Paasikiven komitea
Jo ennen Erichin hallituksen syntyä rauhankysymys oli helmikuussa 1920 joutunut uuteen vaiheeseen. Valkoisten venäläisten rintaman uhistuessa Pohjois-Venäjällä heidän sikäläisten joukkojensa rippeet raivasivat tiensä länteen Repolaan ja Porajärvelle pyytäen paikallisilta suomalaisilta miehitysjoukoilta apua bolsevikkeja vastaan. Kun takaa-ajavat puna-armeijan yksiköt saivat kosketuksen suomalaisten etuvartioasemiin Porajärvellä, syntyi vaarallinen tilanne sotilaallisine yhteenottoineen. Parin pienehkön kahakan jälkeen taistelu käynnistyi 29.2.1920 toden teolla ja kesti yli kaksi viikkoa. Poliittisten ratkaisujen tarve alkoi tulla yhä ilmeisemmäksi.
Hankittuaan toimeenpiteelleen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan siunauksen ulkoministeri Holsti lähetti 28.2.1920 neuvostovenäläiselle virkaveljelleen G. V. Tšitšerinille laajan ja yksityiskohtaisen nootin. Suomi olisi valmis riisumaan aseista Repolan ja Porajärven pitäjien alueelle paenneet valkoiset venäläiset osastot ja estämään niiden osallistumisen bolsevikkihallituksen vastaiseen toimintaan. Korvaukseksi edellytettiin, että neuvostojoukoille annettaisiin käsky pysähtyä Repolan ja Porajärven itärajoille. Samalla toivottiin, etteivät ne tunkeutuisi muihinkaan Itä-Karjalan kuntiin, jotka olivat vedonneet kansojen itsemääräämisoikeuteen. Kahden miehitetyn pitäjän kansainvälisen aseman määrittely tapahtuisi ryhdyttäessä aikanaan neuvottelemaan lopullisen rauhan ja ystävällisten suhteiden aikaansaamisesta Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille.
Moskovassa oivallettiin heti Holstin pyrkivän varovasti ilmaisemaan halukkuutensa aselepokeskustelujen avaamiseen. Vastauksessaan Tsitserin protestoi suomalaisten miehitysjoukkojen Repolassa ja Porajärvellä oleskelua vastaan mutta tiedotti samalla neuvostovenäläisten osastojen saaneen käskyn pidättyä hyökkäämästä kyseisiin pitäjiin. Ehtona oli, että suomalaiset täyttäisivät lupauksensa valkoisten aseistariisumisesta. Muihin Itä-Karjalan osiin nähden Tsitserin ei antanut lupauksia. Repolan ja Porajärven osaltakin Suomen aloite oli hyväksytty vain väliaikaisena toimenpiteenä ja edellyttäen, että kummankin maan välisiä suhteita koskeviin yleisneuvotteluihin ryhdyttäisiin viipymättä.1
Hallituksenvaihdoksen jälkeen Holsti, joka oli säilyttänyt ulkoministerinpaikkansa, saattoi virallisesti palata asiaan, ja Kreml puolestaan antoi 8.4.1920 suostumuksensa aseleponeuvottelujen aloittamiseen Rajajoella. Neljä päivää myöhemmin käynnistyneissä keskusteluissa Suomi vaati rauhanneuvottelujen pohjaksi koko Vienan Karjalan, Pohjois-Aunuksen ja Nevan pohjoispuolisen Inkerin käsittävän puolueettoman varmuusvyöhykkeen perustamista. Pantakoon merkille, että valkoisista venäläisistä vapautuneet Vienan Karjalan länsiosat, joita neuvostojoukot eivät vielä olleet miehittäneet, olivat tuolloin Uhtualla toimivan, Suomesta tukea etsivän »Vienan väliaikaisen toimikunnan» valvonnassa.
Neuvostovaltuuskunta puolestaan hylkäsi suomalaisten ehdotukset suoralta kädeltä. Keskustelujen pohjaksi oli otettava vuoden 1914 raja lukuunottamatta Repolaa ja Porajärveä, »jotka vaativat erityistä käsittelyä». Ne oli siksi toistaiseksi neutraloitava. Muuten Neuvosto-Venäjä pidätti itselleen täyden toimintavapauden laillisen suvereniteettinsa alaisessa Itä-Karjalassa.
Interventiopolitiikan epäonnistuttua ja valmistautuessaan suhteiden »normalisoi- miseen» Neuvosto-Venäjän kanssa länsivalloilla ei ollut intressiä tukea Suomen aluevaatimuksia. Ilman suurvaltojen tarjoamaa selkänojaa Helsinki taas oli kykenemätön pakottamaan Moskovaa mihinkään. Erichin hallitus joutui toisin sanoen lännen- ja erityisesti Englannin-politiikassaan uusimaan saman pettymyksen, jonka Paasikiven senaatti vuoden 1918 Berliinin rauhanneuvottelujen aikana oli Saksaan nähden kokenut. Suomen ja Neuvosto-Venäjän kannat osoittautuivat kaikesta huolimatta olevan niin kaukana toisistaan, ettei yhteisymmärrykseen päästy. Vajaat kaksi viikkoa paikallaan polkeneiden aseleponeuvottelujen jälkeen neuvostovaltuuskunta 24.4.1920 poistui Rajajoelta.2
Moskovassa tilannetta seurattiin silti huolestuneina. Maaliskuussa 1920 Lenin oli todennut tasavallan vallankumoukselliselle sotaneuvostolle odottavansa »sovinismin purkausta» Suomessa. Vennolan »heikko ja maltillinen» hallitus oli kaatunut ja aktivistit omaksuneet nyttemmin tunnuksekseen »kaikki tai ei mitään». Tilanne Itä-Karjalassa oli heille varsin houkutteleva. Vaikuttaakseen naapurimaan mielialoihin bolsevikkipuolueen keskuskomitean orgbyroo oli jo 9.2.1920 päättänyt suostua SKP:n keskuskomitean pyyntöön 25 miljoonan ruplan luovuttamisesta puoluetyöhön Suomessa. Summasta annettaisiin 5 miljoonaa heti ja loput 2 miljoonan erinä kuukausittain.3
Izvestijassa 8.5.1920 ilmestyneessä artikkelissaan Rajajoella neuvotelleen valtuuskunnan jäsen B. G. Suhl leimasi keskustelujen epäonnistumisen syyksi vastapuolen »kohtuuttomat» vaatimukset. Puolan aloitettua 26.4.1920 yllättäen suurhyökkäyksensä Neuvosto-Venäjää vastaan kokonaiskuvion ääriviivat alkoivat hahmottua. Yhteisenä koordinaattorina esiintyi Suhlin mielestä Englannin ulkoministeri, lordi Curzon. Pian nähtäisiin, oliko Suomen porvaristo valmis heittämään maansa mukaan sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan.
