TAUSTAVAIKUTTAJA JA YKSITYISHENKILÖ

»Vapaa, riippumaton mies»

Tartosta palattuaan pääjohtaja Paasikivi vietti 27.11.1920 Nervanderinkadun kodissaan 50-vuotissyntymäpäiviään. Erityisesti niitä juhlisti Tasavallan presidentti K. J. Ståhlbergin henkilökohtainen onnittelukäynti. Uuden Suomen selonteon mukaan lähetystöjä ja yksittäisiä vieraita tuli pitkin päivää, onnittelusanomia saapui nipuittain ja kukkia tuotiin niin, että » juhlijan kodista muodostui kukkatarha».

Vanhaan ystävään Hugo Suolahteen seremoniat eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta. »Väinö Bonsdorff saapui yhdessä jonkun toisen kauppakorkeakoulun opettajan kanssa ja piti puheen, jossa oli tavanmukaisia tympäiseviä fraaseja. Nuo 50-vuotispäivän puheet tutussa puheseurassa tekevät hiukan hullunkurisen vaikutuksen. Istuin vähän aikaa kahvipöydässä ja lähdin sitten tiedekunnan kokoukseen».

Entisten valtionhoitajien Svinhufvudin ja Mannerheimin sähkeiden ohella juhlija arvosti erityisesti Raumalta saapunutta Hj. Nortamon tervehdystä:

»Ko snää taistli, ni snuu moititti, ko snää tei rauha, ni snuu moititti. Kyl mar snää ole jo fundeerann, ett millaill helkris snuu oikkem bidäis tämä maa reklemendej sortteerama. Mutt älä yhtä hual. Kyll het tänäpä jokane myändävä, ett o siins sendä äijä siinp Baaskives. Niingo ongi. Sillaill oikke. Eläkköm Baaskivi!»

Poliittisten vastustajien äänenkannattaja Helsingin Sanomat antoi niinikään tunnustusta Paasikiven työkyvylle, tarmolle ja isänmaalliselle mielelle. Julkisessa elämässä hankkimiensa ansioiden nojalla hän nautti »meikäläisiin oloihin nähden harvinaisen suuressa määrin» eri piirien luottamusta ja tunnustusta.

Kiittäessään entistä koulutoveriaan Hämeenlinnasta, Turun Sanomien päätoimittajaa Severi Nuormaata onnitteluista Paasikivi totesi heidän sukupolvensa alkavan vähitellen siirtyä ikämiesten joukkoon.

»Kymmenen vuoden perästä ei ole kuin rippeet elämästä jälellä».1 Vaikea olisikin ollut aavistaa suurimpien tehtävien olevan vielä kaukana edessäpäin.

Nervanderinkatu 11:n asukkaiden kokemuspiiriin liittyi silti monenlaisia muistoja. Vappuna kuultiin joskus viidennen kerroksen huoneistosta kaikuva, tutun karhean äänen laulama »Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö». Aika ajoin kuului muutakin, mistä pääteltiin perhesovussa olleen toivomisen varaa. Niin hyvin Anna-rouvan kuin talon isännänkin temperamenttista luonteenlaatua kärjisti molempien taipumus hermostuneisuuteen. Purkaukset saattoivat helposti kohdistua myös ulkopuolisiin. Naapuri, myöhempi pääministeri Jukka Rangell joutui tahtomattaan todistamaan WC:n tukkeutumisen aiheuttamaa draamaa. Kun talonmies ei kutsujan mielestä ehtinyt kyllin nopeasti paikalle vikaa korjaamaan, Rangellin asuntoon kantautui seinän takaa helposti tunnistettava ärjyntä: »Luuletteko te, että Valtiokonttorin ylitirehtööri voi asua huusissa!»2

Syksyllä 1921 Paasikivi perheineen jätti jäähyväiset Nervanderinkadun »Asunto-osakeyhtiö Oivalle» muuttaen Erottaja 3:een, »Spennertin taloon», jonka osakkeista KOP:n johtokunnan jäsenet]. K Paasikivi, Juhani Arajärvi, Mauri Honkajuuri ja Birger Wegelius omistivat suurimman osan. Kun Arajärvi monilapsisen perheensä kanssa ei voinut ajatellakaan asuvansa Paasikivien yläpuolella »mekastamassa», oli luonnollista, että Paasikivet ottivat haltuunsa neljännen ja Arajärvet kolmannen kerroksen. Wegeliukset saivat toisen ja Honkajuuret viidennen kerroksen. Myöhemmin taloon muutti myös Paasikiven vanha ystävä ja puoluetoveri Eino Suolahti huonekuntineen. Kun Anna Paasikivi katsoi rouvasväen tarvitsevan fyysistä harjoitusta, hän »komensi» johtokunnan jäsenten puolisot pääjohtajan asunnossa kokoontuvaan »voimistelukerhoon», jonka harjoituksia talon lapset mielenkiinnolla seurasivat avaimenreiästä.3

