Rauhaan talouskriisin varjossa
Kansainvälinen talous oli ensimmäisen maailmansodan seurauksena joutunut syvälliseen muutokseen. Voittajina selviytyneet eurooppalaiset ympärysvallat Ranska ja Iso-Britannia olivat kärsineet raskaat aineelliset tappiot. Työttömyydestä tuli Englannissa sodan jälkeen alituinen vitsaus merentakaisen imperiumin purkautuessa ja teollisuuden kärsiessä niin vanhanaikaisuudestaan kuin alenevista maailmanmarkkinahinnoistakin. Ranskassa taas palkkatason alhaisuus ja frangin jatkuva alamäki ruokkivat yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Sodan hävinneen ja sisäpoliittisesti häilyvän Saksan talous oli sidoksissa maan maksukykyyn verrattuna suuriin sotakorvauksiin, jotka lisäksi määrättiin toteutettaviksi maksuongelmia aiheuttaneina valuuttasiirtoina. Varsinkin vuosina 1922-1923 Saksassa raivosi miljardi-inflaatio. Vallankumouksen onnistumista varmisteleva bolsevikkihallinto sekä saavutettua itsenäisyyttään turvanneet seitsemän uutta eurooppalaista kansallisvaltiota – Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tsekkoslovakia ja Jugoslavia – rakensivat kansantalouttaan paljolti uudelle pohjalle. Taloudelliseksi suurvallaksi ja samalla velkojaksi nousi Yhdysvallat, joka kuitenkin pyrki mahdollisimman vähän puuttumaan Euroopan poliittisiin tapahtumiin. Tässä tilanteessa jokainen Euroopan maa pyrki turvaamaan oman horjuvan taloutensa, ja keinoksi otettiin ennen kaikkea tullisuoja sekä vienti- ja tuontisäännöstely.
Ennen sotaa kansainvälinen maksuliike oli perustunut kultaan sidottuihin valuuttoihin, mutta sota oli rahoitettu painattamalla yhä lisää rahaa ja näin aiheutettu ennennäkemätön inflaatio. Englantilaiset ja ranskalaiset eivät luvanneet maksaa takaisin sodan aikana amerikkalaisilta saamiaan lainoja ennen kuin saksalaiset maksaisivat sotakorvauksiaan. Saksa puolestaan ei pystynyt maksamaan sotakorvauksia ilman lainoja Yhdysvalloista. Näin syntyi maksuvälineiden kiertokulku, jossa eurooppalainen talous tuli pitkälti riippuvaiseksi New Yorkin pörssin heilahteluista.1
Suomen kansantalous kärsi kangertelevasta maailmantaloudesta, mutta sillä oli myös sisäisiä ongelmia. Paasikiven senaatti joutui jättämään perinnöksi kriisiin ajautuneen talouden. Vuoden 1918 tapahtumat olivat lamauttaneet tuotannon, elintarvikkeista oli puutetta, minkä lisäksi äskettäin itsenäistyneellä valtiolla oli useita uusia menoja, kun taas tulojen hankkiminen ontui pahoin. Kauppa Saksan kanssa tyrehtyi länsivaltain ulottaessa saartonsa myös Itämerelle, minkä vuoksi jo myytyjä ja lähtösatamiinsa kuljetettuja sahatavara-, paperi- ja selluloosaeriä alkoi kerääntyä Suomen rannikolle.
Ingmanin hallituksen tehtävänä oli paitsi uuden ulkopoliittisen suunnan löytäminen myös Suomen talouselämän yhteyksien avaaminen länsivaltoihin. Suomen hallitus ja johtavat vientipiirit sopivat tammikuussa 1919, että Englantiin, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin lähetettäisiin »liikkuva kauppavaltuuskunta» jäseninään johtavia vientiteollisuusmiehiä kuten Jacob von Julin ja Gösta Serlachius. Tuloksena oli ulkomaankaupan täyskäännös idästä länteen, jota Paasikivi piti myöhemmin – paitsi osoituksena kapitalistisen talousjärjestelmän sopeutumiskyvystä – keskeisenä tekijänä Suomen selviytyessä talousvaikeuksistaan ja säilyttäessä itsenäisyytensä.
Myös Venäjän markkinoiden uskottiin vakiintuvan suomalaisten käytettäväksi – lyhytaikaiseksi odotetun bolsevikkihallinnon jälkeen – kunhan ensin saataisiin rauhansopimus tehtyä. Monien sotavuosien jälkeen Suomen puunjalostusteollisuuden tuotteille uskottiin vilkasta kysyntää, jota sodanjälkeinen jälleenrakennus ja tyhjillään olevien varastojen täyttäminen lisäisivät. Sodan aikana nousseiden hintojen uskottiin kääntyvän laskuun ja markan arvon palaavan entiselleen.
Aselevon tuomasta optimismista huolimatta Suomen taloudellinen tila oli huolestuttava ennen kaikkea kärjistyvän elintarvikehuollon vuoksi. Viljan tuonti Venäjältä oli loppunut jo vuonna 1917, sisällissodan seurauksena kevätkylvöt olivat jääneet normaalivuosia pienemmiksi ja vuoden 1918 satokin jäi huonoksi. Säännöstelystä huolimatta oli selvää, ettei talven yli selvittäisi ilman ulkomaisia elintarvikkeita. Paasikiven senaatti sai tässä suhteessa tehtyä jotakin, mutta kokonaisuuden kannalta olennaisia olivat ne länsivalloilta saadut viljaerät, jotka Mannerheim vuoden 1918 ja 1919 vaihteessa neuvotteli Lontoossa ja Pariisissa. Koska länsivalloista toimitettava vilja olisi ehtinyt Suomeen vasta myöhään kevättalvella 1919, hän sai toiset Pohjoismaat antamaan elintarvike-eriä jo joulukuussa 1918 parin kuukauden tarvetta varten. Kevättalvella 1919 alkoi sitten tulla julkisuudessakin huomiota saaneita laivoja elintarvikelasteineen.2
Teollisuustoiminnan elpymistä hidastivat ennen kaikkea raaka-aineiden ja tarvikkeiden saantivaikeudet. Tukkuhinnoin arvioituna oli Suomen teollisuustuotanto 1918 noin 37 % vuoden 1913 tasosta ja nousi 1919 57 %:iin ja seuraavana vuonna jo 77 %:iin. Kansainvälisen laman myötä tärkeimpien vientituotteiden kysyntä supistui vuoden 1921 alussa romahdusmaisesti, kunnes syyskuusta alkaen markkinat jälleen paranivat ja valuuttakurssien nousun myötä vuoden 1921 kauppatase oli selvästi edellisvuosia parempi. 1919 ja 1920 sato jäi heikommaksi kuin 1911-1915 keskimäärin. Vasta vuoden 1921 sato palautti tilanteen normaaliksi – tuolloin alkoi myös voin ja juuston vienti hiljalleen kasvaa.3
Kansainvälinen kauppa ei vapautunut niin nopeasti kuin Suomessa oli odotettu. Raaka-aineiden saanti oli vaikeaa, kun taas valmiiden teollisuustuotteiden ostaminen suhteellisesti helpompaa – tosin korkeisiin hintoihin. Suomeen tuotiinkin melko paljon kulutustavaroita, mutta verrattain vähän raaka-aineita. Kun tuontia vuoden 1919 viimeisiin kuukausiin asti rajoitettiin lievästi – osittain se oli ns. vapaalistojen pohjalta täysin rajoittamatontakin – paisui tuonti arvoltaan varsin korkeaksi. Vientiä puolestaan haittasivat erityisesti vuoden 1919 alkupuolella ulkomaiset tuontirajoitukset sekä laivauksiin tarvittavan tonniston puute siten, että varastoihin kertyneestä 1 100 000 standartista puutavaraa voitiin viedä vain noin 500 000 standarttia. Kun lisäksi tuontitavaroiden hinnat nousivat nopeammin kuin vientihinnat, tuli vuoden 1919 kauppataseesta erittäin epäedullinen: tuonnin arvo oli 2 505 miljoonaa markkaa, kun taas viennistä saatiin vain 874 miljoonaa markkaa eli ainoastaan 35 % tuonnin arvosta. Tilanteen korjaamiseksi tuontisäännöstelyä tiukennettiin vuoden 1920 alusta lähtien ja maaliskuussa 1920 korotettiin melkein kaikkia tulleja 200 %. Kauppatase alkoikin parantua, mutta vienti ei silti kattanut kuin 80 % vuoden 1920 tuonnista. Kauppatase oli vielä seuraavanakin vuonna alijäämäinen, mutta nyt jo edellis vuosia vähemmän.
Sotaa oli Suomessakin rahoitettu painattamalla lisää seteleitä. Vuoden 1918 lopulla rahamarkkinat alkoivat kiristyä kysynnän kasvaessa ja talletusten vähentyessä. Saadakseen lisää talletuksia liikepankit nostivat joulukuussa 1918 korkeimman talletuskorkonsa 4 %:sta 5 %:iin. Kun Suomen Pankin alin diskonttokorko oli toukokuusta 1916 ollut muuttumattomana 5 %:ssa, tulivat diskontto- ja talletuskorko samoiksi. 7.1.1919 Suomen Pankki nosti kuitenkin diskonttokorkoaan yhden prosenttiyksikön 6 %:iin. Talletuskorkojen korottaminen ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta. Vuoden 1919 talletusten määrä tosin kasvoi jonkin verran, mutta jo syksyyn tultaessa oli tapahtunut käänne huonompaan suuntaan.
