tilanteesta ja kohteen poliittisesta väristä riippumatta. Niin kauan kuin kehitys näytti mahdollistavan aluetavoitteiden, lähinnä Itä-Karjalan anneksion toteutumisen, porvarillisten ryhmien asenne- ja menettelytapaerimielisyydet eivät vielä muodostuneet merkitykseltään ratkaiseviksi.
Näissä oloissa kokoomuspuolueen ohjakset pysyivät muodollisen aseman puuttumisesta huolimatta maaliskuun 1919 jälkeenkin pitkälti Lauri Ingmanin käsissä. Kokemukseltaan ja taustaltaan hän oli kuitenkin – kuten Vesa Vares on osoittanut – leimallisesti sisäpoliitikko.15 Rajoituksestaan tietoisena hän piti jatkuvasti yhteyttä ulkopolitiikkaa erityisesti harrastavaan Paasikiveen vieraillen taajaan tämän luona Kansallispankissa tai kotona – herrathan asuivat samassa talossa, Nervanderinkatu 11:ssa. Ingmanin suhteellisen vähälukuisena säilyneessä kirjeenvaihdossa vilahteleekin mainintoja keskusteluista Paasikiven kanssa »päivän kysymyksistä ja viime talven lumesta. Olimme sangen einver standen… Juho Kustin luona istuin sen tavanmukaisen illan».16 Todennäköistä on, että laatiessaan lukuisia pääkirjoituksiaan Uuteen Suomeen Ingman on etenkin Venäjää koskevissa kysymyksissä saanut asiantuntija apua ystävältään Paasikiveltä.
Vaikean esteen muodosti toistaiseksi se, ettei valkoisilla venäläisillä näyttänyt olevan halua luoteisen rajamaan riippumattomuuden tunnustamiseen, muista myönnytyksistä puhumattakaan. Sitä tärkeämmältä tuntui läntisten suurvaltojen tuen varmistaminen. Ranska oli tunnusta nut Suomen itsenäisyyden jo tammikuussa 1918 Englannin ja Yhdysvaltain seuratessa vihdoin esimerkkiä toukokuussa 1919. Kun suomalaisten vakinaisten tai vapaaehtoisjoukkojen omavaltainen tunkeutuminen Itä-Karjalaan oli sekä ententen että valkoisten venäläisten tahdon vastaista, Ingman (todennäköisesti jälleen Paasikiven kannattamana) suhtautui näihin hankkeisiin varovaisen vastahakoisesti. Sitäpaitsi moiset uhkayritykset saattoivat johtaa bolsevikkien ehkä vakavaankin kostoiskuun.
Itä-Karjala oli toki edelleenkin pyrittävä liittämään Suomeen, mutta asia oli hoidettava yhteisymmärryksessä lännen ja valkoisten venäläisten kanssa osallistumalla tarvittaessa Pietarin valtaukseen, jolloin »palkkiona» voitaisiin saada Itä-Karjala. Siihen mennessä hankittaisiin pisteitä lännessä tukemalla Viroa. Vanhojen suomettarelaisten myöntyminen ns. »pieneen ratkaisuun», vapaaehtoisin voimin toteutettavaan Aunuksen retkeen keväällä 1919 tapahtui sisäpoliittisen paineen takia. Heimotunne tai usko asian oikeutukseen näytteli vanhojen suomettarelaisten ajattelussa nyt kuten aikanaan myös v. 1918 toisarvoista osaa. Aunuksen retken epäonnistuminen – osittain paikallisen kannatuksen vähäisyyden vuoksi – antoi heidän argumenteilleen lisäpainoa.
Kevätkaudella 1919 kokoomuspuolue vähitellen kypsyi luopumaan lopullisesti monarkiasta ja asettumaan tasavallan kannalle, kun muutakaan ulospääsytietä ei näyttänyt olevan olemassa. Tosin Paasikivi vielä helmikuussa 1919 kirjeessään von der Goltzille elätti toiveita monarkian pelastumisesta Suomessakin, jos Saksassa kokoontuva Weimarin kansalliskokous päätyisi monarkian kannalle. Mahdollisuus olisi kuitenkin kovin pieni. Huhtikuun puolivälissä Ståhlberg, Alkio ja Nevanlinna vihdoin yhteisvoimin neuvottelivat tasavaltaan perustuvan hallitusmuotoehdotuk-sen, johon kokoomus koetti saada mukaan mahdollisimman paljon »yhteiskuntaa säilyttäviä» piirteitä. Ennen muuta oli kysymys presidentin valtaoikeuksien varjelemisesta kokonaisuuden etujen puolustamiseksi »luokkapuolueiden» yksipuolisuuksia vastaan. Luonnollisesti mahdollisuudet tuntuivat vielä paremmilta, jos presidentin virkaan saataisiin Mannerheim. Vaikka kokoomuksen lehdistössä ajoittain väläyteltiin muitakin nimiä, mm. Ingmania ja Paasikiveä, valkoiseen kenraaliin turvautuminen saavutti kuitenkin pian puolueen yksimielisen kannatuksen.17