Seuraelämä jatkui Erottajalla entiseen tapaan vilkkaana. Paasikiven kotona pidettiin 1920-luvulla erityistä tanssikoulua sekä omille että lähimpien ystävien lapsille. Vaikka Anna Paasikivi ei itse ollut erityisen käytännöllinen talousihminen, hän rakasti juhlien järjestämistä. Ruoat tilattiin usein valmiina Kämpistä. Toisinaan Wegeliukset houkuteltiin juhlintaan mukaan, so. lainaamaan Paasikiville ruokapöytä, tuoleja ja pöytähopeita sekä joskus järjestämään päivällisille jatkot tai kutsumaan Paasikiven nuoret Wegeliukselle tanssiaisiin. Juhani Paasikiven kadettitoverit eivät tosin saavuttaneet Wegeliuksen tyttöjen suosiota, koska nuoret soturit eivät heidän mielestään olleet »puunukkeja parempia».4 Hugo Suolahti on päiväkirjaansa tallentanut elävän kuvauksen Paasikivien 15.3.1924 Mannerheimin kunniaksi tarjoamista päivällisistä. Kenraalin ja herrasväki Suolahden lisäksi vieraina olivat Puolan lähettiläs Tytus Filipowicz, Juhani Arajärvi, Jalmar Castren, J. R. Danielson-Kalmari ja Hannes Gebhard rouvineen, rouva Ines Nevanlinna sekä ruotsalainen lähetystöneuvos Arvid Richert.

»Paasikivi piti, kun kalkkuna oli syöty, ruotsiksi aivan lyhyen puheen Mannerheimille, senjälkeen saksaksi Filipowiczille ja lopuksi lausui hän suomeksi pari sanaa ystävilleen. Jälkiruoka tuotiin sisään ja valot sammutettiin, sillä jälkiruokana oli talo, jossa valo loisti ikkunoista. Talon katolla oli suklaasta hevonen ja sen selässä ‘Valkoinen kenraali’, joka miekallaan iski punaista lohikäärmettä (marzipanista). Mannerheim kiitti vieraiden puolesta parilla runsaasti adjektiiveilla ‘charmant’ jne. höystetyllä lauseella. Seurasi sitten. kahvi avec. Illallisen jälkeen tuli koko joukko nuoria neitosia ja upseereja tanssimaan. Eino Raitio oli tilattu soittamaan ja teki sen erittäin hyvin… Kello kävi kahta, kun tulimme kotiin».5

Seuraavana päivänä järjestettiin rääppiäiset talon lapsille, joiden mielestä J. K. Paasikivi oli » jo silloin jollakin tavalla pelottava ukko». Sisäänpääsyvaatimuksena oli kilpailut. Lapset sijoittuivat pituusjärjestyksessä eteiseen, minkä jälkeen ovi avattiin. Paasikivet istuivat salin perällä »kuin kuningas ja kuningatar». Vuoron perään sisään päästettyjen lasten oli ovella heitettävä kuperkeikka ja epäonnistuessaan lausuttava »rangaistukseksi» Vänrikki Stoolia. Palkinnoksi jaettiin edellisen illan jälkiruokakakun jäännökset. Alakerran pikku Nennon osuudeksi tuli Mannerheimin reisi, joka hänestä maistui pahalta.6

Seuraelämän asettamiin velvoituksiin kuului myös yhteyksien ylläpitäminen Helsinkiin akkreditoidun, tuolloin vielä vähälukuisen diplomaattikunnan edustajiin. Kovin paljon ei Paasikivi katsonut voivansa uhrata tähän aikaa. Ylipäänsä hän arvioi Suomessa investoidun 1920- luvulla liikaa henkisiä voimia ulkomaanedustukseen. »(E. N.) Setälä tuhlasi 3 vuotta lähettiläänä Köpenhaminassa – (Rafael) Erich Tukholmassa. Puhutaan, että (Oskari) Mantere Köpenhaminaan: lähtisi yhdeltä tärkeimmistä paikoista (kouluhallituksen ylijohtaja) diplomaattipäivällisiä syömään. – Diletantismi».7

Omalta kohdaltaan Paasikivi piti Helsingissä yhteyksiä lähinnä Skandinavian, Saksan ja Ranskan edustustoihin. Reunavaltioita hän piti merkitykseltään toisarvoisina. Kontakteja anglosakseihin taas haittasi Paasikiven itseopiskelulla hankitun englanninkielen taidon puutteellisuus. Piispa Gulinille hän myöhemmin tunnusti pyrkivänsä olemaan englanninkielisessä keskustelussa itse mahdollisimman paljon äänessä peläten puhetoverin esittävän kysymyksiä, joita hän ei ymmärtäisi. Annalle Juho Kusti raportoi tammikuussa 1927 tavanneensa eräässä illallistilaisuudessa jo ennestään tuntemansa Britannian Helsingin-lähettilään Ernest Rennien. »Puhuin englantia kovasti, mutta toisinaan meni pitkän matkaa, etten ymmärtänyt, mitä Rennie sanoi. Pidin vain hyvää miiniä».8

Paasikiven vahvoihin kieliin kuuluneelle venäjälle ei 1920-luvun Helsingissä juuri ollut käyttöä. Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö joutui toimimaan lähes yleistä boikottia muistuttavissa olosuhteissa. Rapallon sopimuskumppanin, Weimarin Saksan edustusto raportoi toistuvasti Berliiniin kaiken venäläisyyden merkitsevän valkoisen Suomen yleisen mielipiteen taholla »punaista vaatetta». Sosialistisen neuvostovaltion edustajien kanssa ei liioin haluttu olla missään tekemisissä. Tällainen tunteenomainen suhtautuminen vahingoitti lähettiläs Herbert Hauschildin käsityksen mukaan Suomen omiakin etuja, koska neuvostodiplomaatit eristyneisyytensä vuoksi joutuivat liian riippuvaisiksi paikallisilta kommunisteilta saamistaan tiedoista. Tosin Hauschild joutui myöntämään Helsingissä toimivien edustustojen myös osallistuvan neuvostolähetystön »isolointiin». Lähinnä siihen pitivät yllä yhteyksiä saksalaiset.9

