Talouskysymykset ja oikeistoradikalismi
Oikeistoradikalismin paineessa 4.7.1930 toimintansa aloittaneen Svinhufvudin toisen ministeristön päätehtävänä oli hallitusohjelman mukaan valtakunnan turvallisuuden lujittaminen, mikä käytännössä merkitsi ennen kaikkea ns. kommunistilakien aikaansaamista. Talonpoikaismarssin luomasta painostuksesta huolimatta eduskunta äänesti heinäkuun puolivälissä kommunistilait samoin kuin tasavallan suojeluslain lepäämään yli vaalien, ja uudet eduskuntavaalit määrättiin pidettäviksi ja 2.10., jolloin hallituksen oli – jotta lakiesitykset tulisivat hyväksytyiksi – saatava 2/3 enemmistö eli 134 edustajaa kommunistilakien hyväksymisen taakse. Alkoi kiihkeä vaalitaistelu.
Kaikkien porvarillisten puolueiden menestys oli Svinhufvudille tärkeää. 26.7.1930 Paasikivi oli Svinhufvudin aloitteesta neuvottelussa, johon heidän lisäkseen osallistuivat hallituksesta ulkoministeri Hjalmar Procope ja opetusministeri Paavo Virkkunen sekä talouselämän edustajina Alexander Frey ja Rudolf Walden. Ryhmä oli yksimielinen siitä, että tulevat vaalit edellyttivät rahoitusta, jota annettaisiin porvarillisten puolueiden yhteiselle vaaliliitolle. Paria päivää myöhemmin viiden suurimman liikepankin edustajat – Paasikivi (KOP), Wasastjerna (PYP), Tulenheimo (Maakuntain Pankki), Nysten (Helsingin Osakepankki) ja Ekholm (Liittopankki) – päättivät rahoittaa tällaista vaaliliittoa, jos se saataisiin aikaan. Yksittäisille puolueille pankkien oli lähes mahdotonta antaa suoranaista tukea. Sekä KOP että PYP päättivät jo siitäkin, että ne antaisivat yhteensä 250 000 markkaa.1
Elokuun alussa Svinhufvud, Procope ja Virkkunen pääsivätkin sopimukseen isänmaallisesta vaaliliitosta, ja rahankeruu saattoi alkaa. Syyskuun puolivälissä Svinhufvud kertoi vaalikassaan tulleen 505 000 markkaa, josta 125 000 markkaa oli KOP:n osuutta. Walden oli luvannut vielä 125 000 markkaa, joten tiedossa oli yhteensä 630 000 markkaa, mutta tavoitteeksi asetettuun 800 000-850 000 markkaan oli vielä matkaa. Aivan tavoitteeseen ei päästykään, vaan tulos syyskuun lopussa oli 740 000 markkaa.2 Rahaa oli silti poikkeuksellisen paljon, mikä oli olennainen edellytys vaaleissa saavutetulle porvarilliselle määräenemmistölle.»Isänmaallista vaaliliittoa» ei tosin syntynyt kaikkiin vaalipiireihin, sillä maalaisliiton sisällä ei oikeiston haluttu voimistuvan liikaa. Osittain kyseenalaisin menetelmin saatiin kokoon eduskunta, joka hyväksyi yli vaalien siirtyneet lait.
Lapuan liikkeen perustavoite eli kommunistisen toiminnan kieltäminen lailla oli toteutunut, minkä jälkeen liikkeen vallankasvu kääntyikin laskuun. Entisen presidentin K. J. Ståhlbergin kyyditys antoi useille maalaisliittolaisille, edistyspuoluelaisille ja kokoomuslaisillekin aiheen irrottautua lopullisesti liikkeestä. Kansanliike näytti kuitenkin saavuttaneen sellaista, johon valtiovalta oli ollut kykenemätön.
Välittömästi lokakuun vaalien jälkeen Paasikivi esitelmöi viidensillä kauppa- ja teollisuuspäivillä Tampereella. Hänen viestinsä oli ajan hengen mukainen: taloudellisissa asioissa ei voitu luottaa valtion apuun, vaan liikemiehen oli selviydyttävä itsenäisesti. Valtio ei voinut olla »kansalaisten elatuslaitos – nyt jo on siinä suhteessa menty liian pitkälle», Paasikivi tokaisi päiväkirjalleen esitelmää suunnitellessaan. Entinen tavoite – laajojen kansankerrosten hyvinvoinnin kohoaminen – oli kansan eheyttämistä korostavassa ilmapiirissä yhä ajankohtainen. »Tunnustan, että minä puolestani aina tunnen mielihyvää nähdessäni Suomen Sosialidemokraatissa asiantuntemuksella laadittuja kirjoituksia naisten muotiuutuuksista ynnä muista sellaisista asioista sekä katsellessani lehdessä olevia, nykyajan ihmisen mukavuuteen kuuluvien monenlaisten tavaroiden ilmoituksia. Se osoittaa, että välimatka eri kansankerrosten välillä pienenee siten, että alhaalta noustaan ylöspäin, mikä on ainoa oikea tapa.» Paasikivi ei kuitenkaan syyllistynyt demagogiaan – kyseessä ei ollut palopuhe kommunistien lakkoliikkeen turmiollisuudesta tai uhoaminen kansallisella voimalla.
Paasikiven esitelmässä kertautuivat liberalistisen talousopin käsitykset siitä, miten taloudelliset lait hinnanmuodostuksen kautta automaattisesti järjestivät toiminnan kulun. Valtion rooli tässä yhteydessä oli vain häiriöitä aiheuttava. Taseita tarkastelemalla voitiin Paasikiven mielestä osoittaa, että valtion ja kuntien menojen ja täten verojen kasvu vei vuodesta 1913 lähtien entistä suuremman osan kansallistulosta. Veroihin liittyi – paitsi ne ongelmat, joista Paasikivi oli aiemminkin esitelmöinyt- ristiriita kapitalismin perustavoitteen kanssa. Verojen kasvu kansallistuloa nopeammin söi sitä pääomaa, joka kasvaessaan olisi alentanut korkotasoa, lisännyt yritteliäisyyttä ja täten työpaikkoja sekä kohottanut raaka-aineiden hintoja. »Sosialistit ja heitä lähellä olevat sanovat: Aivan oikein, meidän tarkoituksemme juuri on tässä hahmoteltu. Me tahdomme tyydyttää laajojen kansankerrosten tarpeita, jotka ovat miltei rajattomat, valtion ja kunnan toimenpiteiden kautta. Tarpeelliset varat kerätään verotuksella, so. ottamalla tuotannon tuloksesta yhä suurempi osa. . . Mutta todellinen ja pysyvä kansan elintason paraneminen voi tapahtua, mikäli tähänastinen kokemus osoittaa, ainoastaan yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvan taloudellisen toiminnan ja laajenemisen kautta.» Taloudelliset asiat eivät soveltuneet puolueiden ja parlament tien käsiteltäviksi – taloudellinen toiminta julkisella sektorilla oli aina tehottomampaa kuin yksityisellä sektorilla. Jopa osakeyhtiöinä toimivat valtion yrityksetkin olivat heikosti menestyviä, mistä oli » naurettavaa» osinkoa maksava Enso Gutzeit hyvänä esimerkkinä. 3
Esitelmässään Paasikivi oli edellä todetun mukaisesti vain lyhyesti puuttunut kysymykseen korkeista koroista, joiden alentaminen pakkotoimin lainsäädäntöteitse olisi hänen mielestään aiheuttanut talouselämälle vain lisää vaikeuksia. Korkeita korkoja pidettiin kuitenkin syntipukkina ja niiden alentamista lainsäädännön avulla vaadittiin yhä useammin ennen kaikkea viljelijäväestön piirissä. Juuri maaseudun säästöpankkien ja osuuskassojen likviditeetti oli kaupunkipankkeja heikompi, minkä vuoksi korkojen alentamispyrkimykset kohtasivat maaseudun pankkimiesten piirissä voimakkaimman vastustuksen. Vaatimukset korkotason säätämisestä lailla saivat kuitenkin kaikki pankkimiehet liikkeelle harkitsemaan vähemmän vaarallista ratkaisua.