Käyttäen hyväkseen vaa’ankieliasemaansa – eduskuntaryhmä olisi tarvittaessa pystynyt estämään esityksen kiireellisyyden – kokoomus onnistui saamaan hallitusmuotoon haluamansa presidentin asemaa koskevat muutokset,18 joiden nojalla se viimein katsoi voivansa hyväksyä esityksen kiireellisen käsittelyn. Kun Paasikivi ei kuulunut eduskuntaan, hän välttyi joutumasta virallisesti ottamaan hallitusmuotoasiaan kantaa. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa hänen poikenneen puolueensa yleisestä linjasta. Norjan lähettiläälle Andreas Urbyelle Paasikivi mainitsi vielä 19.7.1919 Ståhlbergin osoittamasta haluttomuudesta ryhtyä presidentiksi. Mannerheimin, jota Paasikivi ilmoitti lämpimästi kannattavansa, mahdollisuudet näyttivät siten entistä valoisammilta. Urbyen mielestä Paasikiven kannanotto oli tärkeä, »koska hän on vahvasti suomenmielinen».19
Ruotsinmaalaiselle Svenska Dagbladetille myöhemmin syksyllä antamassaan haastattelussa Paasikivi korosti kannattaneensa Mannerheimia presidentiksi ennen muuta tämän sotilaallisten kykyjen ja Venäjän-tuntemuksen vuoksi. Vallitsevissa levottomissa oloissa näitä oli pidettävä ensisijaisen tärkeinä ominaisuuksina.20
Valtionhoitaja Mannerheim kuitenkin vastusti kauan uutta hallitusmuotoa katsoen, ettei se tarjonnut hänelle riittäviä edellytyksiä toimia presidenttinä. Ingman puolestaan muotoili jo kesäkuussa 1919 kenraalin käsityksestä poikkeavan mielipiteensä. Mannerheimin kanta, johtaisipa se sitten uusiin vaaleihin tai ei, heikentäisi joka tapauksessa kokoomuksen asemaa muihin puolueisiin nähden. Ainoan keinon porvarillisten ryhmien yhteistyön lisäämiseen tarjoaisi hallitusmuodon vahvistaminen. Vaikeutena olisi presidenttiehdokkaan löytäminen, jos Mannerheim kieltäytyisi. Näin ollen, kuten Vares on osoittanut, Ingmanin (ja Paasikiven) pitkän linjan tavoite, porvarillinen yhteistyö, oli kesäkuussa 1919 ajanut Mannerheimin säilyttämisenkin ohitse. Kokoomus saattaisi osallistua hallitukseen siinäkin tapauksessa, että Ståhlberg voittaisi presidentinvaaleissa. Silloin oli kuitenkin koetettava saada Mannerheim pysymään sotaväen päällikkönä.21
Ensi sijassa valtionhoitajan tavoitteet olivat silti ulkopoliittisia. Hänen jo v. 1918 esittämänsä suunnitelman mukaisesti Venäjän valkoisia kenraaleja tuli auttaa Pietarin valloittamisessa, jolloin Suomi voisi saada»palkkiona» Itä-Karjalan. Kun kerran voitto Venäjän kansalaissodassa kuuluisi valkoisille, osanotto heidän puolellaan tarjoaisi Suomelle pitkälläkin tähtäyksellä merkittäviä etuja. Mannerheim kertoi myöhemmin 1930-luvulla Paasikivelle, miten Nepalin kuningaskunta, joka 1850-luvulla Intian suuressa kapinassa oli taistellut Englannin puolella ja asettanut armeijansa sen käyttöön, nautti tämän johdosta erityisiä oikeuksia ja sille osoitettiin huomattavaa kunnioitusta.22
Kaarlo Castrenin keskustahallituksen näköpiiri ei ulottunut Himalajalle saakka, eikä aktiivista tukea Pietarin valtaukseen ollut ministeristön taholta odotettavissa. Kokoomus taas – yhtä lailla Nepalin oletettua analogiaa tuntematta – suhtautui offensiiviin periaatteessa myönteisesti. Kuitenkin Ingman korosti lehtiartikkeleissaan tiettyjä edellytyksiä. Yrityksellä, jolle piti saada läntisten suurvaltojen takuut, täytyi kotimaassa olla hallituksen ja eduskunnan kannatus. Liioin ei Pietariin voitaisi lähteä ilman »reaalivakuuksia», selvää ja sitovaa sopimusta valkoisten venäläisten kanssa. Näin turvattaisiin itsenäisyyden tunnustuksen lisäksi Petsamon ja Itä-Karjalan saanti, Venäjälle jääneen suomalaisen omaisuuden palauttaminen jne. 23
Viimeisen yrityksensä valtionhoitajan ominaisuudessa Mannerheim teki yhdessä aktivistien kanssa heinäkuussa 1919. Tohtori Eino Suolahti selvitti 16.7.1919 kokoomuksen johtohenkilöille aktivistien ehdotusta, jota hän kertoi Mannerheimin kannattavan. Valtionhoitaja ilmoittaisi aikovansa vahvistaa hallitusmuodon, hajoittaa eduskunnan sekä julistaa uudet vaalit. Tänä väliaikana aloitettaisiin sotatoimet ja vallattaisiin Pietari. Onnistuessaan sotaretki takaisi käynnistäjilleen vaalivoiton. Em. kokouksessa Ingman tosin tunnusti Pietarin valloituksen tärkeyden mutta asettui silti jyrkästi vastustamaan aloitetta. Onnistuminen edellytti valkoisen Suomen yksimielisyyttä, ja sitä olisi mahdoton saavuttaa käynnistämällä hanke eduskunnan hajoittamisella. Sitäpaitsi vaikuttaisi perin oudolta, jos Mannerheim vielä hallitusmuodon vahvistamisen jälkeen soveltaisi valtionhoitajan valtuuksiaan hyökkäyssodan aloittamiseen. Suolahden lisäksi kokouksen osanottajista E. N. Setälä ja A. H. Virkkunen puolsivat suunnitelman toteuttamista K. V. Holman asettuessa epäröivälle kannalle.