Kansallis-Osake-Pankilla tai Paasikivellä henkilökohtaisesti ei 1920- luvun alkupuolella ollut business-tarkoituksiin perustuvia syitä luoda suhteita ennemmin tai myöhemmin kukistuvaksi odotettuun neuvostovaltaan tai sen edustajiin. Periaatteessa Paasikivi toki piti suotavana, kuten aikaisemmin on todettu ,10 että suomalaiset oman etunsa vuoksi solmisivat kauppasuhteita itäiseen naapuriinsa. Ulkomaisten, lähinnä otsalaisten, pankkiirikollegojen kanssa neuvoteltuaan hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, ettei pääoman sijoittaminen Venäjälle NEP-kaudellakaan tullut kysymykseen. Olot siellä olivat tuohon tarkoitukseen aivan liian epävarmat.11

Korostaessaan jatkuvasti Suomen uhanalaista asemaa ja maahan idästä käsin kohdistuvaa potentiaalista vaaraa Paasikivi ei silti hyväksynyt yleisen mielipiteen piirissä vallitsevaa sovinismia. Emigranttivenäläisen »loistavan bassolaulajan» Zidovskin konsertoidessa Helsingissä joulukuussa 1927 vierailija ei »skandaalin» pelossa lainkaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa venäläisiä lauluja. Niiden aika tuli vasta konsertin jälkeen, suljetussa seurassa pidetyillä »jatkoilla». Paasikivi kommentoi Annalle maanmiestensä asennetta »hassunkuriseksi nationalismiksi».12

Myös bolsevikkeja kohtaan oli hänen mielestään käyttäydyttävä korrektisti. Vuoden 1920 rauhan jälkeen Neuvosto-Venäjän ensimmäiseksi lähetystöpäälliköksi Helsinkiin nimitettiin suomalaisten vanha tuttava Tartosta, Jan Antonovit:s Berzin. Presidentin itsenäisyyspäiväkutsuilla linnassa neuvostodiplomaattien ympärille muodostui säännöllisesti tyhjiö heidän jäädessään viimein yksin istumaan jonkin huoneen nurkkaan. Tämän »taikapiirin» mursivat Paasikivi ja Tanner siirtymällä avoimesti seurustelemaan myös itäisten vieraiden kanssa.13

1920-luvun loppupuolella seuraelämä alkoi Paasikivien kohdalta hiljentyä. Syynä oli Anna-rouvan vakava sairaus. Kauan viattomana katarrina hoidettu tauti paljastui v. 1926 pitkälle kehittyneeksi keuhkotuberkuloosiksi, joka tartutti myös perheen nuorimman pojan Varman. Väärä diagnoosi nostatti Paasikivessä pitkäaikaisen, yleistävän katkeruuden Suomen »kyvytöntä lääkärikuntaa» kohtaan. Johtavat lääkärit istuivat hänen mielestään ilta illan jälkeen Pörssiklubissa. »Ei ne siellä… voi seurata tiedettä. Mutta kovasti kehuvat toinen toisiaan».14 Itsekin lääkäriksi opiskelevan Varma Paasikiven erehdyttyä kerran päivällispöydässä ääntämään väärin jonkin englantilaisen nimen isä raivostui pitäen pitkän ja halventavan esitelmän siitä, miten »sivistymättömiä» suomalaiset lääkärit olivat.15

Vuodesta 1927 alkaen Anna Paasikivelle etsittiin apua Agran keuhkotautiparantolasta Sveitsistä, jossa myös Varma-poika pitkiä aikoja oleskeli. Hänen palattuaan kotimaahan joku perheen jäsenistä tai sukulaisista »päivysti» jatkuvasti Agrassa, koska Anna ei viihtynyt yksinään. Potilaan hermostuneisuus vaivasi parantolan ylilääkäriä tri Alexanderia, joka totesi määrätietoisen hoidon näissä oloissa »erittäin vaikeaksi». Paasikivi puolestaan pyysi tohtorilta kärsivällisyyttä, koska »vaimoni on todella hermostunut ja sen lisäksi vielä kovin vilkas (lebhaft)». Ylilääkärin kiinnostuksen varmistamiseksi Paasikivi järjesti hänelle syksyllä 1928 esitel mämatkan Suomeen. 16 Hoidosta ei kuitenkaan ollut toivottua ratkaisevaa apua Annan palatessa yli vuoden kestäneen Sveitsissä oleskelun jälkeen takaisin kotimaahan.

Annan sairastaessa Agrassa Juho Kusti raportoi hänelle lähes päivittäin Helsingin kuulumisia. Politiikka ja pankkiasiat, jotka eivät kirjeiden vastaanottajaa sanottavasti kiinnostaneet, jäivät tällöin sivuun kodin arkeen liittyvien yksityiskohtien, lasten ongelmien ja kaupungin pikku juorujen tieltä. Näin tarjoutuu myös jälkimaailmalle tilaisuus luoda itselleen kuva pankinjohtajan jokapäiväisestä elämästä.

