Neuvottelujen alkuvaihe
Valtuuskuntien kokoontuessa Tartossa 12.6.1920 yleistilanne oli muuttunut bolsevikeille entistä edullisemmaksi. Kesäkuun alussa käynnistämällään vastahyökkäyksellä puna-armeija oli lyönyt Pilsudskin etenevät joukot ja vallannut Kievin takaisin. Puolalaisten peräytyminen muuttui paikoin sekasortoiseksi paoksi. Etelärintamalla ja Kaukasian suunnalla tilanne oli kenraali Wrangelin valkoisten joukkojen osamenestyksistä huolimatta vakiintumassa. Liettuan kanssa neuvostohallitus solmi rauhan 12.7., ja Latviankin osalta sopimukseen päästiin kuukautta myöhemmin, 11.8.1920.
Hengähdystaukopolitiikkansa puitteissa Kreml pyrki järjestelmällisesti luoteisrintamansa »rauhoittamiseen» – päämäärä, joka päti myös Suomeen nähden. Erityisen tärkeätä oli saada Helsingin suostumus miinojen puhdistamiseen Suomenlahdelta laivaväylän avaamiseksi Pietariin lännen kanssa käytävää kauppaa varten. Siitä huolimatta Moskova katsoi itsellään olevan vallitsevassa yleistilanteessa varaa olla hyväksymättä mitä tahansa rauhanehtoja. Bolsevikkien kannalta rohkaisevaa oli myös se, että heidän kanssaan Lontoossa kauppaneuvotteluja käyvä Englanti oli ainakin toistaiseksi varonut asettumasta suomalaisten mittavan ohjelman taakse. Todellisuudessa Foreign Office – haluamatta suoranaisesti paljastaa kantaansa sen enempää Helsingille kuin Moskovallekaan – katsoi, että suomalaisten oli tuntuvasti lievennettävä vaatimuksiaan, mikäli he aikoivat päästä sovintoon venäläisten kanssa.1
Moskovassa ei suinkaan oltu tietämättömiä niistä argumenteista, joihin suomalaiset pohjasivat vaatimuksensa. Rajan ja Muurmannin radan välisellä vyöhykkeellä vallinnut sotilaallinen tyhjiö täytettiin touko-kesäkuussa 1920, kun bolsevikkijoukot miehittivät alueen karjalaisten vastarinnasta huolimatta. Uhtuan väliaikainen toimikunta joutui siirtymään ensin Vuokkiniemelle ja sieltä juhannuksen tienoilla yli rajan Suomen puolelle toiminnan jatkuessa Vienassa sissisotana. Alueen siirtyminen neuvostohallituksen valtapiiriin oli nyt tapahtunut tosiasia, joka ei voinut olla heikentämättä Holstin politiikan reaalista pohjaa.
Helsingin protesteihin Moskova vastasi – ironiaa tuskin salaten – ottavansa huomioon eräitä suomalaisia piirejä Itä-Karjalan asiassa elähdyttävät tunteet ja ryhtyvänsä toimenpiteisiin Karjalan työtätekevän väestön kansallisten vaatimusten tyydyttämiseksi. Pian kävi selville, mitä tällä tarkoitettiin. Karkotetun Uhtuan hallituksen tilalle Kreml asetti 7.6.1920 – viisi vuorokautta ennen Tarton neuvottelujen alkua ja sotilaallisten operaatioiden ollessa vielä kesken – Karjalan työkansan kommuunin, jonka perustamisvaiheessa suomalaiset kommunistit esittivät keskeistä osaa. Näin voitiin viitata siihen, että kansojen itsemääräämis- oikeus oli Itä-Karjalan osalta jo toteutettu, kun taas kyseisen periaatteen sovellutustapa kuului Neuvosto-Venäjän sisäisiin asioihin. Karjalan autonomiaa tuettaisiin, sikäli kuin se vastaisi paikallisten työtätekevien massojen etuja. Suomalaiset eivät enää saisi – kuten vielä Rajajoen aseleponeuvotteluissa – päästä ratsastamaan karjalaisten itsemääräämisoikeudella. Nämä toimenpiteet, joihin neuvostohallitus ryhtyi juuri ennen rauhanneuvottelujen alkua, sulkivat aivan ilmeisesti pois mahdollisuuden Suomelle tehtävistä laajemmista aluemyönnytyksistä.2
Tarttoon lähteväksi rauhanvaltuuskunnaksi nimitettiin Paasikiven komitea sellaisenaan. Neuvonantajat ja tekninen apuhenkilökunta mukaan lukien joukko paisui n. 50 hengen vahvuiseksi, mitä sekä Paasikivi että Tanner pitivät suurena tunnustaen kuitenkin, että »tappelemiseen olisi tarvittu vielä enemmän väkeä».3
Ennen matkan alkua presidentti Ståhlberg kutsui valtuuskunnan puheenjohtajan luokseen kahdenkeskistä suullista evästystä varten. Paasikiven toisen maailmansodan jälkeen tekemän muistiinmerkinnän mukaan ohjeet edellyttivät aluksi historiallisten rajojen, Itä-Karjalan ja Petsamon vaatimista. Jollei tässä onnistuttu, tähdättäisiin historiallisiin rajoihin ja Petsamoon. Mikäli niitäkään ei saataisi, tyydyttäisiin historiallisiin rajoihin. »Näitä suullisia ja kahdenkeskisiä ohjeita en ilmoittanut valtuuskunnan suomalaisille jäsenille ».4 Kesäkuun 11. päivänä 1920 Helsinki marsalkka Pilsudskin pyynnöstä tunnusti Puolan tukemien Ukrainan nationalistien ns. Petljuran hallituksen, mikä toimenpide ei lisännyt yhteisymmärryksen edellytyksiä Tartossa.
Varhain keskiviikkoaamuna 9.6.1920 Helsingin Pohjoissataman laiturista irtautui luotsilaiva »Eläköön» kannellaan Tarton rauhanvaltuuskunta apuvoimineen ja matkatavaroineen. Rannassa lähtijöitä hyvästeli sankka onnentoivottajien joukko pääministeri Erichin johdolla. Kauniin ja aurinkoisen sään vallitsessa matka sujui leppoisasti. Oleskeltiin kannella, keskusteltiin edessä olevista tehtävistä, paistateltiin päivää ja valokuvailtiin.5
Tallinnan satamassa odotti virallinen, juhlallinen vastaanotto soittokuntineen ja kunniakomppanioineen. Porilaisten marssin sävelten kaikuessa valtuuskunnan puheenjohtaja J. K. Paasikivi astui ensimmäisenä laivasta laiturille, jossa häntä neuvottelujen isäntämaan puolesta tervehti ulkoministeri Ado Birk seurueineen. Satamasta siirryttiin hotellin kautta Eestin eduskunnan (Asutav kogun) vieraiksi tutustumaan sen suomalaisten mielestä vaatimattomiin toimitiloihin ja edelleen lounaalle parlamentin ravintolaan »Einelautaan».6
Aterian aikana Viron hallituksen päämies Jaan Tönisson ja Paasikivi pitivät asiaankuuluvat viralliset puheet. Vieraan kannalta kiintoisampia olivat epäviralliset pöytäkeskustelut. Niin hyvin Tönisson kuin myös läsnä olleet ministerit Birk, Seljamaa, Rei ja Püman vakuuttivat omasta kokemuksestaan Paasikivelle, että venäläisiltä oli vaadittava paljon, jotta saataisiin tinkimisen varaa. Viron ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut osoittivat myös, ettei yleisistunnoissa, joissa pidettiin pöytäkirjaa, tapahtunut edistystä. Vasta kun päästiin jaostoihin, pienessä piirissä ilman pöytäkirjaa käytäviin keskusteluihin, alkoi tuloksia ilmaantua. Virolaiset kehottivat suomalaisia menettelemään samoin. Paasikiven kysymykseen vastaten Tönisson totesi, ettei Virossa pelätty bolsevismia. Radikaalilla agraaripolitiikalla, suurtilojen jakamisella, tyydytettäisiin maaton väestö ja näin vedettäisiin matto bolsevismin jalkojen alta.7
Tarttoon päästiin perille kuusi tuntia kestäneen junamatkan jälkeen vielä samana iltana. Varsinainen valtuuskunta majoitettiin arvossapidettyyn Hotel Peterburgiin, kun taas avustajakunta sai tyytyä siitä varsin etäällä sijaitsevaan Hotel Livoniaan. Tönissonin vakuutteluista huolimatta Paasikiven ensiarvioinnit eteläisen heimo- kansan oloista olivat pessimismin sävyttämiä. »Tartto on minusta odottamattoman rappeutunut ulkonaisesti. Kadut kurjat, talot korjaamatta. Hotellit rappeutuneet myös». Syyksi Paasikivi arvioi Baltian saksalaisten valta-asemaan pohjautuvan omaisuuden epätasaisen jakautumisen ja Venäjän kurjan hallinnon. »Ellei ole suuri hyvinvoipa yleisö, niin ei talous mene eteenpäin». Viro näkyi olevan kokonaisen sukupolven jäljessä jopa Suomestakin. Heimoveljet elivät Paasikiven mielestä yhä suunnilleen samaa vaihetta kuin suomalaiset 1870- ja 1880-luvuilla sivistys- ja kouluharrastuksineen, kansanrunojen keräilyineen jne. Ajankohtainen vaara sisältyi huomion liian suureen kiinnittämiseen politiikkaan talouden kunnostamisen kustannuksella. Toisen vaaran Paasikivi näki Venäjän virolaisille tarjoamissa taloudellisissa houkutuksissa, etenkin kun paikallinen nuoriso oli saanut kasvatuksensa venäläisissä kouluissa ja osasi venäjänkieltä.8
Vaikka Venäjän valtuuskunnan tiedettiin toistaiseksi jääneen saapumatta kaupunkiin, suomalaiset ilmaantuivat tunnontarkasti määräaikana (10.6.1920 klo 12) sovittuun kokouspaikkaan Tarton ylioppilaskunnan (Eesti Oliopilaste Selts) talolle. Luppoaika käytettiin hyväksi tutustumalla rakennukseen, jossa pienehkön varsinaisen neuvottelusalin lisäksi kummallekin valtuuskunnalle oli varattu oma huone. Kansliaväellä oli erikseen tarpeelliset työskentelytilansa.