Ingman haali nyt paikalle apuvoimia. Seuraavana päivänä Virkkusen »boxissa» pidettyyn neuvotteluun osallistuivat myös kaupunkiin kesälaitumiltaan hälytetyt Paasikivi ja Nevanlinna, jotka asettuivat voimakkaasti tukemaan Ingmania. Aavistaen lopputuloksen Suolahti oli jo lähtenyt maalle saapumatta lainkaan kokoukseen. Paasikiven mielestä hyökkäys Pietariin nyt ehdotetulla tavalla johtaisi siihen, että »saisimme kaiken maailman demokratian niskaamme». Hänkään ei siis nähnyt toimintaedellytyksiä ilman länsivaltojen virallista suostumusta. Sitäpaitsi pankinjohtaja katsoi hankkeen mahdottomaksi vailla eduskuntaa ja sen myöntämiä määrärahoja.
Alati varovaiset vanhat suomettarelaiset johtohahmot Paasikivi, Ingman ja Nevanlinna vierastivat heittäytymistä radikaalien »toiminnan miesten» suosittamalle, uhkapeliltä vaikuttavalle linjalle. Lisäksi »vanhat herrat» uskoivat vakaasti puolueen enemmistön olevan heidän kannallaan. Vaikka Setälä ja Virkkunen pysyivätkin aikaisemmissa mielipiteissään, Mannerheim havaitsi neuvottelusta kuultuaan toiveet kokoomuksen tuesta turhiksi ja hän vahvisti hallitusmuodon vielä samana päivänä pidetyssä valtioneuvoston istunnossa.24 Viikkoa myöhemmin pidetyissä presidentinvaaleissa Ståhlberg löi Mannerheimin selvästi äänin 143-50.25
Paasikivi lähetti onnittelukirjeen26 voittajalle, vanhalle yhteistyökumppanilleen sortovuosilta:
»Herra Presidentti K. J. Ståhlberg. Suomen Eduskunta on, valitsemalla Sinut Suomen valtakunnan ensimäiseksi Presidentiksi, uskonut Sinulle lähimmän huolenpidon maamme kohtaloista tulevina vuosina. Tunnen tarvetta toivottaa Sinulle kaikesta sydämestäni onnea ja menestystä. Toivon, että voit mahdollisimman suuressa määrässä koota voimat yhteiseen työhön kansan ja maan hyväksi. Koska siitä on jo kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, kuin tuttavuutemme alkoi, voinen kirjoittaa
Helsinki 25/7’19.
Vanha ystäväsi
J. K. Paasikivi
Vaikka kokoomuksen suomettarelainen siipi olikin lojaalisti kannattanut Mannerheimia presidentinvaaleissa, Ståhlbergin voitto ei silti merkinnyt, kuten jo aikaisemmin on todettu, sille mitään katastrofia. Pian nähtiin, että Paasikiven onnitteluviestiin sisältynyt toivomus voimien kokoamisesta tarkoitti muutakin kuin pelkkää sovinnaista fraasia.
Julkisuuteen pankinjohtaja astui näkemyksineen Uudessa Suomessa 6.8.1919 julkaisemallaan pääkirjoituksella, jota täydellä syyllä voidaan pitää Paasikiven uutena poliittisena avauksena ja ohjelmajulistuksena. Viitattuaan maan taloutta pahasti uhkaavaan vaihtotasevajeeseen, joka ei ollut lyhytaikaisilla valuuttalainoilla autettavissa, Paasikivi kiinnitti huomiota myös Suomen markan jyrkkien kurssivaihtelujen poliittiseen merkitykseen. Käydessään maalis-huhtikuussa 1919 Skandinavian maissa elvyttämässä sodan häiritsemiä KOP:n liikesuhteita hän oli joutunut panemaan merkille Pohjoismaiden rahamiespiireissä vallitsevan suuren epäluottamuksen Suomen taloudellisiin ja poliittisiin selviytymismahdollisuuksiin nähden. Presidentinvaalien tulos oli Paasikiven mielestä omiaan vain kasvattamaan sinänsä aiheettomia ulkopuolisten epäilyksiä.
»Me, jotka tunnemme presidentti Ståhlbergin, olemme vakuutetut, että hän, niinkuin hän ensimäisessä puheessaan selvästi lausui, tulee tekemään voitavansa lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi. Niin kauan kuin hänellä on ohjat käsissään, tulevat laki ja oikeus maassa vallitsemaan. Tämä käsitys on myös ulkomaille tiedoksi saatettava».
Ståhlbergin valitsijat halusivat varmistaa maan tulevaisuuden suuntaamalla kurssin pitkälle vasemmalle ja koettamalla saada mukaan yhteistyöhön myös ne väestönosat, joita sosialistit edustivat. Paasikivi totesi tämän johdosta:
»Myönnän mielelläni, että tällä ajatuksella on puolensa. Eikä se olekaan mikään uusi ajatus, vaan se on sama ajatus, jota toistakymmenen (!?) vuoden aikana monet, niiden joukossa minäkin, pitivät silmällä, ja jonka he uskoivat meidän maassamme nyt jo mahdolliseksi. Uusi eduskuntajärjestys, kunnallisen vaalijärjestyksen muuttaminen pitkälle kansanvaltaiseksi, maanomistusolojen uudistus ja vihdoin keväällä 1917 asetettu sosialistis-porvarillinen hallitus, muita mainitsematta, johtuivat samasta ajatuksesta. Mutta mikä oli tulos? Mitä pitemmälle mentiin, sitä huonommaksi muuttui kehitys ja vihdoin, juuri silloin kun olisi luullut kaikkien voimien liittyvän yhteen Suomen itsenäisyyttä perille viemään, nousivat sosialistit kapinaan laillista, mitä kansanvaltaisinta valtiojärjestystä vastaan. Tämä oli kauhea isku niille, jotka olivat uskoneet pitkälle menevän demokratian mahdollisuuteen nyt jo meidän maassamme. Eikä vähimmin tämän kirjoittajalle, joka oli ollut mukana vaikuttamassa kehityksen kulkuun eduskuntareformista alkaen aina Tokoin senaatin syntymisen asti. Suomen sosialidemokratia ei ollut, valitettavasti, vielä valtiolliseen luovaan toimintaan kehittynyt ja kypsynyt.
