OSTOVOIMAA LAAJOILLE KANSANKERROKSILLE
Paasikivi oli yksi niistä talousmiehistä, joita Uusi Suomi pyysi kommentoimaan Heckscherin esitystä. Paasikiven mielestä Heckscherin ajatukset devalvaation toimeenpanosta olivat oikeita; kysymys oli vain niiden toteuttamiselle sopivasta ajankohdasta. Hän muisteli itse keskustelleensa asiasta ensi kerran pankinjohtaja Emil Schybergsonin kanssa vuonna 1916. Vuoden 1923 lopussa suomalainen talouselämä toimi paljolti luottojen varassa, eikä Suomen Pankinkaan asema ollut kovin vahva, joten nopeisiin ratkaisuihin ei ollut mahdollisuutta. Kun Paasikivi lisäksi vetosi Ruotsin ja Venäjän 1800-luvun rahanuudistusten vuosia kestäneisiin valmisteluihin, ei hän lopulta rohjennut sanoa kovinkaan paljon itse asiasta – »joka tapauksessa luulen, että olisi syytä ruveta lähemmin selvittämään tähän kuuluvia kysymyksiä.»2
Rahanuudistuksen toteuttaminen merkitsi Suomen Pankin ohjesäännön ja pankkivaltuusmiesten johtosäännön muuttamista. Helmikuussa 1923 kansanedustaja Amos Anderson esitti eduskunnassa tekemässään anomusehdotuksessa, että kyseisen uudistuksen toteuttamiseksi ryhdyttäisiin tarpeellisiin toimenpiteisiin. Pyydetyssä lausunnossa pankkivaltuusmiehet tekivät selkoa vireillä olleista valmisteluista, minkä vuoksi eduskunta katsoi, ettei Andersonin anomusehdotus antanut aihetta toimenpiteisiin. Samalla eduskunta kiirehti asiaa, jotta se saataisiin jo seuraavien valtiopäivien käsittelyyn. Muutos ei kuitenkaan toteutunut näin ripeästi, vaan pankkivaltuusmiehet asettivat marraskuussa 1924 rahanuudistusta valmistelemaan Rytin puheenjohdolla komitean, jonka yhdeksi jäseneksi tuli J. K. Paasikivi. Jäseneksi tuli myös vuonna 1924 pankkivaltuusmiesten varapuheenjohtajaksi valittu Väinö Tanner, joka yhdessä keskuspankin johtokuntaan valitun Lauri af Heurlinin kanssa johti sosiaalidemokraatit »virallisen» rahapolitiikan taakse.3
Paasikivelle rahanuudistus oli osa maan talouden kokonaisuutta, jonka keskeisen osatekijän muodosti – kuten maailmansodan jälkeisistä vaikeuksista selvittäessäkin – kauppatase. Kauppataseen tasapaino oli tärkein edellytys myös rahanuudistuksen onnistumiselle. Paasikivi itse kirjasi muistiinpanoihinsa olleensa tässä suhteessa Rytiä pessimistisempi. Selluloosan ja paperin tuotantoa oli tosin lisätty sekä näin saatu lisää vientituloja, mutta tämä oli voitu tehdä vain velkaa ottamalla. Seurauksena oli tilanne, jossa tuotannon oli voitava jatkua lisääntyvän menekin mukaisesti tai muutoin tasapaino alkaisi horjua. Seuraavina vuosina Suomen teollisuuden olisikin pitänyt Paasikiven mielestä välttää uusia investointeja ja käyttää kertyneet voitot lainojen maksuun sekä likviditeetin parantamiseen.4
Huhtikuun alussa 1924 pidetyissä eduskuntavaaleissa porvarillisten edustus oli lisääntynyt kahdella. Hallitusneuvotteluissa päädyttiin porvarilliseen kokoomushallitukseen, jonka pääministeriksi tuli Lauri Ingman. Hallitusohjelman talouspoliittisista asioista tärkein oli tulo- ja omaisuusverolain lieventäminen. Vuoden 1924 lopulla alkoi Ingmanin hallitus jo rakoilla. Helmikuun 1925 presidentinvaalit, joissa maalaisliiton ehdokas Lauri Kristian Relander kolmannessa äänestyksessä voitti edistyspuolueen Risto Rytin, lisäsivät paineita hallituksen sisällä.5
»Lähin ja tärkein tehtävä meillä on nykyään rahauudistuksen suorittaminen siten, että Suomen markka pysytetään nykyisessä arvossaan, ja sen vakavuus turvataan panemalla Suomen Pankin velvollisuudeksi lunastaa setelinsä kullalla tai kultavaluutalla.»6 Tällä lausunnollaan Paasikivi muistutti päivänpolitiikan askareissa puuhastelevia asioiden tärkeysjärjestyksestä ja asettui maaliskuussa 1925 julkisuudessa puolustamaan kultakantaan siirtymistä sekä ulkomaisen lainan ottamista. Ulkomaisen pääoman hankkimiseen liittyi kuitenkin tekijöitä, jotka saivat Paasikiven vaatimaan myös varovaisuutta. Myönteiset tulevaisuudenodotukset alkoivat nimittäin näkyä myös valtion laajenevina investointeina. Ingmanin hallitus hankki 10 miljoonan dollarin lainan, jonka varat sijoitetiin mm. Imatran voimalaitoksen rakentamiseen, maan lunastukseen ja asutustoimintaan, maatalouden luottoihin, asuntoihin sekä maatalouden tuotantolaitoksiin. Lisäksi hallitus teki ehdotuksen rautateiden rakentamisesta vuosille 1926–1930. Vaikka osa hallituksen ministereistä epäilikin näin laajan suunnitelman tarkoituksenmukaisuutta mm. sen edellyttämän ulkomaisen lainarahoituksen vuoksi, eduskunta kuitenkin hyväksyi esityksen. Paasikiven mielestä oli ensinnäkin laskettava, kuinka paljon Suomen kaltainen köyhä maa pystyi hoitamaan ulkomaisia velkoja. Vuoteen 1923 tultaessa Suomi oli ottanut pitkäaikaista lainaa noin 36 miljoonaa dollaria, minkä lisäksi hallitus oli päättänyt ottaa redellä mainitut 10 miljoonaa dollaria ja eduskunta oli antanut valtuudet ottaa toiset 10 miljoonaa, joten yhteissummaksi kertyi jo 56 miljoonaa dollaria eli noin 2 200 miljoonaa markkaa. Näistä kertyvät lyhennys- ja korkokulut pystyttiin vielä hoitamaan, mutta lisälainoihin ei Suomen vientikyky enää antanutkaan mahdollisuuksia. Ei siis voitu puhua pienestä lainanotosta, vaan oli entistä tarkemmin pohdittava, mi hin kohteisiin lainavaroja käytettiin.
Imatran rakentamista tällä tavoin Paasikivi piti perusteltuna. Maanviljelyksen ja karjanhoidon edistämiseen voitiin lainarahaa niinikään käyttää edellyttäen, etteivät tilat ylivelkaantuneet. Erityisen suurta varovaisuutta oli ulkomaisen lainarahan käytössä hänen mielestään harjoitettava, kun rahoituksen kohteena oli kaupunkien talonrakennus. Jos asuntotuotantoa lisättiin lainarahalla, alkoi kaupunkeihin virrata lisää työvoimaa. Paasikiven mukaan Tukholman väkiluku oli lisääntynyt vuoden 1924 aikana noin 9 000 hengellä, mutta näistä noin 4 000 oli rakennustoiminnan piirissä. Jonkun ajan kuluttua oli kuitenkin edessä lama, jolloin suuri osa näistä ihmisistä jäi työttömäksi ilman, että he olisivat varsinaisesti lisänneet maan tuotantokykyä. Tämän vuoksi oli kaupungit Paasikiven mielestä rakennettava pääosin omilla varoilla, sitä mukaa kun pääomia maassa kertyi. Paasikivi tuli näin käsitelleeksi – kuten tuonnempana yksityiskohtaisemmin selvitetään – kysymystä, joka muutamaa vuotta myöhemmin oli ajankohtainen Suomessa.