Todellisuudessa kuitenkin Puola oli aloittanut myös suomalaisille yllätyksenä tulleen offensiivinsa ilman ententen suostumusta. Yhtä vähän oli länsivaltojen tukea luvassa Suomelle, jota päinvastoin oli kehotettu pyrkimään rauhaan ja varoitettu »venäläistä kansallistunnetta loukkaavista sekä revanssihalua synnyttävistä vaatimuksista». Moskovassa taas tätä ei tiedetty ja ideologisista ennakkokaavioista puhumattakaan tuntui vaikealta uskoa suomalaisten uskaltaneen mennä Rajajoella paljastuneissa vaatimuksissaan ilman ententen suostumusta niin pitkälle kuin oli tapahtunut. Sitäpaitsi tiedettiin Helsingin edustajien käyneen myös Varsovassa neuvotteluja, joiden asiallisesta tuloksettomuudesta Kremlissä ei tosin oltu selvillä. Suomi saattoi kukaties hyvinkin pyrkiä käyttämään hyväkseen marsalkka Pilsudskin menestyksiä. Puolan hyökkäyksen aiheuttamassa ahdinkotilassaan Neuvosto-Venäjän oli pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin estämään luoteisen naapurinsa liittyminen sotaan. Aikaa ei ollut hukattavissa. Toukokuun 11. päivänä 1920 – kolme vuorokautta Ukrainan pääkaupungin Kievin joutumisesta hyökkäävien puolalaisjoukkojen haltuun – Kreml esitti Helsingille virallisen rauhantarjouksen, johon se sai myönteisen vastauksen kolme päivää myöhemmin. 4
Suomessa tuleviin neuvotteluihin oli hyvissä ajoin varauduttu. Jo ennen Rajajoen aselepokeskustelujen alkamista päätettiin kutsua koolle valtion komitea, joka saisi tehtäväkseen rauhanehtojen hahmottelun. Samalla pyrittiin laajapohjaisen komiteatyöskentelyn avulla varmistamaan laadittavien rauhanehtojen hyväksymi- nen eduskunnassa. Puheenohtajaksi Erichin hallitus pyysi jo maaliskuussa 1920 Berliinin rauhanneuvotteluja kesällä 1918 vetänyttä Carl Enckelliä. Viimeksi mainittu, joka nyttemmin toimi Suomen lähettiläänä Pariisissa, kuitenkin kieltäytyi. Suomi ei hänen mielestään voisi saavuttaa todellista rauhaa Venäjän kanssa ennen ententemaiden vastaavaa ratkaisua. Siksi oli varottava kiirehtimästä asioiden edelle. Muuten Suomi kompromettoituisi lännen silmissä, mikä tulevaisuudessa saattoi haitata sen pääsyä Kansainliiton jäseneksi.5
Enckellin kieltäydyttyä Erichin hallitus turvautui J. K. Paasikiveen, joka jo tammikuussa 1918 oli valittu Suomen ja Venäjän välisen sekakomission suomalaisen osapuolen puheenjohtajaksi. Kielitaitoinen, taitavaksi neuvottelijaksi tunnettu ja Suomen historian hyvin hallitseva pankinjohtaja edusti pätevää asiantuntemusta sekä poliittisten että taloudellisten kysymysten alalla. Erichin hallituksen vaikutusvaltaisen jäsenen Lauri Ingmanin ystävänä hän sitäpaitsi edusti puolueessaan niitä voimia, jotka jo tuossa vaiheessa olivat valmiita määrätietoisesti työskentelemään rauhan hyväksi.Viivyttely ei ainakaan parantaisi ehtoja. Vailla merkitystä ei tietenkään liioin ollut Paasikiven ja Ståhlbergin välille kehittynyt hyvä yhteistyösuhde.
Tasavallan presidentti kutsui pankinjohtajan puheilleen 10.4.1920 selostaen kolmatta tuntia kestäneessä neuvonpidossa rauhankysymystä. Myös pääministeri Erich oli läsnä. Kun puolalaiset Ståhlbergin kertoman mukaan olivat ilmoittaneet, etteivät he solmisi rauhaa ilman Venäjän tulevan kansalliskokouksen antamaa vahvistusta, Paasikivi ilmaisi eriävän mielipiteensä. Suomen ei tämäntapaista ehtoa pitäisi asettaa. Bolsevikit joka tapauksessa muodostivat käytännössä Venäjän hallitusvallan, ja jos he solmimallaan rauhansopimuksella luovuttaisivat suomalaisille esimerkiksi Itä-Karjalan, tällä olisi tapahtuneena tosiasiana, fait accomplina, merkitystä Venäjän tulevillekin hallituksille. Bolsevikkien kukistumisen jälkeen valittavalle kansalliskokoukselle ei siis ehdoin tahdoin pitäisi tarjota mahdollisuutta ryhtyä arvostelemaan tai peräti hylkäämään rauhansopimusta. Ståhlberg oli samaa mieltä toivoen perusteilla olevan Kansainliiton aikanaan takaavan Suomen alueellisen koskemattomuuden.
Tasavallan presidentin mielestä tavoitteet oli asetettava tärkeysjärjestykseen. Ennen muuta tuli huolehtia Suomen valtioalueen koskemattomuuden säilymisestä torjumalla esimerkiksi Ahvenanmaahan tai Karjalan kannakseen kohdistuvat vaatimukset. Toissijaisena tavoitteena oli Petsamo, joka jo 15.2.1864 annetulla keisarillisella asetuksella oli luvattu Suomelle korvaukseksi tuolloin Venäjälle luovutetusta Rajajoen asetehtaan alueesta. Ståhlbergin mielestä Suomella oli Petsamoon nähden laillinen oikeus. Kolmannen kohdan muodostivat Viena ja Aunus, joiden oli kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaisesti saatava itse päättää liittymisestään joko Venäjään tai Suomeen »tai muulla tavalla asiansa järjestää». Suomenlahden ja koko Itämeren alueen neutralointia sekä Muurmannin radan kansainvälistämistä tuli harkita.
