TARTON RAUHA

Ratkaisuun

Tarttoon palannut valtuuskunta joutui ohjeittensa mukaisesti aluksi turvautumaan viivytystaktiikkaan. Keskeisiä aluekysymyksiä välttäen pyrittiin etenemään välirauha-asiassa sekä taloudellisten kiistakysymysten yksityiskohdissa. Ensimmäisestä yleisistunnosta Tsitserinille ja Leninille lähettämässään raportissa Berzin ilmoitti tauon vaikuttaneen suomalaisiin »suotuisasti». Heidän mielialojaan kokeillakseen hän (Berzin) oli esiintynyt jyrkässä sävyssä, mitä vastapuoli näytti pitävän jopa asiaankuuluvana.¹

Venäläisten joukkojen jatkaessa voitokasta offensiiviaan Puolassa ja Lontoon konferenssihankkeen tultua torjutuksi Berzinin valtuuskunnalla ei liioin ollut valtuuksia myönnytyksin kiirehtiä rauhanneuvotteluja. Tavatessaan 7.8.1920 yksityisesti Väinö Tannerin P. M. Kerzentsev luonnehti Neuvosto-Venäjällä menestysten johdosta noussutta suurta voimantuntoa, joka vastusti kaikkia myönnytyksiä. Palaakaan maata ei siksi haluttu luovuttaa.²

Varoen venäläisten mahdollisia voimatoimenpiteitä Suomenlahden avaamiseksi Paasikiven valtuuskunta piti silti tarkoituksenmukaisena Helsingin ohjeita noudattaen kiirehtiä välirauhan solmimista. Neuvottelut edistyivät suhteellisen ripeästi, ja jo 13.8.1920 sopimus oli valmis allekirjoitettavaksi. Se rakentui status quon pohjalle ja avasi myös paljon kiistellyn laivaväylän Suomenlahtea pitkin Pietariin.³ Status quo todettiin niinikään soveliaaksi perustaksi molempien maiden taloussuhteiden järjestelylle, joskin tuosta yleisperiaatteesta haluttiin puolin ja toisin tehdä poikkeuksia mm. palautettavien laivojen kohdalla.⁴

Kerzentsev näki – täydellä syyllä – välirauhansopimuksen huomattavana voittona Neuvosto-Venäjälle, etenkin kun siihen ei sisältynyt minkäänlaisia myönnytyksiä tai kompensaatioita suomalaisille Petsamon suunnalla. Moskovassa Tsitserin luonnollisesti myös pani tyytyväisenä merkille vastapuolen peräytymisen, vaikka sen syistä ei päästykään perille. Vaikuttiko tulokseen kommunistinen liike Suomessa? Ymmärrettiinkö entistä paremmin rauhansopimuksen puuttumisen mukanaan tuomat riskit, vai oliko kysymys pettymyksestä Englannin politiikkaan, joka ei tuonut leikkikaluilleen muuta kuin menetyksiä? Mikä oli Suomen finanssitilanteen osuus? Valitettavasti toverit suomalaiset kommunistit eivät pystyneet antamaan vastauksia näihin tärkeisiin kysymyksiin.⁵

Suomalaisten sovinnonhalu merkitsi Berzinin mielestä uuden keskusteluvaiheen alkaessa joka tapauksessa sitä, että rauha voitaisiin solmia hyvinkin pian, »jos me osoitamme edes minimaalista myöntyvyyttä».⁶ Neuvottelujen ensi kierrokselle luonteenomainen asetelma uusiutui nyt sikäli, että Tartossa, paikan päällä, molemmat valtuuskunnat osoittivat kompromissivalmiutta sopimuksen aikaansaamiseksi, kun taas Helsingin ja Moskovan kannanottoja leimasi huomattavasti suurempi pidättyvyys. Ero oli siinä, että suomalaisten keskinäiset erimielisyydet tulivat sekä kotimaan että vastapuolen tietoon, kun taas venäläiset pystyivät kauttaaltaan säilyttämään yhtenäisen julkisivun.

Välirauhasta keskusteltaessa Paasikivi otti 7.8.1920 esiin siihen liittyväksi katsomansa kysymyksen Venäjällä vangittujen suomalaisten vapauttamisesta. Neuvostovaltuuskunta oli tähän suostuvainen vastavuoroisuuden pohjalta mutta riippumatta vankien kansallisuudesta. Vapauteen tuli päästää myös ne punaiset, jotka Suomessa oli vangittu valtio- ja maanpetoksellisesta toiminnasta Neuvosto-Venäjän hyväksi. Raportissaan Tsitserinille Berzin tosin alun pitäen epäili, suostuisiko vastapuoli tähän puuttumiseen sen sisäisiin asioihin kysymyksen ollessa suomalaisista kommunisteista. Agitaatiopäämääriä ajatellen (dlja agitatsionnyh tselei) yritys oli kuitenkin tehtävä.⁷

Berzin oli oikeassa siinä, että aloite ei todellakaan ollut Suomen valtuuskunnan porvarillisten jäsenten mieleen. Toisaalta sosiaalidemokraatit olivat vuoden 1918 sodan päättymisestä saakka käyneet sitkeätä kamppailua mahdollisimman laajamittaisten armahdusten puolesta. Tässä tapauksessa heidän intressinsä kävivät yhteen todennäköisesti SKP:n aloitteesta esitetyn neuvostovaltuuskunnan ehdotuksen kanssa. Taktisesti varsin taitavasti Väinö Tanner huomautti porvarillisille kollegoilleen heille näin tarjoutuvasta mahdollisuudesta ulottaa amnestia myös niihin Suomen turviin paenneisiin karjalaisiin ja inkeriläisiin, jotka halusivat palata kotiin. Artiklan muotoilun sai tehtäväkseen sitä varten muodostettava ns. oikeudellinen jaosto, jota Suomen puolelta johti Alexander Frey ja Neuvosto-Venäjän puolelta valtuuskunnan uusi jäsen N. S. Tihmenev.⁸

Neuvottelujen hidas eteneminen alkoi ajan mittaan käydä etenkin valtuuskunnan sosiaalidemokraattisten jäsenten hermoille. Puolueen hyväksymän minimiohjelman toteuttamiseen olisi ryhdyttävä rauhan jouduttamiseksi ja varmistamiseksi. Tätä vaadittiin avoimesti sosialistien lehdistössä, jossa Tanneria ja Voionmaata syytettiin saamattomuudesta, minkä vuoksi heidän olisi erottava valtuuskunnasta. Toisaalta nämä saattoivat nyt vasta-argumenttina viitata amnestia-artiklan aikaansaamisen tärkeyteen.

Holstin tarkoituksellisen viivytystaktiikan lisäksi Tannerin ja Voionmaan tyytymättömyyttä herätti Helsingin halu pidättää itselleen pientenkin kiistakysymysten ratkaisu. Silti päätöksiä niistä oli vaikea saada aikaan presidentin oleskellessa »nuorikkoineen» Kultarannassa ja ministerien häipyessä pääkaupungista kesälomilleen. Valtuuskunnan mielestä »presidentin ei pitäisi mennä naimisiin, kun maan tärkein asia – rauha Venäjän kanssa – on kypsymässä ratkaisuun». Puolueen taholta tullut arvostelu aiheutti osaltaan sen, että Tanner solmi 7.8.1920 jälleen – Paavolaisen mukaan tällä kertaa Paasikiven tietämättä – yksityiskontaktin Kerzentseviin. Edellisen heinäkuun tapaan hän sivuutti nytkin Itä-Karjalan kysymyksen ja korosti sen sijaan Petsamoa kaikkien suomalaisten tavoitteena.⁹

Tsitserinille Kerzentsev raportoi, etteivät suomalaiset pitäneet Repolasta ja Porajärvestäkään yhtä tiukasti kiinni kuin Petsamosta. Kenties onnistuttaisiin saamaan aikaan suomalaisten joukkojen vetäminen pois pitäjistä ja perustamaan sekakomissio, joka joskus etäisessä tulevaisuudessa järjestäisi kansanäänestyksen..Mahdollista olisi myös pitäjien vaihtaminen johonkin osaan Petsamoa.¹⁰ Berzin puolestaan korosti Moskovalle Puolan kysymykseen ja kansainväliseen tilanteeseen liittyviä riskejä. »Siksi meidän on mitä pikimmin turvattava äärimmäinen oikea sivustamme solmimalla rauha Suomen kanssa».¹¹ Moskova ei kuitenkaan antanut periksi.

Tilanteeseen turhautuneen Tannerin Holstiin kohdistama hyökkäys umpikujan avaamiseksi jäi tuloksettomaksi. Tartosta tulleesta aloitteesta Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Hannes Ryömä syytti lehdessään ulkoministeriä neuvottelujen »vitkuttamisesta». Holstin päästyä perille jälkien johtamisesta Tarttoon ja »kysyttyä kunniansa perään» edellytykset kriisin puhkeamiseen olivat olemassa. Viikkokausia tiiviissä yhteistyössä toimimaan joutuneen sekä Tarttoon jo melkoisesti kyllästyneen rauhanvaltuuskunnan yhteishenki kesti kuitenkin koetuksen. Tanner kertoo: »Paasikivi otti tämän asian kahden kesken puheeksi pitämättä sitä ylen tärkeänä». Yhteisesiintymiseen valtuuksien laajentamiseksi delegaatio ei kuitenkaan vielä ollut kypsä. »Jokainen vain uhkailee pakata kapsäkkinsä, milloin jokin ajamansa asia ei ota lähteäkseen liikkeelle».¹²

Valtuuskunnan henkilösuhteisiin saadaan Voionmaan päiväkirjasta runsaasti valaistusta. Päämielenkiintonsa hän kohdisti puoluetoveriinsa Tanneriin sekä delegaation puheenjohtajaan Paasikiveen, joiden rinnalla muut jäivät varjoon. Walden ja Frey olivat Voionmaan mielestä »vaatimattomia, hyviä tovereita ja aina rehtiä gentlemanneja». Waldenin hän kuvasi »sangviniseksi, vilpittömäksi, rehelliseksi ja avoimeksi luonteeksi, joka ei peitä päämääriään ja rakastettavaa itseluottamustaan (mikä kuitenkaan ei ole aivan johdonmukainen)». Frey taas sai luonnehdinnan »hyväluontoinen, kaikessa korrekti, humaani ja hyvin järkevä herra». Vennolasta ja Kivilinnasta »ei monta sanaa kannattanut puhua».

Työtoveriinsa ja kilpailijaansa Tanneriin Voionmaan suhdetta leimasi kaksijakoisuus. Hän oli valmis tunnustamaan ystävänsä tarkkaan ja terävään havaintokykyyn perustuvan asiallisuuden, sisukkuuden sekä tyynen harkinnan, johon kuului eittämätön persoonallinen rohkeus. Positiivisia ominaisuuksia varjosti kuitenkin idealisti Voionmaata häirinnyt häikäilemätön materialismi. »Tämä maailmankatsomus se tekee jääkylmäksi Jäämeren ja Karjalan asioissa, joita hän ajaa vain sikäli kuin ne ovat välttämättömiä pahoja, tämä tavaton realisuus kai hänet tekee kyynillisen ja häikäilemättömän Paasikiven ystäväksi».

Paasikiven muotokuvaa maalatessaan Voionmaa ei säästänyt värejä:

»Ruumiillisesti raskas ja kömpelö, mutta henkisesti kyllä joustava mies. Hyväpäinen (puhuu mielellään koulusaavutuksistaan ja hyvistä tutkinnoistaan) ja enemmän lukenut ja harrastuksiltaan laajempi kuin luulisi. Miellyttävästi vaikuttaa miehen historiallinen lukeneisuus, vaikka se tosin supistuukin Bismarckin ja Napoleonin ym. kuuluisain valtiomiesten muistelmiin ja henkilöromaaneihin sekä muuhun hajanaiseen lektyyriin. Hän nähtävästi vaatii itseltään enemmän kuin muilta juristeilta, joita pitää puolisivistyneinä (itseään hän sanoo »entiseksi juristiksi» tahtoen selvästikin olla ensisijassa ekonomisti ja valtiomies ja vasta toisessa juristi). Puhelias ja vilkas seuramies; laaja lektyyri ja kokemus antavat hänelle kyllä paljon puheenaihetta. Luonteeltaan hän on ennen kaikkea sangvinikko sanan ikävässä merkityksessä: kärttyinen, kiivas ja kiukkuinen. Kuuluu jo nuoruudestaan olleen käreä; pitkäaikainen johtajan ja käskijän asemassa oleminen ovat kehittäneet tämän ominaisuuden hänessä äärimmilleen. Mies nytkii ja sätkii lakkaamatta. Suuttuu aivan vähästä ja paasaa silloin hirmuisesti: »Venäläisten vaatimukset ovat aivan siivottomat; ei näihin voi suostua».

»Minä lähden täältä pois, elleivät asiat parane», (Kuriirille): »Lakatkaa siinä soittamasta telefoonia, kun me olemme täällä.» Shohvöörit pelkäävät häntä, kaikki pelkäävät häntä. Hän hönöttää ja kränättää lakkaamatta. Esiintyy ylen mahtavasti ja itsetietoisesti, »pitää laittaa ruokaa niin paljon, että sitä jää, eikä niin vähän että loppuu kesken.» Määräilee ruokia oman nenänsä mukaan, ottaa tyhjäksi ruokavadin ensinkään katsomatta jääkö siitä toiselle. Viheltelee vapaasti seurassa, jossa kukaan muu ei katso soveliaaksi viheltää jne. jne.