Ingmanin hallitus kaatui maaliskuun lopussa 1925 puolustusvoimien ylimmältä johdolta edellytettävästä kielitaidosta syntyneeseen kiistaan. Professori Antti Tulenheimo kokosi uuden hallituksen, jonka taloudellisista päätöksistä näkyvin oli eduskunnalle annettu esitys palaamisesta vuonna 1877 säädettyyn kultarahakantaan. Rytin kultakantakomitea oli toukokuussa 1925 lähettänyt mietintönsä valtioneuvostolle, ja tämän sekä pankkivaltuusmiesten ehdotuksen pohjalta hallitus antoi lokakuussa kultarahakannan palauttamista koskeneen esityksen eduskunnalle. Esitys käsitti lakiehdotuksen seteleiden lunastamisesta, rahalain ja ehdotuksen Suomen Pankin ohjesäännöksi. Eduskunta hyväksyikin ehdotukset lähes sellaisenaan, ja presidentti vahvisti ne 21.12.1925. Lisäksi Tulenheimon hallitus antoi elokuussa 1925 esityksen eräiden Suomen Pankin hallussa olleiden, hallituksen 1919 antamien obligaatioiden lunastamisesta ulkomaan valuutalla. Tämä summa eli 338 650 000 markkaa saatiin edellä mainitusta ulkomaisesta lainasta, ja kyseiset valuutat sijoitettiin vahvistamaan Suomen Pankin valuuttavarantoa. Säädetty rahajärjestelmä ja valuuttavarannon vahvistuminen vakauttivat talouselämää ja valoivat entisestään uskoa kehitysmahdollisuuksiin.7
Suomen talouselämä oli taitekohdassa: ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt tuotannon taso oli saavutettu ja vaurastumisen kausi alkoi. Edellä mainittu lehtiartikkeli, jossa tekijä kannatti kultakantaan siirtymistä ja tietyin edellytyksin myös ulkomaista lainaa, oli yksi niistä kolmesta puheenvuorosta, joissa Paasikivi hahmotti taloudellisen nousukauden edellytyksiä. 2.3.1924 hän piti Kansallisen Kokoomuspuolueen kokouksessa Verotuksen vaikutus maan talouteen – nimisen esitelmän, joka julkaistiin Iltalehdessä ja jota levitettiin myös eripainoksena. Tässä esitelmässä tulivat esille monet niistä perusajatuksista, joita Paasikivi myöhemmin yksityiskohtaisemmin käsitteli.8
Paasikivi lähti liikkeelle siitä, että sodanjälkeisten vaikeuksien jälkeen valtiontalous oli saatu tasapainoon. Sen sijaan velkaantuminen sekä kotimaassa että ulkomaille oli kasvanut, mikä puolestaan oli johtanut korkeaan korkotasoon. Syitä velkaantumiseen olivat ennen kaikkea ensimmäisen maailmansodan perintö ja vuoden 1918 kapinan aiheuttamat tuhot, sodan jälkeen pääomien sitominen valtion yrityksiin kuten rautatiet, maantiet, koulut ja muut »tuottamattamat» kohteet sekä lisäksi kaupunkien rakennustoiminta. Keskeistä oli havaita kulutuksen olleen tuotantoa suurempaa, ja että valtio oli kuluttanut eniten. Rautatiet, koulut ja muut elintasoa nostaneet valtion sijoitukset olivat Paasikiven mielestä toki hyviä, mutta niitä oli kansallistuloon verrattuna hankittu liian nopeasti.
Valtion menojen kasvu oli johtanut verorasituksen lisääntymiseen – seikka, johon Paasikivi myöhemmin yksityiskohtaisesti perehtyi. Kun verot olivat suuret, ei säästöpääomia kertynyt, ja rahan voimakas kysyntä piti korkotason korkealla. Talouselämän tasapaino uhkasi järkkyä. »On harkittava keinoja, miten saadaan taloudellinen elämä vakautetuksi ja turvatuksi. Ainoa keino on, että – samalla kuin ulkomaista pääomaa pitkäaikaisten lainojen tai muussa pysyvässä muodossa koetetaan hankkia maahan – pääoman muodostus omassa maassa lisääntyy, jotta velkojen poismaksaminen tai ainakin huomattava lyhentäminen käy mahdolliseksi ja että sen ohella jää varoja tuotannon edelleen laajentamiseen. Valtion puolestaan on koetettava helpottaa taloudellista asemaa ja senvuoksi kysymys verojen lieventämisestä on otettava vakavasti harkittavaksi.»
Verojen vähentäminen johtaisi osaltaan siihen, että valtiolla olisi vähemmän mahdollisuuksia rakentaa kansalaisten hyvinvointiin liittyviä palveluja. Tätäkö puhuja halusi? »Tähän vastaan: Ei ole tarkoitus riistää eikä supistaa noita kohtuullisia ja viattomia elämänmukavuuksia. Päinvastoin tulee pyrkimyksenä olla hankkia ihmisille lisättyjä mahdollisuuksia elämän mukavuuksiin ja mahdollisimman suureen hyvinvointiin.» Paasikiven säästäväisyys ei siis kieltänyt elämän mukavuuksiakaan, kuten Ford oli asettanut tavoitteekseen myydä ensin jokaiselle yhden auton ja sen jälkeen kaksi autoa, perustui »koko nykyaikainen taloudellinen toiminta, oli se maanviljelystä taikka teollisuutta, laajojen kansankerrosten alati suurenevaan kulutukseen… Peruskysymys on siis lopulta kysymys tuotannosta: kansallistulon, ja sen lähteen, tuotannollisen työn (kursivointi JKP:n) lisäämisestä.»
Paasikiven mielestä »maallista hyvää» voitiin saada vain sen verran kuin maanviljelys ja teollisuus kykenivät saamaan maasta ja metsästä irti. Paasikivi pyrki asettamaan ihanteeksi eräänlaisen kansankodin, vaikkei hän tätä termiä käyttänytkään. Tietoisesti hän halusi kuvata kaupungissa asuvan, ostovoimaisen teollisuus- ja virkamiesväestön maatalouden edun mukaiseksi. Toisaalta hän pyrki havainnollistamaan, miten laajeneva teollisuus oli työväestön piirissä saatava näyttäytymään työläisten kannalta myönteisenä eikä suinkaan työntekijän ja -antajan välillä jatkuvana konfliktina, jota kannatti kärjistää loppumattomilla vaatimuksilla. Säästäväisyyteen ja maltilliseen kasvuun perustunut talous, jossa vallitsivat harmoniset suhteet tuottajan ja kuluttajan välillä, olisi näin vienyt kaikkien yhteiseen hyvään.9
Viikkoa myöhemmin Paasikivi oli jälleen esitelmöimässä. Nyt kyseessä oli Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa pidetty katsaus maan taloudelliseen asemaan.10 Paasikivi oli kerännyt yleisönään olleille talousasiantuntijoille monista eri lähteistä tilastoaineistoa. Perussanoma katsauksessa oli kuitenkin sama kuin puolueväelle aiemmin pidetyssä esitelmässä. Suomalaisten pankkien taseiden loppusumma vuonna 1913 oli esitelmöitsijän mukaan 1231 miljoonaa markkaa ja vastaava luku vuonna 1923 oli 9 234 miljoonaa markkaa. Inflaatio ja muut tekijät huomioonottaen oli pankeilla täten vuonna 1924 lähes 40 % vähemmän rahaa kuin kymmenen vuotta aiemmin. Tästä Paasikivi pääsi mieliteemaansa: rahat oli sijoitettu kouluihin, sairaaloihin, asuntoihin ja muihin »tuottamattomiin» kohteisiin, jotka lisäsivät kansallisvarallisuutta mutteivät tuotannollista toimintaa. Käyden läpi niin maanviljelyksen ilahduttavan edistymisen kuin vientiteollisuuden kangertelevan toiminnan » näyttää minusta, että tuottava kansallisvarallisuutemme tuskin on tänä aikana (= 1913-1923 HH) sanottavasti noussut.»
Syyt tähän olivat samat kuin puolueväelle pidetyssä esitelmässä: ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1918 perintö, sijoitukset tuottamattomiin kohteisiin sekä tuontia paisuttanut ja verorasitusta lisännyt kulutuksen kasvu. Teollisuus oli pahasti velkaantunut, ja näiden velkojen hoitamiseksi tuli kotimaassa saada aikaan pääoman muodostusta – jälleen kerran Paasikivi korosti, ettei valtio saanut verotuksellaan ehkäistä tämän päämäärän toteutumista. Talousasiantuntijoille esitetty johtopäätös oli lähes sanatarkasti sama kuin puolueväellekin: ». . .tuotanto on taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän peruskysymys… hyödykkeiden mahdollisimman suuri valmistaminen on kaiken taloudellisen hyvinvoinnin perusedellytys.. . Nykyaikana ja erityisesti siksi köyhässä maassa kuin meidän, on päähuoli saada kokoon ne tavarat, jotka tarvitaan itsenäisen valtakunnan ja kansan sivistystason ylläpitämiseksi ja kohottamiseksi. Sen vuoksi kaikki riippuu loppujen lopuksi tuotannosta, sen ylläpitämisestä ja lisäämisestä.»
Kokouksen pöytäkirja tietää kertoa, että esitelmän johdosta syntyneessä keskustelussa käyttivät puheenvuoroja W. A. Lavonius, K. T. Jutila, Otto Stenroth ja Kyösti Haataja. Viimeistä puheenvuoroa lukuunottamatta Paasikivi kirjasi kommentit Yhteiskuntataloudellisessa Aikakauskirjassa julkaistun artikkelin viitteisiin. Huomautukset kohdistuivat lähinnä tehtyjen laskelmien periaatteisiin – laajempaa sisällöllistä keskustelua Paasikiven esitelmästä ei syntynyt.11
Edellä mainitun esitelmän ja pääjohtajan lisääntyvän kiinnostuksen johdosta Paasikivi »löydettiin» Kansantaloudellisen Yhdistyksen esimieheksi vuodelle 1925. 3.10.1922 Paasikivi oli Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa kuuntelemassa Ernst Nevanlinnan esitelmää osakeyhtiöiden verotuksesta ja käytti keskustelussa puheenvuorojakin, mutta muutoin hän ei ennen vuotta 1924 aktiivisesti osallistunut seuran toimintaan. Sen sijaan vielä maaliskuun lopussa 1924 Paasikivi oli jälleen kuuntelemassa ja keskustelemassa Nevanlinnan pitämän, verorasituksen kasvua käsitelleen esitelmän pohjalta ja samoin marraskuussa W. A. Lavoniuksen esitelmätilaisuudessa, jossa käsiteltiin tutkimuksen suorittamista sodan vaikutuksesta Suomen talouselämään. Seuran joulukuun kokouksessa Paasikivi valittiin esimieheksi vuodelle 1925.12
Paasikiven esimieskausi alkoi näyttävästi. Lähes poikkeuksetta oli Kansantaloudellinen Yhdistys pitänyt kokouksensa Tieteellisten seurain talossa eli »Pöllölässä», Kasarmikatu 24:ssä. 26.1.1925 kokous pidettiinkin Pörssiravintolassa, ja mukaan oli kutsuttu myös Suomen LiikemiesYhdistyksen jäsenet – osallistujia oli poikkeuksellisen paljon eli noin 100 henkeä. Otto Stenroth piti esitelmän kiinteistöluotoista. Keskustelun jälkeen päättyi virallinen ohjelma, minkä » jälkeen syötiin yhteiset illalliset, joiden aikana pitivät puheita pankinjohtaja Paasikivi ja senaattori Stenroth.» Huhtikuun kokous oli jälleen yhteinen Liikemies-Yhdistyksen ja Ekonomiska Samfundetin kanssa. Lokakuussa puolestaan olivat mukana eduskunnan pankkivaliokunta ja Ekonomiska Samfundet.