Nyt on kysymyksessä samanlainen yritys. Ovatko sosialistit kahdessa vuodessa kypsyneet, onko se ‘tauti’, josta heidän johtajansa ovat puhuneet, jo parantunut – aikaisemmin kuin me monet viime vuonna edellytimme – on vielä epätietoista. Maan ja kansan vuoksi ja myös uuden presidentin vuoksi on sitä hartaasti toivottava. Mutta sen täytyy, ja mitä pikemmin sitä parempi, työssä ja toimessa ilmaantua. Punaisen kapinan aikana sosialistien nykyiset johtajat pysyttelivät syrjässä ja he katsoivat sillä tehneensä kyllin. Se ei kuitenkaan riitä. Heiltä on vaadittava, että he selvästi ja julkisesti torjuvat laittoman menettelyn ja tuomitsevat kaikenlaisen bolshevismin ja tekevät selväksi, että jos sellaista joko kotimaassa tai hyökkäyksissä maan rajojen ulkopuolelta uhkaa (!?), he tulevat kaikin voimin – vieläpä jos tarvitaan, ase kädessä ,_ sitä vastustamaan. Heidän tulee sanoa se niin äänekkäästi, että ei ainoastaan kotimaiset bolshevistit, vaan myös heidän entiset ystävänsä Pietarissa sen kuulevat. He ovat tähän velvolliset ei ainoastaan maata kohtaan, jonka asioiden johtoon he jälleen suurimpana puolueena ottavat osaa, vaan he ovat sen (!?) velvolliset myös nykyistä tasavallan presidenttiä kohtaan, jonka valitsijoista he muodostivat enemmistön».
Jos sosiaalidemokraatit näin menettelisivät, he eivät lujittaisi ainoastaan presidentti Ståhlbergin ja koko tasavaltalaisen järjestelmän asemaa, vaan vahvistaisivat myös ulkomaiden luottamusta täkäläiseen kehitykseen, mikä taas ei voisi olla heijastumatta myös Suomen markan arvoon. Lopuksi Paasikivi esitti hallitukselle voimakkaan vetoomuksen maanpuolustuksen tarpeista huolehtimisen puolesta. Asia oli nyt entistäkin ajankohtaisempi, kun länsivallat valmistautuivat vetämään interventiojoukkonsa pois Pohjois-Venäjältä.27
Ståhlbergin kädenojennusta Paasikiven ei tarvinnut kauan odottaa. Kutsu presidentinlinnaan tuli sunnuntaina 10.8.1919, ja pankinjohtaja noudatti sitä vielä samana iltana. Kotiin palattuaan Paasikivi merkitsi muistiin Ståhlbergin kertoneen lukeneensa Uuden Suomen kirjoituksen, »joka osotti, että edelleenkin olin sillä kannalla, että asioita (kurs. Paasikiven) on autettava eteenpäin».28
Erityiseen optimismiin Paasikivi ei silti nähnyt aihetta. Vanhalle ystävälleen P. E. Svinhufvudille hän valitti elämän menevän vanhaa, huonoa latuaan. »Näyttää siltä – erehtynenkö, en tiedä – että syksymmällä saamme sen paljon puhutun sosialisti-keskustahallituksen. Ehkä se onkin paras!! Sitten tulee selvyys jompaan kumpaan suuntaan. Joko se osoittautuu huonoksi tai hyväksi».29
Neuvottelukosketus uuteen presidenttiin oli joka tapauksessa avattu, ja Paasikivi oli valmis toimimaan myös käytännössä oman puolueensa ja Ståhlbergin välisenä yhdysmiehenä. Kun presidentinvaalien jälkeen hallituksen uusiminen tuli ajankohtaiseksi, Paasikivi Ståhlbergin pyynnöstä ponnisteli Castrenin kabinetin paikoillaan pysymisen puolesta koettaen tässä mielessä vaikuttaa oikeistoa lähellä oleviin kabinetin jäseniin, ennen muuta sotaministeri Rudolf Waldeniin. Nämä kuitenkin katsoivat joutuneensa siinä määrin keskustalaisten virkaveljiensä syrjimiksi ja vastuunkantajiksi enemmistön sanelemista päätöksistä, etteivät he enää halunneet jatkaa »herrojen Alkion ja Vennolan viikunanlehtinä». Täysin eri asia olisi etukäteen sovitun ohjelman pohjalta toimiva porvarillinen kokoomushallitus, johon kyllä kannattaisi pyrkiä.30