Sen sijaan diskonttaukset Suomen Pankissa alkoivat yhä enemmän kasvaa. Kun ne heinäkuussa 1919 olivat vajaat 50 miljoonaa markkaa, oli vastaava luku marraskuun puolivälissa jo 118 miljoonaa markkaa. Tällöin Suomen Pankki päätti nostaa diskonttokorkoaan yhdellä prosenttiyksiköllä 7 %:iin. Liikepankit nostivat heti tämän jälkeen lainauskorkojaan ja vuoden 1920 alusta talletuskorkojaan. Suomen korkeaa korkotasoa kuvaa se, että muissa Euroopan maissa diskonttokorko oli alimmillaan 3-4 % (Bryssel, Amsterdam) ja yleisesti 5-6 % (mm. Tukholma, Berliini, Kööpenhamina, Lontoo). Kauppataseen passiivisuus, valuuttakeinottelu sekä epäonnistuneet yritykset saada ulkomaista luottoa olivat niitä taloudellisia tekijöitä, jotka keskeisesti vaikuttivat Suomen markan arvon alentumiseen. Valuuttakurssit nousivat erityisen voimakkaasti heinäkuusta 1919 lähtien. Suomessa noteeratuista valuutoista ainoastaan Saksan markka ja Itävallan kruunu menettivät arvoaan Suomen markkaa nope ammin.4
Suomen markan kansainväliseen arvostukseen vaikutti osaltaan poliittinen tilanne. Suomen ja Venäjän väliset suhteet olivat selkiytymättömät, minkä lisäksi kevään 1918 sisällissodan perintö nuorelle valtiolle oli omiaan herättämään epäluuloa ulkomaisissa talouspiireissä. Sosiaalisten ja valtiollisten ristipaineiden alla suomalaiset eivät näyttäneet voivan sopia edes talouspolitiikan peruslinjoista. Suomessa tosin epäiltiin ulkomaisten kilpailijoiden tietoisesti levittävän epävarmuutta ruokkivia tietoja – olivatpa epäilyt oikeutettuja tai ei, suomalaisten lähtökohdat eivät olleet kovinkaan otolliset. Suomen Pankki oli vuoden 1917 jälkimmäisellä puoliskolla onneksi ostanut Venäjän hallitukselta 20 miljoonaa dollaria ja 6,1 miljoonaa puntaa, joiden arvioitiin yhdessä muiden ulkomaisten saatavien kanssa vastaavan 377 miljoonaa markkaa. Näillä varoilla ryhdyttiin rahoittamaan valtion elintarvike- ja muita ostoja ulkomailta. Mutta miljoonat hupenivat nopeasti, ja lokakuun lopussa oli kyseisestä summasta jäljellä enää 30 miljoonaa markkaa.5
Loppuvuodesta 1919 ulkomaiset saatavat kasvoivat jälleen. Tähän vaikutti Suomen Pankin ja 15 puutavaraliikkeen välillä heinäkuussa allekirjoitettu sopimus. Sen mukaan kyseiset liikkeet sitoutuivat myymään puolet sopimuksen allekirjoitushetken varastostaan saatavasta valuutasta Suomen Pankille yhtä prosenttiyksikköä pankin kulloinkin noteeraamaa myyntikurssia halvempaan hintaan. Kyseisille puutavaraliikkeille asetettiin Suomen Pankkiin punnille asetettuja vekseleitä, joita vastaavan määrän markkoja liikkeet saivat heinäkuussa ja jotka vekselit ne sitoutuivat lunastamaan saatuaan myyntitulonsa. Näin valtio saattoi turvata ulkomaisen valuutan saannin ilman, että sen olisi tarvinnut esiintyä ostajana valuuttamarkkinoilla ja tällä tavoin entisestään korottaa valuuttojen hintaa. Puutavaraliikkeet puolestaan saivat etumaksua, jonka turvin ne saattoivat odottaa hintojen nousua vuoden loppupuolella. Sopimuksen taustalla oli Englannista saatu laina, jonka vakuudeksi englantilaiset liikemiespiirit halusivat puutavaravarastoja. Näihin varastoihin puutavarayritykset suostuivat vain edellä mainituin ehdoin, jotka herättivät myös arvostelua. Esimerkiksi Väinö Tanner katsoi, että sopimus antoi kaikki edut sahanomistajille ja kaikki velvollisuudet Suomen Pankille.6
Hintojen nousu, itsenäisyyden myötä tulleet uudet menoerät kuten esimerkiksi puolustusvoimien ylläpito ja ulkoasiainhallinnon menot sekä monet muut tekijät kasvattivat valtion menoja nopeasti vuosina 1919-1921. Kokonaismenot olivat 1918 noin 1085 miljoonaa markkaa ja 1920 noin 2 089 miljoonaa markkaa eli lisäys oli 93 %. Vastaavana aikana tulot – mm. veronkannon tehottomuuden vuoksi – kasvoivat 1252 miljoonasta markasta 1950 miljoonaan markkaan eli 56 %. Ulkomaankaupan tyrehtyminen vähensi tullituloja, kieltolain vuoksi jäi väkijuomavero perimättä ja valtio sai poikkeuksellisten olojen vuoksi omaisuudestaankin tavallista vähemmän tuloja. Menojen lisääntyessä ja tulojen vähentyessä oli ryhdyttävä etsimään uusia tulolähteitä, minkä työn jo Paasikiven senaatti aloitti. Valtion tulorakenteessa tapahtuikin voimakas muutos, kun vuonna 1920 säädetyllä lailla otettiin käyttöön progressiivinen tulovero. Alkuvaiheessa verotuksen piirissä olivat myös maaseudun ja teollisuusseutujen työläiset, ja seuraavina vuosina lievennettynäkin verotus koski lähes kaikkia koko vuoden työskennelleitä. Toinen huomattava uudistus oli vuonna 1919 säädetty varallisuusvero. Muita uusia tulolähteitä olivat perintö- ja lahjavero, osakkeiden ja kiinteistöjen siirtovero sekä tupakkavalmisteista kannettu vero. Valtion tulojen runkona olleiden tullitulojen (1913 46 % kaikista tuloista) osuus laski (1920 enää 21 %), kunnes olojen palautuessa normaaleiksi ja viennin jälleen elpyessä tullitulotkin lisääntyivät (1924 42 % tuloista). Välittömien verojen osuus vuoden 1913 tuloista oli vain 5 %, kun taas 1924 niiden osuus nousi viidennekseen kaikista tuloista. Budjetin vajaus peitettiin pääasiassa lyhytaikaisilla lainoilla eli Suomen Pankki painatti lisää seteleitä ruokkien näin inflaatiota.7
Suomen talouselämän piirissä oltiin yksimielisiä siitä, että säännöstely niin valuutta- kuin tavarakaupassakin oli välttämätön paha, josta oli ennen pitkää päästävä kohti tulleilla säädeltyä ulkomaankauppaa. Mielipiteet erosivat voimakkaasti siitä, milloin olisi sopiva ajankohta säännöstelyn purkamiselle. Erityisesti Suomen Pankki ja pankkivaltuusmiehet, joiden harteilla oli Suomen markan arvon ylläpitäminen, kannattivat säännöstelyä ennen kaikkea liiallisen tuonnin estämiseksi. Tuonnin rajoittamista kannattivat myös maanviljelijät, jotka kokivat ulkomaisen elintarviketuonnin omien etujensa vastaisena. Sen sijaan kauppiaat uskoivat kysynnän ja tarjonnan lain pitävän huolta niin markan arvosta kuin tuonnin kohtuullisuudesta. Luvanvarainen kauppa, johon haittapuolena liittyi salakuljetus ja musta pörssi, koettiin kauppiaspiireissä kahlitsevana ja usein epäoikeudenmukaisena.
Sodan aikana oli Suomessa kuten monissa muissakin maissa rakennettu erilaisia talouden valvonta- ja säännöstelyjärjestelmiä. Valuuttojen säännöstelyyn hallitus oli heinäkuussa 1918 saanut valtuudet, jotka ensin annettiin 30.4.1919 asti ja myöhemmin – jolloin myös liikepankit saivat myydä valuuttaa – lokakuun 1919 loppuun asti. Lokakuun lopusta joulukuun puoliväliin valuuttakauppa oli vapaata, mutta valuuttatilanteen heikentymisen vuoksi oli säännöstelyyn jälleen palattava joulukuun 18. päivänä säädetyllä lailla ja seuraavana päivänä annetulla asetuksella. Maaliskuussa 1919 valuutan myyntiä säännöstelemään oli asetettu erityinen valuuttakomitea, joka edellä mainitussa asetuksessa muutettiin valuuttaneuvostoksi. Uudet määräykset merkitsivät paluuta aiempaa tiukempaan säännöstelyyn, ja valuuttaneuvosto sai laajat valtuudet mm. käsitellä kaikki tuontilupa-anomukset. Tästä elimestä tulikin säännöstelyn keskeinen linnake, ja sen puheenjohtajassa, vuoden vaihteessa 1918/1919 Suomen Pankin pääjohtajaksi nimitetyssä Otto Stenrothissa henkilöityi säännöstelyä puolustava ajattelu.
Vienti- ja tuontikauppaa sääteli Suomen puolelta Kauppa- ja teollisuuskomissioni, jonka tehtävät lokakuussa 1919 siirrettiin kauppa- ja teollisuushallitukselle. Lisäksi länsivaltain korkeimmat saartoviranomaiset sekä ulkomaankaupan elimet perustivat tammikuussa 1919 Helsinkiin kauppakomitean (Inter-Allied Trade Commission). Toukokuussa 1918 Englanti oli päättänyt kohdella Suomea »länsivaltain vihollisena», minkä seurauksena oli suomalaisten saatavien jäädyttäminen englantilaisissa pankeissa ja liikeyrityksissä.
