Kohti pulakautta
Kultakantaan palaamisen jälkeen oli Suomen Pankki ottanut tavoitteekseen yleisen korkotason alentamisen, mitä keskuspankki alkoi toteuttaa diskonttokorkoa alentamalla. Jälkeenpäin tehty tutkimus on kuitenkin osoittanut, etteivät Suomen Pankin päätökset olleet tarkoituksenmukaisia. Taloudelliset olot eivät vielä olisi sallineet koron alentamista. Korkokannan alentaminen 6 %:iin marraskuussa 1927 ei tosin johtanut markkinakorkojen vastaavaan alenemiseen, koska rahalaitosten soveltamat korot eivät laskeneet diskonttoa vastaavasti. Yksityisillä lainamarkkinoilla korkotaso nousi kuitenkin entisestään. Keskuspankin virallisen diskonton alentamisella ja korkotason alentamisen puolesta tehdyllä propagandalla oli ennen kaikkea psykologinen vaikutus yrittäjäoptimismiin ja tulevaisuuden odotuksiin. Vielä suurempi merkitys ekspansiiviselle talouspolitiikalle oli Suomen Pankin luotoilla suoraan yrittäjille – vuoden 1928 puolivälissä tällaisia luottoja oli yli 1 000 miljoonaa markkaa. Näiden luottojen yhtenä tavoitteena oli lisätä keskuspankin vaikutusvaltaa luottomarkkinoilla ja vahvistaa Suomen Pankin mahdollisuuksia painostaa liikepankkeja koron alennuksiin. Kun Suomen korkotaso oli kansainvälisesti verraten korkea, kasvoi ulkomailta otettujen lainojen määrä, mitä Suomen Pankkikin pyrki tukemaan.
Suomen Pankin johtokunta ei kuitenkaan Pankkiyhdistyksen varoitteluista huolimatta harkinnut ekspansiivisen politiikkansa kaikkia vaikutuksia, vaan optimistisesti uskoi kasvun voivan jatkua. Edellä mainitut tekijät johtivat suhdanteen ylikuumenemiseen. Esimerkiksi rakennustoiminta kasvoi niin, että työvoimasta ja tarvikkeista alkoi esiintyä pulaa. Luotoilla tuettu kysyntä purkautui tuonnin kasvuna samaan aikaan, kun vientikysyntä laski. Osaltaan tuontia lisäsi vuoden 1928 huono sato. Seurauksena oli 1 600 miljoonaan markkaan noussut vaihtotaseen alijäämä vuonna 1928. Syksyyn tultaessa oli voimakas tuontienemmyys vähentänyt myös Suomen Pankin setelinantoreserviä ja valuuttavarantoa, joita keskuspankki alkoi tapahtumien seurauksena tiukasti varjella. Diskonttokorkoa nostettiin elokuussa 61/2 %:iin ja nimenomaan rakennustoiminnalle annettavia luottoja pyrittiin rediskonttauskiellon uhalla rajoittamaan. Jälkiviisaasti johtokunnan taholta väitettiin, että Suomen Pankki oli »hyvissä ajoin» varoittanut liikepankkeja liiallisista luotoista rakennustoimintaan.1
Tannerin ministeristön jälkeen nimitetty J. E. Sunilan hallitus ei saanut valtion budjettia tasapainoon, ja liikepankkien piirissä seurattiin huolestuneina talouden kehitystä kevään 1928 aikana.2 Kun Suomen Pankki elokuussa nosti diskonttokorkoaan, kokoontui Pankkiyhdistyksen hallitus välittömästi Paasikiven johdolla, mutta tilanteen ei vielä katsottu edellyttävän liikepankkien korkotason muutosta. Paasikiven henkilökohtainen rooli Pankkiyhdistyksessä oli sen sijaan kevään 1928 aikana muuttunut. Yhdistyksen hallitus oli saanut tammikuun kokoukseensa käsiteltäväksi 71-vuotiaan puheenjohtajansa Leonard von Pfalerin eroanomuksen. PYP:n pitkäaikainen toimitusjohtaja jäi samoihin aikoihin eläkkeelle varsinaisesta leipätyöstään, joten ero luottamustoimesta oli ymmärrettävä. 3.2. Pankkiyhdistyksen hallitus valitsi varapuheenjohtajana toimineen Paasikiven uudeksi puheenjohtajaksi, ja näin hän suurimman liikepankin johtajana sai entistä näkyvämmän roolin talouselämässä.
Vahvistuvaa asemaa tuki toinenkin Paasikiveen kohdistunut valinta. Todellinen valtioneuvos August Ramsay oli vuodesta 1917 lähtien toiminut Helsingin kauppakamarin puheenjohtajana, jonka tehtäviin kyseisestä perustamisvuodesta lähtien kuului myös Keskuskauppakamarin puheenjohtajuus. Tammikuun alussa 1928 säädöksiä muutettiin niin, että Keskuskauppakamari valitsi itse puheenjohtajansa, eikä lähes 70-vuotias Ramsay enää halunnut tulla valituksi. 18.2. pidettiin Turussa vaalikokous, jossa Paasikivi valittiin Keskuskauppakamarin puheenjohtajaksi. Pankkiyhdistyksen puheenjohtajuuden hän jätti vuonna 1934 erotessaan KOP:sta, mutta Keskuskauppakamarin puheenjohtajuus jatkui aina vuoteen 1941 asti. Paasikiven yhteys liikemaailmaan säilyi myös niin, että hän 1934-1941 toimi Suomen Vientiyhdistyksen, vuodesta 1938 Suomen Ulkomaankauppaliiton puheenjohtajana.3
Keskuskauppakamarin uusi puheenjohtaja näki helmikuussa 1928 nopeasti kasvavan suomalaisen talouselämän mahdollisuudet myönteisinä. Vielä kymmenen vuotta aiemmin hän oli senaattinsa budjettiesitystä tehdessään päätynyt toteamukseen: »Epäilyttävää siis on, riittävätkö maan nykyisellä alueella olevat taloudelliset apulähteet kannattamaan itsenäisen Suomen valtakunnan omintakeista elämää.» Vaikka puolustuslaitos olikin jäänyt suunniteltua pienemmäksi, ja inflaation vuosina säästäjät olivat menettäneet rahansa lähes täysin, Suomi oli kuitenkin pystynyt nousemaan. Keskeistä oli ollut vientihintojen hyvä kehitys suhteessa tuontihintoihin, puun jatkuva kysyntä ulkomailla sekä riittävän ulkomaisen pääoman saanti. Tuonnin kasvun hidastumisen Paasikivi laski paljolti maanviljelyksen ansioksi, sillä elintarvikkeita oli tarvinnut tuoda ulkomailta yhä vähemmän.