Valtionpäämiehen antaman tehtävän täyttämiseksi Paasikivi ryhtyi tunnontarkkaan tapaansa viipymättä kokoamaan materiaalia. Hän perehtyi huolellisesti mm. vuoden 1918 saksalais-venäläiseen Brest-Litovskin rauhansopimukseen, samana vuonna Berliinissä käytyjen Suomen ja Venäjän välisten neuvottelujen asiakirjoihin sekä Viron 2.2.1920 solmimaan rauhansopimukseen itäisen naapurinsa kanssa. Erityisen paljon työtä näytti vaativan Suomen ja Venäjän taloussuhteiden yksityiskohtainen selvittely.6
Paasikiven komitea muodostettiin luonnollisesti poliittisin perustein. Puheenjohtajan lisäksi oikeistoon lukeutui jäsenistä kenraali Rudolf Walden, joka samalla edusti Venäjän-suhteiden järjestelyn kannalta tärkeätä puunjalostus- teollisuutta. Kokonaisuudessaan komitean jäsenistö kattoi hyvin silloisen Suomen puoluekentän pankinjohtaja Alexander Freyn edustaessa ruotsalaisia, professori J. H. Vennolan edistyspuoluetta, seminaarinlehtori Väinö Kivilinnan maalaisliittoa sekä toimitusjohtaja Väinö Tannerin ja professori Väinö Voionmaan sosiaalidemokraatteja. Komitea asetettiin valtioneuvoston istunnossa 16.4.1920. Yleinen mielipide maassa – mm. Svinhufvudin tukemia aktivisteja lukuunottamatta – alkoi tuolloin jo kypsyä ajatukseen rauhasta.7 Eri asia sitten oli, millä ehdoin se pitäisi solmia. Kuten tuonnempana näemme, sosiaalidemokraatit osoittivat tässä mielessä porvarillisiin ryhmiin verrattuna pitemmälle menevää joustavuutta.
Paasikiven komitealle järjestettiin 19.4.1920 informaatiotilaisuus, jossa isäntänä toimi hallituksen ulkoasiainvaliokunta. Pääministeri Erich esitti tällöin »opastavan selostuksen» rauhanasian aikaisemmista vaiheista vuoden 1918 Berliinin neuvotteluista lähtien. Hänen, Erichin, johdollaan toiminut kolmihenkinen työryhmä – jäseninään yleisesikunnan päällikkö, kenraali Oscar Enckell sekä kauppa- ja teollisuushallituksen ylijohtaja V. M. J. Viljanen – oli vuoden 1920 alkupuolella koonnut materiaalia rauhanneuvotteluja varten ja laatinut myös alustavan sopimusluonnoksen. Se tarjoaisi lähtökohdan Paasikiven komiteankin työlle. Tehtyyn kysymykseen Erich vastasi korostaen näiden aikaisempien kaavailujen luonnetta pelkkinä suunnitelmina, jotka eivät sitoneet nyt alkavaa tehtävää. Komitealla olisi siis täysin vapaat kädet.8
Erichin sopimusluonnoksesta oli kuitenkin sikäli hyötyä, että komitea saattoi aikaa säästäen ryhtyä työhönsä sen pykäliä lähtökohtina käyttäen. Paasikiven sairastumi- sen vuoksi liikkeelle päästiin 20.4. pidetyn alustavan kokouksen jälkeen varsinaisesti vasta 26.4.19209. Neuvotteluissaan komitea ensi sijassa keskittyi – kuten myöhemmin Tarton rauhanneuvotteluissakin – kaikkea muuta varjostavaan rajakysymykseen. Sen rinnalla jäivät esimerkiksi taloudelliset ongelmat selvästi toissijaiseen asemaan.
Pohjoisessa pidettiin tärkeänä Petsamon hankkimista Suomelle tsaari-Venäjän v. 1864 antaman lupauksen nojalla, mihin myös Ståhlberg Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa viittasi.10 Lisäksi Leninin kansankomissaarien neuvosto oli 1.3.1918 solmitulla sopimuksella luovuttanut punaiselle Suomelle Petsamosta huomattavan alueen, eikä Helsingin valkoinen hallitus halunnut tyytyä vähempään. Päinvastoin Paasikiven komiteassa edellytettiin Suomeen liitettävän Petsamon itärajan ulottamista pitkälle Kuolan niemimaalle Imandra-järven tasalle saakka. Komitean sosiaalidemokraattiset jäsenet Tanner ja Voionmaa olisivat kuitenkin olleet valmiita tyytymään huomattavasti lännempänä kulkevaan, vuoden 1918 »Tokoin rajaan». Kun Erichin komitean luonnoksessa puhuttiin Kansainliiton myötävaikutuksesta Venäjän velvoittamiseksi täyttämään v. 1864 antamansa lupauksen, Tanner esitti jälleen eriävän kantansa. Bolsevikkien karsastaman Kansainliiton sekoittaminen asiaan vain mutkistaisi sitä ja antaisi aihetta »kaikenlaisiin juoniin». Puheenjohtaja Paasikivi taas piti tärkeänä »saada Kansainliiton huomio mitä suurimmassa määrin kiinnitetyksi Suomen asioihin, sillä vaaran uhatessa tulee Suomen itsenäisyyden parhaimpana turvana olemaan juuri Kansainliitto, jos nimittäin sille asetetut päämäärät saavutetaan». Aina varovaisen Paasikiven kannanoton loppuun sijoittuva varaus onkin syytä panna merkille. Sosialistit saivat kuitenkin tahtonsa lävitse, ja Kansainliittoa koskeva maininta jätettiin pois.