Se kaikki ei kuitenkaan ole niin pahaa kuin miltä se näyttää. Pauhut ja puuskat ovat rakkoja, jotka pienestäkin pistosta pihisevät ulos, tai saippuakuplia, jotka muuttuvat sateenkaaren värisiksi ja kuihtuvat pois. Myrsky loppuu usein leppeään löpötykseen. Ja niin on sen suuren kyynillisyyden ja materialisuudenkin laita, joka hänessä on niin silmiin pistävä… »Valuuttasopimukset», »metsäkonsessiot» ja »laivanluovutukset» hänestä ovat oikeita rauhanasioita, muut ovat vain »virtus» aineita. Aluejaoston puuhista, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä, hän puhuu usein melkeinpä loukkaavasti. Pankkiasiat ovat jonkin arvoisia, ne jotakin merkitsevät Suomen kansan elämässä, mutta valtiopäivät, sanomalehdet ja yleiset mielipiteet ovat paljasta palturia. Lopuksi kuitenkin selviää, ettei hän kumminkaan ole aivan niin materialinen vaan että toinen jalka ainakin vieläkin seisoo ihanteellisuuden maailmassa joka ei ollut vielä kokonaan hävinnyt hänen ylioppilasaikanaan.

Tanner on ihastunut Paasikiveen, ilmeisesti juuri hänen materialistisuutensa vuoksi, hänen »häikäilemättömyytensä» ja kyynillisyytensä vuoksi (niinkuin Tanner itse sanoi), joita Tanner kaiketi pitää jonkunlaisena totuuden ja järkevyyden ilmiöinä Paasikivessä. Minusta taasen Paasikivessä ovat pidettävää ne aatteet, joita hänellä on entisiltä ajoilta jäljellä ja jotka todella tekevät hänet intressantiksi ilmiöksi nykyisyydessä, eivätkä ne osakkeet, joihin hänen koko nykyisyytensä perustuu.

Että mies on monarkisti ja kapitalisti pikkusormen päähän asti on itsestään selvää.

Riittäköön tämä tällä erää.»13

Kuvauksissaan Voionmaa ei lähde liikkeelle asianomaisen kohteen omista taustoista ja tavoitteista käsin, vaan määräävänä on yksinomaan se, mitkä ominaisuudet näyttäytyvät havainnoitsijan arvomaailmalle mieluisina ja mitkä taas eivät. Tietynlaisen subjektiivisuuden ja mielivaltaisuuden leima käy siten väistämättömäksi. Toisaalta, kuten Paavolainen on Tanneria koskevan karakterisoinnin kohdalla huomauttanut, Tanner on silti Voionmaan piirtämästä kuvasta hyvin tunnistettavissa.¹⁴ Samaa voi sanoa valtuuskunnan puheenjohtajasta hahmotellusta, kirjallisestikin vetävästä luonnoksesta.

Merkille pantavaa on, että varsinaisissa neuvotteluissa passiivisesti esiintynyt Voionmaa – hän käytti koko Tarton konferenssissa vain yhden virallisen puheenvuoron – ei lainkaan puutu Paasikiven toiminnan varsinaiseen substanssiin, valtuuskunnan johtoon, vaan rajoittuu tiettyihin ulkonaisiin tapahtumiin ja niissä kuvastuviin luonteenpiirteisiin. Voidaan myös huomauttaa, että Paasikiven ärsyyntynyt »pauhaaminen» yhä epärealistisemmilta tuntuvia aluevaatimuksia vastaan ei suinkaan merkinnyt niiden hyödyn kiistämistä sinänsä. Olihan hänen oma hallituksensa kaksi vuotta aikaisemmin voimakkaasti ajanut Itä-Karjalan anneksiota. Olosuhteet vain olivat muuttuneet. Mielenkiintoisella tavalla Voionmaa silti – tietämättä lainkaan Paasikiven ja Tannerin yhteisesti harrastamasta »saladiplomatiasta» – ikäänkuin vaistomaisesti pani merkille molempien miesten välille kehittyneen yhteisymmärryksen ja hengenheimolaisuuden.

Tarton rauhanvaltuuskunnan jäsenistä on Voionmaan lisäksi vain Tanner pannut muistiin vaikutelmiaan. Yhteistyökumppani Paasikivestä annettu kuva on Tannerilla voittopuolisesti positiivinen:

»Hän hoiti vaikean puheenjohtajan tehtävänsä suorastaan erinomaisesti. Siinä vaadittiin laajaa käsiteltävien moninaisten asiain samoin kuin maamme aikaisemman historian tuntemusta, ja siinä hän osoitti olevansa täysin kotonaan. Ennakolta hän tunnollisesti perehtyi käsiteltävinä oleviin kysymyksiin ja voi siten suvereenisti hallita kaikkia yksityiskohtiakin päästämättä silti kokonaisuutta näkyvistään. Hänen esittämänsä lausunnot olivat aina harkittuja ja hiottuja, tarpeeksi teräviä mutta silti niin arvokkaita, etteivät loukanneet vastapuolta. Kun Paasikivi hallitsi venäjänkieltä, ymmärsi hän vastapuolen lausunnot tulkitsematta ja voi siten asioista väitettäessä suomennoksen aikana kaikessa rauhassa harkita vastaustaan»¹⁵

Tarton rauhanneuvottelujen pöytäkirjoihin perehtyminen osoittaa, ettei Tannerin luonnehdintaa voida pitää liioiteltuna. Paasikivi johti keskustelua suvereenisti kuten myös neuvostovenäläinen kollega Berzin omalla puolellaan. Keskustelu pysyi lähes yksinomaan puheenjohtajien välisenä asiana, eikä Paasikivi Tannerin mukaan olisi edes mielellään nähnyt, että joku toinen olisi häneltä esiintymistehtävän ottanut. Näin ollen myös väittelypuheenvuorot jäivät lähes tyystin Paasikiven kontolle muiden osuuden supistuessa tietyistä erilliskysymyksistä etukäteen valmistettuihin puheenvuoroihin. Kokonaan erilainen oli tilanne tietenkin jaostoissa, joissa kaikki jäsenet – syystä tai toisesta pitkälti sivuun jää­neitä Kivilinnaa ja Voionmaata lukuunottamatta – vuorollaan joutuivat »tuleen».

Valtuuskunnan omassa piirissä Paasikivestä myös tuli keskipiste Hotel Peterburgin seurusteluhuoneessa pidetyissä »iltaistunnoissa». Paljon lukeneena ja hyvämuistisena miehenä hänellä oli ehtymätön varasto juttuja, joita hän auliisti taritsi kumppaneilleen. Tannerin mukaan puheenjohtaja jäi kuitenkin tällä alalla Voionmaan rinnalla toiseksi siitä syystä, että hänen juttunsa olivat raskaampia. Muista ei ollut kilpailijoiksi. Kun Tartossa oleskelun voitiin odottaa muodostuvan pitkäksi, ja joku sen vuoksi saattoi hairahtua kertomaan saman jutun useampaan kertaan, tehtiin jo alkuvaiheessa gentlemannisopimus siitä, että kerrotuille jutuille tuli nauraa vilpittömästi kuusi kertaa. Jos kuitenkin joku hajamielisyydessään kertoisi saman tarinan seitsemännen kerran, silloin muilla olisi jo oikeus osoittaa tyytymättömyyttään. Ajantappovälineenä käytettiin myös Suomesta mukana tuotua kirjallisuutta, ennen muuta historiallisia ja poliittisia teoksia. Kun lukemiseen ja keskusteluihin, joissa tietenkin käsiteltiin myös ajankohtaisiin neuvotteluihin liittyviä ja muita asiakysymyksiä, kyllästyttiin, otettiin esille korttipakka. Pienin panoksin pelatun pokerin mestariksi osoittautui Tanner, joka kumppanien mielestä oli »mato bluffaamaan». Tähän ajanvietteeseen eivät Paasikivi ja Voionmaa kuitenkaan katsoneet arvolleen sopivaksi osallistua. Puheenjohtaja vetäytyi tuolloin tavallisesti omaan huoneeseensa heittäytyen vuoteelleen lueskelemaan. Tannerin todistuksen mukaan lukulamppu paloi useimmiten pitkälle aamuyöhön saakka.¹⁶

Virolaiset isännät pitivät vieraistaan hyvää huolta. Iäkkäässä puutalossa sijaitseva Hotel Peterburg osoittautui kaikessa vaatimattomuudessaan rauhalliseksi ja kodikkaaksi majapaikaksi vanhanaikaisine tilavine huoneineen. Hotellin tarjoamia aterioita pidettiin riittoisina ja hyvin valmistettuina, joskin valikoimaltaan aluksi suppeina. Valtuuskunnan kansainvälisen oikeuden asiantuntijan K. G. Idmanin kertoman mukaan ruokalistaan sisältyi vain kaksi vaihtoehtoa: »sianpraatia» ja »kananpraatia», joita jouduttiin vuoropäivin tilaamaan. Kesän herkkujen tultua markkinoille tilanne oleellisesti parani. Rapukauden alettua tarjoutui joskus jopa mahdollisuus raittiusmies Voionmaan lievästi paheksumaan »mässäilyyn» ja äyriäisten tykötarpeiden mukanaan tuomaan »stämninkiin». Vaikka Suomessa vallitsikin kieltolaki, Paasikiven mielestä oli noudatettava periaatetta »maassa maan tavalla».¹⁷

Runsaina vapaa-aikoina monia valtuuskunnan jäseniä kiinnosti mm. Tarton »komissionikauppa» houkuttelevine antiikkiesineineen. Rouva Anna Paasikiven Tarton-matka huonekalujen ostoa varten ei tosin toteutunut, mutta sen sijaan Juho Kusti saattoi raportoida hänelle hankkineensa 20 hengelle tarkoitetun, sinikuvioisen, englantilaisen »serviisin». Hinta tuntui kohtuulliselta – 5 000 Smk. »Toivon, että olet tyytyväinen tähän kauppaan». Vaihtoehdon oli tarjonnut venäläisvalmisteinen »serviisi», jossa oli »leveä tulipunainen juova lautasten päällä ja kullatut reunat». Malli ei kuitenkaan Juhoa miellyttänyt.¹⁸

Valtuuskunta piti yllä seurusteluyhteyksiä myös paikallisiin merkkihenkilöihin, ennen muuta yliopistomaailmaan. Mieluista vaihtelua arkipäivään tarjosivat edelleen Armas Lindgrenin piirtämän Vanemuineteatterin näytännöt ja konsertit. Joidenkin delegaation jäsenten harrastamaan »elävien kuvien» katseluun Paasikivi ei alentunut. Voionmaa mainitsee olleensa valtuuskunnan puheenjohtajan kanssa Vanemuisessa Beethoven-konsertissa, jossa esitettiin mm. 7. sinfonia. » Pieneksi arvioimme Sibeliuksen tämän mestarin rinnalla». Delegaation asiantuntijan valtioneuvos Antti Ahosen (entinen luokkatoveri Lahden kansakoulusta) kanssa Paasikivi pistäytyi myös Tarton venäläisessä teatterissa katsomassa Gogolin »Reviisorin».¹⁹ Kun Hughes-keskustelut Halstin kanssa ja Vanemuisen konsertit usein osuivat ajallisesti päällekkäin, ensiksimainittuja ryhdyttiin valtuuskunnan piirissä kutsumaan »Halstin sinfonioiksi». Viikonloppuisin taas delegaation kulttuuriohjelmaan kuuluivat usein retket mm. Peipusjärvelle, Virtsjärvelle, (jossa tutustuttiin polttoturpeen nostoon), Otepeahan, (jossa Voionmaa esitelmöi Viron vanhasta historiasta), Viljandiin jne.

Elokuun loppupuolelle tultaessa valtuuskunnan työtahti kuitenkin selvästi kiihtyi. Taustan muodostivat jälleen maailmanpoliittiset tapahtumat. Kun puolalaiset eivät katsoneet voivansa hyväksyä Neuvosto-Venäjän heille tarjoamia rauhanehtoja, ratkaisu jäi aseiden varaan. Elokuun puolivälissä alkoi Pilsudskin dramaattinen vastahyökkäys Varsovan edustalla. Käyttäen hyväkseen M. Tuhatsevskin ja S. Budjonnyin yhtymien välistä heikkoa koordinaatiota puolalaiset murtautuivat lävitse venäläisten voimaryhmittymien liittymäkohdassa Veikselin varrella ja tunkeutuivat syvälle vastustajan selustaan. Parhaat voimansa jo kuluttaneen ja vaikeista huoltoyhteyksistä kärsivän puna-armeijan offensiivi muuttui nyt yhtä nopeaksi peräytymiseksi. Elokuun loppuun mennessä bolsevikit oli jälleen työnnetty etnisen Puolan rajojen taakse. Sotaväsymyksen ja tietynlaisen »järkiintymisen» voittaessa alaa kumpikin puoli alkoi nyt olla kypsä sovintoon. »²⁰

Tartossa Puolan tapahtumia seurattiin tarkoin. Paikallinen Postimeeslehti julisti suurin otsikoin: »Enamlased pögenevad suures hirmus». (Bolsevikit pakenevat suurella kiireellä.) Tanner kertoo Paasikiven »pauhaavan päivittäin, että olemme olleet liian pehmeitä ja peräänantavaisia». Aikaisemmin kiirehtineet sosialistitkin tunsivat selvää epävarmuutta. Myös Holsti varoitti myönnytyksistä, koska aika oli muuttumassa edullisemmaksi. Vaikka Suomen valtuuskunnalla Lontoon konferenssihankkeen lopullisesti epäonnistuttua olikin valtuudet käynnistää vaatimusten asteittainen pienentämisprosessi, tähän ei toistaiseksi vielä ryhdytty.²¹

Pilsudskin offensiivin vyöryessä eteenpäin Veikselin itäpuolella neuvostovaltuuskunta teki Tartossa ensimmäiset aluekysymykseen liittyvät myönnytyksensä. Samaan aikaan kokoontunut Riian (Baldurin) reunavaltiokonferenssi, johon myös Suomi osallistui, keskusteli mm. sotilaallisen yhteistyön organisoimisesta Puolan kanssa. Vaikka neuvottelujen yksityiskohtaista sisältöä ei Kremlissä tunnettukaan, Suomen irrottamista tästä »epäilyttävästä joukosta» ilmeisestikin kannatti yrittää. Mahdollista myös on, että suomalaisten 13.8.1920 allekirjoitetun välirauhansopimuksen yhteydessä osoittama myönnytysvalmius on lujittanut Kremlin taholla käsitystä, että Helsinki ja sen valtuuskunta saattoivat todella taipua moskovalaisittain katsottuna »kohtuullisin ehdoin» solmittavaan rauhaan.