Omaa terveyttään Juho kertoi hoitavansa hyvin. Aamuisin hän pistäytyi usein yhdessä ystävänsä kauppaneuvos Osk. Huttusen kanssa tri Jalmari Lydeckenin laitoksessa voimistelemassa tai ottamassa Central-kylpylässä hierontaa, »amme – ja puolikylpyjä sekä sähkökaappia». Hieroja kävi tarvittaessa myös kotona, jossa suihkun ottoa tosin haittasi kylpyhuoneen kastuminen »kokonaan märäksi». Ruumiinharjoitukset, joista Juho ei erityisemmin pitänyt, olivat kuitenkin kunnon ylläpitämisen kannalta tärkeitä. Annalle hän saattoikin kehaista elintapojensa säännöllisyyttä. »Senvuoksi olen vielä niin nuoren näköinen ».17

Terveydenhoitoa täydensivät 1920-luvun puolivälistä saakka lähes vuosittain toistuneet kylpylämatkat Saksaan ja Itävaltaan (useimmiten Bad Nauheimiin tai Bad Gasteiniin). Ensiksi mainitusta kohteesta hän kirjoitti A. O. Kairamolle juovansa siellä kofeiinitonta kahvia ja polttavansa nikotiinittomia sikaareita. »Kun vielä rupean juomaan alkoholittomia viinejä, niin olen perfekt ilman mitään Untugenden (paheita T. P.)!»18 Kotimaahan palattua dieetti ei kuitenkaan kauan kestänyt. Säännöllinen kävely tahtoi myös unohtua. Paasikiven ainoana urheilulajina, satunnaisen voimistelun lisäksi, oli kauniilla ilmalla joskus toteutettu arvokas promenadi Kaivopuiston ympäri.

Paino pyrki näissä oloissa kaikesta huolimatta nousemaan. Taipumusta lisäsi Paasikiven elämän suuri harrastus – hyvä ruoka. Kirjeissä Annalle toistuvat usein »Suurusten» ja päivällisten ruokalistat asiaankuuluvine kommentteineen. Rapukauden alku merkitsi aina erästä vuoden kohokohtaa.

Kansallispankin pääjohtajan tehtäviin liittyvien edustusvelvollisuuksien ulkopuolella Paasikiven kiinnostus seurapiiri- ja ravintolaelämään alkoi silti ikääntymisen myötä laimeta. Kirjeissä llsääntyvät vähitellen maininnat torjutuista päivälliskutsuista, koska »eivät ne minua enää huvita. . . Minä viihtyisin kotona miten paljon tahansa, kun minulla on riittävästi kirjoja». Vanhat seuramiehen lahjat, jotka kylläkin usein ilmenivät pitkinä yksinpuheluina, olivat toki tallella tarvittaessa käyttöön otettaviksi. Ärhäkkyyskin säilyi. Kun Kämpin ravintolaorkesterin ohjelmassa ei ollut riittävästi suomalaisia kappaleita, illastava pääjohtaja antoi asiasta hovimestarille tiukan huomautuksen.

Vaimon sairauden vuoksi Paasikivi ei v. 1930 viettänyt 60-vuotispäiviään vaan lähti matkoille antaen kuitenkin pankin hallintoneuvostolle suostumuksensa muotokuvan maalauttamiseen. KOP:n nelikymmenvuotisjuhlien isännöimisestä saman vuoden helmikuussa pääjohtaja ei voinut välttyä, missä yhteydessä hänelle järjestettiin maalaisliittolaisen valtiovarainministerin ja KOP:n Jyväskylän konttorin johtajan Tyko Reinikan myötävaikutuksella valtioneuvoksen arvonimi. Toinen maalaisliittolainen, puolustusministeri Juho Niukkanen tosin vastusti asiaa hallituksessa, mutta — havaittuaan jäävänsä yksin – pyysi, ettei hänen lausuntoaan otettaisi pöytäkirjaan.19

Elämä tuntui silti välillä tylsältä: »Täällä ei ole mitään intresseeraavaa… Kansallisteaatterissa voi käydä kerran kuussa korkeintaan. Oopperassa en ole ollut, kun siellä on niin huono huone». Vanhan musiikkimiehen mieltä kohottivat joskus sinfoniakonsertit. Vakiosuosikkeihin kuului Sibelius. »IV symfonia kuuluu olevan Sibeliuksen paras ja korkein saavutus, mutta se on niin vaikeatajuinen, että sitä pitää kuunnella monta kertaa ja minä olen kuunnellut sen vain harvoin. Sen vuoksi se tahtoi mennä paikoittain minun horisonttini yli. VII symfonia oli minusta oikein kaunis ja hauska».20

Entinen kuoronjohtaja arvosti myös oman Johanneksen seurakuntansa juhlajumalanpalveluksissa kuulemaansa kirkkomusiikkia. Uskonnollisesti välinpitämättömälle sanankuulijalle vanhan puoluetoverin Paavo Virkkusen saarnat tosin olivat tasoltaan vaihtelevia. Laajan lukeneisuuden puitteissa Paasikiven kiinnostus ulottui silti myös raamattuun ja teologiseen tutkimuskirjallisuuteen. Paavalin väite Roomalaiskirjeen 13. luvussa: »Ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta», sai Paasikiveltä reunahuomautuksen: »Sopiiko tämä myös Neuvosto-Venäjään»?21

Iltaisin isää viihdytti joskus Annikki-tytär pianonsoitollaan. Lisämahdollisuuksia tarjosi uusi tekniikan ihme – gramofoni savikiekkolevyineen. Lapsuudenkodissaan yhä asuvan Varma Paasikiven Irma-rouvan tehtäviin kuului soittaa ilta-aterian jälkeen gramofonilla jokin sinfonia. Senjälkeen oli mentävä »sedän» luokse, annettava tälle suukko poskelle, niiattava ja toivotettava hyvää yötä. Sitten sai mennä minne halusi. Paasikiven syntymäpäivän aamuna 27.11.1927 Varma-poika herätti isän gramofonista kaikuvalla Tosellin serenadilla.

