Viennin edistämisellä irtilamasta
Suomen taloudellisessa asemassa vuoden 1933 aikana tapahtunut nopea muutos helpompaan suuntaan tasoitti Kivimäen hallituksen tietä. Suomen Pankin johtokunta katsoi mahdolliseksi neljään eri otteeseen kyseisen vuoden aikana alentaa diskonttoa puoli prosenttiyksikköä kerrallaan siten, että diskonttokorko joulukuun lopussa 1933 oli painunut jo 41/2 %:iin. Tehostetusta pyrkimyksestä halpaan rahaan ei enää ollut kyse, vaan aktiivinen kauppa- ja vaihtotase, ulkomaisten velkasuhteiden vakaantuminen sekä valuuttavarannon paisuminen tekivät koron alentamisen perustelluksi.
Vuoden 1933 aikana liikepankkien likviditeetti parani huomattavasti. Maaseutusäästöpankkien, osuuskassojen ja säästökassojen varauksellisuudesta huolimatta voitiin vuodenvaihteesta 1933/34 lähtien jälleen alentaa talletuskorkoja puolella prosenttiyksiköllä. Saavutettu talletuskorko 4-4 1/2 % oli jo poikkeuksellisen alhainen, eikä tällaista ollut nähty sitten maailmansodan runsaan rahan vuosien. Luotonantokorot laskivat vastaavasti, ja ylin antolainauskorko sovittiin 8 1/2 %:ksi.1
Maalaisliiton yritys saada Sunilan hallituksen avulla muutos Suomen Pankkiin ja Risto Rytiin henkilöityneeseen rahapolitiikkaan oli epäonnistunut. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa maalaisliitto menetti kuusi paikkaa, kun taas pienviljelijä- ja pulapuolueet saivat yhteensä viisi kansanedustajaa. Vaalin tulos oli isku oikeistolle, jonka yhteinen edustajamäärä putosi kymmenellä. Oikeiston poliittista voimaa heikensivät myös IKL:n eroaminen kokoomuksesta sekä kokoomuksen sisäiset ristiriidat.
Kivimäen hallituksen parlamentaarinen pohja oli kapea, ja maalaisliiton piiristä siihen tulivat yksityishenkilöinä maatalousministeriksi K. T. Jutila ja sosiaaliministeriksi Emil Hynninen. Pääministerin suppea ohjelmapuhe mainitsi hallituksen tavoitteiksi pulakauden voittamisen ja rahanarvon säilyttämisen, minkä vuoksi hallitus tulisi torjumaan kaikki rahanarvon huonontamiseen tähdänneet pyrkimykset.
Hallituksen ohjelma oli tehty maalaisliiton ja pulaliikkeiden taholta tulleita vaatimuksia vastaan. Huhtikuussa 1933 pidetyssä maalaisliiton puoluekokouksessa toistettiin entiset pulavaatimukset, mutta usko niiden toteutumismahdollisuuksiin oli selvästi vähentynyt. Hallituksen tavoite valtiontalouden tasapainottamisesta oli sikäli ymmärrettävä, että tilinpäätös vuodelta 1932 osoitti 76 miljoonan markan vajausta. Hallitus päätti edelleen noudattaa tiukkaa menojen supistamisohjelmaa, minkä vuoksi Kivimäki pyysi Paasikiveä johtamaan uudelleen tätä tarkoitusta varten perustettavaa komiteaa. Ryti ja Tanner olivat jo eräiden toisten lisäksi lupautuneet jäseniksi. Paasikiven mielestä » nyt ei niin tärkeä työ kuin 2 v. sitten», joten puheenjohtajuudesta hän kieltäytyi, mutta lupautui mukaan jäseneksi komiteaan, jonka valtioneuvosto 7.4.1933 asetti tohtori A. E. Tudeerin puheenjohdolla. Toukokuun alussa komitea jätti mietintönsä, jonka perusperiaatteet olivat samanlaiset kuin Paasikiven johdolla toimineen neuvottelukunnan vuonna 1931. Hallitus noudatti komitean suosituksia, mutta tällä kertaa budjetti osoittautui liiankin varovaisesti laadituksi. Vuoden 1934 tilinpäätös osoitti 35 miljoonan markan säästöä. Vaikka uusia veroja ei otettukaan käyttöön, olivat valtion tulot kasvaneet laskettua nopeammin. Myös seuraavina vuosina tilinpäätökset osoittivat valtion rahatalouden vakiintuneen – vuodesta 1934 lähtien voitiin varoja siirtää jopa suhdannerahastoon.2
Ennen taloudellisen tilanteen parantumista moni maatila joutui pakkohuutokaupan kohteeksi. IKL pyrki ohjelmallaan saavuttamaan niin maaseutu- kuin teollisuusväestönkin kannatuksen. Eduskunnassa IKL:n ryhmä tekikin innokkasti aloitteita, joskin ne jäivät ilman toisten puolueiden kannatusta. Laajakantoisin aloite oli ehdotus laiksi ulosottolain muuttamisesta. Toteutuessaan laki olisi kieltänyt ulosmittaamasta tilaa, jolla velallinen asui ja joka oli velallisen toimeentulon pääasiallinen lähde. Lainmuutos, jota ei esitetty takautuvana, olisi merkinnyt luottojen vakuuksien muuttumista vastaisuudessa henkilötakauksiksi, mikä taas oli vastoin pankkien etua. Toiseksi IKL esitti venäläisen puutavaran maahantuonnin kieltoa – aloitteen perusteluissa väitettiin suomalaisen maatalouden tarvitsevan myös kyseiset metsätulot, minkä lisäksi venäläinen raaka-aine oli »orjatyön tuote» ja sen hankkimisessa käytettiin »kotiseudultaan karkoitettuja heimoveljiämme». Työhönsä harjaantuneen työntekijän toimeentulon turvaaminen eli työväen palkkojen määrääminen lailla, jota IKL myöskin esitti, merkitsi puolestaan vapaan työsopimusjärjestelmän rajoittamista.3