27.8.1930 tapahtunut diskonttokoron alentaminen ei johtanut liikepankeissa välittömään reaktioon, vaan tilannetta seurattiin entisin talletuskoroin aina syyskuun puoliväliin asti. Viiden suurimman liikepankin johtajat – Paasikivi (KOP), Frey (PYP), Tulenheimo (Maakuntain Pankki), Carl Wegelius (HOP) ja Ekholm (Liittopankki) – arvioivat 18. syyskuuta, että talletuskorkojen alentamista tarkoittava päätös, jos sellaiseen mentäisiin, olisi tehtävä poliittisin perustein. Jos liikepankit tekisivät koronalennuspäätöksen, jota säästöpankit ja osuuskassat eivät kuitenkaan seuraisi, ei useimmilla liikepankeilla olisi enää mitään sanottavaa kilpailussa säästäjien markoista. Koska uhka lainsäädännöllisistä toimista ei vielä ollut polttava, jätettiin talletuskorot entiselleen. 4
Osittaista hämmennystä tilanteeseen toi se, että Suomen Pankin diskonttokoron alentamisen odotettiin vaikuttavan suoraan pankkien anto- ja ottolainauskorkoihin. Kun näin ei tapahtunutkaan, katsottiin pankkien toimineen väärin, kuten myös Hufvudstadsbladet antoi ymmärtää Paasikiven mielestä »tuhmassa» kirjoituksessa. Lehden mukaan liikepankkien olisi pitänyt alentaa korkojaan diskonttokoron mukaisesti »kuten ennen sotaa». Tällaista Paasikivi ei voinut hyväksyä. Vuosina 1890-1914 Suomen Pankki oli muuttanut diskonttokorkoaan 27 kertaa, kun taas liikepankkien talletuskorko oli muuttunut 13 kertaa, joten mistään automaatiosta ei ollut kyse. Paasikiven mielestä artikkelissa oli toinenkin virheellinen lähtökohta eli se, että lehti kuvitteli Suomen Pankin voivan määrätä jonkin korkotason. Korko oli erilaisten taloudellisten tekijöiden yhteistulos, jonka Suomen Pankki ilmoitti. Keskuspankin asiantuntemuksesta tai sen puutteesta kertoi se, oliko kyseinen ilmoitus tehty oikealle tasolle – esimerkiksi vuosina 1927-1928 oli tehty virhearviointi.5
Kun korkokysymys tuli Pankkiyhdistyksen hallituksen käsittelyyn 25. syyskuuta, Paasikivi ilmoitti KOP:n ehdottavan talletuskoron alentamista 6 %:iin. Frey kannatti esitystä, mutta vasta 1. marraskuuta lähtien, jolloin eduskuntavaalit oli pidetty. Korkokysymys ei vielä ollut noussut vaaliteemaksi, eikä liikepankkien kannattanut sitä sellaiseksi nostaakaan. Myös toiset liikepankit kannattivat esitystä alennuksesta nimenomaan sillä perusteella, että näin oltaisiin viemässä pohjaa pois vaatimuksilta säätää korkotasosta lailla. Tässä tilanteessa pääosin maaseudulla toimineet liikepankit kuten Maakuntain Pankki ja Maatalous-Osake-Pankki kauhistelivat – niiden piti kilpailla yleisesti 8-9 %:n talletuskorkoja maksavien säästöpankkien ja osuuskassojen kanssa – mutteivät halunneet erota yhteisestä ruodustakaan. Pankkiyhdistyksen hallitus päätti esittää talletuskoron alennusta yleiselle pankkikokoukselle, joka kokoontuisi eduskuntavaalien jälkeen. Alennus olisi 1/2-prosenttiyksikköä eli kuuden kuukauden tileillä 6 %:iin ja 12 kuukauden tileillä 6 1/2%:iin.6
Suomen Pankkiyhdistyksen varsinainen pankkikokous kutsuttiinkin koolle 17. lokakuuta ja se sai pohdittavakseen hallituksensa edellä mainitun ehdotuksen. Jälleen kerran säästöpankkien ja osuuskassojen kanssa käyty kilpailu nousi keskustelun teemaksi. Aiemminkin maaseudulla käytävästä kilpailusta kertoneiden pankkimiesten rinnalle nousi Turunmaan Pankin toimitusjohtaja Josef Lönnblad, joka alennuspäätöksen ehtona vaati vastaavaa ratkaisua myös säästöpankki- ja osuuskassapiireistä. Monivaiheisen keskustelun jälkeen pankkikokous suostui ehdotettuun koron alentamiseen edellyttäen, että joulukuussa pidettäisiin uusi yleinen pankkikokous, jos säästöpankit ja osuuskassat eivät siihen mennessä olleet päättäneet alentaa omia korkojaan.7
Pankkiyhdistyksen hallitus pohti myös kuumeisesti keinoja vastata esitettyyn kritiikkiin. Pankinjohtajat olivat kuitenkin vaikeuksissa siinä, ettei perinpohjaisesti asioita käsittelevillä artikkeleilla ollut vaikutusta suureen yleisöön, kun taas lyhyet ja vetoavat kirjoitukset puolestaan johtivat vain polemiikin lisääntymiseen. Lopulta päädyttiin ottamaan laajaan jakeluun eripainos Gustav Casselin jo vuonna 1926 Uudessa Suomessa julkaisemasta artikkelista. Myöhemmin Ryti kertoi toimineensa siihen suuntaan, että Helsingin Sanomat kirjoittaisi korkoasiassa ja pyysi Paasikiveä puhumaan samalla tavoin Uuden Suomen ja Ajan Sanan kanssa. »Ajan Sanaan en voi vaikuttaa», mutta Mauri Honkajuuri sen sijaan neuvoi Uuden Suomen Kaarlo Koskimiestä.8
Päätös korkojen alentamisesta ja heiveröiset yritykset vastapropagandasta eivät säästäneet liikepankkeja jatkuvalta arvostelulta. Svinhufvudin hallitus pysyi tarkoin Paasikiven Tampereen-esitelmän viitoittamalla tiellä ja varoi puuttumasta talouselämän toimintamekanismeihin. Maaseudun oloja hallitus pyrki helpottamaan antamalla eduskunnalle esityksiä kuten Osuuskassojen Keskuslainarahaston lainavaltuuksien laajentaminen sekä uudis- ja laidunviljelypalkkioiden myöntäminen, mutta näillä ei juuri ollut vaikutusta pulan lieventämisessä. Maalaisliiton piirissä lisääntyi arvostelu hallitusta ja sen maatalousministereitä kohtaan. Yhä useammin Suomen Pankki ja sen yhteydessä myös Kyösti Kallio saivat oman osansa.