Tässä ristikkäispaineessa liikepankit jäivät välimaastoon. Yhtäältä ne olivat sidoksissa Suomen Pankin politiikkaan, joka seurasi Stenrothin säännöstelyä korostaneita ajatuksia. »Useasti tekisi mieli jättää nykyinen toimeni, jossa olen melkein yksin saanut taistella mahtavia yksityispankki-intressejä vastaan järkevämmän, maan yleistä etua silmällä pitävän talouspolitiikan puolesta, mutta velvollisuudentunto on toistaiseksi estänyt tätä askelta ottamasta», tuskaili mielestään ilman tukea jäänyt Stenroth.8 Keskuspankin tavoitteena oli markan koti- ja ulkomaisen arvon kohottaminen joko entiselleen tai ainakin lähelle entistä arvoa. Keinoina olivat setelistön supistaminen myymällä Suomen Pankin hallussa olleita valtion obligaatioita sekä tiukka luottopolitiikka. Markan ulkomaista arvoa oli lisäksi tuettava ankaralla tuonnin säännöstelyllä, kunnes vienti saataisiin elpymään. Toisaalta liikepankkien oli vaikeista luottomarkkinoista huolimatta yritettävä palvella liike- ja tuotantoelämää.9
Paasikivi oli ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina siirtynyt vanhasuomalaisen puolueen piirissä yleisen virtauksen mukana pois sosiaalipoliittisia reformeja painottaneista näkemyksistä kohti yleistä talouspolitiikkaa, joka ajatussuuntana oli lähinnä uusklassista.10 Liikepankin pääjohtajuus toi käytännön talousongelmat etualalle, ja vaikka Paasikivi toki seurasikin kansantaloudellista tutkimusta, ei hänen ajattelunsa pääpiirteiden voida katsoa muuttuneen KOP:n pääjohtajakauden aikana taloustieteilijöiden esittämien tulkintojen vaikutuksesta. Paasikiven näkemys oli perustaltaan yksinkertainen: talouden oli pysyttävä tasapainossa. Menot eivät saaneet ylittää tuloja, vaan pikemminkin oli saatava säästöä. Tasapainon vaatimus ylti valtioiden välisen kaupan tasolta aina – kuten edellä on jo käynyt ilmi – perheen ja yksityisen henkilön tasolle asti, Paasikivet itse mukaanlukien. Talouselämässä vallitsi – jos siihen ei keinotekoisin menetelmin puututtu – tasapainottava mekanismi, joka »näkymättömän käden» tavoin vei taloutta kohti yhteistä etua. Häiriöitä saattoivat aiheuttaa esimerkiksi varallisuutta nopeammin kasvaneet sosiaaliuudistukset, jotka johtivat verojen kasvuun – verotus olikin kysymys, johon Paasikivi tuonnempana selvitettävällä tavalla perehtyi yksityiskohtaisesti myös teoreettiselta kannalta. Ennen kuin sodan jälkeen voitiin vaikeudet voittaa ja palata normaaleihin oloihin oli Paasikiven mielestä Suomen markan arvon turvaamiseksi ryhdyttävä esimerkiksi tuontia rajoittaviin toimiin.
Stenroth halusi voimakkaita toimia. Jo helmikuussa 1919 hän esitti, että tiukkaa tuontisäännöstelyä ja korkotason nostamista toisiinsa verrattaessa oli säännöstely sittenkin vähemmän vaarallinen sekä talouselämälle – vaikka hän tulikin näin sanoessaan liittyneeksi vapaakaupan vastustajien puolelle – että yhteiskunnalle. Maaliskuun alussa 1919 Stenroth oli omasta aloitteestaan esitelmöimässä liikepankkien yhteistyöelimeksi perustetussa Pankkiyhdistyksessä.11 Tällöin hän ulkomaankaupan säännöstelyn lisäksi ehdotti pääomien entistä tiukempaa valvontaa ja sitä varten erityisen »kontrollineuvoston» asettamista, mitä Paasikivi eräiden muiden Pankkiyhdistyksen jäsenten tavoin voimakkaasti vastusti. Taloudellinen tilanne ei liikepankkien edustajien mielestä antanut aihetta tällaisen neuvoston perustamiseen. Lisäksi oli muistettava, että liikepankit työskentelivät ensisijaisesti yksityisten säästövarojen pohjalta, joten pankit olivat jo periaatteellisista syistä haluttomia ehdotettuun valvontaan.
Kiristyvässä pankkikilpailussa erityisesti pienimmät liikepankit näkivät valuuttakaupan alaksi, jolla kannattavuutta voitiin parantaa, ja tähän taas keskuspankin asettamat rajoitukset sopivat huonosti. Stenroth sai Pankkiyhdistykseltä lupauksen vain siitä, että luotonannolla rahoitettaisiin etupäässä tuotannollisia kohteita – tuonnin rahoittamisessa oltaisiin siis varovaisia. Ehdotus valvonnan tiukentamisesta johti pyöreään lausumaan, jonka mukaan » Pankkiyhdistys mielihyvällä on valmis Suomen Pankin kanssa ottamaan osaa keskusteluihin, jotka koskevat kysymystä Suomen valuutan tukemisesta, sekä avustaa niiden toimenpiteiden toteuttamiseksi, joita voidaan pitää suotavina.»
Pankkiyhdistyksenkin jäsenet halusivat keskustelua valuuttapolitiikasta. Täysin Stenrothin kannan vastaisesti eräät pankinjohtajat vaativat ulkomaankaupan ja sen rahoittamisen vapauttamista, jotta liikepankitkin olisivat voineet palvella vientiä harjoittavia yrityksiä. Kevään 1919 aikana Pankkiyhdistyksen hallituksen kokouksissa vaadittiin yhä uudestaan yleiskokousta, jossa asiaa olisi laaja-alaisesti käsitelty. Paasikiven mielestä Pankkiyhdistys olisi kannattanut pitää näiden kiistojen ulkopuolella ja hän esitti, että yhdistyksessä oli liian vähän valmisteltu valuutta- sekä vienti- ja tuontikaupan monimutkaista ryyhtiä yleiskokouksen pitämiseksi tästä aiheesta. Paasikivi jäi kuitenkin vähemmistöön, ja pankkikokous päätettiin pitää vielä toukokuun 30. päivänä.
Tässä kokouksessa eriävät mielipiteet löivät ristiin. Paasikiven mielestä ulkomaankaupan saattaminen tasapainoon edellytti tuontisäännöstelyä, joten hän myötäili Stenrothin kantaa joskaan ei julkisuudessa esitetyin poleemisin puheenvuoroin. Suomen markan arvon turvaaminen oli Paasikiven mielestä ensisijainen tavoite ja käytännössä tämä voitiin saavuttaa vain pyrkimällä tasapainoiseen kauppataseeseen.
»Tuonti ulkomailta on maksettava todellisella viennillä ja muilla ulkomaisen kauppa- ja taloudellisen vaihdon kautta saatavilla arvoilla… Älkäämme luulko tulevamme toimeen rajoituksitta, kun maastaviennin arvo tuskin riittää viljaostojen hinnaksi ja kun meillä sitäpaitsi on peitettävänä vähintään 400 miljoonan markan suuruinen ulkomainen velka.» Koska Suomen markan arvo riippui ensisijassa vaihtotaseesta, ei valuuttakaupan säännöstelyllä saavutettu todellisia tuloksia, vaan keinottelun ja muiden epäkohtien poistamiseksi keskuspankki olisi hyvinkin voinut vapauttaa valuuttojen myynnin ja oston. Ulkomaisella luotollakaan – jos sitä edes oli saatavilla – ei ollut suurta merkitystä. Sitä paitsi luottoa oli jo liikaakin ja sen käyttämistä kulutustavaroiden ostoon oli »terveiden taloudellisten periaatteiden vastaisena vältettävä.»
Koska vienti oli pientä, oli tuonninkin oltava hyvin rajoittunutta. Vapaan tuonnin piiriin voitiin Paasikiven mielestä ottaa vain vilja, jonka tuontitarvetta tyhjillään olevat varastot lisäsivät. Vasta myöhemmin voitaisiin vapauttaa muita elintarvikkeita kuten rasvat ja raaka-aineita kuten rauta. Mutta yksin viljan hinta maailmanmarkki- noilla oli noussut paljon enemmän kuin vastaavasti Suomen vientiartikkelin eli puun hinta. Viennistä saataisiin vain murto-osan siitä valuutasta, mikä olisi tarvittu välttämättömän elintarvike- ja raaka-ainetuonnin maksamiseen, ja tämä oli hänen mielestään perussyy lisenssijärjestelmän välttämättömyydelle. Kansainvälisetkin esimerkit puhuivat lupajärjestelmän puolesta: monet Suomea rikkaammat maat kuten Englanti olivat turvautuneet niihin, joten suomalaisten oli turha kuvitella tulevansa toimeen ilman säännöstelyä. Talous oli saatava riittävän tehokkain keinoin kuntoon, muutoin eivät muut maat voineet luottaa Suomeen eivätkä suomalaiset selviytyisi vaikeuksistaan. Vaikka Paasikiven esittämien perustelujen vilpittömyyttä ei voikaan asettaa kyseenalaiseksi, on kuitenkin huomattava hänen olleen – kuten tuonnempana tarkemmin selvitetään – erään tuontiyrityksen kautta henkilökohtaisesti sidoksissa lisenssijärjestelmään.