Toisaalta keskustapuolueiden itseluottamus oli vuoden 1919 vaalivoittojen jälkeen niin paljon vahvistunut, etteivät ne presidentin suosituksista huolimatta katsoneet enää erityisesti tarvitsevansa kokoomuksen tukea. Sitäpaitsi yhteistyö oikeiston kanssa olisi saattanut luoda esteitä keskustan vasemmistoon kohdistaman sovittelupolitiikan tielle. Vieraantumista lisäsi Mannerheimin tuloa puolustusvoimain johtoon koskeneiden neuvottelujen raukeaminen kenraalin asettamiin koviin ehtoihin, joihin kuului myös määrätietoinen valmistautuminen Pietarin operaatioon.31
Ståhlbergin valinta ei merkinnyt ainoastaan keskustapolitiikan vahvistumista vaan myös itään suuntautuvan aktivismin heikkenemistä, koska siihen tähtäävät suunnitelmat jäivät nyt ilman arvovaltaista tukijaa valtion johdossa. Sosiaalidemokraattien asennoituessa yhä edelleen kielteisesti hallitusvastuuseen jäi ainoaksi mahdollisuudeksi keskustapolitiikan jatkaminen. Edistyspuoluelaisen professori J. H. Vennolan 15.8.1919 muodostamaan ministeristöön kuului yhdeksän hänen oman puolueensa jäsentä, neljä maalaisliittolaista ja yksi ammattiministeri, kenraalimajuri K. E. Berg, joka otti vastuulleen sotaministeriön. Kun Mannerheim oli valmis ryhtymään Pietarin valtaukseen ilman ententen apuakin, Vennola korosti hallituksensa olevan tässä toisella linjalla. Mitään ei voitu tehdä vailla länsivaltojen tukea.32
Tutkimuksessa on korostettu syrjään jääneen kokoomuksen taholla presidentti Ståhlbergia ja keskustaa kohtaan tunnettua torjuntaa ja vastenmielisyyttä. Tämä pätee kuitenkin ensi sijassa puolueen »pääskysiin» ja aktivistisiipeen nähden. Kuten Paasikiven kannanotot osoittavat, vanhat suomettarelaiset suhtautuivat tilanteeseen huomattavasti maltillisemmin. Myös Ingman painotti Mannerheimille, ettei tämän tulisi katkaista sotaväen päällikkyyttä koskevia neuvotteluja. Nevanlinna puolestaan ei pitänyt Ståhlbergin johtamaa keskustaa lainkaan mahdottomana vaihtoehtona ja epäili kokoomuspuolueen passiivisuuden ajavan keskustan täysin vasemmiston syliin. Hannes Gebhard taas korosti Paasikivelle, että kokoomuksen lehtien harrastama Tannerin oikeistososialistien luokittelu »Työmiehen jälkeläisiksi» oli kohtuutonta ja myös oikeiston omien etujen kannalta typerää.33
Vennolan hallituksen muodostamisen jälkeen Paasikivi kävi 25.8.1919 jälleen Ståhlbergin puheilla. Pankinjohtaja korosti tällöin bolsevismin kukistamisen tärkeyttä. »Emme voine uskoa, että Wenäjän bolshevismi, jos se voittaisi vihollisensa, jättäisi meidät rauhaan». Osallistuessaan leninismin hävittämiseen Suomi parantaisi merkittävästi asemaansa. »Meillä on kovin paljon ja tärkeitä selvityksiä (valkoisen T. P.) Wenäjän kanssa ja suuria vaikeuksia, niin että jokainen plus on tervetullut».
Näissä oloissa valtion johdon oli Paasikiven mielestä pidettävä silmät auki, jotta ei laiminlyötäisi mahdollisesti tarjoutuvia »chanseja». Tilanteen kehitystä seurattaessa oli varustauduttava ja ehkä solmittava sopimuksia ententen tunnustaman Luoteis-Venäjän valkoisen hallituksen kanssa.
Edellytyksenä aktiiviselle politiikalle Paasikivi kuitenkin näki lujan porvarillisen kokoomushallituksen syntymisen, koska kaikkein maltillisimmatkaan sosialistit eivät lähtisi mukaan Pietarin valtaukseen. Siksi tuskin voitaisiin vielä ajatella sosialistien, agraarien ja edistyksen yhteishallitusta. Sisäpoliittisesti tosin sosialistien tulo ministeristöön kenties osoittautuisi hyödylliseksi. Ulkomaihin nähden tämä saattoi mennä mukiin, mutta vain siinä tapauksessa, että sosialistit, kuten Paasikivi jo Uudessa Suomessa oli vaatinut, jyrkästi ja julkisesti sanoutuisivat irti bolsevismista. Muussa tapauksessa heidän jäsenyytensä hallituksessa vain pilaisi Suomen kuvaa ulkomailla.