Puheensa konseptiin Paasikivi on merkinnyt: » Tulevaisuus. En rupea profeteeraamaan.» Kysymys oli yhä edelleen – säästäväisyyden ohella – viennin mahdollisuuksista kasvaa ja säilyttää hyvä hintataso, ulkomaisen pääoman saamisesta ja maanviljelyksen mahdollisuuksista lisätä tuotantoaan. Paasikivi piti viennin lisäämisen kannalta tärkeänä myös soiden kuivattamista sekä muita keinoja, joilla olisi lisätty metsäalaa siten, että 44-45 miljoonan kuutiometrin vuotuiset hakkuut voitiin lisätä 80 miljoonaan kuutiometriin. Mutta tämä oli saavutettavissa vasta useiden vuosien kuluttua. Lähivuosien aikana oli – paitsi kulutettava vähemmän – kehitettävä muuta kotimaista työtä mm. mineraaliteollisuutta. Mitään tuomionpäivän julistusta Paasikivi ei esittänyt, vaikka hän myöhemmin pulavuosina muistelikin varoittaneensa erityisesti Suomen Pankin politiikasta. Helmikuussa 1928 oli epäilemättä vaikeaa vaatia taloudellisen aktiviteetin tukahduttamista.4
Paasikivi oli tuohtunut Uudelle Suomelle lehden annettua vain niukasti palstatilaa hänen puheelleen Keskuskauppakamarin vaalikokouksessa. Tästä lepyttyään pääjohtaja päätti kirjoittaa artikkelin Suomen·taloudellisen kehityksen piirteistä, jossa hän muisteli edellä mainitun esitelmän tavoin vuosikymmen aiemmin tapahtunutta hallituksensa budjetin tekemistä, jolloin budjettivajeen peittäminen riittävillä tuloilla ja täten itsenäisen valtion olemassaolo näyttivät mahdottomilta. Taloudellinen kehitys oli kuitenkin 1920-luvulla nopeampaa kuin osattiin odottaa, joskin devalvaation vuoksi säästäjien – »noiden yhteiskunnan ahertajien» – omaisuutta oli vähennetty. Mutta itsenäisyyden taloudellisten alkuvaikeuksien voittamisesta huolimatta liialliseen tyytyväisyyteen ei ollut syytä. Ruotsin vienti oli samaan aikaan ja ennen kaikkea vuosina 1926 ja 1927 kasvanut nopeammin kuin Suomen.5
Käsikirjoituksensa sivuun Paasikivi on punakynällään korostanut seuraavan osan kirjoitustaan: »Voipi olla niin, että meidän on alistuttava kohtaloomme, resigneerattava, tehdessämme vertailuja ulkomaan oloihin. Täytyy olla tyytyväinen, kun voimme kotioloissamme todeta edistystä. Mutta siihen ei oikein tahdo voida mukautua, jos välimatka meidän ja muiden maiden välillä pyrkii suurentumaan. Ja muistettava on, ettemme me, enempää kuin mikään muu maa, ole yksin maailmassa, emmekä siis myöskään voi sulkeutua kuoreemme muusta maailmasta välittämättä.»
Suomalaisen talouselämän rakenteen piti pitkällä tähtäyksellä kehittyä kokonaisuutena, kuten ihmiselämäkin oli kokonaisuus. Paasikiven näkemyksen ydin oli siinä, ettei suomalaisessa yhteiskuntaelämässä mi kään elinkeinohaara saanut vaatia määräävää asemaa. Oli väärin asettaa teollisuus ja maatalous, kaupunki ja maaseutu, vastakkain. Molemmat tarvitsivat toisiaan. »Talonpoika ei voi tuottaa, ellei hän voi myydä, eikä hän voi myydä, ellei ole ostajaa». Maatalous ei voinut menestyä ja kehittyä, ellei ollut teollisuutta ja kaupunkeja, jotka ostivat maanviljelijäin tuotteet. »Jos tahtoisi sanoa paradoksin, joka kuitenkin sisältää paljon totuutta, voisi väittää, että – taloudelliselta kannalta katsoen, josta nyt on puhe – se mitä Suomen maanviljelys menestyäkseen enimmin kaipaa, on lukuisa ja kulutuskykyinen teollisuus- ja kaupunkiväestö.»
Arvostelun kohteeksi joutuneet teollisuuden voitot eivät olleet kohtuullisia suurempia – arvostelua tärkeämpää olisi ollut muuttaa asenteet suuria teollisuuslaitoksia suosiviksi. Julkaisematta jääneessä käsikirjoituksen osassa Paasikivi erityisesti korosti, ettei Suomessa ollut lainkaan »suurkapitalisteja» sanan varsinaisessa merkityksessä. Maan kaksi »suurpankkiakin» vastasivat lähinnä ruotsalaisia maakuntapankkeja, ja sadasta maailman suurimmasta pankista pienin oli yhtä suuri kuin Suo men pankit yhteensä. Mutta tavoite oli muuttaa tuotanto palvelemaan laajoja kansankerroksia – »heille hankkia yhä suurempia mukavuuksia, taloudellista komfortia… jotta he voivat myös henkisessä elämässä kohota, päästä osalliseksi nykyaikaisen kulttuuri-ihmisen elämään… Siis: laajojen kansankerrosten elämäntason nousu välttämätön edellytys n.s. kapitalistiselle tuotannolle.» Näissä puheenvuoroissaan Paasikivi kehitti eteenpäin keväällä 1924 esittämäänsä ajatusta »kansankodista», jossa lisääntyvä hyvinvointi tasoittaisi niin etu- kuin puolueristiriitojakin. Mitään käytännön ohjelmaa hän ei tavoitteen saavuttamiseksi hahmotellut. Puhuja lienee toivonut kuulijansa tekevän sen johtopäätöksen, että talouselämä omien lakiensa mukaisesti – jos kasvun aikaa riittää – menisi juuri kohti tällaista yhteiskuntaa. Epäilemättä tässä mallissa vallitsivat liikepankkien etujen mukaiset olot, ja niillä olisi keskeinen rooli niin teollisuuden, kaupan kuin maataloudenkin rahoittajina.