Päivän kuluessa saatiin tietää neuvostovaltuuskunnan junan myöhäsyneen edellisen vuorokauden kuluessa niin paljon, ettei rajanylitys, joka virolaisten sääntöjen mukaan oli mahdollista vain päiväsaikaan, enää onnistunut. Ylitettyään rajan varhain aamulla 10.6.1920 neuvostodelegaatio pääsi perille Tarttoon vasta saman päivän iltana. Virolaisten isäntien puolesta ei kukaan vaivautunut rautatieasemalle ottamaan vieraita vastaan, minkä nämä panivat mielipahalla merkille. Ero suomalaisten osalle Tallinnassa tulleisiin huomionosoituksiin nähden oli silmiinpistävä.9
Valtuuskuntaa johti Leninin läheinen ystävä, bolsevikkipuolueen keskuskomitean jäsen Jan Antonovits Berzin. Latvialaissyntyinen Berzin oli osallistunut puoluetyöhön kotiseudullaan vuodesta 1902 alkaen ja saanut kaksi vuotta myöhemmin karkotustuomion Karjalaan, Aunuksen kuvernementtiin. Hänellä oli siten henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta tuntumaa alueeseen, jonka kohtalosta piti Tartossa keskustella. Tämä on saattanut vaikuttaa Leninin johtaman keskuskomitean henkilövalintaan. Berzinillä oli toki muutenkin merkittävä tausta kansainvälisissä asioissa. Siirryttyään v. 1908 vallankumousliikkeen laannuttua ulkomaille hän toimi sosiaalidemokraattisena journalistina mm. Sveitsissä, Ranskassa, Belgiassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa sekä osallistui v. 1915 ns. Zimmerwaldin vasemmiston organisoimiseen. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Berzin lähetettiin Neuvosto-Venäjän edustajaksi Sveitsiin, mistä hänet kuitenkin v. 1918 karkotettiin vallankumouksellisen toiminnan vuoksi. Sen jälkeen Berzin oli näytellyt huomattavaa poliittista roolia Kominternin sihteerinä. 10
Varsinaisia jäseniä Neuvosto-Venäjän valtuuskunnassa oli puheenjohtajan lisäksi alkuvaiheessa vain yksi, Platon Mihailovitš Keržentsev. Päinvastoin kuin talonpoikaissukuisella Berzinillä, juutalaissyntyisellä Kerzentsevillä oli intelligentsijatausta hänen isänsä kuuluessa liberaalin kadettipuolueen johtaviin poliitikkoihin ja vuoden 1906 ns. Viipurin julistuksen allekirjoittajiin. Suoritettuaan Moskovan yliopistossa humanistisen loppututkinnon nuori P. M. Kerzentsev liittyi bolsevikkeihin v. 1904 osallistuen puolueen illegaaliseen toimintaan. Paettuaan v. 1912 maasta hän Berzinin tavoin ryhtyi journalistiksi toimien mm. Pravdan New Yorkin kirjeenvaihtajana. Vallankumouksen jälkeen hän palasi kotiin saaden nimityksen Izvestijan varapäätoimittajaksi ja myöhemmin virallisen tietotoimiston Rostan (Tassin edeltäjän) johtajaksi. Tästä tehtävästä hänet komennettiin kesällä 1920 käymään neuvotteluja suomalaisten kanssa.11
Helsingin delegaation jäsen Rudolf Walden oudoksui myöhemmin vaimolleen lähettämässään kirjeessä: »Ihmeellistä istua ja neuvotella lättiläisten ja juutalaisten kanssa Venäjän tärkeimmistä kysymyksistä. Niin ovat roolit muuttuneet». Tuuli saattoi kuitenkin kääntyä, ja vallitseva tilanne vain vähensi Waldenin mielestä nyt valmisteltavan sopimuksen uskottavuutta.12
Heinäkuun lopussa neuvostovaltuuskuntaan liittyi vielä Nikolai Sergejevits Tihmenev, joka hiljaisena ja pidättyvänä henkilönä pysytteli keskustelujen aikana enimmäkseen taka-alalla. Venäläisen osapuolen puheenjohtajana hän toimi elokuussa 1920 perustetussa ns. oikeudellisessa jaostossa, joka keskittyi rauhansopimuksen amnestia-artiklan laadintaan. Luonnollisesti myös neuvostodelegaatiolla oli lisäksi käytettävissään omat asiantuntijansa sekä tulkkinsa, pikakirjoittajansa ja muu tekninen apuhenkilöstönsä.
Suomen Kommunistisen Puolueen anomuksen saada oma edustajansa mukaan Tarttoon lähtevään Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaan Leninin hallitus oli jo toukokuussa torjunut. Kullervo Mannerille osoittamassaan kirjeessä Tsitserin ilmoitti, ettei ulkoasiain kansankomissariaatti pitänyt mahdollisena »Suomen Kommunistisen Puolueen edustajien julkista (kurs. T. P.) osallistumista Venäjän Rauhanvaltuuskuntaan. Heidän osallistumisensa jarruttaisi epäilemättä suuresti rauhan asiaa ja vaikeuttaisi tavattomasti meidän rauhanpolitiikkaamme».13 Epävirallisena yhdyshenkilönä SKP:n suuntaan toimi kuitenkin neuvostovaltuus- kunnan suomenkielen tulkki, pietarilainen kommunisti Koso.
Tarttoon vihdoin saapuneen Berzinin valtuuskunnan sihteerin otettua yhteyttä suomalaiseen virkaveljeensä sovittiin neuvottelujen käynnistämisestä järjestämällä puheenjohtajatapaaminen »Seltsin talolla» 11.6.1920. Kesäkuumasta huolimatta Paasikivi katsoi aiheelliseksi sonnustautua sakettiin, »koska isänmaan puolesta on tehtävä kaikki». Vaikutelma Berzinistä osoittautui suotuisaksi: »siivon näköinen, vieläpä sympaattisen näköinen mies».14
Esille tulleista käytännön asioista tuotti ongelmia ainoastaan neuvosto-osapuolen puheenjohtajan ehdotus yleiskokousten avaamisesta lehtimiehille. Jo Rajajoen aseleponeuvottelujen aikana niitä laajasti selostaneet Pietarin lehdet olivat noudattaneet suomalaisiin verrattuna huomattavasti avoimempaa lin jaa.15 Berzinin aloitteen Paasikivi otti vielä samana iltana käsittelyyn oman valtuuskuntansa piirissä. »Salaista diplomatiaa» periaatteellisista syistä vastustavaa Voionmaata lukuunottamatta kaikki suhtautuivat ehdotukseen torjuvasti. Neuvottelujen saattaminen kokonaan julkisiksi tekisi niistä vain agitaatioforumin, mikä haittaisi asiallista työskentelyä. Varoittavan esimerkin tarjosivat Brest-Litovskin rauhanneuvottelut. Paasikivellä oli epäilemättä myös mielessään virolaisilta vastikään saadut neuvot. Lopuksi hyväksyttiin ajatus, että lehtimiesten läsnäoloa oli vastustettava, mutta jos venäläiset sen takia uhkaisivat jättää neuvottelut sikseen, asiaa olisi harkittava uudelleen.16
Varmuuden vuoksi Paasikivi piti Tarttoon saapuneille suomalaisille tiedotusvälineiden edustajille tiukan puhuttelun: »On tärkeää, että sanomalehti- miehet mitä suurimmalla harkinnalla tulevat antamaan lehdilleen neuvotteluja koskevia asiallisia tietoja. Etenkin on pidettävä mielessä se seikka, ettei suomalainen sanomalehdistö väärillä tai tahallisesti väritetyillä tiedoilla estä rauhanneuvottelujen edistymistä mitä Suomeen tulee. Siitä kärsisi koko maa».17
Valtuuskuntien ensimmäinen kokous 12.6.1920 »Seltsin talolla» aloitettiin juhlallisin muodoin molempien osapuolien esiintyessä saketeissa. Aluksi ei edes tupakoitu, mutta piintyneen nikotinistin Kerzentsevin kaivaessa lopulta esiin savukekotelonsa myös Tanner »tasapuolisuuden vuoksi» antoi raittiusmies Voionmaan kehotuksesta sikarinsa ryöhätä. Alkupuheenvuoroissaan puheenjohtajat toivat julki optimisminsa nyt alkavien neuvottelujen johtamisesta molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen samalla kun Berzin korosti »Venäjän suuren köyhälistövallankumouksen» merkitystä tien avaajana uudelle ulkopolitiikalle. Sitä ei Suomenkin hallituksen kannattama suurvaltojen interventionismi ollut pystynyt estämään.