Petsamon ja Jäämeren rannikon merkitys Suomelle nähtiin lähinnä taloudellisena, vaikka alueen nikkelivaroista ei tuolloin vielä tiedettykään. Kuitenkin professori Voionmaa huomautti Novaja Zemljan naftaa ja Huippuvuorten hiiltä voitavan kuljettaa tätä kautta Suomeen. Kenraali Walden korosti myös aikanaan rakennettavaksi tulevan Rovaniemen Petsamon radan sekä Petsamon sataman suurta poliittista merkitystä. Uuden maailmansodan puhjetessa Suomi joutuisi riippuvuussuhteeseen joko Saksasta tai Venäjästä, kun taas satama Jäämeren rannalla ja sinne johtava rata pitkälti »neutralisoisivat» em. suurvaltojen vaikutuksen.11
Suomen Petsamoon kohdistuvat havittelut herättivät huomiota myös Norjassa, jossa epäiltiin nuoren tasavallan mahdollisia laajentumisaikeita suurelta osin suomalaisen väestön asuttamaan Ruijaan nähden. Oslossa niinikään katsottiin naapurina lisää tilaa hankkivan Suomen osoittavan Neuvosto-Venäjään verrattuna enemmän kiinnostusta rajan läheisyydessä sijaitseviin Etelä-Varangin rautamalmikenttiin, minkä vuoksi pidettiin parhaana, että Suomen ja Venäjän raja ei lainkaan muuttuisi. Tätä koskevan kantansa norjalaiset ilmaisivat sekä länsivalloille että venäläisille salaamatta myöskään Paatsjoen vesivoimaa kohtaan tuntemaansa intressiä. Joen itärantakin pitäisi tämän takia liittää kuningaskuntaan. Suomessa herättämästään katkeruudesta huolimatta norjalaisten aloitteella ei kuitenkaan ollut mitään käytännön vaikutusta Tarton rauhanneuvotteluihin.12
Vaikeimman ongelmansa, Itä-Karjalan kysymyksen, käsittelyyn Paasikiven komitea pääsi jo ensimmäisenä varsinaisena työpäivänään, 26.4.1920. Voionmaa korosti tällöin, että karjalaisille olisi myönnettävä vapaaseen äänestykseen perustuva täydellinen itsemääräämisoikeus, mikä edellytti myös kansallisten rajojen kunnioittamista. Pohjoisessa alueen olisi ulotuttava Muurmannin radan ylittäen Vienanmereen saakka, koska muussa tapauksessa karjalaiset jakautuisivat kahteen eri valtakuntaan.
Kun Vienan pääosa oli tuolloin Uhtualla toimivan väliaikaisen hallituksen valvonnassa, mitä Voionmaa ei tosin suoraan maininnut, vaatimusta alueen välittömästä liittämisestä Suomeen ei voitu pitää asian mukaisena. Yhtä vähän hän katsoi aiheelliseksi tuoda esiin puolueessaan laajalti vallitsevaa käsitystä, jonka mukaan Karjalan kysymys saattoi viivästyttää rauhaan pääsyä. Sitäpaitsi alueliitoksen toteutuessa jouduttaisiin sosiaalidemokraattien mielestä ottamaan vastuu puutteessa elävien karjalaisten avustamisesta, mikä automaattisesti haittaisi oman maan köyhälistön elintason kohottamista. Rauha olisi saatava aikaan mahdollisimman pian Suomen talouselämän johdattamiseksi »normaaleihin» uomiin.
Paasikivi yhtyi rajakysymyksessä Voionmaahan mutta ilmaisi eriävän käsityksensä vaihtoehtona kaavaillusta kansallisesta riippumattomuudesta. Köyhä ja vähälukuinen (140 000 karjalaista ja 40 000 venäläistä) väestö ei pystyisi muodostamaan itsenäistä kokonaisuutta. Vienan Karjalan vertaaminen esimerkiksi Belgiaan (Voionmaa oli puhunut Albaniasta) oli siksi mahdotonta. Vaali ei saisi tapahtua piireittäin, jolloin osa Karjalaa saattoi langeta Suomelle, osa Venäjälle, mikä vain vaikeuttaisi tilannetta esimerkiksi Muurmannin rataa ajatellen. Siksi äänestys piti järjestää yhtenäisesti koko Laatokan-Äänisjärven-Vienanmeren välisellä alueella, joka olisi koetettava liittää Suomeen. Näin saataisiin luonnolliset rajat. Muurmannin rata olisi kansainvälistettävä.13
Itä-Karjalan kysymyksen tullessa komiteassa lähempään tarkasteluun kolme viikkoa myöhemmin Väinö Tanner puolueensa kannan mukaisesti huomautti, ettei hän ollut »erityisen intresseerattu» asiasta. Siitä tulisi todennäköisesti pysyvä riidanaihe Venäjän kanssa. Ainakaan ei pitäisi mennä Muurmannin radan itäpuolelle. Aikaisemmasta lausunnostaan luopuen Voionmaa ilmoitti tältä osin »taipuvansa kannattamaan» Tanneria. Sen sijaan hän piti kiinni ajatuksestaan Itä-Karjalalle kuuluvasta itsemääräämisoikeudesta, jota olisi sovellettava riippumatta siitä, jäisikö alue Venäjän yhteyteen, vai liittyisikö se Suomeen. Itä-Karjalasta voitaisiin tehdä »bufferttivaltio», joka ei olisi itsenäinen, mutta muistuttaisi asemaltaan Ahvenanmaata. Alue olisi saatava neutraloiduksi, ja Kansainliitto toimisi aikanaan korkeimpana tuomarina.
Paasikivi ei voinut tätä idealismia alkuunkaan hyväksyä. 140 000 ihmistä ei pystyisi kehittämään omaperäistä kulttuuria. Oliko tarkoitus säilyttää karjalan kieli kouluissa tai jopa perustaa yliopisto? Suoraviivaisesti Paasikivi totesi, että »jos luottavat meihin, niin on niiden tyydyttävä siihen, mitä me järjestämme». Voionmaan maininnat karjalaisten omien tapojen ja laitosten puolesta olivat turhia, koska niitä koskevat lupaukset tultaisiin muutenkin täyttämään. Ottamalla ne rauhansopimustekstiin vain tarjottaisiin Venäjälle tilaisuus sekaantua asiaan, joka kuului ainoastaan suomalaisille ja karjalaisille. Sen sijaan entiseen valtioyhteyteen jäädessään karjalaiset olisivat Paasikiven mielestä tuhoon tuomittuja. »Jos Venäjään, niin sinne sortuvat».
