Kreml palaa asiaan
Vuoden 1945 alkupuolella tapahtuneet tunnustelut Suomen ja Neuvostoliiton välisen »puolustusliiton» aikaansaamiseksi olivat Stalinin tahdosta keskeytyneet lopullisen rauhansopimuksen solmimiseen saakka.1 Tässä mielessä tilanne ei vielä ollut kypsynyt Mauno Pekkalan hallitusvaltuuskunnan matkatessa huhtikuussa 1946 Moskovaan, vaikka poliittisia pisteitä keräämään pyrkivä pääministeri ennen lähtöä Helsingistä uhosikin Yrjö Leinolle ottavansa Paasikiven varoituksista huolimatta asian esille naapurimaan pääkaupungissa.
Stalin, joka Leinon ja Sundströmin ansiosta oli selvillä suomalaisten erimielisyyksistä, ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta asettaa Pekkala koetteille. Tarkkanäköinen generalissimus, joka tässä vaiheessa ei tietysti vielä itsekään halunnut päätöstä sotilasliitosta, saattoi kuitenkin erehtymättä panna merkille pääministerin heikkouden. Kun Pekkala kaksoispeliään jatkaen myöhemmin tarjoutui Sundströmin välityksellä tekemään asiassa· konkreettisia ehdotuksia, hän jäi vaille vastausta.2
Saavuttuaan vuotta myöhemmin Moskovaan »kesävalmennukseen» Hertta Kuusinen ja Ville Pessi herättivät 30.6.1947 Ždanovin kanssa käymässään keskustelussa kysymyksen Neuvostoliiton kanssa solmittavasta ystävyys- ja avunantosopimuksesta. Sen nostaminen päiväjärjestykseen helpottaisi suuresti SKP:n asemaa. Millä tavoin tämä sitten käytännössä tapahtuisi, jäi vierailta toistaiseksi määrittelemättä. Mahdollisesti he ajattelivat sopimuksen avaavan neuvostoarmeijalle »laillisen» pääsyn Suomeen, minkä avulla syntyvä vallankumouksellinen tilanne loisi kommunisteille aikaisemmin puuttuneet edellytykset valtaannousuun. Rajoitetumpi vaihtoehto, johon SKP:n edustajat suoraan viittasivatkin, sisältyi siihen, että sopimusasia hajoittaisi vastustajien rivit ja pelottaisi nämä myöntyvyyteen, mikä tietysti parantaisi kommunistien mahdollisuuksia. Muuten Pessi ja Kuusinen kertoivat, että Paasikivi oli suljetussa seurassa antanut ymmärtää Ždanovin v. 1945 kieltäytyneen hyväksymästä tällaista paktia.
Viittaus episodiin, josta hän oli saanut Molotovin (ja välillisesti Stalinin) moitteet, ei tietenkään ihastuttanut kenraalieverstiä. Pakti ei muutenkaan ollut keskusteluhetkellä (kesäkuussa 1947) vielä kiireellinen rauhansopimuksen ratifiointiprosessin keskeneräisyyden vuoksi. Pessille ja Kuusiselle Ždanov vastoin tosiasioita kategorisesti kiisti torjuneensa sopimuksen v. 1945. Kysymys oli Paasikiven ovelasti levittämistä saduista, joilla hän koetti peitellä haluttomuuttaan paktin solmimiseen. Nähtävästi sitä ei tahtonut Mauno Pekkalakaan, joka huhtikuussa 1946 Moskovassa käydessään oli välttänyt asiaan puuttumista. Kukaan ei estänyt Suomen kommunisteja asettamasta kysymystä ystävyys- ja avunantosopimuksesta. Mitään avunlupauksia kenraalieversti ei kuitenkaan antanut.3
Suoranaisten lähteiden puuttumisesta huolimatta voidaan pitää selvänä, etteivät Kuusinen ja Pessi kotimaahan palattuaan salanneet Pekkalalta Ždanovin ilmaisemaa tyytymättömyyttä häntä kohtaan. Niinpä pääministeri katsoikin parhaaksi tilaisuuden tullen osoittaa aktiivisuutta. Tavatessaan lähettiläs Abramovin 19.9.1947 – siis neljä vuorokautta rauhansopimuksen lopullisen talletusseremonian jälkeen – Pekkala ehdotti puolustusliittoa koskevien neuvottelujen aloittamista. Tällä kertaa reaktio Moskovassa oli positiivinen.
Miksi sitten Kreml nyt katsoi ajankohtaiseksi soittaa Ždanoville tammikuussa 1945 mainittua »tulevaisuuden musiikkia»? Ennen muuta asetelman tietenkin muutti lopullisen rauhansopimuksen astuminen voimaan. Toisaalta se ei yksinään riittäisi turvaamaan Neuvostoliiton etuja luoteisella suunnalla. Vallitsevan status quon ylläpitämiseksi Suomen politiikan ennustettavuus oli pyrittävä takaamaan myös rauhan voimaanastumisen ja LVK:n poistumisen jälkeen.
Huolimatta osamenestyksinä pidettävistä kevään 1947 hallituskriisin peruuntumisesta ja Marshall-avun torjumisesta Suomen tilannetta täytyi Helsingistä Moskovaan saapuneiden diplomaattiraporttien mkaan pitää epävarmana. Anglosaksisten suurvaltojen tukema taantumus lujitti asemiaan pitäen hallussaan selvää eduskuntaenemmistöä. Presidentti taas esiintyi tilanteen niin salliessa SKDL:n vihollisten vankkana tukijana. Näin ollen Paasikiven linja, josta myöhemmässä neuvostoliittolaisessa kielenkäytössä·tuli realismin symboli, tulkittiin v. 1947 luovimiseksi länsivaltojen ja Neuvostoliiton välillä tarkoituksena heikentää todellisen neuvostoystävyyden perustaa ja lisätä anglosaksien vaikutusvaltaa maassa. Suomi tuli siis sitoa rauhansopimusta täydentäviin lisävelvoituksiin länsiliukuman estämiseksi myös pitkällä tähtäyksellä.
Kysymys ei tällöin tietenkään ollut vain Suomesta. Euroopan kahtiajaon selkiintyessa Marshall-suunnitelman yhteydessä Moskova ryhtyi syksyllä 1947 kaavailemaan omassa etupiirissään Kominformin perustamisen täydennykseksi myös bilateraalisia valtiosopimuksia. Puolan sekä Jugoslavian kohdalla tällainen oli jo olemassa, ja vastaavat paktit Kreml halusi niinikään saada aikaan entisten vihollismaiden Bulgarian, Romanian ja Unkarin kanssa. Suomen sopimus puolestaan kattaisi, kuten Molotov myöhemmin totesi, läntisen puskurivyöhykkeen pohjoisen osan.4
Pantakoon merkille myös Eero A. Wuoren ehdottaneen Paasikivelle 14.10.1947 osoittamassaan kirjeessä aktiivisuutta maan aseman vakauttamiseksi. Käytännön toimenpiteenä voisi olla yksipuolinen julistus Suomen pyrkimyksestä parhaansa mukaan täyttää rauhansopimuksen määräykset. Kaikkea Neuvostoliiton vastaista sotilaallista yhteistyötä välttäen Suomi tekisi samalla selväksi valmiutensa turvata omin joukoin maan alueen koskemattomuus. Wuori ei kuitenkaan tyytynyt tähän. Neuvostoliiton joukkojen maahantulon mahdollisuuden vähentämiseksi julistukseen tuli sisällyttää maininta Suomen valmiudesta myös esikuntien väliseen suunnittelutyöhön jo rauhan aikana.5
Selvittämättä on toistaiseksi, perustuiko Wuoren aloite Marshall-avun ja Kominformin kuvastamasta Euroopan kahtiajaosta tehtyihin itsenäisiin johtopäätöksiin, vai liittyikö taustaan myös hänen MGB-kontakteiltaan saatuja virikkeitä. Paasikivessä ei ajatus ottanut tulta. Suomen oli syytä vaieta välttääkseen antamasta läntisten taloussuhteiden hoitamisen kannalta turmiollista kuvaa täydellisestä asettautumisesta idän leiriin.
Kommunistien inspiroima Suomen pääministerin neuvottelutarjous tuli näin ollen Kremlille hyvin sopivaan aikaan. Jo viikkoa myöhemmin (26.9.1947) Abramov Moskovasta saamiensa ohjeiden mukaisesti ilmoitti Pekkalalle tämän toivomien neuvottelujen voivan käynnistyä marraskuun alussa Suomen hallitusvaltuuskunnan saapuessa lokakuun vallankumouksen 30-vuotisjuhlia varten Neuvostoliiton pääkaupunkiin.