Toinen tekninen uutuus, radio, avasi sekin 1920-luvun lopulla ennalta arvaamattomia mahdollisuuksia. Toukokuussa 1928 Yliopiston juhlasalin sinfoniakonserttia saattoi kuunnella jopa Keravan maatilalla. »Kuului oikein hyvin. Istuin omassa huoneessani uunin edessä, jossa on valkea palamassa. Kyllä tämä on mukavaa»!22

Kaiken muun ylittävänä harrastuksena Paasikivellä oli kuitenkin lukeminen. Työntäyteisten päivien vuoksi tämä jäi loma-aikojen ja iltapuhteiden askareeksi. Ajoittain unettomuudesta kärsien hän harvoin nukkui ennen puoltayötä. Usein lukuhetket venyivät pitkälle aamuyöhön. Sanomalehdistöä hän seurasi enemmän tai vähemmän systemaattisesti kuudella kielellä: suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi, saksaksi, englanniksi ja venäjäksi. Yksityisarkistoon kertyneet lukemattomat lehtileikkeet alleviivauksineen, reunamerkintöineen ja kommentteineen osoittavat lukemisen olleen kaukana pintapuolisesta selailusta. Korkeimmassa arvossa hän piti sveitsiläistä Journal de Geneveä.

Paasikiven testamentin nojalla Turun yliopistolle lahjoitetussa kirjastossa, jota kaikkiaan on yli 6 000 nidettä, voidaan havaita se yleinen kehityspiirre, että nuoruuskauden voittopuolisesti juridinen, kansantaloudellinen ja ennen muuta pankkiasioita koskeva kirjallisuus antaa 1920-luvulta lähtien yhä enemmän tilaa kansainväliselle politiikalle ja historialle. Tavallaan tämän voi sanoa heijastavan kokoajansa edessä häämöttävää elämänmuutosta ja alkavaa paluuta politiikkaan. Kuten Väinö Voionmaa jo Tarton rauhanneuvottelujen aikana oli todennut, Paasikiveä kiinnosti erityisesti henkilöhistoria. Kirjastoon kuuluva poliittisen filosofian perusteos, Machiavellin Ruhtinas on ranskankielisenä versiona tutkittu huolellisesti. Paasikivi kommentoi päiväkirjaansa: »Tavaton ihmisten tuntija. Ottaa ihmiset sellaisina – huonoina – kun ne ovat. .. Pankkimiehellä on siitä paljon oppimista». Reaalipolitiikan suurta oppimestaria von Bismarckia edustaa muistelmien sekä kirje- ja puhekokoelmien lisäksi kaikkiaan viisi eri elämäkertateosta.

Pääjohtajan huomiota ovat 1920-luvulla kiinnittäneet myös mm. Talleyrand, Cavour, Lloyd George sekä Churchill. Raymond Poincaren yhdeksänosaiset muistelmat on tarkkaan luettu. Ruotsin kruunupäät ovat kirjastossa hyvin edustettuina kuten myös Neuvostoliiton punaiset marsalkat Tuhatsevski, Vorosilov, Budjonnyi ja Kotovski. Luonnollisesti kokoelmaan kuuluvat myös Leninin ja Stalinin kootut teokset sekä heitä koskevat elämäkerrat. Lev Trotskin muistelmien ruotsinkielisestä versiosta on tunnollisesti alleviivattu kaikki Suomea koskevat kohdat.23

Intohimoinen lukija sai käsiinsä myös Venäjän ensimmäisen maailmansodan aikaisen ulkoministerin S. D. Sazonovin (Paasikivi kirjoittaa Sasonoft) muistelmat. Juho raportoi Annallekin kiinnittäneensä erityistä huomiota länsivaltojen ja Venäjän v. 1915 solmimaan Turkin jakoa koskeneeseen sopimukseen. »On oikein humoristista lukea, miten ne jakoivat karhun nahkaa, ennenkuin karhu oli kaadettu. Olen tutkinut tarkasti kartalla – suurella ympyriäisellä suurennuslasilla – miten rajojen piti kulkea. Ja sitten Sasonoff haikealla mielellä valittaa, että bolshevikit pilasivat asian».24

Ulkomainen kaunokirjallisuus Paasikiven hyllyillä on kauttaaltaan klassista Iliaasta ja Odysseiasta sekä koulupoikana hankitusta ranskankielisestä Dumas’n Muskettisotureista alkaen. Tähän maailmankirjallisuuden valiojoukkoon kuuluvat myös Balzac, Fröding, Goethe, Schiller, Karlfelt, Gorki, Hugo ym. La Fontainen eläintarinoissa Paasikivi on erityisesti kiinnittänyt huomiotaan runoon »Susi ja karitsa». Alleviivauksen on saanut kohta: »Ken voimakkaampi on, hän oikeass’ on aina:/jos tuota epäilet, tää juttu mielees paina».25 Vakiopaikoillaan makuuhuoneen yöpöydällä olivat vuodesta toiseen – raamatun lisäksi – Gogolin Kuolleet sielut venäjänkielellä sekä suomalaisena klassikkona Kiven Seitsemän veljestä. – Julkusen ja Saarenheimon kiintoisien artikkelien lisäksi Paasikiven kirjasto ansaitsisi yksityiskohtaisen ja systemaattisen erikoistutkimuksen.