Avajaisistunto jouduttiin luonnollisesti valtaosaltaan omistamaan työjärjestystä koskeville kysymyksille. Berzin ja Paasikivi vuorottelisivat puheenjohtajan tehtävissä. Jokainen käyttäisi kokouksissa äidinkieltään ja huolehtisi puheenvuorojen kääntämisestä vastapuolen kielelle. Molemmat osapuolet pitäisivät pöytäkirjaa, joka tarkistettaisiin valtuuskuntien sihteerien (Esko Heilimon ja Aleksei Tsernyhin) toimesta. Varsinainen asiain käsittely tapahtuisi jaostoissa, ja yleisistuntoja pidettäisiin vain päätöksiä tehtäessä. Jaostoja perustettiin tässä vaiheessa kaksi: aluejaosto ja talousjaosto. Suomalaiset olivat valmiita jo suoralta kädeltä nimeämään niihin jäsenetkin: edelliseen Vennola (pj), Voionmaa, Kivilinna ja Walden sekä jälkimmäiseen Paasikivi (pj), Frey ja Tanner. Myöhemmin osoittautui, että venäläisiä edusti kummassakin jaostossa Kerzentsev asiantuntijoiden avustamana.
Lehtimiehiä koskevassa asiassa suomalaiset hetken väittelyn jälkeen saivat läpi tahtonsa, jonka mukaan näiden läsnäoloa ei suvaittaisi istunnoissa, mutta osapuolet pidättivät itselleen muuten kaikki oikeudet parhaaksi katsomallaan tavalla informoida julkista sanaa neuvottelujen kulusta.
Yllätyksenä vastapuolelle venäläiset ottivat ennen kokouksen päättämistä esille vielä kysymyksen välirauhan mahdollisimman pikaisesta solmimisesta, koska se edistäisi varsinaisten neuvottelujen sujumista. Paasikiven valtuuskunta lupasi antaa vastauksen seuraavassa istunnossa. Lähinnä vielä muotoseikkoihin keskittynyt avajaistilaisuus teki Tannerin kertoman mukaan suomalaisiin miellyttävän vaikutuksen. »Venäläiset olivat lyhytpuheisia ja asiallisia, eivätkä nostaneet riitaa turhista asioista. Päätökset saatiin siten helposti syntymään». Myös Paasikivi katsoi istunnon sujuneen onnistuneesti, vaikka Berzinin puhe olikin ollut »agitaattorinen»18
Viimeksi mainittu puolestaan raportoi Tsitserinille neuvotteluihin vakavasti suhtautuvien suomalaisten lähettäneen Tarttoon »erittäin solidin» valtuuskunnan: »pankinjohtajia, entisiä pääministereitä ja professoreita». Lähempiin henkilöluonnehdintoihin Berzin ei kuitenkaan ryhtynyt. Tyydytystä hänessä herätti myös se, että joukosta puuttui Uhtuan »hallituksen» edustaja, jonka mukaantuloa venäläiset olivat etukäteen pelänneet.19 Varovaisuussyistä kumpikin neuvottelupuoli osoitti siten toista kohtaan tiettyä huomaavaisuutta venäläisten torjuessa SKP:n ja suomalaisten vastaavasti Uhtuan »hallituksen» virallisen edustuksen. Venäläisten välirauhaa koskenut ehdotus aiheutti vielä samana iltana asiaan varautumattomille suomalaisille pitkän neuvottelun. Voionmaan kannattamana Tanner ehdotti tällöin aselepoon suostumista »verrattain liberaalein ehdoin». Vennola ja Kivilinna puolestaan halusivat lykätä koko asian, kunnes nähtäisiin, miten varsinaiset rauhanneuvottelut alkaisivat sujua. Vålirauhasta olisi seurauksena suomalaisten joutuminen avaamaan venäläisille väylän Suomenlahdella poistamalla siellä sijaitsevat miinaesteet. Kun tämän katsottiin kuuluvan Suomen parhaisiin neuvotteluvaltteihin, ei sitä ollut syytä heti alkuun tuhlata. Asia alistettiin luonnollisesti hallituksen ratkaistavaksi.20
Seuraavana päivänä Paasikivi joutui vielä suorittamaan henkilökuntansa keskuudessa »kurinpalautuksen». Yhteyttä Helsinkiin pidettiin yllä Hughes-koneella, sähkötyslaitteella, jolla vastaanottaja sai tekstin kirjoituskirjaimina nauhalle eteensä ja saattoi siten välittömästi vastata. Laite edellytti suoraa sähköjohtoa, joka Tannerin kertoman mukaan »oli vedetty kansliahenkilökunnan asuttaman Livonia-hotellin eräästä huoneesta ulkoministeriöön Helsinkiin». Sähkeessään yleisesikunnan päällikölle kenraali Oscar Enckellille valtuuskunnan sotilasasiantuntija, majuri Ame Somersalo täydensi varsinaista faktainformaatiota omilla mietelmillään välirauhan tarpeettomuudesta. Varpailleen astumisesta kimpaantunut valtuuskunta antoi yhteisesti Somersalolle »koirannuuskaa». Tannerin mukaan etenkin puheenjohtaja Paasikivi käsitteli majuria kovakouraisesti. Vastedes ei kukaan saanut lähettää Hughes-koneella mitään ilman valtuuskunnan puheenjohtajan puumerkkiä. 21 Somersalon tilalle valtuuskunnan sotilasasiantuntijaksi tuli myöhemmin eversti Nils Procope.
Optimismin hengessä käynnistyneet neuvottelut törmäsivät 14.6. ja 15.6.1920 suomalaisten Petsamoa ja Itä-Karjalan kansanäänestystä koskeviin vaatimuksiin. Berzinin asetuttua selvästi torjuvalle kannalle Paasikivi totesi katsantokantojen eron niin suureksi, »että se ei herätä mitään erityisiä toiveita siitä, että meidän neuvottelumme johtaisivat onnelliseen tulokseen». Suomalaisen osapuolen jyrkkyys ilmeisesti jossakin määrin yllätti venäläiset. Syntyi pitkähkö hiljaisuus, jota kumpikaan puoli ei ollut halukas ensimmäisenä katkaisemaan. Aikansa odotettuaan Berzin otti puheenvuoron ja laajan » johdannon» jälkeen ehdotti asian siirtämistä aluejaostoon kompromissimahdollisuuksien etsimistä varten.22
Kun suomalaiset illalla 15.6. kokoontuivat keskuudessaan pohtimaan tilannetta, he tiesivät puna-armeijan vallanneen Kievin takaisin ja puolalaisten vastarinnan paikoin luhistuneen. Venäläisillä oli näissä oloissa tuskin erityistä halua myönnytyksiin Tartossa. Paasikivi huomautti rauhan olevan saavutettavissa tyytymällä vanhoihin rajoihin, mutta se herättäisi suurta katkeruutta Suomessa. Moinen rauha voitaisiin aina saada. Vennolan mielestä jotakin täytyi saavuttaa; muuten ei voitu lähteä kotiin. Tanner kehotti »alentamaan ääntä ja toivomuksia sekä vakaasti pyrkimään rauhaan»; muussa tapauksessa asema saattoi pian käydä sotilaallisestikin heikoksi. Voionmaan päiväkirjan mukaan keskustelu kärjistyi hänen ja Paasikiven väliseksi avoimeksi riidaksi:
»Kun Paasikivi taas tapansa mukaan lausuu, että rauha ilman erikoisia etuja Suomelle helpottaa vain bolshevismin pääsyä Suomeen, kivahdan minä ja sanon, että se on kummallinen mielipide: bolshevismia pelätään niin hirmuisesti ettei tahdota tehdä rauhaa, mutta jos saadaan aineellisia etuja maalle, niin päästetään se peljätty bolshevismi maahan. Syntyy kipakka keskustelu. Pkivi sanoo minun puhuvan joutavia, kun minä huomautan että maassa on taantumuksellinen kopla (Hbladet, Iltalehti, Suunta etc.), joka vastustaa rauhaa saadakseen asein turvin terrorisoida mielipiteitä. Pkivi puhuu ‘hyvän yhteistyön loppumisesta’ ym. Walden sanoo, että juuri tämä keskustelu on tärkeä (en tiedä missä mielessä). Minä selitän, että me harrastamme rauhaa jo rauhan itsensä vuoksi ja sisällisen rauhan vuoksi; minä puolestani olisin valmis ilmoittamaan ryssille, että me todella haluamme rauhaa ja minä sanon olevani valmis tekemään rauhan, jos se voidaan tehdä ilman menetyksiä, vaikka Petsamon saanti minullekin on sydämenasia. Keskustelu oli kovin ikävä. Täytyy saada loppu Pkiven alituisista pilkkapuheista eduskunnasta ja rauhan mitättömyydestä. ‘Olen ottanut ajaakseni toisten asioita ja voin sen vuoksi olla mukana’, on hänen tapansa sanoa… »23
Käsitys myönnytysten välttämättömyydestä alkoi vähitellen voittaa alaa valtuuskunnan piirissä, joskin katsottiin tarkoituksenmukaiseksi jatkaa sitkeästi neuvotteluja mahdollisimman edullisen rauhan saavuttamiseksi. – Paasikiven mieltä näyttää silti jääneen karvastelemaan Voionmaa, jonka hän totesi käyttäytyvän »kuin hysteerinen nainen». Pankinjohtajaa ilmeisesti kuitenkin lepytti »realisti» Tannerin myönnytys, »ettei Voionmaata saa ottaa aina aivan vakavalta kannalta».24
Aluejaostossa 16.6.1920 aloitetut laajat keskustelut rajakysymyksestä eivät edistyneet. Itsemääräämisoikeuteen vedoten suomalaiset vaativat Itä-Karjalassa järjestettävää kansanäänestystä, joka voitaisiin ulottaa myös Repolaan ja Porajärvelle. Petsamoa koskevaa vaatimusta taas perusteltiin Aleksanteri 11:n lupauksella, Leninin hallituksen ja kansanvaltuuskunnan välisellä sopimuksella sekä jäätymätöntä satamaa ja kalastusmahdollisuuksia tarvitsevan Pohjois-Suomen taloudellisilla eduilla.