Lisenssijärjestelmään liittyneet haitat tulivat vastustajien puheenvuoroissa selvästi esille. Suomen Kauppapankin toimitusjohtaja Sakari Castren muistutti, miten Stenroth maaliskuun esitelmässään oli luvannut liikepankeille entistä enemmän liikkuma-alaa, mutta toukokuussa tekemällään päätöksellä valtioneuvosto siirtikin kaiken vallan Suomen Pankille. Castrenin mielestä lisenssijärjestelmä toimi niin, että muutamalle etuoikeutetulle tuontiliikkeelle annettiin lupia, joiden perusteella nämä yritykset toivat maahan tavaraa olipa sillä kysyntää tai ei. Sen sijaan välttämättömyystavaroihin rajoitettu vapaa tuonti yhdessä vapaan valuuttakaupan kanssa olisi hänen mielestään ollut kokonaisuuden kannalta edullinen. Yhä useammat pankkimiehet alkoivatkin kallistua rajoitusten poistamisen kannalle – erityisen aktiivisesti Castrenia kannatti Turun Osake-Pankin Helsingin konttorin johtaja Arthur Neovius.12
Paasikivi pyrki asian käsittelyn siirtämiseen. Pankkiyhdistyksen hallitus oli tehnyt kokoukselle luonnoksen säännöstelyjärjestelmää vastustavaksi julkilausumaksi, jossa yritettiin välttää kärjekkäitä kannanottoja. Paasikivi olisi mieluiten jättänyt antamatta julkilausuman ja vaati vähintäänkin sen sanamuodon lieventämistä entisestään. Suomi oli ajautunut poliittisesti epävakaisiin oloihin, mikä ilmeni nopeasti vaihtuvina ja lyhytikäisinä hallituksina – Kaarlo Castrenin hallitus natisi liitoksissaan – eikä tällaisessa tilanteessa ollut tarkoituksenmukaista antaa juhlallisia julistuksia, joita ehkä myöhemmin jouduttiin katumaan.
Puheenvuorolleen Paasikivi sai sikäli kannatusta, että asian käsittely siirrettiin uudelle kokoukselle 4.6. Silloin hän ei kuitenkaan enää kyennyt hillitsemään pankkimiesten intoa. Neovius tosin oli pyöristänyt kannanottojensa voimakkaimmin vapaakauppaa tukeneet kohdat, mutta vilkkaan keskustelun aikana esitettiin yhä uusia ponsia. Paasikivi yritti tuoda esille säännöstelyä puoltavia näkemyksiään ehdottaen mahdolliseen julkilausumaan toteamusta Suomen Pankin oikeudesta valuuttakaupan valvontaan – ei siis varsinaisiin rajoituksiin. Suomen Pankilla tuli Paasikiven mielestä olla oikeus valvoa valuuttakauppaa, mutta sen tuolloin harjoittama aktiivinen valuuttapolitiikka sekä luotot suoraan yrityksille eivät sopineet keskuspankin rooliin. Paasikivi jäi vähemmistöön, ja niin Pankkiyhdistyskin liittyi lausunnollaan niihin kannanottoihin, joilla maan hallitusta painostettiin irti säännöstelystä.13
Edellä on todettu, että lokakuun lopusta joulukuun puoliväliin 1919 valuuttakauppa oli vapaata, ja vaikeuksien kasaantuessa säännöstelyyn jouduttiin jälleen palaamaan. Marraskuussa 1919 Paasikivi matkusti pankkiasioissa Tukholmaan, jonka pörssissä Suomen markan ulkomainen arvo tuolloin ensisijaisesti mitattiin. Suomen talouselämä piti Tukholmassa vallinneita mielialoja laajemminkin ilmapuntarina, joka osoitti juuri itsenäistyneen maan mahdollisuudet selviytyä ongelmistaan. Matkallaan Paasikivi sai tilaisuuden mainostaa tasavallan talouselämän sodanjälkeistä kehitystä Svenska Dagbladetin haastattelussa. Suomen talous oli sen mukaan hyvä, ja markan arvon aleneminen johtui perusteettomista tekijöistä. Vuoden 1919 jälkimmäisellä puoliskolla alkanut markan alamäki aiheutui pääasiallisesti suuresta tuonnista, mikä puolestaan johtui vuosina 1917 ja 1918 kutistuneen tuonnin aiheuttamasta paineesta. Esimerkiksi elintarvikkeiden tuontia oli pakko lisätä, jotta suomalaiset voisivat elää. Vienti olisi haluttu aloittaa aikaisemmin, joten sen määrä ei ollut vielä noussut toivotulle tasolle. Kuitenkin valuutan arvoa olisi Paasikiven lausunnon mukaan pitänyt arvioida maan todellisten taloudellisten resurssien pohjalta. Suomen valtio oli vähentänyt ulkomaista velkaansa vuodesta 1914 lähtien, valtiolla oli paljon metsiä sekä muuta kiinteää omaisuutta, minkä lisäksi valtion vuoden 1918 tilinpäätös – kaikista rasitteista huolimatta – oli ylijäämäinen. Tulevaisuudessa suomalaisten oli Paasikiven mukaan kiinnitettävä huomio kauppataseen tasapainottamiseen, mihin taas ei pystyttäisi ennen kuin olot Venäjällä vakiintuisivat. Suomen talous oli riippuvainen Venäjästä, eivätkä suomalaiset voineet tulla toimeen ilman sen markkinoita. Mutta kaaos Venäjällä ei voinut jatkua ikuisuutta, vaan Venäjä tulisi ennemmin tai myöhemmin palaamaan maailmankaupan piiriin, jolloin Suomelle avautuisi hyvin suuria taloudellisia mahdollisuuksia.14
Paasikivi pyrki lehtilausunnollaan herättämään ruotsalaisissa uskoa Suomen kykyyn selviytyä talousongelmistaan. Mutta kotimaassa ääni oli toinen. Sekä yksityisten muistiinpanojen että Suomessa julkisuuteen annetun lausunnon pohjalta Paasikiven tämän sekä myöhemmän Keski-Eurooppaan suuntautuneen matkan päällimmäisin tulos oli selvä: lännessä ei luotettu Suomen kykyyn hoitaa talouttaan. Johtavat ruotsalaiset talousmiehet pitivät bolsevismin uhkaa Suomelle liian suurena. Suomi oli sisäisesti hajanainen, minkä lisäksi nuori itsenäisyys edellytti varsinkin puolustuslaitoksen rakentamista varten runsaasti varoja. Paasikiven mielestä lääkkeitä oli kaksi: ensinnäkin oli supistettava valtion menoja sekä toiseksi maksu- ja kauppatase oli saatava kuntoon. »On tehtävä työtä paljon ja kulutettava vähän.» Suomalaisille oli opetettava säästäväisyyttä: Paasikivi kertoi esittäneensä hallituksen edustajien kanssa käydyssä neuvottelussa sanomalehdistössä toteutettua »agitatsionia» säästäväisyyden puolesta. Ehdotus ei saanut kannatusta, »koska sitä pidettiin naivina.»15
Valuuttakaupan vapautuminen vuoden 1919 lopulla näytti johtavan taloudellisen kriisin syvenemiseen, ja liikepankkien mielestä oltiin jo katastrofin edessä. Pankkiyhdistyksessä luottamus maan hallituksen kykyyn hoitaa asioita oli lähes täydellisesti luhistunut. Yhdistyksen hallitus päätti esittää pankkikokoukselle luottamuksellisen lausunnon antamista sekä presidentille että valtioneuvostolle, ja Paasikiven edellä mainitun Ruotsin matkan aikana pidetty kokous päättikin kirjelmästä. Siinä ei enää tyydytty valittamaan vain valuuttasäännöstelyn haittoja, vaan puututtiin laajalti maan poliittiseen tilaan. Paasikiven tavoin muutkin pankkimiehet näkivät puoluepoliittisen hajanaisuuden merkiksi siitä, etteivät äskettäin itsenäisyyden saavuttaneet suomalaiset ehkä olleetkaan kypsiä hallitsemaan itseään. »Nähtävästi ei tässä enää ole ratkaisevana kysymys valuuttakaupan säännöstelystä tai vapaaksi laskemisesta, eipä edes epäedullisesta ulkomaisesta maksubalanssistamme, vaan pikemminkin valtiollisista tekijöistä, osittain tosin semmoisista, joihin – niinkuin maantieteellinen asemamme idässä – me tuskin mitään voimme vaikuttaa, mutta osittain semmoisistakin, joiden voi katsoa olevan lähtöisin porvarillisten puolueittemme hajaannuksesta kaikkine siitä johtuvine seurauksine.»16
Valuuttakaupan säännöstelyyn palattiin joulukuussa 1919, mutta kädenvääntö säännöstelyn puolustajien ja vastustajien välillä jatkui entistä kärjekkäämpänä seuraavan vuoden puolella. Valuuttaneuvosto vetosi vuoden alussa antamassaan »vuorisaarnassa» kansalaisiin, jotta nämä noudattaisivat entistä tiukempaa säästäväisyyttä. Kauppiaat puolestaan syyttivät aikaisempaa avoimemmin valuuttaneuvostoa: »Kiellot ne hyvin vähän tehoavat ja parhaassa tapauksessa ainoastaan lieventävät, mutta eivät koskaan paranna pahaa.» Paasikivi ei nähnyt mitään syytä luopua aiemmasta näkemyksestään, jonka mukaan vaihtotaseen tasapaino edellytti tuonnin säännöstelyä. Hänen mielestään vallinneissa oloissa oli myös keskuspankin toiveet täytettävä lojaalisti, joskin Pankkiyhdistyksessä hän jatkuvasti kannatti valuuttakaupan vapauttamiseen tähdänneitä aloitteita. Helmikuun alussa Paasikivi osallistui Keskuskauppakamarin järjestämään keskusteluun valuuttasäännöstelyn jatkamisesta ja kiinnitti tuolloin entiseen tapaansa päähuomion juuri tuonnin ja viennin jatkuvaan epäsuhteeseen. 17
Maaliskuun puolivälissä oli professori J. H. Vennolan hallitus joutunut mm. epäonnistuneen budjettipolitiikkansa vuoksi eroamaan. Professori Rafael Erichin kokoama uusi hallitus herätti liike-elämän piirissä toiveita paremmasta. Paasikivikin näki huhtikuun alkupäivinä von der Goltzille lähettämässään kirjeessä tilanteen siedettävänä, joskin rahan niukkuus alkoi ilmeisesti liian suuren kulutuksen johdosta jälleen tuntua. Kun uuteen hallitukseen tuli kauppa- ja teollisuusministeriksi valuuttaneuvoston entinen jäsen, pääjohtaja Leo Ehrnrooth, kaupan ja erityisesti tuonnin säännöstelyn ei odotettu heti loppuvan.18
