Paasikivi ja »vesitautinen pöhöttymä»
Helmikuussa 1931 pidetyissä presidentinvaaleissa Svinhufvud tuli valituksi maan johtoon, mikä merkitsi myös sitä, että maalle oli saatava uusi hallitus. Ylijohtaja J. E. Sunila muodosti porvarillisen kokoomushallituksen, joka aloitti työnsä 21.3. Hallitusohjelma oli lyhyt ja siinä keskityttiin taloudellisten vaikeuksien voittamiseen. Korkeat korot, työttömyys ja valtiontalouden heikkeneminen olivat kohteita, joihin hallitus lupasi puuttua. Viimeksi mainitun vaikeuden voittamiseksi oli pääministerin käsityksen mukaan ryhdyttävä päättäviin toimiin valtion menojen supistamiseksi.1
Kuten toisaalla todetaan, oli Paasikivi mukana presidentinvaalia seuranneissa hallituskaavailuissa, muttei tässä vaiheessa halunnut ryhtyä ministeriksi, vaikka talouskysymyksiin painottunut hallitusohjelma sinänsä olisikin hänelle sopinut. Ministerinsalkun torjuminen ei kuitenkaan merkinnyt periaatteellista kieltäytymistä poliittisluontoisista tehtävistä. Aivan maaliskuun lopussa 1931 Paasikivi suostui puheenjohtajaksi lautakuntaan, jonka tehtävänä oli tehdä ohjelma valtion menojen supistamiseksi. Paasikivi edusti valtionmenojen supistamislautakunnassa kokoomusta, ja muutkin jäsenet – Alexander Frey (ruotsalaiset), Tyko Reinikka (maalaisliitto), Risto Ryti (edistyspuolue) ja Väinö Tanner (sosiaalidemokraatit) – tulivat valituiksi puoluepoliittisin perustein. Ennen Paasikiveä oli lautakunnan johtoon pyydetty valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajaa, Ragnar Furuhjelmia, mutta tämä oli kiireisiinsä vedoten kieltäytynyt tehtävästä. Maalaisliittolaiset olivat tarjonneet lautakuntaan ensin kansanedustaja Lohta, jonka lisäksi Paasikivi ja Ryti halusivat myös Reinikan. Kun Lohi oli lautakuntaa muodostettaessa matkustanut tavoittamattomiin eikä hänen suostumustaan saatu, jäi maalaisliiton – kuten muidenkin puolueiden – edustus yhteen jäseneen.2
Paasikivi oli useissa kannanotoissaan puhunut valtion menojen supistamisen tarpeellisuudesta, joten hänelle itselleen tilanteen lähtökohta oli selvä: valtio eli eduskunta ja hallitus olivat syypäitä rahaolojen kireyteen. Vuosina 1922-1929 olivat talletukset eri rahalaitoksissa lisääntyneet 7 000 miljoonaa markkaa, mutta samaan aikaan oli valtio investoinut lähes 5 000 miljoonaa markkaa. Jos rahalaitoksilla olisi ollut käytettävissään 2 000-3 000 miljoonaa enemmän, ei kireistä rahamarkkinoista olisi ollut tietoakaan korkojenkin pysyessä silloin normaalilla tasolla.3
Paasikiven lautakunta kokoontui ensimmäisen kerran 7.4.1931 ja sen jälkeen ahkerasti useita kertoja viikossa. Valtion budjetin pääluokat käytiin systemaattisesti läpi, ja kun jokaiselta alalta pyrittiin saamaan lausunto, kuuli lautakunta yli 20 asiantuntijaa. Helsingin yliopistoa edusti kansleri Hugo Suolahti, jota Paasikivi kehoitti pistämään rovon yhteiseen kolehtiin. Kun Suolahti lupasi vain housunnapin, innostui Paasikivi haukkumaan demokratiaa sen huolehtiessa huonosti yliopistosta, sen rakennuksista ja muista tarpeista. Paasikiven neuvottelukunnan ripeä työ päättyi toukokuun puolivälissä valmistuneeseen yksimieliseen mietintöön.4
Lautakunnan työn perusteet noudattivat pitkälle Paasikiven aiemmin esittämiä näkemyksiä, joskaan Suomen Pankin diskonttokorkopolitiikkaan kohdistunutta arvostelua ei tässä yhteydessä Rytin mukanaolon vuoksi toistettu. Valtiontalouden kehitykseen suunnattu arvostelu oli tuttua: ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli valtiontalous kasvanut nopeammin kuin maan talouselämä. Mietintöön oli johtopäätöstä kuvaamaan kerätty runsaasti tilastoaineistoa: valtion bruttomenot vuonna 1913 olivat viennin arvosta 37 %, kun taas vastaava luku vuonna 1930 oli jo 88 %; valtion menojen suhde kansantuloon vuonna 1928 oli Ruotsissa 12,2 %, Ranskassa 16,2 %, Unkarissa 25,0 % ja Suomessa 26,5 %; vuosina 1922-1929 valtio käytti pääomasijoituksiin noin 4 700 miljoonaa markkaa enemmän kuin sillä oli pääomatuloja. Toisena tilanteeseen vaikuttavana tekijänä oli lamakauden tuoma »valtava hintainlasku, joka ennen kaikkea kohdistuu viljatavaroihin ja erinäisiin tärkeisiin teollisuuden raaka-aineisiin» eli ennen kaikkea puutavaran hintoihin. Täten lama oli iskenyt pääasiassa sahateollisuuteen – maatalouden tuotantomääriin lama ei ollut vaikuttanut, joskin hintojen romahdus ja metsätöiden supistuminen olivat saattaneet monet maanviljelijätkin vararikon partaalle. Seurauksena oli laaja työttömyys – vuoden 1931 talvella arvioitiin työttömänä olevan noin 60 000 henkeä.
Laman myötä valtion tulot vähenivät, mutta eri aloille ulotetut sitoumukset lisäsivät menoja jatkuvasti. Menojen kasvun syynä oli ollut ensinnäkin asenne, jonka mukaan »valtion velvollisuutena on auttaa joka paikassa, suorittaa mitä erilaisimpia edistämistoimenpiteitä ja kantaa niistä johtuvia kustannuksia.» Tästä syystä oli eri valtionhallinnon aloilla rakennettu »ylellisiä koulu-, sairaala-, virasto- y.m. rakennuksia, vaikka vaatimattomammat olisivat täyttäneet saman tarpeen», ja samalla perustettu yhä uusia virkoja. Edellä mainittuja parannuksia oli osittain toteutettu julkisin töin, mikä puolestaan oli kiihdyttänyt korkeasuhdannetta. Mietinnön arviointi oli murskaava: »Kun valtio sen lisäksi, ulottaessaan toimintansa yhä laajemmalle, hyvänä aikana on käyttänyt kaikki tulojensaantimahdollisuutensa, vieläpä säästöjäänkin, ei sillä huonona aikana ole reservejä, vaan sen täytyy supistaa menojaan tulojen pienetessä. Tämä on ollut vähemmän harkittua menettelyä ja aivan vastoin järkeviä periaatteita, joiden mukaan valtion nousukauden aikana tulee supistaa rakennustoimintaansa ym. julkisia töitään voidaksensa laskukauden tullessa niitä laajentaa.»
Valtio oli – paitsi elänyt yli varojensa – harjoittanut huonoa suhdannepolitiikkaa. Tie- ja vesirakennushallituksen pääjohtaja E. W. Skogström oli lautakunnan häntä kuullessa esittänyt ajatuksen, jonka mukaan valtio hyvinä aikoina pitäisi yllä pienin varoin joitakin yleisiä töitä, joita lamakauden alkaessa voitaisiin laajentaa. Tällaista suomalaisen suhdannepolitiikan kehittämistä Paasikiven lautakuntakin kannatti. Lisäksi oli kiinnitettävä huomio siihen, että satunnaisista töistä oli päästävä keskitetyn johdon ja yhtenäisen, ennakolta valmistetun ohjelman mukaisiin työttömyystöihin. Koska rautateiden rakentaminen oli ollut yksi keskeisiä työttömyystöiden kohteita, tuli rautateiden rakentamisesta tehdä ohjelma, jonka toteuttamiseksi oli – niin pian kuin olot sen sallivat – otettava ulkomaista lainaa. Mietinnössä vaadittiin myös monien muiden asioiden kuten valtion yritysten, valtiolaitosten tilityksien, vapaakirjeoikeuden, avustusmäärärahojen ja valtion rahastojen järjestämistä siten, etteivät ne asettaisi lisärasitusta valtion budjetille.
Paasikivi oli törmännyt julkisin varoin tehtävien töiden ongelmaryhmään Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksissa. Syyskuussa 1930 varatuomari Leo Pesonen esitelmöi palontorjunnan kansantaloudellisesta merkityksestä, jolloin Paasikivi katsoi valtion rahoituksen tällä alalla »luonnolliseksi». Sen sijaan joulukuun kokouksessa pidetyn professori I. A Hallakorven esitelmän ajatukset valtion varoin teetettävistä maankuivaustöistä saivat varauksellisemman vastaanoton. »Senaattori Paasikivi oli sitä mieltä, että tällaiset asiat vaativat perinpohjaista harkintaa, ennenkuin satoja miljoonia markkoja niihin uhrataan.» Eräisiin töihin liittyi suoranaista »korruptsionia.» Tammikuussa 1931 keskusteltiin puolestaan rauta- ja maanteistä pääjohtaja Jalmar Castrenin alustuksen pohjalta. Monet puheenvuoronkäyttäjistä epäilivät autoliikenteen mahdollisuuksia Suomessa, koska maantiet olivat kalliita rakentaa ja kelirikko oli lähes jatkuvana riesana – »autoliikenne ei ole tervettä taloudellista liikennettä, se kun suurelta osalta on alkoholin salakuljetusta», oli erään kommentoijan näkemys. Paasikivenkin mielestä »meillä autoihin on pantu liian paljon varoja… talvella niitä on vaikea käyttää.» Mutta vaikka Suomessa tarvittiin vielä uusia rautateitä, ei vallinneessa tilanteessa pitänyt »rynnätä suinpäin» niiden rakentamiseen.5 Paasikiven lautakunta lähti menojen vähentämisessä siitä, että hintojen ja palkkojen lasku oli siirrettävissä määrärahoihin – ilman tällaista vähennystä määrärahat olisivat tosiasiallisesti nousseet. Tukkuhinta-, elinkustannus-, ravintoaine- ja polttoaineindeksejä käyttäen lautakunta karsi yhdessä tarpeettomina pitämiensä menojen kanssa vuoden 1931 budjetista yhteensä yli 584 miljoonaa markkaa. »Lautakunta pitää luonnollisena, että asianomaiset virastot, ministeriöt ja valtioneuvosto valmistaessaan ehdotuksensa vuoden 1932 menoarvioksi harkitsevat, paljonko vielä voidaan tehdä säästöjä.»
Poliittisesti arkaluontoisen vähennyskohteen muodostivat virkamiesten palkat. 1920-luvun inflaatiovuosina ne olivat jääneet jälkeen, eikä virkamiesten etujärjestöillä ollut riittävästi voimaa tilanteen korjaamiseksi. Paasikiven lautakunta tunnusti virkamiesten palkkojen jälkeenjääneisyyden, minkä vuoksi »vain viimeisessä tilanteessa, mikäli muita mahdollisuuksia asian järjestämiseksi ei ole olemassa», oli tähänkin menoerään puututtava. Palkan vähennys tuli olla väliaikainen vuodeksi tai korkeintaan kahdeksi, eikä sitä saanut toteuttaa todellista hintojen laskua vastaavalla määrällä. Pienipalkkaiset, alle 15 600 markkaa vuodessa ansaitsevat perheelliset tuli jättää alennuksen ulkopuolelle, muiden perheellisten palkkoja vähennettäisiin 5 % ja perheettömien 10 %. »Esimerkin vuoksi tulisi kansanedustajien kulkea ensimmäisinä palkkojensa alentamisessa.» Edellä mainittujen periaatteiden mukaan laskettuna virkamiesten palkkoja vähentämällä oli saavutettavissa yli 73 miljoonan markan säästö.