Paasikiven tavoitteena oli kutsumalla mukaan mainitut yhteisöt saada entistä laajemmat asiantuntijaryhmät kiinnostumaan Kansantaloudellisesta Yhdistyksestä. Tavoitetta palvelivat myös vuoden 1925 tilaisuuksien käytännönläheiset esitelmäaiheet: Jalmar Castren esitelmöi rautateiden asemasta valtiontaloudessa, A. Osw. Kairamo valtion roolista puuteollisuudessa, Risto Ryti ja W. A. Lavonius kultakantaan siirtymiseen liittyvistä rahanuudistuksista, tohtori Topi Kallio Suomen rautateiden laajentamisvaihtoehdoista ja professori Bernhard Wuolle voimataloudesta – aiheet olivat kaukana kansantaloudellisen tutkimuksen teoreettisista ja sisäisistä kysymyksistä. Yksi piirre Paasikiven esimieskaudella oli myös uusien jäsenten runsas liittyminen seuraan: toiminta houkutteli vuoden 1925 aikana jäseniksi monia näkyviä johtajia kuten Kyösti Kallion ja Väinö Tannerin.13
Vuoden viimeinen kokous, jolloin Kansantaloudellinen Yhdistys valitsi Risto Rytin seuraavan vuoden esimieheksi ja Paasikivestä tuli vakiintuneen käytännön mukaisesti varaesimies, oli omistettu toimivan esimiehen esitelmälle, jossa Paasikivi käsitteli kuluneen vuoden 1925 taloudellista kehitystä. Katsaus ei tosin rajoittunut vain vuoteen 1925, vaan esitelmässä otettiin huomioon edellisenkin vuoden – osin pitempiaikainenkin – kehitys. Puhuja luonnehti aluksi rahamarkkinoiden muuttumista kohti väljempiä oloja, mihin keskeisesti oli vaikuttanut edullinen kauppatase. Esityksen alkuosa oli toteavaa ja perustui liikepankin pääjohtajan käsien kautta kulkeneeseen tilastoaineistoon. Sen sijaan jälkimmäinen osa esitelmää oli Paasikiven henkilökohtaisempi kannanotto näkemyksistä talouselämän kehittämiseen, mutta sekään ei muutamaa kohteliasta puheenvuoroa lukuunottamatta innostanut laajempaan väittelyyn.
Jälleen kerran Paasikivi korosti niin tuotannollisen työn kuin kauppataseenkin merkitystä. Maanviljelys, jossa tehtiin »innokasta ja tarmokasta työtä», oli hänen mielestään kehittynyt erinomaisesti. Tuontitarvetta oli voitu olennaisesti vähentää – tosin karjataloutta kehittämällä olisi jopa vientiäkin voitu lisätä. Teollisuuden puolella ongelmana oli lähinnä yksipuolinen keskittyminen sahateollisuuden artikkeleihin. Selluloosan ja paperin tuotantoa tuli pyrkiä lisäämään siitäkin huolimatta, että sahateollisuus oli »demokraattisempaa»; sahan kun saattoi perustaa melkeinpä kuka yritteliäs henkilö tahansa pienellä pääomalla. Suomen oloissa vain suuret ja vakiintuneet sahat, joilla oli pääomia, saattoivat kehittää tuotantoaan selluloosaan ja paperiin. Tämä johti kuitenkin tuotantoelämän keskittymiseen, mitä Paasikivi piti haitallisena. Jos selluloosan tuotanto voitiin lisätä miljoonaan tonniin, oli yhteiskunnalliselta kannalta parempi, että sen tuotti 100 pienempää kuin viisi suurempaa tehdasta. »Kuten maanviljelyksessä on onnellisinta, jos on sekaisin pieniä, keskikokoisia ja suuria tiloja, niin olisi kaiketi parasta, että teollisuudessa ja kaupassa ja muillakin aloilla olisi pieniä, keskikokoisia ja suuria liikkeitä ja yrityksiä. Elämä tulisi siten rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi, useammat pääsisivät itsenäiseen asemaan ja eteenpäin pyrkivillä kyvyillä olisi parempi tilaisuus päästä kehittymään ja edistymään.»14
Edellä mainituissa esitelmissään Paasikivi oli törmännyt verotuksen problematiikkaan, jota hän piti taloudellisen järjestelmän kannalta tärkeänä. Keväällä 1926 Tanskan kansantaloudellinen yhdistys ilmoitti järjestävänsä syyskuussa samana vuonna pohjoismaisen kokouksen, johon kokouksen osanottajat olivat »oikeutettuja tuomaan mukaansa vaimon tai tyttären, josta on suoritettava sama maksu (= 25 Tanskan kruunua-HH). Samalla ilmoitettiin, että Suomen Höyrylaiva Oy myöntää kokoukseen matkustaville alennusta laivapilettien hinnasta.» Kun kokouksen yhtenä aiheena olivat juuri verotuskysymykset ja osallistuminen valtionavun vuoksi edullista, Paasikivi päätti pitää esitelmän, joskin naisväki sai jäädä kotiin.15
Paasikiven alustusta korkean verotuksen taloudellisista vaikutuksista on pidetty kansantaloustieteellisesti hänen korkeatasoisimpana työnään.16 Esityksen peruskysymys oli, siirtyivätkö yritysten maksamat verot hintoihin, vai vaikuttivatko ne joko palkkoja alentavasti tai yrittäjän voittoa kaventavasti. Paasikiven mukaan vero mukautui elämän eri tilanteisiin »vähimmän vastuksen» mukaan. Useimmissa tapauksissa vero oli tuotantokustannuksiin verrattava rasite, joka nosti tavaran hintaa. Niin kauan kun veron korotukset olivat kohtuulliset, niillä ei ollut vaikutusta ostokykyyn, kun taas verojen voimakkaasti nostamat hinnat heikensivät ostokykyä.
Esitelmää varten Paasikivi oli tutustunut uusimpaan kansantaloudelliseen tutkimukseen (mm. Edwin R. A. Seligmanin Studies in Public Finance ja Sir Josiah Stampin Principles of Taxation olivat hänen lähteinään), jonka mukaan yrityksen progressiivinen tulo- ja omaisuusvero jäi kokonaisuudessaan yrittäjän kannettaviksi. Käytännön liikemiehet erityisesti Yhdysvalloissa ja Englannissa olivat esittäneet eriävän näkemyksensä asiasta, ja näiden kannalle Paasikivikin asettui. Esimerkin hän otti Suomen pankkimaailmasta, jossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen sovellettu tulo- ja omaisuusvero oli pankkien taseissa laskettu liikekuluihin, jolloin lainanantoprosenttia oli nostettu 0,6-0,8 prosenttiyksikköä. Vaikka rahamarkkinat tulisivatkin helpommiksi ja korkotaso laskisi, Paasikivi uskoi verotuksen osaltaan jäävän korottavaksi tekijäksi. Teollisuudessa saattoi verojen asema olla toinen. Jos esimerkiksi suomalainen sahayritys – jonka tulot riippuivat maailmanmarkkinahinnoista – nosti tuotteittensa hintoja verojen vuoksi yli kilpailijoittensa, oli tuloksena myynnin pysähtyminen. Niinpä veroja ei voitukaan sellaisenaan siirtää hintoihin, vaan sahan oli joko maksettava pienempiä palkkoja tai vähemmän raaka-aineestaan – ellei muita tuotantokustannuksia voitu alentaa, jäi vero yrittäjän kannettavaksi. Mm. Seligman oli perustanut ajattelunsa oletukseen, jonka mukaan markkinoilla kilpaili voittoa tuottamattomia ja siten verotuksen ulkopuolelle jääviä ns. rajatuottajia, jotka määräsivät tuotteen hinnan. Paasikiven mielestä tämä lähtökohta oli kuitenkin väärä – rajatuottajat olivat epäonnistuneita yrittäjiä, jotka ohimenevinä poistuivat tuotantoelämästä – ja markkinahinnat määräytyivät voittoa tuottavien yrittäjien mukaan.