Saman tien ryhdyttiin Moskovan ulkoministeriön kollegion jäsenen Novikovin ja vt. osastopäällikkö M. Vetrovin johdolla laatimaan sopimusluonnosta ja ohjeita neuvostovaltuuskunnalle. Ensiksi mainittu, 29.10.1947 valmistunut dokumentti, joka kuvaavasti jo otsikossaan sisälsi termin »liitto», rakentui pitkälti tuolloin tuoreimman käytettävissä olleen esimerkin, Puolan kanssa v. 1945 solmitun sopimuksen varaan. Pykälä molemminpuolisesta avunannosta sodan tai sopimuspuolten turvallisuuteen kohdistuvan uhan yhteydessä kohdistui nimenomaisesti – ei vain Saksaan ja sen liittolaisiin – vaan myös »mihin tahansa muuhun aggressiiviseen valtioon». YK:n peruskirjasta ei puhuttu mitään. Tavanomaisen, toista osapuolta vastaan kohdistuviin liittoihin osallistumista koskevan kiellon lisäksi luonnos sisälsi vaatimuksen olla hyväksymättä »mitään velvoitteita, jotka eivät sovellu … tähän sopimukseen». Pakti tuli ratifioida »mahdollisimman pian», ja se olisi voimassa 20 vuotta.6
Pian Helsingistä kuitenkin kantautui hämmentäviä tietoja. Abramov raportoi 29.10.1947, ettei Pekkala »taktisista syistä» ollut puhunut paktiasiasta mitään sen enempää presidentille kuin hallituksellekaan. Asia oli siis täysin valmistelematon. Kuten Korobotskin toteaa, Pekkalan menettely saattoi Kremlin kiusalliseen tilanteeseen riistäessään siltä mahdollisuuden selittää kansainvälisestikin hyödyllisellä tavalla neuvottelualoitteen tulleen suomalaisten taholta. Abramovin kovistellessa Pekkala tosin lupasi hankkia Paasikiven suostumuksen paktiin ennen delegaation lähtöä Moskovaan, mutta missä määrin pääministerin puheisiin voitiin enää luottaa?7
Moskova katsoi nyt parhaaksi hiljentää vauhtia. Toistaiseksi odotettaisiin vielä suomalaisten nostavan esille paktiasian. Mikäli nämä kieltäytyisivät, käytettäisiin painostusta antamalla heidän ymmärtää esittämiensä kaupallisten toiveiden toteutumisen riippuvan puolustusliittohankkeen edistymisestä. Täysimittaista sotilasallianssia Molotov ei kuitenkaan pitänyt enää mahdollisena. Hänen ohjeittensa mukaan Vetrov ja tätä avustanut Abramov poistivat alkuperäisestä sopimusluonnoksesta sen radikaaleimmat kohdat. Maininnat mistä tahansa muusta aggressiivisesta valtiosta ja turvallisuuteen kohdistuvasta uhasta pyyhittiin yli. Sama koski sopimuksen kanssa ristiriidassa olevia velvotteita. »YK:n peruskirjan henki» sai kunnioittavan maininnan heti sopimusluonnoksen alussa.8
Ensimmäisen kerran Pekkala rohkeni ottaa Moskovan-matkan esille 28.10.1947 hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa, jossa myös presidentti oli läsnä. Nytkään hän ei puhunut venäläisille lupaamistaan sopimusneuvotteluista vaan tyytyi perustelemaan vierailualoitettaan vallankumousjuhlien lisäksi taloudellisilla keskustelunaiheilla (sotakorvausten alentaminen, Saimaan kanavan käyttöönsaaminen jne.) Valtuuskuntaan voisivat tulla puheenjohtajana toimivan pääministerin lisäksi ministerit Enckell, Leino ja Heljas sekä kauppaneuvotteluja varten Moskovaan jo matkustaneet Takki ja Svento. Näin myös päätettiin, vaikka maalaisliiton edustajaksi delegaatioon valittiin myöhemmin Heljaksen sijasta Saimaan kanavaneuvotteluja johtanut Lauri Kaijalainen. Paasikivenkin mielestä vallankumousjuhliin oli osallistuttava ja talousasioista puhuttava. Silti presidentti ei kaihtanut ilmaisemasta epäilyksiään:
»Keskustelun kuluessa minä huomautin, että tällaisesta matkasta kyllä voi olla vaikeuksia, jos venäläiset ottavat esille joitakin tärkeitä asioita. Niissä asioissa valtuuskunta ei voi vastata mitään, koska kaikki tärkeimmät kysymykset riippuvat eduskunnasta. Sentähden pitää olla varovainen.»9
Harkittuaan asiaa lähipäivien aikana Paasikivi huolestui yhä enemmän. Jo Marshall-avun torjumisen kohdalla hän oli joutunut taipumaan omasta mielestään maan itsenäisyyttä vaarantavalla tavalla. Oliko nyt odotettavissa vielä pahempaa? Ennen valtuuskunnan lähtöä Moskovaan hän kutsui 2.11.1947 puheilleen Pekkalan sekä Enckellin ja esitti heille mietiskelyjensä tuloksena syntyneet »punktit»:
»Jos venäläiset ottavat esille kysymyksen puolustusliitosta, sanoin, että siinä on oltava hyvin varovaisia.
Siinä on huomattava:
a.) Niin kauan kuin puolustusoikeutemme on rajoitettu, on meidän vaikea tehdä mitään puolustusliittoa.
b.)Tsekkoslovakia ja Puola ovat tehneet puolustusliiton yksinomaan saksalaisia vastaan. (Kuten edellä on käynyt ilmi, tämä ei Puolan kohdalla pitänyt paikkaansa – T.P.) Sillä ne ovat kumpikin riippuvaisia Neuvostoliiton avusta voidakseen puolustaa länsirajaansa Saksaa vastaan. Mutta sitten kun Neuvostoliitto ei ole meidän vihollisemme vaan ystävämme, ei meillä ole ketään vihollista ja sentähden me itse emme tarvitse liittoa, vaan olisi se yksinomaan Venäjän hyödyksi.
c.)Tämän vuoksi meidän pitäisi saada siitä etua (esim. rajojen korjaamisen muodossa tms.). Muuten olisikin vaikea saada Suomen kansaa ja eduskuntaa sitä hyväksymään.
d.) Aika tämän asian esilletuloon on nyt huono (koska se herättäisi ympäri maailman sen käsityksen, että Suomi on nyt lopullisesti mennyt Venäjän syliin).
Kaiken tämän vuoksi on oltava näissä asioissa hyvin varovaisia. On muistettava myös, että valtuuskunnalla ei ole mitään valtuuksia näissä asioissa. Riippuu eduskunnasta. Jos venäläiset, kuten heidän tapansa on, kysyvät, mikä on valtuuskunnan jäsenten oma mielipide, on myös siinä oltava hyvin varovainen. Maailman lehdistö seuraa heitä.»10
Varmemmaksi vakuudeksi presidentti korosti Pekkalalle ja Enckellille luopuneensa Ždanovin keväällä tarjoamasta lomamatkasta Krimille, koska hän epäili neuvostoliittolaisten isäntien saattavan tällöin ottaa esille »suuria kysymyksiä» (ts. puolustusliiton – T.P.).11
Pekkalan poistuttua Paasikivi kertoi Enckellille lokakuun 28. päivän hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksen tulleen hänelle täydellisenä yllätyksenä. Venäläisten esitettyä vallankumousjuhlille saapumista koskevan kutsun ja Pekkalan ehätettyä reagoimaan siihen myönteisesti presidentille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa suostumuksensa. Enckell ilmaisi niinikään pahan mielensä (bedrövelse) tasavallan presidentin ja ulkoministerin joutumisesta näin kommunistien heittopusseiksi. Siksi hän vain vastenmielisesti suostui keskeyttämään juuri alkaneen hoitokuurinsa Diakonissalaitoksella ja lähtemään Moskovaan. Vanhan ystävänsä uhrausta arvostaen Paasikivi vakuutti olevansa huomattavasti rauhallisemmalla mielellä tietäessään Enckellin osallistuvan delegaation matkaan.12
Laiminlyötyään venäläisille lupaamansa presidentin suostumuksen hankkimisen sotilasneuvotteluihin pääministeri yritti pelastaa kasvonsa vielä Moskovassa. Päästyään perille samaan Ostrovski pereulokin vierastaloon, jossa Paasikivi valtuuskuntineen oli majaillut 1940 ja 1944, Pekkalan delegaatio kokoontui ensimmäiseen sisäiseen neuvotteluunsa 5.11.1947. Pääministeri esitteli tällöin laatimansa puheluonnoksen, jossa annettiin ymmärtää Suomen toivovan liittosopimusneuvottelujen käynnistämistä. Paasikiveen vedoten Enckell asettui nyt jyrkkään vastarintaan ja onnistui saamaan pääministeriltä lupauksen tekstin muuttamisesta.13
Kokonaan Pekkala ei kuitenkaan perääntynyt. Viitattuaan muistiossaan molempien maiden talous- ja kulttuurisuhteiden parantamisen tarpeellisuuteen sekä ennen muuta sotakorvaustaakan keventämiseen hän kaikesta huolimatta puuttui myös poliittisiin näkökohtiin, joiden niukkaan käsittelyyn generalissimus Stalin pääministerin ilmoituksen mukaan oli kiinnittänyt huomiota jo Suomen hallitusvaltuuskunnan edellisen vierailun aikana huhtikuussa 1946. Tällöin kuitenkin elettiin vielä välirauhan aikaa, eikä silloisella delegaatiolla muutenkaan ollut presidentiltä ja eduskunnalta tarvittavia valtuuksia. Muistiossaan Pekkala jatkoi:
»Niinkuin generalissimus viime neuvotteluissamme sanoi, rauhansopimuksen perusta on välirauhansopimuksessa. Niin onkin asianlaita. Siinä sanotaan mm., että rauhansopimus muodostaa perustan ystävällisille suhteille Neuvostoliiton ja Suomen välille. Tällä sanonnalla on kerta kaikkiaan tahdottu järjestää molempien maiden suhteet niin, ettei enää milloinkaan olisi sodan mahdollisuutta kyseessäolevien sopimusvaltojen välillä. Ei myöskään voida ajatella, että Suomea vielä kerran voitaisiin käyttää basiksena mahdollisessa hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan. Suomi on lojaalisesti täyttävä nyt puheena olevankin rauhansopimuksen määräyksen ja taistelee tarpeen vaatiessa niitä vastaan, jotka ehkä yrittäisivät Suomen kautta hyökätä Neuvostoliiton kimppuun. Muuta tietä Suomella ei ole.»14
Molotoville, joka otti suomalaisvaltuuskunnan vastaan vielä samana päivänä (5.11.1947), Pekkalan ylimalkaisuus tietenkin merkitsi pettymystä, vaikka Suomen pääministeri venäläisten muistiinpanojen mukaan mainitsikin, että rauhansopimuksen astuttua voimaan kävisi päinsä asettaa myös kysymys entistä läheisemmistä poliittisista suhteista molempien maiden välillä.
Šotsissa lomailevalle Stalinille Molotov sittemmin valitti yrittäneensä turhaan saada epämääräisesti ja hämärästi (tumanno) esiintyneestä Suomen pääministeristä irti jotakin konkreettista. Luvattuaan Neuvostoliiton suhtautuvan myönteisesti ystävyyssuhteiden lujittamista koskeviin Suomen toivomuksiin hän, Molotov, oli ilmoittanut raportoivansa keskustelusta generalissimus Stalinille, minkä jälkeen voitaisiin palata asiaan. Olihan Pekkala itse viitannut poliittisen yhteistyön lujittamiseen, minkä lisäksi presidentti Paasikivi oli jo ennen rauhansopimuksen solmimista (1945 – T.P.) asettanut kysymyksen yhteistyösopimuksen aikaansaamisesta. Kremlille ajankohtainen asetelma oli kuitenkin selvä Leinon käytyä erikseen kertomassa Paasikiven kieltäytyneen antamasta Pekkalalle poliittista sopimusta koskevia neuvotteluvaltuuksia.
Salaamatta Pekkalaan kohdistuvaa harmiaan Molotov – täysin perustellusti – syytti Stalinille lähettämässään raportissa Suomen pääministeriä lupauksensa pettämisestä, minkä vuoksi häntä oli painostettava ystävyys- ja avunantosopimuksen toivottavuutta koskevaan suoraan kannanottoon, josta Pekkala ennen matkaa oli Helsingissä rehvastellut (hrabrilsja) Abramoville. Häneltä näin puristettuun lausuntoon voitaisiin sitten viitata neuvottelujen loppukommunikeassa.