»Wenäjä on tärkein tällä hetkellä. Woi katsoa sen ensimäiseksi kaikista». Suomen porvarillisten puolueiden toivottu yksimielisyys ei silti riittäisi lähtökohdaksi Pietarin offensiivin käynnistämiseen. Tärkeintä oli läntisten voittajasuurvaltojen kanta. Operaatio voitiin toteuttaa »ainoastaan yksissä neuvoin ententin kanssa ja sen kannatuksella ja selvät paperit sen kanssa – sopimus sen kanssa».(!?) Toistaiseksi entente oli kuitenkin välttänyt sitoutumista mihinkään, ja saattoi olla, ettei se lainkaan ryhtyisi Pietarin retkeen. 34
Ståhlberg katsoi viisaimmaksi odottaa ja katsoa. Suhteiden normalisoiminen Neuvosto-Venäjään ei käynyt päinsä ententen torjuvan kannan vuoksi, mutta toisaalta hän piti yhtä mahdottomana hyökkäystä Pietariin ilman liittoutuneiden antamaa taloudellista ja sotilaallista tukea sekä poliittisia takeita. Niiden saantiin Ståhlberg ei luottanut yhtä vähän kuin itäisen naapurin valkoisten kanssa tehtävään sopimukseenkaan.»Tokko Venäjän kansa olisi tyytyväinen, jos sekaantuisimme heidän sisäisiin asioihinsa», presidentti totesi Paasikivelle.35
Itse asiassa Ståhlbergin ja vanhan suomettarelaisen sisäpiirin näkemysero jäi käytännössä suhteellisen pieneksi. Molemmat pitivät kiinni asettamistaan sisä- ja ulkopoliittisista ehdoista. Viime kädessä ratkaisu kuului ententelle, jonka linjanvetoja Ståhlberg ei pitänyt mahdollisena ryhtyä kiirehtimään sen jälkeen kun ulkoministeri Holstin lännelle osoittamat neuvonpyynnöt olivat jääneet tuloksettomiksi.36 A. H. Saastamoiselle Paasikivi kirjoitti:
»Epäselvä kohta, ja kardinaalikohta, on mielestäni siinä, että ei ole selvä, mikä oikeastaan on Englannin politiikan tarkoitus näillä kulmilla. Onko sillä painavat edut, jotka saattavat sen ajamaan Itämeren ympärystön balkaniseerausta? Onko se tulevaisuudessa valmis antamaan meille aseellista, ei ainoastaan diplomaattista kannatusta Wenäjää vastaan? Se on kysymys. Minä en vieläkään usko Kansainliittoon y.m.s., vaan luulen Wenäjän nousevan tulevaisuudessa voimakkaana ja luultavasti tsaarin hallitsemana. Toiveet Pietarin alaspainamisesta ovat mielestäni myöskin kovin rohkeita ja meillä on siis entinen naapuri. – Ukrainan itsenäisyydestä ei näy tulevan mitään, mikä on meille kovin valitettava asia.»37
Tietämättä lähemmin ententen kannasta vanhat suomettarelaiset kaipasivat hallitukselta jämäkämpää otetta. Neuvottelut oli käytävä ja sopimukset tehtävä ajoissa. »Pitääkö meidän todella istua kädet ristissä, kunnes bolsheviki-Venäjä tai valkoinen Venäjä kaatuu meidän ylitsemme», kyseli Ingman Uuden Suomen palstoilla syksyllä 1919. Suomen passiivisuus herättäisi valkoisissa venäläisissä samanlaisen katkeruuden kuin mitä Suomessa tunnettiin Ruotsia kohtaan vuoden 1918 tapahtumien johdosta.
Paasikivi taas von der Goltzille lähettämässään kirjeessä kiinnitti huomiota Vennolan kabinettiin jo neljäntenä hallituksena yhden ainoan vuoden kuluessa. Presidentinvaalien aiheuttamien kiistojen rinnalla tämä todisti huolestuttavaa sisäpoliittista epävakaisuutta. »Miten me tasavaltalaisine hallitusmuotoinemme tulemme selviämään jos ja kun Venäjällä vahva monarkistinen hallitus taas astuu valtaan, on kysymys, joka täyttää minut pelolla ja huolella… En pelkää bolsevistisia levottomuuksia omassa maassamme, sillä me kykenemme – niin uskon – ne kukistamaan, ellei sitten bolsevismi saa yliotetta koko maailmassa.» Leninin syyskuussa 1919 tekemän rauhantarjouksen hyväksyminen ei vanhojen suomettarelaisten mielestä liioin voinut tulla kysymykseen. Mikäli sopimus punaisen Venäjän kanssa ylipäänsä voitaisiin hyväksyä, se olisi solmittava länsivaltojen yhteisessä rintamassa pysytellen, jolloin saataisiin käyttöön näiden tuki.38
Ingmanin ja Paasikiven mukaan kehityksen Itämeren alueellakin määräsivät siis viime kädessä läntiset voittajasuurvallat. Niin kauan kuin näiden aktiivinen, täysimittainen puuttuminen »Pietarin kysymyksen ratkaisuun» näytti mahdolliselta, suomalaisten tuli olla valmiita lähtemään liikkeelle. Jos taas länsivallat valitsisivat passiivisen linjan ja vetäytyisivät Venäjän ongelman ratkaisusta syrjään, silloin olisi suomalaistenkin aika tehdä muuttuneesta tilanteesta johtopäätöksensä.
Vielä marraskuussa 1919 Paasikivi Tukholmassa KOP:n asioissa käydessään ilmaisi rotterdamilaiselle pankkiirikollegalleen F. M. van Spenglerille optimisminsa. Lähettäessään kieltolain ahdistamalle suomalaisystävälleen kaksi pulloa erehdyttävästi konjakilta tuoksahtavaa »hiusvettä» hollantilainen liitti oheen toivomuksensa, jonka mukaan »Teidän ennustuksenne kävisi toteen, ja Pietari olisi ensi keväänä vapaa».39
Tilanne oli kuitenkin muuttumassa. Jo syyskuun lopussa 1919 Lontoo antoi Baltian pienten tasavaltojen hallitusten ymmärtää, että näiden oli itsenäisesti ja omalla vastuullaan päätettävä suhtautumisestaan Neuvosto-Venäjään ja sen rauhantarjouksiin. Muutamaa viikkoa myöhemmin luhistui kenraali Nikolai Judenitsin valkoisen armeijan Virosta käsin käynnistämä offensiivi Pietarin valtaamiseksi. Siperiassa amiraali Aleksandr Koltsakin peräytyminen kohti itää jatkui. Myös Etelä-Venäjällä kenraali Anton Denikinin hyökkäys Moskovan suuntaan murtui lokakuun puolivälissä ja kääntyi paonomaiseksi vetäytymiseksi kohti valkoisten viimeistä turvapaikkaa, Krimin niemimaata.40 Liittoutuneiden taholla tilanteenkehitys vahvisti käsitystä, jonka mukaan olisi sittenkin paras jättää venäläiset itse ratkaisemaan keskinäiset kiistansa. Länsivalloissa oli vasemmisto yhä voimakkaammin ajamassa »Sormet irti Venäjästä» -linjaa. Sitäpaitsi johtavilla teollisuusvalloilla oli talousongelmia, joiden ratkaisuun Venäjän raaka-ainevarat ja laajat markkinat näyttivät tarjoavan apuvälineen.