Yksi keskeinen seikka oli Paasikiven mielestä se, että tuotantoon tai yrittäjänvoittoon kohdistuva vero vaikutti hintoihin tavalla, johon lainsäätäjä ei olennaisesti pystynyt määräyksillään vaikuttamaan. Käytettävissä ei ollut sellaista mallia, jolla erilaisten ja -asteisten verotuskäytäntöjen vaikutusta olisi voitu ennakoida. Tosin voitiin arvioida se verotuksen taso, joka johtaisi tuotannon kannattamattomaksi. Oli esimerkiksi laskettavissa kuinka paljon voitiin pankkien maksamaa veroa ja tätä kautta pankkien antolainauskorkoa korottaa, jotta tilanne saataisiin Suomen talouselämän kannalta kestämättömäksi. Esimerkin tarjosi myös suomalainen tupakkateollisuus vuoden 1919 jälkeen. Tupakkaveron, jonka suunnittelu aloitettiin Paasikiven ollessa valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä 1908-1909, voimaansaattaminen raskaana sekä keskiluokan ostokyvyn samanaikainen heikkeneminen johtivat monenlaisiin vaikutuksiin tupakkateollisuudelle. Osa veronkorotusta »ansaittiin takaisin» pakon sanelemin teknisin uudistuksin. Osa veroa siirrettiin hintoihin, mutta ostajien heikentyneen ostokyvyn vuoksi siirtoa ei voitu tehdä täysimääräisenä. Osa verosta otettiin yrittäjävoitoista, mikä merkitsi kannattamattomimpien tehtaitten tuhoa – tehtaiden määrä laski 23:sta 9:ään.
Yksityishenkilöön kohdistuvaa progressiivista verotusta Paasikivi käsitteli lyhyesti. Hän totesi, miten ennen ensimmäistä maailmansotaa – jolloin ajatus itse asiassa kehitettiin – useat asiaa käsitelleet tutkijat kuten professori Wicksell eivät pitäneet jyrkkäasteista progressiivista tulo-, omaisuus- ja perintöveroa edes verona, vaan omaisuuden konfiskaationa tiettyjen sosiaalipoliittisten päämäärien toteuttamiseksi. Englannissa oli laskettu yhteiskunnan pääomanmuodostuksesta tulevan 3/4 ylempien luokkien säästöistä. Jyrkkä progressio saattoi johtaa tuon pääomanmuodostuksen tyrehtymiseen, jolloin oli mahdotonta toteuttaa sosiaalipoliittisesti hyväksyttäviä päämääriä. Niinpä esimerkiksi työttömyyden torjumisen kannalta tärkeää oli »tuotannon ja yritteliäisyyden laajeneminen ja sen edellytyksenä taas on tuotannossa toimivan pääoman lisääntyminen.» Verotuksella puolestaan ei kannattanut kerätä pääomia ja aloittaa valtion tai kuntien yritystoimintaa, koska yksityiset yritykset olivat tehokkaampia.
Yhteiskuntataloudellinen Aikakauskirja julkaisi Paasikiven esitelmän, ja tähän yhteyteen tekijä oli laatinut myös yhteenvedon kokouksessa käydystä keskustelusta. Monet olivat olleet Seligmanin kannalla ja pitäneet mahdottomana siirtää veroja hintoihin. Nevanlinnakin oli sitä mieltä, että pankit olivat siirtäneet verot korkoihin vain sen vuoksi, että Suomessa oli voimakas kysyntä rahasta ja pankeilla oli monopoliasema markkinoilla. Paasikiven mieltä täytyi lämmittää se, että professori Ohlinin kaltainen tieteenharjoittaja asettui hänen kannalleen. Erityisesti Ohlin oli korostanut verojen siirtyvän pankkien lainanantokorkoihin. Tosin keskustelu oli osoittanut esitelmässä Paasikivenkin tunnustamia puutteita, ja esitys oli herättänyt monien tunnustettujen tiedemiesten kuten professori Heckscherin eriäviä mielipiteitä, mutta siitä huolimatta Paasikivi aikoi – »niin peloittavalta kuin se tuntuukin minulle, joka enää vain harvoina iltahetkinä voin seurata tiedettä – pitää kiinni niistä mielipiteistä, mitkä esitelmässäni esitin, mikäli koskee yhtiöiden tulo- ja omaisuusveroa.»17
Suojatulleista, jotka olivat nousseet kansainvälisen kaupan esteiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, pyrittiin pääsemään yhteisin ponnistuksin eroon. Ongelman käsittelyä varten järjestettiin vuodesta 1920 lähtien lukuisia kansainvälisiä konferensseja, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Kansainliitto tarttui myös aiheeseen ja järjesti toukokuussa 1927 Geneveen maailman talouskonferenssin. Kansainliiton lähtökohdat ongelman ratkaisemiseksi olivat heikot, sillä maailmankaupan keskeinen tekijä – Yhdysvallat – ei ollut järjestön jäsenmaa. Englannissa puolestaan työväenpuolue kannatti tullien alentamista, kun taas hallituksessa olleet konservatiivit uskoivat turvaavansa imperiumin korkeiden tullien avulla, ja liberaalit välttivät ottamasta asiassa ehdotonta kantaa. Euroopassa ei ollut yhtään riittävän voimakasta maata, jonka toimesta kaupan esteiden purkaminen olisi saatu vauhtiin. Näin myös Geneven konferenssi liittyi osaksi epäonnistuneita yrityksiä kohti vapaampaa kauppaa.18
Vaikka suomalaiset eivät Geneven konferenssilta paljoa odottaneetkaan, haluttiin Suomen näkyvän arvovaltaisen valtuuskunnan muodossa. Paasikivi sai tehtäväkseen toimia edustajien johtajana. Osallistumistaan taloudelliseen maailmankonferenssiin Paasikivi tilitti Uudelle Suomelle kirjoittamassaan artikkelisarjassa. Sen toisessa osassa hän pääsi kokouksen keskeiseen antiin, joka Paasikiven mielestä oli Euroopan tilanteen arviointi ja erityisesti maanosassa vallinneen työttömyyden pohdinta. Vaikka tuotanto ja hyvinvointi olivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen voimakkaasti kasvaneet, 10-20 miljoonan ihmisen työttömyys vaivasi eurooppalaista taloutta. Tästä tilanteesta esitettiin konferenssissa useita analyysejä ja parannuskeinoja, mutta puhujat – kuten suuressa konferenssissa useinkin – puhuivat toistensa ohi. Jokaiselta maalta oli etukäteen pyydetty lyhyt esitys kunkin maan erityisoloista, ja tällaisen raportin suomalaisetkin olivat tehneet. Se jäikin suomalaisten panokseksi, sillä yhteisen päätöksen mukaisesti kukaan suomalaisista ei esiintynyt yleisistunnossa. »Meillä ei ollut mitään erityisiä valituksia esiintuotavana; päinvastoin olisimme halunneet panna vähän optimistisemman sävelen tähän yhteiseen mollisinfoniaan. Sittenkun taloudellinen tilanne oli muutamissa huomattavissa lausunnoissa kuvattu, muuttui keskustelu jotenkin väsyttäväksi ja vähän seuratuksi puhetulvaksi, jota harvat kuuntelivat ja joka vähän hyödytti itse asiaa.» Suomalaiset päättivät saada äänensä kuuluviin komissioissa ja alakomissioissa, mutta konferenssin kokonaistuloksen jäädessä laihaksi suomalaisilla oli vain vähän mahdollisuuksia viedä asioita eteenpäin. Vallinneen tilanteen analysointi, mahtipontisten julkilausumien välttäminen ja päätökset eräissä yksityiskohdissa olivat konferenssin parasta antia.19
Henkilökohtaisesti Paasikivi olisi mielellään nähnyt kansainvälisen kaupan kulkevan kohti esteiden purkamista ja kansainvälistä työnjakoa. Tämä tuli ilmi puheessa, jonka hän piti Kansallisteatterissa 18.9.1927 kolmannen kotimaisen viikon avajaistilaisuu- dessa. Kutsuvieraana oli itse tasavallan presidentti. Henkinen ja aineellinen sivistys liittyivät läheisesti toisiinsa vakuutti juhlapuhuja J. V. Snellmaniin vedoten. Kulttuuri ja sivistys eivät voineet edistyä, ellei tuotanto lisääntynyt. Mutta mitä tuotteita oli valmistettava? Paasikiven ohjelma perustui jo aiemmin esitettyyn vaatimukseen, jonka mukaan kunkin maan oli tuotettava niitä tavaroita, joita se voi valmistaa edullisemmin kuin muut. Oli saatava aikaan työnjako kansojen kesken. Suomen roolia tässä yhteydessä ei tarvinnut kaukaa hakea – suomalaiset tuottaisivat puunjalosteollisuuden tuotteita. Mutta käytännössä tämä teoria ei toiminut, sillä teollisuusväestön osuus Suomessa oli tuolloin vain 15 % maan asukasluvusta. Suomen talouden kannalta maanviljelys, jonka tuotto meni suoraan kansalaisten elämäntason kohottamiseen, oli – muiden maiden edullisemmista lähtökohdista huolimatta – tärkeää. Yksipuolisuus tuotannossa oli vaarallista. Onnistuessaan kokeilut selluloosan ja paperin valmistamiseksi nopeasti kasvavista puulajeista saattoivat asettaa Suomen puunjalostusteollisuudenkin uuden tilanteen eteen. Taloudellisessa toiminnassa oli – kuten valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä – löydettävä »oikea keskitie», joka antoi mahdollisuuden monipuoliselle tuotantotoiminnalle.20