Maalaisliiton marraskuussa 1930 pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa maatalouspula oli jo Lapuan liikkeen ja tulevien presidentinvaalien ohella yksi pääkysymyksiä. Puoluekokous hyväksyi ohjelman, jossa vaadittiin korkokannan alentamista, talletus- ja antolainauskorkojen välisen eron pienentämistä sekä muita pulaliikkeidenkin vaatimuslistoilla olleita asioita. Vaikka setelistön lisäämisvaatimusta ei vielä mainittukaan, oli maalaisliitto näkyvästi asettunut lamasta kärsivien viljelijöiden puolelle vallinnutta talouspoliittista ajattelua vastaan. Ohjelma radikalisoitui entisestään seuraavaan vuoteen tultaessa ja Kyösti Kallio, joka Suomen Pankin johtajana oli sidoksissa keskuspankin linjaan, joutui kannattajineen puolueensa piirissä yhä tiukemmalle.9
»Kysynnän ja tarjonnan laki on saanut olla määrääjänä. Kokemus ei ole lohdullinen», maalaisliiton eduskunta-aloite perusteli – vuonna 1927 tehdyn esityksen mukaisesti – markkinavoimien hylkäämistä ja korkotason määräämistä lailla. Lakiehdotuksen mukaan olisi antolainauksessa ollut laitonta ottaa 3 % enempää kuin Suomen Pankin alin diskonttokorko oli. 14. marraskuuta Paasikivi oli lakialoitteen johdosta eduskunnan pankkivaliokunnan kuultavana: »Pidin yli tunnin kestävän esitelmän 6 kysymyksestä, jotka minulle oli annettu. Kukaan ei kysynyt lisätietoja.» Eino Tulenheimo tiesi kertoa esityksen tehneen edullisen vaikutuksen myös maalaisliittolaisiin. Olipa Paasikiven vaikutus mikä tahansa, rintamalinja kulki kuitenkin vuoden 1927 tapaan maalaisliiton sekä yhdistyneen vasemmiston ja oikeiston välillä. Kun lakiehdotus tuli eduskunnassa toiseen käsittelyyn, tiedettiin pankki-, laki- ja suuren valiokunnan työn pohjalta ehdotuksen tulevan hylätyksi. Vain muutama maalaisliittolainen kävi puolustamaan täysistunnossa lakiehdotusta voimatta kuitenkaan enää tuoda esille uusia perusteluja. Liikepankkien sivukonttoreiden määrä, suuret osingot sekä pankinjohtajien korkeat palkat – »onpa kolmen pankinjohtajan tulot huomattavasti yli miljoonan markan vuodessa» – toistuivat puheissa korkean korkotason syinä. Sama tilanne toistui esityksen kolmannessa käsittelyssä pari päivää myöhemmin, joskin tuolloin ministeri Vennola katsoi aiheelliseksi käyttää puheenvuoron, jossa hän muistutti säännöstelyn johtavan vain uusiin ja vielä suurempiin ongelmiin kuten lainarahan mustaan pörssiin. Pienenä myönnytyksenä korkosäännöstelyn vastustajat olivat valmiit hyväksymään ponnen, jonka tarkoitus oli saada hallitus etsimään keinoja lainaustoiminnassa esiintyneen keinottelun ehkäisemiseksi.10
Vaikka maaliskuussa 1931 päästiinkin edellä mainittuun korkosopimukseen, Paasikiven huolestuminen oli ymmärrettävää. Eduskunta sai käsiteltäväkseen joukon ns. pulalakeja, joiden merkitys lopulta jäi vähäiseksi. Suomessa oli jo vuosina 1924-1929 ollut ns. Karjalan pientalonpoikien liike sekä Pohjanmaan katoliike, joista edellinen sulautui lähinnä maalaisliittoon ja jälkimmäisen kannattajat liittyivät Lapuan liikkeeseen. Ne olivat kuitenkin vielä olleet vaikutukseltaan vaatimattomia. Tammikuussa 1930 pidettiin myös Humppilassa kokous, joka vaati lainanannon lisäämistä ja velkojen takaisinmaksun pitkittämistä, mutta tämänkin kokouksen lähetystön saattoivat Helsingin herrat vielä käännyttää takaisin antamatta vaatimuksille suurempaa ymmärtämystä. Lapuan liikkeen suhtautuminen talouspulaan yleensa ja maaseudun ongelmiin erityisesti oli alkuvaiheessa selkiytymätön. Lapuan liike – kuuluipa maaseudun asukas sen kannattajiin tai vastustajiin – osoitti kuitenkin organisoidun kansanliikkeen voimakkaaksi keinoksi ajaa omia vaatimuksia, ja kansanliikkeen voiman myötä myös talouselämän piirissä huolestuneisuus kasvoi.11
Vaikka Lapuan liike pyrkikin luomaan itsestään kuvaa talonpoikaisena kansanliikkeenä, ei se lopulta omaksunut ohjelmaansa maatalouspulan kysymyksiä. Tosin Paasikivi kuuli kerrottavan Vihtori Herttuan käyneen SKOP:ssa ja ilmoittaneen liikkeen johdon saaneen paljon kirjeitä, joissa vaadittiin, »että Lapualaisliike ottaisi korkoasian järjestettäväksi. Hirmuista.»12 Teollisuuden ja liike-elämän piiristä Lapuan liikkeessä mukanaolleet – kuten Lohjan kalkkitehtaan toimitusjohtaja Petter Forsström ja Yhtymä Vientirauhan johtaja Martti Pihkala – kiinnittivät päähuomion lakkojen murtamiseen ja muuhun tuotantoelämän häiriöttömään toimintaan. Monet Lapuan liikkeessä katsoivat, ettei liikkeen tulisi lainkaan käsitellä talouskysymyksiä – kommunismin vastustamisessa ja suomalaisuuden ajamisessa olisi kylliksi tehtävää.13
Useat Lapuan liikkeen piirissä toimineet ja ahdinkoon joutuneet maanviljelijät pettyivät liikkeen »välinpitämättömyyteen» maaseudun pulakysymyksessä, minkä lisäksi tyytymättömyys kasvoi Lapuan liikkeen ulkopuolelle jääneiden viljelijöiden piirissä. Ärtymys purkautui pulakokousten sarjassa, jonka aloitti tammikuussa 1931 Loimaalla pidetty ensimmäinen tilaisuus. Se tosin oli lapualaisten organisoima kokous, jossa räväkästi taisteltiin liikkeen talouspoliittisesta linjasta. Vaatimuksia esitettiin hyvinkin radikaalista ohjelmasta, mutta vain osa tuli mukaan lopullisiin päätöksiin. Loimaalla tehtyjä päätöksiä, joissa vaadittiin mm. pakkohuutokauppojen boikotointia, pidettiin kaupan ja teollisuuden piirissä vahingollisina, minkä vuoksi Lapuan liike paljolti etääntyi Loimaan kokouksen jälkeen talouspoliittisten kysymysten ajamisesta. Loimaan toinen pulakokous 8.4. oli luonteeltaan maatalouden ongelmiin keskittyvä, varsinainen pulakokous. Näkyvänä talousoppineena esiintyi Teknillisen korkeakoulun kansantaloustieteen professori Yrjö Jahnsson, joka tämän jälkeen oli kutsuttuna lukuisiin muihinkin vastaaviin tilaisuuksiin.