Näin ollen Paasikivi oli valmis Voionmaan ja Tannerin välisessä kiistassa asettumaan pikemminkin jälkimmäisen kannalle. Itä-Karjalasta ei pitäisi yrittää tehdä puskurivaltiota Suomen ja Venäjän välille. Tanner oli puhunut vain ylimalkaan itsehallinnosta »ottaen huomioon näiden alueiden erikoisolot». Paasikivenkään mielestä ei ollut syytä sitoa käsiä menemällä tarkkoihin määrittelyihin, koska ei voitu tietää, mihin »kon sekvensseihin» se veisi. Pankinjohtajan ajattelun taustana, jota hän ei tietenkään suoraan ilmaissut, oli todennäköisesti hänen jo v. 1918 omaksumansa käsitys Itä-Karjalan Suomelle tarjoamista taloudellisista eduista. Kompromissiratkaisuna komitea päätti suositella kansanäänetyksen järjestämistä kansallisuusrajojen asettamissa puitteissa. Voionmaan »bufferttivaltioajatus» hylättiin äänin 5-2. Erityisen kansainvälisen komission valvomassa, kansallisuusrajaa noudattavassa äänestyksessä itäkarjalaisten olisi rajoituttava ottamaan kantaa pelkästään siihen, halusivatko he tulevaisuudessa kuulua Suomeen vai Venäjään. Samalla heille taattiin oikeus »maakunnalliseen ja paikalliseen itsehallintoon». Kuten Paavolainen toteaa, »realistien», Paasikiven ja Tannerin, lähentymistä tässä asiassa voidaan pitää tavallaan enteellisenä. Itä-Karjalan hankkimisesta koituvat edut nähtiin selvästi, mutta kumpikaan ei ollut tunteenomaisesti sitoutunut Suur-Suomen luomista koskeviin tavoitteisiin.14
Repolasta ja Porajärvestä Tanner Voionmaan kannattamana nimenomaan huomautti, että kansanäänestys oli järjestettävä myös siellä. Vennolan mielestä tämä oli turhaa, koska ao. pitäjät jo olivat itse pyytäneet saada liittyä Suomeen. Olisi epäviisasta pakottaa paikallista väestöä uudestaan äänestämään. Orastavan erimielisyyden Paasikivi ratkaisi toteamalla kaikkien olevan yksimielisiä siitä, ettei pitäjiä haluttu väkisin. Repolan ja Porajärven kuntien kokousten olisi annettava itse ratkaista, halusivatko ne uutta kansanäänestystä vaiko ei. Tannerin asetuttua nyt vuorostaan Paasikiven rinnalle päätös tehtiin tämän mukaisesti.15
Inkerin suomalaisista keskusteltaessa alueen liittämistä Suomeen ei pidetty maantieteellisistä syistä mahdollisena. Kun yhtenä vaihtoehtona mainittiin Venäjän puitteisiin sijoittuva Inkerin »liittotasavalta», Paasikivi Tannerin tukemana asettui jyrkästi torjuvalle kannalle. Alueen väestöstä vain 30 % oli inkeriläisiä, joten autonominen valtio – niin toivottava kuin se sinänsä olisikin – ei tullut kysymykseen. »Venäjän sisäiseen konstitutioniin» puuttumista pitäisi välttää. Korkeintaan voitiin ajatella inkeriläisille kulttuuriautonomiaa, jota komitea päättikin suositella. Vaikka inkeriläisiä toki piti koettaa auttaa, asiasta ei kuitenkaan saisi päästää tulemaan rauhan estettä.16
Alexander Frey epäili Venäjältä käsin tapahtuvan bolsevikkipropagandan levittämisen helpottuvan Suomessa rauhansopimuksen jälkeen, minkä vuoksi sen kieltämisestä oli saatava erillinen artikla. Väinö Tanner puolestaan ei tahtonut vastustaa tällaisen ehdon asettamista, mutta arvioi bolsevikkipropagandan »jotensakin mitättömäksi». Sitä voitiin lisäksi aina vastustaa samoilla aseilla. J. K. Paasikivi oli tässä yhtä mieltä.17 Komitea käsitteli laajasti myös kysymystä siitä, millaisin edellytyksin Suomi voitaisiin julistaa pysyvästi puolueettomaksi valtioksi. Tietynlaisen lähtökohdan tarjosi Viron ja Neuvosto-Venäjän välillä 2.2.1920 solmitun Tarton rauhan 5. artikla, jonka mukaan »siltä varalta, että Viron puolueettomuus pysyvästi kansainvälisesti tunnustetaan, Venäjä puolestaan sitoutuu noudattamaan tätä puolueettomuutta ja ottamaan osaa takuuseen sellaisen puolueettomuuden säilyttämisestä».18
Paasikiven komiteassa pohdittiin niinikään Voionmaan ja maalaisliiton Santeri Alkion mieliajatusta Venäjän luoteisalueiden, ennen muuta Pietarin, liittämisestä puolueettomaan vyöhykkeeseen. Walden katsoi Suomen voivan olla puolueeton, jos vastaavasti Pietari, Muurmannin rata, Suomenlahti, Laatokka ja Äänisjärvi neutraloitaisiin. Paasikivenkin mielestä ajatus sopi lähtökohdaksi, koska Suomen neutralointi turvaisi tältä suunnalta myös Venäjän suurvaltojen hyökkäyksiä vastaan. Vaikka puolueettomuus kytkettäisiinkin Kansainliiton valvontaan, Paasikivi epäili silti, olisivatko suurvallat valmiita menemään näin pitkälle. Joka tapauksessa, kuten myös Walden huomautti, asiasta ei voitu päättää Suomen ja Venäjän välisissä rauhanneuvotteluissa, vaan se edellytti suurvaltojen keskinäistä sopimusta. Erityisesti Paasikivi korosti, ettei neutralointihankkeen saanut antaa haitata Suomen pääsyä Kansainliiton jäseneksi. Komitea, jonka kokouksessa myös ulkoministeri Holsti oli tällä kertaa mukana, asettui samalle kannalle.19
Taloudelliset kysymykset jäivät komitean työssä toissijaiseen asemaan, vaikka monet yksityiskohdat vaativatkin runsaasti selvittelyä. Tietoja saatiin myös kuulemalla lukuisia teollisuuden ja liike-elämän edustajia. Valtio-omaisuus, joka oli jäänyt toisen valtion alueelle, siirtyisi – eräitä poikkeuksia lukuunottamatta – korvausta vastaan sen valtion omaisuudeksi, jonka alueella se sijaitsi. Poikkeuksista tärkein olisi sotilaallisia tarkoituksia palveleva Venäjän valtion omaisuus Suomessa, joka siirtyisi viimeksimainitulle valtiolle korvauksetta sotasaaliina.
Kummankin valtion oli vastattava omista velka- ym. sitoumuksistaan tarvitsematta ottaa osaa toisen velkoihin tai sotakustannuksiin. Venäjän oli silti korvattava alueellaan sijaitseva suomalaisten kiinteä omaisuus, joka oli vallankumouksen jälkeen sosialisoitu. Samoin sen oli otettava vastatakseen keisarikunnan (ja väliaikaisen hallituksen) palveluksessa olleille suomalaisille kuuluvista eläkkeistä, joita ei voitaisi sälyttää Suomen valtion maksettaviksi. Lisäksi vaatimukset käsittivät mm. laivojen, rautatiekaluston, ja muun toiseen maahan joutuneen irtaimen omaisuuden palauttamisen sikäli kuin sitä löytyi ja omistussuhde voitiin riidattomasti osoittaa.