Venäläiset taas pitivät periaatteellisena lähtökohtanaan vuoden 1914 rajaa. Poikkeuksen muodostaisivat Suomenlahden ulkosaaret Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari, jotka Pietarin laivaväylän turvaamiseksi olisi neutraloitava. Myöhemmin tuotiin esille myös ajatus niiden luovuttamisesta Venäjälle yhdessä Karjalan kannaksella sijaitsevan ns. Kuokkalan mutkan kanssa. Suomen ja Viron itsenäistymisen myötä strateginen tilanne Venäjän aikaisemman »sisämeren», Suomenlahden, kohdalla oli Berzinin valtuuskunnan mielestä kokonaan muuttunut, ja tämä täytyisi ottaa huomioon.
Itä-Karjalan tulevaisuus taas oli Kerzentsevin mukaan jo ratkaistu siellä perustetun kommuunin muodossa. Kansanäänestystä, johon myös riistäjäluokkien edustajat osallistuisivat, ei tarvittu, koska jo käyttöön otettu järjestelmä paljon paremmin turvaisi työtätekevien edut. Sitäpaitsi kysymys oli Venäjän sisäisestä asiasta aivan samalla tavoin kuin Ahvenanmaan väestön separatistiset pyrkimykset kuuluivat Suomen sisäisiin asioihin.
Petsamoa koskevien vaatimusten historiallisille perusteluille Neuvosto-Venäjän valtuuskunta ei antanut mitään arvoa. Jos vedottiin Aleksanteri 11:n lupauksen velvoittavuuteen, täytyisi silloin vaatia myös Aleksanteri III:n ja Nikolai 11:n Suomelle asettamien vaatimusten velvoittavuutta, joka ilmeni mm. Bobrikovin politiikan muodossa. NeuvostoVenäjä ei tunnustanut tsaarien lupauksia. Viitattaessa kansanvaltuuskunnan kanssa tehdyn sopimuksen Petsamoa koskevaan kohtaan täytyisi siinä tapauksessa muistaa myös muut tuon sopimuksen artiklat, jotka tuskin olisivat Helsingin valkoiselle hallitukselle mieluisia. Suomalaisten taloudelliset, mm. kalastukseen liittyvät edut Petsamossa voitaisiin tyydyttää erillissopimuksin ilman aluemuutoksia.
Runsaasti aikaa käyttivät valtuuskuntien sotilasasiantuntijat, eversti Nils Procope ja kenraaliluutnantti V. N. Jegorjev – entiset kurssitoverit keisarillisesta Pietarin sota-akatemiasta – Muurmannin radan strategista turvallisuutta koskevaan väittelyyn. Kuvaa täydensivät merisota-asiantuntijat Einar Schwanck ja E. A. Behrens sekä Suomenlahden että Pohjoisen Jäämeren osalta. Yhteisymmärrykseen ei päästy. Helsingin edustajien ajatus koko Suomenlahden neutraloimisesta, joka taas olisi edelytyksenä Venäjälle kuuluvien alueiden liittämiselle puolueettomaan vyöhykkeeseen, todettiin neuvostovaltuuskunnan taholta täysin epäkäytännölliseksi. Sehän edellyttäisi rannikkolinnoitusten, mm. Kronstadtin, ja Venäjän koko Itämeren laivaston tosiasiallista hävittämistä. Ajatus olisi mahdollinen vain siinä tapauksessa, ettei olisi muita sotavoimia, jotka voisivat uhata Suomenlahden rannikkoa. Siksi neutralointi oli rajoitettava Pietarin väylän turvaamisen kannalta tärkeisiin ulkosaariin.25
Vaikka Paasikivi ei kuulunutkaan aluejaostoon, hänelle tarjoutui silti neuvottelujen myöhemmässä vaiheessa tilaisuus rajakysymystä koskevaan yksityiskeskusteluun Berzinin kanssa. Repliikkienvaihto, jonka tarkkaa ajankohtaa Paasikivi ei muistelmakatkelmassaan enää pystynyt täsmentämään, sujui hänen mukaansa seuraavasti:
»Berzin: Te suomalaiset esiinnytte täällä Itä-Karjalan asiassa, niinkuin Suomi olisi voittanut suursodan Venäjää vastaan, mutta te tiedätte yhtä hyvin kuin me, että Suomi ei ole voittanut mitään sotaa Venäjää vastaan.
Minä: Me perustamme kansojen itsemääräämisoikeuteen, kuten te olette itse julistaneet.
Berzin: Me kyllä tunnustamme kansojen itsemääräämisoikeuden, mikäli se ei mene Venäjän valtakunnan reaalisia etuja vastaan.
Minä: Se on kovin vanhanaikaista oppia, mitä Te nyt puhutte.
Berzin: Te, herra Paasikivi, ette ole niin naiivi kuin nyt tahdotte näyttää. Te tiedätte hyvin, että asia on niin kuin minä sanoin.
(JKP): Tähän minä en osannut mitään sanoa».26
Yhtä tuloksettomaksi jäi työskentely välirauhan aikaansaamiseksi. Suomen valtuuskunta päätti keskuudessaan 15.6.1920 esittää »status quota», eli vallitsevan tilanteen jatkumista sellaisenaan. Tähän pyydettiin Helsingin hallitukselta valtuuksia.27
Vastikään uuden avioliiton solmineen presidentti Ståhlbergin lähdettyä häämatkalle ja myöhemmin viettämään »kuherruskuukauttaan» Kultarantaan Erichin kabinetti ei ollut valmis tekemään päätöksiä, mikä hermostutti rauhanvaltuuskuntaa Tartossa. Erityisen tyytymätön oli puheenjohtaja Paasikivi.28 Illalla 21.6.1920 järjestettiin vihdoin ensimmäinen suuri »Hughes-keskustelu» ulkoministeri Holstin ja Paasikiven välillä. Tartossa istui »langan päässä» koko valtuuskunta ja Helsingissä vastaavasti valtioneuvosto in corpore kaupunkiin hälytetyn tasavallan presidentin johdolla. Nelituntinen keskustelu tosin selvitti tilanteen, mutta välirauhan pohjaksi hallitus ei hyväksynyt status quota, vaan venäläisten olisi ensin poistuttava sekä Petsamosta että koko Itä-Karjalasta. Raivostunut Paasikivi kommentoi muistiinpanoihinsa:
»Hallitus käskee meidän ‘puolustamaan kylä kylältä’ Itä-Karjalaa, sen sijaan että se itse ei tee mitään. Se ei tahdo itse taistella, mutta asettaa meidät taisteluun. Meillä ei ole muita aseita kuin suu, mutta tässä tarvittaisiin miekka. Kansojen itsemääräämisoikeus on bolshevikkien suussa tyhjä fraasi. Olisi ryhdyttävä toimiin, mobilisoitava, valmistauduttava ja jos tarve vaatii, ajettava bolshevikit pois Wuokkiniemeltä ja Uhtualta. Sekä lopetettava rauhanneuvottelut jos ei tule selvää ryssien kanssa. Minä antaisin seuraavan neuvon hallitukselle: Hallituksen on ratkaistava kysymys, tekeekö se rauhan luopumalla Itä-Karjalasta, jos se on välttämätöntä. Jos niin, on jonkun päivän väittelyn jälkeen se asia jätettävä sikseen. Jos taas Itä-Karjalasta ei luovuta, on lähetettävä jyrkkä sähkösanoma wenäläisille. Elleivät wenäläiset lakkaa sotatoimista Itä-Karjalassa, on ryhdyttävä valmistelemaan mobilisaatiota ja jos tarve vaatii, ajettava ryssät pois Wuokkiniemeltä ja Uhtualta sekä keskeytettävä rauhanneuvottelut. Muuta kuin ampumista ryssät ei ymmärrä ja kunnioita. Muuten näyttää siltä, että kaiketi voimme saada bolshevikkien kanssa rauhan pohjalla pala Petsamoa mutta tuskin Itä-Karjalaa».29
Paasikiven mainitsema, Suomen valtuuskunnan piirissä tunnettu pessimismi Itä-Karjalan saantimahdollisuuksiin nähden välittyi myös venääisten tietoon. Jo 17.6.1920 Berzin saattoi raportoida Tsitserinille suomalaisten esiintyvän huomattavasti vaatimattomammin kuin Berliinissä 1918. »Ilmoitettuamme, ettemme anna heille mitään ja että tulemme lujasti pitämään kiinni vanhasta vuoden 1917 rajasta, he päättivät olla asettamatta kysymystä jyrkästi ja suostuivat ehdotukseemme laverrella (poboltat) asiasta aluejaostossa. Petsamoon nähden he tulevat kauan olemaan itsepäisiä, mutta Karjalan kohtaloon he luultavasti tyytyvät suhteellisen helposti… Toistaiseksi noudatamme sellaista taktiikkaa, että päättävästi kieltäydymme hyväksymästä kaikkien heidän vaatimustensa olennaista sisältöä jättäen kuitenkin heille jotakin toivoa myönnytyksistä». Suojavyöhykettä koskenut suomalaisten vaatimus merkitsi Kerzentsevin mielestä sitä, ettei välirauhaa syntyisi. Aikaa neuvostovaltuuskunta kuitenkin voittaisi.30
Berzin delegaatioineen oli saapunut Tarttoon lähinnä kuulemaan, mitä suomalaisilla oli sydämellään. Mitään kiirettä ei neuvosto-osapuolella ollut. Keskustelujen jatkuessa virolaisessa pikkukaupungissa Helsingin liittymistä sotilaalliseen yhteisrintamaan Varsovan kanssa voitiin pitää epätodennäköisenä, etenkin kun sotaonni oli kääntynyt neuvostojoukoille myötäiseksi. Ennemmin tai myöhemmin suomalaiset havaitsisivat joutuvansa yksin jäätyään tinkimään vaatimuksistaan. Ratkaisevana täytyi pitää Englannin pysyttelyä syrjässä.