Mutta syksyyn 1928 tultaessa kaikki alkoi kääntyä huonompaan. Vielä syyskuussa 1928 tilanne näytti Pohjoismaiden kannalta valoisalta. Oslossa pidettiin 24. ja 25.9. kuudes pohjoismainen kauppakokous, jossa Suomen valtuuskuntaa johti Keskuskauppakamarin puheenjohtaja J. K. Paasikivi. Elintaso oli jokaisessa Pohjoismaassa noussut, tulevaisuuden hyväksi kannatti tehdä työtä eikä yhä kiinteämmän yhteistyön tiellä ollut periaatteellisia esteitä. Näkyvimmin kokouksen keskusteluista nousi esiin ajatus pohjoismaisesta rahaunionista. Paasikiven mielestä Pohjoismaiden rahayksikköjen unioni oli hankala, mutta teknisesti mahdollinen. Sen sijaan »tunnemomentti» saattoi olla vielä vaikeampi; oltiinko Suomessa valmiit yhteisen rahayksikön avulla lisäämään siteitä muihin Pohjoismaihin, kun puhtaasti taloudelliset edut saattoivat jäädä varsin vähäisiksi.6
Liikepankkien piirissä alkoi syyskuussa näkyä huolestumisen merkkejä. Syyskuun 7. päivänä pidetyssä Pankkiyhdistyksen hallituksen kokouksessa Alexander Frey, josta oli von Pfalerin jälkeen tullut PYP:n toimitusjohtaja, sekä Paasikivi pitivät taloudellisen tilanteen vuoksi perusteltuna talletuskorkojen ja siten myös antolainauskorkojen korottamista. Paasikivi ilmoitti myös, että KOP edellytti kaikkien pankkien maksavan samoja talletuskorkoja. Kun asiasta ei päästy yhteisymmärrykseen, se pantiin vielä pöydälle. Syyskuun aikana Liittopankki siirtyi KOP:n ja PYP:n rinnalle vaatimaan liikepankkien maksamien korkojen korottamista. Paasikivi puolestaan esitti, että kaikki liikepankit maksaisivat samaa eli 61/2 %:n talletuskorkoa, joka oli samalla Suomen Pankin rediskonttauskorko. Alarik Nysten ei kuitenkaan hyväksynyt ehdotusta, ja hän sai pienten pankkien edustajien tuen. Keskustelu alkoi kärjistyä, kun Paasikivi syytti Suomen Maatalous-Osake-Pankin mainostaneen maksavansa 7 %:n koron unohtaen kuitenkin mainita, että kyseessä oli 12 kuukauden irtisanomisajalla olleet talletukset. Pankinjohtaja Markula kiisti väitteen ja sanoi pankkinsa aina ilmoittaneen talletusten ehdot. Uhkaavan taloudellisen tilanteen edessä pankkimiesten tunteet alkoivat kiristyä, ja päätöksentekoa siirrettiin jälleen.7
Ennen seuraavaa kokousta Liittopankin toimitusjohtaja Hjalmar Ekholm, Frey ja Paasikivi sopivat, että suurimmat liikepankit suostuisivat sovinnon eleenä kahteen pankkiryhmään, joiden maksamien talletuskorkojen ero olisi pienten pankkien hyväksi 1/4-prosenttiyksikköä. Ennen Pankkiyhdistyksen hallituksen kokousta Paasikivi ehti neuvotella myös Rytin kanssa, joka oli yhden yhteisen korkotason kannalla. Rytin terveiset eivät kuitenkaan riittäneet eikä suurten liikepankkien esitys tyydyttänyt pieniä liikepankkeja. Markula puhui kolmen pankkiryhmän puolesta, koska sekä kahden että yhden ryhmän järjestelmässä keskikokoiset pankit hänen mielestään joutuivat kärsimään. Myös Gustaf Walden oli vakuuttunut kilpailun säästäjistä koituvan tuhoisaksi hänen pankilleen, jos määrättäisiin yksi yhteinen korko tai jos hänen pankkinsa joutuisi kahden ryhmän ratkaisussa suurten pankkien ja pienten korkojen joukkoon. Ratkaisu jäi jälleen 13.10. pidetyssä kokouksessa saavuttamatta, ja mielipiteet olivat vielä kaukana toisistaan.8
Paasikivi ja Frey marssivat Suomen Pankkiin kertomaan Rytille ja Ernst Gråstenille liikepankkien ongelmallisesta tilanteesta. Paasikivi uskoi keskisuurten liikepankkien suostuvan lopulta korkojen korottamiseen, joten hän neuvoi Rytiä vielä pidättymään rediskonttauskoron korottamisesta. Toisaalta Paasikivi tiesi vientitulojen olevan vähentymässä, sillä sahatavaran menekki ulkomaille oli vähentynyt ja varastoja tiedettiin jäävän seisomaan yli talven, joten korkotason korottamisella olisi voitu ehkäistä liiallista tuontia. Tuonnin rajoittamiseen olisi kuitenkin päästy osuusliikkeitä painostamalla, koska ulkomaisiin hyödykkeisiin kohdistunut kysyntä oli vahvasti organisoitunut niiden kautta. Kolmanneksi Paasikivi neuvoi, että Suomen Pankki irrottautuisi keskuspankille sopimattomista teollisuusluotoista ja pyrkisi saamaan itselleen lisää liikkuma-alaa. Ryti tarttui jälkimmäiseen asiaan ja selitti Suomen Pankin luotonannon sesonkiluontoiseksi. Paasikiven mielestä tämä osoitti juuri keskuspankin menettelyn virheellisyyden; sekä keskuspankin että liikepankkien asema kiristyisi yhtäaikaa. Paasikiven esittämään, Suomen Pankin korkopolitiikkaan kohdistuneeseen kritiikkiin Ryti puolestaan vastasi, että kaksi ensimmäistä alennusta oli tehty taloudellisten olojen parantumisen johdosta ja kolmas luomaan edellytyksiä ulkomaisten lainojen saannille, eikä Ryti ainakaan Paasikivelle myöntänyt tehtyjen ratkaisujen virheellisyyttä.9
KOP ja PYP päättivät 22.10. yhteisesti nostaa joulukuun alusta lähtien kuuden kuukauden talletuskoron 6 1/2 %:iin. Jos keskisuuret liikepankit vastaisivat tähän korottamalla korkonsa 7 %:iin, aikoivat suuret – ellei Suomen Pankki vastustanut jyrkästi – mennä samaan. Pari päivää myöhemmin HOP ja Liittopankki neuvoteltiin tähän suurten liikepankkien rintamaan. Ennen kuin mitään ehdittiin toteuttaa Ryti ilmoitti 13.11. pankkivaltuusmiesten pitävän parin päivän kuluttua kokouksen, jossa diskonttokorko tultaisiin nostamaan 7 %:iin. Tässä yhteydessä suuret liikepankit toteuttivat suunnitelmansa talletuskoron nostamisesta 7 %:iin, mikä puolestaan johti liikepankkien keskinäisen korkosopimuksen raukeamiseen, ja talletuskorkojen muutoksissa alkoi näkyä entistä suurempaa kirjavuutta.10