Säännöstelyjärjestelmän murtuminen alkoi kuitenkin kesällä 1920. Ehrnrooth kertoo muistelmissaan tulleensa kesän aikana johtopäätökseen, jonka mukaan säännöstelystä valuuttakaupassa ja osittain tuonnissakin oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän päätti kuitenkin pitkittää asian esilleottoa, jottei ratkaisuja tehtäisi ulkomaille matkustaneen Stenrothin selän takana. Muodollisen pelinavauksen teki Pankkiyhdistys, jolta Ehrnrooth oli pyytänyt taustatukea. 7.7. pidetyssä kokouksessa, josta Paasikivi oli poissa. Pankkiyhdistyksen hallitus päätti ehdottaa valuuttakaupan vapauttamista. Myös Keskuskauppakamari, Maataloustuottajain Keskusliitto, Suomen Metalliteollisuusyhdistys ja Turun kauppakamari ehdottivat valuuttakaupan sekä viennin ja tuonnin vapauttamista joko kokonaan tai huomattavalta osin. Mutta Suomen Pankin johtokunta, valuuttaneuvosto ja äänestyksen jälkeen myös pankkivaltuusmiesten enemmistö kannattivat säännöstelyn jatkamista. Ehrnrooth ja säännöstelyn purkamisen kannattajat hävisivät, sillä hallitus päätti elokuun alussa jatkaa säännöstelypolitiikkaa. Päätöksen hintana oli Ehrnroothin erohallituksesta, ja hänen tilalleen nimitettiin varatuomari Hj. J. Procope. 19
Tehdyn ratkaisun jälkeen talouselämän kahtiajako syveni entisestään. Julkisuudessa säännöstelyä ja tehtyä päätöstä perusteli voimakkaimmin pankkivaltuusmiehiin kuulunut Suomi-yhtiön toimitusjohtaja W. A. Lavonius Helsingin Sanomissa ilmestyneissä artikkeleissaan – sen sijaan Uusi Suomi puolsi siirtymistä vapaampiin oloihin. Hallitus oli ajautumassa umpikujaan, josta se lokakuun alussa julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan aikoi päästä eroon asettamalla erityisen taloudellisen neuvottelukunnan. Ajatus herätti kummastusta, koska kauppa- ja teollisuushallituksen yhteydessä oli jo olemassa kaupan, teollisuuden ja maanviljelijöiden edustusto, jota ei kuitenkaan ollut tuolloin kertaakaan kutsuttu koolle. Kun lisäksi puhuttiin puoluepoliittisesta neuvottelukunnasta, »niissä piireissä, joissa harrastetaan järkiintymistä taloudellisissa päivänkysymyksissämme, ei sen vuoksi voida olla epäillen suhtautumatta ajateltuun neuvottelukuntaan.»20
Esitetyistä epäilyistä huolimatta hallitus päätti lokakuun 22. päivänä asettaa taloudellisen neuvottelukunnan. Kun asia tuli ensimmäisen kerran 21.10. hallituksen käsittelyyn, ei neuvottelukunnan johtoon ehdotetusta Paasikivestä syntynyt erimielisyyttä. Paasikivellä olikin hyvät edellytykset tehtävään. Tarton rauhanneuvottelujen vuoksi hän oli ollut syrjässä kiihkeimmästä keskustelusta ja näin välttynyt sitoutumasta voimakkaasti mihinkään leiriin. Suuren liikepankin pääjohtajana hänellä oli arvovaltaa, jota voitiin tarvita eri osapuolien taivuttamiseksi kompromissiin. Erityisesti tämä koski Stenrothia – tuskin oli löydettävissä toista henkilöä, jolla olisi ollut Paasikiveä paremmat edellytykset vaikuttaa Suomen Pankin johtajan käsityksiin. Neuvottelukunnan jäsenistä Ehrnroothin – hänhän oli juuri eronnut hallituksesta – valinta oli kaikkein täpärin. Ensimmäisessä äänestyksessä päätettiin äänin 6-4, ettei häntä valita. Kun asia 22.10. esiteltiin tarkistusta varten, oli ammattiministerinä toiminut puolustusministeri Bruno Jalander muuttanut kantansa. Pääministerin sijaisena toimi opetusministeri Ingman, joka oli Ehrnroothin valinnan kannalla, ja äänten jakautuessa tasan Ingmanin kanta voitti. Äänten jakautuminen ei noudattanut puoluepoliittista jakoa, joten erimielisyyden kohteena lienee ensisijassa ollut se, sopiko juuri poliittisen tappion vuoksi valtioneuvostosta eronnut henkilö hallituksen asettamaan neuvottelukuntaan. Tosin kauppaneuvos Karl Stockmannkin tuli neuvottelukunnan jäseneksi äänestyksen tuloksena, kun taas ehdotus Osuusliike Elannon johtajan Toivo Salmion valinnasta sai taakseen vain kaksi ääntä. Kuudesta pankkivaltuusmiehestä neuvottelukuntaan tuli kolme eli W. A. Lavonius, Väinö Tanner ja August Ramsay. Kun lisäksi Stenroth tuli neuvottelukunnan jäseneksi, oli keskuspankin edustus vahva. Muuta talouselämää edustivat varatuomari Jacob von Julin, kauppaneuvos Jalmari Sahlbom, fil. tohtori F. M. Pitkäniemi ja maanviljelysneuvos H. Nylander.21
Julkisuudessa epäiltiin neuvottelukunnan olevan liian hajanainen voidakseen tehdä päätöksiä. Neuvostossa olivat edustettuna keskuspankki ja yksityispankki, vienti- ja tuontiedut sekä niin paperi- ja puutrusti kuin sokeri- ja voitrustikin. Vain maalaisliiton edustus näytti puuttuvan, mikä jo etukäteen saattoi johtaa poliittisen kannatuksen kuihtumiseen. Miten Ramsay ja Tanner pystyisivät sopimaan sellaisesta mietinnöstä, jota hallitus suostuisi myös toteuttamaan?
Taloudellisen neuvottelukunnan, jonka »tulee antaa periaatteellisia lausuntoja kauppa-, raha- ja veropoliittisissa kuin myöskin yleensä muissa taloudellisissa kysymyksissä… », ensimmäinen kokous pidettiin vielä neuvottelukunnan nimittämispäivänä. Ehrnroothin tilalle kauppa- ja teollisuusministeriksi tullut Procope kertoi hallituksen odottavan vastausta kahteen kysymykseen: valuuttakaupan sekä ulkomaankaupan järjestämiseen. Yksimielisyys vallitsi siitä, että kysymykset olivat sidoksissa toisiinsa, mutta valuuttakaupan järjestäminen päätettiin ottaa ensin käsittelyn kohteeksi. Tähän vaikutti ratkaisevasti se, että Stenroth oli muuttanut näkemyksensä ja saattoi kannattaa valuuttakaupan vapauttamista.22
Sekä ensimmäisen kokouksen puheenvuorossaan että neuvottelukunnan jäsenille luottamuksellisesti jakamassaan muistiossa Stenroth perusteli kantansa muuttumista. Syksyn 1919 tapahtumat olivat osoittaneet valuuttakaupan vapauttamisen johtaneen tilanteen huonontumiseen, kun taas keväällä 1920 pääasiassa säännöstelyn avulla oli saavutettu pientä korotusta Suomen markan arvoon. Kesällä 1920 oli taas tapahtunut – säännöstelystä huolimatta – käänne huonompaan. Tämä ei johtunut päinvastaisista väitteistä huolimatta valuuttakaupan säännöstelystä, vaan kolmesta muusta tekijästä. Ensinnäkin Suomella oli tuolloin maksettavanaan koko joukko lyhytaikaisia ruotsalaisia luottoja, joten Tukholmassa oli tavallista enemmän Suomen markkoja. Toinen syy oli Ahvenanmaan kriisi, joka ei voinut olla vaikuttamatta markan arvostukseen. Kolmas markan arvoa alentanut tekijä oli salakuljetus, jonka seurauksena markkoja virtasi ulos ohi Suomen Pankin. Näistä syistä valuuttasäännöstelystä oli tullut näennäinen sen huonojen puolten voimistuessa etuja suuremmiksi. Stenroth tunnusti, ettei hän – ja samalla Erichin hallitus – ollut päässyt tavoitteeseensa saavuttaa Suomen markan tasapaino ulkomaisen lainan avulla, minkä jälkeen valuuttasäännöstelykin olisi voitu lopettaa.
Stenrothin lausunnon jälkeen oli selvää, että Paasikiven esittämän moton »valuuttakauppa vapaaksi – kulutus pienennettävä» ensimmäinen osa toteutuisi pian. Neuvottelukunta asetti valiokunnan (Ehrnrooth, Lavonius, Paasikivi ja Stenroth), joka muutamassa päivässä valmisteli ehdotuksen valuuttakaupan järjestämiseksi. Vain viikko ehti kulua neuvottelukunnan työn alkamisesta, kun valuuttakaupan varsinainen säännöstely 28.10.1920 päättyi.
Vielä lokakuun aikana neuvottelukunta pääsi pohtimaan tuontikysymystä. Nopea ratkaisu valuuttakaupan järjestelyssä herätti vapaakaupan kannattajissa toiveita samansuuntaisesta päätöksestä myös ulkomaankaupan kohdalla. Ramsay vetosi keskustelussa jopa Adam Smithin oppeihin puolustaessaan vapaakaupan ajatuksia – tosin hänkään ei kehottanut luopumaan tulleista eikä myöskään luottorajoituksista tuonnin ehkäisemiseksi. Ehrnrooth ja Stockmann myötäilivät Ramsayn näkemyksiä. Neuvottelukunnan enemmistön mielestä tuonnin vapauttamisen aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut – ajatus vapaasta ulkomaankaupasta, jota rajoitettaisiin kieltolistalla, hyväksyttiin lopulta neuvottelukunnan kannaksi. Loka-marraskuun vaihteessa pidetyissä neuvottelukunnan yleiskokouksissa tuonnin järjestämisestä käyttivät hanakimmin puheenvuoroja Lavonius ja Pitkäniemi, joiden lisäksi asiaa käsittelemään asetettuun valiokuntaan tulivat Paasikivi, Sahlbom ja Stockmann.