Elokuun 17. päivänä 1920 Berzinin delegaatio antoi ymmärtää, että Petsamon luovuttaminen saattoi tulla kysymykseen, tosin alueeltaan suppeampana kuin mitä kansanvaltuuskunnan kanssa oli v. 1918 sovittu. Tsitserinin myöhemmän selonteon mukaan Lenin henkilökohtaisesti ajoi läpi Petsamon luovuttamisen huolimatta »eräiden toverien epäröinnistä». Ulkoasiain kansankomissaari jätti mainitsematta, että näihin epäröiviin tovereihin oli kuulunut myös hän itse. Bolsevikkien johtaja seurasi koko ajan tarkoin neuvottelujen kulkua yleisistuntojen ja jaostojen pöytäkirjojen sekä ulkoasiain kansankomissariaatin ja Berzinin valtuuskunnan välisen kirjeenvaihdon avulla. On syytä panna merkille myönnytyksen koskeneen kohtaa, josta Tanner »salaisissa keskusteluissaan» Kerzentsevin kanssa oli korostanut kaikkien suomalaisten olevan yksimielisiä.

Neuvosto-Venäjän haluamat kompensaatiot saatiin täydellisessä muodossa tietää 20.8.1920. Niihin kuuluivat Seiskari, Lavansaari, Tytärsaari, Peninsaari, Someri ja Narvi, Suursaaren neutraloiminen, Seivästön ja Rajajoen välisen rannikon linnoittamattomuus, Repolan ja Porajärven palauttaminen, konsession myöntäminen Venäjän valtion omistamiin ns. Annantehtaan metsiin Suojärven pitäjässä sekä jo aikaisemmin keskustelujen kohteena olleiden laivojen luovuttaminen Neuvosto-Venäjälle. Paasikiven valtuuskunta, joka periaatteessa kannatti Petsamon hankkimista alueellisen vaihtokaupan avulla, luonnollisesti alisti saamansa ehdot Helsingin hallituksen harkintaan.²²

Neuvostohallituksen ottaman askeleen myötä oli ratkaiseva käänne kohti rauhaa tapahtunut. Kysymys keskittyi vastedes lähinnä siihen, mitä Petsamon alueesta olisi maksettava (osittain myös Suomelle sieltä tulevan territorion suuruuteen). Paasikivi ei omasta puolestaan ollut valmis ilman muuta luopumaan Repolasta ja Porajärvestä. Asian oltua esillä eduskunnan ulkoasianvaliokunnassa se tuli presidentin esittelyyn lopullisesti 24. ja 25.8.1920, jolloin myös Helsinkiin matkustaneet Vennola, Voionmaa, Kivilinna ja Walden olivat läsnä.

Heidän palattuaan Tarttoon muut rauhanvaltuuskunnan jäsenet saivat kuulla hallituksen istuntojen muodostuneen »mölöksi kokoukseksi», josta ei oikein tiedetty, mitä siellä oli päätetty. Niin pitkälle oli kaikille selvää, että presidentti Ståhlberg kieltäytyi luovuttamasta vanhaa suomalaista aluetta Petsamon vastikkeeksi. Sen sijaan jotkut istuntojen osanottajat, mm. Voionmaa, katsoivat valtion päämiehen suostuneen Repolan ja Porajärven käyttämiseen vaihto-objekteina, kun taas mm. Holstin mielestä näin ei ollut tapahtunut. Valtuuskunnan ei siten auttanut muu kuin lähettää Helsinkiin sähketiedustelu, jossa pyydettiin selvittämään, mitä tasavallan presidentti oikeastaan oli päättänyt.²³

Valtuuskunnankin piirissä mielipiteet jakautuivat. Paasikivi alkoi kehitellä ajatusta sekä Petsamon että Repolan ja Porajärven hankkimisesta taloudellisia ja alueellisia kompensaatioita vastaan, jolloin venäläisille luovutettaisiin heidän aikaisemmin vaatimiensa alueiden lisäksi myös ns. Kuokkalan mutka Karjalan kannaksella. Tietoja presidentin Suomen vanhan alueen koskemattomuutta korostavasta kannasta valtuuskunnan puheenjohtaja ei selvästikään noteerannut lopullisiksi.

Paasikivi ehti puhua vaihtoajatuksestaan myös Kerzentseville, tosin korostaen kysymyksen olevan vain hänen henkilökohtaisesta mielipiteestään. Nähtävästi haluten painostaa suomalaisia nopeampiin ratkaisuihin venäläiset Paasikiven »lupaukseen» viitaten lisäsivät vaatimusluetteloonsa Kuokkalan mutkan ja päälle päätteeksi vielä Terijoen sekä Raivolan poistamatta siitä kuitenkaan Repolaa ja Porajärveä. Tilanne oli siten suomalaisten kannalta vain vaikeutunut. Veto oli kuitenkin psykologisesti epäonnistunut, ja siitä oli seurauksena Paasikiven silmitön raivostuminen Kerzentsevin »sikamaisesta» menettelystä. Toisaalta »syyllinenkin» ilmeisesti havaitsi menneensä liian pitkälle, sillä vaikka Kerzentsev 28.8. korostikin Vennolalle menetelleensä hallituksensa ohjeiden mukaisesti, hänellä oli vielä 30.8.1920 pidetyssä aluejaoston kokouksessa Voionmaan mielestä selvästi »huono omatunto». Periksi neuvostovaltuutettu ei kuitenkaan antanut.²⁴ Mahdollista onkin, vaikka asiasta ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt suoranaisia lähteitä, että välirauhan rohkaisema Moskova todella jo ennen Kerzentsevin – Paasikiven keskustelua oli antanut delegaatiolleen Terijoelle ja Raivolaan ulottuvia vaatimuksia koskevat ohjeet. Missään tapauksessa, kuten jo aikaisemmin on käynyt ilmi, ei haluttu hyväksyä Berzinin valtuuskunnan suosittelemaa myöntyvyyttä Repolan ja Porajärven asiassa.

Paasikivi puolestaan piti kiinni alkuperäisestä ajatuksestaan. Itse asiassa Suomenlahden saarten ja Kannaksen kielekkeen vaihtaminen Repolaan ja Porajärveen (+ Petsamoon) olisi – joskin vain osittain – toteuttanut sen statuksen, jota Stalin sittemmin syksyllä 1939 esitti. Tässä vaiheessa, kesällä 1920, Paasikivellä oli vastassaan yhtäältä neuvostohallitus, joka ei halunnut Petsamon lisäksi luovuttaa myös Repolaa ja Porajärveä, sekä toisaalta Suomen yleistä mielipidettä seurailevat presidentti Ståhlberg ja Erichin kabinetin enemmistö, jotka kieltäytyivät Suomen »vanhan» alueen käyttämisestä vaihdossa.

Elokuun 30. päivänä 1920 pidetyn aluejaoston kokouksen jälkeen Kerzentseville yhä kiukkuinen, ja samalla Repolasta sekä Porajärvestä kiinnipitävä Paasikivi kieltäytyi hyväksymästä Tannerin tarjousta lähteä epävirallisesti tapaamaan Kerzentseviä ja ehdottamaan pitäjien vaihtamista Petsamoon. Tanner kertoo valtuuskunnan väitelleen koko päivän omassa keskuudessaan hermostuneen ja riitaisen mielialan vallassa. »Varsinkin Paasikivi antaa huonon tuulensa vapaasti päästä riehumaan».²⁵

Voionmaa puolestaan merkitsi 30.8. päiväkirjaansa: »Illalla Paasikivellä, Waldenilla ja minulla laajat juttelut Repoporasta (Repolasta ja Porajärvestä. T. P.). Paasikivi on kuin hullu Repolan miljoonametsän puolesta. Jos ryssät suostuvat sen antamaan meille, ja kansa äänestää meidän hyväksi ja jos me siitä maksamme Kannaksen kielekkeen, niin on hulluutta jättää Repola ottamatta – todistelee Paasikivi». Voionmaa taas vetosi vanhan Suomen alueen luovuttamisen nostattamaan sisäpoliittiseen vastustukseen. Kun ei kerran koko Itä-Karjalassa tai Ahvenanmaalla voitu tai haluttu panna toimeen kansanäänestystä, ei sitä pitänyt ajaa Repolassa ja Porajärvelläkään. »Ei auttanut. Paasikivi saarnaa ja hönöttää, honottaa ja hanattaa niin että pää on haljeta. Käytän tilaisuutta pujahtaakseni kamariini, mutta en saa unta ennenkuin klo 4 ajoissa». ²⁶

Tarton valtuuskuntaan Paasikiven »hönötys» kuitenkin tehosi. Syyskuun 1. päivänä päätettiin tarjota taloudellisia myönnytyksiä ja Kannaksen kielekettä kompensaationa Petsamosta sekä Repolasta ja Porajärvestä. Vastapuolen kieltäytyessä tarjottaisiin Repolaa ja Porajärveä Petsamon vastikkeeksi. Jollei tämäkään riittäisi, annettaisiin Petsamon saamiseksi Repola, Porajärvi sekä Kannaksen osia. Viimeksi mainittuun vaihtoehtoon ei kuitenkaan toistaiseksi pyydettäisi hallituksen valtuuksia.

Voionmaa, joka vielä viikkoa aikaisemmin oli Petsamon vastikkeeksi kannattanut Kannaksen »venäläistyneiden rajakylien» luovuttamista aina Kivennapaa myöten, äänesti nyt yksinään vastaan. Kuten presidenttikin oli päättänyt, Repolan ja Porajärven saavuttamiseksi ei pitäisi uhrata palaakaan suomalaista maata. Ensisijaisena tavoitteena Voionmaalla oli tällöin todennäköisesti rauhantekoa hidastavien aloitteiden välttäminen. Samana iltana Paasikiven ja Vennolan kanssa käymässään Hughes keskustelussa Holsti auliisti lupasi esitellä valtuuskunnan ehdotuksen tasavallan presidentille. Näin siitäkin huolimatta, että ulkoministeri aikaisemmin samana päivänä oli presidentin esittelyssä suositellut kieltäytymistä Suomen alueen luovuttamisesta Repolan ja Porajärven vastikkeeksi, minkä perusteella Ståhlberg oli toistamiseen tehnyt tämänsuuntaisen päätöksen. Saatuaan myöhemmin tietää asiasta kylmä Tannerkin alkoi hermostua. »On meillä luja ja päämäärästään tietoinen hallitus».²⁷ Vastausta Helsingistä Paasikiven ehdotukseen ei toistaiseksi tullut.

Moskova puolestaan piti kiinni kannastaan. Lausunnossaan 26.8.1920 puna-armeijan johto (Polevoi stab RVSR) korosti välttämättömyyttä liittää molemmat pitäjät Karjalan työkansan kommuuniin ilman kansanäänestystä, koska sen mahdollinen päättyminen Suomen eduksi siirtäisi valtakunnanrajan vaarallisen lähelle Muurmannin rataa. Tätä riskiä oli mahdoton ottaa.²⁸ Vastaavasti Tsitserin varoitti Berziniä antamasta periksi. Petsamon länsiosia pitemmälle ei myönnytyksissä saanut mennä. Suomalaisia kohtaan oli esiinnyttävä lujasti. He nähtävästi tekivät erheellisiä johtopäätöksiä tilanteesta Puolan rintamalla, jossa neuvostojoukkoja ei suinkaan ollut lopullisesti lyöty. »Joko suomalaiset vakuuttautuvat siitä, että heidän tolkuttomat toiveensa ja illuusionsa ovat perusteettomia, ja suostuvat sopimukseen, tai meidän täytyy vielä jonkin verran lykätä Suomen rauhanasiaa».²⁹

Tiukassa köydenvedossa Paasikiven delegaation kantti alkoi vähitellen pettää. Vennolan ja Kerzentsevin välisessä alajaoston kokouksessa 2.9.1920 suomalainen valtuutettu pyrki yhä pitämään kiinni kannastaan. Petsamosta Suomi oli jo 1864 suorittanut korvauksen, joten venäläisten vaatimus merkitsi kaksinkertaista maksua. Kansallisuusperiaatteenkin kannalta menettelyä oli pidettävä kohtuuttomana. Suomalaisen väestön asuttamaa maata ei enää enempää voitu luovuttaa Venäjälle, jolle sitä Itä-Karjalan pääosan myötä jo muutenkin runsaasti jäi. Kansallisten rajojen tavoittelusta luopuminen merkitsi Suomelle »katkeraa myönnytystä». Kerzentsev puolestaan vetosi Pietarin turvallisuusnäkökohtiin, minkä lisäksi Karjalan kannaksen kyseisiä osia kansoitti laaja, venäläinen huvila-asutus. Vennola huomautti paikallisen »kantaväestön» suomalaisuudesta ja Pietarin turvallisuuden takaamisesta Suomenlahden neutraloinnin avulla.