Leinon välityksellä Pekkala oli lisäksi pyytänyt neuvostoliittolaisia isäntiä järjestämään hänelle – salaa muulta valtuuskunnalta – luottamuksellisen tapaamisen Ždanovin tai jonkun ulkoministeriön edustajan kanssa. Näin ilmeisesti siksi, että pääministeri saisi tilaisuuden sanoutua irti presidentin ohjeiden sitomasta muusta delegaatiosta. Tämänkin asian Molotov jätti Stalinin harkittavaksi. Ždanovin ollessa poissa Moskovasta vieraan voisi ottaa vastaan Abramov tai tarvittaessa hän, Molotov itse.15
Moskovassa asian valmistelun saivat nyt tehtäväkseen varaulkoministeri Jakov Malik ja lähettiläs Abramov, jotka laatimassaan muistiossa totesivat luottamuksellisen lähteen (Leinon – T.P.) tiedottaneen, ettei Suomen delegaatiolla ollut presidentiltä valtuuksia puolustusliiton solmimiseen. Itsenäisesti Pekkala taas ei uskaltanut tehdä aloitetta peläten »taantumuksellisten piirien» siinä tapauksessa kaatavan hänen hallituksensa epäluottamuslauseen avulla.
Malik ja Abramov suosittelivat kuitenkin sopimusta vaativan linjan jatkamista, koska »mitään huomattavaa siirtymistä vasemmalle ei Suomen poliittisessa tilanteessa voitu lähiaikoina odottaa». Jos taas hallituksen ja eduskunnan »taantumuksellinen enemmistö» hylkäisi paktin, silloin »ystävien», ts. SKP:n ja SKDL:n, oli järjestettävä parlamentaarinen kriisi vaatimalla uusia vaaleja »iskulauseenaan rauha Ja neuvostoystävyys, jotka olivat suosittuja massojen keskuudessa».16
Ensimmäisenä toimenpiteenä Pekkala tulisi ottaa luottamukselliseen puhutteluun (jota tämän pitäisi itse suoraan pyytää!) Siinä pääministerille tehtäisiin selväksi, että kaikkien hänen valtuuskuntansa herättämien taloudellisten kysymysten (vilja, rehu, sotakorvausasiat jne.) ratkaisu jäisi riippumaan YYA-sopimuksen aikaansaamisesta.
Samassa yhteydessä Pekkala oli velvoitettava hankkimaan presidentin suostumus poliittista sopimusta koskevien neuvottelujen käymiseen. Abramovin pitäisi niinikään antaa vastaavat ohjeet Leinolle, joka oli luonnehtinut Enckelliä sopimuksen päävastustajaksi. Siksi Suomen ulkoministeri tulisi edellä mainittujen keskustelujen jälkeen kutsua yhdessä Pekkalan kanssa Molotovin erilliseen puhutteluun hänen kantansa selvittämiseksi.17
Havaittuaan ohjaksien selvästi olevan Paasikiven käsissä Stalin nähtävästi piti turhana Pekkalan tai Enckellin henkilöön kohdistuvaa enempää painostusta. Sen sijaan Molotovin tuli vallankumousjuhlien päätyttyä jatkaa keskustelua koko valtuuskunnan kanssa.
Sillä välin suomalaiset valmistautuivat omassa keskuudessaan puolustusliittokysymyksen todennäköisen esilletulon varalta. Pekkala ilmoitti tällöin Leinon kannattamana olevansa täysin selvillä sotilasliiton välttämättömyydestä. Kun hän ei kuitenkaan voinut ilmaista mielipidettään delegaation nimissä, puheenvuoro tulisi Molotovin kanssa pidettävässä neuvottelussa antaa »jollekin muulle», ts. Enckellille. Pääministeri sanoutui siten irti vastuusta samalla tavoin kuin hän oli menetellyt myös Pariisin rauhankonferenssin aikana.18
Ottaessaan vielä samana päivänä (10.11.1947) työhuoneessaan vastaan Suomen valtuuskunnan Molotov totesi – sinänsä aivan oikein – presidentti Mannerheimin herättäneen jo tammikuussa 1945 kysymyksen puolustusliiton solmimisesta. Pääministeri Paasikivi taas oli palannut asiaan muutamia kuukausia myöhemmin (toukokuussa ja kesäkuussa). Neuvostoliitto oli tuolloin kuitenkin katsonut parhaaksi jättää kysymyksen avoimeksi odotettaessa lopullisen rauhan aikaansaamista. Se oli nyt toteutunut.
Molotov muistutti pääministeri Pekkalan edellisessä kokouksessa (5.11.1947) itse asiassa toistaneen presidentti Paasikiven kuluvan vuoden helmikuussa SNS-lehdessä esittämän ajatuksen Suomen valmiudesta taistella Neuvostoliiton rinnalla hyökkääjää vastaan. Tähän oli pääministeri vielä lisännyt, ettei Suomella ollut muuta tietä. Niinpä Molotov nyt pyysi selvitystä em. lausuntojen keskinäisestä yhteydestä.
Pekkalan heitettyä pallon Enckellille tämä myönsi asiasta käydyn Mannerheimin aloitteesta salaisia keskusteluja Ždanovin kanssa tammikuussa ja sittemmin Paasikiven toimesta touko-kesäkuussa 1945. Pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta ei kuitenkaan voinut nyt ottaa asiaan kantaa, koska se kuului presidentille ja eduskunnalle. Hän, ulkoministeri, saattoi esittää vain sen henkilökohtaisen käsityksen, ettei valtion päämies ollut muuttanut aikaisempaa kantaansa. Delegaatio tulisi – voimatta suoraan päättää mitään – viestittämään asian tasavallan presidentin tietoon.
Nähtävästi peläten ulkoministerin esiintyneen liian jämäkästi Pekkala kiirehti lisäämään päätöksen voivan tapahtua pian. Enckellin huomauttaessa ratkaisun riippuvan paktin luonteesta Molotov vastasi kysymyksen olevan vuoden 1943 Tsekkoslovakian sopimuksen kaltaisesta paktista, johon Paasikivi oli v. 1945 itsekin viitannut. Keskustelun päätteeksi Neuvostoliiton ulkoministeri joutui harmistuneena toteamaan, ettei asiaa ollut otettu pois päiväjärjestyksestä mutta ei myöskään pantu päiväjärjestykseen. Suomen valtuuskunta tulisi siis keskustelemaan siitä presidentti Paasikiven kanssa.19
Pekkalan hermostuneisuutta osoitti hänen jo ennen Molotovin tapaamista kotimaahan lähettämänsä sähke, jonka mukaan hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsenmäärää tuli väliaikaisesti lisätä, kunnes valtuuskunta palaisi Moskovasta. Paasikivi torjui aloitteen suoralta kädeltä. Mitään ulkoasioita ei otettaisi käsittelyyn pääministerin ja molempien ulkoministereiden poissaollessa. Epäluuloinen presidentti ryhtyi jo harkitsemaan valtuuskunnan kutsumista pikimmiten kotiin.20
Paasikiven levottomuutta lisäsi uutistoimisto Reuterin maailmalle levittämä, Helsingistä lähtöisin ollut »tieto» Moskovassa jo solmitusta Suomen ja Neuvostoliiton välisestä puolustusliitosta. Huhu luonnollisesti dementoitiin. 21
Kuten presidentin 2.11.1947 Pekkalalle ja Enckellille alun pitäen antamat matkaohjeet osoittivat, hänen kantansa sotilassopimukseen oli vuoden 1945 jälkeen ratkaisevasti muuttunut. Kun tuolloin oli koetettu luoda uskottavuutta Suomen uudelle ulkopolitiikalle vakiinnuttamalla mahdollisimman pian tilanne, joka ennen yleistä rauhanjärjestelyä kenties toisi mukanaan myös aluekorjauksia, asetelma oli nyt kokonaan toinen. Rauha oli solmittu ja valvontakomissio poistunut maasta.
Kansainvälinen tausta oli niinikään oleellisesti erilainen. Sodanjälkeisen yhteistyön ja »Jaltan hengen» tilalle oli kehittymässä Euroopan jakautuminen kahteen blokkiin. Paktialoite näytti nyt kytkevän Suomen itäryhmään tavalla, joka vaikeuttaisi – ei vähiten taloudellisista syistä tärkeätä – suhteiden hoitoa länteen ja samalla pysyttelyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Paasikiven näkökulmasta sotilassopimusta ei muuttuneissa oloissa voitu enää pitää myönteisenä järjestelynä vaan päinvastoin sitä tuli välttää. Tästä seurasi, ettei hän enää halunnut tunnustaa suomalaisten (Mannerheimin ja hänen itsensä) aloitteellisuutta asiassa v. 1945 vaan tahtoi lykätä hankkeen isyyden kokonaan Ždanovin tilille.22
Ottaessaan 15.11.1947 vastaan Moskovasta palanneet Pekkalan ja Enckellin presidentti purki estoitta suuttumustaan. Pääministeri oli omin lupinsa ja vastoin valtion päämiehen selviä ohjeita mennyt 5.11.1947 puhumaan Molotoville poliittisesta yhteistyöstä tavalla, joka täytyi tulkita avoimeksi vihjeeksi (invit) puolustusliiton solmimiseen. Asian arkaluontoisuudesta huolimatta Moskovassa oli menetelty kuin norsu posliinikaupassa. Ukkosen pauhatessa Pekkala Enckellin muistiinpanojen mukaan puolustautui vain heikosti.23
Haluamatta Pekkalan kuullen rusikoida ystäväänsä Enckelliä Paasikivi kutsui tämän erilliseen puhutteluun seuraavana päivänä. Toistettuaan jo ennen matkaa esittämänsä, sotilassopimusta vastaan puhuvat »punktit» hermostunut ja erollaan uhannut presidentti korosti erityisesti ajankohdan sopimattomuutta vaalien lähestyessä.
Jos sopimusluonnos tehtäisiin, se olisi muotoiltava erityisen varovasti tähdentäen Suomen halua pysytellä puolueettomuuspolitiikkaa noudattaen sotaisten selkkausten ulkopuolella. Kolmannen osapuolen hyökätessä Suomen alueen kautta Neuvostoliittoa vastaan ryhdyttäisiin tietenkin puolustautumaan, jolloin tarvittaessa hallitus voisi eduskunnan suostumuksella pyytää Moskovalta apua. Rauhansopimuksen aiheuttamat puolustusvoimain rajoitukset tuli poistaa. Kun sopimus hyödyttäisi ensi sijassa Neuvostoliittoa, siltä olisi saatava korvausta esimerkiksi vapauttamalla sotasyylliset ja ainakin osa Miehikkälän vangeista. Asekätköasian piiriä tuli myös supistaa.