Suomalaisen talouselämän piirissä eivät IKL:n tekemät ehdotukset, joita puolueen edustajat ajoivat niin kapitalismin kuin sosialisminkin tuomiten, suinkaan herättäneet ihastusta. Moni puolueisiin sitoutumaton liikemies karsasti esitettyjä ajatuksia, ja jopa »kansanliikettä» muutoin ymmärtänyt kokoomuksen johtomies Paavo Virkkunen sekä Uusi Suomi arvostelivat IKL:n talousohjelmaa »terveen talouspolitiikan» nimissä. IKL:n ehdotusten toteutuminen olisi »vasemmiston suurin voitto koko yksikamarisen eduskuntalaitoksemme aikana», kommentoi liike-elämän ääni Kauppalehti. »I.K.L:n aloitteet ilmeisesti osoittavat oikeaksi sen viime aikoina usein esitetyn väitteen, että oli kansanliikkeen yhtenäisyyden ja sen voiman kannalta suuri vahinko, että liike otti ohjelmaansa myöskin taloudelliset kysymykset.»4
Paasikivi yhtyi talouselämän piirissä esiintyneeseen arvosteluun sekä periaatteellisin että käytännöllisin perustein. IKL:n ehdotuksista kaksi »ovat meille talousmiehille yleensä ja KOP:lle erittäin suuremmassa määrässä vahingollisia.» Ensimmäinen oli esitys laiksi työväen palkoista. Palkat olivat yksi »tuotantofaktori», jotka muiden tuotantokustannusten tavoin oli saatava pula-aikana laskevien hintojen myötä alas. »Muuten täytyy teollisuus Suomessa lopettaa.» Toinen haitallinen lakiesitys
koski puutavaran tuontikieltoa Neuvostoliitosta, mikä olisi suoranaisesti vaikuttanut myös KOP:iin. Laki »merkitsisi, että Diesen Wood ja Repola Wood on lopetettava. Noin 5 000 a 6 000 ihmistä joutuisi leivättömiksi.» Lisäksi Paasikivi arvioi Neuvostoliiton pitävän tällaista aloitetta »epäystävällisenä tekona». Hän pyysi niin Lampenia kuin Kairamoakin käyttämään yhteyksiään IKL:oon tällaisen »ensimmäisen luokan demagogian» lopettamiseksi. »Minun nähdäkseni on tulevaisuus synkkä», mutta silti »olisi koetettava välttää ehdoin tahdoin olojen pahentamista», Paasikivi valitteli.5
Paasikiven toivomus demagogian välttämisestä ei toteutunut aloitteiden tullessa keväällä 1934 eduskunnan käsittelyyn. Ulosottolain muuttamista tarkoittaneen aloitteen käsittelyn yhteydessä IKL:n Vilho Annala kävi suoraan liikepankkien kimppuun ja väitti, että niiden »antama luotto on tavallisesti lyhytaikaista, kallista ja muutenkin vaikeaehtoista. Ne ovat liikeyrityksiä, joiden tarkoituksiin ei kuulu maatalouden etujen valvominen, vaan joiden ainoana tavoitteena on mahdollisimman edul- lisen vuosituloksen saavuttaminen.»6
IKL:n lisäksi myös maalaisliitto sekä pienviljelijä- ja pulapuolueet ehdottivat valtion toimia vallinneen tilanteen helpottamiseksi. Kokoomuksen kansanedustaja Paavo Korpisaari oli jo vuoden 1933 alkupuolella tullut huolestuneena kertomaan Paasikivelle, miten maalaisliitto aikoisi taas 3.4.1933 kokoontuvilla valtiopäivillä ottaa korkokysymyksen uudelleen esille. Eduskuntavaalien jälkeisessä poliittisessa tilanteessa oli säännöstelyn kannalle maalaisliiton rintamaan mennyt Korpisaaren arvion mukaan seitsemän edustajaa kokoomuksesta ja seitsemän ruotsalaisista, ja asian ratkaisu näytti riippuvan olennaisesti Tannerin mahdollisuuksista pitää sosiaalidemokraattien rivit yhtenäisinä. Maalaisliittolainen kansanedustaja Matti Pitkänen ryhmätovereineen oli jo vuoden 1932 valtiopäiville jättänyt aloitteen, jonka mukaan korkein sallittu lainakorko olisi ollut 8 %. Pankkivaliokunta pyysi pankkivaltuusmiesten mielipidettä ja 21.4.1932 päivätyssä lausunnossaan se päätyi esittämään ehdotuksen hylkäämistä. Asiaa ei kuitenkaan ehditty käsitellä saman vuoden valtiopäivien lakivaliokunnassa, mutta vuoden 1933 valtiopäivillä Pitkänen edustajatovereineen uudisti aloitteensa – korkotason alenemisen myötä he vaativat korkeimmaksi koroksi tällä kertaa 6 %. Kansanpuolueen Yrjö Hautala oli vuoden 1933 valtiopäiville tehnyt toivomusaloitteen, jonka mukaan hallituksen tuli ryhtyä toimenpiteisiin Suomen Pankin luotonannon laajentamiseksi ja sekä Suomen Pankin että yleisen korkokannan alentamiseksi samoin kuin liikkeessä olleen setelistön lisäämiseksi. Lakivaliokunta vetosi kysynnän ja tarjonnan lakiin korkotason ensisijaisena määrääjänä eikä voinut hyväksyä kumpaakaan aloitetta. Samaan johtopäätökseen päätyi myös suuri valiokunta. Pitkänen oli edustajatovereineen ehdottanut myös rikoslain 38 luvun 1. pykälän muuttamista siten, että laissa korkeimmaksi koroksi määrätyn prosentin ylittäminen olisi katsottu lainvastaiseksi kiskomiseksi. Kun lakivaliokunta oli edellä mainitulla tavalla hylännyt Pitkäsen aloitteen koron säännöstelystä, ei se – eikä suuri valtiokuntakaan – hyväksynyt tätäkään aloitetta.