Keskustelun alkaessa selvästi polkea paikoillaan Kerzentsev ilmoitti saaneensa Moskovasta valtuudet todeta, etteivät lisämyönnytykset tulleet kysymykseen. »Jos neuvottelut johtavat keskeytykseen, niin venäläiset pitävät itsensä vapautuneina kaikista niistä kysymyksistä, joista on tähän asti sovittu ja myöskin lupauksesta Suomelle saada alue Petsamosta». Mikäli neuvotteluja keskeytyksen jälkeen ylipäänsä jatkettaisiin, he ottaisivat silloin esille myös Ahvenanmaan kysymyksen.³⁰

Paasikivi katsoi nyt jousen jännittyvän liikaa. Vielä samana iltana hän totesi Tannerille neuvottelujen olevan katkeamaisillaan, mikä merkitsi kaikkien saavutettujen tulosten vaarantamista. Viimeisenä keinona täytyisi siksi jälleen yrittää Tannerin-Kerzentsevin yksityiskeskustelun linjaa.

Molempien asianosaisten suostuttua tapaaminen järjestettiin tutussa »Automat»-ravintolan kabinetissa 3.9.1920. Yrittämättäkään enää pitää kiinni Repolasta ja Porajärvestä Tanner »haukkui» sekä Suomen porvarillisia että Venäjän neuvostohallitusta liiallisesta itsepäisyydestä, minkä vuoksi hän lopen kyllästyneenä harkitsi kotiinlähtöä. Silti Tanner ilmoitti olevansa valmis ajamaan pitäjien vaihtamista Petsamoon, jolloin venäläisten oli luovuttava Kannasta ja Suomenlahden saaria koskevista vaatimuksistaan. Muuten porvarien vastarintaa ei saataisi murretuksi. Ilman ennakkotietoa venäläisten myönnytyksistä hän, Tanner, ei suostuisi asettamaan itseään välikäteen. Rauha jäisi solmimatta tai se tehtäisiin status quon pohjalta, jolloin siis Repola ja Porajärvi jäisivät Suomelle ja Petsamo Venäjälle. Keskustelukumppanilleen Tanner ei maininnut Paasikiven hyväksyneen neuvottelukosketusta, joka suomalaisten puolelta sijoittuisi siten pelkästään hänen, Tannerin, tililleen.

Muista vaatimuksistaan vähitellen »poisliukuen» Kerzentsevkin näytti olevan henkilökohtaisesti valmis Petsamon vaihtamiseen Repolaan ja Porajärveen. Lopullisen vastauksensa hän antaisi seuraavana päivänä. Kun Tanner hotelliin palattuaan esitti raporttinsa Paasikivelle, tämä oli »kovin tyytyväinen». Neuvottelutie ei sittenkään ollut katkennut. Muu delegaatio pidettäisiin toistaiseksi tietämättömänä hankkeesta. Erityisesti molemmat »konspiraattorit» pelkäsivät Repolan ja Porajärven asialle vihkiytynyttä Vennolaa. Puoluetoverilleen Voionmaalle Tanner tosin mainitsi »salahankkeesta» kertomatta kuitenkaan Paasikiven olevan siitä tietoisen.³¹

On syytä panna merkille Paasikiven kannanmuodostuksen joustavuus. Julistettuaan vielä 1.9. »tuhmiksi ja idiooteiksi»³² ne, jotka eivät suostuneet Kannaksen kielekkeen luovuttamiseen »kaksoispitäjien» vastikkeeksi, Paasikivi vuorokautta myöhemmin, kokonaistilanteen kiristyttyä Vennolan-Kerzentsevin neuvottelussa, oli valmis palauttamaan Repolan ja Porajärven Venäjälle Petsamon saamiseksi.

Seuraavana päivänä Tsitserin sähkötti Berzinin delegaatiolle sen pyytämät valtuudet sopia Tannerin kanssa. Repolan ja Porajärven osalta ohjeet olivat entiseen tapaan kategoriset. Muurmannin radan turvallisuuden vuoksi pitäjien luovuttaminen ei »missään tapauksessa» tullut kysymykseen. Jos suomalaiset tässä asiassa jatkaisivat itsepäisyyttään (uporstvo), neuvottelut oli toistaiseksi katkaistava.³³ Lupaamansa vastauksen Kerzentsev välitti vielä samana päivänä (4.9.1920) »Automatissa» Tannerille, joka on merkinnyt muistiin:

»1. Petsamosta Suomelle ennen mainittu alue.

2. Repola+ Porajärvi heille. Asukkaat saavat amnestian.

3. Saaret jäävät meille, mutta ovat neutraliseerattavat, myös Suursaari.

4. Kannaksella (puheenaolleella alueella) venäläisten kiinteä omaisuus annettava Venäjän valtiolle ja vapaa kulku huvila-asukkaille järjestettävä.

5. Suojärven metsien konsessioni heille».

Tanner lupasi kannattaa muita kohtia paitsi Kannaksen asioita ja Suojärven toimilupaa. Vapaa kulku huvila-asukkaille olisi ehkä kuitenkin järjestettävissä. Varmuuden vuoksi Tanner pyysi Kerzentseviä esittämään vaatimuksensa Vennolalle aluejaostossa ultimaatumin muodossa, koska se helpottaisi asian ajamista Suomessa. Lisäksi hän lupasi itse lähteä seuraavana päivänä Helsinkiin valvomaan hankkeen edistymistä. Tsitserinille Berzin sähkötti Moskovaan, ettei Vennolalle annettava uhkavaatimus merkinnyt neuvottelujen katkaisemista vaan ainoastaan suomalaisten painostamista.³⁴

Havaittuaan kaupankäynnin lähteneen todella vakavasti liikkeelle Moskova oli siis nyt valmis luopumaan Kannasta ja Suomenlahden saaria koskevista aluevaatimuksistaan. Repolan ja Porajärven menetyksestä huolimatta Paasikivi oli tyytyväinen. Enempää ei näyttänyt olevan Moskovalta saatavissa. Kun kutsu aluejaoston kokoukseen sitten tuli, ennakkovälipuheista täysin tietämätön Vennola sai ohjeet pysyä tiukkana. »Kyllä siitä hyvä tulee», hän vakuutteli useaan otteeseen. Tanner kuvaa muistelmissaan tilannetta »humoristiseksi», koska Vennolaa vain käytettiin hyväksi Tannerin neuvotteluasemien lujittamiseen venäläisiin nähden. Voionmaa merkitsi päiväkirjaansa: »Vennola saa kutsun klo 5:ksi ja on hyvin ploosningissa. Häntä juhlallisesti evästetään kokoukseen. Ei kukaan porvari aavista, että me tunnemme tapaukset jo edeltäpäin». Voionmaa ei siis vieläkään tiennyt Tannerin »vihkineen» Paasikiven hankkeeseen. Tanner taas purki jännitystään päiväkirjaansa: »Pelaan kovin sekavaa peliä. Se näyttää kuitenkin olevan ainoa keino saada tämä vyyhti selviämään. Täytyy nimittäin tapella yhtäaikaa Helsinkiä ja venäläisiä vastaan ja saada taktillisesti asia hoidetuksi myöskin omassa keskuudessa vallitsevaa chauvinismia vastaan».³⁵

Tilanne kutitti Voionmaan huumorintajua. »Vennola palaa ylen ihmeellisenä ja salaperäisenä. Kaikki kutsutaan kokoon ja suuret uutiset ilmoitetaan. Kaikki kuulevat hartaina (vähimmin emme me) ja kaikki tuntevat, että käänne on tapahtunut ja että rauha tulee». Vennolan referoimat ehdot olivat täysin yhtäpitäviä Tannerin sopimien kanssa. Vieläpä Kerzentsev antoi pyydetyn ultimaatuminkin, jonka määräaika menisi umpeen 7.9.1920 klo 19. Valtuuskunnassa vallitsi tyytyväinen mieliala. Paasikivi korosti välttämättömyyttä ajaa rauha nopeasti perille nyt avautunutta linjaa pitkin. Päivällisellä herrat ottivat kunnon ryypyt ja raittiusmiestenkin iloksi juotiin päälle »vehnäskahvit». Varhain seuraavana aamuna »salaliittolaiset» Paasikivi, Tanner ja Voionmaa lähtivät henkilökohtaisesti informoimaan Helsinkiä.³⁶

Hallituksen 6.9. pitämässä istunnossa, jossa myös tasavallan presidentti oli läsnä, Paasikivi teki yksityiskohtaisesti selkoa uusista ehdoista. Niitä voitaisiin luonnehtia tyydyttäviksi. »Repoporan» antaminen takaisin oli tosin ikävä asia, mutta pitäjiä ei saataisi ilman aluekompensaatiota. Omasta puolestaan Paasikivi olisi vieläkin valmis koettamaan näiden»suomalaisten pitäjien» hankkimista luovuttamalla »venäläistyneitä alueita» Kannakselta. Jos taas hallitus ei tähän suostuisi, sen olisi harkittava Venäjältä vaadittavia, Itä-Karjalan ja »Repoporan» väestöä koskevia turvallisuustakeita.

Paasikiven alustuksen pohjalta hallituksessa käyty keskustelu ei läsnä olleen Tannerin mielestä ollut »juuri mistään kotoisin». Ministereistä ainoastaan Holsti oli lähemmin perehtynyt rauhan problematiikkaan muiden tuntiessa sitä vain pintapuolisesti. Vaikka Tartossa odotti ultimaatumiajan päättyminen, ulkoministeri koetti tuloksetta ehdottaa ratkaisun lykkäämistä parilla päivällä. Paasikiven ajatus aluevaihdosta sai tukea vain pääministeri Erichiltä ja maatalousministeri Hahlilta.

Ratkaisevaksi muodostui Suomen valtioalueen jakamattomuudesta kiinni pitävän presidentti Ståhlbergin kanta. Jos tuosta periaatteesta tingittiin itärajalla, siitä saatettiin joutua tinkimään myös länsirajalla (Ahvenanmaa!). Tämän argumentin oli myös Paasikivi valmis hyväksymään. Jääskeläinen katsoo kuitenkin presidentin päätöksen ensi sijassa nojautuneen pelkoon Tarton neuvottelujen katkeamisesta ja sosiaalidemokraattien sen johdosta aiheuttamista sisäpoliittisista vaikeuksista. Pääministeri Erich merkitsi masentuneena päiväkirjaansa: »Repolan ja Porajärven menetys tulossa. Katkeraa!»

Kerzentsevin uhkavaatimukseen päätettiin näin ollen suostua, mutta venäläisten olisi kuitenkin annettava takuita Itä-Karjalalle sekä Repolalle ja Porajärvelle myönnettävästä itsemääräämisoikeudesta. Tarttoon jääneelle Vennolalle Paasikivi sähkötti vastaavat ohjeet. Myös Holsti informoi Vennolaa ilmaisten tyytymättömyy- tensä tasavallan presidentin päätökseen ja toivoen, että asiassa yhä vieläkin voitaisiin jotakin tehdä. »Varsinkin Sinulla, Hyvä Veli Vennola, jolla on ollut erinomainen menestys aluekysymyksen kaikissa tukaluuksissa, on nyt juuri tässä loppuselvityksessä vielä ehkä tilaisuus puristaa venäläisiltä jotakin sellaista, mikä yhä lisäisi rauhansopimuksen kantavuutta».³⁷

Tasavallan presidentin ja valtuuskunnan puheenjohtajan selvät ohjeet salkussaan Vennola ei omasta vastahakoisuudestaan ja ulkoministerin neuvoista huolimatta voinut muuta kuin illalla 7.9., muutamaa minuuttia ennen määräajan umpeutumista, ilmoittaa Kerzentseville Suomen hallituksen periaatteessa hyväksyvän venäläisten ohjelman aluekysymyksessä. Samalla Kerzentsev teki tiettäväksi valtuuskuntansa kieltäytyvän ottamasta Itä-Karjalan itsemääräämisoikeudesta mitään itse rauhansopimukseen. Sen sijaan he suostuisivat asiaa koskevan lausunnon sisällyttämiseen rauhanvaltuuskuntien yleisistunnon pöytäkirjaan.³⁸

Valtioneuvostokäsittelyn jälkeen 6.9.1920 Suomessa levisi tieto Repolaa ja Porajärveä odottavasta kohtalosta. Tämä vauhditti »Karjalan miesten» viimeisiä ponnistuksia alueliitoksen hyväksi. Myös niillä maalaisliiton ja kokoomuksen tahoilla, joilla sisukkaasti oli uskottu Itä-Karjalan asiaan, Tartosta kantautuneiden tietojen herättämä suuttumus oli suuri. Sama piti paikkansa ylioppilasnuorison idealistisesti asennoituneeseen valtaosaan nähden. Puunjalostusteollisuutta ärsytti Repolan ja Porajärven alueilla tehtyjen metsäkauppojen meneminen hukkaan, jos pitäjät luovutettaisiin takaisin Venäjälle. Lehdistössä rummutettiin Suomen kunniasta, ja lähetystö toisensa jälkeen kävi mm. valtioneuvoston jäsenten puheilla varoittamassa Suomeen luottaneiden pitäjien asukkaiden pettämisestä.