Vuodesta 1926 vuoteen 1930 olivat eniten kasvaneet sosiaaliministeriön (lisäystä 153,5 %) ja maatalousministeriön (77,4 %) hallinnonalat. Markkamääräisesti suurin vähennys ei kuitenkaan kohdistunut kumpaankaan näistä, vaan suhteellisen vähän (24,9 %) nousseisiin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön menoihin. Sille esitettiin vähennyskohteita lähes 120 miljoonan markan edestä. Toiseksi suurimmat vähennykset (yli 114 miljoonaa markkaa) tulivat maatalousministeriön osalle. Opetus- ja puolustusministeriö (molemmat yli 77 miljoonaa) osallistuivat talkoisiin suunnilleen samansuuruisin vähennyksin, ja seuraavana ryhmänä olivat sosiaali-, sisäasiain- ja oikeusministeriöt (22-25 miljoonaa markkaa). Kuten tuonnempana käy ilmi, käytiin erityisesti puolustusmäärärahojen supistamisesta kädenvääntöä. Edellä mainitut luvut kuvaavat lautakunnan haluttomuutta lieventää työttömyyttä julkisin varoin teetettävillä töillä, ja pyrkimystä välttää sosiaaliturvan purkamista pulan aiheuttamien haittailmiöiden torjumisessa.
Paasikiven lautakunnan mietintöön nojautuen hallitus valmisti vuodelle 1932 tasapainotetun budjetin, joka edellytti menojen tosiasiallista supistamista vuoteen 1931 verrattuna 637,3 miljoonalla markalla. Samalla sovellettiin huhtikuussa 1931 annettua lakia valtion tulo-ja menoarvion sekä tilinpäätöksen perusteista: ylimääräinen tulo- ja menoarvio poistettiin ja kaikki valtion liikelaitokset yhdistettiin samaan pääluokkaan nettoperiaatteen pohjalla. Sellaiset menosupistukset kuten virkamiesten palkkojen alentaminen ja kansakoululaitokseen kohdistuneet vähennykset vaativat lainsäädännöllisiä toimia, jotka eduskunta toteuttikin. Sunilan hallitus sai eduskunnalta myös esittämänsä valtuudet ottaa obligaatiolainoja ja lyhytaikaista luottoa yhteensä korkeintaan 600 miljoonaa markkaa.6
Valtion menojen supistamislautakunnan mietinnön ollessa vielä painossa Paasikivi sai 24.5. kokoomuspuolueen puoluekokouksessa Tampereella pidetyssä esitelmässään tilaisuuden esitellä julkisuudessa lautakunnan työn tuloksia. Ensin kuitenkin sivallus Jahnssonille: Paasikivi tunnusti olevansa kykenemätön osoittamaan ohjelmaa pois pulasta, »mutta toisia on, jotka tietävät varmasti, miten vaikeuksista päästään.» »Erään professorin» keino oli antaa rahaa kaikille, jotka sitä tarvitsivat. Jo vilkaisu Suomen Pankin taseeseen osoitti keskuspankin saattavan lisätä luotonantoaan korkeintaan 200-300 miljoonalla markalla, millä ei puolestaan olisi tuotantotoimintaa lisäävää vaikutusta. Tällä konstilla ei myöskään olisi tartuttu pulan syyhyn, mikä ensisijaisesti oli liikatuotanto ja Suomen kohdalla nimenomaan Neuvostoliiton tulo eurooppalaisille puutavaramarkkinoille alihinnoin – se puolestaan oli jälleen yksi osoitus valtion petollisesta vaikutuksesta talouselämän kulkuun. Varsinaisesta esitelmästä jäi pois valmisteluvaiheessa ollut toinenkin esimerkki valtion vaarallisesta roolista. Saksassa kansallissosialistit olivat asettaneet tavoitteekseen poistaa korot kokonaan: »että ohjelman tekijöillä ei ole ollut pienintäkään käsitystä pääomasta ja rahasta – enempää kuin korosta – se ei vaikuta asiaan… Havaitaan, että logiikka ei ole ollut ohjelman kirjoittajien vahva puoli.»7
Talouselämän oli kaikilta osin sopeuduttava alemmalle hintatasolle. Palkat ja raaka-ainekustannukset alenisivat, toivottavasti korotkin lähtisivät seuraamaan tätä kehitystä. Tällainen mukautumisprosessi tapahtuisi itsestään, jos talouselämä saisi toimia esteettä. Näin ei kuitenkaan ollut käynyt valtion kasvaneen roolin vuoksi. Edellä mainituin supistamislautakunnan perusteluin Paasikivi totesi valtion budjetin kasvaneen liikaa, mitattiinpa sitä millä tavoin tahansa: »Se on niinkuin vesitautinen pöhöttynyt, josta vettä olisi joka kohdasta pois puserrettava.» Paasikivi kertasi, miten lautakunta hänen johdollaan oli pusertanut tätä vettä niin opetus-, maatalous-, kuin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriönkin kohdalla. Keskeinen opetus oli se, että valtio ei kyennyt auttamaan pula-aikana; talouselämälle oli annettava esteettömät toimintaedellytykset, jolloin se omien lakiensa avulla päätyisi parhaaseen tulokseen.8
Paasikivi oli tyytyväinen lautakuntansa mietinnön ja esitelmänsä julkisuudessa saamaan vastaanottoon, sillä tämänsuuntaisen menojen vähennyksen tunnustettiin olevan tarpeen. Sunilan hallituskin toimi saamiensa neuvojen mukaisesti. Silti esiintyi myös erilaisia painotuksia. Maanviljelijäväestön piirissä ei oltu täysin tyytyväisiä. Kun maataloustuotteiden ja puun hinnat laskivat noin 30-40 %, odotettiin maanviljelijöiden piirissä myös muiden hintojen laskua vastaavasti. Työpaikat maataloudessa, lainojen korkotaso, verot ja muut kulut eivät kuitenkaan maanviljelijöiden mielestä seuranneet alentunutta hintatasoa riittävän nopeasti. Niinpä yhä useammin maalaisliittolaisten taholta vaadittiin tiukan rahan politiikan muuttamista ja liikkeellä olleen setelimäärän lisäämistä. Keynesin oppeihin viitaten nimimerkki Maanviljelijä – lehtileikkeeseensä on Paasikivi merkinnyt nimimerkin alle Pitkäniemi – esitti Suomenmaassa markan irrottamista kullasta ja sitomista puntaan, jolloin olisi saatu noin 25 %:n lisäys vientihintoihin sekä vastaavan suuruinen alennus velkataakkaan.9
Paasikiven näkemys talouspulan luonteesta sat osittain pontta uusliberalistista talouspolitiikkaa suosineesta The Times -lehdestä. Kesäkuun lopulla 1931 lehti referoi laajalti ruotsalaisen kansantaloustieteilijän Gustav Casselin esitelmää, jossa vakuutettiin talouspulan johtuvan kansainväliselle rahajärjestelmälle – ennen kaikkea Saksalta vaadittavien liian suurten ja valuuttasiirtoina vaikeuksia aiheuttavien sotakorvausten vuoksi – aiheutetuista häiriöistä. Toinen tekijä olivat kansainvälisen kaupan esteeksi nousseet korkeat tullit. Pulan torjumisessa oli lehden mielestä kiinnitettävä huomio juuri sotakorvausvaatimuksen vähentämiseen sekä kaupan esteiden poistamiseen, minkä lisäksi kaikkien maiden hallitusten tuli pidättäytyä lisäämästä valtion takaamin lainoin jo muutoinkin liian suureksi paisunutta elintarvike- ja kulutustavaratuotantoa. Toisin sanoen oli pyrittävä kansainväliseen talouteen, joka sääteli omaehtoisesti toimintaansa ilman valtion asettamia rajoituksia.
Sunilan toisen hallituksen muodostaminen suuntasi kuitenkin maalaisliittolaisten toiveet hallituksen toimiin pulan lieventämiseksi valtion tuella. Pääministerin lisäksi vahvoja puolueen edustajia olivat puolustusministeri Jalo Lahdensuo, opetusministeri Antti Kukkonen, maatalousministerit Sigurd Mattsson ja P. V. Heikkinen sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Juho Niukkanen. Kun hallituksessa oli neljä kokoomuslaista, kaksi ruotsalaista ja yksi edistyspuoluelainen, oli maalaisliiton asema vahva – lisäksi hallituksen loppuvaiheissa maalaisliittolainen K. A. Lohi tuli kokoomuslaisen tilalle toiseksi sosiaaliministeriksi, jolloin maalaisliitolla oli enemmistö hallituksessa. Odotukset olivat korkealla – erityisesti vaadittiin nopeita toimia korkokannan alentamiseksi. Maalaisliitto yrittikin vastata maaseudulta tulleeseen haasteeseen. Kun Loimaalla pidettiin 8.4. toinen pulakokous, puolustusministeri Lahdensuo yritti saada osallistujien kannatusta esitykselleen korkojen, verojen ja hintojen sitomisesta indeksiin. Jahnssonin reseptit tuntuivat kuitenkin houkuttelevimmilta, ja niitä käytiin tarjoamassa myös Helsingissä pääministeri Sunilalle ja maalaisliiton eduskuntaryhmälle. Vastaanotto Suomen Pankissa oli jo huomattavasti viileämpi. Pulamiehet tulivat kärjistäneeksi asiaansa ja väittivät kaikkien rahalaitosten ottavan lainoista 12 %:n koron. Kun Ryti tivasi, ottiko KOP:kin tällaista korkoa, pulamiehet myönsivät – näin Ryti kertoi tapahtumien kulusta Paasikivelle – KOP:n tekevän poikkeuksen. KOP teki heidän mukaan poikkeuksen myös siinä suhteessa, että kyseinen pankki vaati maatiloja uloshakuun muita rahalaitoksia harvemmin. Keskustelussa oli Rytin mukaan käynyt ilmi pulamiesten olevan erityisen tyytymättömiä Maakuntain Pankin toimintaan. Edelleen Ryti kertoi puhuneensa Hannes Gebhardin kanssa, joka oli kiistänyt osuuskassojen ottavan 12 %:n korkoja. Myös Tulenheimo oli kieltänyt pankkinsa ottavan 12 %:n korkoja – he tyytyivät 11 %:iin.