Pienviljelijäin puolueen Eino Rytinki puolestaan esitti toivomusaloitteen, jonka mukaan hallituksen tulisi antaa eduskunnalle esitys laiksi, jolla säädetään korkeimmaksi sallituksi koroksi kiinnityslainoille 4 % ja muille lainoille 6 % sekä että erotus anto- ja ottolainauskoron välillä ei saisi olla 2 % suurempi. Näitäkään aloitteita ei vuoden 1933 valtiopäivillä ehditty käsitellä, ja seuraavien valtiopäivien pankkivaliokunta niputti Hautalan ja Rytingin aloitteet yhteen Väinö Tannerin ja muiden sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän jäsenten tekemän toivomusaloitteen kanssa. Tanner yhdessä edustajatovereittensa kanssa toivoi hallituksen velvoittavan valtiovarainministeriön ja pankkitarkastusviraston valvomaan, että pankit lain mukaisesti käyttäisivät pankin osakepääomaa ja vararahastoja tappioiden poistamiseen, eivätkä siirtäisi kyseisiä kuluja antolainauskorkoihin. Sosiaalidemokraatit halusivat myös perustettavaksi erityisen korkolautakunnan valvomaan korkokannan kehitystä sekä rahalaitosten yhteisen lautakunnan vakiinnuttamista lainsäädännöllä. Kun toivomusaloitteet 28.3.1934 tulivat eduskunnan täysistunnon käsittelyyn, saattoi valtiovarainministeri H. J. M. Relander todeta Hautalan ja Rytingin korkosäännöstelyä sisältävät ehdotukset voitavan sivuuttaa käsittelemättä niitä tarkemmin, olihan eduskunta jo aiemmin hylännyt vastaavanlaisia aloitteita. Kuinka voitiin ajatella, että »sellaiset – sallittaneen ehkä sanoa -lapselliset ehdotukset kuin ed. Hautalan ja ed.
Rytingin, voisivat täällä saada kannatusta.» Vaille kannatusta ehdotukset jäivätkin niin pankkivaliokunnassa kuin täysistunnossakin.
Sen sijaan sosiaalidemokraattien aloitteessa edellytettiin ensinnäkin voimassa olleiden lainsäännösten aiempaa tehokkaampaa noudattamista sekä toiseksi uuden valvovan elimen perustamisesta ja korkolautakunnan aseman vakiinnuttamista. Pankkivaliokunnan mielestä mikään ei viitannut siihen, etteivät pankit noudattaisi lakia, joten se hylkäsi toivomusaloitteen ensimmäisen osan. Sen sijaan valiokunta piti korkolautakunnan asettamista tarpeellisena, sillä – vaikka rahalaitosten yhteislautakunta olikin saanut antolainauskorkoja alaspäin – huippukorkoja voitiin ehkä tällaisen elimen toimilla saada leikattua. Sen sijaan rahalaitosten yhteislautakunnan asema vapaaehtoisena elimenä oli pikemminkin sen voima kuin heikkous, joten tässä yhteydessä pankkivaliokunta hylkäsi sosiaalidemokraattien ehdotuksen. Mietinnön ensimmäisessä vastalauseessa pankkivaliokunnan sosiaalidemokraattiset jäsenet ehdottivat vielä yhteislautakunnan vakiinnuttamista lainsäädännöllä, toisessa vastalauseessa maalaisliittolaiset jäsenet vaativat laajoin valtuuksin toimivaa korkolautakuntaa ja kolmannessa vastalauseessa toiset pankkivaliokunnan porvarilliset jäsenet edellyttivät niin Hautalan, Rytingin kuin Tannerinkin aloitteen hylkäämistä.