Väinö Tanner kannatti voimakkaasti kauppasopimuksen valmistelua samanaikaisesti rauhanneuvottelujen yhteydessä, »koska jokainen valtio pyrkii solmimaan kauppasuhteita Venäjän kanssa ja olisi sen vuoksi väärin, jos Suomi laiminlöisi tässä suhteessa tarjoutuvan tilaisuuden. Kauppasuhteiden tarjoaminen olisi varmasti venäläisille sangen suurimerkityksellinen, ja voisimme tätä tietä käyttämällä luultavasti saada omat vaatimuksemme, lähinnä aluevaatimukset hyväksytyiksi». Paasikivi oli tässäkin asiassa Tannerin kanssa samaa mieltä. Kysymys kauppasopimuksesta oli kuitenkin kokonaisuudessaan vielä siinä määrin kypsymätön, että sen todettiin vaativan jatkokehittelyä kauppaministeriössä.20 Paasikiven komitean muotoilemat sopimusartiklat21 käytiin yksityiskohtaisesti lävitse 3.6.-8.6.1920 pidetyissä komitean ja valtioneuvoston yhteisistunnoissa. Oleellisia muutoksia ei tällöin enää tehty keskustelun kohdistuessa ensi sijassa aluekysymyksiin. Petsamon osalta sosiaalidemokraatit ilmaisivat jälleen Imandra-järven rajaa vastustavan mielipiteensä, jolloin komitean enemmistön kannan puolustaminen jäi puheenjohtaja J. K. Paasikiven tehtäväksi. Neuvottelijoille oli hänen mukaansa jätettävä tinkimisen varaa. Vuoden 1918 »Tokoin raja» oli myös mielivaltainen. Bolsevikitkin esittäisivät varmaan liiallisia vaatimuksia,joista he aikanaan peräytyisivät. Itse asiassa bolsevikeillekin olisi helpompaa, jos he saisivat suomalaiset hieman peräytymään ehdoistaan, ja siksi oli lähdettävä liikkeelle pitkälle menevin vaatimuksin. Ministeri E. Y. Pehkonen puolestaan kannatti myös komitean enemmistön mielipidettä »kuitenkin edellyttämällä, että jos sellainen rauhanneuvotteluissa näyttäytyisi välttämättömäksi, voitaisiin viime hetkessä hiukan tinkiä komitean ehdottamasta rajalinjasta». Näin myös päätettiin.22
Pääongelmana pidetystä Itä-Karjalan kysymyksestä komitea ja valtioneuvosto kävivät yhteisistunnossaan laajan keskustelun. Ulkoministeri Holstin mielestä komitean ehdottama kansallisuusraja osoittautuisi Suomelle erittäin epäedulliseksi. Rauhanneuvottelukunnan olisi siksi kaikin tavoin pidettävä kiinni luonnollisista rajoista, siis linjasta Laatokka-Syväri-Äänisjärvi-Vienanmeri ja »ainoastaan viime tingassa voisi neuvottelukunta, jos venäläiset osoittautuisivat aivan taipumatto- miksi, peräytyä selvään kansallisuusrajaan eli siihen, mitä komitea oli ehdottanut». Väinö Voionmaa esitti tämän johdosta eriävän mielipiteensä. Täytyi pysytellä oikeaksi tunnustetussa kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteessa, ja siihen katsoen kansallisuusraja olisi ainoa mahdollinen. Holsti sai kuitenkin tukea mm. Vennolalta ja Kivilinnalta, jotka huomauttivat kansojen itsemääräämisoikeudenkin edellyttävän luonnollisia ja strategisesti mahdollisia rajoja.
Samaa mieltä oli J. K. Paasikivi, joka totesi »kylä kylältä kansallisuusrajaa myöten» vedetyn rajan epäedullisuuden Suomelle. Ongelmaksi tulisi tällöin Muurmannin rata, joka » jäisi molemmille puolille». Siksi se pitäisi neutraloida. Jos kansanäänestys pantaisiin toimeen Laatokan-Äänisjärven-Vienanmeren linjan länsipuolisella alueella, saisivat sikäläiset venäläisetkin äänestää. Osa heistä ehkä kannattaisi Suomeen liittymistä. Tärkeintä ei nyt ollut rauha ylipäänsä vaan kunnollinen rauha.
Tyynnyttääkseen Voionmaata Paasikivi esitti »kompromissiratkaisua», jonka mukaan rajan lopullinen määrääminen jätettäisiin sille kansainväliselle komissiolle, joka tulisi valvomaan Itä-Karjalassa toimitettavaa kansanäänestystä. Ajatus saavuttikin kannatusta. »Keskustelun päätyttyä päätti Valtioneuvosto jättää rauhanneuvottelu- kunnalle vapaan vallan ajaa Itä-Karjalan kysymystä sen mukaan kuin olosuhteet rauhanneuvotteluissa vaatisivat, lausuen Valtioneuvosto kuitenkin sen toivomuksen, että rauhanneuvottelukunta koettaisi sikäli kuin mahdollista pyrkiä luonnolliseen rajaan Laatokka-Syvärinjoki-Äänisjärvi-Vienanmeri. Niin ikään hyväksyi Valtioneuvosto senaattori Paasikiven edelläsanotun ehdotuksen, että rajan lopullinen määrääminen kansanäänestyksen tapahduttua jätettäisiin kansainvälisen komisionin tehtäväksi». Muurmannin rata olisi koetettava saada jonkin kansainvälisen yhtymän haltuun niin, että Suomikin tulisi siihen osalliseksi.23
Puolueettomuusasiasta keskusteltaessa Paasikivi korosti valtioneuvostolle Suomen pääsemisen Sveitsin kaltaiseen pysyvään neutraliteettiin vastaavan myös Venäjän etuja.
»Kun Venäjällä Suomen puolueettomaksi julistamisen kautta olisi varmuus siitä, ettei mikään hyökkäyksen vaara uhkaisi Venäjää Suomen puolelta ja kun Suomi siinä tapauksessa, että joku muu valta koettaisi tehdä hyökkäyksen Venäjälle Suomen kautta, kaikella sotavoimallaan puolustaisi puolueettomuuttaan ja siten suojelisi Venäjää ja kun tällainen järjestely tietenkin olisi Venäjälle sen oman turvallisuuden kannalta erittäin suuriarvoinen, niin olisi sellainen ehdotus puolustettavissa, että Venäjä puolestaan, jotta Suomikin saisi takeita hyökkäyksiä vastaan Venäjän puolelta, muodostaisi Suomeen rajoittuvista raja-alueistaan erityisen rauhoitetun vyöhykkeen, joka käsittäisi kaikki Itä-Karjalan alueet, Laatokan ja Äänisjärven, Pietarin kaupungin ympäristöineen, Suomenlahden ynnä ehkä muitakin raja-alueita».