Paasikiven ja Vennolan kanssa 12.9.1920 käymässään Hughes-keskustelussa Holsti kertoi ilmoittaneensa Repolan ja Porajärven edustajille Suomen kyvyttömyydestä turvautua voimakeinoihin pitäjien hyväksi. Isku oli ollut lamauttava. »Mikään selitys ei pystynyt kauhun valtaamaan lähetystöön. He vain tuijottivat eteensä kuin kuolemaan tuomitut». Näissä oloissa oli turha puhua asianomaisille Venäjältä pyydettävistä garantioista. Mihinkään sellaisiin he eivät uskoneet. Asian pohtimista varten aiottiin kutsua vielä ulkoasiainvaliokunta koolle.

Yleisen mielipiteen reaktion aiheuttamassa paineessa Tarton valtuuskunnan piirissä syntyi uusi idea, jonka Paasikivi samassa Hughes-keskustelussa esitteli Halstille. Venäläisille olisi tarjottava Suojärven mesät, sopiva summa rahaa ja Kannaksen kieleke korvauksena Repolan ja Porajärven länsiosista, joissa pitäjien väestön valtaosa asui. Mitä ulkoministeri arveli tästä? Ilmaisten periaatteellisen myötämielisyytensä Holsti ei kuitenkaan uskonut Kannaksen kielekkeen luovuttamisen menevän kotimaassa läpi, minkä jälkeen hän ryhtyi laveasti luonnehtimaan Suomen Repolalle ja Porajärvelle antamaa humanitaarista ym. apua.

Tässä vaiheessa paloi Paasikiven pinna. Keskeyttäen ulkoministerin sanatulvan hän raivoaan hilliten saneli: »Pyydän anteeksi, mutta minulla on nyt hyvin kiire. Kiitän tästä keskustelusta, ja oma mielipiteeni on, että kuultuani teidän lausuntonne nyt… on Repolan ja Porajärven asia menetetty. Me tulemme lyömään asiat lukkoon näinä päivinä odottamatta ulkoasiainvaliokunnan kokousta, joka ei voi siihen mitään enää vaikuttaa. Kiitän vielä kerran ja hyvää yötä». Odottamatta vastausta Paasikivi ja Vennola marssivat vimmoissaan ulos jättäen Suomen ulkoministerin jatkamaan puhettaan tyhjään avaruuteen. Hotelli Livonian sähkötyshuoneessa paikalla ollut rauhanvaltuuskunnan tiedotuspäällikkö Eino Westerlund raportoi myöhemmin luottamuksellisesti Halstille »skandaalista»: »… ja kun Herra Ministeri siirtyi koskettelemaan Suomen taloudellisia uhrauksia Repolan ja Porajärven vuoksi raivostui Paasikivi perinpohjin. Hän lausui mitä kiihkeimpiä moitteita Ministeriä vastaan persoonallisesti sekä myös Ministerin puoluetta vastaan, jonka viimeksimainitun köyhyyttä hän todisteli sillä, että se on asettanut. ..erään poikanulikan ulkoministeriksi».³⁹

Ulkoasiainvaliokunnan kokous 17.9. ei johtanut mihinkään uusiin linjanvetoihin Karjalan kysymyksessä tiukkaa kantaa edustavien maalaisliittolaisten (Alkion, Juutilaisen ja Wuorimaan) jäädessä yksin.⁴⁰ Päätös merkitsi siis itse asiassa luottamuslausetta rauhanvaltuuskunnalle. Jo sitä ennen Ståhlberg oli 14.9. antanut Paasikivelle valtuudet – edellyttäen, ettei neuvottelujen kokonaistulosta saatettaisi vaaraan – tarjota venäläisille Suojärven metsiä ja rahallista korvausta Repolan sekä Porajärven länsiosien vastikkeeksi. Suomen alueen luovuttaminen ei edelleenkään tullut kyseeseen. Vennola vastusti Tartossa presidentin kantaa, koska tulevaisuutta ajatellen sopimuksen perustaksi ei voitu asettaa muuta kuin kansojen itsemääräämisoikeuden periaate. Muuten pudotettaisiin pohja myöhemmiltä Itä-Karjalaan kohdistuvilta vaatimuksilta. Hänet kuitenkin äänestettiin kumoon. Tästä »menestyksestä» ei tosin ollut hyötyä, koska Kerzentsev kolme päivää myöhemmin jyrkästi torjui pitäjien länsiosaa koskevan ehdotuksen.⁴¹

Vielä 24.9.1920 keskustellessaan yksityisesti Berzinin kanssa Paasikivi otti esille kysymyksen Repolan ja Porajärven länsiosien saannista. Neuvostovaltuuskunnan puheenjohtaja ei pitänyt asiaa aivan mahdottomana mutta katsoi ehdotuksen tulleen liian myöhään. Nyt ei sille ollut enää mitään tehtävissä. Paasikiveä jäi suuresti kiusaamaan ajatus, että pitäjien länsiosat olisi saatu, jos niitä olisi ymmärretty aikaisemmin vaatia. Tanner koetti lohduttaa valtuuskunnan puheenjohtajaa korostamalla, että ratkaisumalli olisi aikanaan tuntunut aivan mahdottomalta, kun jo venäläisten Suomenlahden saariin ja Karjalan kannakseenkin kohdistuvien vaatimusten torjuminen tuotti vaikeuksia. Kaikesta huolimatta Paasikiven mielestä tieto Repolan länsiosien menettämisestä »meidän taitamattoman pelaamisemme vuoksi» saattoi antaa aiheen perusteltuihin moitteisiin. Siksi hän ei uskaltanut puhua asiasta muille kuin Tannerille, jonka kanssa oli aikaisemminkin »konspiroinut». – Kuten aikaisemmin on esitetty, neuvostovaltuuskunta oli useaan otteeseen, viimeksi 4.9.1920, saanut Moskovasta ehdottoman kiellon tehdä Repolaa ja Porajärveä koskevia myönnytyksiä.

Tanner suostuikin vielä samana päivänä vihoviimeisen kerran yrittämään Kerzentsevin taivuttelua. Yhdessä Paasikiven kanssa hän suunnitteli asian mahdollisimman hyväksi »afääriksi» venäläisille. Länsi-Repolasta tarjottaisiin korvaukseksi Kalastajasaarennon pohjoinen niemeke, Suursaaren neutraliteetti, Annan metsien konsessio, Repolan ja Porajärven takuiden poisjäänti, kauppasopimus, laina Neuvosto-Venäjälle heidän haluamassaan muodossa sekä esimerkiksi 50 miljoonan suuruinen rahamaksu.

Aloite epäonnistui täysin. Kerzentsev »hermostui pahasti» koko aiheesta ja väitti – sinänsä paikkansapitävästi – suomalaisten alati tekevän uusia ehdotuksia ja peruuttelevan jo tehtyjä myönnytyksiä. Tässä vaiheessa Tanner luopui sovinnolla. Pää oli tullut vetävän käteen, eikä asiaan enää palattu.⁴²

Suomalaisten taktiikka oli jo pitkään herättänyt venäläisissä ärtymystä. Paasikiven delegaation oli alistettava vähäpätöisetkin yksityiskohdat Helsingin ratkaistaviksi, mikä pitkitti neuvotteluja. Raportissaan Tsitserinille 13.9. Berzin piti täysin mahdollisena valtuuskuntien joutumista talvehtimaan Tartossa! Kysymys ei ollut vain puuttuvista valtuuksista, vaan suomalaiset koettivat yhtä mittaa myös tinkiä takaisin jo tekemiään myönnytyksiä. Näin ei ollut tapahtunut ainoastaan aluekysymyksissä vaan myös mm. Annantehtaan metsien ja kauppasopimusasian kohdalla. Kun venäläiset eivät yksityiskohdittain tunteneet Helsingin hallituksen horjunnasta johtuvien kannanmuutosten taustaa, syntipukiksi heidän silmissään joutui paikan päällä neuvotteluja käymään joutunut Väinö Tanner, jonka Berzin raportissaan Tsitserinille leimasi »ovelaksi veijariksi» (lovkij žulik).⁴³ Tietoisuus Tannerin roolista oikeistososiaalidemokraattisena puoluejohtajana ei tietenkään ollut omiaan parantamaan hänen osakkeitaan vastapuolen silmissä.

Aluekysymyksen tultua selvitetyksi voitiin paneutua muihin jäljellä oleviin kiistanaiheisiin. Taloudelliset vaateet tasattiin jo aikaisemmin saavutetun sopimuksen mukaisesti status quo periaatteella lukuunottamatta eräitä poikkeuksia, joista tärkeimmän muodosti paljon selvittelyä vaatinut laivakysymys. Suojärven metsien toimiluvasta venäläiset lopulta luopuivat, ja Kannaksen huvila-asukkaiden liikkumisvapauskysymys jätettiin myöhemmin käytävien erillisten passi- ja tullineuvottelujen varaan. Yksityisten suomalaisten omaisuus, eläke-edut jne. päätettiin niinikään jättää kokonaan sopimuksen ulkopuolelle. Asianomaisille luvattiin kuitenkin »samat oikeudet ja etuudet, jotka Venäjä on myöntänyt tai tulee myöntämään enimmän suositun maan kansalaisille». Toivo jäi siten ainakin periaatteessa elämään.

Alun perin kaavaillusta kauppasopimuksesta ei päästy yksimielisyyteen. Sen sijaan lyötiin lukkoon eräitä kauttakulkua ja meriliikennettä koskevia määräyksiä, joita sovellettaisiin väliaikaisesti, kunnes kauppasopimus saataisiin myöhemmin erillisneuvotteluin aikaan. Suursaarta lukuunottamatta myös Suomenlahden ongelmat ulkosaarten neutralointeineen, aluevesijärjestelyineen jne. pystyttiin ratkaisemaan. Paasikiven valtuuskunnan mielestä Suursaaren kohdallakin pitäisi joustaa ja myöntyä venäläisten ehdotukseen neutraloinnista, koska asia oli heille ymmärrettävästi tärkeä Pietarin meriyhteyksien kannalta. Sotilasviranomaisten linjaan nojautuen presidentti Ståhlberg ei kuitenkaan tähän suostunut.⁴⁴ Laajoja ja monivaiheisia keskusteluja vaati Itä-Karjalan itsehallintoa koskevan neuvostohallituksen julistuksen, Repolan ja Porajärven takuiden sekä amnestiapykälän sorvailu.

Venäläiset halusivat rauhansopimukseen myös erillisen artiklan Suomen puolueettomuudesta, jota olisi sovellettava Venäjän joutuessa sotaan minkä tahansa ulkovallan kanssa. Edellisten vuosien kokemusten perusteella Berzinin valtuuskunta vaati erityisesti sitoumusta siitä, ettei Suomi sallisi Venäjälle vihamielisten armeijoiden ja laivastojen käyttävän aluettaan tai satamiaan. Alun perin haluttiin mukaan myös artikla, joka kieltäisi ottamasta venäläisiä Suomen armeijaan. Berzinin suosituksesta neuvosto-osapuoli kuitenkin pidättyi viimeksi mainitusta ehdotuksesta, koska seurauksena siitä olisi varmasti ollut vastavuoroinen vaatimus Venäjällä muodostettujen punaisten suomalaisten joukko-osastojen aseistariisumisesta. Sitäpaitsi käytännön hyöty jäisi muutenkin minimaaliseksi, koska suomalaiset eivät juuri hyväksyneet armeijansa riveihin venäläisiä valkokaartilaisia.

Keskustellessaan 24.9.1920 Paasikiven kanssa Berzin sai kuulla suomalaisten hyväksyvän neutraliteettipykälän vain siinä tapauksessa, että siihen liittyisi ehto Kansainliiton antamasta suostumuksesta. Tämän vihamieliseksi katsomansa organisaation vetämistä mukaan venäläiset taas pitivät täysin poissuljettuna vaihtoehtona. Raportissaan Tsitserinille Berzin mainitsi koettaneensa tässä yhteydessä pelotella Paasikiveä neuvottelujen katkaisemisella. Uhkaus oli kuitenkin jäänyt tehottomaksi. Paasikiven ryhtyessä myöhemmin alajaoston kokouksessa puolustamaan Kansainliittoa korostaen sen pyrkivän luomaan maailmaan järjestystä Kerzentsev tokaisi: »Tähän saakka se on luonut vain epäjärjestystä». Nokkela vastaus sai naurajat puolelleen huumorintajuisen Paasikivenkin myhäillessä.