22.2.1934 olivat Paasikivi ja Ryti asiantuntijoina kuultavina pankkivaliokunnassa sosiaalidemokraattien pankkialoitteen johdosta. »Kritikoin laajasti ehdotusta, jossa sanoin tuskin olevan yhtään oikeata ajatusta», Paasikivi muisteli. Jaosto päättikin porvarien äänin hylätä aloitteen. »Tulipalon sammutukseen on viime vuosina mennyt hirmuisen paljon aikaa ja työtä. Aina negatiivista, turhanpäiväistä.» Paasikiven mielestä sosiaalidemokraattien »pankkeja vastaan» suunnattu aloite oli kiittämättömyyden osoitus. Hän soitti Tannerille ja muistutti toukokuusta 1917. Tuolloin KOP myönsi kuusi miljoonaa markkaa OTK:n perustamiseen, mikä oli »enimmin riskaabeleja luottoja mitä minun 20 vuoden aikana on KOP:ssä esiintynyt.» Pankit eivät voineet myöntää tällaisia luottoja, ellei niillä luotonannossaan ollut riittävää riskimarginaalia, minkä puolestaan Tannerin aloite toteutuessaan olisi poistanut.7
Eduskuntakeskustelun kuluessa sosiaalidemokraatit yhtäältä arvostelivat liikepankkien korkopolitiikkaa ja toisaalta korostivat edelleen haluttomuuttaan korkosäännöstelyyn. Maalaisliittolaiset olivat puolestaan edelleen säännöstelyn voimakkaimpia tukijoita, kun taas edistyksen, kokoomuksen ja ruotsalaisten tehtäväksi jäi vallinneiden olojen puolustaminen. Pankkivaliokunnan kokoomuslainen jäsen Leo R. Böök vetosi Paasikiven lausuntoon, jonka mukaan Tannerin ehdottama uusi elin olisi vain lisännyt jo ennestäänkin runsasta valvontaa hidastuttaen taloudellista toimintaa. Böök epäili ehdotettua elintä »ensimmäiseksi askeleeksi rahalaitostemme sosialisoimiseen» ja ihmetteli maalaisliittolaisten mukanaoloa tällaisissa hankkeissa. Edistyksen Sulo Heiniö vetosi hänkin Paasikiven lausuntoon, jonka mukaan pankkien hoitokulut eivät suurimmissa suomalaisissa pankeissa olleet Skandinavian tasoa korkeampia – Tannerin mielestä tason olisi pitänyt olla alhaisempi. Äänestyksissä mikään tehdyistä aloitteista ei saanut riittävästi kannatusta, joten liikepankkien toimintaedellytykset jäivät Paasikiven toiveiden mukaisesti entiselleen.8
Kuten edellä on todettu, Paasikivi uskoi – päinvastoin kuin edellä mainitut eduskunta-aloitteet edellyttivät – talouselämän vapaaseen toimintaan. Esimerkit osoittivat, miten vapaasti toimiva talous oli antanut parhaat tulokset. Miksi puolivuosisataa aiemmin aina ensimmäiseen maailmansotaan asti vallitsi nopean kasvu aika? Pääsyynä oli Paasikiven tulkinnan mukaan tuolloinen taloudellinen vapaus tavaran, pääoman ja työn kansainvälisessä vaihdossa sekä kansojen sisäisessä taloudellisessa elämässä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vapautta rajoitettiin, mikä lopulta johti taloudelliseen kriisiin. Kapitalistisen järjestelmän oli parasta antaa itse viedä läpi tarvittava sopeutuminen maailmantapahtumien luomaan uuteen tilanteeseen. Suomi osoitti vuosina 1918 ja 1919 suurta sopeutumiskykyä sodan jälkeiseen tilanteeseen, jossa Venäjän markkinoiden sulkeuduttua oli lännestä löydettävä täysin uudet markkinat. Toinen sopeutumiskykyä osoittava tapaus oli pulakauden alku, jolloin Suomen sahatavaran tuotanto oli ollut liian suuri, mutta sitä oli pystytty vähentämään noin puoleen vuoden 1927-1928 tuotannosta.9
»Harvoin saa meidän pienissä oloissamme kuulla tai lukea niin syvällisiä ja rikassisältöisiä puheita tai esitelmiä kuin se, jonka valtioneuvos Paasikivi eilen (6.10.1933 – HH) piti kauppa- ja teollisuuspäivillä Oulussa.» Näin innostuneesti otti Kauppalehti vastaan esitelmän, jota vielä saman vuoden aikana levitettiin Politiikka ja talous -nimisenä kirjasena. Lokakuussa 1933 vietettiin Oulussa paikallisen kauppakamarin järjestämiä kauppa- ja teollisuuspäiviä, jossa Paasikivikin Keskuskauppakamarin puheenjohtajana esitelmöi. Paasikiven pessimismi purkautui nyt julkisuuteen. Vaikka esimerkit osoittivat vapaan talousjärjestelmän edut,
oli kansainvälinen kehitys menossa toiseen suuntaan. Maailman tärkeimmissä talousmaissa oli valtion väliintulo eli »interventionismi» lisääntynyt vieden taloutta kohti sosialismia. Suurelta osin tähän oli syynä demokratia, jossa luokkapuolueet keskinäisessä kilpailussaan tulivat luvanneeksi yhä enemmän uudistuksia, joita valtio veroja korottaen toteutti.
Suomen oloja käsitellessään Paasikivi arvioi heikon taloudellisen kehityksen kohdistuneen erityisesti maan pankki- ja rahalaitokseen. Vaikka tuotantoelämä olikin kasvanut Suomessa ripeästi, oli pankki- ja rahalaitos kehittynyt huonommin. Suomen yksityispankkien taseiden loppusumma oli Paasikiven keräämien tietojen mukaan vuoden 1932 lopussa noin 9 505 miljoonaa markkaa, mikä vastasi vuoden 1913 lopun 898 kultamarkkaa eli kasvua ei ollut tapahtunut lainkaan. Naapurimaahan verrattaessa olisi suomalaisten yksityispankkien taseiden loppusumman -maiden asukasluvut huomioonottaen -pitänyt olla 9,6 miljardin sijasta 36 miljardia, jotta Suomi olisi päässyt Ruotsia vastaavalle tasolle. »Ja selvää luonnollisesti on, kuten Paasikivi esitelmässään osoittaa, että valtion ja kuntien julkiset menot ovat nielleet suhteetto- · man suuren osan niukoista kansallistuloistamme», Helsingin Sanomat kommentoi esitelmän ajatuksia. Lehden mielestä pankkeja oli kohtuuttomasti syytetty talouden vaikeuksista ja pikemminkin oli luotava niille edellytyksiä asemansa vahvistamiseksi.11