Paasikivenkin esittämät, suurvaltojen kantaa koskevat varaukset huomioon ottaen valtioneuvosto piti silti mahdollisena keskustelun aloittamista neutraliteettikysymyksestä.
Rauhansopimusluonnoksen taloudellisiin artikloihin ei komitean ja valtioneuvoston yhteiskokouksessa enää oleellisia muutoksia tullut. Väinö Tanner kuitenkin toisti jo komiteassa esittämänsä sosiaalidemokraattien käsityksen, jonka mukaan Venäjän Suomessa sijainneen sotilasomaisuuden tulkitseminen sotasaaliiksi tuskin onnistuisi, koska riidattomasti tunnustettua sotatilaa maiden välillä ei voitu näyttää toteen. Rudolf Walden saikin tehtäväkseen tätä valaisevan materiaalin kokoamisen, koska vuoden 1918 Berliinin rauhanneuvottelujen kokemusten nojalla voitiin odottaa venäläisten kiistävän sotatilan olemassaolon.24
Helsingin ja Moskovan kannalta pyrkimys suhteiden viralliseen järjestelyyn oli keväällä 1920 kummankin osapuolen etujen mukaista. Neuvosto-Venäjä pelkäsi jatkuvasti Suomen saattavan liittyä mukaan puolalaisten offensiiviin. Kööpenhaminasta Tsitserinille 13.5.1920 lähettämässään raportissa Maksim Litvinov kertoi kuulleensa hankkeilla olevasta kansainvälisestä neuvostovastaisesta salaliitosta, jonka sieluna oli Mannerheim. Tarkoituksena oli Latvian, Romanian ja Suomen vetäminen mukaan sotaan Puolan rinnalle. Suurin vaara uhkasi Helsingin taholta. Viime kädessä langat johtivat Englantiin. Brittien mielialan rauhoittamiseksi oli kauppaneuvotteluja Lontoossa mahdollisuuksien mukaan kiirehdittävä.
Myös Helsingin näkökulmasta tarkastellen yhä ilmeisemmät syyt puhuivat rauhan puolesta. Puolan hyökkäys Neuvosto-Venäjän kimppuun lisäsi sosiaalidemokraattien oppositiota Holstin politiikkaa kohtaan. Toukokuun alussa he esittivät eduskunnassa välikysymyksen, jossa hallitusta vaadittiin määrittelemään kantansa rauhanneuvotteluihin. Vaikka Erichin kabinetilla olikin eduskuntaenem- mistö takanaan, sen oli silti erittäin vaikea puolustaa jatkuvaa viivyttelyä sillä perusteella, että hankkiuduttaisiin yhteistyöhön Puolan kanssa. Kun liittyminen Pilsudskin offensiiviin ilman suurvaltojen takuita ei sisäpoliittisista syistä käynyt päinsä, Suomen hallitukselle ei käytännöllisesti katsoen jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä suoriin neuvotteluihin Moskovan kanssa. Eduskunnan välikysymyskeskusteluun Holsti toi tiedon, että NeuvostoVenäjä oli hyväksynyt ehdotuksen neuvottelujen aloittamisesta Tartossa 10.6.1920. Sosiaalidemokraatit esittivät kaikesta huolimatta hallitukselle epäluottamuslausetta mutta hävisivät äänin 99-75.25
Vaihtoehtoisina, puolueettomalla maaperällä sijaitsevina neuvottelupaikkoina Helsingissä oli kaavailtu Kööpenhaminaa, Danzigia (siinä tapauksessa neuvottelut voitaisiin kytkeä puolalais-venäläisiin rauhankeskusteluihin, jolloin suomalaisten ei tarvitsisi yksinään asettua neuvottelupöydän ääreen bolsevikkeja vastapäätä) tai jotakin Viron kaupunkia. Tanskan hallitus ilmoitti olevansa kiitollinen, jos siltä ei tiedusteltaisi Kööpenhaminaa isäntäkaupungiksi. Danzig taas putosi laskuista, koska voittoisa marsalkka Pilsudski ei tuossa vaiheessa ollut lainkaan kiinnostunut keskusteluista Neuvosto-Venäjän kanssa. Sitäpaitsi Suomen sosialistit jo alunpitäen vastustivat asettumista samaan rintamaan puolalaisten kanssa. Jäljelle jäi näin Viro, jolle osoitettuun tiedusteluun tulikin myönteinen vastaus. Neuvottelupaikaksi suositeltiin kuitenkin Tarttoa, koska Tallinnassa ei ollut »sopivia huoneita ja asuntoja». Asiainhoitaja Erkki Reijonen raportoi Tarton puolesta puhuvan myös sen, että siellä kaikki oli jo »tuttua ja taattua» Viron omien rauhanneuvottelujen kokemusten valossa. Tallinnan ulkoministeriön ilmoituksen mukaan bolsevikkeja pystyttiin myös paremmin »pitämään silmällä» Tartossa. Suomalaisille matkan pitenemisestä koituvia haittoja vähennettäisiin järjestämällä heidän käyttöönsä Eestin rautateille erikoisvaunu sekä organisoimalla suora sähke- ja puhelinyhteys Tartosta Helsinkiin.26
Helsingissä vallinnut optimismi, joka kuvastui myös Paasikiven komitean istunnoissa, perustui käsitykseen Neuvosto-Venäjän heikkoudesta. Tosiasiallisten voimasuhteiden muutos vuoden 1918 jälkeen jäi tuolloin helposti havaitsematta. Samaan suuntaan vaikutti – varsinkin suuren yleisön keskuudessa – sortovuosilta periytyvä laillisuusidealismi ja siihen pohjautuva vankka usko oman asian oikeutukseen. Puolalaisten menestyksellinen offensiivi antoi vielä lisää tuulta purjeisiin. Bolsevikithan olivat sitäpaitsi itse julistaneet kansojen itsemääräämis- oikeuden johtotähdekseen. Näennäisestä lujuudestaan huolimatta suomalaisten periaatteellista kantaa heikensi heidän kieltäytymisensä saman prinsiipin soveltamisesta Ahvenanmaahan – seikka, johon Kremlin valtuutetut niin hyvin Rajajoella, Tartossa kuin jo aikanaan Berliinissäkin halukkaasti viittasivat.27