Presidentin moittiessa »korkealla äänellä» ulkoministeriä siitä, ettei tämä Moskovassa estänyt Pekkalan puhetta. Enckell voi nyt vain totuudenmukaisesti ilmoittaa saaneensa aikaan oleellisia lievennyksiä pääministerin alkuperäiseen puhetekstiin, jonka kriittinen kohta ei lopullisessa muodossaan sanottavasti eronnut Paasikiven itsensä helmikuussa SNS-lehdelle antamasta lausunnosta. Asiaa ei siksi pitänyt liioitella. Tätä vastaan presidentin oli hankala väittää.24
Paasikiven levottomuus ei silti haihtunut, mikä kävi ilmi hänen keskustellessaan tilanteesta huolestuneen eduskunnan puhemiehen A. Fagerholmin sekä RKP:n kansanedustajien John Österholmin ja Levi Jernin kanssa. Näiden mielestä kansa, jota ei ollut informoitu Moskovan neuvotteluista, pelkäsi pahoja seurauksia. Presidentti puolestaan koetti vakuuttaa vierailleen, ettei mitään tapahtuisi eduskunnan selän takana.25
Ruotsin lähetystön lehdistöavustajalle Erik Lindquistille Fagerholm kertoi Paasikiven »hyppineen tasajalkaa» saatuaan Mauno Pekkalan selonteon Moskovan matkasta. Enckell oli sittemmin jopa pyytänyt häntä, Fagerholmia, välittäjäksi presidentin ja pääministerin suhteiden korjaamiseksi. Puhemies kuitenkin katsoi parhaaksi pidättyä polttamasta näppejään moisessa tehtävässä.26
Marraskuun lopulla Enckell jatkoi Paasikiven mielialan tyynnyttelyä korostaen Venäjän Suomeen kohdistuvaa sotilaallista intressiä, joka maantieteellisistä syistä pysyi muuttumattomana aikojen saatossa. Kremlin nyt tehtyä asiaa koskevan ehdotuksen Suomi ei voisi olla »diskuteeraamatta» siitä. Jollei Venäjän naapuruuden Suomen itsenäisyydelle asettamia rajoituksia tunnustettu, seurauksena olisi vuoden 1939 asetelman toistuminen. Mikään suurvalta ei nytkään tulisi avuksi.
Sopimus taas voisi tarjota Suomelle jonkinlaisen suojan, koska sodan sattuessa venäläiset joukot työntyisivät joka tapauksessa maahan. Parempi olisi tällöin, että ne saapuisivat sopimuksen nojalla kuin omin päinsä maan puolueettomuutta rikkoen. Toteutuakseen paktihanke kuitenkin edellytti yleisen mielipiteen taivuttamista sen puolelle. Sabotointi kotimaassa pilaisi kriisitilanteessa kaiken.
Paasikivi ei antanut periksi:
»Tämä sopimusasia on meille kovin ikävä. Minä mieluummin tahtoisin olla siitä erilläni. Ainakin olisi asia lykättävä siihen, kunnes on saatu uusi eduskunta vaalien jälkeen. Nykyinen eduskunta ei ehdi sitä käsitellä, sillä ottaa pitkän ajan, ennenkuin yleinen mielipide saadaan mukaan. Nyt olisi asia kovin ikävä, erityisesti ottaen huomioon nykyiset Balkanin maiden olot. Pelkään, että venäläiset saisivat sopimuksen kautta tilaisuuden sekaantua meidän asioihimme (mm. yhteiset puolustussopimukset armeijain kesken).»
Hanke olisi pitänyt perinpohjaisesti harkita Helsingissä, ennenkuin se otettiin esille Moskovassa.
Joka tapauksessa Paasikiven mielestä sopimusta vastusti niin voimakas opinio, että pakti pystyttäisiin ajamaan läpi vain presidentin auktoriteetin avulla. Siinä taas hän, JKP, ei halunnut olla mukana. Hanketta viivytettäisiin tuleviin eduskuntavaaleihin saakka, minkä jälkeen hän ikäänsä (77 vuotta) vedoten ilmoittaisi erostaan. Seuraava presidentti hallituksineen ja uusi eduskunta saisivat hoitaa sopimuskysymyksen. Neuvostoliiton aloitteellisuuteen Paasikivi ei uskonut. Kaiken takana olivat hänen mielestään kotikommunistit ja »heidän kuuliainen työkalunsa» Mauno Pekkala.
Enckellinkin oli myönnettävä ulkopolitiikan hoidon tulevan mahdottomaksi itse pääministerin toimiessa kulissien takana presidentin ja ulkoministerin tietämättä asettaen nämä tapahtuneen tosiasian eteen. Keskustelun päätyessä silti taas kerran molemminpuolisiin erouhkauksiin presidentti tuiskautti viimein, ettei kukaan saanut jättää paikkaansa ennen eduskuntavaaleja.27
Kahden viikon kuluttua Moskovan-matkan päättymisestä presidentin ratkaisua odottava pääministeri alkoi hermostua. Joulukuun 1. päivänä 1947 Pekkala saapui mukaan kutsuttujen Enckellin ja Leinon seurassa Linnaan pyytämään selvitystä. Venäläisille täytyisi vastata jotakin.
Presidentin reaktiona oli kuitenkin uusi, kiihkeä nuhdesaarna Pekkalalle tämän menettelystä Moskovassa. Sen vuoksi hän, Paasikivi, »oli kärsinyt hirmuisesti». Muistiinpanoissaan Enckell kertoo pelänneensä valtion päämiehen suorastaan puhkeavan itkuun. Kurjin mahdollinen kohtalo ihmiselle oli joutua Suomen presidentiksi. Leinon yritys puolustaa pääministeriä ei tehonnut.
Enckell koetti nyt välittää huomauttaen Suomessa yleisesti vallitsevan pelon johtuvan siitä, ettei ymmärretty, mistä oli kysymys. Asian ydin sisältyi ulkoministerin mielestä Paasikiven jo helmikuussa SNS-lehdelle antamaan lausuntoon. Jokaisen suomalaisen poliitikon tulisi muodostaa itselleen käsitys sodan puhjetessa noudatettavasta menettelystä. Oliko jäätävä passiivisina odottamaan Neuvostoliiton tuolloin toimeenpanemaa miehitystä vaiko ryhdyttävä Moskovan tukemana taisteluun maan puolustamiseksi. JKP kruunaisi nyt elämäntyönsä ajamalla läpi allianssin, joka sotilasasiantuntijoidenkin (Erik Heinrichs 1945 ja Oskar Enckell 1946) esittämän mielipiteen mukaan lisäisi maan turvallisuutta tasapainottamalla sen suhteet Neuvostoliittoon.
Paasikivi taas vakuutti kannattavansa yhä samaa linjaa kuin helmikuussakin. Ajankohta vain oli nyt sopimaton, koska Suomen kansaa ja eduskuntaa ei saataisi hankkeeseen mukaan. Vaalit olivat pian edessä, ja Balkanin kehitys muodosti varoittavan esimerkin. Tilanne oli toinen talvella 1945, jolloin voitiin toivoa Neuvostoliitolta helpotuksia välirauhanehtoihin. Nyt sen sijaan ankara rauha oli jo voimassa. Epäluulojen häviämiseen tarvittiin aikaa.
Leinon ehdotus sopimuksen rajoittamisesta kohdistumaan Saksaan ja sen liittolaisiin, mikä voisi rauhoittaa kansaa, ei tyydyttänyt presidenttiä. Venäläisissä tämä herättäisi epäluuloja, koska heidän kuitenkin tiedettiin pitävän Yhdysvaltoja varsinaisena uhkakuvana. Sitäpaitsi Suomi tarvitsi kipeästi luottoja Amerikasta. Rauhansopimuksen rajoitusten heikentämällä armeijallaan suomalaiset eivät missään tapauksessa voisi paljon tehdä. Mikä siis oli venäläisten tarkoitus?28
Paasikiven taipumattomuus keskustelussa, jota hän itsekin päiväkirjassaan luonnehti »hyvin ikäväksi», saattoi venäläisille ja oman maan kommunisteille lupauksia antaneen Pekkalan entistä hankalampaan asemaan. Ulospääsytien löytämiseksi pääministeri ryhtyi yhä useammin viittailemaan eroonsa.29
Suomalaisten viivytellessä Moskova alkoi vähitellen käydä kärsimättömäksi. Yhä toivoen taktisesti edullisempana pidettyä aloitteen tulemista suomalaisten taholta Abramov useaan otteeseen patisti marras-joulukuussa 1947 Leinoa, Hertta Kuusista ja Pessiä. Nämä joutuivat kuitenkin tunnustamaan, ettei avunantosopimusasiassa ollut saatu toistaiseksi mitään aikaan.30
Sopivan painostuskeinon SKDL:n vaikutusvallan rajallisuuden havainneelle Neuvostoliitolle tarjosivat näissä oloissa virkaintoaan osoittaneen Valpon vangitsemat tietyt, maahan oleskelemaan jääneet entiset neuvostoliittolaiset sotavangit ja virolaispakolaiset, joita Moskova välirauhansopimukseen vedoten vaati palautettaviksi.
Tilannetta ei helpottanut UM:n kansliapäällikkö Tapio Voionmaan puheille ilmaantunut, lehtikirjoitusten hälyttämä Englannin lähettiläs Sir Oswald Scott. Ottamatta tietenkään vastuuta kehotuksensa mahdollisista seurauksista brittidiplomaatti korosti tällöin, ettei Helsingin hallituksella ollut mitään velvoitusta pakolaisten luovuttamiseen. Suomalaistenkin mielestä toki välirauhansopimus oli lakannut olemasta voimassa lopullisen rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen. Linnaan huoliaan valittamaan saapunutta ulkoministeriä presidentti kehotti pyytämään lausuntoa oikeuskanslerilta.
Hermostunut valtionpäämies siirsi nyt jälleen keskustelun Kremlissä marraskuussa käytyihin sopimusneuvotteluhin ja Enckellin niissä osoittamaan »passiivisuuteen». Varmemmaksi vakuudeksi Paasikivi selitti joutuvansa iltaisin ottamaan kolminkertaisen annoksen unilääkettä voidakseen päästä kiinni uneen. Periksi antamatta Enckell il moitti tarvitsevansa yhtä monta pilleriä. Tuloksettomaksi jäi myös herrojen kiistely siitä, kumman työtaakka oli raskaampi, presidentin vaiko ulkoministerin? »Ikävän keskustelun» jälkeen Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:
»Enckell on tullut vanhaksi. Hän on 5 vuotta minua nuorempi, mutta todellisesti hän on yli 10 vuotta minua vanhempi.»31
Valtion päämiehen mielestä hallituksen pitäisi tajuta, ettei länsivalloista taloudellisesti riippuvainen Suomi voisi kylmässä sodassa mennä niitä vastaan, mikäli se halusi elää. Nämä eivät olleet »hyökänneet Suomen päälle» vaan päinvastoin auttaneet sitä. Koko maailma käsittäisi liiton solmimisen vihamieliseksi teoksi länsivaltoja vastaan.32
Neuvostokansalaisten luovutusasian tullessa esiin hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa 17. ja 18.12.1947 presidentti Paasikivi saapui myös paikalle. Pyydetyssä lausunnossa oikeuskansleri Tarjanne totesi tällöin, ettei kansainvälinen oikeus (Haagin sopimus ja vuoden 1929 Geneven sopimus) nimenomaisesti kieltänyt sotavankien luovuttamista vastoin heidän omaa tahtoaan. Valiokunta päätyikin laajojen keskustelujen jälkeen pitämään venäläisten esityksen torjumista sotavankien osalta mahdottomana.