Suomen talouden ajautuessa yhä nopeammin kriisiin Sunilan hallitus alkoi huolestua, mutta tehokkaista keinoista tilanteen korjaamiseksi sillä ei ollut tietoakaan. Kauppa- ja teollisuusministeriön aloitteesta järjestettiin 23.10.1928 neuvottelukokous, johon ministereiden lisäksi osallistui lähes 30 elinkeinoelämän johtajaa. Alustajaksi pyydetty Risto Ryti yritti luoda uskoa tulevaisuuteen: »Kriisejä on aina ollut ja tulee aina olemaan; niistä on aina selviydytty ja niin tullaan tästäkin tilanteesta selviämään.» Vienti oli joutunut vaikeuksiin, tuontia lisännyt kaupunkien rakennustoiminta kasvanut liian suureksi ja valtion kassatilanne vaikeutunut, mutta näistä tekijöistä huolimatta Ryti ei pitänyt tulevaisuuden näkymiä kovinkaan synkkinä. Missään tapauksessa hallituksen ei pitänyt hänen mielestään ryhtyä harkitsemattomiin toimiin: »Akuuttisen tilanteen kehittämisessä täytyy olla jokseenkin passiivinen.» Jotakin hallitus sentään saattoi tehdä ja se oli tuotantoelämän edellytysten parantaminen. Vientiä voitiin lisätä kehittämällä ennen kaikkea selluloosateollisuutta, ja tähän tarvittavia pääomia voitiin ohjata alan yrityksiin osakeyhtiöiden sekä osakkeiden ja obligaatioiden kaupan verotusta keventämällä. Maatalouden luotto-olot, työriitojen selvittely ja talouselämän tilastointi olivat edelleen Rytin mielestä kohteita, joissa hallitus saattoi saada hyödyllistäkin aikaan. Hallitus tarvitsisi taloudellisen neuvottelukunnan, joka antaisi neuvojaan eri kysymyksissä.
Rytin alustuksen ensimmäiseksi kommentaattoriksi oli pyydetty Paasikivi, joka näki tilanteen vakavampana. Erityisesti hän arvosteli Suomen Pankin päätöksiä alentaa edellisen vuoden aikana kolme kertaa diskonttokorkoa, koska tällä tavoin oli entisestään yllytetty rakentamaan. Tukholman esimerkkiin vedoten hän totesi kaupungin rakentamisen lisäävän uusien asuntojen tarvetta, jolloin jouduttiin loppumattomaan noidankehään samalla kun vientiteollisuuden kehittäminen jäi ilman pääomia. Muilta osin – ja erityisesti hallituksen passiivisesta roolista tulevien ongelmien ratkaisussa – Paasikivi oli samaa mieltä Rytin kanssa. Molemmat pitivät tärkeänä tuotannon lisääntymistä kulutusta nopeammin, joten hallituksen oli oltava erityisen varovainen uusien menojen hyväksymisessä. Varovan talouspolitiikan vaatimukseen yhtyivät myös muut kommentaattorit. Kannatusta saivat esitykset osakeyhtiöiden verotuksen keventämisestä, taloudellisen valistuksen lisäämisestä sekä hallituksen ja talouselämän yhteistyön lisäämisestä neuvottelukunnan avulla.11
Suomen Pankkiin kohdistunut arvostelu toistui kahden artikkelin kirjoituksessa, jonka Paasikivi laati Uudelle Suomelle joulukuussa 1928. Siinä hän korosti, miten Suomen Pankki oli arvioinut tilanteen väärin laskiessaan olojen edistyneen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneelle tasolle ja alentamalla diskonttokorkoa yllyttänyt ennen kaikkea rakennustoimintaan. »Tätä en sano omaksi puolustuksekseni, sillä KansallisOsake-Pankki on pysynyt syrjässä rakennusyritysten rahoittamisesta.» Pankkiyhdistys oli marraskuussa 1927 antamassaan lausunnossa perustellusti varoittanut liiallisesta optimismista, mutta toisaalta oli myös muistettava, että konjunktuureja oli mahdoton ennustaa. »Kukaan ei voi sanoa, miten esimerkiksi Suomen taloudellinen elämä on lähiseuraavan vuoden aikana muodostuva.» Alan tieteellisiin auktoriteetteihin vedoten Paasil<lvi opetti, miten diskonttokoron määrääminen oli »deklatoorinen (toteava) eikä mikään konstitutiivinen (perustava)» toimenpide, mutta keskuspankin ja liikepankkien välisellä yhteistyöllä vaikeudet voitaisiin voittaa.
Oli vain muistettava muutama seikka. Ensinnäkin koron alentamista vaadittaessa oli otettava huomioon mitalin toinen puoli eli alhaisten korkojen myötä säästäjät veisivät rahansa pankeista jonnekin muualle. Toiseksi korkeaan korkotasoon vaikutti verotus: ennen ensimmäistä maailmansotaa pankit eivät olleet maksaneet käytännössä lainkaan veroa, kun taas pankkeihin 1920-luvulla kohdistunut verotus oli siirtynyt lainakorkoihin pankin asiakkaiden maksettavaksi. Kolmas seikka oli tärkeä tulevaisuutta ajatellen. Suomen Pankki oli lokakuun lopussa 1928 lainannut noin 1384 miljoonaa markkaa, kun taas liikepankkien lainananto oli 9 718 miljoonaa markkaa. Liikepankkien rooli lainanantajina oli täten keskeinen, kuten kuului ollakin. Keskuspankin tehtävänä oli toimia reservinä, josta liikepankit saattoivat rediskonttauksen avulla saada lisää rahaa. Mutta pystyikö keskuspankki omaksumansa ekspansiivisen politiikan myötä toteuttamaan tätä rooliaan? Olennaista ei ollut puhua markkamääristä, vaan kyse oli »pedagoginen». Oliko keskuspankilla enää varoja liikepankkien pyytämiin rediskonttauksiin? Rediskonttauksien kasvu – »meillä yleensä vain niiden suuruuden mukaan arvostellaan raha-asiain tilaa» – oli yleisölle varoittava merkki huonontuvista suhdanteista.12
Sunilan hallitus yritti tarttua alkavaan lamakauteen perustamalla taloudellisen neuvottelukunnan »selvittämään, mistä johtuu nykyinen talouselämäämme uhkaava pulakausi ja millä keinoilla siitä voitaisiin parhaiten selviytyä.» Puheenjohtajaksi kutsuttiin A. K. Cajander ja jäseniksi 16 talouselämän edustajaa. Vaikutusvaltaisimpia neuvottelukunnan jäsenistä olivat rahamaailmaa edustaneet Risto Ryti ja J. K. Paasikivi, puunjalostusteollisuuden vuorineuvokset Jacob von Julin ja Rudolf Walden, SHOY:n toimitusjohtaja Henrik Ramsay, Valion toimitusjohtaja F. M. Pitkäniemi, professori J. H. Vennola sekä Elannon toimitusjohtaja Väinö Tanner.