Ulkoasiain kansankomissaari Tsitserinille tuotti silti vaikeuksia ymmärtää suomalaisten asennetta. Yhtäältä he korostivat rauhanhaluaan mutta osoittivat toisaalta »suurta itsepäisyyttä ja julkeutta», joka ei luvannut vastapuolelle hyvää. Onneksi kuitenkin Moskovan mielestä sotilaallinen tilanne Puolan rintamalla oli niin nopeasti paranemassa, että Suomen valtuutettujen ennen pitkää täytyisi luopua jääräpäisyydestään.31
Talousjaoston työt käynnistyivät venäläisten valmistautumattomuuden vuoksi vasta 29.6.1920. Toimeenpanevalle keskuskomitealle 17.6.1920 antamassaan selonteossa ulkoasiain kansankomissaari Tsitserin totesikin taloudelliset ongelmat Tartossa toissijaisiksi aluekysymyksiin (Itä-Karjalaan ja Petsamoon) verrattuna. Kuten jo Helsingissä Paasikiven komiteassa oli arveltu, keskeiseksi kiistakysymykseksi nousi nyt, oliko Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä vuodesta 1918 alkaen vallinnut sotatila. Myönteinen vastaus kysymykseen olisi merkinnyt kaiken Suomeen jääneen venäläisen sotilasomaisuuden, linnoitusten ym. siirtymistä »sotasaaliina» korvauksetta suomalaisten haltuun. Kun Kerzentsev asiantuntijoineen ei halunnut myöntää, että kiistattomasti ja virallisesti todettua sotatilaa olisi ollut olemassa, asiasta kehittyi kaksi päivää kestänyt sitkeä väittely, jota Suomen puolelta kävi ennen muuta Rudolf Walden Helsingissä kootun laajan dokumenttimateriaalin pohjalta. Venäläisten mielestä kaikesta Suomen alueelle jääneestä kiinteästä ja irtaimesta valtion omaisuudesta olisi maksettava korvaus, ellei sitä voitaisi palauttaa. Suomen osuus keisarikunnan valtiovelkoihin ja maailmansodan Venäjälle aiheuttamiin kustannuksiin olisi niinikään otettava käsiteltäväksi.
Vaikka Keržentsev ei antanut tuumaakaan periksi, Berzin silti myönsi raportissaan Tšitšerinille hänen joutuneen Waldenin kanssa käydyssä väittelyssä vaikeuksiin. »Asemamme siinä oli erittäin heikko, ja meidän täytyy modifioida kysymyksenasettelua. Waldenin siteeraamat Trotskin ja Podvoiskin käskyt (vuodelta 1918. T. P.) ovat meille murhaavia». Kaikesta huolimatta Berzinin mielestä »vaikka myönnettäisiin, että sota oli, niin Suomeen jäänyttä sotilasomaisuuttamme, jota ei ollut muodostettu Suomea vastaan käytävää sotaa varten, ei voida katsoa heidän sotasaaliikseen, vaan se on palautettava meille tai lunastettava».32 Alexander Freyn päiväkirjan mukaan Paasikivikään ei ollut varma Venäjän kiinteää sotilasomaisuutta koskevien suomalaisten vaatimusten kansainvälisoikeudellisesta pitävyydestä.33
Yksityishenkilöiden etujen korvaamista (Venäjälle jääneestä omaisuudesta, eläkkeistä jne.) neuvostohallitus voisi ajatella vain, »mikäli se ei ole ristiriidassa Neuvosto-Venäjällä voimassa olevien lakien ja asetusten kanssa». Käytännössä tämä tietenkin merkitsi sosialisointia koskevaa lainsäädäntöä ja näin ollen suomalaisten ennen vallankumousta omistamien kiinteistöjen ja irtaimen omaisuuden menetystä. Erityisesti Kerzentsev korosti, ettei eläkkeiden maksaminen Suomessa asuville entisille tsaristisille viranhaltijoille ja heidän perheilleen voinut tulla kysymykseenkään. Olisi toki liikaa vaadittu, että neuvostohallituksen pitäisi maksaa eläkettä esimerkiksi kenraali Mannerheimille!34
Omaisuuden korvauskysymyksen yhteydessä näyttää siltä, että Helsingille laajoja vaatimuksia esittävien mutta omista velvotteista lähes täysin irtisanoutuvien venäläisten kantaan kiukustuneet suomalaiset, ennen muuta Paasikivi, eivät tulleet ottaneeksi huomioon ongelman luonnetta ennakkotapauksena ajatellen niitä valtavia pääomansijoituksia, joita läntisten valtioiden ja yksityisten taholta oli tehty Venäjälle ennen vallankumousta, ja joiden korvaamiseen Moskova ei missään tapauksessa halunnut ryhtyä. Todennäköistä myös on, että havaittuaan suomalaisten pitkälle menevät vaatimukset venäläiset omaksuivat saman taktiikan tinkimisvaran hankkimiseksi.
Uusiakin huolenaiheita ilmaantui. Venäläiset olivat päässeet perille suomalaisten v. 1917 väliaikaiselle hallitukselle myöntämästä markkalainasta, jonka vakuudeksi Helsingille oli annettu runsaasti puntia ja dollareita. Näiden valuuttojen takaisinsaantiin venäläiset katsoivat itsellään olevan oikeuden, mutta Tarttoon saapuneet suomalaiset toivoivat heidän vallankumouksen pyörteissä jo unohtaneen asian. Tanner kertoo elävästi, kuinka neuvostovaltuuskunnan asiantuntijan, professori Smirnovin ryhtyessä luonnehtimaan vuoden 1917 neuvotteluja »vieressäni istuva Paasikivi tyrkkäsi minua kylkeen kuiskaten hätääntyneenä: ‘Nyt se tulee, nyt se tulee!’» Sieltä »se» todellakin tuli, ja valuuttakurssien muutoksen vuoksi voitiin laskea 60 miljoonaa puntaa ja 20 miljoonaa dollaria koskevien vaatimusten merkitsevän yli miljardin markan lisäystä suomalaisten »konttokurantin» tappiopuolelle.35
Umpikuja tuntui olevan edessä myös talousjaostossa. Siirtääkseen keskustelun periaatetasolta arkisiin numeroihin Tanner ryhtyi Tarton kesähelteen kiusaamana työlääseen »konttokurantin» laskentaan molemminpuolisista maksuista ja saatavista. Urakkansa tuloksena hän saattoi 9.7. osoittaa valtuuskunnan muille jäsenille, että jos Suomi palautti tai korvasi melkoisen osan ns. sotasaaliista, tilit molempien valtioiden osalta menivät jokseenkin tasan, ja kaikki vaatimukset voitaisiin panna vastakkain ilman enempiä laskelmia. Suunnilleen samaan tulokseen veisi myös entisin perustein tehty laskelma, jos venäläisten esiinnostama valuutta-asia otettaisiin huomioon. Paras olisi siis vetää risti kaiken vanhan yli. Lyhyen keskustelun jälkeen valtuuskunta hyväksyi tämän ehdotuksen, mutta ei vielä saanut sille Helsingin hallituksen suostumusta.36
Neuvottelut olivat näin molemmissa jaostoissa ajautuneet kuolleeseen pisteeseen ja kyllästyneisyys »jaaritteluun» kasvoi molemmin puoin. Jo 28.6.1920 Berzin raportoi Tsitserinille tulleensa yhdessä Keržentsevin kanssa siihen johtopäätökseen, että suomalaisille oli luovutettava Petsamosta vaikkapa vain pienikin alue, joka avaisi yhteyden Pohjoiselle Jäämerelle. Muussa tapauksessa heiltä ei voitaisi odottaa myönteistä suhtautumista venäläisten vaatimuksiin Suomenlahdella. Tietenkin neuvostovaltuuskunta oli toistaiseksi välttänyt puhumasta kompromissivalmiudestaan mitään suomalaisille.37
Moskovassa mieliala oli kuitenkin tiukkenemassa. Tsitserin lähetti 2.7.1920 Berzinille sähkeohjeet, joiden mukaan puolalaiset oli jo lyöty, ja niin kävisi suomalaisillekin, jos he päättäisivät hyökätä NeuvostoVenäjän kimppuun. »Täällä sellaista mahdollisuutta – alueluovutusta – ei nykyisin (kurs. T. P.) harkita». Petsamoa koskevista myönnytyksistä ei siten voinut olla puhettakaan. Muurmannin rannikon merkitys kasvoi vastaavasti Itämeren suunnalla esiintyvien vaikeuksien myötä.38
Neuvosto-Venäjän valtuuskunnalle Tartossa tuotti kuitenkin vaikeuksia ymmärtää hallituksensa jyrkkää linjaa. Aikaisemmin Moskova oli kehottanut viivyttämään neuvotteluja ja samalla välttämään välirikkoa suomalaisten kanssa. Toistaiseksi nämä eivät olleet esittäneet ultimaatumin luontoisia vaatimuksia, mikä oli tehnyt venäläisille mahdolliseksi pysytellä maksimiohjelmassaan. Berzinin käsityksen mukaan Moskovan kanta alueluovutusten (erityisesti Petsamon kohdalla) mahdottomuudesta merkitsi neuvottelujen ajautumista umpikujaan ja niiden katkeamista. Tähänkö siis pyrittiin? Suomalaisten käsissä Petsamo ei voinut tulla vaaralliseksi, koska sitä erotti etelästä laaja tundra- ja suovyöhyke. Venäjälle taas Petsamon alueella ei ollut mainittavaa taloudellista merkitystä ja yhteydet Norjaankin sen kautta olivat jääneet vähäisiksi.