Pääosa suomalaista teollisuus- ja liikemaailmaa ei hyväksynyt maaseudulta esitettyjä vaatimuksia. Kaupunkilaisten mielestä myös maanviljelys oli yrittäjätoimintaa, jota säätelivät talouselämän lait. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen inflaatio oli pyyhkäissyt suuren osan maanviljelijöiden velkataakasta, mutta suomalainen viljelijä oli lähtenyt uudelleen velanoton tielle. Oli uudistettu rakennuksia ja ostettu uusia koneita, mutta oli myös aloitettu erilaista liiketoimintaa tilanhoidon yhteydessä. Hintatason alenemisen myötä eivät tilan tuotot enää riittäneetkään lainojen hoitoon, ja monet maanviljelijät ajautuivat konkurssiin. Valtiota ei voitu asettaa maksumieheksi, mutta harkittava oli, voitiinko jotain tehdä. Jos tuottavaan tarkoitukseen ja perusparannukseen otetut velat, joilla oli kunnollinen takuu, olivat pulakauden vuoksi ajautuneet mahdottomiksi hoitaa, oli näiden velkojen vakauttaminen eli korkotasosta neuvotteleminen ja maksuajan pidentäminen oltava mahdollista. Oli toki niitäkin maanviljelijöitä, jotka olivat ottaneet pidättyvästi velkaa – »velka on veli otettaessa, velipuoli maksettaessa» – ja tunnollisesti muihin seikkailuihin osallistumatta hoitaneet tilaansa. Yleensä maanviljelystä neuvottiin hoitamaan ilman velkaa ja toteuttamaan laajennuksia vain säästövaroin. »Pääopetus, minkä pula-aika antaa maanviljelijöillemmekin, on vakava kehoitus välttää velkaa, asettaa elämä niin ahtaaseen uomaan, ettei velan otosta tarvitse olla puhettakaan. Vasta päättävästi antautumalla tälle tielle vältytään velan otosta ja – saadaan entinen velka maksetuksi.» 10
Tällainen näkemys sai ymmärrettävästi vastustusta myös niiden maanviljelijöiden piirissä, jotka eivät varsinaisia pulamiehiä olleetkaan. Paasikivi otti arkistoonsa mukaan Erkki Suutelan Suomenmaahan kirjoittaman artikkelin, jossa maatalouden velkaantumisen keskeisenä syynä pidettiin tilojen siirtymistä esimerkiksi perinnönjaon yhteydessä uusiin käsiin. Monien tilojen kohdalla oli uudella isännällä maksettavanaan perintöosuus sisaruksilleen tai uudistilan kohdalla oli ollut pakko ottaa lainaa rakennuksiin ja irtaimistoon. Eniten Suutelaa kuitenkin harmitti kaupunkilaislehden neuvova ja suorastaan tuomitseva asenne, joka ei halunnutkaan ymmärtää maaseudun ongelmia eikä arvostanut maanviljelystä. Peltohehtaarilta voitiin saada korkeintaan 700-800 markkaa, jolla oli maksettava työpaikat, verot, apulannat ja muut kulut – »kuinkahan paljon siitä riittää korkojen suoritukseen? Miettikääpä kaupunkilaispula-arvostelijat tätä seikkaa!» 11
Pulaliikkeen johtoon nousi entistä näkyvämmin agraaripolitiikan dosentti V. F. Johanson, joka osaltaan toi lisää ruutia pulaliikkeen vaatimuksiin, joita Paasikiviki kuvasi päiväkirjaansa »bolshevistisiksi» huudettaessa valtiota apuun milloin mihinkin tarkoitukseen. Liikkeen menettelytavat saivat yhä radikaalimpia muotoja. Kesäkuussa 1931 loimaalaiset päättivät estää pakkuhuutokauppojen pidon, mikä johti mellakkaan Piikkiössä, jossa kaupanteko jouduttiin keskeyttämään itsepintaisen Maamme-laulun laulamisen vuoksi. Monet maanviljelijät vieroksuivat radikalisoituvia menettelytapoja, minkä johdosta ehdotettua pulaliikkeiden keskusjärjestöä ei saatu aikaan. »Pulaprofessoreiden» ja loimaalaisten tiet erosivat, kun Jahnsson kesäkuussa perusti Talouspulan Vastustamisliiton. Yleensä pulaliikkeet olivat maakuntapohjaisia ja poliittiselta sävyltään hajanaisia.12
Kesäkuun alussa Ajan Sana -lehti julkaisi Johansonin esitelmän Rahapolitiikan vaikutus talouspulaamme. Tätä Paasikivi kommentoi lehdelle lähettämässään artikkelissa, jossa hän yritti torjua mielestään vääriä käsityksiä pankkien lisääntyneiden kulujen aiheuttamasta korkotason noususta. Paasikiven vastineen ydin oli siinä, että liikevaihtoon verrattuna olivat pankkien kulut – laskematta mukaan veroja – vähentyneet. Esimerkiksi KOP:n palkat ja muut kulut olivat 0,031 % vuoden 1913 taseesta kun taas vastaava luku oli vain 0,022 % vuoden 1930 taseesta. Kuitenkin pankkitoiminta oli kuluneina vuosina laajentunut: esimerkiksi talletusten määrä KOP:ssa oli kasvanut 75830 kappaleesta 180129:ään. Jos KOP:n 161:stä konttorista ja asioimistosta lakkautetaisiin 100, vähentäisi se pankin palkka- ja muita kuluja 0,05 % eli asiallisesti ei lainkaan. Pinta-alaltaan pienessä Tanskassa oli vuonna 1929 yhteensä 550 pankkikonttoria, joten Suomen vastaava luku 639 ei ollut täkäläisiin oloihin liian paljon. Mitään Johansonin ajamaa »agitatiota» konttorien lakkauttamiseksi ei tarvittu, sillä konttorienkin määrä suhteutui Paasikiven mielestä automaattisesti kulloinkin vallinneeseen tilanteeseen. »Kokouksilla ja päätöslauseilla ei mitään saada aikaan. Paras keino on, että jokainen tekee työtä ja koettaa saada omat asiansa järjestykseen. Luulisin tämän menettelyn olevan myös herra J:lle itselle hyödyllisen.»13
Paasikivi tiesi Johansonin yksityistalouden olleen horjuvan, mutta henkilökohtainen tölväys ei suinkaan vaientanut Johansonia. Lehti antoi Johansonille mahdollisuuden vastata heti Paasikiven artikkelin perään, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen puuttuen lähinnä periaatteisiin, joilla pankkien kulut lasketaan. Niinpä hänen mielestään pankkikonttorien määrää oli verrattava pankkien taseiden loppusummaan: Tanskan pankeilla – jos niillä taseisiin verraten olisi ollut yhtä monta konttoria kuin Suomen pankeilla – olisi pitänyt olla noin 1930 konttoria 550 sijasta – 550 tanskalaista konttoria puolestaan antoi oikeutuksen vain 183 suomalaiselle konttorille.14
»On toivotonta keskustella hra J:n kanssa», Paasikivi tuskaili seuraavan päivän lehdessä. Johanson oli tehnyt laskuvirheen ja väittänyt pankkien palkkojen ja muiden kulujen olevan 1,72 %, kun ne olivat 1,59 %. »Eikö hra J. osaa yhteen- ja jakolaskua? Mitä on tällaisesta hutiloimisesta ajateltava? Hra J:n mietteet pankkitoiminnasta, jotka eivät perustu minkäänlaiseen asiantuntemukseen, eivät aiheuta enempää vastausta minun puoleltani. Jos hän ei ymmärrä, että 180 129 kpl talletuksia vaatii enemmän työtä ja menoja kuin 75 830 kpl, en voi sille mitään.» Paasikiven ärtymystä tuskin lievensi se, että Johanson sai Paasikivenkin kiinni laskuvirheestä: »Mitään asiantuntemusta pankkitalouden alalla ei laskukoneen tai laskuapulaisen käyttämisellä voida osoittaa.»15
Agitaatio pankkeja vastaan jatkui. Helsingissä pidettiin elokuun 26. ja 27. päivä pulakokous, jossa mm. vaadittiin säästäjiltä neljän miljardin pakollista obligaatiolainaa. Kun vielä Suomenmaa jatkoi polemiikkia, Paasikivi soitti lehden päätoimittajalle Hiekkalalle. Rahalaitokset olivat huomauttaneet pulamiesten vaatimuksen kohdistuvan 1,4 miljoonaan säästäjään, mitä määrää Hiekkala oli rohjennut pitää liian suurena. Hiekkala osasi pienillä kohteliaisuuksilla tyynnytellä Paasikiveä, joka lopuksi lupasi milloin tahansa jatkaa keskustelua ja antaa lisätietoja.16
Yhtenä kansalaisliikkeenä oli Viipuriin 13.10.1931 järjestetty kokous, jossa järjestäjien ilmoituksen mukaisesti olivat mukana Lapuan liikkeen ja Rintamamiesyhdistyksen sekä pulamiesten lisäksi maatalous-, teollisuus- ja kauppapiirit. Tarkoitus oli saada koko kansa yhteisen ohjelman taakse: »Ei ole tarkoitus tehdä eroa rikkaan ja köyhän, työmiehen tai herran, talonpojan tai teollisuus- ja kauppamiehen eikä myöskään eri kieliryhmien välillä.» Maakuntain Liikkeen 22.10.1931 Helsingissä hyväksymä ohjelma puhui tosin pyrkimyksestä omavaraisuuteen, mutta korosti »terveen» pääomanmuodostuksen merkitystä, jotta päästäisiin siedettävään korkokantaan. Valtion maataloudelle antama avustus oli käytettävä todella maatalouden hyödyksi, maatalouden luotto-olot oli vakiinnutettava, kieltolaki kumottava ja liian raskaaksi käynyttä sosiaalista lainsäädäntöä purettava. Ohjelman mukaan valtion roolia olisi tullut vähentää myös rajoittamalla valtion omaa liiketoimintaa. Taloudellisiin seikkoihin liittyi sellaisia poliittisia vaatimuksia kuten »kiihoitustoiminnan» lopettaminen, lujan järjestysvallan ja puolustuslaitoksen kehittämisen korostaminen, jotka liittivät tämän liikkeen lähelle Lapuan liikkeen vaatimuksia.17
Pulaliikkeet olivat vuoden 1931 aikana vetäneet mukaansa runsaasti maalaisliittolaisia, mikä puolestaan toi näiden liikkeiden piirissä esitetyt vaatimukset entistä leimallisemmin myös puolueen piiriin. Kun puolueen jäsen, professori Yrjö Jahnsson yhä suuremmalla äänellä vaati setelistön lisäämistä, kultakannasta luopumista sekä muita vallinneen talous- ja rahapolitiikan vastaisia toimia, pulamiehet saivat mielestään arvovaltaisen tukijan. Kesäkuussa 1931 Jyväskylässä pidetyssä puoluekokouksessa yritti maatalousministeri Sigurd Mattsson tyynnytellä kuohuvia mieliä, mutta mielialat olivat pakkohuutokauppojen ja pulaliikkeiden ruokkiman katkeruuden sävyttämiä. Jahnssonin vahvistaessa kokousväen aiemmin saamaa käsitystä Suomen Pankin »väärästä» ja »tuhoisasta» politiikasta, alkoivat Kallion päinvastaiset vakuuttelut kaikua kuuroille korville. Puoluekokous hyväksyi päätöslauselman, jollaista Ryti, Paasikivi ja monet muut kauhistelivat: »… korkokanta on, jos ei muuten, niin lainsäädäntöteitse, saatava kiireellisesti alenemaan eri elinkeinojen ja etenkin maatalouden tuottoa vastaavalle tasolle.»18
Pulakokousten vaatimukset alkoivat herättää huolestusta pankkimiesten piirissä. 22.6. Pankkiyhdistyksen johtokunta kokoontui käsittelemään ajankohtaista tilannetta. Palojärvi kertoi käynnistään Sunilan luona, jolloin pääministeri oli toivonut, etteivät pankit tilanteen rauhoittamiseksi hakisi tiloja konkurssiin. Palojärvi puolestaan oli todennut, että säästöpankkien oli pakko turvautua huutokauppaan silloin, kun yksityiset hakivat ulos saataviaan. Uloshaulle ei voinut mitään, joskin rahalaitokset mielellään olisivat halunneet välttää tällaiset tilanteet.19