Työtoverit pankissa pääsivät tavallisesti – tahtoen tai useimmiten kai tahtomattaan – seuraavana päivänä osallisiksi Juhon edellisen yön lukuelämyksistä. KOP:n »kerholla» usein lounastanut Hugo Suolahti merkitsi päiväkirjaansa Paasikiven »esitelmöineen» milloin »uusimmasta memoirikirjallisuudesta» yleensä, milloin taas mm. N. Mexmontanin muistelmista. Suomen Lontoon-lähettilään Ossian Donnerin kirja »Åtta år» herätti pääjohtajassa niin ankaraa kiukkua »tyhmää» kirjoittajaa kohtaan, »ettei hän ollut ollenkaan tyyntyä». Syynä oli Donnerin vuoden 1918 Paasikiven hallituksen Englannin-politiikkaan kohdistama kritiikki. Donnerille lähettämässään kirjeessä Paasikivi raivoaan hilliten ilmoitti havainneensa kirjan tältä osin »vääräksi ja vinoutuneeksi» toivoen Herra Ministerin ryhtyvän toimenpiteisiin sen oikaisemiseksi.26

Pahemmin kuin pankin väki ja heidän satunnaiset vieraansa joutuivat kärsimään kovan kotikurin sitomat perilliset. Tammikuun 2. päivänä 1928 Juho kirjoitti Annalle lukeneensa uudenvuodenaattona päivällisen jälkeen (tuolloin jo täysi-ikäisille »lapsille») ääneen ruotsalaisia memoaareja Kaarle XIVJuhanan ajoilta. Koettelemus kesti aina siihen saakka, kunnes kello löi 12. Itsenäisyyspäivän iltana oli vastaavalla tavalla vuorossa Sokrateen puolustuspuhe. 27

Juho ja Anna Paasikiven problemaattista suhtautumista lapsiinsa Annikkiin (s. 1898), Vellamoon (s. 1899),Juhaniin (s. 1901) ja Varmaan (s. 1903) leimasivat tiukkuus ja ankaruus. Lapsuusvaiheessa tämä ilmeni kovana kurituksena ja usein toistuvina »piiskajaisina». Vaikka Annikki sitten aikanaan valmistuikin arkkitehdiksi, Vellamo hammaslääkäriksi, Juhani upseeriksi ja 1920-luvulla keuhkotautiin sairastunut Varmakin lääketieteen kandidaatiksi, isän vaatimuksia tämä ei tyydyttänyt. Irma Paasikiven muistelmien mukaan »setä» vaati lapsiltaan, että näiden olisi oltava yhtä »viisaita» kuin hän itsekin. Luonteeltaan kiltti Varma oli joskus kasvoiltaan »valkoinen kuin lakana» kuunneltuaan isänsä raivoamista. Tämä saattoi hirvittävästi karjuen astella kirjastossa nurkasta pöydän ääreen, lyödä siihen nyrkkinsä, astella taas kättänsä hieroen kierroksen ja palata lyömään pöytään… lukemattomat kerrat.28

Isän kovuus hankaloitti suhteita lapsiin, jotka alkoivat karrella pelottavana pitämäänsä hahmoa. Annikin suunnitteleman avioliiton Yrjö Paloheimon kanssa Juho Kusti esti. Annalle hän purki sydäntään: »Yrjö Paloheimolla ei ole mitään sellaista paikkaa ja asemaa nykyään, että hän voisi elättää perheensä… Eikö Annikki ymmärrä, että jos hän menee naimisiin Yrjö Paloheimon kanssa, hän joutuu aivan koko iäkseen aivan pieniin, vaatimattomiin ja puutteellisiin oloihin. . . Kun on joku aika kulunut, on avioliitossa pääasia kunnollisuus, eikä jonkinlainen tanssimestarius. Tämän voit sanoa Annikille».

Isään kohdistunut imartelukaan ei auttanut. »Luimme innostuksella isän suurenmoisen komean puheen Turussa (Kauppakamarissa T. P.)… Kaikki, mitä isä sanoo, on niin viisasta. Ja sitten harmittaa taas kun näkee, kuinka kamalan tyhmiä kaikki muut ja etenkin maalaisliitto ovat. .. Jos isä olisi diktaattori Suomessa, isä saisi koko maan asiat ihanaan kuntoon».29 Myöhempiä romanssejaan lopulta naimattomaksi jäänyt Annikki ei enää lainkaan uskaltanut paljastaa isälleen. Jättäen arkkitehtiuransa Suomessa hän siirtyi 1930-luvulla Kansainliiton palvelukseen Geneveen.

Hammaslääkäritytär Vellamo oli Paasikiven mielestä perinyt »kaikki minun huonot piirteeni, eikä ollenkaan hyviä». Juristiaviomies Paavo Ant-Wuorinen ei liioin tyydyttänyt appiukkoaan. Paavo oli aivan liian »flegmaattinen» pystymättä riittävän ripeästi keksimään itselleen edes väitöskirjanaihetta. NiinpäJuho päätti vävypojan puolesta, että tämä väittelisi shekkioikeudesta. Paasikivi soitti itse kauppaoikeuden professori Cederbergille, joka totesi teeman hyväksi. Paavo sai nyt appiukolta ohjeet käydä Cederbergin luona sopimassa yksityiskohdista.30

Tukholman sotakorkeakoulussa opiskelevan Juhanin ruotsalaisen pankinjohtajantyttären Märtha Nyströmin kanssa solmiman kihlauksen ja myöhemmän avioliiton isä hyväksyi. Toistaiseksi vielä tuntematon morsian olisi arvatenkin »sivistynyt ja hieno, kuten ruotsalaiset yleensä ovat. Toivottavasti hänen vanhempansa voivat antaa hänelle jotakin myötäjäisiä. Se olisi upseerille tarpeen».31