Virolaispakolaisten kohdalla tilanne nähtiin erilaisena. Neuvostoliiton olisi kunkin osalta erikseen jätettävä kirjallinen vaatimus perusteltuine syytteineen. Paasikiven mielestä asianomaiset voitaisiin pitää vangittuina vaikkapa pari viikkoa. Jollei Moskova tuon ajan kuluessa esittäisi vaatimuksia, heidät tulisi päästää vapaiksi. Leinolle tämä ei kuitenkaan kelvannut, koska Neuvostoliitto saattoi nimetä vain tiettyjä ryhmiä, ei yksittäisiä henkilöitä. Vapauttaminen merkitsi tilaisuuden järjestämistä karkaamiseen, mistä taas venäläiset syyttäisivät suomalaisia.
Enckell yhtyi Leinoon sillä perusteella, että tahallinen, muodollisin perustein tapahtuva vapauttaminen, joka kohdistuisi itänaapurin omasta näkökulmastaan maanpettureina pitämiin henkilöihin, tulkittaisiin siellä ilman muuta epälojaalisuuden osoitukseksi. Venäläisten kanssa tulisi siksi aloittaa neuvottelut ainakin virolaisten Suomeen jäämisen mahdollistamiseksi.
Hankalan tilanteen ärsyttämä Paasikivi kiivastui nyt ja syytti kovin sanoin Enckelliä laiminlyönnistä; hänen mainitsemansa neuvottelut olisi pitänyt käynnistää jo ajat sitten. Reviiriään puolustava ulkoministeri saattoi kuitenkin osoittaa presidentin kategorisesti vaatineen asian perinpohjaista juridista selvittämistä, minkä jälkeen hän (Paasikivi) tahtoi henkilökohtaisesti käsitellä sitä ennen muihin toimenpiteisiin ryhtymistä. Juridinen selvitys, ts. oikeuskanslerin lausunto oli käytettävissä vasta nyt.
Paasikiven mielialaa näiden tosiasioiden esiintuominen ei parantanut. Muistiinpanoissaan Enckell mainitsee todenneensa:
»Mikäli presidentti katsoo, että olen toiminut taitamattomasti, ei minulle jää muuta mahdollisuutta kuin luovuttaa kysymyksen hoito toiselle henkilölle, joka minua paremmin nauttii presidentin luottamusta. Kokosin samalla paperini. JKP julisti olevansa siinä määrin piinaantunut ja väsynyt, että lähtisi kotiin. Hän kokosi paperinsa ja poistui vihapäissään. JKP:n mentyä sanoin läsnäolijoille, että tulisin eroamaan, enkä ollut voinut ajatella näin noloa loppua toiminnalleni. Muut eivät sanoneet juuri mitään joidenkin mutistessa JKP:n itsensä antaneen kyseiset ohjeet.»
Vaikka Svento myöhemmin puhelimitse ilmoittikin presidentin selvästi katuvan käytöstään, Enckell piti kiinni kannastaan ja lähetti 20.12.1947 Linnaan kirjallisen, »terveydellisiin syihin» perustuvan eronpyynnön. Paasikivi vastasi saman tien pyytäen ulkoministeriä luopumaan »odottamattomasta» aikeestaan:
»Maamme on äskeisen Moskovan matkan johdosta joutunut hyvin vaikeaan asemaan. Miten tämä vaikeus voidaan selvittää, sitä olen näinä aikoina vakavasti miettinyt, mutta siitä minulla ei vielä ole käsitystä. Olen ollut sitä mieltä, että Sinä katsoisit asiaksesi olla mukana auttamassa syntyneen tilanteen selvittämisessä, mikä ei tule olemaan helppo.»
Pekkalan hallitus oli Paasikiven mielestä tosin loppuunkulunut, minkä vuoksi sen elinaika täytyi laskea muutamissa kuukausissa viimeisen takarajan sijoittuessa seuraavan kesän eduskuntavaaleihin. Siksi osittaiset kokoonpanomuutokset tuntuivat nyt hankalilta. Enckellin henkilökohtaiset terveysongelmat taas voitaisiin hoitaa riittävän pitkällä lomalla. 33
Asia ratkaistiin vielä samana iltana presidentin kutsuessa vanhan ystävänsä luokseen Linnaan. Vastaanotto oli Enckellin muistiinpanojen mukaan poikkeuksellisen ystävällinen JKP:n tullessa vastaan ovelle saakka ja sijoittaessa vieraansa mukavimpaan nojatuoliin, jossa presidentti tavallisesti itse istui.
Ulkoministeri aloitti välienselvittelyn tähdentämällä, ettei eronpyyntö suinkaan tarkoittanut vastuun väistelyä. Viimeisenä palveluksena isänmaalle ja presidentille hän saattaisi harkita siirtymistä lähettilääksi Moskovaan, mistä homoseksuelli ja autonkuljettajaansa rakastunut Sundström piti saada pois. Kun lähettilään hellien tunteiden kohde oli kutsunut asuntoonsa naisia, mustasukkainen Sundström oli järjestänyt julkisen skandaalin, joka oli päättynyt miliisin asiaanpuuttumiseen.
Myöntäen auliisti Moskovan tärkeyden asemapaikkana ja Sundströmin »perverssiyden» Paasikivi kuitenkin korosti Enckelliä tarvittavan enemmän Helsingissä. Kuten tämä itse oli kertonut, ulkoministeriö oli hyvää tarkoittavan mutta järjestelmälliseen työhön kykenemättömän Sventon jäljiltä lähes sekasortoisessa tilassa. Venäjän-suhteiden hoitoon siihen saakka keskittyneen Enckellin panosta tarvittiin siksi laajemmissakin puitteissa.
Tärkeintä kuitenkin oli puolustusliittokysymyksen hoitaminen, jossa presidentti yleisen mielipiteen valmistautumattomuuteen vedoten yhä suositteli viivytystaktiikkaa. Venäläisten olisi todistettava propagoimansa »ystävyys» myös käytännössä palauttamalla Karjala ja vähentämällä sotakorvauksia. Näin vaikutettaisiin yleiseen mielipiteeseen puolustusliiton kannalta suotuisaan suuntaan.
Enckell piti silti sitkeästi kiinni linjastaan. Moskovassa Molotovin kanssa käydyn keskustelun jälkeen venäläiset odottivat suomalaisilta jonkinlaista vastausta, minkä vuoksi »meille» kävisi hyvin vaikeaksi olla antamatta sitä. Toistaen aikaisemmin esittämänsä prognoosin minkään sopimuksen sitomattoman miehityksen turmiollisuudesta hän vakuutti presidentille maantieteellisiin syihin pohjautuvan Venäjän intressin Suomeen olevan niin ilmeisen, »että itsenäisyytemme täytyy sovittaa sen mukaiseksi».
Enckell suostui tosin peruuttamaan eronpyyntönsä, mutta ristiriitatilanteen aiheuttaneet varsinaiset asiakohdat jäivät yhä edelleen auki. Pakolaisten kohtaloa koskevat päätökset puuttuivat. Vielä suuremmassa määrin sama päti puolustusliitto-ongelman kohdalla. Enckell teki johtopäätöksensä 21.12.1947:
»JKP ei ole täysin mieltänyt sitä, että jonkinlaisen tiedonannon Neuvostoliitolle on pian tapahduttava. Hän lykkää syvemmän harkinnan ja avoimen vastauksen kysymykseen, miten Suomen on meneteltävä mahdollisessa sodassa. Kysymys sinällään ei (presidentin mielestä – T.P.) ole suinkaan kiireellinen, ja JKP oli eräänä yönä merkinnyt muistiin, että pitäisi selvittää, missä määrin Neuvostoliitto ylipäänsä on kiinnostunut sopimuksesta, vai onko se meidän kommunistiemme keksintöä.»34
Sotavankien ja pakolaisten luovutuksen viivästyessä Neuvostoliitto ryhtyi kiirehtimään asiaa. Tammikuun 5. päivänä 1948 jätetyllä nootilla Suomen viranomaisia vaadittiin luovuttamaan »joukon pidättämiään neuvostokansalaisia Saksan ja Suomen armeijoissa sodan aikana palvelleina pettureina». Perusteluna viitattiin tällä kertaa rauhansopimuksen 9. artiklaan, joka velvoitti Suomen ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin taatakseen, että maanpetokseen ja sodan aikana vihollisen kanssa tapahtuneeseen yhteistyöhön syyllistyneet liittoutuneiden valtojen kansalaiset pidätettäisiin ja luovutettaisiin tuomittaviksi. Noottia täydennettiin lähetystösihteeri Zotovin 8.1.1948 kansliapäällikkö Voionmaalle jättämällä listalla, joka sisälsi 38:n luovutettavaksi vaaditun henkilön nimet ja syntymäajat.35
Suomalaisten kannalta tilanne oli nyt selvästi huononemassa. Entisten sotavankien rinnalla kohteiksi määriteltiin Moskovassa yksiselitteisesti myös Suomen tai Saksan armeijoissa palvelleet »petturit». Lähettiläs Abramoville ulkoministeri Enckell lupasi asian tulevan käsitellyksi tarkoin lakien ja rauhansopimuksen määräysten mukaan.
Epäluuloiselle neuvostodiplomaatille tämä ei kuitenkaan riittänyt. Sodassa puolueettomana pysyneestä Ruotsista poiketen ongelmaa ei Suomessa voitaisi käsitellä pelkästään juridiselta kannalta, vaan myös poliittiset näkökohdat tulisi ottaa huomioon. Kuultuaan keskustelusta Enckelliltä kauhistunut Paasikivi kommentoi päiväkirjaansa: »Tämä on hirmuista. Venäläisillä on aivan toinen käsitys oikeudesta kuin länsi- ja pohjoismaisilla kansoilla.»36 Havainto ei presidentille ollut tietenkään mikään uutuus.