Berzin korosti edelleen, että suomalaiset selvästikään eivät halunneet sotaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Viron ja Latvian väyliin verrattuna yhteyden avaaminen Eurooppaan Suomen kautta oli Venäjälle huomattavasti tärkeämpää. »Ja jos tämän päämäärän saavuttamiseksi meidän on lohkaistava palanen maata Petsamon alueella ja kenties Itä-Karjalassakin, niin meillä on oltava rohkeutta mennä näihin myönnytyksiin». Sotilasviranomaisten vastarinnalle ei saisi antaa ratkaisevaa merkitystä, koska he selvästi yliarvioivat Jäämeren rannikon roolin tulevassa meristrategiassa. Venäjän laivaston päätukikohtaa ei Berzinin mielestä voitaisi huoltovaikeuksien vuoksi aikoihin sijoittaa sinne, koska hiilikuljetukset Donetsin alueelta ja Bakusta Murmanskiin venyisivät aivan liian pitkiksi. Päähuomio oli siksi kohdistettava Suomenlahteen, jolla suunnalla päästäisiin eteenpäin vain Petsamossa tehtävien myönnytysten hinnalla. Suorasukaisesti Berzin ilmoitti Tsitserinille ihmettelevänsä, kuinka tämän nimi saattoi esiintyä allekirjoittajana ohjesähkeessä, joka pikemminkin näytti vastaavan Sosnovskin kaltaisten vasemmistokommunistien käsityksiä.39 – Pantakoon merkille, että sota-asiain kansankomissaarina toimi tuolloin L. D. Trotski.
Ulkoasiain kansankomissaari katsoi nyt aiheelliseksi lähemmin perustella kantaansa. Petsamo merkitsi myös taloudellisesti pohjoisen alueen parasta osaa. Pienenkin rannikkopalasen luovuttaminen suomalaisille johtaisi siihen, että englantilaiset saisivat tilaisuuden meritukikohdan luomiseen sinne. Tämä taas tekisi tyhjäksi venäläisten yritykset lujittaa asemiaan Kalastajasaarennolla ja yleensä pohjoisessa. Shakkikieltä käyttäen ratkaisu merkitsisi Tsitserinin mielestä »mattia koko asemallemme pohjoisrannikolla». Toisaalta Englannin kanssa solmittava sopimus, josta Lontoossa parhaillaan neuvoteltiin, lujittaisi siinä määrin Neuvosto-Venäjän asemaa, ettei Berzinin suosittelemiin »kolossaalisiin uhrauksiin» ollut mitään aihetta. Englannin ryhdyttyä tavaranvaihtoon Neuvosto-Venäjän kanssa suomalaiset joutuisivat joka tapauksessa alistumaan ja lopettamaan saarron Suomenlahdella avaamalla Pietarin yhteydet länteen.40
Muiden Baltian maiden nostattamisesta Neuvosto-Venäjää vastaan ei Tsitserinin mielestä enää tarvinnut erityisesti kantaa huolta. Poikkeuksen muodosti juuri Suomi, jossa suojeluskunnat olivat valmiita noudattamaan taantumuksellisen klikin tahtoa ja järjestämään kukaties yhdessä Englannin laivaston kanssa Neuvosto-Venäjälle vakaviakin ikävyyksiä. Lloyd George ei ollut vielä ratkaissut kantaansa. Sopimukseen pääsy Lontoon kanssa merkitsisi Moskovalle näissä oloissa »suunnatonta poliittista menestystä», vaikkakaan siitä ei voitaisi maksaa yletöntä hintaa. Tartossa tuli varoa lupaamasta suomalaisille mitään Petsamon suunnalla. Sama piti paikkansa Itä-Karjalan kohdalla, jonka osalta oli käytettävä hyväksi Edvard Gyllingin lähettämiä vakuutuksia »karjalaisten massojen» ehdottomasta haluttomuudesta irtautua Neuvosto-Venäjästä. Tämä päti myös Repolaan ja Porajärveen, joista suomalaisten oli vedettävä pois miehitysjoukkonsa ja korvattava aiheuttamansa vahingot.41
Rauhanneuvottelujen polkeminen paikoillaan häiritsi erityisesti suomalaisia sosiaalidemokraatteja, joille rauha itseisarvona Voionmaan mukaan oli tärkeämpi kuin porvareille. Jo 26.6.1920 Suomen Sosialidemokraatin Tarton kirjeenvaihtaja Yrjö Räisänen (Sasu Punanen) esitti lehdelleen lähettämässään raportissa jyrkän arvostelun rauhanneuvotteluja liiallisilla vaatimuksillaan pitkittävästä valtuuskunnan enemmistöstä. Paasikiven ja muiden porvarillisten jäsenten kiukkuista reaktiota ei lieventänyt se, että Moskovan Izvestija myöhemmin julkaisi pitkän katkelman »terveeksi ääneksi» otsikoimastaan artikkelista. Tannerkin katsoi aiheelliseksi kirjoittaa päätoimittaja Ryömälle ja kehottaa välttämään tällaisten juttujen painattamista ilman hänen antamaansa merkkiä. Kun Sasu Punasen tekstiä koskeva tieto tuli Izvestijan toimitukselle nimenomaan Tartosta, jää mahdollisuuksien rajoihin, että kirjoittaja itse on paikan päällä toimittanut sen venäläisten käsiin.42
Pian venäläisillä oli enemmänkin aihetta otaksua suomalaisten alkavan horjua. Erityisen kyllästyneitä olivat sosiaalidemokraattiset valtuuskunnan jäsenet. Perjantai-iltana 9.7. Tarton »Vanemuisessa» pidetyn konsertin väliajalla Tanner otti asian puheeksi Paasikiven kanssa. Neuvotteluissa sovellettu julkinen väittelytaktiikka, jossa kumpikaan osapuoli ei uskaltanut luopua mistään sanomalehtien selostaessa yksityiskohtaisesti keskustelujen kulkua, oli selvästi johtanut umpikujaan. Näin Tannerkin joutui epäsuorasti myöntämään virolaisten ennakkovaroitukset perustelluiksi. Paasikiven olisi siksi pyrittävä yksityiskeskuste- luun Berzinin kanssa. Tähän valtuuskunnan puheenjohtaja ei omalta kohdaltaan ollut halukas, mutta sen sijaan hän pyysi Tanneria koettamaan saada yhteyden venäläisiin. Kun Paasikivi ei Tartossa kesäkuun 1920 jälkeen enää vaivautunut kokousten ulkopuolella tekemään muistiinpanoja, venäläisten kanssa nyt solmittuja epävirallisia kontakteja koskeva informaatio jää Suomen puolelta lähinnä Tannerin antaman kuvan varaan.
Viimeksi mainittu ei vitkastellut. Vielä saman konsertin väliajalla hän meni paikalla havaitsemansa venäläisten tulkin, Koson puheille virittäen keskustelun. Puheen siirtyessä konferenssin huonoihin tuloksiin Tanner heitti esiin ajatuksen yksityiskeskustelun järjestämisestä Suomen valtuuskunnan sosiaalidemokraattien kanssa, jotka harrastivat rauhaa, mitä kaikki eivät Suomessa Tannerin mukaan suinkaan vakavissaan tehneet. Tulkki innostui asiasta ja lupasi puhua siitä päämiestensä kanssa.