Suomessa Venäjän-poliittiset konseptiot vaativat vastaavasti uudelleenarviointia. Kysymys ei ollut ainoastaan valkoisten venäläisten vähittäisestä syrjäytymisestä lähitulevaisuutta muovaavien vaikutustekijöiden joukosta vaan ennen kaikkea sen tosiasian tunnustamisesta, että länsivaltojen todella vaikuttava panos bolsevikkien lyömiseen näytti jäävän antamatta. Helsingin hallitus joutuisi ilmeisesti kaikesta huolimatta solmimaan rauhan punaisen Venäjän kanssa. Sitä ajatellen taas Vennolan keskustahallitus tuntui poliittisesti liian kapeapohjaiselta. Jo joulukuun lopussa 1919 tilanteen oivaltanut presidentti Ståhlberg kävi luottomiehensä J. K. Paasikiven luona ehdottamassa porvarillisen kokoomushallituksen muodostamista.41
Vanhaa suomettarelaista sisäpiiriä lukuunottamatta Ståhlbergin yritys ei saavuttanut vastakaikua kokoomuspuolueessa. Päinvastoin tarjous nähtiin heikkouden merkkinä presidentin ja Vennolan kabinetin taholta. Aivan samoin kuin vuonna 1907 vanhasuomalaiset olivat katsoneet parhaaksi jättää Mechelinin senaatin »kiehumaan omassa liemessään», odotettiin nyt Vennolan hallituksen romahdusta, jolloin kokoomus voisi sanella ehtonsa.
Samaan suuntaan vaikutti sosiaalidemokraattien aloitteesta esiin tulleen, vuoden 1918 punaisia vankeja koskeneen armahduslain käsittely eduskunnassa. Lopullisessa muodossaan laki päästi ehdonalaiseen vapauteen 3 600 punavankia ja palautti kansalaisluottamuksen 40 000:lle. Oikeisto koki armahduksen oikeusperiaatteiden uhraamisena ja pahimman mahdollisen rikoksen, yhteiskuntajärjestyksen vastaisen kapinan, rangaistusten mitätöimisenä asettamalla ao. rikolliset samanarvoisiksi yhteiskunnan pelastajien kanssa. Tässä kysymyksessä Ingmankaan ei poikennut oikeiston yleiseltä linjalta.42 Sama pitänee paikkansa hänen aisaparinsa Paasikiven kohdalla, vaikka asiasta ei näytäkään jääneen suoranaisia lähteitä.
Armahduskysymys kiristi tilapäisesti porvarillisten ryhmien välisiä suhteita. Sitäpaitsi kaikki keskustalaisetkaan eivät voineet hyväksyä amnestiaa. Vennolan hallitus pirstoutui pahoin lopullisten äänestysnumeroitten ollessa 8-3 armahduslain puolesta. Jo sitä ennen oikeusministeri Hjalmar Kahelin oli jättänyt eronpyyntönsä. Hieman myöhemmin kolme muuta kabinetin jäsentä ilmoitti haluavansa erota. Presidentti Ståhlberg palasi nyt vanhaan ajatukseensa hallituksen täydentämisestä kokoomuslaisilla. Erityisen tärkeänä hän piti J. K. Paasikiven ja Ernst Nevanlinnan mukaansaamista.43
Armahduskysymyksen laineiden vähitellen laskeutuessa kokoomuspuolueen hallitushalukkuus alkoi kasvaa. Osaltaan tähän vaikutti ulkopoliittisen tilanteen muuttuminen. Ingmanin ja Paasikiven tärkeimpänä perusteena Venäjän vastavallankumouksen tukemiseen oli ollut ententen sille antama kannatus. Jos se loppuisi, täytyisi Suomenkin linjan muuttua. Kuten Pirkko Rommi on osoittanut, ratkaisevan käänteen muodosti ententen tammikuussa 1920 julkistama päätös lopettaa Neuvosto-Venäjään kohdistunut kauppasaarto.44 Moskovassa tilanteesta tehtiin myös johtopäätökset Trotskin johtaman tasavallan vallankumouksellisen sotaneuvoston antaessa Itämeren laivastolle ohjeet pysytellä saarron loppumista odottaen ehdottomasti puolustuskannalla välttäen kaikkia toimenpiteitä, jotka voitaisiin tulkita aggressiivisuuden osoituksiksi.45
Leninin valtakunnan ja lännen välisten suhteiden lopullinen normalisoituminen näytti nyt olevan enää vain ajan kysymys. Vaihtoehdot olivat karsiutumassa, ja pikkuvaltio Suomenkin täytyisi siis lähteä etsimään rauhaa Venäjän kansalaissodassa yliotteen saaneiden bolsevikkien kanssa. Uranaukaisijana Itämeren alueella oli toiminut Viro, joka jo 31.12.1919 solmi aselevon lopullisen rauhansopimuksen valmistuessa Tartossa 2.2.1920. Rauhankysymyksen keskeisen merkityksen tunnustaen Suomessa oivallettiin asian menestyksellisen hoitamisen edellyttävän eduskunnan tukea nauttivaa enemmistöhallitusta.