Venäläisten nimilistaa läpikäydessään suomalaiset viranomaiset havaitsivat 15 henkilön kuuluvan entisten sotavankien kategoriaan, kun taas Suomen tai Saksan armeijoissa taistelleita virolaisia oli listalla 14 (+ 1 liettualainen). Neuvostoliiton uudesta (5.1.1948) nootista valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnalle antamassaan lausunnossa oikeuskansleri Toivo Tarjanne vahvisti aikaisemman kantansa entisten sotavankien luovuttamisen väistämättömyydestä. Venäläisten vaadittua nyttemmin kirjallisesti ja nimenomaan rauhansopimuksen 9. artiklaan vedoten Suomen tai Saksan armeijassa taistelleiden »pettureiden» luovuttamista ei tätäkään voitu juridisin perustein vastustaa.
Liittymällä Suomen tai Saksan armeijaan asianomaiset olivat rikkoneet maansa (Neuvostoliiton) lakeja syyllistymällä maanpetokseen tai yhteistyöhön vihollisen kanssa sodan aikana. Kaikkien edellä mainittujen 15 henkilön toiminnan täytyi oikeuskanslerin mielestä näin ollen katsoa sisältyvän 9. artiklassa tarkoitettuihin tekoihin, minkä perusteella Suomelta puuttuivat lailliset edellytykset kieltäytyä heidän luovuttamisestaan. – Muiden Neuvostoliiton listaan kuuluvien henkilöiden (8 kpl.) syyllisyyttä ei nootissa ollut perusteltu, minkä vuoksi edellytyksiä heidän luovuttamiselleen ei Tarjanteen mukaan ollut olemassa.37
Harkittuaan lisätuen saamiseksi vielä lausunnon pyytämistä Korkeimmalta oikeudelta hallitus kuitenkin luopui aikeestaan, jota myös Paasikivi oli kannattanut. Ratkaisevana syynä oli KHO:n presidentin Urho Castrenin JKP:lle ilmoittama kanta, jonka mukaan Korkein oikeus ei ollut velvollinen tällaista lausuntoa antamaan.38
Presidentinesittelyssä 16.1.1948 ratkaisu tehtiin näin ollen oikeuskanslerin kannan pohjalla ja sen mukaisesti. Enckell kuitenkin ehdotti, että luovuttamispäätöksen yhteydessä käännyttäisiin venäläisten puoleen kirjelmällä, jolla esitettäisiin virolaisille armahdusta tai amnestiaa erittäin lieventävien asianhaarojen perusteella. Useimmat asianomaisista olivat paenneet Suomeen välttyäkseen joutumasta Hitlerin armeijaan. Täällä heidän oli valittava joko asepalvelukseen astumisen tai Viroon palauttamisen välillä. Suomella oli siksi tietty vastuu kyseisten balttipakolaisten kohtalosta, minkä neuvostoviranomaisten toivottiin ottavan lieventävänä seikkana huomioon heidän syyllisyyttään punnitessaan.39
Entisten sotavankien ja Suomen tai Saksan armeijoissa palvelleiden 30 henkilön luovutuspäätöstä tehdessään valtioneuvosto oli yksimielinen lukuun ottamatta kommunistiministerejä Leinoa, Janhusta ja Murtoa, jotka – tuloksetta – äänestivät Enckellin kirjeeseen sisältyvän armahdusesityksen tekemistä vastaan. Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: »Hirmuinen asia. Kaikissa minun pitää olla mukana.»40
Luovutusvaatimukset eivät Neuvostoliiton kannalta merkinneet suinkaan ainoata painostuskeinoa. Niitä huomattavasti tärkeämmäksi kohosi Suomen kommunistien rooli. Moskovaan joulukuussa 1947 kutsutut Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino joutuivat antamaan meriselityksen siitä, etteivät he olleet saaneet aikaan Suomen aloitetta turvallisuussopimukseksi. Kremlin kannalta asia alkoi vähitellen muuttua jo kiireelliseksi.
Neuvostoliiton näkökulmasta kysymys ei tällöin suinkaan rajoittunut vain Suomeen. Joulukuun puolivälissä 1947 hajaantui lopullisesti neljän voittajasuurvallan Potsdamissa 1945 perustama, siitä saakka aina muutaman kuukauden väliajoin kokoontunut ulkoministerikonferenssi. »Kahden leirin» politiikan jyrkentymisen myötä Stalinin pelkäämä Länsi-Saksan elpyminen näytti yhä reaalisemmalta vaaralta. Johtopäätöksenä Kremlissä oli oman leirin kiireellinen yhdenmukaistaminen, joka samalla tiesi »kansallisten kommunistien» syrjäyttämisen käynnistämistä Neuvostoliiton etupiirin maissa. Kohtalokkaimpana tämän politiikan seuraukset nähtiin aikanaan Jugoslaviassa.
Moskovassa 2.1.1948 tapaamiaan Hertta Kuusista ja Yrjö Leinoa Ždanov ei läksyttänyt ainoastaan saamattomuudesta. Hallituksessa heidän puolueensa oli jäänyt vaille todellisia liittolaisia ja samalla hankkinut vastaansa yhtenäisen rintaman sosiaalidemokraateista aina kokoomukseen saakka. SKDL:n kunnallisvaalitappion jälkeen oli vaikea uskoa menestykseen kesällä pidettävissä eduskuntavaaleissakaan. Silti kommunistit ottivat vastuun hallituksen toimista paljastamatta kannattajilleen vähemmistöasemansa seurauksia, mikä saattoi heidät näyttämään toisten juoksupojilta..
Lopullisesti Suomen kommunistien heikkouden osoitti Ždanovin mielestä heidän kyvyttömyytensä saada aikaan Suomen aloitetta sopimukseksi Neuvostoliiton kanssa. Voitiinko Mauno Pekkalalta odottaa sellaista? Hertta Kuusisen mielestä tämä ei ollut lainkaan varmaa. Mauno Pekkalaan vaikutti kolme voimaa: kommunistit, veli Eino (oikeusministeri ja sataprosenttinen anglofiili) sekä kolmanneksi hänen oma pelokas sielunsa.
Purettuaan raivoaan kaikkien vaikeuksien alkuun ja juureen, Suomen sosiaalidemokraatteihin, Ždanov tarjosi kommunisteille opiksi Unkarin esimerkkiä. Siellä tilanne oli hoidettu ottamalla vastustajat kiinni vehkeilystä ulkovaltojen kanssa. Avuttomuutensa osoittaneiden suomalaistoverien pyydettyä taas kahta vakiotoivettaan: rahaa ja Otto Wille Kuusisen lähettämistä Suomeen Ždanov kieltäytyi vastaamasta. Hän kuitenkin raportoisi Stalinille, minkä jälkeen asiaan palattaisiin uudelleen. 41
Moskovan poliittisen johdon silloisia mielialoja osoitti kaupungissa tammikuussa 1948 vierailleen jugoslavialaisen valtuuskunnan kunniaksi Stalinin huvilalla Kuntsevossa tarjotuilla illallisilla käyty keskustelu. Ždanov ylisti Suomen sotakorvaustoimitusten täsmällisyyttä ja korkeata laatua mutta valitti samalla, ettei maata ollut aikanaan miehitetty. Stalininkin mielestä tuolloin oli tehty virhe. »Otimme liikaa huomioon amerikkalaiset, mutta he eivät olisi nostaneet sormeaankaan.»42
Ždanovin raportti keskustelustaan suomalaisten kommunistien kanssa riitti Neuvostoliiton diktaattorille johtopäätösten tekoon. Pettyneenä naapurimaan äärivasemmiston »saamattomuuteen» hän katsoi ajan tulleen ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Kolme vuorokautta myöhemmin (5.1.1948) valvontakomission entinen varapuheenjohtaja, kenraaliluutnantti G. M. Savonenkov sai kutsun Kremliin Stalinin työhuoneeseen, jossa hän sai kuulla lähtevänsä Helsinkiin maansa uudeksi lähettilääksi »terveydellisistä syistä» pois kutsuttavan A. N. Abramovin tilalle. Poikkeuksellisesti politbyroon päätöksellä, mikä samalla kuvasti asian painokkuutta, kenraali säilytti edelleen sotilasvirkansa, ja sai näin valtuudet esiintyä asemamaassaan huomiotaherättäneellä tavalla asepuvussa. Vaikutelmaa paikallisten »ystävien» heikkoudesta vahvisti Hertta Kuusisen käynti NKP:n keskuskomiteassa, jossa hän avoimesti totesi, etteivät Suomen kommunistit ilman ulkopuolista tukea saisi parlamentaarista enemmistöä »sataan vuoteen».
Politbyroon uudella päätöksellä Savonenkoville annettiin nimenomaiseksi tehtäväksi varmistaa Suomen kääntyminen kohti lähentymistä Neuvostoliittoon. Presidentti Paasikiveltä oli saatava aloite »suhteiden parantamiseksi», ja sitä varten taas hänelle piti esittää Kremlin tietty tyytymättömyys Suomen poliittiseen tilanteeseen ja yleiseen linjaan. Vain itse presidentin matka Moskovaan auttaisi umpikujasta. Painostuskeinoina ohjeissa mainittiin sotarikolliset ja taloussuhteet. Samaan aikaan lähettilään piti kaikin mahdollisin tavoin tukea SKDL:n vaikutuksen vahvistamista Suomen valtiokoneistossa ja auttaa vaalikamppailussa.43
Näin ollen, kuten Rentola on todennut, valtiosopimus ajettaisiin läpi, ja Suomen kommunistien piti heti siirtyä offensiiviin. Päätös tehtiin selväksi Hertta Kuusiselle, Leinolle ja Pessille Ždanovin sekä Malenkovin heille 9.1.1948 pitämässä puhuttelussa, jossa ankaran läksytyksen saanut Yrjö Leino määrättiin NKP:n keskuskomitean käskyllä eroamaan Suomen puoluejohdosta ja sisäministerin virasta.
Tärkein kohta NKP:n ohjeissa oli kuitenkin Neuvostoliiton kanssa solmittava valtiosopimus, jonka läpiajosta suomalaiset kommunistit saivat nyt varmuuden. Heidän tuli puolestaan tehostaa kampanjaansa asettamalla tavoitteeksi selvä sisäpoliittinen käänne, jonka aineksina olisivat oikeistososiaalidemokraattien raju heikentäminen, SKDL:n huomattava laventaminen ja enemmistön saavuttaminen eduskuntavaaleissa. Näin ollen voidaan katsoa Kremlissä lähdetyn siitä, että hankalaksi ja aikaavieväksi osoittautuneen valtiosopimuksen läpiajo edellyttäisi Suomessa sisäpoliittisia muutoksia tai ainakin niiden valmistelua.44 Varmuuden vuoksi ryhdyttiin Moskovassa kaavailemaan Paasikiven vastaista lehdistökampanjaa, joka voitaisiin käynnistää tilanteen niin vaatiessa.45
Kotiin kutsumisestaan ja Savonenkovia koskevasta agrementtipyynnöstä lähettiläs Abramov informoi jo 7.1.1948 ulkoministeri Enckelliä, joka vielä samana iltana raportoi presidentille. Paasikivi ei salannut huolestustaan:
»Tämä on ikävä asia. Mitä aikomuksia venäläisillä mahtaa olla mielessä? Enckellin mielestä siis valvontakomissio palaa takaisin.