Jahnsson sai yllättäen käyttöönsä myös tieteellisesti arvovaltaisen foorumin. Paasikivi toimi kolmannen kerran (aiemmin 1908 ja 1925) Kansantaloudellisen Yhdistyksen esimiehenä vuosina 1930 sekä 1931 ja olisi halutessaan voinut estää Jahnssonin esiintymisen. Jahnsson oli aina virkansa hakumenettelystä 1908-1911 lähtien – tieteellisesti ansioituneempi Heikki Renvall ei perustuslaillisena saanut kenraalikuvernööri Seynin hyväksymistä – onnistunut ärsyttämään maan akateemista yhteisöä yleisesti ja erityisesti suppeaa kansantaloustieteilijöiden piiriä. Saatuaan professuurinsa Jahnsson ei julkaissut yhtään tieteellistä tutkimusta – sen sijaan hänelle jäi aikaa polemisoida niin Tarton rauhaa kuin kultakantaan siirtymistä vastaan. Myös ajatuksensa »halvan rahan» politiikasta eli korkokannan alentamisesta Suomen Pankin setelinantoa lisäämällä Jahnsson esitti jo 1920-luvun loppuvuosina, mutta vasta talouspulan myötä näille opeille alkoi tulla kuulijoita.14
Vaikka asiasta ei kirjallisia todisteita olekaan, lienee Paasikivellä ollut Jahnssonin esitelmän suhteen yksi tavoite: »hairahtunut» kollega saisi esittää ajatuksiaan, minkä jälkeen arvovaltaiset asiantuntijat palauttaisivat hänet ruotuun. 4.3.1931 Kansantaloudellinen Yhdistys kokoontui Tieteellisten seurain taloon kuulemaan Jahnssonin esitelmää Suomen rahapulan syistä ja keinoista sen poistamiseksi. Yrjö Jahnssonin tarjoamat lääkkeet korostivat keskuspankin vastuuta: hän vaati Suomen Pankilta aktiivista, interventionistista politiikkaa. Setelin- ja luotonantoa laajentamalla talouselämä saisi piristysruiskeen, ja yhden tuotannonalan lähdettyä käyntiin toimeliaisuus leviäisi muillekin aloille. Työttömyys vähentyisi, mikä puolestaan lisäisi ostovoimaa ja kasvattaisi maataloustuotteiden myyntiä.
Jahnssonin ajatukset tyrmättiin täysin monelta eri suunnalta. Ryti huomautti, etteivät Jahnssonin esittämät ajatukset olleet uusia, vaan niiden virheellisyys oli osoitettu käytännössäkin. Oli »odottamatonta, että ammattikansantaloustieteilijä niitä esittää.» Paasikiven mielestä »esitelmänpitäjä on harhateillä.» Nevanlinna piti velvollisuutenaan sanoa kollegalleen suoraan, »että esitelmänpitäjän mielipiteet ovat päättömiä.» Pankinjohtaja K. J. Kalliala kertoi törmänneensä tällaisiin mielipiteisiin maaseudulla ja arveli nyt tavanneensa niiden alkuperäisen levittäjän. Jahnsson oli esittänyt tullien korotuksia liiallisen tuonnin estämiseksi, minkä puolestaan Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Anton Huotari uskoi johtavan työläisten elinkustannuksien kohoamiseen. Arvosteluihin yhtyivät myös professori K. T. Jutila ja Suomen KäsityöläisOsakepankin Kallion konttorin esimies, tohtori Kaaperi Kivialho. Maan rahapolitiikan ylimmän johdon tuomion täydensi Kyösti Kallio, joka pyysi yhdistystä hankkimaan toisen alustuksen »kysymyksen asiallisen käsittelyn pohjaksi.»15
Esitelmätilaisuus oli tunnelmaltaan sähköinen. Esitelmänpitäjän puoliso Hilma Jahnsson on kertonut, miten hän tilaisuudessa kuuli takanaan istuneen henkilön häiritsevän miehensä esitystä kaikenlaisin sopimattomin arvosteluin. Hilma Jahnsson luuli jonkun polyteekkarin – Yrjö Jahnsson oli jatkuvassa ristiriidassa oppilaittensa kanssa – olevan äänessä, mutta ääni osoittautuikin kuuluvan Nevanlinnalle. MuttaJahnsson ei palannut ruotuun, vaikka kaikki johtavat sanomalehdet sulkivatkin häneltä palstansa. Suomen Pienviljelijän päätoimittaja Eino Yliruusi toivotti Jahnssonin tervetulleeksi lehtensä kirjoittajakuntaan, ja samalla pulamiehet saivat itselleen profeetan julistamaan esitettyjen vaatimusten oikeutusta.16
Pulamiehet käyttivät tilaisuutta hyväkseen, ja Loimaan toisen pulakokouksen hyväksymät, entistä radikaalimmat ponnet saatettiin näkyvästi julkisuuteen, minkä lisäksi ne toistuivat useissa muissa pulakokouksissa. Helsingin Sanomat vastasi nopeasti todeten pääkirjoituksessaan, että ponnet oli tehty »epäpätevien henkilöiden alustusten pohjalta», eikä näillä henkilöillä sen vuoksi ollut kykyä arvioida tilannetta laajemmasta näkökulmasta. Kantansa tueksi lehti oli hankkinut Nevanlinnan, Paasikiven ja Rytin lausunnot – Paasikivi jyrisi, että Suomen Pankin noudattaman politiikan oikeellisuus oli niin selvä asia, ettei »siitä voi olla eri mieltä muilla kuin professori Jahnsonilla.»17
Viljelijäväestön mielialojen kuohuessa oli maalaisliitonkin otettava esitetyt vaatimukset huomioon. Kyösti Kallion sitoutuminen Suomen Pankin linjaan turvasi maan rahapolitiikan johdolle joitakin mahdollisuuksia vaikuttaa myös maalaisliiton linjaan, mutta tämäkin keino näytti pettävän. Paasikivi kuuli Kallion lähetelleen maaseudulle kirjeitä, joissa kehotettiin ottamaan korkokysymys maakuntakokouksissa esille ja vaatimaan korkosäännöstelyn hyväksymistä. »Kyllä sekin on pankkimies ja rahaolojen tuntija.» Vaikutti siltä, että maalaisliittolaisena periaatteena oli »kun Jumala antaa viran, niin hän antaa myös kyvyn.» Kallio oli ottanut vastaan Suomen Pankin johtajan viran, vaikkei hänellä Paasikiven mielestä ollut mitään edellytyksiä hoitaa sitä. Vielä tämä oli pyrkimässä presidentiksi, vaikka Kallion pitäisi nähdä kuinka suuria vaikeuksia olisi edessäpäin – »tai ainakin voi olla.»18
Maalaisliiton piirissä esitettiin monenkirjava joukko erilaisia ohjelmia pulan torjumiseksi, ja mm. Suomenmaata lukeva Paasikivi sai tuon tuosta aiheen tulistua – Sunila ja Hynninen puuhasivat myllyjen ja teurastamojen rahoittamista, Niukkanen ehdotteli 1/3 talletuksien konfiskaamista ja näiden varojen käyttämistä velkojen lyhentämiseen, Pitkänen puolestaan kannatti Yrjö Jahnssonin setelien lisäämisvaatimuksia ja Jännes taas suositteli valtion ryhtymistä talonpoikien velkojen maksumieheksi. Paasikivi ei voinut muuta kuin huokaista »kauniita ohjelmia… kyllä on kehno kansa ja kykenemätön tämä Suomen kansa… huliganismin henki päässyt vallalle!»
