Kaappausuhasta eduskuntavaaleihin
Hertta Kuusisen, Yrjö Leinon ja Ville Pessin palattua kohtalokkaalta Moskovan-matkalta tammikuussa 1948 alkoi Helsingissä NKP:n ohjeiden toimeenpano. Jo 15.1.1948 Leino sai lähteä SKP:n johdosta. Sisäministerin paikalta häntä ei kuitenkaan vielä uskallettu häätää, koska hallituskriisin välttämistä pidettiin tärkeänä puolustusliittokysymyksen lähestyessä ratkaisuaan. Sitäpaitsi seuraajaksi olisi tuskin saatu kommunistia.
Leinon tapausta lukuunottamatta Moskovan ohjeet SKP:lle linjan jyrkentämisestä jäivät tuolloin vielä vaille näkyviä tuloksia. Offensiivia tosin valmisteltiin ja vaalityön vastaavaksi nimettiin Neuvostoliitosta Suomeen siirtynyt Inkeri Lehtinen. Tavoitteeksi asetettiin tässä yhteydessä 101 kansanedustajanpaikkaa, ts. ehdottoman enemmistön saavuttaminen. Optimismin perusteleminen kannattajille oli tosin hankalaa, koska Neuvostoliiton suoranaista puuttumista asiaan ei ainakaan toistaiseksi voitu luvata.1
Toisaalta rauhansopimus ja LVK:n lähtö maasta olivat rohkaisseet vastustajia ja heikentäneet kommunistien asemia. Ystävyyssopimus nähtiin nyt uutena tukipisteenä ja samalla keinona, jonka avulla voitaisiin päästä SKP:n toivomaan tilanteenmuutokseen.
Ensimmäiset viestit kommunistien radikalisoitumisesta kantautuivat liioitellussa muodossa Paasikiven korviin helmikuussa 1948, jolloin K. A. Fagerholm kertoi hänelle äärivasemmiston aikeista estää kokonaan kesän eduskuntavaalit, mikä presidentin mielestä oli »hirmuista». Hänen saattaessaan asian maalaisliittolaisen luottomiehensä ministeri Vihtori Vesterisen tietoon tämäkin oli »kauhuissaan» ja yhtyi Paasikiven käsitykseen asian tutkimisen tarpeellisuudesta. Tuloksiin ei nähtävästi kuitenkaan päästy presidentin joutuessa vielä pari viikkoa myöhemmin huomauttamaan valtioneuvostolle huhujen vahingollisuudesta.2
Todellisuudessa vasta Stalinin Paasikivelle osoittaman kirjeen pääsy julkisuuteen käynnisti kommunistien liikehdinnän »ensimmäisen aallon». Jo 28.2.1948 SKP:n politbyroo päätti nostattaa joukkoliikkeen Neuvostoliiton aloitteen tukemiseksi. Puolueen ja SKDL:n järjestöjen lisäksi pyrittiin mobilisoimaan ammattiyhdistysliike ja Suomi-Neuvostoliitto-Seura. Vain vuorokautta myöhemmin kommunistien tärkeimpiin linnakkeisiin kuuluneen Crichton-Vulcanin Turun telakan työläiset esittivät julkisen vetoomuksensa avunantosopimuksen puolesta. Laajamittaiset työpaikkakokoukset ja mielenosoitukset alkoivat eri puolilla maata maaliskuun alkupäivinä.3
Tyytymättä pelkkään kadun parlamenttiin SKP:n taholla ryhdyttiin myös salaisiin taustaoperaatioihin. Pääsihteeri Ville Pessi raportoi 3.3.1948 lähetystösihteeri Andrei Zotoville kommunistien muodostaneen 101 eduskuntapaikkaan tähtäävää kampanjaansa varten erityiselimiä. Vaalityön terästämisen ohella puoluejohto pyrki näiden ns. iskuryhmien avulla varautumaan myös »ravakkaan toimintaan». YYA-sopimuksen vastustajat tuli osoittaa demokratian vihollisiksi, jotka oli lähemmin määrittelemättömällä tavalla »valmistauduttava lyömään säälimättömästi». Rentola arvioi kuitenkin, ettei kyse ollut niin lujasta ja valmiista organisaatiosta, että sillä olisi voitu voittaa todellinen yhteenotto. Ellei Neuvostoliiton pelotusvaikutus lamauttaisi vastustajia, tarvittaisiin naapurin suoraa osanottoa. 4
Toistaiseksi Moskovan rooli kuitenkin rajoittui painostukseen sekä varoituksiin. Pravda ja Izvestija kirjoittivat 8.2.1948 Suomea houkuteltavan parhaillaan läntiseen hyökkäysliittoutumaan. Tässä turmiollisessa hankkeessa Suomen oikeistopiirit tekivät parhaansa avustaakseen amerikkalaista imperialismia ja vastustaakseen maansa jälleenrakentamista »terveellä demokraattisella pohjalla». Hieman myöhemmin (17.2.) Pravda oli jo valmis rinnastamaan tilanteen vuoden 1939 sotaan johtaneeseen kehitykseen.
Maaliskuun 4. päivänä 1948 työpaikaltaan poistuva ulkoministeri Enckellin sihteeri Leonid Tauren kohtasi Kasarmitorilla tuttavansa, Neuvostoliiton lähetystön kolmannen sihteerin Sergei Istominin. Tämän kertoman mukaan Suomen ja NL:n suhteet muuttuisivat lähitulevaisuudessa radikaalisti, koska Suomen oikeistopuolueiden johtavat jäsenet olivat tehneet salaisen sopimuksen USA:n ja Englannin kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Siihen ottivat osaa myös muutamat Suomen hallituksen jäsenet ja presidentti Paasikivi oli antanut hankkeelle suostumuksensa.