Mutta läheskään kaikki eivät varauksettomasti hyväksyneet Paasikiven ajatuksia. Pulan kourissa kitunut maa tarvitsi hyviä neuvoja selviytyäkseen vaikeuksista, joten jonkinlaista ohjelmaa olisi maan suurimman liikepankin pääjohtajalta – jolla samanaikaisesti oli hallussaan sellaisia talouselämän keskeisiä luottamustoimia kuin Suomen Pankkiyhdistyksen hallituksen ja Keskuskauppakamarin puheenjohtajuus – sentään odottanut. »Valtioneuvos Paasikivi on julkisesti tunnustanut, että pankki- ja liikemiehet ovat aivan avuttomia, heillä ei ole mitään tietoa, mitä he tekisivät, jos kaikki valta heille jätettäisiin», valitti nimimerkin taakse piiloutunut kirjoittaja.12
Puoluejohtaja Paasikiven kannanotot taloudellisiin kysymyksiin olivat suoranainen jatko aiemmin esitettyihin näkemyksiin. Yhä uudelleen hän selvitti, miten kokoomuksen näkemyksen mukaan yksityiseen yritteliäisyyteen perustuva taloudellinen pohja tuli olla yhteiskunnallisen kehityksen perusta. Valtion tuli luoda edellytyksiä ja mahdollisuuksia yksityisen kansalaisen taloudelliselle toiminnalle. Sekä Neuvostoliitossa että Saksassa ja Italiassa vallinneita järjestelmiä arvostellen Paasikivi varoitti hyväksymästä Suomessakin esitettyjä ajatuksia suunnitelmataloudesta.13
Jatkuvasti Paasikiven huolen aiheena oli kansainvälinen kehitys, johon kansantaloudellinen tutkimuskaan ei näyttänyt voivan tarjota mitään apua. Yhdysvalloissa, Englannissa ja Saksassa taloudelliset olot olivat ensin synkentyneet, ja sitten oli siirrytty interventionismin kautta kohti sosialismia. Tutkimuskin seurasi tätä yleistä linjaa. Paasikivi totesi syyskuun alussa 1930, miten Englannin liberaalinen puolue ei enää paljon eronnut sosialisteista. Myös liberaalien piirissä toiminut kansantaloustieteilijä John Maynard Keynes oli Political Quarterly -lehdessä kirjoittanut »kovin omituista» verotuksesta ja muista asioista.14
Paasikivelle Englanti oli kuitenkin liberalismin kotimaa, jossa pulavuosina oli hylätty sinänsä oikeat ajatukset. Syksyllä 1933 Suomessa vierailleelle englantilaiselle kauppavaltuuskunnalle Paasikivi ehdotti, että Englanti ottaisi aloitteen ja johtaisi maailman kohti vapaampia oloja. Kauppakamari oli jo aiemmin helmikuussa 1933 järjestänyt Suomessa vierailleelle englantilaiselle valtuuskunnalle illanvieton, jossa Paasikivi sai myös esitellä ajatuksiaan. Kansantaloudellisen tutkimuksen olisi hänen mielestään pitänyt olla kuin lääkäri, joka auttaa talouselämää parantumaan sairaudesta. Mutta toistaiseksi maailman asiantuntijat olivat kokoontuneet useita kertoja kovin vähäisin tuloksin – sairauden diagnoosista ja tarvittavista toimenpiteistä ei ollut yhteisymmärrystä näköpiirissäkään samalla, kun potilas alkoi karata lääkärin kynsistä. Aivan kuin kenraali Döbeln Juuttaalla hylkäsi lääkärinsä ohjeet ja ryntäsi sairaana kentälle voittamaan taistelun, samoin liike-elämän piti antaa toimia vapaasti vaikeuksien voittamiseksi.15
Lokakuussa 1933 saapui KOP:n pääjohtajan luo nuori maisteri saadakseen luvan kerätä tietoja väitöskirjaansa, jonka aiheeksi oli suunniteltu pankkien ottolainauksen maantieteellinen jakauma Suomessa. Paasikivi ei aineistoa luvannut, minkä lisäksi pääjohtaja piti tutkimuksen aihettakin hyödyttömänä. »Koko pankkiteoria on nykyään sekaisin. Setelipankkiteoria ja rahateoria on aivan uudistuksen tarpeessa ja liikepankkiteoriaa ei vielä voi sanoa ollenkaan löytyvän. Kehoitin ottamaan jonkun todella hyödyllisen aineen.» Käsitystään tutkimuksen rajallisista mahdollisuuksista Paasikivi ei myöhemminkään muuttanut – vielämaaliskuussa 1939 pitämässään esitelmässä hän palasi samaan aiheeseen.16
Pulavuodet olivat jo ohi, kun valtioneuvosto 11.2.1935 asetti valtiotalouskomitean harkitsemaan mahdollisuuksia alentaa välillistä ja välitöntä verotusta, rahoittaa puolustuslaitoksen perushankintoja ja kehittää sosiaalivakuutusta. Lisäksi tehtävään kuului käsitellä edellä mainittuja asioita siten, että niihin liittyvät ehdotukset voitiin ottaa huomioon valtion 1936 tulo- ja menoarviota tehtäessä. Niukkojen vuosien jälkeen näytti olevan varaa toteuttaa kauan odotettuja uudistuksia. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin J. K Paasikivi ja jäseniksi – nimekkäimpinä Risto Ryti ja Väinö Tanner – 24 eri puolueisiin kuulunutta henkilöä.17 Komitea aloitti työnsä 21.2., jolloin se asetti neljä jaostoa eli vero-, puolustus-, sosiaali- ja finanssijaoston. Kolme ensimmäistä jaostoa työskenteli itsenäisesti oman toimialansa asioiden kimpussa, ja finanssijaoston tehtäväksi tuli koota muiden jaostojen työ yhteen. Näin finanssijaoston merkitys kasvoi, ja Paasikivi itse ryhtyi sen puheenjohtajaksi. Jäseniksi tulivat Tanner (samalla jaoston varapuheenjohtaja), Ryti, varatuomari Raf. von Frenckell, Tyko Reinikka, tohtori A. E. Tudeer ja kunnalisneuvos A. Fränti.