Lopputuloksena oli venäläisten luopuminen Suomen puolueettomuutta koskevasta ehdotuksestaan. Vastapainoksi taas suomalaiset suostuivat jättämään pois artiklan toisen osapuolen yhteiskuntajärjestelmän vastaisen propagandan kieltämisestä kummassakin maassa. Berzinin mielestä puolueettomuusartiklan poisjäänti ei merkinnyt Venäjälle mitään suurta tappiota. Jos Suomi rikkoisi neutraliteettiaan esimerkiksi päästämällä satamiinsa tai aluevesilleen »meille vihamielisen laivaston», tämä merkitsisi Venäjälle joka tapauksessa casus bellia. »Tosiasiassa käyttäytymisemme senkaltaisissa tapauksissa ei tule riippumaan siitä, mitä rauhansopimukseen on kirjoitettu, vaan tosiasiallisista voimasuhteista.» ⁴⁵

Pitkälliseen Tartossa oleskeluun kyllästyneitä ja siviilitoimiinsa jo kaipaavia Paasikiven valtuuskunnan jäseniä hermostutti erityisesti Helsingin hallituksen horjuvuus sen usein viivytellessä tai purkaessa aikaisempia päätöksiään, mikä yhä uudelleen pakotti ottamaan venäläisten kanssa esille jo sovittuja asioita. Erityisen hankalaksi tilanne kärjistyi 27.9. hallituksen kieltäytyessä myöntämästä delegaation pyytämiä valtuuksia jäljellä olevien suhteellisen vähäisten kiistakysymysten ratkaisuun. Tuloksena oli uhkaava joukkoero lukuisten valtuuskunnan jäsenten pyytäessä vapautusta tehtävästään. Raivostunut Paasikivi oli samaa mieltä pauhaten äänekkäästi »kelvotonta hallitusta» vastaan. »Siinä ei ole yhtään niinkään viisasta miestä kuin minä, ja kuitenkin ne jatkuvasti trakasseeraavat meidän kanssamme». Seuraavana päivänä käyty »Hughes-taistelu» Ståhlbergin johtaman hallituksen kanssa päättyi sitten Paasikiven voittoon. Suursaaren neutralointiin tosin ei ollut lupa suostua. Kaikissa muissa kysymyksissä sen sijaan valtuuskunta sai vapaat kädet. Eroanomukset peruutettiin.⁴⁶

Paasikivi opasti hallitusta:

»Lisään, etten luule viisaaksi koettaa nyt hetkellistä konjunktuuria hyväksi käyttäen puristaa ulos satunnaisia etuja, joita tuleva Venäjä ei voi katsoa kohtuullisiksi. Sellainen politiikka kostaa itsensä. Meidän on tätä rauhaa tehtäessä joka artiklan kohdalla pidettävä muistissa, että bolshevikkien valta Venäjällä tulee kukistumaan ja että meidän tulee saada rauhansopimus sellaiseksi, että sitä vastaan ei tuleva Venäjä voi kohtuudella tehdä oikeutettuja muistutuksia. Muilla edellytyksillä tämä rauha ei tule pysyväksi».⁴⁷

Kaksi vuorokautta myöhemmin (30.9.1920) oltiin niin pitkällä, että riitaan jäi vain kaksi kysymystä: Suursaaren neutralointi ja Petsamon pohjoisraja Kalastajasaarennolla. Yleisesikunnan kantaan nojautuen Ståhlberg kieltäytyi ehdottomasti antamasta periksi ensiksi mainitussa asiassa, mitä valtuuskunta edelleenkin piti virheenä.⁴⁸ Kalastajasaarennon rajaan nähden taas Paasikiven delegaatiolla oli täydet valtuudet.

Venäläisten kohdalla tilanne oli toinen. Berzin ehdotti 30.9. Tsitserinille myöntyvyyttä kummassakin jäljellä olevassa kiistakohdassa. Muussa tapauksessa suomalaiset eivät vain viivyttäisi rauhaa vaan saattoivat jälleen ryhtyä ottamaan takaisin jo tekemiään myönnytyksiä. Eduskunnan kokoontuminen lähitulevaisuudessa vaikeuttaisi myös tilannetta ja aiheuttaisi kenties jopa neuvottelujen täydellisen katkeamisen.⁴⁹ Vailla lupaa Moskovasta Berzinin valtuuskunta joutui pitämään hievahtamatta kiinni kannastaan. Toisaalta sillä ei liioin oliut valtuuksia päästää neuvotteluja katkeamaan. Näissä oloissa järjestettiin 1.10.1920, ensi kerran puoleentoista kuukauteen, valtuuskuntien yleisistunto.

Moskovan sitkeys Kalastajasaarennon kysymyksessä perustui yhtäältä siihen, että täältä (saarennon luoteisosasta) tarjoutui lyhin meriyhteys Norjaan (Vesisaareen). Vielä tärkeämpänä pidettiin, että Suomen saadessa alueen Englannille tarjoutuisi tilaisuus rakentaa Petsamoon täysin turvattu laivastotukikohta, joka saattoi koitua kohtalokkaaksi Venäjän merivoimille Pohjoisella Jäämerellä. Petsamon demilitarisointia ei siis tältä osin haluttu pitää riittävänä takeena. Kalastajasaarennon luoteisosasta luopumista täytyi siksi pitää »erittäin kivuliaana kirurgisena operaationa». Jos Neuvosto-Venäjä pian pääsisi sopimukseen Puolan kanssa, helpottuisi sen tilanne myös Tartossa. Vaarallisinta olisi kuitenkin Englannin mahdollinen aktivoituminen. ⁵⁰

Paasikiven vuoro oli toimia 1.10.1920 puheenjohtajana. Kaikki tiesivät ratkaisevan arvovaltataistelun olevan edessä, vaikka kiista kohdistuikin suomalaisten mielestä suhteellisen pieniin asioihin. Kumppanit irvistelivät Paasikivelle siitä, ettei tämä ollut osallistunut yhteisiin kortti-iltoihin oppiakseen oikealla pokerimiehen naamalla bluffaamaan. Tanner oli kuitenkin sittemmin valmis myöntämään tässä erehdytyn. Paasikivi esiintyi erinomaisesti bluffaten Voionmaan mielestä liiankin hyvin. Tilanteen yleisen kartoituksen jälkeen, jolloin kumpikin osapuoli korosti rauhantahtoaan, varsinaisissa asiakysymyksissä ei edetty. Lopuksi vaihdettiin pöytäkirjan mukaan seuraavat vuorosanat:

Paasikivi: Minunkin täytyy todeta, että asema, johon nyt olemme joutuneet neuvotteluissa, on kriitillinen… Pyytäisin kysyä Venäjän valtuuskunnan mielipidettä siitä, miten Venäjän valtuuskunta ajattelee asemaa? Onko meidän nyt siis selitettävä keskustelujen jatkaminen turhaksi ja tarkoituksettomaksi?

Berzin: Minun täytyy valitettavasti yhtyä suomalaisen valtuuskunnan arvoisan puheenjohtajan mielipiteeseen siitä, että tilanne todellakin on kriitillinen. Meistä näyttää tarkoituksettomalta jatkaa työtämme, ennenkuin saadaan suomalaiselta valtuuskunnalta uusi ehdotus. Me puolestamme emme voi esittää mitään muuta ehdotusta, ja luulemme, että ainoa keino on näin ollen katkaista konferenssin työ.

Paasikivi: Me suostumme tähän ja katsomme, että asia käy parhaiten siten, että huomenna tai maanantaina pidetään viimeinen istunto, jossa asiat muodollisesti lopetetaan ja likvideerataan.

Berzin: En sittenkään ymmärrä, mitä vielä voisi tehdä tuossa uudessa istunnossa. Minusta on turhaa pitää uutta istuntoa, kun ei ole uusia ehdotuksia riitakysymysten ratkaisemiseksi.

Paasikivi: Jos Venäjän valtuuskunta haluaa sitä, niin sitten on kai paras antaa asian mennä sillä tavalla. Meillä on valmiit ohjeet hallitukseltamme näissä kahdessa asiassa, joista on kysymys.

Voionmaan päiväkirjassa on tällä kohtaa lisähuomautus: »Paasikivi alkaa koota papereitaan ja on kovin krymyn näköinen».

Berzin: Pyydän saada kysyä, miten suomalainen valtuuskunta käsittää keskeytyksen – lopulliseksiko vai aikooko se vielä ehdottaa, että neuvottelukunnat kokoontuisivat jonkun määrätyn ajan kuluttua uudelleen?

Paasikivi: Minusta näyttää, että jos nykyinen suomalainen valtuuskunta lähtee pois ja lopettaa rauhanneuvottelut, niin tuskinpa me enää tänne palaamme. On sitten hallitusten asia, tahtovatko ne aloittaa uudet neuvottelut ja koska, missä paikassa ja kenen kautta. Siitä me emme voi mitään sanoa.

Tanner kuvaa tätä lausuntoa kaksitoistatuumaisella ammutuksi laukaukseksi. Paasikivi antoi selvästi ymmärtää neuvottelujen suomalaisten puolelta päättyneen. Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana läsnäolijat pidättivät henkeään kansliahenkilökunnankin istuessa kuin kivettyneenä. Tarvittiin vain pieni sana venäläisten puolelta, ja koko monen kuukauden työ olisi valunut hiekkaan. Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka aikana Paasikiven delegaatio pöydän ääressä koetti näyttää siltä, ettei ratkaisu sitä enää lainkaan liikuttanut, vastapuoli katkaisi hiljaisuuden:

Berzin: Ehdotan, että nyt vähäksi ajaksi keskeytettäisiin istunto, jotta valtuuskunnat voisivat harkita tätä kysymystä.

Paasikivi: Puoleksi tunniksi?

Berzin: Ehkä vielä vähemmäksi ajaksi, noin 10-15 minuutiksi.

Paasikivi: Suostumme siihen, että istunto keskeytetään 15 minuutiksi.

Väliajaksi kumpikin delegaatio vetäytyi omaan huoneeseensa. Jännitys laukesi, ja Paasikiveä ehdittiin jo moittia asian päästämisestä näin pitkälle kärjistymään. Hetken kuluttua paikalle ilmestyi kuitenkin venäläisten sihteeri ehdottamaan puheenjohtajatapaamista. Paasikiven ja Berzinin keskustelussa sovittiin nyt uuden istunnon pitämisestä kolmen vuorokauden kuluttua, 4.10.1920. Tämän päätöksen jälkeen kokoontuneessa yleisistunnossa vain todettiin puheenjohtajien kesken syntynyt ratkaisu, minkä jälkeen hajaannuttiin. Kaikki olivat tyytyväisiä, ja Tanner ylisti myöhemmin muistiinpanoissaan erityisesti venäläisten mielenmalttia.⁵¹

Lähes kolme tuntia kestäneen istunnon jälkeen palattiin Hotelli Peterburgiin, jossa myöhästynyt lounas odotti. Herrat ottivat hyvät ryypyt voiton kunniaksi. »Eipäs ollut venäläinen uskaltanut katkaista neuvotteluja!» Idealisti Voionmaa puolestaan korosti muistiinpanoissaan Tannerin tavoin venäläisten rauhanrakkautta ja kauhisteli porvarien asenteita.

»On ikävää katsoa tämmöistä kiristystä. ‘Isänmaan hyväksi’ tahdotaan ottaa vastustajasta ulos viimeinen pisara. Ja vielä ikävämpää, kun tämä kiristys tapahtui lopuksi näin mitättömissä asioissa». Petsamon pohjoinen niemi tuli Voionmaan mielestä valloitetuksi ikäänkuin vahingossa. Paasikivi sattui olemaan äreällä päällä ja lisäksi vielä »ajeerasi suuttumusta». Todellista aikomusta katkaista keskusteluja ei ollut. Tämä oli »vanhanaikaista diplomatiaa ja oikeastaan sangen inhottavaa».⁵²

Paasikivi koki niinikään istunnon tapahtumat dramaattisina. Tyytyväisenä ja ylpeänä hän sähkötti Holstille: »Lisään, että annoimme asian mennä äärimmäiseen huippuunsa ja jännitys oli koko ajan suuri ja istunnon lopulla tavattoman kireä. Menettelymme oli joskin riskeerattu, kuitenkin oikea, kuten tulos osoitti».⁵³

Istunnon jälkeen Berzin lähetti Moskovaan valtuuskuntansa nimissä jyrkän sähkeen: »Me kaikki kategorisesti ja yksimielisesti vaadimme myönnytyksiä (kahdessa riidanalaisessa kysymyksessä. T. P.)» Nyt valtuudet lopultakin tulivat. Kuultuaan myöhemmin Kerzentseviltä neuvostopuolen tilanteesta Tanner alkoi ymmärtää jopa Holstin vitkuttelutaktiikkaakin. Rauhanneuvottelut oli epäonnekkaasti aloitettu ajankohtana, jolloin venäläiset olivat voitolla Puolassa. Sotaonnen kääntyminen siellä heijastui elokuun puolivälistä lähtien myönnytyksinä Tartossa tavalla, jota Tanner alun alkaen ei ollut pitänyt mahdollisena.⁵⁴

Uuteen viralliseen istuntoon valmistauduttaessa Paasikivi lähetti jälleen Tannerin Kerzentsevin puheille. Sitä ennen oli varmistunut, ettei Ståhlberg edelleenkään suostunut tinkimään Suursaaren linnoittamattomuuskiistassa. Suomi kuitenkin voisi ryhtyä toimenpiteisiin saaren »neutralisoimiseksi» kansainvälisellä takuulla. Viimeisessä keskustelussa Kerzentsevin kanssa »Automat»-ravintolan kabinetissa asia todettiin auttamattomaksi. Sitä tärkeämpänä neuvostovaltuutettu piti myönnytysten saamista toisessa jäljellä olevassa riita-asiassa, Pohjois-Petsamon rajassa.