Seuraavana päivänä neljä suurinta liikepankkia päättivät tehostaa pankkeja puolustavaa kirjoittelua lehdistössä, ja nimesivät tähän tehtävään KOP:n Turun konttorin varaesimiehenJonni Säntin. Alkuvaiheessa esillä oli myös Maakuntain Pankin johtokuntaan nimitetyn K. N. Rantakarin nimi, mutta liikkeelle päätettiin lähteä Säntin artikkelien voimin.20
Mutta propaganda ei purrut eikä taloudellisiin oloihin tullut parannusta. Kun päättäjinä olivat Paasikiven mielestä kyvyttömät ihmiset, ei tuloksiakaan voinut syntyä. Paasikivi haukkui – yhtyen näin Nevanlinnan arvioon – päiväkirjassaan erityisesti pankkivaltuusmiesten maalaisliittolaiset jäsenet: kukaan heistä ei ymmärtänyt mitään. Joku heistä oli jopa väittänyt, että Suomen Pankki oli perustettu maanviljelyksen auttamiseksi. »Kyllä se onkin hirmuista, että valtiopankin hoitoon tällaiset tietämättömät voivat vaikuttaa». Tietämättömiä olivat talonpojat olleet ennenkin, »mutta ennen heillä ei ollut tällaisissa vaikeissa ja tärkeissä asioissa vaikutusvaltaa, kuten nyt. Musikka on musikka.»21
Uusi osoitus tyhmyydestä saatiin Paasikiven mielestä heinäkuun puolivälissä, jolloin Svinhufvud toimitti hänelle Jahnssonin kirjoittamaksi arvellun muistion, jossa esitettiin 2 500 miljoonan markan pakkolainan ottamista. »Surkeaa, että tällaisia esityksiä voidaan presidentille !! jättää ja yleensä, että tällaisia ehdotuksia voi esiintyä.» Paasikiven mielestä normaalisti – eli ei liikaa velkoja hankkineet – asiansa hoitaneet maanviljelijät eivät olleet vaikeuksissa. Todelliset vaikeudet oli teollisuudella, joka ei kuitenkaan huutanut ongelmiensa keskellä.22
Paasikivi otti 19. elokuuta Pankkiyhdistyksen hallituksessa esille kolme mahdollisuutta, joilla yhdistys saattoi vastata pankkeihin kohdistettuihin syytöksiin. Ensinnäkin oli mahdollista antaa julkilausuma. Toiseksi voitiin suositella jäsenpankeille maanviljelysluottojen korkoja alennettavaksi 91/2 %:iin. Kolmantena harkinnan kohteena oli lainananto- ja ottokoron välisen marginaalin supistaminen, jonka ajatuksen puheenjohtaja itse tyrmäsi käytännössä mahdottomana toteuttaa. Toinen ja kolmas ehdotus niputtuivat keskustelussa yhteen, eikä sen enempää koron alennukseen kuin marginaalin supistamiseenkaan pankkimiesten mielestä ollut mahdollisuuksia. Ryti oli ehdottanut talouselämän suurten järjestöjen yhteistä julkilausumaa, jollaiseen Pankkiyhdistys päätettiin saattaa mukaan.23
Pankkimiesten haluttomuus koronalennuksiin ja korkomarginaalin pienentämiseen johtui entistä sekavammaksi muuttuneesta tilanteesta, johon vaikutti keväällä 1931 Keski-Euroopassa puhjennut pankkikriisi. Kaikki alkoi toukokuun puolivälissä wieniläisestä Creditanstaltista, joka ei tullut toimeen edes Itävallan hallituksen avulla. Kun Euroopan muiden maiden apu viipyi, alkoi lyhytaikaisten ulkomaisten luottojen vetäminen takaisin Itävaltaan. Tämä vaikutti ensisijaisesti saksalaisiin Danatbankiin, Dresdner Bankiin sekä Commerz- und Privatbankiin, kun taas esimerkiksi Berliner Handelsgesellschaft – ilman lyhytaikaisia luottoja toimineena – säilyi olosuhteisiin katsoen vakavaraisena. 13.7. Danatbank sulki ovensa ja seuraavana päivänä Dresdner Bank teki samoin. Estääkseen täydellisen kaaoksen hallitus julisti 14. ja 15.7. pankkien vapaapäiviksi. Kriisin voittamiseksi ryhdyttiin lukuisiin toimenpiteisiin, joilla säädeltiin pankkitoimintaa – mm. estettiin valuutan virtaaminen pois maasta. Saksan pankkijärjestelmää vahvistettiin lainsäädännöllä syksyn 1931 aikana, ja heikoimmat yksiköt sulautuivat suurempiin – esimerkiksi maaliskuussa 1932 Danatbank fuusioitui Dresdner Bankiin. Kaikissa pankkiryhmissä tapahtui pankkien määrän voimakas väheneminen – esimerkiksi paikallisten pankkien määrä laski 211:stä 157:ään. Tärkeimpänä kriisin seurauksena on kuitenkin pidettävä valtion osuuden kasvua suurimmissa pankeissa eli kansainvälisestikin huomiota herättänyttä »suurpankkien sosialisointia»: esimerkiksi uudistetussa Dresdner Bankissa valtion osuus oli 91 %, Commerz- und Privatbankissa 70 %. Tätä on pidetty yhtenä keskeisenä tekijänä sille, että Hitler pystyi nopeasti vuoden 1933 aikana vakiinnuttamaan asemansa, sillä pankkien välityksellä hän kykeni suoranaisesti vaikuttamaan talouselämään eikä suhteellisen heikolla keskuspankilla ollut aseita vastustaa häntä.24
Lyhytaikaiset ulkomaiset luotot, joita Paasikivi aina oli pitänyt vaarallisina, alkoivat sekasortoisessa kansainvälisessä tilanteessa tuntua entistä vaarallisemmilta. National City Bankin puhuttiin vetävän peräti puolet Suomen valtiolle annetusta lyhytaikaisesta luotosta takaisin, joskaan näin ei todellisuudessa käynyt. Päinvastoin amerikkalaiset siirsivät ensimmäisen maailmansodan yhteydessä Euroopan maille antamiensa lainojen lyhennys- ja korkosuorituksia. Kun ensimmäiset tiedot tästä tulivat Suomeen, Paasikivi oli heti sitä mieltä, ettei tätä mahdollisuutta tullut käyttää. Lainat oli aina maksettava takaisin tehdyn sopimuksen mukaisesti ja myös siksi, että velvoitteen hoitaminen asianmukaisesti teki hyvän vaikutuksen ulkomailla. Myös Ranska aikoi maksaa, mutta siellä syntyneen hallituskriisin vuoksi näin ei tapahtunutkaan, ja niin Suomesta tuli »ainoa maa, joka maksaa velkansa.»25
Paasikivelle laihana lohtuna oli se, etteivät pankkimiehet muuallakaan olleet viisaita. Saksalaiset pankkimiehet olivat ottaneet suuria lyhytaikaisia luottoja, joita amerikkalaiset ja englantilaiset ajattelemattomuuttaan olivat antaneet. Mutta muualla maailmassa oli enemmän varallisuutta, ja niinpä suomalaisten piti olla etevämpiä kuin muiden.26
Saksan tilanne ajautui kesällä 1931 niin sekaiseksi, etteivät suomalaiset talousmiehet pysyneet enää ajan tasalla. Heinäkuun lopussa jouduttiin pitämään Valion toimitusjohtajan F. M. Pitkäniemen aloitteesta Keskuskauppakamarissa kokous, jossa pohdittiin mahdollisuuksia hoitaa kauppasuheet Saksaan. Tuloksena oli Paasikiven, Pitkäniemen, Gräsbeckin ja Rytin muodostama komitea, jonka tuli seurata asian kehittymistä. Komitea päätti suosittaa suomalaisille tuojille, että nämä ostaisivat Saksasta 3-4 kuukauden luotolla – myynti tapahtuisi vain käteisellä – niin paljon, että Suomi voisi käyttää näitä luottoja mahdollisten vientisaatavien kuittaamiseen.27
Talouspulan kansainvälisiä kytkentöjä korosti ruotsalaisen taloustieteilijän Gustav Casselin – Paasikivi ja monet muut pitivät häntä taloustieteilijöistä luotettavimpana – artikkelisarja, jonka Uusi Suomi julkaisi. Saksan sotakorvaukset, joiden aiheuttamat häiriöt olivat syösseet niin Keski-Euroopan maat kuin Yhdysvallatkin kurimukseen, olivat Casselin mielestä keskeisin syy talouspulaan. Vastaavasti tehokkain keino talouden elvyttämiselle oli kehittää ohjelma, jonka mukaan sotakorvausohjelman maksuissa olisi pidetty välivuosi, jolloin talous omien lakiensa pohjalta olisi päässyt taas elpymään. Casselin ohjelma jätti Suomen roolin lähes olemattomaksi. Pulasta selviytyminen näytti olevan kansainvälisten suhdanteiden varassa, joten ainoaksi tehtäväksi jäi »odottaa ja katsoa» tilanteen kehitystä.28
Keväällä 1931 tehdyn korkosopimuksen jälkeen Suomen Pankissa oli suunniteltu diskonttokoron alentamista, mutta eurooppalaisen tilanteen kiristyessä oli tästä luovuttu. Keskuspankki pyrki pääsemään eroon lyhytaikaisista ulkomaisista luotoistaan, mihin kauppataseen vientivoittoisuus antoi mahdollisuuksia. Mutta kansainvälinen sekasorto näytti syvenevän alkusyksystä. Kaikkialla – näin ulkomaanmatkalta palannut Ryti tilitti vaikutelmiaan – maailmassa talouselämä oli »rasittunut». Puolet, jopa 90 % amerikkalaisista pankeista, oli »valmiita» eli lähellä konkurssia ja Englannissakin uhkasi työväenpuolue saada vaalivoiton.29
21.9. Paasikivi kirjasi muistikirjaansa »Englannin Pankki lopettanut setelien lunastamisen kullalla», kuten todella oli tapahtunutkin. Samalla diskonttokorkoa oli nostettu 41/2 %:sta 6 %:iin. Ruotsi seurasi Englannin esimerkkiä viikkoa myöhemmin, ja tällöin Suomen Pankki päätti 1.10. lähtien nostaa diskonttokoron 6 %:sta 71/2 %:iin.30
Saastamoinen – käytyään Englannin Pankissa tilannetta tutkailemassa – soitti Lontoosta Paasikivelle, joka sai tuoreeltaan tietää kriisin tulleen Englannin Pankillekin yllätyksenä. Tilanne oli vakava, muttei paniikinomainen. Paasikivi puolestaan otti välittömästi yhteyden Rydbeckiin, jonka mielestä ei ollut syytä levottomuuteen. Englannin tapahtumat osoittivat Rydbeckin mielestä Ranskalle ja Yhdysvalloille, että näiden oli autettava englantilaisia saamaan kultakanta jälleen voimaan, koska muutoin frangin ja dollarin arvo oli vaarassa. Rydbeck arveli Englannin palaavan kultakantaan, joskaan ei enää samaan kultapariteettiin. Samaa odotettiin Suomen Pankissakin, joka juuri tästä syystä lykkäsi Suomen päätöstä irrottautua kultakannasta. Lisäksi irrottautuminen kultakannasta olisi merkinnyt devalvaatiota kultavaluuttoihin nähden, ja kun Suomen ulkomaiset velat olivat pääosin dollareissa ja muissa kultavaluutoissa, olisi näiden velkojen hoito tullut entistä raskaammaksi. Kolmantena syynä lykätä päätöstä oli inflaation pelko ja valuuttakeinottelu, joista vajaan vuosikymmenen takaa suomalaisilla oli tuoreet muistot.31
Syyskuun viimeiset ja lokakuun ensimmäiset päivät kuluivat hermostuneessa odotuksessa. Tukholman pörssi suljettiin toistaiseksi – sama toistui vähitellen kaikkialla maailmassa. Eero Ilves sähkötti Pariisista tilanteen olevan siellä täysin hermostunut – Ryti kuvasi ranskalaisten »menettäneen päänsä». Pankkiyhdistyksen johtokunta kokoontui sekin nopeasti pohtimaan tilannetta, muttei voinut muuta kuin edellyttää pörssiä pidettäväksi kiinni toistaiseksi sekä tilanteen seuraamista muiltakin osin.32