Myönteinen vastaus tuli kolme päivää myöhemmin, jonka väliajan kuluessa oli ilmeisestikin hankittu Moskovan suostumus. Tannerin esiintyminen liitettiin todennäköisesti Berzinin valtuuskunnan piirissä hieman aikaisemmin tiedoksi tulleeseen Sasu Punasen kirjoitukseen. Sosiaalidemokraatit näyttivät olevan irtautumassa yhteisrintamasta porvarien kanssa, mikä avasi vastapuolelle uusia vaihtoehtoja. Ainakin kävisi mahdolliseksi katsoa suomalaisten kortit, mistä olisi hyötyä jatkotaktiikan suunnittelussa.
Tanner ei kuitenkaan halunnut toimia Paasikiven selän takana. Ennen tiistai-illaksi 13.7.1920 sovittua tapaamista Kerzentsevin kanssa hän ja valtuuskunnan puheenjohtaja kävivät yhdessä huolellisesti läpi esille tulevia asioita. »Turhan hälinän välttämiseksi» herrat sopivat delegaation muiden jäsenten pitämisestä toistaiseksi kokonaan hankkeen ulkopuolella, minkä vuoksi heille ei ollut syytä puhua mitään.
Ennen lähtöä Kerzentsevin luo Tannerin ja muun valtuuskunnan tavoitti Holstin Helsingistä lähettämä sähke. Sen mukaan tultaisiin läntisten suurvaltojen toimesta järjestämään Lontoossa reunavaltioiden ja Neuvosto-Venäjän yhteinen rauhankonferenssi, joka käsittäisi myös Suomen. Delegaation piirissä ensimmäiseksi reaktioksi tuli ajatus Tartossa tapahtuvan työn loppumisesta. Muuten uuden käänteen merkityksestä oltiin epävarmoja. Tannerin mielestä Lontoossa kokoontuva »uusi Wienin kongressi» tuskin paljon piittaisi pikkukansojen eduista, mikä saattoi huonontaa Suomenkin asemaa. Erityisesti hän pelkäsi näin tapahtuvan Suomen ja Venäjän taloussuhteiden järjestelyssä, johon liittyvä tinkiminen voisi onnistua paremmin Tartossa. Taustana on tietenkin syytä muistaa sosiaalidemokraattisen puolueväen vaatimus rauhanteon nopeuttamisesta.
Keskustellessaan 13.7.1920 kaksi tuntia »Automat»-ravintolan kabinetissa teelasien ja leivoslautasten ääressä Kerzentsevin kanssa Tanner sai kuulla, ettei vastapuolella ollut vielä mitään lähempiä tietoja Lontoon konferenssista. Parempi olisi sopia asioista Tartossa. Tähän liittyen Tanner huomautti, välttämättömyydestä saada kuulla neuvosto-osapuolen»todelliset» ehdot, jotta he, sosiaalidemokraatit, saattaisivat nähdä, voisivatko he painostaa hallitusta niiden hyväksymiseksi.
Kerzentsev huomautti, että taloudellisissa asioissa heikäläiset voisivat hyväksyä Tannerin status quo -ohjelman, jos Suomi aluekysymyksissä suostuisi samaan, toisin sanoen myöntyisi vuoden 1914 rajoihin.43 Itä-Karjalan kysymyksessä Neuvosto-Venäjä ei tinkisi rahtuakaan. Petsamoa ei liioin voitu luovuttaa, »koska Suomi tavallaan on Englannin käskyläispoika, ja Englanti varustaisi Petsamon ja siten uhkaisi Venäjän rajaa». Puhumatta mitään Itä-Karjalasta, mistä menettelystä vastapuoli tietenkin teki johtopäätöksensä, Tanner ilmoitti suomalaisten sosiaalidemokraattien vaativan Petsamoa ainakin »Tokoin rajaan» saakka, josta he eivät tinkisi. Kerzentsev ilmoitti valtuuskuntansa aikovan seuraavan päivän yleisistunnossa todeta vallitsevat erimielisyydet ja ehdottaa neuvottelujen keskeyttämistä kahden viikon ajaksi. Näin myös meneteltiin ja 14.7. sovittiin seuraava istunto pidettäväksi 28.7.1920.44
Neuvostovaltuuskunnan piirissä oli jo kesäkuun lopusta lähtien harkittu aikalisän ottoa.45 Lisäksi suomalaisten rintaman alkaessa rakoilla sosiaalidemokraateille haluttiin nyt varata aikaa porvarien »pehmittämiseen» entistä suurempaan myöntyvyyteen. Uuden Suomen haastattelijan tiedustellessa 12.7.1920 suomalaisten taipumattomuutta valittaneelta Kerzentseviltä, eikö neuvostovaltuuskunta jo Tarttoon tullessaan ollut asiasta selvillä, tämä vastasi mielenkiintoisella tavalla: »Me emme kuitenkaan tienneet, missä määrin laajat kansankerrokset sitä kannattivat». Kaikkien suomalaisten vaatimaa Petsamon luovutusta silmällä pitäen tarvittiin nyt nähtävästi myös harkinta-aikaa.46
Edelleen on selvää, että rintamatapahtumien kehityksen Puolassa bolsevikeille yhä suotuisampaan suuntaan katsottiin Berzinin valtuuskunnan taholla ajan mittaan tehoavan myös suomalaisiin. Kun Tartossa ei lyhyellä tähtäyksellä ollut mitään oleellista saavutettavissa, ja toisaalta neuvottelujen täydellistä katkeamista haluttiin välttää, suomalaiset kenties harkitsemaan paneva lykkäys näyttäytyi tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona. Sitäpaitsi Pietarissa (myöhemmin Moskovassa) oli alkamassa Kominternin toinen yleiskokous, joka veti lähiaikoina puoleensa neuvostojohdon huomion. Berziniä ja Kerzentseviä kiinnosti todennäköisesti myös pääsy uneliaasta pikku Tartosta kommunistisen maailmanliikkeen suureen kokoukseen Pietarissa, jonne Lenininkin oli määrä saapua.
Neuvostojoukkojen jatkaessa menestyksellistä offensiiviaan Ukrainassa länttä kohti puolalaiset huusivat hädässään ententea avuksi.47 Heinäkuun 11. päivänä 1920 Moskovaan lähettämällään nootilla, jonka sisällön myös hänen ranskalainen kollegansa Alexandre Millerand oli hyväksynyt, pääministeri David Lloyd George ehdotti Neuvosto-Venäjälle aselepoa Puolan-vastaisella rintamalla kansallisuusrajaa likimääräisesti vastaavan ns. Curzon-linjan pohjalta. Tämän jälkeen Hänen Majesteettinsa hallitus olisi valmis järjestämään Lontooseen kansainvälisen konferenssin, johon Kremlin lisäksi kutsuttaisiin Suomen, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan ja Romanian edustajat. Konferenssin tarkoituksena olisi lopullisen rauhan aikaansaaminen Neuvosto-Venäjän ja sen eurooppalaisten rajanaapurien välillä.
Kun Englanti samanaikaisesti tiedusteli muidenkin asianosaisten mielipidettä hankkeesta, tämä tuli myös suomalaisten tietoon. Britannian Helsingin-lähettilään George Kidstonin kerrottua 13.7.1920 suunnitelmasta Holstille viimeksi mainittu innostui. Englantilaisdiplomaatin raportin mukaan »Hänen Ylhäisyytensä ilmaisi mitä suurimman tyydytyksensä tästä tapahtumain käänteestä». Tarton konferenssin Holsti ilmoitti joutuneen lähes täydelliseen takalukkoon, ja koska siellä oli esiintynyt monia ulkovaltoja kiinnostavia laajoja kysymyksiä, hän oli jo itsekin harkinnut yrittää niiden siirtämistä jonkinlaisen kansainvälisen konferenssin käsittelyyn. Englannin ehdotus sopi siis erinomaisesti tilanteeseen. »Hän oli erittäin kiitollinen siitä, ja sähköttäisi viipymättä Suomen edustajille Tarttoon nämä tervetulleet uutiset, jotka avasivat odottamattoman ulospääsytien heidän vaikeuksistaan».
Kremlille Lloyd Georgen tarjous merkitsi epämiellyttävää yllätystä. Englanti oli nyt kuitenkin puuttumassa asioihin. Leninin käsityksen mukaan britit pyrkivät vain voiton riistämiseen bolsevikkien käsistä. Siksi heidän ehdotustaan ei voitu hyväksyä. Päinvastoin, sotilaallisia ponnistuksia rintamalla oli entisestäänkin kiihdytettävä. Heinäkuun 17. päivänä 1920 bolsevikkipuolueen keskuskomitea ja tasavallan vallankumouksellinen sotaneuvosto päättivät jatkaa offensiivia ja antaa ohjeet sen nopeuttamisesta. Sotilasjohto sai niinikään viralliset valtuudet ulottaa operaatiot Curzon-linjan toiselle puolelle. Ylipäällikön, kenraali Sergei Kamenevin, antaman käskyn mukaan Varsova oli vallattava elokuun 12. päivään mennessä.