Paasikivi oli käydyssä keskustelussa esittänyt omana mielipiteenään jo aiemminkin esillä olleen ajatuksen, jonka mukaan Suomen markan ulkomaisen arvon alenemisen yksi keskeisiä syitä oli maan poliittinen asema. Esimerkin politiikan suorasta vaikutuksesta markan arvoon hän otti vuodelta 1917, jolloin Tukholman pörssi oli noteerannut markan arvon välittömästi poliittisten tapahtumien mukaisesti. Bolsevikkivaltakunnan läheisyys ja Suomen epävakaat hallitusolot, jota maan sanomalehdistön kirjoittelu oli entisestään pahentanut, olivat vuoden 1920 lopun keskeiset poliittiset tekijät Paasikiven mielestä. Myönteisiä poliittisia tekijöitä hän ei löytänyt lainkaan. Sellaiseksi ei käynyt edes Tarton rauha; esimerkiksi KOP:n osakkeet noteerattiin vielä elokuussa 1920 424 markaksi, mutta rauhansopimuksen jälkeen noteeraukset putosivat loppuvuonna jopa 385 markkaan. Taloudellisista tekijöistä keskeisin oli maksutaseen epätasapaino ja toinen rahan arvoon vaikuttanut seikka oli inflaatio. Taloudellinen neuvottelukunta ei voinut tehdä mitään poliittisten tekijöiden muuttamiseksi. Sen sijaan taloudellisella puolella Paasikiven mielestä Suomen oli ensinnäkin yritettävä muuttaa lyhytaikaiset ulkomaiset lainat pitkäaikaisiksi ja toiseksi pyrittävä saamaan maksutase tasapainoon. Jälkimmäinen oli parhaiten saavutettavissa vientiä eli tuotantoa lisäämällä. Tämä puolestaan kävi mahdolliseksi vain pitkällä aikavälillä, joten alussa oli turvauduttava tuonnin rajoittamiseen. Näin Paasikivikin yhtyi neuvottelukunnan yleiseen mielipiteeseen.23
Lavoniuksen ja Pitkäniemen mielestä tuonti oli jaettavissa kolmeen ryhmään. Ensinnäkin vapaasti tuotavat tavarat: tähän ryhmään kuuluivat kaikki hyödykkeet, ellei toisin määrätty. Toisena ryhmänä olisivat lisenssillä tuotavat nimikkeet ja kolmantena ne hyödykkeet, joiden tuonnin ja kaupan valtio järjestäisi. Harkinnan kohteena oli erityisesti se, kuinka paljon lisenssejä tuli myöntää, ja tuliko hallitukselle antaa oikeus myös väliaikaisiin tulleihin. Joulukuun alkuun asti käytiin rajanvetoa siitä, mitkä tavarat ja millä tavalla joutuisivat kieltolistalle.
Valiokunta oli kahvin osalta joutunut esittämään kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisen mukaan elintarvikeministeriö hankkisi ja jakaisi kullekin 15 vuotta täyttäneelle henkilölle 200 grammaa kahvia kuussa, minkä lisäksi kaupan olisi korkeampaan hintaan tietty määrä lisäkahvia. Toisen näkemyksen mukaan kahvi oli otettava kokonaan pois kieltolistalta vapaakaupan piiriin. Tannerin mielestä ensimmäinen vaihtoehto olisi turvannut hyvätuloisille muita paremmat edellytykset hankkia kahvia, mutta äänestyksen tuloksena neuvottelukunta päätyi juuri tämän vaihtoehdon kannalle. Muita valtion hoidettavina olleita tuontihyödykkeitä olivat ruis, vehnä, riisi ja sokeri. Tämän lisäksi neuvottelukunnan lausuntoon oli liitetty ehdotus tuontikiellon alaisista tavaroista. Viennin vapauttaminen oli helpompaa kuin tuonnin: varastojen kertymisen varmistamiseksi oli kuitenkin viljalle ja sokerille asetettava vientirajoitukset.
Taloudellisen neuvottelukunnan lausunto, jonka Paasikivi 15.12. allekirjoitti koko neuvottelukunnan puolesta, antoi uusia aineksia säännöstelystä käytyyn keskusteluun. Julkisuudessa jäi kuitenkin verraten vähäiselle huomiolle lausunnon alkuosan katsaus tuolloin vallinneiden talousongelmien syihin. Tämän jakson Paasikivi oli laatinut lähes yksin, ja se noudattikin pitkälle hänen henkilökohtaisia näkemyksiään asiasta. Tekstin alkuosasta ei voi olla havaitsematta Paasikiven oman senaatin puolustelua: vielä vuosina 1917 ja 1918 Suomen markan arvo oli suhteellisen vakaa ennen kaikkea tuonnin ja viennin pienen määrän vuoksi, mutta vuodesta 1919 lähtien tuonti oli ollut liian suurta vientiin verrattuna. Mietinnön loppuosa perusteli säännöstelyn tarpeellisuutta aiemminkin julkisuudessa esitetyillä taloudellisilla tekijöillä. Vasta viennin vilkastuttua oli mahdollisuus siirtyä vapaakauppaan, kunhan säännöstelyn aikana valuuttakurssit oli saatu vakiintumaan.24
Taloudellisen neuvottelukunnan ehdotukset ärsyttivät vapaakaupan kannattajat katkeriin lausuntoihin. Valuuttakaupan vapauttaminen oli lisännyt odotuksia, jotka näyttivät lausunnon myötä kuivuvan kokoon. » Valuuttaneuvoston tunnetun ‘vuorisaarnan’ jälkeen on tuskin mitään sen arvottomampaa lausuntoa esitetty.» Jälleen kerran torjuttiin näkemys, jonka mukaan tuontia supistamalla päästäisiin hyvään maksutaseeseen ja tätä kautta markan arvon korottamiseen:»… tämä on vanhentunutta lääkintätaitoa, joka itse tautia parantamatta koettaa poistaa sen oireet. .. Nykyinen ajankohta on erittäin sopiva kaupan täydelliseen vapauttamiseen, koska markan arvo on osoittanut pysyvää parannusta, ja hinnat maailmanmarkkinoilla ovat laskeneet.» Maltillisemmat näkemykset muistuttivat, että neuvottelukunta oli sentään ratkaissut sekä valuuttakaupan että viennin järjestelyt lähes kaikkia tyydyttävällä tavalla. Tuonnin periaatteista oli mahdollisuus keskustella.25
Paasikivi vastasi arvosteluun Mercator-lehdessä. Artikkelissa ei itse asiaan ollut enää juuri uutta, mutta se »asiallisen ja hillityn sävynsä vuoksi on mielihyvällä mainittava osoituksena siitä, että säännöstelypolitiikan kannattajienkin joukossa on niitä, jotka osaavat intohimottomasti kysymystä harkita.» Sen sijaan W. A. Lavoniuksen säännöstelyä kannattaneista kirjoituksista Helsingin Sanomissa eivät vapaakaupan puolustajat voineet samaa sanoa.26
Vuoden 1919 lopussa tiukennettua valuuttasäännöstelyä opittiin nopeasti kiertämään ja säännökset alkoivat menettää merkitystään. Myös entisestään parantuva kauppatase sai useat uskomaan valuuttakaupan säännöstelyn tarpeettomuuteen, ja taloudellisen neuvottelukunnan ehdotuksen mukaisesti siitä sitten luovuttiinkin. Osaltaan juuri valuuttakaupan vapauttaminen johti siihen, että muunkin kaupan säännöstely tuli merkityksettömäksi. Oli vain tosiasioiden tunnustamista, kun valtioneuvosto vapautti viljakaupan 7. helmikuuta 1921. Saman kuun aikana lakkautettiin myös elintarvikeministeriö. Maaliskuussa eduskunta hylkäsi esityksen säännöstelylain jatkamisesta, ja viimeinenkin säännöstelyn alainen tavara – sokeri – vapautettiin.
Procope ei voinut hyväksyä Paasikiven komitean esittämiä ajatuksia. Jo mietinnön lähtökohta – vapaan ulkomaankaupan rajoittaminen eräiden hyödykkeiden tuontirajoituksilla – oli hänestä virheellinen. Procope uskoi enemmän tullien voimaan tuontia rajoitettaessa. Kun taloudellisen neuvottelukunnan omaksuma näkemys tiukemmasta tuonnin rajoituksesta ei saavuttanut kannatusta – lausuntoa ei tuotu edes hallituksen käsittelyyn – Paasikivi erosi puheenjohtajan toimesta. Stenroth nimitettiin hänen tilalleen, mutta säännöstelyyn ei ollut paluuta. Muutoksen taustalla oli kansainvälinen laskusuhdanne, joka vuoden 1920 lopulla ulottui Länsi-Euroopasta Suomeen. Hintojen nousu pysähtyi vuonna 1921, Suomen Pankin kotimainen lainananto kääntyi laskuun, teollisuustuotannon kasvu pysähtyi ja vararikot yleistyivät. Kesällä 1921 suoritettiin viimeinen suuri valuuttakurssien nostaminen, mikä lisäsi suomalaisten viejien kilpailukykyä niin, että kauppa saattoi jatkua.27
Yhtäältä vientihintojen aleneminen syksystä 1920 ja metsäteollisuuden viennin tyrehtyminen lähes kokonaan talvella 1920-1921 sekä toisaalta vaadittu ja lopulta toteuttu tuonnin vapauttaminen saivat Suomen kauppataseen voimakkaasti tuontivoittoiseksi. Paasikivi sai tilaisuuden tilittää näkemyksiään Suomen Liikemiesyhdistyksen 25-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa. Suomessa oli Paasikiven mielestä jouduttu outoon tilanteeseen; vaikka ulkomaankaupan vapauttamista vaatineiden olisi pitänyt tehdä tarpeelliset johtopäätökset, he olivatkin tehneet silmänkääntötempun. Suomen markan arvon laskua ei enää selitetty liian suuren tuonnin aiheuttamaksi, vaan vientiä väitettiin liian pieneksi. »Tämä väite näyttää perustuvan sellaiseen katsantokantaan, että Suomen kansalla olisi jonkunlainen, sanoisinko korkeampi maailmanjärjestykseen perustuva oikeus saada nauttia vissi määrä ulkomaisia tavaroita ja elää korkeampaa elämää kuin mihin se itse voi varat hankkia.»