Pohjoismaiden keskuspankkien johtajat kokoontuivat Tukholmaan pohtimaan yhteistä linjaa. Ruotsi, Norja ja Tanska päättivät seurata puntaa, mutta Ryti halusi pitää markan vielä kiinni kullassa. Hän alkoi puolustaa päätöstään näkyvästi julkisuudessakin. Taustatukea ajatuksilleen Ryti sai Baselissa toimineelta Bank for International Settlements -pankin johtajalta Pierre Quesnaylta, jolla mentyään naimisiin August Ramsayn tyttären kanssa oli runsaasti yhteyksiä Suomeen. Ryti yritti helpottaa Suomen tilannetta pyytämällä Tukholmassa käyntinsä yhteydessä Marcus Wallenbergiä hankkimaan Suomelle 300 miljoonan frangin lainan yhdeksi vuodeksi. Ranskalaisista pankeista Societe Generale oli jo periaatteessa ajatukseen taipuvainen.33
Ryti tuli 29.9. perustelemaan Suomen Pankin politiikkaa Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokoukseen, joka sai peräti 250 kuulijaan nousseen suosion. Hän saikin laajaa kannatusta – »senaattori J. K. Paasikivi ilmoitti yhtyvänsä useimpiin esitelmänpitäjän ajatuksiin». Jahnsson oli myös paikalla arvostelemassa Rytiä ja Suomen Pankkia, mutta varsinaista keskustelua tai väittelyä ei tilaisuudessa syntynyt. Jahnsson puolusteli omia näkemyksiään muiden niihin liiemmälti puuttumatta. Tilanne oli tässä suhteessa ollut toisenlainen yhdistyksen toukokuun kokouksessa, jossa tohtori Leo Harmajan Suomen ja Skandinavian maiden taloudellista kehitystä käsitelleen esitelmän jälkeen J. K. Paasikivi esitti, että »esitelmässä käytettyjen suhdelukujen asemasta olisi ollut enemmän esitettävä absoluuttisia lukuja… professori Yrjö Jahnsson piti prosenttilukuja tärkeinä ja oikeutettuina… senaattori Paasikivi esitti prosenttilukujen soveltumattomuutta… professori Jahnsson kosketteli lausunnossaan edelleen prosenttilukujen käyttämistä ja oli taloudellisen kehityksen suunnasta sitä mieltä, että maastaviennin olisi syytä vähentyä. Senaattori Paasikivi piti viennin lisääntymistä välttämättömänä, kun niin monet tuotteet on ulkomailta ostamalla hankittava… professori Jahnssonin mielestä tuotantomme kehittyminen vientiteollisuudeksi oli aiheuttanut pula-ajan. Senaattori Paasikivi puolusti viennin merkitystä lausuen samalla, että meidän pitäisi itsemme syödä paljon, mutta samalla on vietävä maasta paljon. Eräitä väittelynluontoisia puheenvuoroja käytettiin tämän lisäksi.»34
Paasikiven mielestä tapahtumien kulku oli osoittanut vaaralliseksi ja epäviisaaksi Rytin päätökset ottaa paljon lyhytaikaisia ulkomaisia luottoja vientiyrityksille. Ryti oli näitä luottoja suorastaan tyrkyttänyt, kun Paasikiven mielestä niistä olisi pitänyt heti päästä eroon. Myös Ryti tiesi odottaa vaikeuksia. Hän telefoneerasi Paasikivelle lauantaina 3.10. ja kertoi puhuneensa Quesnayn kanssa. Quesnayn mukaan seuraava viikko tulisi olemaan erityisen vaikea kansainvälisessä talouselämässä. Raaka-aineiden hinnat tulisivat laskemaan. Devalvaatio tulisi nousemaan ehkä yli 20 % ja useiden maiden pankkien kannattavuus joutuisi koetukselle. Yhdysvallatkin tulisi ehkä luopumaan kultakannasta. Quesnay neuvoi kuitenkin Suomea pitämään kiinni kultakannasta, sillä 10.-13.10. pidettäisiin Kansainvälisen pankin hallintoneuvoston kokous, jossa selviäisi rahan arvon tuleva taso sekä tehtäisiin jatkosuunnitelmia. Quesnay suositti myös valuuttarajoituksia; vallinneessa tilanteessa oli perusteltua asettaa kuinka tiukkoja rajoituksisa tahansa. Ryti halusikin valuuttakaupan rajoituksia – joskin tietäen niiden aiheuttavan mustan pörssin vaaroja.35
4.10. Paasikivi, Honkajuuri, Frey, v. Fieandt, Nysten ja Tulenheimo pitivät hätäkokouksen KOP:ssa. Jos Suomi pysyisi kultakannassa, saattoi syntyä paniikki ja säästäjät ottaisivat rahansa pois pankista. Koska kultakannasta luopuminen oli asiallisesti selvää, oli päätöksen pitkittäminen pankkimiesten mielestä turhaa. Vain Nysten oli sitä mieltä, ettei paniikkia syntyisi, vaikkei kultakannasta vielä luovuttukaan. Ryti päätettiin hälyyttää mukaan kokoukseen.
Kun hän oli saapunut Paasikiven huoneeseen Aleksanterinkadulle, pessimistisimmät odotukset alkoivat hälvetä. Rytin mielestä ei ollut syytä yliarvioida vaikeuksia. Kysymys oli tosin koko kapitalistisen luottojärjestelmän ylläpitämisestä, mutta Suomella oli kaikki edellytykset selviytyä kriisistä hyvin. Ensi vaiheessa oli huolehdittava siitä, että valtion, pankkien ja julkisten laitosten ulkomaiset sitoumukset hoidettiin. Tähän oli kaikki mahdollisuudet, sillä Asuntohypoteekki- pankin 1 825 000 dollarin luottoa lukuunottamatta muita suuria luottoja ei ollut lankeamassa. Kotimainen paine tuli purkaa houkuttelemalla viejät myymään puntansa korkeaan kurssiin Suomen Pankille sekä asettamalla samanlaiset valuuttakaupan rajoitukset kuin vuosina 1919-1920. Paasikivi huomautti, että punnan kurssin voimakas korottaminen merkitsi tosiasiallista irtautumista kultakannasta eikä paluuta siihen enää ollut. Kun Englanti ja Skandinavian maat olivat myös kultakannasta luopuneet, ei Suomelle jäänyt vaihtoehtoja, joskin muutama päivä kyllä voitiin vitkutella. Lojaalisuudesta keskuspankkia kohtaan liikepankkien edustajat eivät julkisuudessa ryhtyneet painostamaan Suomen Pankkia irti kultakannasta.36
Heti seuraavana päivänä tilanne näytti paranevan, sillä Ranskan ja Yhdysvaltojen keskuspankit ilmoittivat olevansa valmiit neuvottelemaan luotosta Suomen Pankille, joskin myöhemmin asia edistyi hitaasti. Kun Ryti lisäksi sai tietää, ettei Baselissa tultaisi saamaan aikaan merkittäviä tuloksia – ranskalaiset eivät tulossa olleiden vaalien vuoksi olleet halukkaita vielä mihinkään ratkaisuun yleisestä devalvaatiosta – Suomen oli pakko luopua kultakannasta 12.10. Markan kurssin annettiin hakeutua markkina-arvoonsa, mikä merkitsi markan devalvoitumista dollariin nähden noin 25 % ja Ruotsin kruunuun nähden noin 10 %. Suomen Pankki korotti diskonttokorkoa 1.10. 11/2 prosenttiyksikköä 71/2 %:iin ja 12.10. jo 9 %:iin, mutta Ryti kertoi toivovansa muutaman viikon sisällä päästävän takaisin 7 %:n tasolle.
Päätös tuli liikepankkien mielestä liian myöhään. Punnan kurssi oli edellisten viikkojen aikana pudonnut, eivätkä esimerkiksi suomalaiset viejät olleet lainkaan tyytyväisiä odotellessaan Suomen Pankin päätöstä. Samaan aikaan oli Suomen Pankin valuuttavaranto huomattavasti vähentynyt, ja yleinen epäluottamus entisestään lisääntynyt. »Minä kannatin kovasti häntä, että luovutaan kullasta», oli Paasikiven kommentti. Vielä päätöstä edeltävinä päivinä Suomen Pankin pääjohtaja ja pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja edellyttivät julkisissa puheenvuoroissaan pitäytymistä kultakannassa – »humoristista».37
Kesällä KOP joutui vastaamaan kielteisesti valtion esittämään lainapyyntöön. Elokuussa PYP:ltäkin alkoivat loppua rahat. Talletusten heikko kertyminen pankkitileille sai KOP:n johdon miettimään erityisesti ulkomaisten lyhytaikaisten luottojen takaisinmaksua. Eero Ilveksen oli määrä lähteä ulkomaille hoitamaan asiaa ja hänelle pankin johtokunta antoi evästyksenä ohjeet, joiden mukaan mahdollisimman moni vientiluotoista piti saada uudistetuksi. Erityisesti Ilveksen piti pyrkiä siihen, että maksettavaksi tulevat luotot olisivat puntaluottoja, sillä punnan aseman uskottiin olevan enemmän vaarassa kuin dollarin. Ilveksen tuli kuitenkin selittää Englannin Yhdysvaltoja korkeamman korkotason olevan suomalaisten tavoitteiden syynä.38
Ilves lähti 12.9. matkalleen ja soitti ensimmäiset vaikutelmansa Berliinistä muutamaa päivää myöhemmin. Hän oli käynyt City Bankin miesten kanssa läpi KOP:n ja koko Suomen saamat luotot ja ohjeittensa mukaisesti Ilves kertoi KOP:n haluavan lyhentää omia luottojaan noin 25 % pääpainon ollessa englantilaisissa luotoissa. City Bankin herrat olivat tämän hyvin ymmärtäneet ja lupasivat ehdottaa New Yorkiin KOP:n luottojen uusimista sellaisenaan. Guaranty Trust, josta KOP oli saanut miljoonan dollarin luoton, ei vielä ollut saanut ohjeita New Yorkista. Pankki oli kuitenkin ilmeisesti itsekin vaikeuksissa ja oli määrännyt norjalaiset vähentämään luottojaan, joten nämä luotot jäivät toistaiseksi avoimiksi. Bostonilainen First National Bank, josta KOP oli lainannut 500 000 dollaria, oli lähettänyt edustajansa Suomeen ottamaan selvää taloudellisesta tilasta ja tulisi tekemään päätöksensä vasta tämän matkan tulosten selvittyä. Ilvekselle oli kuitenkin muodostunut positiivinen kuva tilanteesta, jossa Suomi näytti jäävän syrjään syvenevästä kansainvälisestä finanssikriisistä.39
Kesken Ilveksen matkan Englanti päätti lopettaa setelien lunastamisen kullalla, ja lainamarkkinat muuttuivat aiempaa epävarmemmiksi. Raportoidessaan muutama päivää myöhemmin Pariisista Ilves saattoi lyhyesti todeta Societe Generalin lopettavan kaikki ulkomaiset luotot, myös KOP:n. Syyskuun loppupuolella KOP sai kuitenkin Banque d’Acceptationilta 10 miljoonan frangin lainan, mutta jo 1.10. pankki pyysi KOP:a toistaiseksi olemaan käyttämättä sitä. Myös Guaranty Trust oli ensin luvannut uudistaa miljoonan dollarin luoton, mutta sitten peruuttikin asian sähkösanomalla. Pitäviin päätöksiin tottunut Paasikivi ei voinut muuta kuin tuskailla tällaista menettelyä. Syynä pankin menettelyyn – näin se ainakin Rytille kirjoitti – olivat Pariisissa liikkuneet huhut KOP:n huonosta tilasta. 21.10. Berliinistä soitettiin KOP:n onneksi, että Guaranty Trustin luotto oli selvä.40
Lokakuun alussa niin KOP:n kuin PYP:nkin asema alkoi muuttua huolestuttavan vakavaksi. Samalla kun lyhytaikaisia ulkomaisia luottoja piti maksaa pois, rahat alkoivat virrata pois talletustileiltä ja vientiyritykset myivät valuuttansa joko Tukholmassa tai sitten Helsingin mustassa pörssissä. Tuonnissa Englannin ja Ruotsin kilpailu uhkasi tukahduttaa kotimarkkinateollisuuden eikä vientikään näyttänyt pystyvän kilpailuun ulkomailla.