Samana päivänä (17.7.1920), jolloin päätös hyökkäyksen jatkamisesta tehtiin, Tsitserin lähetti neuvostohallituksen vastauksen brittien noottiin. Ulkoasiain kansankomissaari totesi ironisesti Britannian aikaisemman politiikkansa perusteella tuskin saattavan havitella itselleen puolueettoman sovittelijan roolia. Selkkaus oli parhaiten selvitettävissä ulkopuolisten sekaantumatta asiaan. Varsovan oli siksi käännyttävä suoraan Moskovan puoleen. Kun Neuvosto-Venäjä oli jo solminut rauhan Baltian pienten tasavaltojen kanssa, näiden osallistumista suunniteltuun Lontoon konferenssiin täytyi siksi pitää tarpeettomana.
Voimakeinojen puutteessa Britannia katsoi toistaiseksi parhaaksi tyytyä tähän. Lordi Curzon ilmoitti Tsitserinille hyväksyvänsä ajatuksen Moskovan ja Varsovan välillä käytävistä suorista neuvotteluista sekä suosittelevansa sitä myös puolalaisille. L. B. Krasinin johtaman neuvostovaltuuskunnan kanssa Lontoossa käytyjä kauppaneuvotteluja voitaisiin kuitenkin jatkaa vain siinä tapauksessa, että puna-armeija ei tunkeutuisi etnisesti puolalaisille alueille. Tavatessaan toisensa muutamaa päivää myöhemmin Boulognessa Lloyd George ja Millerand sopivat siitä, että ajatus Lontoon konferenssista oli kaikesta huolimatta pyrittävä toteuttamaan sen jälkeen kun Puola ja Neuvosto-Venäjä ensin olisivat keskenään saaneet aikaan aseleposopimuksen. Hallituksensa lopullisen kielteisen kannan Lontoon konferenssiajatukseen Tsitserin ilmoitti briteille 8.8.1920.48
Tarton valtuuskunnan palattua Helsinkiin ensimmäinen neuvottelutilaisuus hallituksen kanssa järjestettiin jo 16.7.1920. Puheenjohtaja Paasikivi selosti aluksi neuvotteluja, joissa Suomen osakkeet olivat heikentyneet. Venäläisillä oli hänen mukaansa aikaisemmin ollut kolme syytä rauhantekoon: »1. Suomen hyökkäyksen pelko, 2. Moraalinen syy maailman edessä ja 3. Kaupalliset syyt». Kaikissa näissä suhteissa Venäjän asema oli parantunut, eikä se enää yhtä paljon tarvinnut rauhaa.
Suomen oli nyt syytä supistaa ohjelmaansa. Itä-Karjalan asiasta täytyisi kokonaan luopua. Demilitarisoitavasta Petsamosta olisi ainakin aluksi koetettava pitää kiinni. Taloudelliset kysymykset ratkaistaisiin status quon pohjalta, ja venäläisten Suomenlahtea koskeviin vaatimuksiin voitaisiin suostua. Tanner ja Voionmaa olivat samaa mieltä katsoen Itä-Karjalasta luopumisen merkitsevän myös Repolan ja Porajärven palauttamista Venäjälle. Näin pitkälle eivät kokouksen muut osanottajat olleet toistaiseksi valmiita menemään. Maalaisliiton tiukkaa linjaa edustava Kivilinna korosti reaalitakuiden hankkimista idästä status quon muuttamisen avulla. Karjalaisten oli annettava tapella ja suomalaisten lähdettävä sitten heitä auttamaan. Holsti viittasi mahdolliseen Lontoon konferenssiin, jota vaihtoehtoa taas Paasikivi ja Ingman pitivät epävarmana. Asian käsittely päätettiinkin lykätä toistaiseksi.49
Suomenlahden ongelmaa käsiteltiin 23.7.1920 erikseen Paasikiven johdolla sotilasviranomaisten kanssa. Alkuperäinen neutralointiohjelma tunnustettiin nyt mahdottomaksi, mutta lahden keskiosa olisi kansainvälistettävä, jolloin kaikkien maiden laivat voisivat siellä vapaasti liikkua. Kenraali Enckell piti kuitenkin erittäin tärkeänä Suomelle varattavaa Suursaaren linnoittamisoikeutta. Elleivät venäläiset tähän suostuisi, saari voitaisiin neutraloida kansainvälisellä sopimuksella. Muilla ulkosaarilla linnoittaminen ei olisi tarpeen, mutta Suomelle tulisi säilyttää oikeus pitää niissä sotaväkeä. Inon ja Puumalan pattereiden hävittämiseen päätettiin suostua.
Myös välirauha-asia liikahti eteenpäin. Tilaisuudessa läsnä ollut Holsti ilmoitti olosuhteiden pakosta suostuvansa sopimuksen solmimiseen status quon pohjalta, mikä tiesi luopumista itärajan takaista suojavyöhykettä koskevista vaatimuksista. Suomenlahdella oltiin jopa valmiita avaamaan Pietariin johtava laivaväylä kenraali Enckellin huomautettua venäläisten muutoin saattavan avata sen väkivalloin ja hyökätä lisäksi Repolaan ja Porajärvelle. Kenraali Walden, joka Suomen puolelta johti Tartossa kesäkuussa perustettua erillistä välirauhajaostoa, sai tehtäväkseen nyt viipymättä jatkaa neuvotteluja välirauhasta. Lopullisia valtuuksia väylän avaamiseen hän ei kolme päivää myöhemmin tapahtuneessa presidentin esittelyssä kuitenkaan vielä saanut.50
Suomalaisten kiirehtiminen johtui aivan ilmeisesti pelosta, että Puolan rintamalla voimansa näyttänyt Neuvosto-Venäjä, joka oli selvästi osoittanut pitävänsä Pietarin väylän avaamista hyvin tärkeänä, saattoi turvautua sotilaallisiin toimenpiteisiin tahtonsa läpiajamiseksi. Sitäpaitsi, jos tappion kärsinyt Puola solmisi rauhan, yksin jäänyt Suomi joutuisi uhkaavan vaikeaan asemaan. Valtuuskunnan Helsingissä käymissä sisäisissä neuvotteluissa yleistilanteen kehitys herätti vakavaa huolestuneisuutta. Itä-Karjalasta oltiin valmiita vähin äänin luopumaan Vennolan ja Kivilinnan pitäessä kuitenkin edelleen sitkeästi kiinni Repolan ja Porajärven jäämisestä Suomelle.
Lopullinen hallituksen ja rauhanvaltuuskunnan välinen yhteisneuvottelu, jossa myös tasavallan presidentti oli läsnä, pidettiin 26.7.1920. Yhdeksän tuntia kestänyt pohdiskelu keskittyi ennen muuta siihen, oliko hetki rauhanteolle otollinen ja pitäisikö Tarttoon ylipäänsä lähteä, koska Lontoon konferenssi yhä edelleen häämötti näköpiirissä. Paasikivi – entiseen tapaansa – ei suurestikaan luottanut länsivaltoihin. Varsinkin Englannin epävarmuus Venäjän-politiikassa oli ollut »skandaalimainen». Ilmaisten nyt avoimesti rauhaa puoltavan kantansa Paasikivi varoitti viivyttelyn mukanaan tuomista vaaroista. »Venäjällä on kohta johto politiikassa». Repolaa ja Porajärveä voitaisiin käyttää vaihto-objekteina Petsamoa vastaan, johon nähden Suomen oikeuksia saatettiin paremmin perustella. »Tietysti olisi hyvä, jos voisimme pitää myös Repolan ja Porajärven». Voittomaiden hankkiminen ei kuitenkaan käynyt puhumalla. Pitäisi taistella. Kun ei siihen kyetty, täytyi Karjalasta luopua.
Ingmanin ajatukset kulkivat pitkälti samaan suuntaan. Ajatus Itä-Karjalan Suomeen liittämisestä edellytti Venäjän hajoamista. Tuo ehto oli jäänyt toteutumatta. Paasikiven tavoin Ingman suhtautui epäillen Lontoon konferenssiin. Koska Venäjän olot saattoivat kääntyä »meille epäedullisiksi», suomalaisten olisi syytä määritellä selkeästi kantansa riippumatta suurvaltojen suhtautumisesta Puolan kysymykseen. Kokouksen enemmistö laski silti yhä Lontoon konferenssin varaan eritoten maalaisliittolaisten vastustaessa rauhanasian kiirehtimistä. Karjalan kansanäänestyksestä ei heidän mielestään saisi luopua. Ulkoministeri Holsti esiintyi epäröivästi haluamatta kuitenkaan vastustaa Tarttoon paluuta. Toistaiseksi siellä ei silti pitäisi lyödä asioita lukkoon.
Yleiskeskustelun päätteeksi presidentti Ståhlberg teki yhteenvedon: Rauhanneuvotteluja Tartossa oli jatkettava aikaisemmin sovittuna päivänä, 28.7.1920. 2. Keskusteluja oli viivytettävä, jotta ehdittäisiin nähdä, mihin suuntaan ulkopoliittinen tilanne kehittyisi. 3. Paasikiven ja Tannerin 16.7.1920 luonnehtimaa supistettua ‘minimiohjelmaa’, jonka myös sosiaalidemokraattien puoluetoimikunta oli hyväksynyt, ei tulisi esittää heti, vaan se pidettäisiin varalla ‘äärimmäisenä perääntymislinjana’. Repolaa ja Porajärveä ei toistaiseksi oltaisi valmiita luovuttamaan. 51 – Seuraavana aamuna valtuuskunta oli jälleen »Eläköön»-laivan kannella matkalla Viroon.