Ongelma kärjistyi vihdoin kiistaan Jäämeren rannalla sijaitsevan Vaida Guban (Vaitolahden) kalastajakylän kohtalosta. Teelasit ja leivoslautaset työnnettiin syrjään Tannerin ja Kerzentsevin ryhtyessä vuoron perään vetämään kartalle rajaviivoja taistellen lähes kirjaimellisesti jokaisesta tuumasta karua pohjoista tundramaastoa. Lopulta päätettiin riita puolittaa ja Vaida Guban kylä jaettiin kahtia molempien valtakuntien saadessa siitä osuutensa. Tannerin palattua Hotelli Peterburgiin Vaida Guban puolikkaan menetys herätti tosin murinaa, mutta valtuuskunnan puheenjohtajan asettuminen koko arvovallallaan neuvottelijansa puolelle vaiensi kritiikin. Paasikiven-Tannerin yhteistyöakseli oli kestänyt viimeisenkin koetuksensa.⁵⁵

Asiallisen ratkaisun tapahduttua viimeinen virallinen yleisistunto 5.10.1920 saattoi muodostua varsinaiselta sisällöltään valmiiden artiklojen tarkastustilaisuudeksi. Vain muodollinen hionta ja toimitustyö oli enää jäljellä.

Odottamiseen kyllästyneiden valtuuskuntien hermoja kiristävällä tavalla jouduttiin vielä painatusvaiheessa »Tarton huonoimman kirjapainon» uhreiksi, eikä aina vain uusia virheitä sisältävien oikovedosten lukemisesta ja korjaamisesta tuntunut tulevan loppua. Kaiken kukkuraksi sopimuksen ranskankielisen version käännösasu osoittautui niin kurjaksi, että se olisi Helsingissä perusteellisesti korjattava. Holsti puolestaan näki tarkistustyössä keinon rauhanhankkeen viivyttämiseen eduskunnan kokoontumiseen saakka, jolloin parlamentti vielä saattaisi kieltäytyä hyväksymästä sopimusta. Paasikivi kollegoineen ilmoitti kuitenkin vaativansa nopeaa ratkaisua jättämällä ranskalainen teksti kokonaan pois. Ellei tähän suostuttaisi, Frey, Walden ja Tanner tulisivat eroamaan. Pääministeri Erichin ja RKP:n ministerien vastarinnasta huolimatta sekä Holstin ollessa poissa istunnosta presidentti alistui valtioneuvoston enemmistön tahtoon, joten ranskalainen teksti päätettiin hyväksyä vasta myöhemmin sopimuksen ratifioinnin yhteydessä.⁵⁶

Kirjapainotekniset seikat viivyttivät tekstin valmistumista vielä 14.10.1920 varsinaisen allekirjoitustilaisuuden jo alettua. Istunto oli tavallisuudesta poikkeava molempien valtuuskuntien esiintyessä saketeissa. Läsnä olleeseen Tarton yliopiston suomalaiseen historianprofessoriin A. R. Cederbergiin seremonia ei silti tehnyt vaikutusta. »Hiukan juhlallisempaa kuin tavallisessa kunnankokouksessa».⁵⁷

Suomesta oli tilaisuutta varten saapunut laivalastillinen vieraita, joiden joukossa oli mm. delegaation jäsenten puolisoita, lehtiväkeä jne. Journalistien huomio kiintyi monien neuvostoedustajien jopa »keikarimaiseen hienouteen»; mm. meriasiantuntija Behrens (tsaarinajan amiraali) oli »kuin englantilaisesta muotijulkaisusta leikattu.» Vain Jegorjevin puna-armeijan univormu toi suomalaisten mieleen köyhälistön diktatuurin. Odotukseen kyllästyneenä Behrens kaivoi liivintaskusta hopeaheloilla koristetun, merenvahaisen imukkeen, pisti siihen »hirvittävän pitkän» savukkeen sekä alkoi tuolillaan keikutellen ja kädet housuntaskuissa vedellä makeita savuja. Pian oli yleinen suitsutus vallalla. Epävirallista hilpeyttä lisäsi talon pihalla kiekuva kukko.

Valtuuskuntien saavuttua juhlallisesti saliin sekä tervehdittyä kätellen toisiaan tunnelma vakavoitui ja savukkeet katosivat. Aluksi Berzin luki ennakolta sovitut, Itä-Karjalaa, Inkeriä sekä Repolaa ja Porajärveä koskevat julkilausumat, joihin Paasikivi vastasi. Neljännestunnin kuluttua päästiin sitten varsinaiseen asiaan. Uuden Suomen reportteri EmilJuntto kertoo:

»Vallitsi aivan täydellinen, melkein tuskallinen, tai sanoisiko kohtalokas äänettömyys, eivät edes kynät rapisseet paperilla. Yhtäkkiä naksahti valokuvauskoneen hana: toverini S(oini) oli kyllin rohkea napatakseen minun koneellani valokuvan suomalaisten juurevasta puheenjohtajasta, jonka kookas ja rehti olemus tässä ympäristössä teki erityisen suomalaisen vaikutuksen. Napsaus tuntui melkein vapauttavalta: hienonhieno ymmärtämyksen hymy vilahti allekirjoittavan Paasikiven kasvoilla ja Berzinkin nosti sekunniksi uneksivat silmänsä paperista ja suuntasi meihin maailman lempeimmän silmäyksen. Klo 15.50 oli rauha allekirjoitettu».

Paasikiven ja Berzinin loppupuheenvuoroissa tuotiin esiin asiaankuuluva luottamus tulevaisuuteen ja kiitollisuus Virolle sekä sen hallitukselle neuvottelujen isännyydestä.⁵⁸

Koetut koettelemukset unohtuivat neuvostovaltuuskunnan tutussa »Automat»-ravintolassa päivän päätteeksi järjestämillä juhlaillallisilla. Aikaisemmin Tanneriin kolkon vaikutuksen tehnyt sali oli nyt kokonaan muuttanut muotoaan muhkeiden kukkakoristelujen ansiosta. Teen ja leivosten sijasta pöydät notkuivat delikaateista herkuista, »kokonaisista vuorista» Astrakanista tuotua kaviaaria ja mitä moninaisimmista venäläisistä viineistä. Naisten tyylikkyys löi »proletaarisuutta» odottaneet suomalaiset ällikällä. »Bolsevikkien naiset kahisivat maukkaissa silkkipuvuissa, jalokiviä välkkyi monen heistä valkoisella kaulalla ja heidän kampauksessaan olisi ollut monella oppimista». Erityisen vaikutuksen teki vailla kaikkia koruja esiintynyt rouva Berzin, jonka täysmustaa, syvään uurrettua silkkipukua somisti kolme valkoista ruusua, mikä tulkittiin hienoksi kohteliaisuudeksi neuvottelujen vastapuolelle.⁵⁹

Paasikiven aloittaessa pöytäpuheensa neuvostovaltuuskunnan pikakirjoittaja, rouva Judina kuiskasi kavaljeerilleen, Uuden Suomen kirjeenvaihtajalle Yrjö Soinille (Agapetukselle): »Papasa govorit» (Ukkeli puhuu). Nimitys, jota Berzinin delegaation piirissä yleisesti käytettiin, lienee pohjautunut yhtäältä Paasikiven olemukselle jo varhain tunnusomaiseen, tietynlaiseen »ukkomaisuuteen» sekä toisaalta hänen sukunimensä venäläiseen korvaan oudolta kuulostavaan äänneasuun ja siitä muotoiltuun johdannaiseen. Yleisesti kirjeenvaihtajien mielestä venäläiset tuntuivat kunnioittavan Paasikiveä, jota pidettiin »arvokkaana ja pelättävänä vastustajana».⁶⁰

Illallisten päätyttyä alkoi tanssi Paasikiven viedessä poloneesiin rouva Berzinin, ja kun Anna-rouva ei ollut päässyt saapumaan Tarttoon, Berzin sai daamikseen Linda Tannerin. Iloista seurustelua jatkui myöhään yöhön. Kun suomalaisten juna lähti asemalta jo klo 3.58, monet siirtyivät siihen suoraan juhlapaikalta. Tanner kertoo valtuuskunnan jäsenistä tuntuneen haikealta jättää Tartto, jossa oli monta kuukautta vietetty ystävällisten ihmisten parissa. Mutta toisaalta teki mieli kotiin jokapäiväisten askarten pariin.

Suomen aktivisteille Tarton rauha merkitsi alun alkaen »häpeärauhaa». Jäähyväisjuhlat inspiroivat kotimaassa Bertel Gripenbergin aikanaan tunnettuun runoon: »Det dansas i Dorpat en dans i natt,/det dansas en dans med ryssen,/ en glömskans dans med löften och skratt – / ack vem får den första kyssen?/ De män, som köpte sin glans med blod/ som andra för dem har gjutit,/ De dansa i Dorpat med muntert mod/ och glömma det blod som flutit». (Tartossa tanssitaan yöllistä tanssia,/ karkeloidaan venäläisen kanssa,/ unohduksen tanssia lupausten ja naurun säestyksin / ah, kuka saakaan ensi suukon?/ Miehet, jotka ovat loistonsa ostaneet/ toisten heidän puolestaan vuodattamalla verellä/ he tanssivat Tartossa hilpein mielin/ ja unohtavat veren, joka on vuotanut.)

Vielä toisen maailmansodan jälkeen Paasikivi purki muistiinpanoissaan sydäntään »hurmahenkisen ja yltiöpäisen» Gripenbergin aikanaan Tarton rauhasta kirjoittamasta, »hullua ja järjetöntä» suomalaista mielialaa kuvastelevasta runosta. »Hänen kaltaisiaan oli 1920-luvulla paljon. . . Bertel Gripenbergillä ja Eino Leinolla (edellisen suomentajalla. T. P.) enempää kuin muillakaan runoilijoistamme ei ollut todellisuuden tajua, eikä heidän runonsa siksi olleet tosia. Eivät he myöskään olleet ennustajia eikä profeettoja… minkä sanotaan kuuluvan suuren runoilijan olemukseen ».⁶¹

Viron hallituksen Tallinnassa tarjoaman lounaan jälkeen kotimatkaa jatkettiin Viola-laivalla Helsinkiin, jonne saavuttiin samana iltana, 15.10.1920. Korottamalla ääntään tullimiehille delegaation puheenjohtaja varmisti mukana tuotujen nestemäisten »matkamuistojen» esteettömän pääsyn kieltolaista kärsivän tasavallan kamaralle. Seuraavana päivänä valtuuskunta kävi virallisesti jättämässä sopimustekstin hallitukselle, minkä jälkeen lähdettiin Paasikiven kotonaan tarjoamalle lounaalle. »Mieliala oli tällöin korkealla ja kaikki entiset erimielisyydet ja pikku hermostuneisuudet oli unohdettu. Kertoiltiin vain kaskuja siitä, mitä kukin oli Tartossa vietettyjen kuukausien aikana kokenut». Presidentin ja valtioneuvoston tarjoamien »rauhanpäivällisten» jälkeen oli vielä vuorossa delegaation ja muun henkilökunnan yhteinen valokuvassakäynti, ennenkuin Tarton rauhanvaltuuskunta saattoi lopullisesti siirtyä historiaan.⁶²

Tarton rauhansopimus toi mukanaan etuja kummallekin osapuolelle. Neuvosto- hallituksen kannalta se merkitsi jatkoa ja täydennystä sille normalisoitumispro- sessille, joka oli johtanut rauhansopimuksiin ja diplomaattisuhteiden solmimiseen useiden läntisten rajanaapureiden kanssa. Sotilaallisten selkkausten uhka Pietarin ja Itä-Karjalan suunnilla oli ainakin toistaiseksi torjuttu ja suomalaisten miehittämien pitäjien palautus varmistettu. Pietarin läntiset meriyhteydet Suomenlahtea pitkin oli avattu sekä luotu ainakin periaatteessa edellytykset niin hyvin kauttakulkuliikenteen kuin myös keskinäisen kaupankäynnin elvyttämiseen luoteisen naapurimaan kanssa.

Suomelle taas oli valtion omaisuuden karttumisen lisäksi oleellista Petsamon saanti, mikä merkitsi taloudellisesti ja strategisesti tärkeän väylän avautumista Pohjoiselle Jäämerelle. Petsamon rikkaista nikkelivaroista ei tuolloin tosin vielä tiedetty. Neuvosto-osapuolen ilmaisemat toiveet bilateraalikaupan nopeasta viriämisestä jäivät toteutumatta. Suomen vienti itään käynnistyi tosin kohtalaisesti, mutta tuonti sieltä pysyi pienenä ja kauppatase siten epätasapainossa. Itä-Karjalan kysymys hiersi edelleen välejä, joita leimasi molemminpuolinen epäluuloisuus. ⁶³

Arvostelijoilleen Suomen poliittinen johto – presidentti Ståhlberg mukaan lukien – myönsi Tarttoon kohdistuneiden toiveiden jääneen osittain toteutumatta. Sopimukseen katsottiin joudutun sisäisesti erimielisen Suomen poliittisen ja sotilaallisen heikkouden vuoksi. Toisaalta maan elinetuja ei tarvinnut panna alttiiksi omien alueiden pysyessä koskemattomina. Samalla arvioitiin Venäjänkin perusetujen säilyneen loukkaamattomina. Paasikiven sanoin rauhanehdot olivat »erinomaisen kohtuulliset».⁶⁴

Paasikiven omassa puolueessa Tarton rauhansopimus aiheutti voimakasta ristivetoa. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä opetusministeri Ingman tosin jo 12.10.1920 piti ehtoja »odottamattoman hyvinä siihen nähden että meillä on ollut käytettävänä vain suukopua». Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Lokakuun 24. päiväksi koolle kutsutussa kokoomuksen lisätyssä valtuuskunnassa, johon Paasikivi ei kuulunut, pääministeri Erich koetti luovia rintamien välissä antaen ymmärtää rauhanvaltuuskunnan olleen sosialistien vaikutuksesta hallitusta huomattavasti myöntyväisemmän. Puolueen jäsenille hän antoi luvan äänestää eduskunnassa vapaasti myös sopimusta vastaan.