Tulenheimon ministeristö jätti eronpyyntönsä 10.12.1925 lähinnä hallituksen laivastorakennussuunnitelman tultua hylätyksi eduskunnassa. Tämän jälkeen Kyösti Kallio muodosti maalaisliiton ja kokoomuksen yhteistyöhön nojanneen ministeristön. Edistyspuolueen eduskuntaryhmä toimi lojaalina oppositiona, kun taas sosiaalidemokraatit ja ruotsalaiset pyrkivät hallituksen kaatamiseen. Lopulta hallituksen turmioksi koitui Georg Schaumanin sekä muiden ruotsalaisten välikysymys, joka kohdistui puolustusministeriön ampumatarvikehankintoihin Oy Suomen Ampumatarviketehtaalta. Kyseinen tehdas Riihimäellä oli toimittanut virheellisiä panoksia, mutta puolustusministeri A. L. Hjelmmanin mukaan virheellisyydet olivat melko pieniä ja niistä oli saatu huomattava alennus. Hallitus asettui puolustamaan puolustusministeriään, mutta eduskunnassa – vaikka edistyspuolue oli hallituksen takana, osa maalaisliitolaisia oli kyllästynyt hallituskumppaneihinsa – hallitus kärsi tappion.21
KOP:n kannalta kiusallista oli se, että pankki tuli vedetyksi mukaan poliittiseen peliin. Ampumatarviketehtaan asian yhteydessä oli epäilty myös tehtaan tilinpitoa, ja siinä yhteydessä Hämeen lääninhallituksen tilintarkastajat saivat – ainakin lehtien kirjoittelun mukaan – tietoonsa tehtaan antaneen kaksi lainaa, 211400 markkaa ja 35 000 markkaa, pan kinjohtaja Anders Wikstenille. Samanaikaisesti eräs tehtaan omistajista oli myynyt juuri kyseisen summan edestä yrityksen osakkeita. Myyjä oli olettanut – hänen tietoonsa oli saatettu väärän tilinpidon mukainen tulos – tehtaan olevan lähellä konkurssia. »Onko liikkeen väärällä tilinpäätöksellä yhteyttä verojen pimityksen lisäksi myös pankinjohtaja Wikstenin osakekauppaan, emme tietenkään tunne, mutta ihmettelisimme, ellei niin olisi.»22
Poliittisissa tapahtumissa edettiin nopeasti seuraavaan vaiheeseen. Kallion hallituksen kaatajina olivat lähinnä ruotsalaiset ja sosiaalidemokraatit, joista viimeksimainituille suurimpana oppositioryhmänä lankesi päävastuu uutta hallitusta muodostettaessa. 13.12.1926 aloitti sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus Elannon toimitusjohtajan Väinö Tannerin johdolla. Tannerin hallitus merkitsi kulminaatiopistettä työväenliikkeen historiassa. Maailmanlaajuista vallankumousta vaatinut kommunistinen siipi joutui vuoden 1918 tapahtumien jälkeen yhä ahtaammalle. Sen sijaan käytyään rajanvetoa kommunisteihin sosiaalidemokraatit siirtyivät vuoteen 1922 tultaessa – vaikka Forssassa 1903 hyväksytty ohjelma pidettiinkin periaatteesa voimassa – näkyvästi kannattamaan edustuksellista demokratiaa. Kapitalistisen talousjärjestelmän romahdusteoriasta siirryttiin kehittämään vallinnutta järjestelmää kohti sosialismia, joka sai yhä enemmän revisionistisia piirteitä. Samalla kärjistyi kommunistien kritiikki – sosiaalidemokraatit leimattiin yhä useammin kapitalistien juoksupojiksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen muuttuminen vallankumouspuolueesta reformistiseksi tapahtui niin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kuin aatesisällön uudelleen tulkinnan kautta. Esitykset työväen olojen kehittämisestä johtivat aloitteisiin, joita Tannerin hallitus yritti toteuttaa. Pääpaino oli sosiaalipoliittisissa kysymyksissä, kun taas sosiaalidemokraattien kytkentä maan rahapolitiikkaan tuli esiin Suomen Pankissa.23
Tannerin hallitusohjelman toteutuminen jäi monelta osin vaillinaiseksi, joskin ministeristö sai läpi eräitä sisä- ja sosiaalipoliittisia aloitteitaan. Syksyllä 1927 Tannerin hallitus kompasteli useiden kysymysten yhteydessä. Kohtalokkaaksi muodostui esitys vuoden 1928 tulo- ja menoarvioksi, jossa eräille elintarvikkeille ja kankaille asetettuja tulleja olisi alennettu sekä tulo- ja omaisuusveroa korotettu. Kun puolustusmenoja olisi vähennetty – suojeluskuntien määrärahat oli poistettu kokonaan – päätyi budjettiesitys 2,2 miljoonaa markkaa ylijäämäiseksi. Hallitus teki ehdotuksesta tulo- ja omaisuusverolain muutokseksi luottamuskysymyksen, ja kun eduskunta ei esitystä hyväksynyt, jätti Tannerin hallitus 9.12. ero npyynnön.24
Perusteluissaan tulo- ja omaisuusverolain muuttamiseksi Tannerin hallitus oli ilmoittanut haluavansa siirtää verotusta välillisten verojen – etenkin tullien – puolelta välittömään verotukseen, jolloin veronmaksajan maksukyky olisi voitu paremmin ottaa huomioon. Omaisuusveron korotusehdotuksen hallitus katsoi olevan »hyvin puolustettavissa, kun omaisuuteen kohdistuva verotus meillä on sangen alhainen.» Tämä sai Paasikiven tarttumaan kynäänsä. Väite jäi eduskuntakäsittelyä lehdistä seuranneen Paasikiven mielestä kauan huomaamatta, kunnes Ryti siihen vihdoin puuttui huomauttaen, että »useissa vanhoissa kulttuurimaissa kuten Englannissa, Ranskassa ja Belgiassa» ei ollut käytännössä lainkaan omaisuusveroa. Korkean omaisuusveron maissa kuten Saksassa se nousi suurimmassa omaisuusluokassa 7 1/2 promilleen, kun taas Suomessa se oli 8 promillea. Tannerin hallituksen esityksen mukaan vero yli 30 miljoonan omaisuudesta olisi noussut 16 promilleen, joten puheet alhaisesta verotuksesta tässä yhteydessä olivat täysin virheelliset.25
Suomen markan arvon vakiinnuttua – siitä oli merkkinä mm. siirtyminen kultakantaan – Suomen Pankin keskeiseksi tavoitteeksi tuli korkotason alentaminen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen pääoman kysynnän ja tarjonnan epäsuhde aiheutti voimakkaan korkotason kohoamisen. Niin kauan kun lainsäädännöllä oli pitkäaikaisten lainojen ylimmäksi koroksi määrätty 6 %, ei talletuskorkojenkaan osalta juuri ollut liikkumavaraa. Vuonna 1920 ylin lainanantokorko poistettiin lainsäädännöstä, minkä jälkeen jokainen pankki saattoi maksaa talletuksista mitä halusi. Kun luotontarvitsijat näyttivät olevan halukkaita maksamaan korkeitakin velkakorkoja, syntyi rahalaitosten välille kova kilpailu talletusvaroista ja korot nousivat ennen näkemättömän korkeiksi. Kun suurimpien liikepankkien korko kuuden kuukauden talletuksille 1918 oli 4 %, saattoi näissä pankeissa samalle talletukselle 1925 saada 7 %. Talletuskorot vaihtelivat suuresti, ja yleensä pienemmät rahalaitokset maksoivat enemmän – 1925 saattoi saada talletukselle jopa 9 %:n koron. Vastaavasti antolainauskorot nousivat 10-13 %:n välille, mutta eräissä tapauksissa korkeammallekin.
Liikepankkien yhteistyöelimenä toiminut Suomen Pankkiyhdistys sai yhdeksi tehtäväkseen pyrkiä hallitsemaan tilanne siten, etteivät jäsenpankit ajautuisi kestämättömään tilanteeseen. Syksyllä 1925 saatiinkin aikaan korkosopimus, joka oli voimassa aina syksyyn 1928. Lukuisia varauksia ja poikkeuksia sisältäneessä sopimuksessa liikepankit jaettiin kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat suuret KOP ja PYP, toiseen Liittopankki ja HOP muiden jäädessä kolmanteen ryhmään. Talletuskorot puolestaan oli porrastettu 6 1/2-7 1/4%:n välille pankin koosta riippuen.26
Koska pienet säästöpankit, osuuskassat ja osuuskauppojen säästökassat olivat korkokilpailussa päässeet korkeimmalle ja kun Pankkiyhdistys näytti saavan liikepankit omaan ruotuunsa, alkoi paine kohdistua säästöpankkeihin ja osuuskassoihin. Näiden rahalaitosten keskusjärjestöt yrittivät joulukuussa 1925 kiertokirjeillään saada korkoalennuksen aikaan seuraavan vuoden alusta, mutta yritys ei tuottanut tulosta.
Säästöpankkien ja osuuskassojen kannalta tilanne oli kiusallinen sikäli, että ne pyrkivät olemaan erityisesti paikallisen liike-elämän kehittäjiä ja maaseudun etujen ajajia. Kuitenkin juuri maaseudulta kuuluivat kärjekkäimmät puheenvuorot korkeaa korkotasoa vastaan, joutuivathan suomalaiset maanviljelijät rahoittamaan tilojensa uudistamisen ja laajentamisen lainavaroin.