Paasikiven mielestä lähtökohta olisi pitänyt olla se, että kulutus saattoi olla vain niin suurta kuin suomalaiset itse maanviljelyksellä ja teollisuudellaan pystyivät tuottamaan. Maanviljelys ja nimenomaan pienviljelijät olivat – tämän ajatuksen Paasikivi oli esittänyt useasti aiempinakin vuosina – maan tuki ja turva: »Missä Suomi olisi nyt, jos vuonna 1918 Pohjanmaalla olisi ollut paljon teollisuusväkeä… talonpojat pelastivat maan.. .laaja, hyvinvoipa talonpoikaisväestö on paras tuki kaupalle ja teollisuudelle.» Väestörakenteen säilyttäminen entisellään poliittisista syistä oli yksi teollisuustuotannon voimakasta kasvua rajoittava tekijä, mutta lisäksi tuotantoa ei Paasikiven mielestä edes pystytty laajentamaan, sillä ulkomailta ei ollut saatavissa pitkäaikaisia lainoja. Uusien rautateiden ja tehtaiden rakentamiseen ei täten ollut varaa – laajasta asuntotuotannosta puhumattakaan. Seuraavat 25 vuotta oli huolehdittava säästäväisestä ja riittävän vakavaraisesta liike-elämästä – »näissä suhteissa maassamme on vielä paljon toivomisen varaa.»28
Paasikiven näkemys siitä, ettei pitkäaikaista ulkomaista lainaa ollut saatavilla, perustui KOP:n pääjohtajan saamiin tietoihin. Hän yritti turhaan useita kertoja 1920-luvun alussa tiedustella valtiolainaa eri maista. Rahoituksen kohteina olisi ollut eräiden koskien rakentaminen, jolloin laajenevaa rautatieverkostoa, teollisuutta ja maataloutta olisi voitu sähköistää. Vastaavasti näin säästynyt puutavara olisi voitu käyttää paperin, selluloosan ja sahatavaran vientitulojen lisäämiseen. Toinen kohde olisi ollut valuuttaolojen vakiinnuttaminen siirtymällä kultakantaan: »Tällä hetkellä (= 9.6.1921 – HH) ei ole vielä mahdollista sanoa, milloin tähän tehtävään on käytävä käsiksi. » Kuten tuonnempana käy ilmi, Suomen Pankin onnistui Rytin pääjohtajakaudella saada juuri näihin kohteisiin ulkomaista lainaa.29
Monen Suomen rahapolitiikan johtohenkilön mielestä omaksuttu politiikka – vaikkakin samaa linjaa noudatettiin ulkomailla yleisesti – ei soveltunut Suomelle. Esimerkiksi Risto Rytin mielestä jo markan arvon lasku oli nostanut ulkomaisten lainojen hoidon kohtuuttoman korkeaksi. Samoin sosiaaliset seuraukset ennen kaikkea työttömyyden muodossa olivat vakavia. Ryti meni jopa niin pitkälle, että hän ehdotti perustettavaksi uuden taloudellisen neuvottelukunnan, jonka johtoon Paasikivi jälleen tulisi. Säännöstelyn kannattajilla olisi ollut siinä vahvoja kannattajia, sillä jäseniksi Ryti ehdotti mm. Stenrothia ja W. A Lavoniusta. Viimeksi mainittu ehdotti hänkin uutta neuvottelukuntaa. Lavoniuksen mielestä Procope oli toimittanut Paasikiven neuvottelukunnan ehdotuksille hiljaisen hautauksen, minkä vuoksi pankkivaltuusmiesten oli otettava vastuu syntyneestä tilanteesta.30 Syksyllä 1921 toimikin uusi taloudellinen neuvottelukunta, mutta ilman Paasikiveä. Omaksuttu politiikka ei kuitenkaan muuttunut – paluuta säännöstelyyn ei ollut.
Kansainvälinen laskusuhdanne käänsi hintatason laskuun vuosina 1920 ja 1921, mikä katkaisi Suomessakin inflaatiokauden. Vuoden 1921 aikana valtion verotulot lisääntyivät, ja se ryhtyi maksamaan takaisin velkaansa keskuspankille. Tämä olisi merkinnyt setelistön vähentymistä, ellei ensin Suomen Pankki olisi neutraloinut sitä diskonttaamalla vientiyritysten vekseleitä ja myöhemmin ylimääräiset kassavarat ohjattiin joko yksityispankkeihin tai erikoistileille Suomen Pankkiin.
Vuonna 1922 vientiteollisuus työskenteli edullisissa suhdanteissa, mutta seuraavana vuonna hinnat alenivat vähän. Määrältään sahateollisuuden kasvu oli kuitenkin voimakasta. Vaikka kotimarkkinateollisuudessa eräät alat joutuivatkin alentamaan hintojaan ulkomaisen kilpailun vuoksi, nousi teollisuuden bruttoarvo vuosittain. Mm. rakennustoiminnan elpymisen myötä ulkomaisten hyödykkeitten kysyntä lisääntyi ja täten ulkomaankauppa kasvoi. Vientituotteiden edullisen hintakehityksen johdosta kauppatase alkoi tulla ylijäämäiseksi – poikkeuksena vuosi 1923, jolloin tuonti ylitti viennin arvon.31
Vaikka tuonnin ja viennin välinen suhde alkoikin tasapainottua, rahamarkkinat eivät palautuneet välittömästi normaaleiksi. Keväällä 1921 Suomen Pankki, joka säännöstelyvaltuuksien puuttuessa tunsi olevansa voimaton vaikeuksien edessä, seurasi huolestuneena, miten Skandinavian maista ostettiin Suomen markkoja »mahdollisimman hyvään kurssiin». Jotkut suomalaiset pankit myivätkin markkoja selvästi Suomen Pankin kurssia korkeampaan hintaan, minkä vuoksi Suomen Pankki pyysi 16. maaliskuuta lähtettämällään kirjelmällä Pankkiyhdistystä ryhtymään toimiin jäsenpankkien saamiseksi virallisen kurssin taakse. Pankkiyhdistys ei kuitenkaan ollut riittävän yhtenäinen voidakseen taata yhtenäiset kurssit. Niinpä Suomen Pankille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin suosittaa kullekin pankille erikseen, että Suomen markkoja myytäessä noudatettaisiin virallista kurssia tai ei ainakaan 1 % korkeampaa kurssia.32
Liikepankkien piirissä ei toki pidetty Suomen Pankin huolta markkojen myynnistä aiheettomana, vaan Suomen Pankin yhteydessä toimineen kurssikomitean tehtäväksi annettiin tehdä luonnos asiaa koskevaksi sopimukseksi. Kesään tultaessa oli kurssikomitea päässyt neuvotteluissa niin pitkälle, että kullekin pankille oli suuruuteen perustuvassa vertailussa saatu kiintiö määrästä, jolla kukin luottolaitos oli viikossa oikeutettu myymään markkoja Suomen pankin kurssiin. Sopimus allekirjoitettiin 19. heinäkuuta 1921 ja sitä jatkettiin kesällä 1922.33
Elokuussa 1922 tilanne muuttui edelleen Suomen Pankin mielestä huonompaan suuntaan. Pankeille 27.8. lähetetyn kiertokirjeen mukaan odotettavissa oli markan täydellinen romahdus, jos myynti ulkomaille sai jatkua yhtä suurena kuin aiemminkin. Pankkien tuli rajoittaa markkojen myyntiä voimakkaasti, ja tuonnista sai rahoittaa vain välttämättömimmän. Suomen Pankin tietojen mukaan leipäviljaa oli ainakin kahdeksaksi kuukaudeksi ja kahvia sekä sokeria oli tuotu enemmän kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina, minkä vuoksi näiden hyödykkeiden tuonnin rahoituksesta tuli pidättyä. Syyskuussa Suomen Pankki vetosi uudestaan romahduksen estämiseksi ja edellytti liikepankkeja entistä suurempaan pidättyvyyteen ostettaessa ulkomaan valuuttaa Suomen markoilla.