Sotakorkeakoulun kurssin tosin kompastellen mutta kuitenkin kunnialla loppuun suorittanut Juhani-poika sen sijaan oli tyytymättömän isän mielestä »niin huonopäinen ja tyhmä». Erityisesti pankinjohtaja ripitti nuorta upseeria kyvyttömyydestä hoitaa raha-asioitaan. »Woi käydä tässäkin, että isä kokoaa ja lapset hävittävät. Ja mikä teidän eteenne tulee, jos teidän kerran täytyy omalla työllänne itsenne elättää, niinkuin minä olen lapsesta saakka saanut tehdä, se on pelottava kysymys».32

Uransa hartiavoimin »tyhjästä» luoneen, lahjakkaan ja tarmokkaan miehen oli mahdoton käsittää, miksi yhteiskunnallisesti huomattavasti edullisemmat lähtöasemat saaneet lapset eivät pystyneet samanlaisiin saavutuksiin. Odotuksissaan pettyneen isän avoimesti osoittama halveksunta ajoi perilliset – Varmaa lukuunottamatta – etsimään kompensaatiota uuden sukupolven vapaammista elintavoista, mm. alkoholista. Kun tätä ei pystytty salaamaan isältä, joka tosin itsekin ahkerasti käytti alkoholia, mutta aina kultivoidusti, suhteiden huononemista ei voitu välttää.

Isänä koettu pettymys rinnan vaimon parantumattoman sairauden kanssa lisäsi yleisen talouskriisin ja KOP:n vaikeuksien aiheuttamaa hermopainetta, joka osaltaan 1930-luvun alussa johti hänen eroonsa pankista. Paasikiven yksityiselämään liittyvät ongelmat olivat Helsingin »piireissä» yleisesti tiedossa Hugo Suolahden mainitessa päiväkirjassaan klubilla keskustellun Paasikivestä, »hänen psykotisesta rouvastaan ja epäonnistuneesta upseeripojastaan».33

Paasikiven henkilökohtaiset finanssit tosin olivat kunnossa. Tarvittaessa hän toi ujostelematta esiin olevansa, ei vain pääjohtaja, vaan myös pankin suurin yksityinen osakkeenomistaja. Annan valittaessa Agran parantolahoidon kalleutta Juho Kusti totesi huolet täysin aiheettomiksi.»Meidän taloudellinen asemamme on kyllä vahva… Ei Sinun pidä rahaasioissa joka penniä laskea, ei Sinun enää tarvitse».34

Taloudellinen hyvinvointi toi mukanaan myös tiettyjä yhteiskunnallisia seurausvaikutuksia. Paasikivi mielellään korosti asemaansa »vapaana, riippumattomana miehenä», jonka poliittisen ambition nyttemmin puuttuessa ja talouden ollessa turvattu ei tarvinnut alinomaa vilkua sivuilleen. Eri asia sitten oli, jos poikkeustilanteessa isänmaa asettaisi aivan erityisiä vaatimuksia. Tällaisia Paasikivi ei kuitenkaan toistaiseksi havainnut näköpiirissä.

Annan sairaus sai perheen 1928 jälleen asunnonvaihtoa koskeviin ajatuksiin. Agran ylilääkärille, tohtori Alexanderille Paasikivi kirjoitti Erottajan huoneiston – keskellä kaupungin pölyä ja melua – soveltu­ van huonosti molemmille potilaille, Annalle ja Varmalle. Siksi hän aikoi rakennuttaa omakotitalon Helsinkiin uuden tuberkuloosisanatorion läheisyyteen.» Se olisi meille kaikille mukavampaa ja vaimolleni miellyttävämpää».35

Huhtikuussa 1929 pankinjohtaja Paasikivi puolisoineen osti Helsingin kaupungilta 300 000 markalla Taka-Töölössä, Espoonkadun ja Tavaststjernankadun kulmassa sijaitsevan, 1669 neliömetrin laajuisen tontin, jolle vuotta myöhemmin kohosi Annikki-tyttären piirtämä, 18 huonetta käsittävä, kaksikerroksinen omakotitalo. Suunnittelijan saamien erityisohjeiden mukaan tuli huolehtia siitä, että talon isännän kaikki kirjat oli saatava mahtumaan uuteen asuntoon. Näin myös tapahtui. Tuberkuloosiaan hoitava Anna-rouva puolestaan saattoi talvellakin lepäillä talon katetulla ulkoparvekkeella – tuolloin vielä – puhtaassa ulkoilmassa.36

Kiinteän yhteyden maaseutuun Paasikivi säilytti v. 1917 ostamansa, Keravalla sijaitsevan Jukolan tilan avulla.37 Uusi isäntä oli vilpittömästi kiinnostunut maanviljelyksestä ja muisti kesken Tarton rauhanneuvottelujenkin lähettää kylvöjä koskevia oh jeita.38 Tilan pinta-ala ei ollut erityisen suuri, n. 150 ha, josta peltoa n. 85 ha, mutta viljelytekniikan osalta kuljettiin kehityksen kärjessä.