Suomalaiset havaitsivat myös pienen eteläisen heimoveljen Viron pystyneen hankkimaan itselleen omissa rauhanneuvotteluissaan huomattavan lisäalueen Narvajoen itäpuolelta, merkittävistä taloudellisista eduista puhumattakaan. Kun virolaiset aluksi olivat vaatineet itärajansa ulottamista aina Kaprion lahden ja Jaaman (Jamburgin) tasalle saakka, heidän tinkimistaktiikkansa suhteellinen menestyminen näytti tarjoavan tietynlaisen esimerkin.28
Ulkoministeri Holstin mielestä Moskovalla ei ollut syytä – vastikään tapahtuneen Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden tunnustamisen jälkeen – ryhtyä vastustamaan huomattavasti syrjäisemmän ja taloudellisesti vähäpätöisemmän Itä-Karjalan eroamista valtakunnasta. Vaikka heimokansallinen innostus Suomen porvarillisella taholla olikin sosiaalidemokraatteihin verrattuna huomattavasti suurempi, viimeksi mainitutkaan eivät silti halunneet ryhtyä suoranaisesti vastustamaan »itsemääräämisoikeuden toteutumista» Itä-Karjalassa. Tarttoon rohkein toivein matkustavalla valtuuskunnalla oli näin takanaan kaikkien eduskuntaryhmien tuki.29
Erikoislaatuisen lisäperusteen Helsingin hallituksen optimismille tarjosi vielä Suomessa »maan alla» oleskelevan O. W. Kuusisen 29.4.1920 pääministeri Rafael Erichille toimittama salainen viesti. Vastaanottajan kannalta jo sinänsä kiinnostavaa oli etsintäkuulutetun kommunistijohtajan yhteydenotto ja vetoomus rauhan aikaansaamiseksi. Vielä merkittävämmältä on täytynyt tuntua Kuusisen selvä viittaus neuvostohallituksen myönnytysvalmiuteen:
»Wenäjän neuvosto-tasavalta luonnollisesti mieluimmin säilyttää Wenäjän alueen vähentämättömänä. Mutta neuvostovalta ei vastusta kansain itsemääräysoikeutta, ja mikäli karjalaiset vapaassa kansanäänestyksessä vaativat itsehallintoa tai itsenäisyyttä, arvattavasti Wenäjän neuvostovalta siihen suostuu. Ja ellei Wenäjän neuvosto-tasavalta tällöin itse voisi olla karjalaisten maan suojelijana, vaan olisi pakoitettu luovuttamaan osia Pohjois-Wenäjän alueista porvarillisten valtioiden valvontaan, olisi kai Wenäjän neuvostovallalle sinänsä samantekevää, mikä porvarillinen valtio siellä valvoja-aseman saa…
Mutta neuvotteluissa liittolaisvaltain kanssa olisi mielestäni Wenäjän neuvosto-tasavallalla edullisempi asema, jos Englanti ei olisi monopoolisopijana koko porvarillisen Euroopan puolesta. Tämä seikka onkin itse asiassa minusta ainoa etu, mitä neuvosto-Wenäjälle voisi olla erikoisrauhan teosta valkoisen Suomen kanssa, mikäli se rauha nyt nopeasti päätettäisiin – siis osaksi samallainen etu kuin se, jonka vuoksi neuvosto-Wenäjä myönsi Wirolle niin huomattavia vastaetuja. . . Petsamon laajan alueen oli neuvosto-Wenäjä kaksi vuotta sitten valmis antamaan punaiselle Suomelle. Walkoinen Suomi ei tähän mennessä ole saanut Petsamon suhteen mitään aikaan. Mutta jos Suomen hallitus nyt ensi kesästä alkaen pääsisi neuvosto-Wenäjän suostumuksella vapaasti raivaamaan ja rakentamaan tuota aluetta Suomen elimelliseksi jäseneksi, niin kahden vuoden päästä se olisi sitä, ja hyöty siitä voisi tuntua koko Suomessa».30
Asiakirja teki selvästi vaikutuksen vastaanottajaansa Rafael Erichiin, joka antoi monistaa sen ja lähettää edelleen »erittäin salaisena» tärkeimmille poliittisille päättäjille, niiden joukossa J. K. Paasikivelle.31 Kuten Paavolainen on huomauttanut, oli vaikea ajatella Leninin työtoverin Kuusisen ryhtyneen kirjelmässään, jonka aitoudesta ei sinänsä ollut epäilystä, yksin sepittämään neuvostohallituksen poliittisia tavoitteita. Tässä mielessä Kuusisen kirjelmä myönnytysvihjeineen oli hyvinkin omiaan vahvistamaan Helsingin poliittisten päättäjien uskoa neuvostohallituksen peräytymisvalmiuteen.
Suomalaisten mittavat ennakko-odotukset osoittautuivat kuitenkin, kuten aikanaan saatiin havaita, katteettomiksi. Moskovassa läpikäymäni viralliset ja Leninin yksityisarkiston Tarton rauhaa koskevat asiakirjat eivät mainitse Kuusisen hanketta, joka sinänsä tietenkin tähtäsi Suomen poliittisen johdon houkuttelemiseen neuvottelupöydän ääreen. Vaikka aloite onkin saattanut osaltaan kuvastella neuvostojohdon varhaisempaa, mm. Viron kanssa tehdyssä sopimuksessa ilmennyttä myönnytysvalmiutta, sen yhteydet ajankohtaiseen todellisuuteen osoittautuivat heikoiksi.
Paasikivi ei ulkopoliittisessa ekspansiopyrkimyksessään sinänsä poikennut muista porvarillisista poliitikoista. Hänelle Itä-Karjalan tulevaisuus ei kuitenkaan ensi sijassa merkinnyt heimoaatteen toteutumista tai kansojen itsemääräämisoikeuden premisseistä johdettavaa periaateratkaisua, vaan mahdollisuutta tavoitella Suomelle tiettyjä taloudellisia ja strategisia etuja kansainvälisen tilanteen niin salliessa. Vanhasuomalaisen perinteen mukaisesti Paasikivi – rajoittumatta pelkästään Suomen ja Venäjän välisten suhteiden tarkasteluun – tähdensi muita voimakkaammin suurpoliittisen tilanteenkehityksen merkitystä. Tässä mielessä esimerkiksi Suomen kannalta sinänsä tervetullut neutralointikysymys saattoi tulla ratkaistuksi vain laajoissa kansainvälisissä puitteissa.