Neuvottelukunta pyysi työnsä alkuvaiheessa talouselämän eri järjestöiltä lausunnot tehtäväksiannossa mainituista asioista. Tuloksena oli 45 muistiota, joiden pohjalta neuvottelukunnan sihteeri, tohtori Bruno Suviranta teki kokonaisselvityksen. Keskeisintä Suvirannan tutkimuksen mukaan oli, ettei valtion tai Suomen Pankin toimin voitu tehdä mitään suhdanteita tasoittavaa, vaan pikemminkin päätösten piti tähdätä mukautumiseen talouselämän muutoksissa. Neuvottelukunnan lausunto noudatteli pitkälti Suvirannan ja lähes koko suomalaisen liike-elämän näkemystä: »Ei ole olemassa mitään keinoa, millä voitaisiin talouspulien puhkeamista ehkäistä tai saada ne päättymään, ennen kuin talouselämä on sisäisesti päässyt jälleen tervehtymään.» Neuvottelukunnan lausunto totesi, etteivät tilapäisluonteiset hätäaputyöt riittäneet, vaan tarvittiin suunnitelmallinen »työohjelma». Työpaikoilla tarvittiin valistusta – työntekijöiden ja -antajien entistä parempaa tietämystä toistensa oloista sekä sosiaalisten olojen parantamista.13
Osakeyhtiöihin kohdistuneen verotuksen puutteet olivat saaneet neuvottelukokouksessa lähes kaikkien – myös sosiaalidemokraattisen osuustoimintaliikkeen – tuomion osakseen. Kesti seuraavan vuoden kevääseen ennen kuin hallitus päätyi tavanomaiseen ratkaisuun eli asiaa pohtimaan asetettiin 7.3.1929 komitea. Sen puheenjohtajaksi tuli J. K. Paasikivi ja jäseniksi Kymmene Ab:n toimitusjohtaja, vuorineuvos Einar Ahlman, kansanedustaja Juho Niukkanen, Risto Ryti ja Väinö Tanner. Komitean tehtäväksiannossa oli kolme kohtaa: ensinnäkin oli pohdittava, missä määrin osakeyhtiöiden tuottoisuus on tulosta verotettaessa otettava huomioon. Toiseksi komitean tuli pohtia yhtiöiden omaisuuden verottamista ja kolmantena tuli kiinnittää huomio vakuutusyhtiöiden sekä asunto-osakeyhtiöiden verotukseen.14
Komitea kokoontui 15.3.1929, jolloin sihteeriksi kutsutulle hallitussihteeri E. L. Airilalle annettiin tehtäväksi kerätä aineistoa huhtikuussa alkavaa työskentelyä varten. Lähtökohtana oli 3.8.1920 annettu – Paasikiven senaatti oli aiemmin valmistellut kyseistä lakia – tulo- ja omaisuusverolaki, joka sääteli myös osakeyhtiöitä. Tässä laissa osakeyhtiöt velvoitettiin maksamaan veroa pääasiassa samojen periaatteiden mukaisesti kuin yksityishenkilötkin. Noudatetussa tuloveroasteikossa veroprosentti kasvoi absoluuttisten tulojen lisääntyessä, mutta oli enintään 20 % tuloista. Tuloistaan osakeyhtiöt saivat vähentää puolet osakkaille jaetusta osingosta, ei kuitenkaan enempää kuin 4 % yhtiön pääomasta ja korkeintaan puolet tuloista. Omaisuusverokin oli pääperiaatteissaan sama kuin muilla verovelvollisilla, kuitenkin korkeintaan 6 promillea omaisuudesta.
Tämä järjestelmä ei kuitenkaan turvannut verotuksen oikeudenmukaisuutta, mihin seikkaan Paasikiven komiteakin kiinnitti huomiota. Yksityishenkilöiden kohdalla progressiivinen tulovero voitiin hyväksyä, sillä lisääntyvät tulot osoittivat varallisuuden kasvua. Mutta yrityksen kohdalla ei näin tarvinnut olla. Paasikiven komitea katsoi, että yhtiöverotuksen piti olla ennen kaikkea osakkaisiin kohdistuvaa lisäverotusta – jos veroa ei olisi, saisivat osakkaat kyseiset rahat osinkoina. Kuitenkin vallinneessa verotuskäytännössä saattoi yhtiöverotuksessa hyvätuloinen henkilö, joka oli osakkaana pienessä yrityksessä, tulla verotetuksi huomattavasti kevyemmin kuin pienituloinen henkilö, joka oli osakkaana suuressa osakeyhtiössä. Suomea lukuunottamatta ei tällaista verotuskäytäntöä ollut missään muussa maassa.
Vuoden 1923 valtiopäiville oli hallitus antanut esityksen, jossa osakeyhtiöiden tuloverotus olisi järjestetty uudelleen, mutta eduskunta ei ehtinyt sitä kyseisillä valtiopäivillä käsitellä. Hallituksen esitys perustui professori Ernst Nevanlinnan selvitykseen, jossa hän kiinnitti huomion erityisesti siihen, että yksityishenkilön veronmaksukyky lisääntyi tulojen lisääntyessä, mutta yrityksen kohdalla oli vero laskettava – ei absoluuttisesta tulosta ja omaisuudesta – vaan sen mukaan, kuinka monta prosenttia yhtiön tulo oli sen verotettavasta omaisuudesta. Tämän periaatteen mukainen lakiesitys annettiinkin vuoden 1924 valtiopäiville, mutta eduskunta piti muutosta liian suurena ja osakeyhtiöiden verotus säilyi 5.12.1924 annetussa tulo- ja omaisuusverolaissa periaatteiltaan entisenä, joskin verotaulukkoja tarkistettiin 1920-luvun kuluessa.