Ensimmäisenä paikkakunnalla ja ylipäänsä koko lähiseudulla Paasikivi antoi jo 1920-luvun alkupuolella salaojittaa peltonsa.Ne pidettiin säntillisesti kunnossa ja oman tilan karjalannan lisäksi tuotiin joskus junalla vaunulastillinen apulantaa. Suurta tapahtumaa merkitsi ensimmäisen traktorin hankinta v. 1928. Karja käsitti 25 lypsävää, ja sen tuotto myytiin osittain »tinkiläisille», osittain Nurmisen kauppaan Keravalle. Metsää hoidettiin järkiperäisesti ja myynnin yhteydessä valittiin tarkoin kaadettavat rungot, jotka sitten kuljetettiin ostajalle, Keravan puuteollisuudelle.

Paikkakunnalla säilyneen perimätiedon mukaan »senaattorin» tarmokkuus oli niin suuri, että hän Keravalle saavuttuaan usein tuota pikaa pukeutui eteisessä harmaaseen pomppaan ja karvalakkiin (kesäisin pikkutakkiin ja ajan muodin mukaiseen panamahattuun) lähtien keppi kädessä tutustumaan tiluksiinsa. Vasta sieltä palattua oli perheen kohtaamisen vuoro.

Anna-rouvan terveyden päivinä n. 2 ha käsittäneen puutarhan hoito oli talon emännän vastuulla. Siellä kasvatettiin miltei kaikkia tuon ajan puutarhatuotteita kaaleista ja erilaatuisista juurikasveista alkaen värikkäisiin kukkiin saakka. Tilalla oli kehitetty erityinen kastelusysteemi puutarhaa ja lähipeltoja varten: paineella toimiva automaattinen putkikastelu. Putkilla ohjattiin vesisuihku ylös ilmaan, jolloin sumuna laskeutuva vesi lämpeni ja osaksi myös hapettui kasveille sopivaksi. Vesi saatiin omasta kaivosta ja putkistoja siirrettiin tarpeen mukaan paikasta toiseen. Moottoreihin tarvittavaa sähköä varten rakennettiin oma muuntaja. Tekniset järjestelyt olivat erityisesti Varma-pojan erikoisalaa. Puutarhatuotteita vietiin Jukolasta satokautena 2-3 kertaa viikossa Helsingin torille myytäväksi.

»Senatorska» Paasikivi huolehti myös hengenviljelyksestä pitäen Jukolassa oleskellessaan tilan palvelusväen ja ympäristön asukkaiden lapsille pyhäkoulua. Samalla hän opetti urheilua ja liikuntaa. Pyhäkoulun houkutusvoimaa lisäsi siellä odotettavissa ollut tarjoilu pikkuväelle: mehua, piparkakkuja, karamellejä ja muuta hyvää. Juhannuksena, senaattorin nimipäivän kunniaksi, järjestettiin vuosittain suuret kokkojuhlat.

Palvelusväen kanssa Paasikivi kiivaista purkauksistaan huolimatta näyttää tulleen suhteellisen hyvin toimeen. Erityisesti hänen oikeudentuntoaan ja auttamishaluaan arvostettiin. Jukolan henkilökuntaa senaattori eräissä tapauksissa tuki lainoin oman maatilan hankkimista varten. Näin hän samalla pienessä mittakaavassa edesauttoi periaatettaan itsenäisestä talonpojasta suomalaisen yhteiskunnan perustana.

Annan sairastuttua elämä Jukolassakin hiljeni. Talon emännän palattua Agrasta koko yläkerta sisustettiin uuteen uskoon yksityissairaalaksi, jossa koulutettu sairaanhoitaja piti huolta potilaasta. Tietäen hyvin, miten tärkeätä sairaalle oli ohjelman tarkka noudattaminen, Paasikivi päivittäin saapui täsmälleen sovittuun aikaan – joku olisi voinut tarkistaa kellonsa hänen tulonsa mukaan – tervehdyskäynnille vaimonsa vuoteen äärelle ja istui siinä rauhallisena, minnekään kiirehtimättä. Vuodepotilaaksi muuttuneen Annan tilan jatkuvaa heikkenemistä eivät silloisen lääketieteen keinot riittäneet pysäyttämään. Viimeisinä aikoinaan hän ei Jukolaan enää saapunut pysytellen perheen kaupunkiasunnossa Espoonkadulla.39

Annan viimeiset ajat merkitsivät luonnollisesti perheelle raskasta koettelemusta. Annikki Paasikiven muistiinpanojen mukaan loppuun saakka ihmettä toivonut isä ei pystynyt enää juuri lainkaan nukkumaan. Lohdutusta ei löytynyt kirkostakaan, josta Juho vastoin tapojaan sitä etsi. »Varma meni mukaan ja sattui niin pahasti, että pappi puhui sairaudesta koko ajan ja isä oli itkenyt. Hänen hermonsa on niin loppu».40

Joulukuun lopussa 1931 on Paasikiven muistiinpanoissa päiväyksetön merkintä:

»Tiistaina 22.12.31 Anna kuoli kl. 9.15 aam(ulla). Varma oli yksin hänen luonaan silloin, antoi ruiskutuksen. Minä olin kylpyhuoneessa, kun Varma tuli sinne ja peittäen kädellään silmänsä sanoi: ‘Se on loppu’! Edellisen yön Anna oli ollut hyvin kipeä. Useasti kutsunut hoitajattaren luokseen. Edellisenä iltana oli puhunut Wellamon kanssa 10 mi(nuuttia). Varma ja minä luimme tavallis (een) aikaan kl.1/2 8 ill(alla) virren ‘Din sol går bort’. Arkku vietiin 23.12.31 hautakappeliin. Hautajaiset olivat sunnunt(ai)na 27.12.31 Vanhan hautausmaan kappelissa».41

Kappaleen sivut: 1 2

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.