Kun vero-, puolustus- ja sosiaalijaosto olivat saaneet työnsä valmiiksi, oltiin tilanteessa, jota oli voitu ennakolta pelätä: yhtäältä veroja esitettiin alennettaviksi ja toisaalta puolustus- ja sosiaalimenoja lisättäviksi. Näiden yhteisvaikutus ehdotetussa muodossa olisi ollut 261 miljoonaa markkaa. Finanssijaosto otti vuoden 1934 keskiarvoksi, jonka pohjalle voitiin laskea tulevien vuosien arviot. Vuonna 1934 budjetin ylijäämä oli ollut 35 miljoonaa markkaa, joten ensinäkemältä tehdyt ehdotukset vaikuttivat täysin epärealistisilta. Kuitenkin vuoden 1934 budjetissa oli ollut sellaisia menoja kuten lainojen takaisinmaksuja ja siirtoja suhdannerahastoon, jotka voitiin suunnitteilla olleesta budjetista jättää pois. Joitakin uudistuksia oli myös mahdollista toteuttaa. Mutta verojen alentaminen ehdotetussa muodossa yhtäaikaa puolustus- ja sosiaalimenojen lisäämisen kanssa oli mahdotonta.
Valtiontalouskomitean työn nopean aikataulun – mietintö allekirjoitettiin 6.6.1935 – vuoksi komitea kokonaisuudessaan ei ryhtynyt muokkaamaan jaostojensa mietintöjä. Näin ollen finanssijaoston näkemys tuli, joskin äänestysten tuloksena, komitean kannaksi. Puolustusjaoston ehdotus kuusivuotisesta perushankintaohjelmasta hyväksyttiin, ja tätä varten ehdotettiin yhteensä 1 675 miljoonaa markkaa. Vuodelle 1935 esitettiin vähintään 100 miljoonaa ja lakisääteisinä menoina vuosina 1936–1942 vähintään 210 kunakin vuonna niin, että koko summa tulee myönnetyksi vuoden 1942 loppuun mennessä. Suojeluskunnille tuli lisäksi myöntää vuosina 1936–1938 yhteensä 18 miljoonaa markkaa eli 6 miljoonaa vuosittain. Sosiaalijaoston suosituksista komitea ehdotti toteutettavaksi äitiyshuoltoon sekä vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutukseen liittyviä uudistuksia. Verojaosto ja tämän pohjalta komitea kokonaisuudessaankin lähti siitä, että verotuksen keventäminen tuli aloittaa siitä, missä pula-aikana oli jouduttu valtion talouden tasapainon vuoksi veroja korottamaan eli tullien – kidesokeri, vehnä, ruis sekä nahka- ja kumijalkineet saivat tullihelpotuksia – alentamisella. Kun lisäksi alle 10 000 markan tulot esitettiin vapautettavaksi tuloverosta ja 100 000 markkaa pienemmät omaisuudet omaisuusverosta, lapsivähennystä esitettiin korotettavaksi 2 500 markkaan, aviopuolisoiden yhteisverotusta esitettiin muutettavaksi erilliverotukseksi ja perheettömille esitettiin lisäverotusta, saivat verouudistukset voimakkaasti sosiaalisen leiman. Sen sijaan osakeyhtiöiden ja osuuskuntien verotuksen keventämistä – samoin kuin kahvin ja bensiinin tullin alentamista – voitiin ehdottaa vasta sitten, kun valtiontalous sen sallisi.18
Paasikivelle ulkomaankauppa oli aihe, jonka merkitystä hän yhä uudelleen korosti. Jopa maatalouden kehittämisen hän näki osana ulkomaankauppaa, sillä näin voitiin vähentää »tarpeetonta» tuontia. Sivistysvaltion julkiset palvelut kuten puolustus- ja koululaitos perustuivat paljolti viennin avulla saatuun varallisuuteen. Myös pulakauden taittuminen kohti nousukautta oli Paasikiven mielestä vientiteollisuuden ansiota – sama on voitu todeta myöhemmin tutkimuksinkin. Vaikka vientikauppa olikin menossa kohti parempia aikoja, ei tilanteesta selviydytty vaikeuksitta. Pulakauden aikana monet maat olivat lisänneet tuontirajoituksia ja tulleja, eivätkä esimerkiksi Kansainliiton pyrkimykset kaupan esteiden poistamiseksi tuottaneet tulosta. Yhä useampi maa kulki kohti vastavuoroista kauppaa, jossa vienti ja tuonti pyrittiin saamaan samansuuruisiksi. Suomi tosin sai vuonna 1933 solmittua Ison-Britannian kanssa kauppasopimuksen, jossa molemmat osapuolet suostuivat tullinalennuksiin. Seuraavana vuonna saatiin kauppasopimus – suhteiden
mentyä jo kauppasodan partaalle – Saksan kanssa. Myös Ranskan, Viron ja Neuvostoliiton kanssa tehtiin sopimukset.19
Keskuskauppakamarin puheenjohtajana Paasikivi oli jo usean vuoden ajan työskennellyt kaupan piirissä. Kuten tuonnempana käy ilmi, hän oli keväällä 1934 päättänyt jäädä eläkkeelle KOP:n pääjohtajan toimesta, joten aikaa tulisi olemaan – paitsi mieliharrastuksille – myös luottamustehtäviin. Huhtikuussa 1934 Vientiyhdistys haki itselleen arvovaltaista puheenjohtajaa professori Vennolan seuraajaksi. Yksi Paasikiveä toimeen houkutelleista oli Ryti, joka tiesi, mistä narusta vetää: »… kehotti rupeamaan siihen, koska tunnen maan taloudelliset asiat paremmin kuin kukaan muu.» Toukokuussa vuosikokous valitsi Paasikiven ensin Vientiyhdistyksen hallitukseen uutena jäsenenä, ja myöhemmin saman kuun aikana hallitus valitsi hänet puheen johtaj akseen.20