Hirmuista!»46
Todellisuudessa molemmat vanhat herrat aavistivat hyvin Savonenkovin saapumisen ja »puolustusliittoasian» keskinäisen yhteyden. Kysymys oli nyt lähinnä siitä, miten jälkimmäiseen ongelmaan tuli suhtautua. Vahvistusta kielteiselle kannalleen Paasikivi sai jälleen luottomieheltään Ståhlbergilta. Entisen presidentin mielestä sopimushanketta tuli vastustaa torjumalla kaikki sitä koskevat ehdotukset. Parasta olisi täysin pidättyä vastauksesta, jolloin koko asia raukeaisi.
Paasikiven viittausta paktin mahdolliseen hyödyllisyyteen venäläisten tullessa sodan sattuessa joka tapauksessa Suomeen vanha juristi ei hyväksynyt. Varsinaisia perusteluja esittämättä hän katsoi maalle voivan olla jopa edullisempaa tulla miehitetyksi ilman sopimusta kuin sen nojalla. Suomalaisten täytyisi jyrkästi pitää kiinni oikeudestaan välttääkseen joutumista perikatoon. Muutenkin hän asetti kysymyksen, mitä Suomen itsenäisyydestä jäisi jäljelle, jos Pekkalan ministeristöineen annettaisiin istua syksyyn saakka. Paasikivenkin oli myönnettävä, ettei hän elämänsä aikana ollut nähnyt yhtä heikkoa hallitusta. Kysymykseksi jäi, miten kauan hänen omat voimansa riittäisivät yksinäiseen taisteluun.47
Diplomaattisen virkatien lisäksi Moskova ryhtyi valmistelemaan sopimushanketta myös muita kanavia pitkin. Nopeimmin aktivoituivat neuvostotiedusteluun luottamuksellista keskusteluyhteyttä ylläpitävät suomalaispoliitikot Reinhold Svento, Eero A. Wuori, Mauno Pekkala sekä omana tapauksenaan Yrjö Leino.
Kaksi viimeksimainittua henkilöä keskittyi toistaiseksi hallituksen jäsenten »muokkaamiseen». Pääministeri otti asian esille hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa 14.1.1948 vaatien sopimusehdotuksen laatimista ennen Savonenkovin saapumista, kun taas Leino tahtoi neuvottelujen aloittamista heti. Hanke pysähtyi toistaiseksi useiden ministerien kannattaman Enckellin toteamukseen, ettei asiaa voitu hoitaa ilman presidenttiä. Aloitteen tulo Paasikiven tietoon luonnollisesti vahvisti hänen käsitystään Pekkalasta »huonona miehenä».48
Suoraan Paasikiveen pitivät MGB:n luottomiehistä tässä vaiheessa yhteyttä vain Svento ja Wuori. Presidentin pyynnöstä laatimassaan muistiossa ensiksi mainittu katsoi, että Molotovin otettua asian esille marraskuussa 1947 puolustusliitosta tuskin voitaisiin enää välttyä. Taktisista syistä paktin tulisi kuitenkin poiketa Neuvostoliiton Itä-Euroopan maiden kanssa solmimista sopimuksista. »Omintakeisen» sopimuksen perusteella Suomi kenties luokiteltaisiin jonkinlaiseksi rajatapaukseksi »sui generis». Tämä voisi psykologisestikin katsottuna jonkin verran helpottaa Suomen asemaa.49 Ulkoministerin neuvostokontakteista riippumatta hänen viestinsä sisältö »sui generis» -sopimuksineen viittaa kuitenkin pikemminkin itsenäiseen ideointiin.
Wuori taas kertoi keskustelustaan »lähetystösihteeri» M. G. Kotovin esittelemän, varta vasten Moskovasta saapuneen korkean venäläisen »diplomaatin» kanssa. Tämä halusi tietää, miten presidentti Paasikivi ja ulkoministeri Enckell suhtautuisivat sopimushankkeeseen. Kysymyksen kiertäneen suomalaisen keskustelukumppanin käsityksen mukaan asia riippui kokonaan mahdollisen sopimuksen sisällöstä sekä siitä, miten Suomen asemaa voitaisiin sen avulla keventää rauhansopimukseen verrattuna.
Paasikivelle Wuori selitti »luulevansa, että venäläisten tarkoitus on isoloida (eristää – T.P.) meidät muusta maailmasta ja saada meidät koko maailman edessä sidotuksi itäblokkiin». Silti lähettilään mielestä suomalaisten olisi vaikea kieltäytyä, jos Neuvostoliitto vaatisi sopimusta. Suuren ongelman muodosti Mauno Pekkalan poliittisessa hajoamistilassa olevan hallituksen heikkous, mikä vaikeutti asian tuomista eduskuntaan.
Wuoren MGB-yhteyksistä tietämättömät presidentti ja ulkoministeri Enckell jäivät tuloksetta ihmettelemään keskenään, miksi venäläiset ottivat yhteyden nimenomaan Suomen Lontoon-lähettilääseen, jonka tiedettiin olevan vain lyhyellä käynnillä kotimaassa. Muuten moskovalainen vieras oli valittanut Wuorelle Sundströmin heikkoutta ja ilmaissut tietävänsä suomalaisten harkinneen Enckellin lähettämistä hänen tilalleen.50
Vaikka Kekkosella oli omat yhteytensä neuvostotiedusteluun, hän ei tässä vaiheessa näytä kuuluneen informoitujen joukkoon. Presidentille maalaisliittolaispoliitikko mainitsi olevansa huolissaan Savonenkovin nimittämisestä, mitä hän piti huonona merkkinä. Tuolloin vielä läheisen ystävän uraa tukien Kekkonen ilmoitti pitävänsä Enckelliä liian heikkona ja hienona miehenä taistelemaan kovapintaisen sotilaan Savonenkovin kanssa. Siksi tarvittaisiin uusi ulkoministeri, joksi soveltuisi Sakari Tuomioja. Tarttumatta ajatukseen Paasikivi katsoi ulkoministerin vaihdoksen sillä hetkellä mahdottomaksi. 51
Valmistautuessaan ottamaan vastaan jäähyväiskäynnille saapuvan lähettiläs Abramovin presidentti kaavaili odotettavaa keskustelua varten sotilassopimusta vastaan puhuvia »punkteja». Työ osoittautui kuitenkin tuossa vaiheessa turhaksi Abramovin välttäessä puuttumista enää poliittisiin näkökohtiin.52 Luonteeltaan yhtä muodolliseksi osoittautui Savonenkovin valtuuskirjeen jättötilaisuus 17.1.1948. Presidentin kannalta pahaenteisellä tavalla uusi lähettiläs kuitenkin poistuessaan pyysi saada »lähiaikoina» keskustella valtionpäämiehen kanssa. Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:
»Lupasin ilmoittaa asiasta. Savonenkov tietysti puhuu puolustusliittoasiasta. Saa nähdä mitä tästä tulee. Olisi paras, että minä pääsisin pois tältä paikalta ja sijaan tulisi toinen, nuorempi mies…
Nyt on kova henkinen taistelu käynnissä ja tulee yhä kovemmaksi. Savonenkovin tulo tänne ei osoita hyvää. Tämä on meidän joka hetki muistettava ja sen mukaan toimittava. Erityisesti on valtioneuvoston jäsenten sitä silmällä pidettävä. »53
Suunnitellessaan keskustelua Savonenkovin kanssa Paasikivi varautui torjumaan »puolustusliittoa» koskevan aloitteen sillä perusteella, että asia oli Suomessa »täysin valmistelematon». Niinpä hanketta, joka vaati eduskunnan hyväksymisen, tuli vielä tutkia ja harkita. Enempää hän ei olisi valmis toistaiseksi sanomaan.54
Vastoin huolestuneen Paasikiven odotusta Savonenkov ei ottanutkaan puolustusliittokysymystä esille saavuttuaan 23.1.1948 sopimuksen mukaisesti uudelleen Linnaan. Sen sijaan lähettiläs politbyroon antamia ohjeita miltei sanatarkasti toistaen kutsui presidentin lähitulevaisuudessa toteutettavalle vierailulle Moskovaan. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet, joita mm. asekätkentäprosessi ja virolaisten asiaa koskeva sanomalehtikirjoittelu olivat huonontaneet, paranisivat vain kotimaassaan suureksi auktoriteetiksi tiedetyn valtionpäämiehen neuvostojohdon kanssa käymien henkilökohtaisten keskustelujen avulla.
Viitattuaan Suomessa vallitsevaan sananvapauteen ja osittain myös »säälittäviä tapauksia» käsittäviin virolaisiin kohdistuvaan myötätuntoon sekä asekätkentäprosessin sujumiseen maan lakien edellyttämällä tavalla Paasikivi ongelman ytimeen osuen tiedusteli, tekikö lähettiläs tarjouksensa oman hallituksensa toimeksiannosta. Aikansa kierreltyään ja kiistettyään – vastoin tosiasioita – keskustelleensa Stalinin tai Molotovin kanssa Savonenkov lopulta tunnusti, että aloitteen pitäisi tulla Suomen presidentiltä, mutta Moskova suhtautuisi siihen »sydämellisesti» (dusevno). Päiväkirjassaan pessimistinen Paasikivi vertasi ehdotusta Tsekkoslovakian likvidointiin valmistautuvan Hitlerin menettelyyn Prahasta Berliiniin kutsuttua presidentti Hachaa kohtaan v. 1939. – Savonenkoville hän lupasi antaa vastauksensa myöhemmin.55
Käymästään keskustelusta presidentti informoi eduskunnan puhemies Fagerholmia heti seuraavana päivänä tähdentäen, ettei kansanedustuslaitosta missään tapauksessa asetettaisi tapahtuneen tosiasian eteen. Huolestuttavaa oli silti Fagerholminkin myöntämä eduskunnan matala taso. »Ei mitään suuria näköaloja … Paljasta pientä nurkkapolitiikkaa. Minä lausuin mm., että presidentin toimi alkaa mennä yli minun voimieni – minä olen 77 vuotta vanha – kun minun pitää tällä tavalla pitää jokaisesta suuremmasta asiasta huolta eikä minulla ole juuri mitään apua. Toinen olisi asia, jos olisi kunnollinen hallitus, joka tekisi kunnollisia esityksiä.»56
Luonnehtiessaan Enckellille Savonenkovin kanssa käymäänsä keskustelua Paasikiveä jäi harmittamaan ulkoministerin käsitys, jonka mukaan sopimusneuvotteluja ei ajan mittaan voitaisi välttää, vaikka niitä pitikin koettaa lykätä tuonnemmaksi. Päiväkirjaan tuli merkintä:
»Enckell on tullut vanhaksi. Jonkun verran sterili. Hänellä on, kuten Kekkonen sanoi, Savonenkovin pelko. Fyysisen ylivoiman pelko. Kun huomautin hänelle tästä, vastasi Enckell: Entiseen aikaan oli oikeuteen kohdistuva kunnioitus, mutta nyt ei sitä ole. – Minä sanoin, että kansainvälisissä asioissa ei kansainvälistä oikeutta ole koskaan noudatettu ensimmäisen luokan asioissa, vaan ainoastaan toisen, kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen luokan asioissa. Paraiten sitä noudatetaan dipl. etikettiasioissa. »57
Presidentti piti näin yhä edelleen kiinni käsityksestään, jonka mukaan puolustusliitosta tuli pysyä erossa. Kysymys ei ollut ainoastaan ajankohdan sopimattomuudesta, vaan hanketta täytyi kokonaisuudessaan pitää epäedullisena. Yleinen mielipide torjuisi sen, eikä kompensaatiokysymystäkään ollut selvitetty.