Tässä ilmapiirissä Paasikivi tuli 23. helmikuuta 1931 valituksi uudelleen Keskuskauppakamarin puheenjohtajaksi. Vaatimuksia, ehdotuksia ja ponsia oli esitetty talouspulan voittamiseksi niin paljon, että Paasikivi epäili vaalikokouksessa pitämässään puheessa olevansa ainut, jolle » nämät asiat eivät ole oikein selvillä.» Lohdutuksekseen hän oli huomannut kansainvälisestikin tunnettujen taloustieteilijöiden erehtyneen. Sekaannusta lisäsi taloustieteilijöiden kyvyttömyys osoittaa tieteellisesti pätevä tie pois pulasta: jopa Jahnsson oli lukenut tiedettä kuin piru raamattua ja saanut Paasikiven aiemmin arvostamien Sven Brismanin ja Gustav Casselin teorioista tukea omille käsityksilleen.Täten pula-ajan »pääopetus on vanha ja yksinkertainen: paras keino vaikeuksien voittamiseksi on, että jokainen liikemies hoitaa oman liikkeensä ja omat asiansa hyvin. Sen voi sisältää yhteen sanaan: vakavaraisuus, soliditeetti.»19
Suomen Pankkikin tuntui unohtaneen vanhat opit, sillä Ryti näytti antavan hiljaisen hyväksymisen Kallion puuhille. Tosin yksityisissä keskusteluissa Paasikiven kanssa Ryti sanoi pelkäävänsä, että säännöstelylaki »vie krakkiin – romahdukseen maan asiat, niin kuin asia on». Mutta julkisesti pääjohtaja ei uskaltanut tai halunnut tehdä mitään. Korkosäännöstelylain vaatimus oli Paasikiven mielestä tyypillinen demokratian vaatimus: yksityisten taloudelliset olot yritettiin järjestää entistä paremmiksi olettaen, että demagogiset puheet riittivät asian toteuttamiseen.20 Lisääntyvä epävarmuus maaseudulla ja pankkiin kohdistunut arvostelu saivat KOP:n kieltämään konttoreiltaan yli 10 %:n antolainauskorot. Lisäksi tammikuussa 1931 tehtiin päätös, jonka mukaan maatilojen lunastamisia ja maanviljelijöiden häätöjä tuli välttää. Juhani Arajärven asiasta laatima kiertokirje KOP:n konttoreille hyväksyttiin 3.2.1931.21 Paasikiven mielestä pulaliikkeiden seurauksista oli ongelmallisimpia se mahdollisuus, että ulkomailla menetettäisiin luottamus Suomeen. Jos Suomessa hyväksyttiin periaate, että lainsäädännöllä voitiin puuttua talouselämän piirissä tehtyihin sopimuksiin, ei esimerkiksi ulkomaisilla pankeilla ollut enää varmuutta antamiensa luottojen kohtalosta.22
Paasikiven pohdinta ei ollut vailla perää. Ministeri Åström oli lähettänyt Suomen Yhdysvaltain-lähetystöstä ulkoasiainministeriölle 14.11.1930 päivätyn muistion, jonka ulkoministeri Procope oli toimittanut Paasikivelle joulukuun alussa. Asiakirjan mukaan Ståhlbergin kyyditys ja nimenomaan kenraalikuntaan kuuluneen Walleniuksen osallistuminen siihen olivat heikentäneet Suomen obligaatioiden kurssia Yhdysvalloissa. Suomen päämäärä päästä luottokelpoisuudessa Skandinavian maiden tasolle sai jälleen siirtyä tuonnemmaksi.23
Vaikka pankkien korkosopimus alensikin talletus- ja lainakorkoja sekä supisti korkomarginaalia, ei sopimus – kuten Paasikivikin totesi – johtanut maata pois talouspulasta. Maaseudun tulojen vähentymisen ja pulan syvenemisen kannalta olennaista oli hintatason kansainvälinen lasku, mikä kohdistui olennaisesti myös puutavaraan.
Neuvostoliiton paluu Euroopan puutavaramarkkinoille 1920-luvulla oli johtanut liikatarjontaan, mikä puolestaan oli pudottanut myös suomalaisten puutavarastaan saamia tuloja. Neuvostoliiton sahateollisuus oli vielä 1920-luvun alussa ensimmäisen maailmansodan ja vallankumouksen jäljiltä teholtaan vain varjo verrattuna sotaa edeltäneeseen aikaan. Mutta vähitellen vuosien myötä ja erityisesti 1927-1929 Neuvostoliiton sahateollisuuden tuotantoluvut kasvoivat voimakkaasti, ja tämä alkoi näkyä entistä enemmän myös kansainvälisillä markkinoilla. Oltuaan vuosia poissa markkinoilta venäläisten oli vallattava ne uudelleen ja tämä kävi päinsä ainoastaan alittamalla kilpailijoiden hinnat – tärkeintä oli saada myydyksi kaikki puutavara hinnasta välittämättä. Markkinoita hämmensi sekin, että venäläiset antoivat – ostajien olettaessa tarjousten kyseiseltä vuodelta tulleen jo tehdyksi – uuden tarjouksen alemmilla hinnoilla ennen kuin edellisiäkään varastoja oli ehditty myydä.
Neuvostoliitto ei kuitenkaan pystynyt hintoja polkemalla voittamaan kilpailijoitaan, vaan ruotsalaiset ja suomalaiset viejät vastasivat venäläis ten haasteeseen alentamalla vastaavasti omia hintojaan. Näin päädyttiin Moskovassa 1920- ja 1930-luvun vaihteessa johtavissa kommunisti- ja hallituspiireissä riitaan siitä, olisiko sittenkin ryhdyttävä yhteistoimintaan kapitalististen maiden vientiorganisaatioiden kanssa, sillä olihan myös Neuvostoliiton viennistä huolehtineen Exportlesin etujen mukaista saada vähemmällä sahauksella enemmän rahaa. Riita päättyi yhteistoimintaa kannattaneiden voittoon, mikä johti yhteydenottoihin myös suomalaisiin puunviejiin. Lapuan liikkeen neuvostovastaisessa ilmapiirissä Suomen suhteet itäiseen rajanaapuriin tulivat entistä arkaluontoisemmiksi. Kremlissä ei kuitenkaan haluttu katkaista yhteyksiä Svinhufvudin hallitukseen, vaan pikemminkin tutkittiin sen yhteistyöhalukkuutta.24
Ensimmäiset tunnustelut puutavaratilanteen selvittämiseksi tapahtuivat jo 1920-luvun loppuvuosina, mutta molemminpuolisen epäluulon vallitessa ne eivät johtaneet tuloksiin. Tarvittiin arvovaltaista välittäjää, jolla olisi vaikutusta ja yhteyksiä sekä poliittisiin että taloudellisiin päätöksentekijöihin. Neuvostoliittolaisten valinta kohdistui Paasikiveen, joka näin palasi viralliseen suomalais-neuvostoliittolaiseen yhteistyöhön. Kun Paasikivi 7.8.1930 tapasi Neuvostoliiton Helsingin-lähettilään Ivan Maiskin sekä kaupallisen edustuston johtajan Davidoffin, valitteli lähettiläs pari vuotta aiemmin Suomessa puunvientipiireihin yhteyksiä ottaneen edustajan saamaa kohtelua ja toivoi yhteistyön pääsevän paremmissa merkeissä käyntiin. Kremlissä oltiin harmistuneita myös ns. Erzinkianin jutusta – Erzinkian oli entinen Neuvostoliiton kauppa-attasea Helsingissä ja jäi näihin aikoihin kiinni väärästä vekselistä. Kun hänellä lisäksi väitettiin olleen läheiset suhteet Lapuan liikkeen johtajaan Vihtori Kosolaan ja aikeita »loikata» Moskovan palveluksesta, neuvostohallitus halusi kaikin keinoin taivutella Suomen hallitusta luovuttamaan Erzinkianin.