Rahalaitosten välinen ankara kilpailu johti puolin ja toisin myös ylilyönteihin. Polemiikki alkoi Hannes Gebhardin 12.4.1926 osuustoimintapäivillä pitämästä esitelmästä. Gebhard myönsi korkotason nousun perussyynä olleen pääomien puutteen, mutta maanviljelijöille tilanne oli erityisen vaikea, koska »maaseudun talletukset ovat suurelta osalta yksityispankkien, säästöpankkien ja osuuskauppojen säästökassojen kautta joutuneet kauppaa ja teollisuutta palvelemaan.» Gebhardin laskelmien mukaan Suomessa oli poikkeuksellisen suuri otto- ja antolainauskorkojen ero, mikä puolestaan johtui ennen kaikkea liikepankkien kannattamattomista yritysluotoista, liian suureksi paisuneesta konttoriverkostosta, epätarkoituksenmukaisesta palkkausjärjestelmästä sekä monista muista liikepankkeja vaivanneista haitoista. Gebhard ei tosin uskonut niihin toimenpiteisiin, joiden tarkoitus oli lainsäädännöllä rajoittaa ylin lainakorko – tällaiset ehdotukset osoittivat ainoastaan, että maanviljelijät olivat alkaneet luottaa vain valtioon. »Mutta maanviljelijöillä on itsellään nyt jo kaikki valta käsissään poistaa oma pääomapulansa ja alentaa tarvitsemansa luoton korko kohtuulliseksi: ainoastaan sillä yksinkertaisella keinolla, että he keskittävät sekä talletuksensa että ottolainauksensa omiin osuuskassoihinsa, joissa liiketavat yleensä ovat terveet ja puhtaat ja hoitokulut pienet.» 27
Gebhard sai moitteisiinsa välittömän vastauksen Paasikiveltä, joka piti esitelmän sisältämiä tietoja »epätarkkoina» ja esitettyjä väitteitä »hyvin kummallisina». Paasikivi sai omien laskelmiensa tulokseksi, ettei KOP:n anto- ja ottolainauskorkojen ero verrattuna neljään suurimpaan ruotsalaiseen liikepankkiin ollut lainkaan niin suuri kuin Gebhard oli väittänyt. Mutta kun KOP maksoi veroja 0,58 % taseensa loppusummasta, ja esimerkiksi Göteborgs Bank vain 0,11 %, oli verotuksen rooli suomalaisen korkomarginaalin selityksenä Paasikiven mielestä ilmeinen. Suomalaiset liikepankit olivat – Liittopankinkin voitettua vaikeutensa – »soliideja», eivätkä ne olleet kohdanneet sellaisia katastrofeja kuin monen muun maan pankit. Vielä oli Gebhard arvostellut kiinteän kuukausipalkan rinnalla entisestään kasvavaa tantiemi-järjestelmää – pankin johdolle tuloksen mukaan maksettavaa provisiopalkkaa – joka usein maksettiin ulkopuolella tarkastuksen kohteeksi tulevien tilien. Kuitenkin tämä oli käytössä useimmissa eurooppalaisissa maissa. »Ei kaiketi voi olla tarkoitus muuttaa yksityistä yritteliäisyyttä jonkunlaiseksi virastotoiminnaksi, jollainen ei tässä suinkaan menestyisi. Koska itse olen 17 vuotta toiminut valtion virkamiehenä, luulen jonkun verran tuntevani virkamiestoiminnan hyviä ja huonoja puolia», Paasikivi arvioi.28
Ellei Gebhard olisi ollut Paasikiven vanha ystävä, olisi läksytys varmasti ollut tiukempaa. Mutta asia ei jäänyt Paasikiven henkilökohtaiseen reaktioon. Hän oli Pankkiyhdistyksen hallituksessa hyväksymässä periaatteellisempaa kannanottoa, jossa korostettiin pääoman kysyntä- ja tarjontasuhteiden merkitystä korkotasoon, kiistettiin liikepankkien liian suuret korkoerot ja vedottiin mm. verotuksen vaikutukseen korkoeron muodostumisessa. Yleistä korkotasoa ei voitu alentaa ellei talletuskorkojakin alennettu, ja tätä asiaa olivat puolestaan säästöpankit, osuuskassat ja säästökassat hanakimmin vastustamassa. Liikepankit olivat nimittäin jo syksyllä 1925 alentaneet ottolainauskorkojaan, mutta Suomen Pankin kehotuksista huolimatta toiset rahalaitokset eivät seuranneet esimerkkiä. Varovaisuuteen tottuneet pankkimiehet eivät voineet sulattaa Gebhardin kärjekästä tyyliä ja julistivat, että Gebhard »on jättänyt noudattamatta yksinkertaisimpia maltin ja vastuuntunteen vaatimuksia.»29
Hannes Gebhard toimitti esitelmänsä julkisuuteen kirjasena, johon hän oli lisännyt arvosteluaan liikepankkeja kohtaan ja ottanut mukaan hyökkäyksen Valion kimppuun. 30 Elokuussa 1926 päivätyssä johdannossa Gebhard toteaa esitelmänsä saaneen »ennenkuulumatonta vastustusta». Liikepankkien edustajat olivat nostaneet »tavattoman myrskyn» esitelmästä, jonka sisältö oli esitetty nurinkurisesti ja jonka tekijää oli halvennettu samalla, kun »rikollistakin pankkimiestoimintaa tavallaan villaisella painettiin.» Neljä suurinta kaupallista kustantajaa oli kieltäytynyt ottamasta Gebhardin kirjasta ohjelmistoonsa, eikä Pellervo-Seura puolestaan halunnut osallistua Gebhardin ja Valion väliseen riitaan. Niinpä »eri tahoilta tuleva vapaan sanan sorto rahanvallan puolelta» oli johtanut uuden kustannusosakeyhtiön Sanan Vapaus perustamiseen. Mutta »rahanvalta» meni Gebhardin mielestä pitemmällekin ja yritti kaikkensa estääkseen hänen kirjasensa levittämisen. Kaikki tämä sai hänet vain yrittämään entistä innokkaammin.
Kirjaseensa Gebhard oli laatinut myös vastauksen Paasikiven huhtikuussa esittämään kannanottoon. »Senaattori Paasikiven tunnen pitkältä ajalta lahjakkaaksi, oppineeksi ja rehelliseksi, mutta kovin teoretiseksi ja äkkipikaiseksi mieheksi, joka usein voi syyttä suuttua silmittömästi läheisimmille ystävilleen, mutta joka pian taas leppyy ja on yhtä herttainen kuin ennenkin. Sellaisena tahdon uskoa hänen nytkin esiintyneen.» Lehdet olivat toista tuntia kestäneestä esitelmästä selostaneet vain pienen osan, josta sen enempää Paasikivi kuin muutkaan lukijat eivät Gebhardin mielestä voineet saada oikeaa kuvaa. Niinpä kukaan ei Gebhardin mielestä ollut pystynyt kumoamaan hänen esittämiään tietoja, kun taas Paasikiven laskelmat perustuivat hänen mielestään väärille lähtökohdille. »Jätän nyt levollisesti puolueettoman yleisön ratkaistavaksi, kenen tiedot ja kenen väitteet tässä asiassa ovat »kummallisia», senaattori Paasikivenkö vaiko minun.»
»Ja sen, mitä senaattori Paasikivi ei katsonut arvolleen sopivaksi painattaa haastatteluun, jossa hän esiintyi yksin ja omalla nimellään, sen Pankkiyhdistyksen hallitus pitää arvolleen sopivana panna lausuntoonsa, jossa esiinnytään joukolla ja nimettöminä.» Pankkiyhdistyskin syyllistyi Gebhardin mielestä siihen, että esitelmän oletettiin sisältäneen väitteitä, joita siinä ei todellisuudessa ollutkaan. Sen sijaan kukaan liikepankkien edustajista ei ollut hänen mukaansa kyennyt kumoamaan niitä pankkitoiminnan virheitä, joita esitelmässä oli tuotu esille.