Valuuttapulan aikana markkoja oli myyty runsaasti ulkomaisille pankeille ja yksityishenkilöille, jotka vuorostaan tallettivat markkansa suomalaisiin pankkeihin. Kun markan arvo alkoi vakiintua ja jopa noustakin, alettiin näitä talletuksia nostaa tileiltä. Osa näistä häiriötä tuottaneista talletuksista sidottiin kahdella Skandinaviasta saadulla, yhteensä 400 miljoonan markan lainalla. Paasikivi muistutti yleisöä edellä mainitun rahan luonteesta Uuteen Suomeen kirjoittamassaan artikkelissa. Vaikka sahateollisuuden näkymät olivatkin rohkaisevia, puuttui maasta niin omaa liikepääomaa kuin »tuoretta» ulkomaista pääomaa pitkäaikaisten lainojen muodossa. Tästä johtui Suomen korkea korkokanta, jota ei kuitenkaan esitettyjen vaatimusten mukaisesti voitu »alentaa», vaan »alentuminen» riippui – kuten Paasikivi aiemminkin oli opettanut – maan taloudellisista oloista.35
Säännöstelyjärjestelmän purkaminen palautti Suomen Pankin normaaliajan keskuspankin asemaan. Tilanteessa, jossa valtuudet vähenivät mutta ongelmat jatkuivat, Suomen Pankin johto koki voimattomuutta tehtäviensä edessä. Asiaa ei lainkaan parantanut se, että Stenroth joutui valuuttakeinottelusta syytettynä eroamaan pääjohtajan tehtävistä vuoden 1923 alussa. Kun presidentti Ståhlberg ja valtiovarainministeri Risto Ryti ryhtyivät etsimään uutta keskuspankin johtajaa, kääntyivät katseet Paasikiveen. Ensin tuli Ryti 12.1.1923 Paasikiven puheille. Kun vastauksena oli lupaus ajatella asiaa, Ståhlberg tuli taivuttelemaan. Paasikivi tarjosi aiemminkin tehtävässä ollutta Clas von Collania, mutta Ståhlbergin mielestä tämä oli liian heikko. Suomen Pankin pääjohtaja oli koko taloudellisen elämän johtaja ja valvoja, jonka ennen kaikkea piti turvata Suomen markan arvo ja hoitaa valtioluottoa.36
Kymmenen vuotta aiemmin Paasikivi oli turhaan hakenut johtajan tointa Suomen Pankissa, joten nyt olisi tarjoutunut tilaisuus saada hyvitys tuolloin kärsitystä tappiosta. Aika oli kuitenkin osoittanut hänen paikkansa olevan KOP:ssa. Oikopäätä Paasikivi ei kuitenkaan tarjousta hylännyt; siitä on osoituksena yksityiskohtainen pohdinta muistikirjan sivuilla. Merkitsihän Suomen Pankin pääjohtajuus KOP:n ja PYP:n pääjohtajan tehtävien ohella tärkeintä vaikutusmahdollisuutta maan finans- sikysymyksiä ratkottaessa. Eniten Paasikiveä arveluttivat Suomen Pankkiin liittyneet poliittiset piirteet. Pankkivaltuusmiehet oli valittu poliittisin perustein ja heidän joukossaan oli »kaikenlaisia aineksia edustettuna». Johtokuntaan oli tullut edellisenä vuonna sosiaalidemokraattien Lauri af Heurlin, ja Ernst Gråstenin katsottiin edustavan ruotsalaisia. Stenrothin skandaalimaisen eron, jolla sanomalehdistö estoitta herkutteli, Paasikivi laski af Heurlinin ja sosiaalidemokraattien syyksi. Tapahtumat osoittivat, mihin jouduttiin »kokoonpanoltaan monimielisen ja heterogeenisen» johdon kanssa, kun taas Paasikiven mielestä keskuspankin johto piti valita pätevyyskriteerien pohjalta mahdollisimman kyvykkääksi. Suomen Pankin pääjohtajan oli hoidettava suhteita myös eduskuntaan ja julkiseen sanaan – »kuten kaikenlaisissa poliittisissa asioissa parlamentaarisia voimia on hoidettava» – mikä taas itsenäiseen ja riippumattomaan johtamistyyliin tottuneesta Paasikivestä tuntui vastenmieliseltä. »Sivuasia on se suuri taloudellinen uhraus, jonka olisin pakotettu tekemään», olisivathan Paasikiven tulot Suomen Pankissa jääneet KOP:n tarjoamia etuja pienemmiksi. Periaatteena piti Paasikiven mielestä olla, etteivät yleisen edun vuoksi suurimpien ja johtavien pankkien pääjohtajat siirtyneet keskuspankin johtoon. Ratkaiseva tämä periaate ei Paasikiven lopputuloksessa voinut olla, sillä toisen maailmansodan jälkeisenä presidenttikautenaan Paasikivi itse ajoi PYP:n pääjohtajan Rainer von Fieandtin Suomen Pankin pääjohtajaksi.37
Suomen Pankkiyhdistyksen hallituskin yhtyi siihen lukuisten talousjohtajien ryhmään, joka yritti yhteiseen etuun vedoten taivuttaa Paasikiveä tehtävään. KOP:n pääjohtaja piti kuitenkin päänsä. Koska ennen Stenrothia pääjohtajana ollut Clas von Collan oli valittavissa uudelleen tehtävään ja Paasikivellä itsellään oli yksi maan tärkeimmistä johtoasemista, ei hän katsonut olevansa velvollinen tekemään uhrausta. Muita kandidaatteja olivat Alexander Frey ja Leo Ehrnrooth. Lopulta valinta kohdistui Risto Rytiin, joka otti viran vastaan Kallion hallituksen kaaduttua tammikuussa 1924. Edistyspuolueen Ryti lähti poliittisista kytkennöistä huolimatta – vuonna 1927 Rytin aloitteesta johtokuntaan otettiin maalaisliiton Kyösti Kallio – itsenäisesti johtamaan Suomen Pankin linjaa.38
Keskuspankin asemaa kevensi maan helpottunut taloudellinen asema. Vuoden 1922 lopulla kauppatase parani ja vientiteollisuus sai etumaksuja niin paljon, että Suomen Pankki saattoi alentaa 17.10.1922 alkaen korkotasoa 9 %:sta 8 %:iin, joskin liikepankkien toteuttama koronalennus tuli myöhemmin ja pienempänä. Keväällä 1923 tilanne edelleen helpottui, mutta kesällä puutavaran vienti mm. Englannin satama lakon vuoksi pysähtyi ja talletusten kertyminen pankkeihin lakkasi. Tilannetta vaikeutti myös vuoden 1923 huono sato. Talven 1922-1923 aikana oli vahvistuvaa Suomen markkaa alettu ostaa yhä enemmän, minkä seurauksena Suomen Pankki oli päässyt määräämaan markan kurssin – aiemmin se oli tapahtunut Tukholman pörssissä. Tätä tilannetta Suomen Pankki käytti hyväksi ja antoi markan arvon tasaisesti nousta ja vastaavasti ulkomaisten valuuttojen kurssin laskea. Dollarin kurssiksi tuli noin 36,25. Huono taloudellinen tilanne nosti diskonttokoron jälleen 30.11.1923-5.3.1924 väliseksi ajaksi jopa 10 %:iin. Sekä ulkomaisten lainojen että kauppataseen aktivoitumisen kautta valuttatilanne alkoi vuoden 1924 ja seuraavan vuoden aikana parantua. Tässä tilanteessa keskusteltiin yhä uudelleen paluusta normaaleihin oloihin, mikä sisälsi ennen kaikkea ajatuksen paluusta kultakantaan.
Sodanjälkeisen pulan poistuessa ja tuotantotoiminnan elpyessä ripeästi talouselämään alkoi levitä yhä optimistisempi mieliala. Ilman vaikeuksia ei kuitenkaan selvitty. Yksi ongelma oli edelleen markan kohtalo, mihin liittyviä ratkaisuja pidettiin kokonaisuuden kannalta keskeisinä. Välittömästi sodan jälkeen useimpien mielestä oli tavoitteeksi asetettava paluu vanhaan kulta-arvoon. Suomen markan arvon aleneminen oli osoittanut, ettei tätä tavoitetta voitu toteuttaa, ja päämääräksi tuli pikemminkin paluu kultakantaan ja markan arvon vakiinnuttaminen jollekin alhaiselle tasolle. 6.3.1924 diskonttokorko laskettiin 9 %:iin, mutta kevään 1924 aikana luoton kysyntä jälleen vilkastui ja rediskonttaukset kasvoivat kesään tultaessa niin paljon, että korkotason korotus oli jo näköpiirissä. Suurimmat liikepankit olivat perustaneet Suomen Teollisuus-Hypoteekkipankki Oy:n, joka heinäkuun alussa sai 12 miljoonan dollarin lainan. Dollarit osti Suomen Pankki, joka tällä tavoin paransi heikentynyttä valuuttavarantoaan. Lokakuun alussa ottivat useat Suomen kaupungit ja pari kauppalaa yhteisen seitsemän miljoonan dollarin lainan. Vaikka mitään varsinaista helpotusta lainojen avulla ei rahamarkkinoille saatukaan, ei Suomen Pankin kuitenkaan tarvinnut korottaa diskonttokorkoa, joka pysyi 9 %:ssa aina 14:een elokuuta 1925.
Edellä kuvatussa tilanteessa Suomen markan arvo pysyikin vakaana. Dollarin kurssi tosin nousi tilapäisesti vähän, mutta jäi marraskuun alussa 39,70:een, mikä tuli olemaan lopullinen vakaannuttamispiste. Vuonna 1925 ei Suomen markan arvon ylläpito enää tuottanut vaikeuksia, vaan seuraavan kerran ongelmiin jouduttiin 1920- ja 1930-luvun vaihteen pulakauden aikana.
Keskusteltaessa valuuttapolitiikan lopullisesta päämäärästä pankkivaltuusmiehet toivoivat saavansa enemmän tietoja päätöksenteon pohjaksi ja tämän vuoksi he kesäkuussa 1922 pyysivät ruotsalaiselta professorilta Eli F. Heckscheriltä lausuntoa Suomen markan vakaannuttamisesta. Heckscher suostuikin pyyntöön ja vieraili vielä saman vuoden joulukuussa Suomessa tutustuakseen täkäläisiin oloihin. Lausunnossaan hän suositti kansainvälisestikin omaksuttua linjaa eli palaamista kultakantaan, muttei pariarvoon vaan vallitsevaan dollarikurssiin eli noin kymmenesosaan sotaa edeltäneestä arvosta. Jo ennen Heckscheriä olivat eräät suomalaiset kansantaloustieteilijät kuten Kaaleb Kilpi ja Paavo Korpisaari esittäneet samansuuntaisia ajatuksia.1