Paasikiven komitean aloittaessa 3.4.1929 työskentelynsä paljastuivat jäsenten erilaiset mielipiteet. Niukkasen mielestä osakeyhtiöverotuksessa ei ollut mitään tehtävissä. Valtion menoissa ei ollut karsinnan varaa, joten verotuloja ei voitu vähentää. Maanviljelijöiden asemasta huolestuneen Niukkasen mielestä verorasitusta ei voitu siirtää yhtiöiltä yksityishenkilöille. Väärin olisi ollut myös siirtää rasite suurilta yrityksiltä pienille, joten komitean liikkuma-ala jäi Niukkasen mielestä pieneksi. Tanner tuki Niukkasen näkemystä sikäli, että hänenkin mielestään verotusta harkittaessa oli muistettava valtion tulojen turvaaminen.Tanner oli kuitenkin valmis pohtimaan yhtiöverotuksen eri osatekijöitä ja otti aktiivisesti osaa komitean työhön. Niukkasen tultua nimitetyksi Kallion kolmannen hallituksen puolustusministeriksi hän pyysi eron komiteasta saaden tilalleen maaherra E. Y. Pehkosen.
Komitean jäsenet olivat yksimielisiä siitä, että Suomessa yhtiöverotukseen liittyi monia ongelmia, joista keskeisin oli sen raskaus. Pääomia, jotka yritykset joutuivat antamaan verotuksen kautta pois, tarvittiin yritteliäisyyden edistämiseen. Jos yritteliäisyyttä olisi voitu lisätä verotusta ensin keventämällä, olisi lisääntyneen toiminnan kautta myöhemmin saatu myös enemmän verotuloja. Toinen keskeinen ongelma oli verotuksen epätasainen jakauma. Kaikkia elinkeinohaaroja ei verotettu – kuten olisi pitänyt – tasapuolisesti, vaan esimerkiksi vientiteollisuus kantoi kohtuuttoman raskaan taakan.
Komitea ryhtyi arvioimaan Suomen yhtiöverotusta tarkastelemalla verotuskäytäntöä muissa Euroopan maissa. Vertailun suorittamiseksi otettiin käyttöön Erik Lindahlin pari vuotta aiemmin tekemä tutkimus, jossa ruotsalaisten teollisuusyhtiöiden verorasitusta verrattiin muihin Euroopan maihin. Täten komitea päätyi kuvaamaan suomalaisten osakeyhtiöiden verorasitusta seuraavan asetelman mukaisesti:
Suomi 100,0
Ruotsi 67,3
Norja 130,3
Tanska 44,7
Hollanti 39,7
Ranska 58,0
Norjassa oli kunnallisverotus erittäin raskas, mutta siellä osakkeenomistajat oli vapautettu kunnallisverotuksessa osinkotuloihin ja osakkeisiin sijoitettuun omaisuuteen kohdistuvasta verosta. Paasikiven ilmoituksen mukaan Svenska Handelsbanken ja Skandinaviska Kreditaktiebolaget olisivat Suomessa noudatetun verotuksen mukaan maksaneet noin kolme kertaa enemmän veroa kuin kyseiset pankit maksoivat Ruotsissa.
Paasikiven komitea ei kuitenkaan pitänyt parhaana Nevanlinnan suosittelemaa verotuksen riippuvuutta yhtiön tuottoisuudesta eli voitosta verrattuna yhtiön pääomaan. Tämäkään järjestelmä ei komitean mielestä taannut verotuksen oikeudenmukaisuutta. Jos esimerkiksi jollakin yksityisellä henkilöllä oli sijotettuna ensimmäiseen yritykseen miljoona ja toiseen puoli miljoonaa, mutta hän sai molemmista osinkona 50 000 markkaa, ei hänen veronmaksukykynsä toki vaihdellut osakeyhtiön tuottoisuuden mukaisesti. Tuottoisuuteen perustunutta järjestelmää ei ollut laajalti muissakaan maissa otettu käyttöön.
Kansainvälisesti yleisin oli järjestelmä, jossa osakeyhtiöt maksoivat verotettavasta tulosta kiinteän prosentin mukaan lasketun veron. Paasikiven komitea ei 12.1.1930 valmistuneessa mietinnössään suosittanut puhtaasti tällaistakaan järjestelmää, vaan päätyi eri mallien osista koottuun ratkaisuun. Komitean ehdotuksen mukaan osakeyhtiöt olisivat maksaneet tuloveroa 8 % tuloista. Jos tulo oli 11 % tai enemmän yhtiön pääomasta, nousi vero 0,4 %-yksikköä kultakin täydeltä prosentilta, jolla tulo ylitti 10 % pääomasta. Jos esimerkiksi osakeyhtiön voittoprosentti oli 11, tuli veroprosentiksi 8,4; voittoprosentin ollessa 12, oli veroprosentti 8,8 jne. Korkeimmillaan vero saattoi olla 24 %.15
Suomessa vallinneessa järjestelmässä, jossa osakeyhtiöt oli asetettu fyysisten henkilöiden kanssa samaan progressiiviseen verotaulukkoon, pienten osakeyhtiöiden verotus oli suhteellisen kevyt. Paasikiven komitea pohti myös niiden asemaa ja piti perusteltuna siirtää verorasitusta jonkin verran suuryhtiöiltä pienyritysten suuntaan. Kuitenkaan periaatteellista muutosta ei komitean mielestä saanut tehdä, sillä usein pien- ja käsiteollisuuden aloilla työskennelleet osakeyhtiöt eivät olleet varsinaisia pääomayhtymiä. Yleensä näissä tapauksissa oli kyseessä työvaltainen liikeyritys, jossa tulo riippui olennaisesti osakkaiden omasta työstä, taidosta ja tarmosta. Kun vielä pienyrityksellä oli usein suuri tappiovaara, ei pienyrityksiä tullut verottaa raskaasti. Niinpä komitea ehdottikin, että alle 300 000 markan tuloista laskettaisiin verotettavaksi tuloksi yksi prosentti kultakin täydeltä 3 000 markalta. Komiteamietintö opetti veron laskettavaksi seuraavasti: »Yhtiön tulomäärä jaetaan luvulla 3 000; osamäärä osoittaa, montako prosenttia tulosta on pidettävä verotettavana tulona. Jos siis esim. yhtiön tulo on 60 000 markkaa, tulee verotettava tulo olemaan 60 000: 3 000 eli 20 prosenttia tulosta, siis 12 000 markkaa.»