Paasikivi lupasi sondeerata neuvostoedustajille yhteydet Suomen puutavaraviejiin. Alkuvaiheessa Suomen Puuliiton Myynti Oy:n toimitusjohtaja ja Suomen Sahanomistajayhdistyksen apulaisjohtaja Torsten Aminoff sai puunjalostusteollisuuden yhteiselimen keskeisissä luottamustoimissa olleiden vuorineuvos Jacob von Julinin (Ab. Kaukas) ja varatuomari Väinö Kotilaisen (Enso-Gutzeit Oy.) sekä Suomen Sahanomistajayhdistyksen toimitusjohtajan Ernst Wreden hyväksymisen neuvottelujen aloittamiselle. Aminoff oli valmis vaikkapa seuraavana päivänä tapaamaan neuvostoedustajat Paasikiven luona, mutta ensin Maiskin ja sitten Paasikiven matkojen vuoksi kokous siirtyi tuonnemmaksi.25
Sillä välin Aminoff laski markkinaosuuksia. Venäläisten tiedettiin valtavassa valuutantarpeessaan haluavan myydä puuta lähes mihin hintaan tahansa. Vuonna 1930 heidän puutavaravientinsä tulisi olemaan noin 900 000 standarttia, josta 500 000 standarttia Englantiin. Venäläiset eivät pystyisi seuraavanakaan vuonna laivaamaan sen enempää, kun taas Englannin tarve olisi noin 1 700 000 standarttia. Erotukseksi jäi miljoona standarttia, ja Aminoff toivoi sen jakamista ruotsalaisten kanssa tehtävällä sopimuksella. Tämä kuitenkin edellytti suomalaisten viejien suostumista yhteiseen vientiorganisaatioon, jonka avulla Suomelle tuleva kiintiö täytettäisiin. Sahojen taivuttelu tällaiseen kartelliin vaati pankkien suostumista luottojen myöntämiseen vain kartellin jäsenille.26
Pari päivää myöhemmin asiaa valmisteltiin edelleen ryhmässä, jossa Paasikiven ja Honkajuuren lisäksi olivat Aminoff, Wrede, Kotilainen ja Suomen Sahanomistaja- yhdistyksen hallituksen varapuheenjohtaja Kaarlo Brofeldt (Halla Ab:n toimitusjohtaja). Suomen vienti vuonna 1931 piti saada vähentymään 700 000 standarttiin – toteutunut vienti kyseisenä vuonna oli 780 000 standarttia – ja tuo vienti tapahtumaan yhteisen myyntiorganisaation kautta. Paasikivi huomautti KOP:a lähellä olleiden sahojen supistaneen tai olevan supistamassa tuotantoaan niin, että jos toiset sahat tekisivät vastaavaa, ei vaikeuksia tulisi ilmaantumaan. Paasikivi ja Honkajuuri lupasivat kannattaa sahanomistajien ehdotusta seuraavana päivänä pidettävässä kokouksessa.27
Suomen Pankissa kokoontuikin arvovaltainen ryhmä sahateollisuuden kanssa tekemisissä olleita päätöksentekijöitä. Enso-Gutzeit Osakeyhtiön toimitusjohtaja Väinö Kotilainen, joka oli myös Suomen Sahanomistajain Yhdistyksen johtokunnan jäsen, arvioi vuonna 1930 kansainvälisille markkinoille tulevan sekä Suomesta että Ruotsista noin miljoona standarttia ja Neuvostoliitosta lähes yhtä paljon eli yhteensä kyseisistä maista 2,9 miljoonaa standarttia sahatavaraa. Tämä oli yksinkertaisesti liian paljon, kun vielä amerikkalaisetkin toivat Eurooppaan puutavaraa. Vuonna 1931 oli kysyntää vähemmän, joten – ellei markkinoita haluttu täysin sekaisin – jonkinlaiseen sopimukseen kunkin maan viennistä oli päästävä. Ruotsalaisten kanssa – puhumattakaan venäläisistä – oli Suomen sahanomistajien yksin vaikea päästä sopimukseen. Kotilaisen mielestä liikepankkien tuli osaltaan yrittää painostaa ruotsalaisia ratkaisuun, jossa näiden osuus olisi ehkä 900 000 standarttia, suomalaisten 700 000 standarttia ja venäläisetkin saisivat viedä – tai joka tapauksessa tulisivat sen tekemään – 800 000 standarttia. Tuolloin markkinoille tulisi 2,4 miljoonaa standarttia, joka vastaisi arvioitua kulutusta.
Kotilaisen toinen tavoite oli organisoida edellä mainitun Suomen osuuden tuotanto ja myynti aikaisempaa tehokkaammin. Ensinnäkin pankkien odotettiin toimivan siten, ettei vaikeuksiin joutuneita sahoja rahoitettu. Sahanomistajien yhdistys kävisi läpi kaikki toimivat tuotantolaitokset ja määräisi kullekin kiintiön niin, ettei 700 000 standarttin raja ylittyisi. Kotilainen ei voinut olla mainitsematta, että suuret sahat tulisivat olemaan etusijalla, koska ne käyttivät pieniä paremmin hyväksi myös sahausjätteen eli toimivat koko tuotantoelämän kannalta tehokkaammin. Kolmantena kohtana Kotilaisen ohjelmassa oli pakottaa oh jelmassa mukana olleet sahat yhteiseen myyntijärjestöön, josta hän tosin tiesi Ahlströmin ja Rosenlewin kieltäytyvän.
Paikalla olleet Jacob von Julin, Kaarlo Brofeldt sekä Torsten Aminoff täydensivät Kotilaisen esitystä pyrkien ennen kaikkea saamaan pankin johtajat vakuuttuneiksi pienten ja yhdistykseen kuulumattomien sahojen turmiollisesta vaikutuksesta markkinoilla. Pankinjohtajat – Paasikivi, Frey, Ekholm, C. J. Wegelius, Eino Tulenheimo ja Onni Markula – suostuivat vastustuksitta ohjelmaan, joskin monet heistä epäilivät sen toteutumista käytännössä. Kuitenkin kaikki sopivat myös asiaa koskeneen tiedustelun tekemisestä sahojen piirissä. Tämä osaltaan vahvisti Sahanomistajayhdistyksen vuodesta 1929 perustamien tarkkailuryhmien työtä.28
Markkinoita hämmensi myös se, että Englannissa toimi useita maahantuojia ja niiden yhteiselimiä. Neuvostoliitosta tulevan puun kauppaa varten oli perustettu The Russian Softwood Import Ltd., mutta sen lisäksi perustettiin myös The Central Softwood Bying Corporation -niminen ostoryhmä. Näiden molempien tarkoituksena oli esiintyä yhtenä venäläisen puutavaran ostajana usean englantilaisen ostajan sijasta, jolloin englantilaiset voisivat estää venäläisiä tarjoamasta kirjavasti puutavaraansa eri ostajille. Kaikki englantilaiset maahantuojat eivät siihen kuitenkaan liittyneet, joten erityisesti Corporationin asema jäi epämääräiseksi. Keväällä 1930 Exportles myi osan puutavarastaan Corporationille ja osan muille maahantuojille ilman lopullista ilmoitusta hinnasta, minkä johdosta toiset eurooppalaiset ostajat jäivät odottamaan hintojen kehittymistä. Tämä viivästytti myös suomalaisen puutavaran myyntiä.29
Marraskuun 5. päivänä kävi Paasikiven luona KOP:ssa Neuvostoliitossa vieraillut Corporationin valtuuskunta. Englantilaiset kertoivat tehneensä kaupat venäläisten kanssa Neuvostoliiton koko tuotannosta ja ilmoittivat halukkuutensa ostaa myös kaiken Suomen ja Ruotsinkin viennin. Walter Ahlström epäili kuitenkin englantilaisten puheita – hän tunsi englantilaisvaltuuskuntaa johtaneen herra Schalitin (Northern Trading Co.) jo ensimmäisen maailmansodan vuosilta. Antamalla Paasikivelle tietoja kaupoistaan Neuvostoliitossa britit yrittivät varmasti saada suomalaisten hintoja alaspäin. Englantilaisten mukaan Neuvostoliitto toimittaisi vuoden 1931 aikana 600 000 standarttia sahatavaraa – tällaisen kaupan mielekkyyttä Ahlström suuresti epäili. Tehty kauppa merkitsi sitä, ettei Neuvostoliiton, Ruotsin ja Suomen yhteistä sopimusta vuodelle 1931 voinut enää syntyä.30