Huolestuneena Paasikivi laski, että vuoden 1931 kolmen viimeisen kuukauden aikana KOP:lla lankeaisi maksuun 4,6 miljoonan dollarin, 425 000 punnan ja 8,4 miljoonan frangin arvosta luottoja. Lokakuun lopun ja marraskuun aikana tilanne vaikeutuikin entisestään. Vaikka Suomen Pankki yritti säädellä valuuttakauppaa, siirtyi se suurelta osin pois pankkien piiristä. Jos halusi valuuttoja, kannatti kysyä joko viejiltä tai mustasta pörssistä. Tämä näkyi myös kohoavissa kursseissa: ennen Englannin päätöstä sai punnasta 193 markkaa ja päätöksen jälkeen 160 markkaa, mutta musta pörssi noteerasi jopa 260 markkaa. Liikepankit, joilla oli ulkomaisia sitoumuksia, joutuivat valuuttojen niukkuuden vuoksi erittäin ahtaalle. Talletuksiakin kertyi heikosti.
Valio oli yksi niistä viejistä, joiden tiedettiin panttaavan itsellään viennistä tulleita puntia. Tilanne oli yritykselle itselleen sikäli kiusallinen, että sen johtokunnassa istui yksi Suomen Pankin johtajista eli Kyösti Kallio. Pankkiyhdistyksen hallitus vaatikin Valion taivuttamista, jotta se antaisi saamansa punnat pankkien hoitoon, eikä myisi niitä mustaan pörssiin. Pitkäniemi valitteli Paasikivelle, että jos Valio ei puntiaan edullisesti myymällä pysynyt kilpailukykyisenä maidon ostajana, muut viejät kuten Maamiesten Kauppa ja Enigheten valtaisivat markkinat. Pankkiyhdistyksen hallitukselle tämä selitys ei kelvannut. Vientivaluutat oli saatava pois mustasta pörssistä pankeille ja Valio sekä muut mustan pörssin kauppiaat oli pakotettava myymään valuutat pankeille, muutoin Suomen markan arvo oli vaarassa. Eräät pankit olivat jopa luottojen irtisanomisella uhaten pakottaneet asiakasyrityksensä myymään valuutat pankille, joskin tieto mustan pörssin paremmista kursseista oli kiristänyt pankkien ja asiakkaiden välisiä suhteita. Rytin toimesta saatiin aikaan Selluloosayhdistyksen kanssa sopimus, jossa kukin jäsenyritys toimitti vientinsä suhteessa pankeille valuuttaa.41
Suomen Pankin luovuttua kultakannasta ja korotettua diskonttokorkoa oli Pankkiyhdistyksen johtokunnan harkittava vastausta uuteen tilanteeseen. Se kokoontui 13.10., jolloin ei kuitenkaan päästy ratkaisuun liikepankkien asenteesta, vaan tilannetta jäätiin seuraamaan. 26.10. Suomen Pankki alensikin diskonttokoron 8 %:iin. Pankkiyhdistyksen johtokunnassa yhtäältä toivottiin korkojen nostamista, mutta toisaalta ei yleisön uskottu sitä hyväksyvän. Niinpä päädyttiin siirtämään päätöksentekoa sekä ottamaan asia esille lokakuun viimeisenä päivänä pidettävässä pankkien yleisessä kokouksessa.42
Päätös kultakannasta luopumisesta ja sen seurauksena tapahtunut markan devalvoituminen olivat maalaisliittolaisten ja pulamiesten mieleen. Diskonttokoron korottaminen merkitsi kuitenkin kireän rahapolitiikan jatkumista, mikä nostatti heti tyytymättömyyttä maalaisliiton piirissä, ja näin entinen vastakkainasettelu jatkui. Tarpeellinen koron korotus oli kuitenkin sikäli, että markkaa kohtaan tunnettu epäluottamus sai säästäjät nostamaan talletuksiaan – talletukset liikepankeissa vähe- . nivät syys-marraskuun aikana noin 500 miljoonaa markkaa. Tämän vuoksi Pankkiyhdistyksen hallitus otti harkittavakseen Palojärven ehdotuksen talletuskoron nostamisesta. Paasikivi oli esitystä vastaan, olisihan korkotason nostaminen lisännyt pankkeihin kohdistunutta arvostelua. Paasikivi jäi kuitenkin vähemmistöön. Frey oli innokkaasti koron nostamisen kannalla. Tallettajat olivat hänen mukaansa katkeroituneita rahaolojen myllerryksessä, joten mielialojen rauhoittamiseksi yhden prosenttiyksikön korotus oli tarpeen. Lisäksi huhuttiin valtion ja kuntien yrittävän saada liikkeelle obligaatiolainoja, jolloin kilpailu säästäjistä tulisi olemaan entistä kovempaa. Osuuskassojen ja säästöpankkien enemmistön tiedettiin kannattavan korotusta, joskin vain puolella prosenttiyksiköllä. Näin Pankkiyhdistyskin päätyi esittämään korkolautakunnan kutsumista koolle ja talletuskoron korottamista vuoden 1932 alusta puolella prosenttiyksiköllä, kuten sitten tapahtuikin.43
Kokonaisuutta jälkeenpäin tarkasteltaessa on voitu todeta, että korotuksen aiheuttama kritiikki nostatti enemmän levottomuutta kuin talletuskoron pienen nousun tuoma vaikutus yleisön käteiskassojen suuruuteen ja ostohaluun jaksoi tyynnyttää mielialoja, joten Paasikiven tilannearvio osui kaikesta huolimatta oikeaan.44
Edellä käsitellyn korkokeskustelun yhteydessä Pankkiyhdistyksen hallitus käsitteli myös kysymystä talletusten nosto-oikeudesta. Eurooppalainen pankkikriisi ja suomalaistenkin pankkien kiristyvä tilanne sai pankkimiehet näkemään painajaisunta, jossa tallettajat ryntäsivät nostamaan rahojaan pois pankista. Frey muisteli, miten vanhoina hyvinä aikoina eli maailmansotaa edeltäneinä vuosina oli nosto-oikeus rajoitettu 500 markkaan. Vuonna 1914 olivat eräät pankit vähentäneet nosto-oikeuden 100 markkaan, joskin rahan arvo oli tietysti noista ajoista muuttunut. Mutta kun talletusten suuruus oli keskimäärin 10 000-15 000 markkaa ja vapaa nosto-oikeus 20 000 markkaa, oli valtaosa talletuksista maksettava tallettajalle vaadittaessa.
Keskustelussa ehdotettiin nosto-oikeutta sidottavaksi 10 000 markkaan, 5 000 markkaan tai tietyksi osuudeksi tilin saatavasta. Enemmistön mielestä nukkuvaa karhua ei kannattanut herättää; jos nosto-oikeuden rajoittamista tarkoittaviin toimiin ryhdyttäisiin, säästäjät voisivat hyvinkin kauhistua ja syöksyä muutoin tapahtumatta jääneeseen nostoryntäykseen. Pankkiyhdistyksessä oli jäsenpankkeja, joiden säännöt kielsivät puuttumasta nosto-oikeuteen ennen kuin kuuden kuukauden irtisanomisajan jälkeen, joten pankkien nopeaan ja yksipuoliseen toimeen ei ollut mahdollisuutta. Paasikivi jäi jälleen vähemmistöön. Hänen mielestään nosto-oikeus oli rajoitettava tiettyyn osaan talletuksesta. Päätös kannatti tehdä nyt, kun asia oli ajankohtainen – kriisin mentyä koko nostooikeuden rajoittaminen saattoi taas unohtua. Vain Maakuntain Pankin olemassaolosta taisteleva Tulenheimo kannatti varovaisesti Paasikiveä. Täysin varustautumatta Pankkiyhdistyksen hallitus ei nostoryntäykseen suhtautunut, sillä kriisin puhjetessa päätettiin kokoontua välittömästi ja tuolloin nosto-oikeus rajoitettaisiin 5 000, 3 000 tai 2 000 markkaan kuukaudessa.
Pankkiyhdistyksen hallitus oli myös huolissaan siitä, että Suomen Pankin rahat loppuisivat. Hallitus valtuutti Paasikiven, Nystenin ja von Fieandtin neuvotteluihin Suomen Pankissa, jossa piti keskustella Rytin kanssa keskuspankin setelinanto-oikeuden laajentamisesta. Jahnsson ja muut pulamiehet olivat esittäneet tämän vaatimuksen jo aikaa sitten, mutta kultakannasta luopumisen jälkeen asia näyttäytyi perustellulta myös liikepankkien edustajille. Ryti pysyi kuitenkin tiukasti linjallaan eikä suostunut ajatukseen. Valtio oli saanut taas lisää tullituloja, joten mitään akuuttia rahakriisiä ei ollut. Jos pankeista joku tarvitsi rahaa, Ryti kehotti kääntymään valtiovarainministerin puoleen. 45
Tuskin Paasikivi oli kuullut rahaa olevan saatavilla, kun hän jo kutsui KOP:n johtokunnan koolle. Päätökseksi tulikin pyytää valtiolta lyhytaikaista lainaa korkeintaan 51/2 %:n korolla. Kuten tuonnempana yksityiskohtaisesti kerrotaan, Maakuntain Pankin ja KOP:n fuusioneuvottelut olivat tuolloin meneillään, ja KOP:n vakavaraisuus joutui monien spekulaatioiden kohteeksi. Maakuntain Pankin hallintoneuvostossa istuneen valtiovarainministeri Kyösti Järvisen vastaus lainatiedustelun tehneelle Paasikivelle sai aikaan räjähdyksen: »Puhuin Järvisen kanssa, joka miltei hävyttömästi vastasi, että ei voi antaa, kun ei voi olla varma, että saa takaisin sovittuna aikana. Vastasin, että KOP maksaa sovittuna aikana. Järvinen: Ellette voi (!!) Minä läksytin häntä… Hän lupasi sitten harkita asiaa.» Parin päivän kuluttua KOP saikin 20 miljoonaa markkaa 41/2 %:n korolla.46
Luovuttuaan kultakannasta Suomen Pankki pyrki valuutan myynnin voimakkaaseen supistamiseen ja sen rajoittamiseen ennen kaikkea vientikaupan tukemiseen tähtääviin kohteisiin. Paasikivi kannatti Rytin linjaa, kun taas toiset pankkimiehet eivät olleet yksimielisiä keskuspankin toimista. Ulkomaisten tuontiluottojen hoitaminen oli Suomen markan arvon kannalta tärkeää ja yritykset tuonnin jyrkäksi supistamiseksi olisivat johtaneet mustan pörssin syntyyn. Niinpä marraskuun alkupäivinä Suomen Pankissa pidetyissä neuvotteluissa liikepankkien edustajat kertoivat Rytille huolensa. Paasikivi ilmoitti KOP:lla olevan vilja- ja raaka-aineostoista perittäviä 9-10 miljoonan markan arvosta ja tuontirembursseja lähes 20 miljoonan arvosta. Takauksiin KOP tarvitsi noin 80 miljoonaa markkaa. Vastaavasti käytiin läpi myös muiden pankkien sitoumukset. Kysymys osoittautui niin monimutkaiseksi, että yhdessä tuonnin ja viennin edustajien kanssa päätettiin pitää erillinen kokous, jossa velvoitteet asetettiin tärkeysjärjestykseen.47
Jo elokuusta 1931 lähtien Paasikivi sai kuulla eri lähteistä hallituksen kaavailleen budjetin tasapainottamista muutoinkin kuin menoja supistamalla. Yksi houkutteleva keino lisätä tuloja olisi ollut kieltolain kumoaminen – tähän oli Paasikiven lautakuntakin viitannut – mutta monet maalaisliittolaiset vastustivat sitä ja uhkasivat erota hallituksesta, jos se päättäisi antaa asiasta esityksen eduskunnalle. Jos taas eduskunta ei hyväksyisi mahdollisesti annettavaa esitystä, toisetkin ministerit jättäisivät paikkansa. »Siis vaikea kriisi tulossa. Tyhmää tämä kieltolain ylläpitäminen.»48
Syksyyn tultaessa oli käynyt entistä selvemmäksi, että tulopuolelle oli jostakin saatava markkoja – joko uusia veroja, lainoja tai molempia. 4.11.1931 Rudolf Walden ja Paasikivi kävivät Svinhufvudin luona keskustelemassa taloudellisesta tilanteesta. Ainoa maa, josta lainaa oli odotettavissa, oli Ranska. Frangilainan edellytys oli kuitenkin kieltolain kmoaminen, jotta ranskalaiset saattoivat myydä Suomeen vientituotteitaan. Procope piti saada sondeeraamaan asiaa Pariisiin. »Svinhufvud hyväksyi tuumamme ja lupasi ryhtyä asiaan.» Vielä saman päivän iltana Ryti soitti Paasikivelle kertoen olleensa yhdessä Järvisen kanssa Svinhufvudin luona. Sekä Ryti että Järvinen soittaisivat seuraavana päivänä Procopelle, joka saisi suunnitelman mukaisen tehtäväksiannon.49