Paasikiven puheenjohtajakaudella Vientiyhdistys pyrki monipuolisesti vaikuttamaan viennin tehostamiseen. Yksi keino oli perustaa erityinen kansallisrahasto, jonka varoja käytettiin vientihenkilökunnan kouluttamiseen. Osan Vientiyhdistyksen puheenjohtajan työstä muodostivat myös organisaation kehittämiseen tähdänneet toimet. Vuonna 1938 järjestön nimi muutettiin Suomen Ulkomaankauppaliitoksi. Tällä haluttiin korostaa toiminnan kohdistuvan sekä vienti- että tuontikauppaan. Samassa yhteydessä organisaatiota muutettiin siten, että liitto sai laajan valtuuskunnan sekä seitsemän erityisalojen toimintaan suuntautunutta jaostoa. Paasikivestä tuli valtuuskunnan puheenjohtaja, joka oli myös johtokunnan puheenjohtaja. Johtokuntaan kuuluivat lisäksi jaostojen puheenjohtajat sekä seitsemän muuta jäsentä. Paasikiven muutto ensin Tukholmaan ja myöhemmin Moskovaan merkitsi sitä, että varapuheenjohtajat ja toimihenkilöt saivat kantaa pääosan tehtävien tuomasta työmäärästä. Kuitenkin vasta maaliskuussa 1941 Paasikivi pyysi »jatkuvan ulkomailla oleskelun vuoksi» eroa puheenjohtajuudesta. Paasikivi valittiin kunniapuheenjohtajaksi, joka kuitenkin suuren osan vuotta 1943 toimi varsinaisena puheenjohtajana seuraajansa Henrik Ramsayn työskennellessä ulkoministerinä.21
Vaikka Paasikivi kannatti kaupan esteiden purkamista, näki hän realistina suurten maiden määräävän kansainvälisen kaupan ehdot. Vastavuoroisuus ei periaatteessa ollut kannatettavaa, mutta »meidän on valitettavasti pakko noudattaa suurten maiden esimerkkiä siksi, kunnes järki jälleen pääsee enemmän vaikuttamaan – jos se joskus tapahtuu, mikä tosin tällä hetkellä ei näytä varsin todennäköiseltä.» Myös syksyllä 1933 Suomessa järjestettyä englantilaista viikkoa, jonka tavoitteena oli edistää englantilaisten tuotteiden ostoa Suomessa, Paasikivi perusteli vastavuoroisuudella: jos englantilaiset olivat valmiita ostamaan paljon suomalaista puutavaraa, oli suomalaistenkin ostettava englantilaisia tuotteita.22
Suomen vienti Englantiin oli suurempi kuin tuonti sieltä. Sen sijaan kauppavaihto Ruotsin kanssa oli päinvastoin tuontivoittoinen. Suomessa, jossa yhteydet Ruotsiin sekä alkavan pohjoismaisen suuntauksen että kielikysymyksen vuoksi olivat ajankohtaisia, alkoi viennin vähäisyys Ruotsiin herättää tyytymättömyyttä.
Paasikivi tuli mukaan pohjoismaiseen taloudelliseen yhteistyöhön syksyllä 1934. Tosin hän oli jo toukokuussa esiintynyt Vientiyhdistyksen puheenjohtajana Suomen Ulkomaankauppa -lehden palstoilla vaatien suurempaa vastavuoroisuutta Suomen ja Ruotsin välisessä kaupassa.23 Syyskuun alussa Tukholmassa pidetty Pohjoismaiden ulkoministerikokous päätti varsinaisista toimista taloudellisen yhteistoiminnan edistämiseksi. Asian taustalla oli pohjoismaisten Norden-yhdistysten elokuussa Tanskassa tekemä aloite kuhunkin Pohjoismaahan perustettavasta valtuuskunnasta taloudellisen yhteistyön lisäämiseksi. Suomen ulkoasiainministeriö pyysi asiasta lausunnot kaupan keskeisiltä järjestöiltä, jotka eivät kuitenkaan varauksettomasti kannattaneet yhteistyön lisäämistä. Pohjoismaat pikemminkin kilpailivat keskenään kuin olisivat valmiit ainakaan laaja-alaiseen yhteistyöhön. Koska ajatus oli kuitenkin toisissa Pohjoismaissa saanut kannatusta, oli Suomen vaikea asettua poikkiteloin. Allekirjoittamassaan Keskuskauppakamarin lausunnossa Paasikivi totesi, ettei »Suomi, jonka orientoituminen monella muullakin alalla suuntautuu Pohjoismaihin», voinut kieltäytyä yhteistyöstä. Lisäksi yhteistyö »pidättyvästi alkuunpantuna, niinkuin on suunniteltukin, voi ajanmittaan koitua meillekin hyödyksi maailman talousolojen muuttuessa ja vakaantuessa.» 24
Marraskuun viimeisenä päivänä 1934 pidetyssä valtioneuvoston istunnossa presidentti Svinhufvud asetti ulkoministeri Hackzellin esittelystä toimikunnan, jonka tehtävänä oli Suomen puolelta osallistua taloudellisen yhteistyön edistämiseen Pohjoismaiden kesken. Saman vuoden loppuun mennessä olivat toisetkin Pohjoismaat asettaneet vastaavan toimikunnan. Suomen toimikunnan puheenjohtajaksi nimitettiin J. K. Paasikivi ja jäseniksi ministeri Procope, vuorineuvos Magnus Lavonius, maatalousneuvos K. J. Ellilä sekä toimitusjohtaja Otto F. Schmidt.
Kun sosiaalidemokraattien edustusta edellä mainitussa luettelossa ei ollut, täydennettiin toimikuntaa 14.12.1934 Väinö Tannerilla.25
Toimikunnan tehtäväksi annettiin »etenkin käytännöllisiä näkökohtia silmälläpitäen» toimia Suomen ja muiden Pohjoismaiden välisen yhteistyön edistämiseksi kaupallisella ja kauppapoliittisella alalla. Kohteina olisivat ennen kaikkea kauppavaihdon lisääminen sekä Pohjoismaiden yhteisten kauppapoliittisten etujen valvominen.