Osakeyhtiöiden omaisuusvero oli kansainvälisesti harvinainen, eikä Paasikiven komitea pitänyt sitä periaatteessa Suomenkaan osalta perusteltuna. Tosiasia kuitenkin oli, että vuonna 1927 olivat suomalaiset osakeyhtiöt maksaneet omaisuusveroa yli 91 miljoonaa markkaa, eikä tällaisen tuoton putoaminen valtion tuloista voinut tulla kyseeseen. Komitea totesi, että verotusasioissa täytyi joskus jättää periaatteet syrjään ja ottaa huomioon käytännön realiteetit – asteikkoa ehdotettiin kuitenkin lievennettäväksi niin, että verotuotto olisi noin 40 miljoonaa markkaa. Myös asunto-osakeyhtiöiden, osuuskuntien ja vakuutuslaitosten verotukseen komitea ehdotti tarkistuksia.
Keskeisin Paasikiven komitean ehdotusten seuraus olisi ollut yhtiöverotuksen keventyminen. Vuonna 1927 olivat osakeyhtiöt maksaneet omaisuusveron lisäksi tuloveroa yli 145 miljoonaa markkaa eli veroa yhteensä yli 236 miljoonaa markkaa. Komitea laski ehdotuksensa merkitsevän tuloveron alentumista noin 37 miljoonaa ja omaisuusveron noin 51 miljoonaa eli valtion tulot olisivat vähentyneet noin 88 miljoonaa. Osuuskuntien maksamat 15,6 miljoonan markan verot olisivat vähentyneet komitean ehdotusten toteutuessa noin 4 miljoonaa eli kaikkiaan Paasikiven komitea esitti budjetin tulopuolelle noin 92 miljoonan markan vähennyksiä. Syvenevän laman aikana tällaiseen ei ollut mahdollisuutta – tämän Paasikivi totesi keväällä 1931 johtaessaan valtion menojen supistamislautakuntaa – joten komitean työn vaikutus tässä vaiheessa oli lähinnä asian pitämisessä esillä.
Vuoden 1929 alun tilanteessa Suomella oli kaksi vaihtoehtoa: joko pyrkiä lainanoton avulla keventämään rahamarkkinoita tai rahapoliittisin keinoin leikkaamaan poikki ekspansio. Ensimmäistä vaihtoehtoa Paasikivi käsitteli Viipurissa pitämässään esitelmässä. Hän kävi ensin läpi sen, miten Suomen talletuspankit saavuttivat vuonna 1927 todelliselta arvoltaan saman suuruuden kuin niillä oli vuonna 1913. Vuonna 1913 Suomen talletuspankkien taseiden arvo oli 22,5 % Ruotsin pankkien taseiden loppusummasta, kun taas vuoden 1928 marraskuun lopussa vastaava luku oli 18,9 %. Samaa jälkeenjääneisyyttä esiintyi myös verrattaessa Suomea muihin Skandinavian maihin. Puuttumatta tämän ilmiön syihin Paasikivi kysyi, voitiinko säästämisen ohella löytää keinoja Suomessa vallinneen pääomien niukkuuden torjumiseen. Yksi keino oli ulkomainen lainanotto, mutta millä edellytyksillä sitä voitiin käyttää. Saksassa käytyä keskustelua arvioiden Paasikivi päätyi jo aiemminkin tekemäänsä johtopäätökseen, jonka mukaan ulkomaista lainaa – jos kyseessä oli pitkäaikainen luotto – voitiin ottaa niin kauan kuin maan maksutase ei joutunut vaikeuksiin. Vientiteollisuuden rakentamiseen voitiin ottaa lainaa, kunhan lisääntyvillä vientituloilla voitiin hoitaa lyhennykset ja korkomenot. Samoin maatalouden edistämiseen voitiin ottaa ulkomaista lainaa, kunhan lisääntyvä maataloustuotanto vähensi vastaavasti elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden tuontia. Ulkomainen velka – ja lyhytaikaisesta piti päästä eroon kokonaan – oli kuitenkin aina riski, eikä maan pääomanmuodostus voinut rakentua kuin pieneltä osin sen varaan.16
Kansainväliset luottomarkkinat muuttuivat kuitenkin vuoden 1929 aikana huonoon suuntaan samalla, kun Suomen vientinäkymät erityisesti sahateollisuudessa synkkenivät. Suomen Pankin johtopäätöksenä oli omaksua tiukka luottopolitikka, jota myöhempi tutkimus onkin pitänyt oikeana ratkaisuna. Omaksuttu luottopolitiikka ei johtanut katastrofiin edes rakennusteollisuudessa, sillä seuraavan vuoden alkupuolella voitiin vielä viedä käynnissä olleet rakennuskohteet päätökseen, mutta vuoden 1929 lopussa tuotanto pysähtyi. Samalla tuotanto hidastui huomattavasti myös sahateollisuudessa, jonka kannattavuus maailmanmarkkinoilla oli heikentymässä alenevan hintatason myötä. Metsäteollisuudessa menekkivaikeudet kohdistuivat juuri sahatavaraan, joka ennen lamavuosia oli vähän yli 50 % viennin koko arvosta. Paperiteollisuus selviytyi sen sijaan paremmin. Seurauksena oli talvella 1929-1930 vakava työttömyyskausi, jolloin työttömien määrä lienee ollut noin 50 000. Kantohinnat kääntyivät vuoden 1929 aikana laskuun, mikä – yhdessä vientiteollisuuden menekkivaikeuksien vuoksi vähentyneiden puukauppojen kanssa – aiheutti maanviljelijöiden tulotason alenemisen. Viimeisenä tuntui suhdannekäänne palkkatuloissa, joissa vielä 1930 tapahtui reaaliansioiden kasvua hintatason alenemisen myötä. Rahamarkkinoiden tila pysyi kireänä koko vuoden 1929, ja New Yorkin pörssiromahdus lokakuussa 1929 lisäsi huolestuneisuutta. Ulkomaankaupan vientivoittoisuus ja laman kysyntää hillitsevä vaikutus pitivät pankkien likviditeetin hyvänä, minkä johdosta diskonttokorkoa laskettiin 27.8.1930 lähtien 6 %:iin – ratkaisu, jota myöhempi tutkimus on pitänyt tarkoituksenmukaisena. 17