4.11. Ryti pyysi Procopetä matkustamaan Pariisiin tiedustelemaan sieltä frangilainaa. Seuraavana päivänä Järvinen yhtyi näihin pyyntöihin, minkä seurauksena Procope ilman virallista valtuutusta »Suomen Pankin ja valtiovarainministerin toivomuksesta» toteutti 8.-11.11. kyseisen matkan. Hänellä oli valtuutus sanoa, että kieltolaki tultaisiin varsin todennäköisesti kaatamaan, jos luotto saataisiin. Procopen matkan tulos oli selvä: lainaa ei saataisi, ellei kieltolakia kumottaisi ja siinäkin tapauksessa sen saanti oli hyvin epävarma. »Kieltolain kumoaminen meillä ja ranskalaisten alkoholipitoisten juomien päästäminen vapaammin maahamme merkitsee siksi suurta etua Ranskalle, että siitä olisi koetettava saada muutakin hyötyä paitsi lainaa», oli Procopen johtopäätös.50
Mutta jo ennen kuin Procopen matkan tulokset olivat tiedossa Paasikivi kuuli hallituksen ja valtiovarainvaliokunnan aikovan tasapainottaa budjettia korottamalla liikevaihtoveroa sekä tulo- ja omaisuusveroa – tämä oli vastoin Paasikiven tärkeänä pitämää periaatetta olla korottamatta veroja. Paasikivi soitti välittömästi niin valtiovarainministeri Kyösti Järviselle kuin pääministeri Sunilalle ja »pyysi hartaasti», ettei tätä suunnitelmaa toteutettaisi. Paasikiven mielestä oli menoja supistettava. »Minä ilmoitin tiedon uusista veroaikeista herättävän talouspiireissä suurta levottomuutta ja pelkoa. Pyysin hartaasti hoitamaan tätä asiaa ja ennenkaikkea harkitsemaan kieltolakiasiaa.»51
Sen jälkeen kun Suomen markka oli kuusi vuotta kestäneen kultakantaepisodin jälkeen muuttunut paperivaluutaksi keskuspankki asetti tavoitteekseen markan koti- ja ulkomaisen arvon vakaanapitämisen sekä inflaation torjumisen. Ristiriita ekspansiivisen »inflaatiopolitiikan» ja virallisen pidättyvämmän ja varovaisemman rahapoliittisen linjan välillä huipentui vuoden 1932 aikana. Samalla kun vaatimukset luottoekspansiosta torjuttiin, pankki pyrki korkopolitiikallaan keventämään velallisten asemaa ja elvyttämään yritteliäisyyttä. Ekspansiivisen rahapolitiikan kannattajat esittivät yhä uudelleen Suomen Pankin luotonannon lisämistä maaseutuväestön hädänalaisen tilanteen helpottamiseksi. Sen sijaan Suomen Pankin mielestä tällaiselle linjalle ei pitänyt lähteä, ja jo kyseisten vaatimusten esittäminen oli omiaan saattamaan Suomen markan arvon vaaraan.
Suomen Pankin esittämää arviointia on jälkeenpäin pidetty perusteltuna. Huolimatta vientivoittoisesta kauppataseesta Suomen valuuttatilanne oli ongelmallinen, sillä luottamus markan arvoon alkoi horjua. Sekä pakosta että oma-aloitteisesti ulkomaisia pitkä- ja lyhytaikaisia luottoja maksettiin takaisin. Maaliskuusta marraskuuhun Suomen valuuttavaranto supistui voimakkaasti siitäkin huolimatta, että Suomen Pankki yritti valuuttakursseja korottamalla estää sitä. Olisiko ekspansiivisempi ja epäortodoksisempi rahapolitiikka – jälkeenpäin asiaa arvioiden – tuonut parempia tuloksia? Kysymykseen annettuja vastauksia arvioituaan Reino Rossi päätyy tulokseen, jonka mukaan »tarkkaan katsoen onkin mahdotonta löytää objektiivista arvosteluperustetta ekspansiivisemman ja ortodoksisemman rahapolitiikan keskinäisen paremmuuden ratkaisemiseksi silloisessa tilanteessa.» Tuolloin noudatettu politiikka koettiin »luotettavammaksi» ja »terveemmäksi». Tietyllä ylpeydellä Ryti saattoikin vuonna 1932 todeta, että »Suomi on myös ainoa velallismaa koko maailmassa, joka on voinut välttää tuonnin ja valuuttakaupan asettamisen valtion kontrollin alaiseksi ja samoin ainoa maa maailmassa, joka kuluvana vuonna on voinut osottaa suurempia vientinumeroita kuin edellisenä vuonna. »52
Tammikuun lopussa 1932 maalaisliittolaiset pankkivaltuusmiehet Lahdensuo, Leppälä ja Vesterinen lähettivät kollegoilleen kirjeen, jossa he ehdottivat diskonttokoron alentamista, korkomarginaalin supistamista sekä setelistön ja lainanannon lisäämistä. Suomen Pankin johtokunta, Kyösti Kallio mukaanlukien, vastusti tehtyä ehdotusta, ja äänestyksessä maalaisliittolaiset pankkivaltuusmiehet jäivät vähemmistöön. Suomen Pankin taholta ei tämän jälkeen ollut odotettavissa muutosta maan rahapolitiikkaan. Maalaisliiton eduskuntaryhmä alkoi valvoa hallituksen tekemisiä entistä tiukemmin samalla arvostellen sitä yhä enemmän, joten hallituksen taival alkoi käydä entistä tuskallisemmaksi. Eduskuntaryhmä jopa julkaisi 14.2.1932 Oulujoella pidetyssä pulakokouksessa uuden ohjelman, jossa vaadittiin moratoriota eli lainojen takaisinmaksun lykkäämistä, korkeimman lainauskoron määräämistä lailla sekä koronkiskomisesta säädettyjen rangaistusten koventamista, setelinannon tuntuvaa lisäämistä samoin kuin eräitä muita maanviljelijöiden asemaa helpottamaan aiottuja toimia. Ylimmäksi sallituksi koroksi kaavailtiin kahdeksaa prosenttia, mistä tehtiin myös eduskunta-aloite, joka ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen. Myös presidentille esitettiin eduskuntaryhmän vaatimukset.53
Maalaisliiton edustajat olivat jo 10.2.1932 käyneet Sunilan puheilla vaatimassa korkeimman koron määrättäväksi 8 %:ksi. Sunila oli asettanut Kyyros Suomalaisen puheenjohdolla salaisen neuvottelukunnan, johon jäseninä kuuluivat mm. Ryti ja Korpisaari – jälkimmäiseltä Paasikivi sai tietoonsa asioiden kulun. Äänin neljä yhtä vastaan oli ajatus korkosäännöstelyn periaatteesta neuvottelukunnassa hylätty samoin kuin hylättiin äänin 3-2 ajatus 10 %:n korkeimmasta korosta. Korpisaaren kertomus sai Paasikiven huolestumaan: »hirmuinen tietämättömyys ja edesvastuun puute» vallitsi maassa, jossa edes harkittiin moisia aloitteita.54
Suomen Pankin linja sai lähes yhtenäisen tuen muilta eduskuntaryhmiltä ja presidentiltä. Yhteinen rintama koski myös sosiaalidemokraatteja, jotka näkivät pulamiesten vaatimusten johtavan inflaatioon, mikä puolestaan oli palkkatyöväestön kannalta haitallista. Pulaliikkeet merkitsivät levottomuutta, jonka varjossa olisi saatu aikaan työväestön etujen vastaisia päätöksiä. Tämän vuoksi esimerkiksi Tanner pyrki sekä välttämään tilanteen kärjistymistä että puhumaan eduskunnassa selkeästi pulamiesten vaatimuksia vastaan. 22.2. Ryömä, Keto ja Tanner esiintyivät näkyvästi Suomen Sosialidemokraatissa. Vaikka Tanner pitikin koko maailman pankkijärjestelmää osasyynä vaikeuksiin, olivat pulamiesten pyrkimykset huonontaa rahan arvoa »rosvousta» ja »mitä itsekkäintä oman edun tavoittelua.»55
Mäntsälän kapinan myötä Suomen poliittinen tilanne kärjistyi. Suhtautuminen pulaohjelmaan alkoi tulla entistä enemmän arvovaltakiistaksi, minkä johdosta maalaisliiton piirissä koettiin muiden ryhmien peräänantamattomuudesta johtunut tappio erityisen karvaana. Pyykinpesu 7.4. pidetyssä eduskuntaryhmän kokouksessa muodostui sen vuoksi kiivassävyiseksi. Jopa Kallio edellytti pankkilain muutosta ja moratoriota, joskin hän antoi kiitosta Rytin harjoittamalle rahapolitiikalle. Pienviljelysseuduilta tulleet puolueen »vasemmistosiiven» edustajat varoittivat luottamuksen eduskuntaan, hallitukseen ja maalaisliiton romahtavan. Jotain oli pakko saada aikaan. 12.4.1932 Svinhufvud kävi jälleen Paasikiven luona – tällä kertaa kertomassa, miten pulaliike oli vahvistunut maalaisliitossa. Puolueen lähetystö oli käynyt presidentin luona jättämässä moratorioehdotuksen, jota hän – hallituspulan välttääkseen – ei todennäköisesti tulisi vastustamaan. Sen sijaan hän oli ilmoittanut, ettei hyväksyisi korkosäännöstelyä. Maalaisliittolaiset olivatkin ilmoittaneet, etteivät he moratorion saadessaan edellyttäneet korkosäännöstelyä, vaan halusivat pikemmin pitää miehensä hallituksessa.56
Paasikivi ei seurannut asioiden kulkua toimettomana. Keskuskauppakamarin kokouksessa 22.2.1932 oli esillä Paasikiven ehdotus julkilausumaksi pulamiesten vaatimuksiin. Aloite ei kuitenkaan saanut yksimielistä kannatusta, vaan se siirrettiin valmistusvaliokuntaan. Paasikiven ehdotusta pidettiin liian »negatiivisena» – olisi pitänyt esittää enemmän »positiivisia» aloitteita pulan poistamiseksi. Mutta juuri tästä oli kyse: Paasikiven mielestä ei ollut mahdollista esittää mitään »positiivisia» keinoja, joilla pula poistettaisiin. »Juuri negatiivisuus s.o. sekaantumattomuus valtion puolelta on oikea positiivinen ohjelma.»57
12.4.1932 pidettiin Keskuskauppakamarin valmistusvaliokunnan kokous, jossa pohdittiin moratoriosta ja korkosäännöstelystä mahdollisesti annettavaa julkilausumaa. Presidentti Svinhufvud oli Paasikivelle epäillyt, sopiko Keskuskauppakamarin sekaantua kysymykseen, josta oli tullut päivänpolitiikkaa. Pääministeri Sunila oli keskustelussaan yliasiamies Pulkkisen kanssa puolestaan lausunut, ettei hallitus lakiesityksissään tulisi taipumaan pulamiesten kaikkein radikaaleimpiin ehdotuksiin, joten näitä ehdotuksia vastustavan julkilausuman esittäminen olisi vahingoittanut Suomen asemaa enemmän kuin hallituksen mahdolliset lakiesitykset. Erityisesti Frey, joka Keskuskauppakamarissa toimi julkilausuman puolesta ja oli tehnyt sitä varten luonnoksenkin, puolusti voimakkaasti julkilausuman merkitystä. Kysymys oli niin vaarallinen, etteivät Keskuskauppakamarin vastuulliset luottamushenkilöt voineet seurata tällaisten asioiden käsittelyä vaikenemalla. Maatalouteen liittyvä moratorio – joka jo sinällään liittyi suoranaisesti maatalouden yhteydessä harjoitettuun kauppaan – saattoi johtaa yleiseen moratoriovaatimukseen. Kokous päätti kertoa keskustelun sisällöstä presidentille ja sen jälkeen laatia julkilausuman, jota Paasikiven johdolla muotoiltiin Freyn luonnoksesta yhdessä Pulkkisen ja Ramsayn kanssa.58
14.4. päivätty julkilausuma ilmestyi seuraavina päivinä suurimmissa sanomalehdissä. Julkilausuman pääsisältö oli vaatimus oikeusturvan toteuttamisesta – seikka, jota Walden erityisesti korosti valmistelevan valiokunnan kokouksessa. »Moratoriosta ja muista samanlaatuisista taloudellisista pakkotoimenpiteistä, mitä ne lienevätkin, ei voisi olla muuta kuin yksi varma seuraus, nimittäin luoton käyttöön perustuvan nykyaikaisen talousjärjestelmän vahingoittuminen ja yleinen sekasorto.» Lainsäädännöllä ei saanut estää lainanantajaa saamasta takaisin sopimuksen mukaista saatavaansa. Walden korosti myös työttömien sekä säästäjien muistamista julkilausumassa. Pienviljelijöistä osa oli joutunut pulan vuoksi vaikeaan asemaan, mutta heidän auttamisekseen hallituksen tuli löytää muita sopivampia keinoja, samoin kuin oli löydettävä mahdollisuuksia työllistää »ilman omaa syytään työttömäksi joutuneita.» Setelistön »keinotekoinen lisääminen» puolestaan johtaisi inflaatioon, mikä taas heikensi palkkatyöväestön eli »kansamme suuren enemmistön» asemaa sekä »riistäisi» säästäjiltä heidän omaisuuttaan. Keskuskauppakamarin julkilausuma sai tehdyt ehdotukset näyttämään oikeudellisesti epäilyttäviltä hankkeilta, jotka palvelivat vain pienen ja muilla keinoin autettavissa olevan maanviljelijäryhmän etuja talouselämän kokonaiskehityksen kustannuksella.