KOP:sta vapautunut Paasikivi tarttui tarmokkaasti tehtävään, ja niin teki myös sihteeriksi kutsuttu tohtori Bruno Suviranta. Toimikunta otti heti ensimmäisessä kokouksessaan käsiteltäväksi yhteys- ja liikennekysymykset. Ruotsista Suomeen soitettaessa puhelun sai 10 minuutissa, mutta päinvastoin soitettaessa odotusaika venyi puoleenkin tuntiin. Laivaliikenne Suomen ja Ruotsin välillä todettiin epätyydyttäväksi: laivat olivat pieniä eikä sunnuntaisin ollut lainkaan vuoroa, mikä puolestaan haittasi postin kulkua. Suomen ja Ruotsin välinen kauppa nostettiin myös ensimmäisessä kokouksessa esille. Yhteisymmärryksessä Paasikiven komitean kanssa Vientyhdistys päätti asettaa toimikunnan, joka paneutui asiaan yksityiskohtaisesti.
Pohjoismaisen yhteistyön kohteiksi voitiin ottaa sellaisia kysymyksiä, joiden käsittelyä joku Pohjoismaista ei nimenomaisesti vastustanut. Asialistasta tulikin pitkä: tulli- ja tilastonimikkeistöjen yhdenmukaistaminen, työvoiman liikkuvuus, osakeyhtiölain sekä toiminimi- ja kaupparekisterilain uudistaminen, puhelintariffien alentaminen sekä kaksinkertaisen verotuksen ehkäiseminen. Asioita valmisteltiin asiantuntijatasolla, ja vuosittain valtuuskunnat kokoontuivat päättämään mahdollisista suosituksista hallituksilleen.
Ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous pidettiin Ruotsin toimikunnan puheenjohtajan, pääjohtaja Anders Örnen kutsusta Tukholmassa 14.-16.2.1935. Yhteistyövaltuuskuntien kokous olisi tuskin saanut suurtakaan huomiota osakseen, ellei Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningen olisi kirjoituksissaan – ne eivät suoranaisesti liittyneet taloudelliseen yhteistyöhön – suorasukaisesti arvostellut suomalaisten kykyä osallistua pohjoismaiseen yhteistyöhön. Koska kirjoitukset ajoittuivat juuri Paasikiven valtuuskunnan matkan yhteyteen, Suomen yhteistyövaltuuskunta päätti esittää julkilausuman, jossa paheksuttiin lehden esittämiä ajatuksia. Paasikivi laati yhdessä Hackzellin ja Procopen kanssa lopullisen julkilausuman, jossa korostettiin valtuuskunnan saaneen virallisen kutsun Ruotsin hallitukselta, eivätkä yksityiset mielipiteet voineet estää tällaista yhteistyötä.26
Suomalaisen valtuuskunnan paluu herätti myös kiinnostusta lehdissä. »Valtioneuvos J. K. Paasikivi oli tänään, saapuessaan Tukholman neuvotteluista, aluksi hiukan huonolla tuulella», tiesi Uusi Suomi kertoa lukijoilleen. Syynä eivät olleet Tukholmassa käydyt neuvottelut, vaan Suomen ja Ruotsin väliset yhteydet, joiden parantamista pohtimasta valtioneuvos juuri palasi. Laiva oli joutunut lumipyryn takia seisomaan merellä useita tunteja ja saapui Turkuun myöhästyneenä. Juna ei odottanut, minkä vuoksi Helsinkiin voitiin jatkaa vasta seuraavalla junalla.27
Pohjoismainen taloudellinen yhteistyö saatiin kuitenkin Tukholmassa hyvään alkuun. Seuraavat kokoukset pidettiin lokakuussa 1935 Kööpenhaminassa, syyskuussa 1936 Oslossa, kesäkuussa 1937 Helsingissä ja syyskuussa 1938 Tukholmassa, kunnes sodan syttyminen katkaisi toiminnan. Yhteistyön edellytys oli rajattujen ja konkreettisten ongelmien selvittäminen. Mutta niidenkin eteenpäin vieminen oli vaikeaa. Paasikivi sai maaliskuussa 1937 raportin, jonka mukaan asiat menivät hitaasti eteenpäin. Kaksinkertaisen verotuksen käsittelyä koskeneet paperit olivat maanneet kauan ministeri Wittingin pöydällä. Tullinimikkeistöjen yhtenäistämistä koskenut kirjelmä oli lähetetty valtiovarainministeriölle, »eikä se ole aiheuttanut minkäänlaisia toimenpiteitä ministeriön puolelta.» Puhelinmaksujen alentamista oli sentään valmisteltu, ja suomalaiset olivat valmiit tällaiseen ratkaisuun. Diplomaattisella noottien vaihdolla oli Ruotsin ja Tanskan kanssa saatu aikaan sopimus ajokorttien molemminpuolisesta hyväksymisestä – Norjan kanssa tällainen sopimus oli jo aiemmin olemassa. Pohjoismaiden ulkoministeriöt olivat lisänneet virkamiestasolla yhteistyötä.28
Yhteispohjoismaisen taloudellisen yhteistyön tulokset jäivät lopulta varsin rajallisiksi. Kuten seuraava asetelma osoittaa, Iso-Britannia säilyi 1930-luvulla Suomen keskeisenä kauppakumppanina. Huolimatta kaupan tasapainottamiseen tähdänneistä ponnisteluista Suomrn kauppa Ruotsin kanssa pysyi selvästi tuontivoittoisena – tosin viennin edistämispyrkimykset lisäsivät hieman Ruotsin merkitystä Suomen vientiluvuissa.29