Uskonvahvistusta Paasikivi totuttuun tapaan haki epäviralliselta neuvonantajaltaan Ståhlbergilta. Luettuaan Enckellin laatiman muistion, jossa tämä jo aikaisemmin esitetyin perusteluin suositteli periaatteessa myönteistä asennoitumista sopimusneuvottelujen aloittamiseen, entinen presidentti toisti jyrkästi torjuvan kantansa.
Ståhlbergin mielestä sopimuksen solmiminen vain lisäisi suomalaisten kommunistien vallanhalua ja kasvattaisi muissa yhteiskuntapiireissä epäluuloja Neuvostoliittoa kohtaan. Reaktio länsimaissa olisi tietysti ilman muuta kielteinen, mihin Moskova ilmeisesti pyrkikin halutessaan eristää Suomen ja liittää sen omaan vaikutuspiiriinsä. Läntisten luotonsaantimahdollisuuksien menettämisen jälkeen jouduttaisiin myös taloudellisesti kokonaan Neuvostoliiton armoille. Enckellin mainitsema tavoite sotakorvausten pyyhkimisestä pohjautui toiveajatteluun, joka voisi toteutua vain kommunistien noustua valtaan maassa. Yleensäkin suomalaisten mahdollisuudet vaikuttaa sopimuksen sisältöön jäisivät olemattomiksi, koska Neuvostoliitto tulisi yksipuolisesti sanelemaan sen.
Sotatilanteessa taas sopimus olisi Ståhlbergin näkemyksen mukaan yhdentekevä, koska »Venäjä» tuolloin joka tapauksessa menettelisi pykälistä piittaamatta edullisimmaksi katsomallaan tavalla. Heinrichsin v. 1945 muistiossaan esittämiä näkökohtia täytyi pitää vanhentuneina edellyttäessään silloin vielä »vapaata» Suomen armeijaa, jota myöhemmin solmitun rauhansopimuksen asettamat rajoitukset eivät sitoneet. Sitäpaitsi oli turha kuvitella Moskovan suostuvan sotilaalliseen avunantoon »Suomen pyynnöstä». Parasta olisi siis kokonaan kieltäytyä neuvotteluista, koska tilanne niiden alettua saattoi vain huonontua. Neuvostoliitto pääsisi entistä enemmän viemään myös Suomen kehitystä »Balkanin suuntaan ». 58
Voimakkaita ilmaisuja käyttävän Paasikiven ylistäessä Enckellille Ståhlbergin »selvänäköisyyttä» ja »erehtymättömyyttä» ulkoministeri koetti suhteuttaa arviointeja viittaamalla Ståhlbergin ja Holstin epäonnistuneeseen reunavaltiopolitiikkaan 1920-luvulla. Vastaväitteistä loukkaantunut presidentti valitti nyt omaa puutteellista voimaansa ja intelligenssiään, minkä vuoksi hänen luovuttuaan virasta seuraavana syksynä uudeksi presidentiksi pitäisi valita Ståhlberg. Moittien ankarasti ulkoministeriä myöntyvyydestä presidentti katsoi heidän molempien »epäonnistuneen kaikissa poliittisissa kysymyksissä». Periksi oli annettu aivan liikaa.59
Pyrkiessään välttämään puolustusliittoa Paasikivi sai tukea myös vanhan ystävänsä Eirik Hornborgin laatimasta muistiosta, jossa erityisesti korostettiin puolueettomuuden ylläpitämisen merkitystä. Missään tapauksessa Suomen ei pitäisi tehdä aloitetta. Jos Moskova esittäisi neuvotteluja, tarjousta ei tosin voitaisi suoralta kädeltä torjua, mutta pakti tulisi mahdollisimman tarkoin rajoittaa maan neutraliteetin suojelusopimukseksi.60
Enckellin mielestä taas asian ratkaisi jo Porkkalan tukikohta Neuvostoliittoon suuntautuvine kauttakulkuoikeuksineen, joita sotaoloissa ei voitu kytkeä neutraliteettiin. Niinpä puhumista Suomen puolueettomuudesta täytyi valitettavasti pitää todellisuudelle vieraana. Hornborgin suosittelema neutraliteetti merkitsi Neuvostoliitolle välttämättömyyttä siirtää puolustuksensa Suomen alueelle. Taloudelliset realiteetit tuli niinikään ottaa huomioon. »Kuinka Suomi mahdollisen sodan aikana hankkisi elintarvikkeensa? Niiden täytyy tulla Venäjältä, ja siis Suomen on oltava Neuvostoliiton puolella.»61
Ilmaisten eriävän mielipiteensä presidentti katsoi neutraliteettia kyllä voitavan noudattaa, vaikka sitä ei asein pystyttäisikään puolustamaan. Ajankohtaisen Moskovan-matkan epäedullisuudesta vanhat herrat sen sijaan olivat samaa mieltä. Kun kutsuun kuitenkin pitäisi jotakin vastata, Enckell kirjoitti Paasikiven pyynnöstä kaunissanaisen venäjänkielisen lausunnon, jonka presidentti omana tekstinään luki 28.1.1948 Linnaan saapuneelle Savonenkoville.
Kiittäen suuresti arvostamastaan kutsusta ja korostaen maan väestön lujasti kannattamien Suomen ja Neuvostoliiton välisten hyvien suhteiden pysyvää luonnetta presidentti huomautti, ettei hän voinut sopia mistään ilman hallituksen ja eduskunnan suostumusta. Yleisen mielipiteen keskuudessa matka tekisi sensaatiomaisen ja levottomuutta herättävän vaikutuksen, mitä lähestyviä vaaleja ajatellen täytyi pitää hyvin epäsuotavana. Esteenä iäkäs valtionpäämies piti myös heikkoa terveyttään, josta hän samalla antoi yksityiskohtaisen selonteon aina unettomuutta ja huimauskohtauksia myöten. Kaikista esille tulevista kysymyksistä voitaisiin sen sijaan keskustella Helsingissä.
»Koska Te (Savonenkov – T.P.) henkilökohtaisesti tunnette maan tilanteen, en epäile, että kaikki kysymykset tulevat tyydyttävästi ratkaistuiksi Teidän kanssanne luottamuksellisten ja ystävällisten neuvottelujen avulla.»
Toistettuaan aikaisemmat muistutuksensa asekätkentäprosessin huonosta hoidosta Savonenkov puolestaan kiisti Moskovan-matkan sensaatiomaisen ja levottomuutta herättävän luonteen. Jos kerran Suomen kansa presidentin vakuutuksen mukaisesti kannatti hyvien suhteiden rakentamista Neuvostoliittoon, kuinka se silloin voisi kauhistua juuri tätä tarkoitusta palvelevasta matkasta?
Suuremman merkityksen kohtelias ja kaikkea jyrkkyyttä sekä »isännän ääntä» välttänyt kenraali antoi valtion päämiehen terveydelle, vaikkakaan hän ei täysin tuntunut sen heikkouteen uskovan. Paasikiven päiväkirjamerkinnän mukaan Savonenkov »lähtiessään pyysi minua vielä obsudit vopros o poezdke» (harkitsemaan matka-asiaa). Vieraan poistuttua rauhallinen ja luottavainen Paasikivi ilmaisi puhelimitse Enckellille tyytyväisyytensä käydystä keskustelusta.62
Menestyksen rohkaisemana presidentti pyrki varmistamaan hallituksen ja eduskunnan enemmistön tuen kannalleen. Luokseen kutsumiaan maalaisliiton, SDP:n ja RKP:n hallitusryhmien edustajia hän evästi siitä, että sopimusasia tuli saada lykkäytymään yli eduskuntavaalien. Ministerit taas saivat kehotuksen tarkkailla äärivasemmistolaisia kollegojaan, jotta nämä eivät pääsisi tekemään »mitään yllätyksiä». Yhteydenotot johtivatkin tulokseen puhemies Fagerholmin kertoessa jo 5.2.1948 eduskuntaryhmien puheenjohtajien olevan yksimielisiä puolustusliittokysymyksen lykkäämisestä yli vaalien. Kanta, jota kansandemokraatitkaan eivät olleet ryhtyneet avoimesti vastustamaan, oli saatettu myös hallituksen jäsenten tietoon.63
Savonenkovin kanssa tuloksetta neuvotelleelle Enckellille Paasikivi uhosi 14.2.1948 suomalaisten tehneen aikanaan »kolossaalisen virheen» antautuessaan (ilmeisesti myös 1945) keskusteluun neuvostoliittolaisten kanssa sotilaallisesta yhteistoiminnasta. Mikäli Savonenkov vielä kerran palaisi puolustusliittoasiaan, hän siinä tapauksessa vastaisi kenraalille tiukasti: »Ostavtje nas v pokoje.» (Jättäkää meidät rauhaan.) Hallitukselle taas presidentti julisti kieltäytyvänsä osallistumasta ulkoasiainvaliokunnan kokouksiin, jos siellä vielä yritettäisiin käsitellä puolustusliittokysymystä. Hänen kielteisen kantansa täytyi olla jo kaikille täysin selvän ilman että siihen tarvitsi enää mitään lisätä.64
Samoihin aikoihin varmistuttiin myös Moskovassa, ettei sopimusaloitetta Suomen taholta todellakaan kannattanut enää odottaa.