Oppositiota rohkaisi Mannerheimin 17.10.1920 Tekla Hultinille esittämä luonnehdinta Tarton sopimuksesta » huonona rauhana». Bolsevikkeihin ei voitu luottaa ja heidän Suomessa harjoittamansa kiihotustyö jatkuisi. »Lähestymme samaa tilannetta kuin v. 1918». Erityisesti valkoista kenraalia ihmetytti se, että Paasikiven, Freyn ja Waldenin kaltaiset oikeistolaisetkin saattoivat hyväksyä rauhan. Vaikka tehtyä ei enää saataisikaan tekemättömäksi, sopimuksen vastustajat voisivat silti varata itselleen oikeuden kieltäytyä vastaamasta siitä, mitä oli tapahtunut. Käsitystään Mannerheim ei liioin salannut ystävältään Rudolf Waldenilta. Tarttoon ei olisi pitänyt lainkaan mennä. Sen sijaan »olisi ymmärrettävää, jos tekisitte rauhan kenraali Wrangelin kanssa». Delegaatio oli itsekin jo Tartossa pohtinut bolsevikkien pikaisen sortumisen mahdollisuutta. Rauhanhanke saattoi silloin osoittautua merkityksettömäksi ja sen toteuttajat joutua suoranaisen pilanteon kohteiksi.

Kokoomuksen lisätyssä valtuuskunnassa puolueen johtaja Ingman pysyi silti kannallaan. Repolan ja Porajärven ottaminen olisi haitannut tulevia suhteita valkoiseen Venäjään ja muodostanut »pahan paralleelin» Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisulle. Tie Itä-Karjalaan kulki Pietarin kautta, ja kun tätä ehtoa ei voitu toteuttaa, rauhanteko oli välttämätön. Tukea Ingman sai Nevanlinnalta ja Paavo Virkkuselta. Aktiivisen heimopolitiikan kannattajista mm. E. N. Setälä ja Tekla Hultin ilmoittivat vastustavansa rauhan ratifioimista. Vähimpänä vaatimuksena täytyisi pitää Repolan ja Porajärven saamista. Pitäjien luovuttaminen merkitsi kansallista häpeää ja suomalaisiin luottaneiden paikallisten asukkaiden pettämistä. Yli kuusi tuntia kestänyt keskustelu julistettiin lopulta vastaukseksi kysymykseen. Yleisenä piirteenä voidaan havaita vanhojen suomettarelaisten kannattaneen rauhaa, kun taas entiset nuorsuomalaiset»pääskyset» asettuivat joko epäröivälle tai kokonaan torjuvalle kannalle.⁶⁵

Kun Paasikivi ei enää kuulunut eduskuntaan, hän ei liioin osallistunut siellä käytyyn, Tarton rauhan vahvistamista koskeneeseen keskusteluun. Äänekkyydestään huolimatta oppositio osoittautui lopulta suhteellisen heikoksi vain 27 eri porvaripuolueisiin lukeutuvan kansanedustajan vastustaessa ratifiointia. Kokoomuslaisia näistä oli kuusi. Sopimuksen kannattajien taholla vedottiin mielellään neuvostohallituksen Itä-Karjalalle sekä Repolalle ja Porajärvelle myöntämiin takuisiin huolimatta juridisesta merkityserosta varsinaisen rauhansopimustekstin ja Itä-Karjalan itsehallintoa koskevien »ilmoitusten» välillä.

Tartossa neuvostovaltuuskunta ei lainkaan ollut salaillut tarkoittavansa jo olemassaolevaa Karjalan työkansan kommuunia, vaikka sen nimeä ei suomalaisten pyynnöstä sisällytettykään itse julistustekstiin, jossa puhuttiin ainoastaan »Itä-Karjalan autonomisesta alueesta». Pöytäkirjaan liittyvä julkilausuma täytti silti tehtävänsä varmistaessaan Tarton rauhansopimuksen hyväksymisen eduskunnassa myöhäissyksyllä 1920. Laajoissa piireissä Suomessa jäätiin siihen uskoon, että »ilmoitukset» yhtä lailla sitoivat neuvostohallitusta ja muodostivat olennaisen osan rauhansopimusta.⁶⁶

Mihin sitten Paasikivi pyrki Tarton rauhanneuvotteluissa? Ei ole syytä kiistää hänen peruslähtökohtaansa, Suomen alueellisten ja taloudellisten tavoitteiden maksimaalista toteuttamista, sellaisina kuin ne tulivat esille kevään 1920 valmistavissa neuvotteluissa Paasikiven komiteassa ja Erichin kabinetissa. Taustan muodosti jo monarkistihallituksen Itä-Karjalan politiikka v. 1918. Sen sijaan Paasikivi – päinvastoin kuin monet muut porvarilliset poliitikot – vältti mm. ideologisiin syihin perustuvaa jäykkää takertumista kerran asetettuihin päämääriin. Oli tarkoin seurattava yleistilanteen kehitystä ja sen valossa aina uudelleen harkittava, mikä oli realististen »chansien» rajoissa mahdollista saavuttaa. Joskus tosin tähtäin saattoi jäädä liiankin lyhyeksi. Bolsevikkien menestys Puolan rintamalla alkukesällä 1920 sai Paasikiven lähenemään sosialistien, ennen muuta läheisen yhteistyökumppanin Tannerin, kantaa, jonka mukaan Moskovalta ei ylipäänsä ollut saatavissa oleellisesti parempia rauhanehtoja kuin mitä tuolloin tarjottiin. Suomalaiset olivat sen mukaan aloittaneet rauhanneuvottelunsa liian myöhään ja menettäneet tilaisuuden, jota esimerkiksi Viro oli aikanaan käyttänyt hyväkseen.

Sotaonnen käännyttyä Puolassa ja Berzinin valtuuskunnan alettua tehdä Tartossa myönnytyksiä Paasikiven ja Tannerin oli pakko myöntää, että Holstin vitkutustaktiikalla oli ollut puolensa. Sitä ei kuitenkaan pitäisi jatkaa loputtomiin ja päästää rauhanteon mahdollisuutta käsistä. Lontoon konferenssihankkeen epärealistisuuden Tarton valtuuskunta näki huomattavasti aikaisemmin kuin brittien tietoihin luottava ulkoministeri. Helsingissä taas lähinnä sisäpolitiikkaan huomionsa kiinnittäneet muut hallituksen jäsenet presidenttiä myöten perehtyivät rauhankysymyksiin vain pintapuolisesti ja tietyiltä osin, kun taas virkansa puolesta tapahtumien keskipisteessä olleen Holstin asemaa heikensi hänen persoonansa tietynlaiseen »ohuuteen» liittynyt vähäinen arvovalta. »Murheellista, että hän on niin holtiton ja heikko luonne», valitti Santeri Alkio päiväkirjalleen.⁶⁷ Pettymysreaktiota vahvisti se, että Holsti oli etenkin maalaisliiton taholla tarkoituksellisesti ruokkinut kuvaa itses­tään Itä-Karjalan hankkimisen horjumattomana puoltajana.

Näissä oloissa jokapäiväisessä työssään yhä vankemman asiantuntemuksen hankkineen rauhanvaltuuskunnan asema väistämättä lujittui sen katsoessa »paremmin ymmärtävänsä» esillä olevia asioita kuin »syrjäiset» helsinkiläispoliitikot. Vaikka valtuuskunnan sisäinen jako »joustaviin ja taipumattomiin» osittain säilyikin (viimeksi mainittuja edustivat ennen muuta Vennola ja Kivilinna), delegaatio alkoi omanarvontuntonsa karttuessa esiintyä yhä yhtenäisempänä vaikutustekijänä Helsinkiin nähden lopullisen päätösvallan tietysti silti säilyessä presidentillä ja hallituksella.

Oman lukunsa muodosti Tannerin »saladiplomatia», jota hän yhtä Kerzentsevin luona tapahtunutta käyntiä ehkä lukuunottamatta harrasti valtuuskunnan puheenjohtajan tieten ja yhteistoiminnassa tämän kanssa. Paasikivi näyttää varsin pitkälle ymmärtäneen Tannerin asemaa säädelleen, osittain ristiriitaisen »kaksoislojaliteetin» yhtäältä maan virallista johtoa ja toisaalta omaa puoluetta kohtaan. »Saladiplomatian» ansiona voidaan pitää, että kompromissiratkaisu ylipäänsä löytyi. Petsamon osalta Moskova antoi periksi mutta Repolan ja Porajärven kohdalla ei aluekompensaatioiden jäädessä saamatta. Neuvosto-osapuoli luonnollisesti menetti kiinnostuksensa myönnytyksiin sellaisissa asioissa, joita suomalaisetkaan Tannerin suulla eivät pitäneet tärkeinä. Toisaalta taas, kuten Paavolainen huomauttaa, Paasikiven ja Tannerin vaatimien tavoitteiden paino väistämättä korostui.⁶⁸ Petsamon tulo Suomelle ja Venäjän luopuminen Kannasta ja Suomenlahden saaria koskevista vaatimuksistaan on siten osaltaan pohjautunut Tannerin Berzinin valtuuskunnalle välittämään kuvaan suomalaisten yksimielisyydestä ja taipumattomuudesta ko. kysymyksissä.

Kun keskuskomitean ja sen politbyroon kokouksista tuohon aikaan laadittiin vain äärimmäisen suppeat päätöspöytäkirjat, niissä käytyjen keskustelujen rekonstruointi ei ole enää mahdollista. Tsitserinin todistuksen mukaan Lenin viime kädessä ajoi lävitse Petsamon kohdalla tarpeellisina pitämänsä myönnytykset. Samaa »Brest-Litovsk-linjaa» hän noudatti myös Puolan kanssa käytävissä rauhanneuvotteluissa »monien toverien» vastarinnasta huolimatta. Neuvosto-Venäjä tarvitsi rauhaa rajoillaan voidakseen keskittyä kansalaissodan loppuun viemiseen ja uuden yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen.⁶⁹

Paasikivi piti Tannerin avaamaa väylää välttämättömänä neuvotteluprosessin ylläpitämiseksi ja eteenpäin viemiseksi. Tätä silmällä pitäen hän oli protestoimatta valmis sallimaan Tannerin informoiman Suomen Sosialidemokraatin hallitukseen ja rauhanvaltuuskunnan porvarilliseen osaan kohdistamat, näiden puuttuvaan rauhantahtoon suuntautuvat hyökkäykset. Kriittisessä vaiheessa 24.9.1920 Paasikivi jopa salasi Holstin Tanneriin kohdistuvan moitesähkeen sisällön muulta valtuuskunnalta, mikä luonnollisesti entisestään vahvisti Tarton parivaljakon keskinäistä yhteisymmärrystä.⁷⁰

Heinäkuun lopussa alkaneen toisen neuvotteluvaiheen aikana Paasikivi ja Tanner kävivät tavallaan kahden rintaman sotaa. Yhtäältä oli koetettava puristaa vastapuolelta niin paljon kuin mahdollista alueellisia ym. myönnytyksiä ja toisaalta saatava Helsinki tajuamaan saavutettavissa olevien tulosten rajallisuus. Ajoittain Paasikiveä jäi vaivaamaan ajatus, tuliko lähinnä Repolan ja Porajärven asiassa annetuksi perään liian helpolla. Kun sitten Puolan ja Neuvosto-Venäjän välirauhaneuvottelut Riiassa lähtivät syyskuun toisella puoliskolla nopeasti edistymään (sopimus solmittiin 12.10.1920), Paasikivi valtuuskuntineen vakuuttui valitun ratkaisun pitävyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta. Petsamo asetettiin koko ajan tavoitteena Repolan ja Porajärven edelle. Molemmista kohteista venäläiset eivät suostuneet luopumaan ilman alueellista kompensaatiota. Hallituksen kieltäytyessä Suomen »historiallisia rajoja» koskevista myönnytyksistä Repolan ja Porajärven kohtalo oli niin muodoin sinetöity.

Vaihtoehdon tarjosi enää Suomen jääminen yksinään taistelemaan ilman läntisten suurvaltojen varmaa tukea ja kaikkien muiden reunavaltioiden solmittua rauhan. Moinen asetelma olisi tuskin tuonut enää mukanaan edes Petsamoa tilanteeseen liittyvistä yleisistä vaaratekijöistä puhumattakaan. Tähän kansainvälistä tilannetta koskevaan argumenttiin eivät myöhemmät »Tarton häpeärauhan» arvostelijat ole kiinnittäneet huomiota.

Kappaleen sivut: 1 2 3