Talouspula painottui Suomessa voimakkaasti maan pääelinkeinoon eli maatalouteen. Tämä näkyi siinäkin, että paine alkoi kasvaa maalaisliiton piirissä puolueen kannattajien vaatiessa etujensa voimakkaampaa ajamista niin Sunilan, Mantereen kuin Kallionkin hallituksen osoittautuessa maanviljelijäväestön mielestä liian tehottomiksi. Puolueen eduskuntaryhmä käsitteli vaikeutuvaa tilannetta 28.10.1929, ja päätyi monenkirjavaan keinovalikoimaan. Kallion ja Sunilan ollessa poissa yhteistä talouspoliittista linjaa tai ohjelmaa ei kuitenkaan saatu aikaan. Tyytymättömyys Suomen Pankin politiikkaan alkoi nostattaa yhä enemmän kannanottoja: koron alentamista ja rahapolitiikan löyhentämistä vaadittiin. Kallion hallitus toteutti eräitä maalaisliittolaisten esittämiä vaatimuksia, mutta näillä toimilla ei juuri lamaa lievitetty. Vielä huhtikuussa 1930 pidetyssä maalaisliiton puoluekokouksessa kommunismin kukistaminen ja Lapualla pidetyt kokoukset herättivät puolueväessä enemmän mielenkiintoa kuin maatalouspulan ongelmat – tosin pienviljelijöiden vaikeuksista puhuttiin, mutta ponsilauselmia ei vielä asiasta hyväksytty.18
Paasikiven ja KOP:n asenne nousevan kansanliikkeen tukemiseen oli varovaista. Pääväylä kommunismin vastaisessa propagandassa oli Suomen Suojelusliitto, joka oli saanut alkunsa vuonna 1923. Suojelusliiton perusajatus oli puolueista riippumattomana kansalaisjärjestönä koota kaikki porvarilliset piirit turvaamaan vuoden 1918 perintö pyrkien ennen kaikkea kommunistisen liikkeen vaikutuksen mitätöimiseen Suomessa. Tammikuun viimeisenä päivä 1923 oli johtavissa porvarillisissa lehdissä Suomen Suojelusliiton perustamista koskenut vetoomus, jonka ensimmäisinä allekirjoittajina olivat J. R. Danielson-Kalmari, Gustaf Mannerheim, P. E. Svinhufvud ja R. A. Wrede, jotka vuonna 1929 kutsuttiin liiton kunniajäseniksi. Muita allekirjoittajia oli yli 40 – mukana ei kuitenkaan ollut Paasikivi eivätkä muutkaan KOP:n johtokunnan jäsenet. Edellisen vuoden tammikuussa KOP:n johtokunnasta eronnut Kaarlo Castren oli sentään allekirjoittajien joukossa, ja hänestä tulikin yksi liiton aktiivisimmista jäsenistä sekä yhteyshenkilö KOP:n suuntaan. Suojelusliiton tehtävänä oli levittää propagandaa kommunismia vastaan erilaisten julkaisujen muodossa suojeluskuntien, Lotta Svärdin ja muiden »isänmaallisten järjestöjen» tilaisuuksissa. Asiamiesverkosto, jonka avulla seurattiin ja »paljastettiin» eri puolilla maata toimivia kommunistiryhmiä, rakennettiin valtakunnalliseksi, ja usein liiton asiamies oli myös Etsivän Keskuspoliisin agentti.19
26.4.1930 Juhani Arajärvi, Kaarlo Castren, A. Osw. Kairamo, Hugo Suolahti, P. E. Svinhufvud sekä Paasikivi kokoontuivat KOP:ssa pohtimaan kommunismin vastaisen toiminnan organisointia. Castrenin selostuksen mukaan oli vuoden 1929 aikana toimitettu lehdille 20-30 pääkirjoitusta, lyhyempiä tiedotuksia parisensataa. Kommunistien vaara – kirjoitus sekä kaksi neljännesvuosilehtistä oli niinikään saatu ulos. Kaikkiaan jakoon oli mennyt noin 16 000 kappaletta erilaista julkaisua. Työmaaterroria oli seurattu ja syyllisiä ilmiannettu. Porvarillisten liikkeiden mainosilmoitukset Tiedonantaja-lehdessä oli estetty. Uusia jäseniä oli kerätty noin 2 000 ja täten saatu kokonaisjäsenmäärä nousemaan 3 500:aan – Suojelusliitto eli nousukauttaan. Lapuan ensimmäisen kokouksen ja sen varjossa eri puolilla maata järjestettyjen kansalaiskokousten jälkeen Suojelusliitto oli kutsunut joulukuun 29. päiväksi 1929 Helsinkiin edustajakokouksen yrittäen näin päästä isänmaallista kansanliikettä koordinoivaksi elimeksi, mutta Lapualla uskottiin pääkaupungin turmeltuneen ilmapiirin voivan vahingoittaa koko liikettä.
KOP:n johto uskoi Suojelusliiton mahdollisuuksiin. Erityisesti Suojelusliiton avulla toivottiin voitavan vaikuttaa Lapualla nousevaan kansanliikkeeseen niin, ettei se lähtisi laittomuuksien tielle – laillisuuden säilyttämisestä tulikin jo varhaisessa vaiheessa keskeinen edellytys pankin antamalle rahoitukselle. Svinhufvudin ja Suolahden mielestä Suojelusliiton ohella KOP:n oli hyvä tukea myös Gebhardin aloittamaa komunismin vastaista propagandaa. Sen sijaan Kairamon mielestä ei voimia kannattanut hajoittaa, vaan Suojelusliitto olisi ollut keskeinen rahoituksen kohde, minkä lisäksi Sotilaskotiyhdistyksen kautta voitiin vaikuttaa keskeiseen osaan suomalaisia miehiä.20
Julkisuudessa huomio kiinnittyi yhä enemmän Suomen maaseutuväestöön. Syvenevä talouspula toi uusia vaikeuksia, ja erityisesti itsepintaisen korkealla pysyvä korkotaso piti liikepankkien ja maanviljelijäväestön väliset suhteet kireinä. Maaseutuaktivistien esittämä arvostelu liikepankkien perimiä antolainauskorkoja kohtaan sekä ankara kilpailu säästäjistä saivat liikepankkien edustajat jälleen vuoden 1930 alussa harkitsemaan korkosopimuksen etuja. Muodollisen aloitteen teki Pohjolan Osake-Pankin pääjohtaja Kustaa Simelius, joka pyysi Paasikiveä ottamaan asian esille Pankkiyhdistyksen hallituksessa. Aloite johti monivaiheisiin neuvotteluihin ja lopulta kaikki pankkilaitokset kattaneeseen korkosopimukseen.21