Paasikivestä ei kuitenkaan tullut ministeriä »paikattavaksi» aiottuun Vennolan hallitukseen. Ensinnäkin Santeri Alkio ilmoitti heti alkuun maalaisliiton kieltäytyvän »suvaitsemasta» Nevanlinnaa, Paasikiveä, Arajärveä tai Stenrothia. Hänen ryhmänsä olisi oikeistoon nähden »hyvin arka» ja vetäisi tarvittaessa mieluummin omat miehensä kokonaan pois hallituksesta. Kun Vennola huomautti presidentin erityisesti toivovan Paasikiven ja Nevanlinnan osallistumista, Alkio pysyi jyrkällä linjallaan: »Minä selitin, että oikeiston johtomiesten, kuten Paasikiven ja Nevanlinnan, tulo hallitukseen merkitsi lippuvärin kannalta paljon. Niitä pidettäisiin itsestään johtajina» (kurs. T. P.). Se taas olisi keskustan kannalta virhe.46
Tietoisuus oman ryhmän henkisten voimavarojen heikkoudesta ja kokemattomuudesta selvästikin pelotti Alkiota Paasikiven kaltaisia rutinoituja »jyriä» ajatellen. Presidentin ehdotus kaatui maalaisliiton torjuvaan kantaan. Näin ollen myös Ståhlbergin ja Paasikiven väliset henkilökohtaiset neuvottelut, joissa Paasikivi Juhani Arajärven kertoman mukaan koetti »lohduttaa» presidenttiä, olivat tuomittuja jäämään tuloksettomiksi.47
Epäonnistumiseen oli toinenkin syy. J. H. Vennolan ja Santeri Alkion välinen yhteenotto eduskunnassa verrattain vähäpätöisestä asiasta – maanteiden hoitovastuun kunnille siirtymisen ajankohdasta – johti maaliskuun alussa kaikkien maalaisliittolaisten ministerien eroon. Kysymys ei nyt rajoittunut enää vanhan, hajoavan hallituksen »paikkaamiseen», vaan tarvittiin kokonaan uusi ministeristö, jolle oli laadittava oma ohjelma.
Maalaisliiton vastarinnan vuoksi Paasikivi ei enää ollut ehdolla kokoomukseen lukeutuvan professori Rafael Erichin 15.3.1920 muodostamaan porvarilliseen enemmistöhallitukseen, jonka kokoonpano muodostui seuraavaksi:
ulkoministeri, fil.tri. R. Holsti,
oikeusministeri, hovioik. presidentti K. G. Söderholm
sisäministeri, maaherra A A von Hellens
sotaministeri, maaherra Br. Jalander
valtiovarainministeri, ylitirehtööri J. V. Wartiovaara
kirkollis- ja opetusministeri, professori L. Ingman
maatalousministeri, agronomi E. Y. Pehkonen
toinen maatalousministeri, agronomi E. Hahl
kulkulaitosten ja yl. töiden ministeri, ins. M. K. Lavonius
kauppa- ja teollisuusministeri, pääjohtaja L. Ehrnrooth sosiaaliministeri, kansanedustaja V. Joukahainen.
Elintarvikeministerin tehtävään nimitettiin myöhemmin (26.3.1920) kansanedustaja K. V. Vuokoski. Puoluesuhteiltaan hallitus jakautui siten, että edistys sai neljä (Holsti, Lavonius, v. Hellens ja Vuokoski), maalaisliitto kolme (Pehkonen, Hahl ja Joukahainen), kokoomus kolme (Erich, Ingman ja Wartiovaara) sekä ruotsalaiset kaksi (Ehrnrooth ja Söderholm) ministerinpaikkaa. Jalander luokiteltiin ammattiministeriksi. Poliittiselta väriltään hallitus oli selvästi keskustavoittoinen. Vaikka oikeiston »raskain tykistö» olikin Alkion vaatimuksesta pääosin jäänyt pois, tilannetta kuitenkin tasoitti opetusministerin vakanssilla mukaan tulleen Lauri Ingmanin voimakas persoona.
Pääministeri Rafael Erich oli porvarillisten puolueiden keskuudessa arvovaltaa nauttiva poliitikko, »siviiliammatiltaan» Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori, joka maailmansodan aikana oli toiminut jääkäriliikkeen palveluksessa ulkomailla ja tullut v. 1919 valituksi kokoomuksen edustajana parlamenttiin. Hän kuului myös puolueen valtuuskuntaan.
Ohjelmapuheessaan uusi pääministeri tähdensi hallituksen pyrkimystä rauhaan Neuvosto-Venäjän kanssa ja tuen etsimistä maailman johtavilta valloilta yhdessä niiden maiden kanssa, joilla oli samantapaisia etuja valvottavanaan. Tässä Erich selvästikin viittasi reunavaltiopolitiikkaan. Toisaalta pääministeri silmin nähden pelkäsi sanotun rauhan mahdollisia seurauksia asettaessaan hallituksen tehtäväksi huolehtia siitä, etteivät maan sisäinen rauha sekä oikeus- ja yhteiskuntajärjestys joutuneet vaaranalaisiksi rauhansopimuksen vuoksi. Ahvenanmaalle oli annettava laaja itsehallinto ja ruotsalaisille pääministeri lupasi lisäksi kielikysymyksen järjestämistä hallitusmuodon mukaisesti ja erityisen ruotsalaisen hiippakunnan perustamista.48