Gebhard osui oikeaan siinä, että liikepankkien piirissä oltiin huolestuneita hänen esittämien ajatusten levittämisestä kirjasena. Kun myöhempinä pulavuosina liikepankkeihin kohdistunut arvostelu entisestään lisääntyi, Paasikivi muisteli kaiken alkaneen juuri tästä Gebhardin »agitatsionista». »Gebhard ei ymmärrä taloudellisia asioita, intohimoinen ja yksipuolinen», oli Paasikiven tuomio.31 Vanha ystävä oli tehnyt karhunpalveluksen, jota Paasikivi ei koskaan antanut anteeksi. Kairamon arvion mukaan kirjan liikepankkeihin kohdistunut luku oli »auttamattomasti diletanttimainen», mutta sen vaikutus saattoi olla hyvinkin haitallinen. Kairamo yllytti Paasikiveä vastaamaan Gebhardin ajatuksiin julkisessa sanassa, joskin – ellei alentunut Gebhardin käyttämän tyylin tasolle – suurelle yleisölle oli vaikeaa kirjoittaa nautittavasti asioista, jotka olivat kuivia ja teoreettisia. Ehkä Paasikivi ei selviytyisikään kilpalaulussa voittajana! Kairamo oikaisi itse Gebhardin esittämiä väitteitä toteamalla Uudessa Suomessa, että KOP oli jo aiemmin kieltänyt yli 11 %:n lainakorot ja pankin maaseutukonttoreiden johtajien palkat jäivät alle 200 000 mk vuodessa. Kairamo ei sen sijaan halunnut ärsyttää Gebhardia enempää – kiittäessään saamastaan kirjasesta Kairamo totesi, että esitelmä »olisi ehkä eräissä kohdin saanut toisen ja vähemmän hyökkäävän muodon, jos olisit aikanaan neuvotellut asiasta vanhojen ystäviesi kanssa.»32
Gebhard ei kuitenkaan Kairamon mielestä ollut kaikessa osunut harhaan. Kyse oli pankin hallintoneuvoston ja johtokunnan jäsenten palkkauksesta, jossa Gebhard esitti siirryttäväksi pois vuosivoitosta riippuvasta tantiemi- eli provisiopalkasta kohti kiinteää kuukausipalkkaa. Tosin itse esitelmässä Gebhard arvosteli ennen kaikkea tantiemin ulottmista hallintoneuvoston jäseniin: yhtäältä heidän piti valvoa lainanannon vakavaraisuutta ja tilinpäätöksen kestävyyttä, mutta toisaalta tantiemit kasvoivat kirjaamalla pankille mahdollisimman suuret voitot. Palkkauksen peruste, josta Kairamon ja Paasikiven välille myöhemmin syntyi avoin riita, ei saanut Kairamon mielestä johtaa palkkatason alenemiseen – päinvastoin pääkonttorin johtajien palkat »ovat naurettavan pienet.» Palkkauksessa ongelma syntyi sikäli, että tantiemipalkkaa jouduttiin maksamaan etukäteen – voitto arvioitiin etukäteen ja sen mukaisesti maksettiin palkkaa ennen kuin lopullinen voitto oli seuraavan vuoden tilinpäätöksessä vahvistettu. Asia oli enemmän teoreettinen kuin käytännöllinen, sillä pankin palkkakuluissa tällä ei ollut sanottavaa merkitystä. Kairamonkin mielestä muutos järjestelmässä oli vaikea, sillä se olisi helposti – varsinkin Gebhardin esittämän arvostelun jälkeen – tulkittu myönnytykseksi, että aiempi palkanmaksutapa oli ollut virheellinen.33
Paasikivi käytti viimeisen puheenvuoron tässä sananvaihdossa. Kansantaloudellisen Yhdistyksen joulukuun kokouksessa oli jälleen esimiehen esitelmän vuoro, ja Risto Ryti käsitteli alustuksessaan taloudellista kehitystä Suomessa vuoden 1926 aikana. Esitelmän jälkeen puheenvuoron käytti Paasikivi, joka kommentissaan saattoi samalla vastata myös Gebhardin väitteisiin. Vaikka Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouspöytäkirjaan ei puheenvuoroja voitukaan yksityiskohtaisesti kirjata, on sihteeri merkinnyt ylös olennaisimman Paasikiven viestistä: »Suurimpien pankkien bilanssit eivät viime vuosina ole kasvaneet, vaan pienentyneet, mutta liikevaihto on lisääntynyt. Tämän johdosta on työmäärä enentynyt. Pankkikonttorien luku ei ole kuluja sanottavasti lisännyt. Pienillä pankeilla on myös tehtävänsä. Ei olisi toivottavaa, että olisi vain kaksi pankkia. Johtajien tantieemit eivät ole suuremmat kuin vuonna 1913. Pankkien voitto maksetulle pääomalle ei yleensä ole enempää kuin noin 7-8 %.» Kun Gebhardille oli vaikeaa vastata kirjoituksen muodossa, Paasikivi yritti vakuuttaa maan johtavat asiantuntijat Gebhardin väitteiden virheellisyydestä.34
Paasikivi ja Kairamo vieroksuivat osuuskassaliikettä sekä maalaisliittolaista talousajattelua myös niiden edustaman liikepankeille sekä uusliberalistisille opeille vieraan ajattelun vuoksi. Maalaisliiton vuonna 1914 hyväksyttyä ohjelmaa muutettiin puoluekokouksessa huhtikuussa 1921 siten, että yleisiä periaatteita käsittelevään johdantolukuun otettiin mukaan vaatimus uuden, kapitalismista ja sosialismista selvästi erottuvan talousjärjestelmän luomisesta »kehittämällä sopiville aloille ulotettavaa valtion ja kuntain liiketoimintaa liike-elämän vaatimusten mukaisesti, niin että yhteiskunnalle vaaralliseksi käyneet, yksityisiin käsiin kertyneet suurpääomat tällä tavoin saadaan palvelemaan yhteistä hyvää.» Puolueohjelma vaati edelleen suurkapitalismin ja teollisuusväestön väliin jäävän talonpoikaisväestön etujen turvaamista eri tavoin maaseutua kehittämällä. Liikepankkeja mainitsematta ohjelma edellytti maanviljelyksen ja asutustoiminnan luottotarpeen tyydyttämistä osuuskassojen, säästöpankkien ja asutusrahastojen kautta. »Voimakkaalla valistustyöllä on maaseudun väestö saatava sijoittamaan rahansa näihin omiin luottolaitoksiin, jotka työskentelevät maaseudun luotto-olojen ja sen hyvinvoinnin kohottamiseksi.» Osuustoiminnan kehittäminen puolestaan esitettiin »kansanvaltaiseksi» tuotannon, kaupan ja rahaliikkeen väyläksi, jota piti edistää lainsäädännön, hallinnon ja yksityisen kansalaistoiminnan kautta.35
Pankkiyhdistyksen hallitus oli Gebhardin esitelmästä antamassaan lausunnossa heittänyt pallon korkotason alentamisesta säästöpankeille, osuuskassoille ja säästökassoille, joita myös Suomen Pankki patisteli tähän suuntaan. Kesän 1926 aikana käytiinkin Gebhardin puheenjohdolla neuvotteluja, joissa tavoitteena oli 71/2 %:n ylin talletuskorko. Vaikka tähän tavoitteseen ei päästykään, alenivat antolainauskorot kaikissa luottolaitoksissa. Aleneminen ei kuitenkaan maatalousväen mielestä ollut riittävää. Kevään ja kesän aikana maalaisliittolaiset vaativat yhä uudelleen korkokannan säännöstelemistä ja lainsäädäntöä maksimikorosta. Maalaisliiton puoluekokouksessa kesällä 1926 asetuttiin myös koron säännöstelyn kannalle, ja Kyösti Kallio esitti antolainauskoron ylärajaksi 2 1/2 % yli virallisen diskonttokoron. Säännöstelyn vastustajat vetosivat puolestaan yhä uudelleen siihen, että korko määräytyi pääoman kysynnän ja tarjonnan kautta. Apuun haettiin ruotsalainen taloustieteilijä Gustav Cassel, joka Uudessa Suomessa julkaistussa artikkelissaan lausui, ettei Suomen korkotasoa voitu markkinataloudellisesti pitää liian korkeana, koska kaikki tarjolla olleet pääomat menivat hyvin kaupaksi. Säännöstelyn puolustajat taas vetosivat yhteiskuntapolitiikkaan: ei voitu pitää oikeana sitä, että luottovaroja saivat vain ne, jotka pystyivät maksamaan korkeaa hintaa – kokonaisedun kannalta oli tärkeää turvata halpakorkoista lainaa maan pääelinkeinolle eli maataloudelle. Vaikka Ryti ei periaatteessa uskonutkaan lainsäädäntöteitse tapahtuvan talouselämän ohjailuun, hän ei vallinneissa oloissa voinut olla antamatta osittaista tukea Kallion tekemälle ehdotukselle. Ryti liittyi myös liikepankkien arvostelijaksi todetessaan, että niiden organisaation epätaloudellisuus ja raskaus oli omiaan lisäämään korkomarginaalia. Tällaiset näkemykset saivat Paasikiven puolestaan sadattelemaan Suomen Pankin johdon kyvyttömyyttä.36
Kun säästöpankit ja kassat vuodenvaihteessa 1926/1927 alensivat talletuskorkojaan, siirtyi Suomen Pankin huomio jälleen liikepankkeihin. Vuoden 1927 aikana keskuspankin asema vahvistui niin paljon, että se katsoi voivansa alentaa diskonttokorkoa kolmessa vaiheessa – 22.3., 10.8. ja 24.11. – 71/2 %:sta 6 %:iin. Ennen kaikkea hyvien vientimarkkinoiden ansiosta oli Suomen Pankin ja liikepankkien valuuttavaranto kasvanut, joten keskuspankin mielestä koronalennukset olivat mahdollisia.