Ahlströmin epäilyt osoittautuivat oikeiksi. Brittiläinen ostaja oli luvannut Exportlesille liikaa, sillä laman myötä Englannin rakennustoiminta ja täten myös puutavaran kysyntä väheni. Uusissa neuvotteluissa puutavaran määrää vähennettiin ja samalla hintoja alennettiin. Lisäksi venäläiset maksoivat hyvitystä aiemmin myymistään eristä, mikä teki markkinoista entistä sekavammat. Koko ajan suomalaiset kuitenkin alittivat venäläisten hinnat, mikä osoitti Exportlesille, ettei tällä tiellä päästy tulokseen. Ahlströmin epäilyt Corporationin onnistumisesta osoittautuivat nekin oikeiksi, ja järjestö purettiin vuonna 1932 ja sen tilalle perustettiin tukkuostajaksi uusi yhtymä The Timber Distributors Ltd. 31
Suomalaiset sahanomistajat kävivät puolestaan marraskuussa 1930 neuvottelemassa ruotsalaisten kollegojen kanssa. Ruotsalaiset kieltäytyivät ehdottomasti myymästä kaikkea puutavaraa Schalitin johtamalle yhtymälle, »joka oli tehnyt sopimukset bolshevikkien kanssa.» Ruotsalaiset vetosivat siihen, että toiset puuntuojat joutuisivat silloin joko liittymään tähän yhtymään tai jäämään ilman puutavaraa. Kuitenkin ulkopuolella oli tärkeitä puutavaran tuojia, joiden kanssa haluttiin jatkaa kaupantekoa. Niinpä sekä ruotsalaiset että suomalaiset ilmoittivat Schalitille halunsa neuvotteluihin – kuitenkin kaikkien englantilaisten tuontiyritysten kanssa. Suomalaisten ja ruotsalaisten yhteistyö säilyi saumattomana neuvottelujen englantilaisten kanssa jatkuessa joulukuussa Lontoossa. Kun Neuvostoliitosta oli jo ostettu 600 000 standarttia, eivät englantilaiset katsoneet voivansa ostaa Suomesta ja Ruotsista enempää kuin yhteensä 500 000-525 000 standarttia. Mitään konkreettisia päätöksiä ei tässä vaiheessa tehty, vaan sekä suomalainen että ruotsalainen sahanomistajayhdistys päätti keskinäistä yhteydenpitoa tiivistäen pitää ovet auki kaikkiin englantilaisiin myyjiin.32
Niin Moskovassa, Helsingissä kuin Tukholmassakin tiedettiin, että ainoa keino sahatavarasta saatavan hinnan vakauttamiseksi oli viejien yhteistoiminta. Moskovassa monet tulkitsivat länsimaisen talousjärjestelmän romahtavan, mutta toisaalta alenevat hinnat eivät antaneet toivottua tulosta viennistä. Helsingissä ja Tukholmassa puolestaan monet epäilivät, voitaisiinko venäläisten kanssa tehdä lainkaan yhteistyötä. Varovaisuus Schalitin valtuuskuntaa kohtaan osoittautui perustelluksi, kun keväällä 1931 johtava englantilainen puutavarajulkaisu The Timber Trade Journal leimasi Exportlesin ja The Central Softwood Buying Corporationin väliset kaupat dumping-myynniksi. Lehden mielestä markkinoilla vallitsi luottamuksen puute, josta voitiin päästä pois luottamuksellisten neuvottelujen avulla. Paasikiveä neuvottiin myös Englannin Helsingin-lähetystöstä: Neuvostoliiton ja Corporationin välisen sopimuksen ei kannattanut antaa viedä Suomea hintasotaan, sillä pääosa englantilaisista tuojista arvostaisi suomalaisten pidättyvää politiikkaa kriisin aikana.33
9. ja 10.1.1931 ruotsalaiset, suomalaiset ja venäläiset viejät tapasivat tuloksetta Berliinissä. Uusi mahdollisuus sopimukseen avautui venäläisten uusiessa yhteydenottonsa 13.2., jolloin Davidoff ja Neuvostoliiton kaupallisen edustuston johtajaksi nimitetty Stokovsky vierailivat Paasikiven luona. Vastaavasti Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs rouva Kollontai välitti ruotsalaisille tiedon venäläisten halukkuudesta neuvotteluihin. Paasikivi tietysti välitti sanan sahanomistajille. Valtiovarainministeri Vennola puolestaan kertoi Moskovasta tulleesta tiedosta, jonka mukaan venäläiset olivat halukkaita neuvotteluihin, mutteivät tahtoneet tehdä asiassa aloitetta. Hallitus oli valmis tarttumaan tähän, ja Vennola pyysi Paasikiveä taivuttelemaan edelleen sahanomistajia neuvotteluihin.Sahanomistajat eivät kuitenkaan olleet taivuteltavissa eivätkä halunneet tehdä aloitetta. Jos venäläiset neuvotteluja halusivat, olisi suomalainen osapuoli niihin valmis yhdessä ruotsalaisten kanssa jollakin puolueettomalla maaperällä kuten Tukholmassa.34
Paasikivi ei kuitenkaan jättänyt asiaa tähän, vaan puhui siitä Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton asiamiehen Axel Solitanderin kanssa, joka oli Svinhufvudin hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri. Solitanderkin kannatti neuvotteluja ja Paasikiven tehtäväksi jäi ilmoittaa venäläisille paitsi sahanomistajien vastaus myöskin Suomen halukkuus palata vielä asiaan. Yhteyttä ei haluttu katkaista, vaan neuvottelujen toivottiin jatkuvan kuten tuonnempana tapahtuikin.35
27. maaliskuuta Neuvostoliiton kaupallisen edustuston johtaja Stokovsky kävi Paasikiven luona ilmoittamassa Neuvostoliiton halukkuudesta aloittaa neuvottelut. Hän oli yhdessä Maiskin kanssa lähdössä Moskovaan ja toivoi vielä ennen matkaa saavansa tietää suomalaisten vastauksen. Paasikivi otti nopeasti yhteyden Solitanderiin, joka tuli yhdessä ulkoministeri Aarno Yrjö-Koskisen kanssa KOP:iin. Yrjö-Koskinen kertoi vahvistaneensa Maiskilta, että Antti Hackzell sopi – alussa vaikkapa yksityishenkilönäkin – Neuvostoliitolle neuvottelukumppaniksi.36
Seuraavana päivänä Stokovsky tuli jälleen KOP:iin, jossa Paasikivi ja Solitander odottivat häntä. Stokovsky yritti mahdollisimman voimakkaasti vakuuttaa Solitanderia – jonka epäilyistä hän oli kuullut – siitä, että Neuvostoliitto todella halusi neuvotteluja ja sopimusta. Keskustelujen tuloksena oli, että Moskovaan matkustava Stokovsky saattoi kertoa siellä Solitanderin kannattavan Suomen sahanomistajien ryhtymistä neuvotteluihin, joskaan suomalaiset eivät voineet sitoutua vielä mihinkään. Neuvottelujen kohteena olisivat niin vientikiintiöt kuin hinnatkin. Yhteinen lähtökohta oli myös, että Ruotsi tulisi mukaan neuvotteluihin. Kun Suomen sahanomistajat olivat pitäneet kokouksensa, Stokovsky saisi nopeinta mahdollista tietä tiedon päätöksestä, ja sen jälkeen sovittaisiin neuvottelijoista sekä neuvottelujen ajasta ja paikasta.37