Julkilausuman merkitys jäi vähäiseksi. Lähes samanaikaisesti julkilausuman kanssa annettiin eduskunnalle moratorioesitys, ´´joka sisällöltään »ei ole juuri vaarallinen, mutta myös aivan hyödytön», kuten Paasikivi sitä arvioi. Eduskunnassa hyväksytyn lain mukaan maatalouden velkojen maksua voitiin eräissä tapauksissa siirtää marraskuuhun 1933, mutta moratorion saamiselle asetettiin monia ehtoja, joten lain vaikutus jäi lopulta vähäiseksi.59
Paasikiven punakynä sai jälleen töitä, kun isäntä tarttui 19.4. Suomenmaa-lehteen. Ensimmäisellä sivulla oli näkyvä otsikko »Pitkäniemi: rahapolitiikkamme ei kestä pulan painoa – Koron korkeus ja liikepääoman puute tukahduttaa tuotantoelämän». Pitkäniemi oli ollut eduskunnan pankkivaliokunnassa kuultavana Suomen Pankin setelinantopolitiikasta, ja lehti kirjasi ajatukset myös lukijoittensa tietoon. Pitkäniemen mukaan tuotantoelämä kärsi ennen kaikkea liikepääoman puutteesta ja korkeasta korkokannasta. »Liikepääoman puute johtuu suurimmalta osalta siitä, että edellisinä vuosina on liikepääomaa lainaavien rahalaitosten varoja suhteellisesti liian paljon kiinnitetty seisovaan muotoon tehdaslaitoksiin, kauppa- ja maatalousrakennuksiin, uudisviljelyksiin ym., joten vaihtuvaan liikkeeseen käytettävissä olevat pääomat ovat jääneet liian vähäisiksi.» Tähän Paasikivi vastasi artikkelin reunaan kirjaamillaan: »Ei vaan valtion ja kuntien sijoituksiin ja verotus – werotus Suomessa melkein suurin.» Vielä toiseen kohtaan Paasikivi merkitsi: »Amerikassa y.m. ei alhainen korko ole pulaa lieventänyt.» Punakynä veti voimakkaat viivat niiden lausuntojen ylle, joissa Pitkäniemi vaati joko pääomia maaseudulle tai moratorion aikaansaamista. Jos suhdanteet eivät saman vuoden syksyyn mennessä kääntyneet paremmiksi, Pitkäniemi ennusti hallituksen jättävän eduskunnalle entistä radikaalimpia esityksiä maatalouden tilan helpottamiseksi. Maalaisliiton piirissä tunnettiin myös aitoa pettymystä: »Olisi väärin ja edesvastuutonta koettaa peitellä sitä jo aikaisemmin havaittua, mutta nyt erityisen selvänä esiintyvää tosiasiaa, että maalaisliitolla ja sen eduskuntaryhmällä ei ole tarpeellista kannatusta ja tarvittavia mahdollisuuksia esittämänsä ohjelman tai ainakaan sen eräiden tärkeimpien kohtien toteuttamiseksi.»60
Kevättalvella 1932 niin keskuspankin kuin muidenkin rahalaitosten korkopolitiikka muuttui. Suomen Pankki oli lokakuun lopulla 1931 alentanut diskonttonsa 8 %:iin, 13.2.1932 alkaen 7 %:iin ja edelleen 19.4. lähtien jo 61/2 %:iin. Rahalaitosten yhteislautakunta puolestaan päätti 14.3. pitämässään kokouksessa alentaa talletuskorkoja toukokuun alusta puolella prosenttiyksiköllä sekä 21.6. uudelleen saman verran niin, että talletuskorot 1.7. alkaen tulivat olemaan 5-5 1/2 %. Vastaavasti lautakunta päätti korkeimmasta antolainauskorosta ensin 101/2 %:iin ja sitten 91/2 %:iin. Tässä yhteydessä Gebhard palasi mieliteemaansa pankkien kulujen vähentämisestä ja korkomarginaalin supistamisesta. »Minä vastasin, että Gebhard ei tunne asioita», oli Paasikiven reaktio. Talletuksia KOP:ssa oli vuonna 1913 75 000 kpl, kun taas vuonna 1931 talletusten määrä oli 180 000 kpl. Gebhardin mainitsemat esimerkit Saksasta eivät nekään Paasikivelle kelvanneet: »Saksan pankkiolojen katastrofi suurin skandaali pankkihistoriassa… joutuminen nationalisoiduksi s.o. bolshevisoiduksi.» Sen sijaan Englanti kävi esimerkkimaasta, mutta sielläkin olivat The Times -lehden 19.5.1932 mukaan pankkien kulut 2 % talletuksista eli enemmän kuin KOP:ssa tai PYP:ssä. »Gebhard voi olla varma, että kaikki tehdään kulujen pienentämiseksi, mikä on mahdollista.» 61
Päätösten perusteena ei ollut rahalaitosten likviditeetin kehitys. Kyseessä olivat voimistuneen poliittisen ja kansanliikkeen painostus, lukuisten vararikkojen pankkeja kohtaan aiheuttama ärtymys sekä ennen kaikkea vaatimukset lainsäädännöllä puuttua luottomarkkinoiden tilaan. Alentamalla korkoja pyrittiin taittamaan kärki niin keskuspankkia kuin muitakin rahalaitoksia kohdanneelta arvostelulta. Mutta kun diskonttokorko jäi 61/2 %:iin, alettiin keskuspankkia jälleen arvostella liian varovaisesta politiikasta, mikä johti maalaisliittolaisen Pitkäsen edustajatovereineen tekemään eduskunta-aloitteeseen korkokannan säännöstelemiseksi lailla
Hallitus oli yrittänyt olla aktiivinen. Huhtikuussa 1932 se järjesti valtiovarainministeri Kyösti Järvisen johdolla palkinto-obligaatiolainan, joka kyseisen ajan oloissa suurisuuntaisesti ja tehokkaasti mainostettiin yleisön tietoisuuteen. Kyseessä olivat turvalliset raha-arpajaiset: kaikki obligaation ostajat saivat pääomalleen tietyn koron, mutta onnekkaat saattoivat lisäksi saada lisäksi melkoisen voitonkin. Lisäksi kaikki obligaation merkitsijät olivat sijoittamassa hyvään tarkoitukseen eli talkoisiin valtion raha-asioiden saatamiseksi kuntoon. Palkinto-obligaatio sai suuren suosion ja myytiin nopeasti kuin kuumille kiville.62
Liikepankkien mielestä tällainen menettely ei ollut suotavaa, sivuutettiinhan siinä pankit täysin. Kun lisäksi Postipankki mainosti omaa toimintaansa antaen ymmärtää valtion takaavan sen huostaan annettujen säästömarkkojen tulevaisuuden, kasvoi Paasikiven arvostelu valtiovarainministeriä kohtaan. Tämä yritti kuitenkin kesälomamatkallaan kesäkuun alussa Berliinissä, Bernissä, Genevessä ja Pariisissa kysellä lainaa. »Kaikesta ihanuudesta huolimatta oli kesälomamatka monesti tuntunut varsin vaivalloiselta virantoimitukselta. Ja saavutettujen tulosten vähyyden vuoksi finanssiministerin virkamatkana se kyllä oli kovin vähän onnistunut», Järvinen arvioi matkaansa. Valtiovarainministerin syrjäyttämisellä olisi voitu tyynnytellä pulamiesten mieliä ja luvata parempaa tulevaisuutta, mutta näistä seikoista huolimatta Paasikivi halusi hallituksen jatkavan entisessä kokoonpanossaan. Olennaista oli hallituksen politiikka, jota oli jatkettava häiritsemättä liikepankkien toimintaedellytyksiä. Hallituksen kohtalo oli kuitenkin yhä enemmän pulamiesten käsissä.63
Syksyllä 1932 oikeusministeriö ei voinut muuta kuin valmistella esitykset sallitusta korosta ja valtion korkotukilautakunnasta. Esitykset tulivat valtioneuvoston käsittelyyn 7.12.1932. Oikeusministeri T. M. Kivimäki ilmoitti vastustavansa asiaa, mutta valtioneuvoston enemmistön ja presidentin hyväksyessä ne hänkin suostuisi varmentamaan esitykset. Äänestyksessä kaikki seitsemän maalaisliiton ministeriä äänestivät esitysten puolesta ja muut kuusi vastaan. Kun presidentti asettui vähemmistön kannalle, oli Sunilan hallitus tullut tiensä päätökseen.