Heti ensimmäisen koronalennuksen yhteydessä Pankkiyhdistyksen hallitus kokoontui pohtimaan liikepankkien menettelyä. Paasikivi ja Helsingin Osakepankin pääjohtaja Alarik Nysten kannattivat liikepankkien koronalennusta Suomen Pankin päätöstä vastaavalla määrällä. Liittopankin pääjohtaja Alexander Frey ei tähän suostunut, ellei edellä mainitussa liikepankkien korkosopimuksessa mainittua pankkien jakoa eri ryhmiin olisi samalla muutettu keskikokoisia ja pieniä pankkeja enemmän suosivaksi.Toisen pienen liikepankin eli Maakuntain Keskus-Pankin pääjohtaja Gustaf Walden oli Freyn kanssa samaa mieltä ja edellytti lisäksi, että ennen kuin liikepankit tekisivät päätöksensä alennuksesta oli odotettava säästöpankkien ratkaisua. Kun Pankkiyhdistyksen hallitus muutamaa päivää myöhemmin kokoontui uudelleen, kertoi SKOP:n toimitusjohtaja Martti Palojärvi osan säästöpankeista mahdollisesti tulevan mukaan koron alennukseen. 37
Paasikiven mielestä kaikkien pankkien olisi periaatteessa pitänyt suostua samaan korkotasoon, joskin hän oli valmis tekemään tässä asiassa myönnytyksen. Mutta kun Suomen Pankki uudelleen kesällä alensi korkotasoaan heinäkuun alusta lähtien, monet säästöpankit ja osuuskassat lähtivät pieniä liikepankkeja ärsyttävästi omille teilleen. Tässä tilanteessa Ryti alkoi ampua järeillä panoksilla: Suomen Pankki päätti, ettei se rediskonttaisi vekseleitä, jos kyseinen pankki maksoi talletuksista enemmän kuin Suomen Pankin alin diskonttokorko oli. Liikepankit pitivät keskuspankin menettelyä epäasiallisena painostuksena: jos Suomen Pankki ei kyennyt saamaan säästöpankkien ja kassojen korkotasoa edes samalle viivalle liikepankkien kanssa, oli kohtuutonta rangaista siitä liikepankkeja uhkapäätöksin. Keskuspankin johdon kyvyttömyyteen tuskastunut Paasikivi esitti Pankkiyhdistyksen hallituksessa ajatuksen rediskonttausluoton hankkimisesta ulkomailta, jolloin liikepankit olisivat kokonaan voineet irrottautua riippuvuudestaan Suomen Pankista. Ajatuksella ei kuitenkaan ollut riittävästi toteuttamismahdollisuuksia.38
Paasikiven mielestä Suomen Pankin menettely oli osoitus puoluepolitiikan syövereihin joutuneen keskuspankin kyvyttömyydestä. Vastaavaan menettelyyn Suomen Pankki oli alentunut myös vuonna 1921, jolloin sen ja KOP:n välille oli syntynyt arvovaltakiista. Vuonna 1918 olivat liikepankit nimittäin rahoittaneet valtion menoja merkitsemällä ns. kulkulaitosrahaston obligaatioita. Näitä obligaatioita myymällä liikepankit saattoivat myöhemmin saada Suomen Pankilta rahaa. Taloudellisen tilanteen parantuessa Stenroth halusi lunastaa kyseiset obligaatiot, kun taas KOP:ssa ne haluttiin säilyttää reservinä huonon päivän varalle, minkä lisäksi KOP piti Suomen Pankin tarjoamaa hintaa liian alhaisena. Vastauksenaan Suomen Pankki kieltäytyi rediskonttaamasta 10 miljoonan markan arvosta KOP:n vekseleitä, kunnes KOP lopulta vuonna 1922 myi kyseiset obligaatiot. Kun lisäksi sosiaalidemokraattiset pankkivaltuusmiehet myöhemmin olivat käyttäneet julkisuudessa hyväkseen Suomen Pankin ja liikepankkien välisissä diskontto- ja talletuskorkoneuvotteluissa saamiaan tietoja liikepankkeja vastaan, oli keskuspankin väki paljastanut oman edun tavoitteluun tähdänneen politiikkansa.39
Jo ennen asian käsittelyä Pankkiyhdistyksen hallituksessa Paasikivi yritti yksityiskeskustelussa taivuttaa Rytiä muuttamaan Suomen Pankin linjaa. Paasikivi korosti, että rediskonttaus piti säilyttää reservinä, jota liikepankit saattoivat pula-aikana käyttää hyväkseen. Päätöksellään Suomen Pankki oli ottanut rediskonttauksen jokapäiväiseksi keinoksi, jolla se pakottaisi pankit alistumaan keskuspankin tahtoon. Sitä paitsi rediskonttauskiellon ulottaminen kaikkiin pankkeihin oli epäoikeudenmukaista – osuuskassat ja säästöpankit olivat syyllisiä korkeisiin korkoihin. Liikepankit joutuivat kärsimään siitä, ettei Suomen Pankilla ollut riittävästi vaikutusvaltaa saadakseen osuuskassat ja säästöpankit yhteiseen ruotuun. Ryti saattoi vain todeta, ettei Suomen Pankki aikonut soveltaa uhkaustaan. Päättäväisesti hän myös vakuutti, ettei Suomen Pankki myöskään luopuisi oikeudestaan käyttää tätäkin keinoa, jos tarve niin vaati.40
Säästöpankit olivat paikallisen talouselämän etuun vedoten keränneet talletusvaroja valtakunnallisilta, »rahavaltaa» edustaneilta liikepankeilta. »Maalaisväestön oma rahalaitos» eli osuuskassat koettivat puolestaan maaseudulla kerätä tallettajia. Lisäksi Postipankki yritti saada asiakkaita – sen valttina näytti olevan valtiovalta, joka turvaisi pankin vakavaraisuuden. Kun yhteiskunnallisia, paikallisia, suomalaiskansallisia, osuustoiminnallisia ja muita pyrkimyksiä käytettiin pankkikilpailussa hyväksi, ei millään rahalaitoksella ollut varaa lähteä alentamaan talletuskorkoja – ja vasta sen jälkeen lainauskorkoja – toisia ripeämmin. Kuitenkaan reaalitaloudellisen kehityksen, työllisyystilanteen, hintakehityksen ja rahalaitosten likviditeetin tarkastelu ei osoita merkkejä siitä, että Suomessa vallinnut korkotaso olisi ollut tasapainoehtojen mukaan liian korkea.41
Painetta koron alentamiseen lisäsivät Suomen Pankin lokakuussa ja marraskuussa toteuttamat diskonttokoron alennukset niin, että 25.11.1927 lähtien aina elokuuhun 1928 asti se oli 6 %. Marraskuun alussa Pankkiyhdistyksen puheenjohtaja Leonard von Pfaler kävi yhdessä Paasikiven kanssa ehdottamassa Rytille rediskonttauskiellon poistamista niiltä pankeilta, jotka maksoivat Suomen Pankin diskonttokoron mukaista talletuskorkoa. Paasikivi korosti erityisesti sitä, että suuret liikepankit olivat valmiit tuntuvaankin koron alennukseen, mutta säästöpankkien politiikka veisi tällöin pienet liikepankit vararikkoon. Ryti ei kuitenkaan antanut periksi. Suomen Pankki tulisi pitämään kiinni oikeudestaan kieltää rediskonttaukset, ajateltiinpa siitä mitä tahansa. Korkotaso oli korkea paljolti psykologisten syiden vuoksi, jolloin juuri tällaisen Suomen Pankin menettelyn avulla alennus oli saavutettavissa. Kun lisäksi pankkien voitot olivat lisääntyneet ja korkomarginaali kasvanut – väitteet, jotka Paasikivi ja von Pfaler ponnekkaasti kiistivät – koronalennus oli täysin perusteltu. Ryti meni jopa niin pitkälle, että hän sanoi olevan vain hyvä, jos pieniä ja keskikokoisia pankkeja katoaisi ja yhtyisi suurempiin, jolloin pankkien hallintokulut vähentyisivät.42
Maalaisliiton piirissä käyty korkopoliittinen keskustelu johti siihen, että asiasta tehtiin lakialoite vuoden 1927 valtiopäivillä.43 Aloite, joka 21. syyskuuta pidetyssä istunnossa lähetettiin lakivaliokuntaan, ehdotti koron sitomista siten, että ylin sallittu antolainauskorko olisi ollut 2 1/2 % yli virallisen diskonton. Niin Suomen Pankin kuin muidenkin asiantuntijaelimien lausunnot eivät kuitenkaan aloitetta tukeneet, eikä sitä laki- ja pankkivaliokuntien hylkäävän kannan vuoksi tuotu uudelleen eduskunnan täysistuntoonkaan. Julkisuudessa vedottiin myös siihen, ettei korkosäännöstely ollut nyt ajankohtainen pankkien itsensä pyrkiessä vapaaehtoisesti alentamaan korkojaan. Suomen Pankin lausuntoon sisältyi kuitenkin moite liikepankkien korkopolitiikasta. Rahamarkkinain tila oli keskuspankin mielestä parantunut niin, että olot olivat »verrattavissa» sotaa edeltäneeseeseen tilaan, mutta liikepankkien korkotaso ei juurikaan ollut laskenut poikkeusoloissa saavutetusta huipusta. Suomen Pankin lausuntoa terävöitti Kallion eriävä mielipide, jossa hän suoraan syytti liikepankkeja. »Yksityispankkien luottopolitiikka ei anna takeita hyvästä tulevaisuudesta … päinvastoin ovat eräät suuremmat pankit ryhtyneet siirtämään liikeneviä kassavaroja ulkomaille.» 44
Pankkiyhdistyksen hallitus vastasi keskuspankille samalla mitalla.45 Suomen Pankin esittämät luvut luotonannon ja -oton välisestä jännityksestä eivät Pankkiyhdistyksen mielestä voineet kuvata todellista tilannetta. Pankit eivät olleet moneen vuoteen kyenneet tyydyttämään esiintyvää luotontarvetta. Rediskonttausten vähäisyys ei sekään puhunut koronalennuksen puolesta, sillä rediskonttaus oli luonteeltaan »hätäkeino, reservi», johon pankit turvautuisivat vain hätätapauksessa. Suomen Pankin tekemät diskonttokoron alennukset eivät – pulakauden alkaessa Paasikivi saattoi tyytyväisenä muistella Pankkiyhdistyksen muistuttaneen keskuspankkia liiallisesta optimismista – vastanneet maan tosiasiallista tilannetta. Jälkeenpäin on myös tutkimuksin voitu todeta, että Pankkiyhdistyksen esittämät perustelut olivat periaatteessa pätevät.46