Suomen Sahanomistajayhdistys päätti maaliskuun viimeisenä päivänä asettaa työryhmän – mukana olivat mm. Jacob von Julin, Kotilainen ja Solitander – hoitamaan neuvottelut ja seuraavana päivänä Stokovsky sai tiedon asiasta Moskovaan.38 Samalla kun suomalaiset edellyttivät Neuvostoliiton aloitetta niin suomalaisille kuin ruotsalaisille, alkoi Sahanomistajayhdistyksessä kasvaa epätietoisuus ruotsalaisten lopullisista tavoitteista. Tässä tilanteessa Paasikivi kirjoitti Skandinaviska Kreditaktiebolagetin Tukholman konttorin johtajalle Oscar Rydbeckille tiedustellen ruotsalaisten näkemyksiä. Paasikiven mukaan yhtäältä venäläisten talousvaikeudet ja toisaalta englantilaisten halu säilyttää puumarkkinoiden tasapaino puhuivat yhteisen sopimuksen puolesta. Miten venäläisten kanssa päästäisiin sopimukseen, oli vielä avoin kysymys, mutta jotakin kannatti tehdä. Suomalaisten puumiesten asenne riippui puolestaan ensisijassa ruotsalaisten näkemyksistä.39
Rydbeck kertoi Ruotsissa oltavan laajalti sitä mieltä, että venäläiset oli saatava sidotuksi johonkin omaan kantaansa siten, että he tekisivät neuvotteluissa aloitteen. Tähän Suomessa mielihyvin yhdyttiin.40 Venäläiset toimivatkin toivotulla tavalla, ja Maiski jätti suomalaisille puumiehille esityksensä. Suomalaiset vastasivat – keskusteltuaan ensin vastaavan aloitteen saaneiden ruotsalaisten kanssa – olevansa valmiit neuvotteluihin, ja pankkimiesten rooli näytti välitystehtävän onnistuttua tulleen suoritettua. Ulkoasiainministeriöstä Paasikivi sai kuitenkin tietää suurlähettiläs Axel Wallenbergin vierailevan Lontoossa ja yrittävän järjestää venäläisille näiden toivomaa kolmen miljoonan punnan luottoa. Paasikivi kiiruhti viestittämään Rydbeckille, että suomalaisten puumiesten mielestä neuvotteluissa oli parasta keskittyä puuhun ja jättää neuvottelut vain puumiesten huoleksi. Paasikivi muistutti Rydbeckin aiemmasta »ohjelmasta», jossa puusopimuksen turvaamiseksi luotolla ei ollut mitään sijaa.41
Paasikiven rooli Neuvostoliiton ja Suomen välisten puuneuvottelujen välittäjänä korostui jälleen, kun Stokovsky Moskovasta palattuaan soitti hänelle 21. toukokuuta pyytäen saada tavata Paasikiveä ja Solitanderia. Tapaamisessa Stokovsky ilmoitti Kremlin olevan valmis lähettämään edustajansa Berliiniin 5. kesäkuuta. Stokovsky ei omien sanojensa mukaan tiennyt, olivatko ruotsalaiset saaneet vastaavanlaisen viestin, mutta hän toivoi suomalaisten tulevan ruotsalaisista huolimatta. Solitander liitti kuitenkin suomalaisten osallistumisen tiukasti ruotsalaisten osallistumiseen ja jäi odottamaan asioiden kulkua.42
Joitakin päiviä myöhemmin Solitander tuli jälleen KOP:iin ja kertoi Stokovskyn kirjoittaneen hänelle, että halutessaan ruotsalaiset saisivat kääntyä Neuvostoliiton kauppavaltuuskunnan puoleen Tukholmassa. Suomalaiset eivät tällaiseen viestinvälitykseen suostuneet – venäläiset saisivat loppuun asti toimia aloitteentekijöinä. Samalla Stokovsky kirjoitti Rytin tehneen alkuperäisen aloitteen – Neuvostoliitto oli nyt vastaamassa tähän aloitteeseen. Ilmeisesti Moskovassa toivottiin loppuun asti, ettei julkisuuteen tulisi tietoa Kremlin ehdottaneen yhteistyöstä »romahtavan» kapitalistisen liike-elämän kanssa. »Kyllä venäläisten ja erityisesti bolshevikkien psykologia on merkillinen», kommentoi Paasikivi neuvostoliittolaisten menettelyä.43
Kesäkuun alussa Paasikivi saikin tietää Solitanderilta »bolshevikkivenäläisten» ehdottaneen suomalaisten vaatimuksen mukaisesti myös ruotsalaisille neuvottelujen aloittamista Berliinissä 9. päivä kesäkuuta. Kun suomalaisten ehtoihin oli suostuttu, oli Sahanomistajayhdistyksen nimettävä valtuuskuntansa, johon jäseniksi tulivat johtaja Gunnar Jaatinen, von Julin, Solitander sekä toimitusjohtaja E. F. Wrede – hallitus halusi mukaan Cajanderia, mutta yksityissektori Paasikivi mukaanlukien piti valtion sekaantumista asiaan tarpeettomana.44
Neuvottelut alkoivat 9. kesäkuuta Berliinissä, josta von Julin raportoi puhelimitse niiden kulusta Rytille, joka puolestaan informoi Paasikiveä. Parin päivän kuluessa kävi ilmeiseksi, etteivät neuvottelut johtaisi tulokseen, vaan niitä jatkettaisiin uudessa kokouksessa. »Ryssät hyvin halukkaita saamaan sopimuksen aikaan», mutta heidän ehtonaan oli saada luottoa suomalaisten ja ruotsalaisten takuulla, mihin taas nämä eivät suostuneet – he eivät olleet pankkiireja, selitettiin. Neuvottelut katkaistiin ja niitä päätettiin jatkaa Berliinissä heinäkuussa. 45
Mutta kun suomalaiset ja ruotsalaiset palasivat Berliiniin heinäkuun alussa, venäläiset eivät ilmestyneetkään sinne. Neuvotteluja sovittiin jatkettavaksi 28. heinäkuuta Kööpenhaminassa. Venäläiset olivat tehneet sopimuksen englantilaisen Softwood Corporationin kanssa ja tällöin oli päästy yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton viennin rajoittamisesta 500 000 standarttiin sekä hinnan alentamisesta yhdellä punnalla standartilta. Myös suomalaisten piti alentaa hintojaan, ja joka standartti meni tappiolla. Myös selluloosan markkinat olivat huonot. 46
Kööpenhaminan neuvottelut päätyivät vuotta 1932 koskevaan ehdotukseen, jota kukin osapuoli palasi selostamaan kotimaahansa. Suomen Sahanomistajayhdistys taipui vastahakoisesti – jottei sitä päästy syyttämään yhteistyökyvyttömyydestä – sopimukseen, johon ruotsalaiset edellyttivät muutoksia. Neuvotteluja jatkettiin vuoden 1931 lopulla ja seuraavan vuoden alussa Lontoossa ja Tukholmassa. Exportles vaati vuosiksi 1932, 1933 ja 1934 kolmen maan kokonaisviennistä 40 %, jolloin Suomelle ja Ruotsille olisi jäänyt jaettavaksi loput 60 %. Kun kokonaisvienti olisi venäläisten ehdotuksen mukaan ollut 11,5 miljoonaa kuutiometriä, ei Exportlesin vienti edellä mainittua suhdelukua käyttäen olisi lainkaan alentunut vuodesta 1931. Tähän ruotsalaiset ja suomalaiset eivät voineet suostua eivätkä venäläisetkään tinkineet tarjouksestaan. Vaikka keskusteluja jatkettiin myöhemminkin, ei tulosta tässä yhteydessä saatu aikaan. Alkaneet neuvottelut johtivat lopulta vuonna 1935 ns. European Timber Exporters Convention (ETEC) -sopimukseen, joka aina toiseen maailmansotaan asti sääteli eurooppalaista puutavarakauppaa.47