Tutkimuksessaan Jussi Hanhimäki pitää mahdollisena Suomen hallituksen jäseniä koskevan vihjauksen liittymistä jollakin tavoin Enckellin pari päivää aikaisemmin lähettiläs Warrenin kanssa käymiin keskusteluihin,5 joissa Suomen ulkoministeri kuitenkin todellisuudessa vältti osoittamasta innostusta amerikkalaisten teoreettisiin avunlupauksiin.
Uhkausta pidettiin siinä määrin vakavana, että Enckell nimiä mainitsematta otti asian puheeksi Savonenkovin kanssa, joka myönsi kuulleensa saman »huhun». Useaan otteeseen lähettiläs toisti: »Ei savua ilman tulta.» (Bez ognja ne dyma.) »Itse tiedätte parhaiten, mitä täällä tapahtuu.» Enckellin protestoidessa ja korostaessa, ettei moisissa huhuissa ollut mitään perää, Savonenkov varoitti: »Katsokaa, mitä teillä on tekeillä.» Kuultuaan Enckelliltä Istominin uhkauksista kauhistunut Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:
»Tämä on tosiaan hirmuista. Tällaisten kanssa meidän pitää olla yhteydessä ja tulla toimeen – ja aina tulevaisuudessa. Mikä tästä tulee?»
Istominin kohdalla Paasikivi lohdutti itseään sillä, että kysymys oli »pienestä venäläisestä». Huolestusta olisi varmasti lisännyt tieto. siitä, että asianomainen toimi vähäpätöisen peitevirkansa suojassa ennen muuta tiedustelumiehenä, jonka erityistehtävänä oli Valpon valvominen ja ohjaaminen.6
Lontoossa taas »korkea venäläinen diplomaatti» (mahdollisesti MGB-kontakti) varoitti Eero A. Wuorta »heillä» olevista tiedoista suomalaisten yhteistyöstä amerikkalaisten kanssa ulkopoliittisen linjansa muuttamiseksi neuvostovastaiseen suuntaan.7
Kommunistien liikehdinnän »ensi aallon» huipentumana Helsinkiin ilmaantui 9.3.1948 peräti 130 kansandemokraattien lähetystöä vaatimaan hallitukselta ja eduskuntaryhmiltä Neuvostoliiton tarjoaman avunantosopimuksen heti tapahtuvaa hyväksyntää. Lisäksi vaadittiin uhkaavaan sävyyn SAK:lta, yleisradiolta ja eri lehtien toimituksilta positiivisia kannanottoja Stalinin aloitteeseen.
Samana iltana (9.3.) Messuhallissa järjestetyssä SNS:n joukkokokouksessa hyväksyttiin Mauri Ryömän esittämä päätöslauselma jyrkkine syytöksineen:
»Ne eduskuntapiirit, jotka ovat vastanneet neuvostokansojen kunnioitetun päämiehen ystävälliseen kädenojennukseen provokatoorisilla vastaväitteillä, ovat paljastaneet itsensä sodanlietsojain asiamiehiksi ja ryhtyneet vastustamaan kansamme suuren enemmistön rauhantahtoa. Tulevissa vaaleissa eduskunta on vapautettava sotaseikkailijoista ja valittava ainoastaan varmoja rauhan kannattajia.»8
Ryömän puhuessa Messuhallissa Paasikivi oli samana päivänä jo lähettänyt Stalinille myönteisen vastauksensa neuvottelutarjoukseen. Varmuuden vuoksi kommunistien kampanjaa kuitenkin jatkettiin Moskovan keskustelujen alkuun saakka.
Tammikuussa 1948 Ždanov oli Moskovassa yllyttänyt Leinoa, Kuusista ja Pessiä viittaamalla Unkarin esimerkkiin. Tuon maan poliittinen tilanne oli Suomeen verrattuna kääntynyt huomattavasti »edullisempaan» suuntaan sen jälkeen kun sikäläiset kommunismin vastustajat oli saatu kiinni vehkeilystä ulkovaltojen kanssa. Ideaa sovellettiinkin muutamaa viikkoa myöhemmin Helsingissä Istominin »paljastuksissa», jotka eivät sellaisinaan kuitenkaan vielä riittäneet.
Maaliskuun alussa Valposta toimitettiin sisäministeri Leinolle »Suomen vastarintaliikkeen organisaatioksi» otsikoitu paperi. Siinä konstruoitiin toivottu oikeistosalaliitto länsimielisine tavoitteineen. Uuden hallituksen pääministeriksi tulisi Väinö Tanner, valtiovarainministeriksi Risto Ryti sekä ulkoministereiksi Henrik Ramsay ja Hjalmar J. Procopé. Paperi ei ollut aidosti oikeistopiirien käsialaa vaan »sävelletty» Valpossa käyttäen samalla hyväksi hajatietoja aikaisemmista äärioikeiston hankkeista.9
Leinon mielialanmuutosta osoitti, ettei hän ryhtynyt suurella kohulla julkistamaan asiaa, pidättämään vapaina olevia »salaliittolaisia» sekä nostamaan oikeusjuttua heitä vastaan. Sen sijaan hän 9.3.1948 (samana päivänä, jolloin Mauri Ryömä piti edellä mainitun puheensa kommunistien hallitseman SNS:n agitaatiokokouksessa Messuhallissa) varoitti Smolnaan aterialle kutsumaansa puolustusvoimain komentajaa Aarne Sihvoa oikeistokaappauksen vaarasta, minkä lisäksi vakavaa levottomuutta oli ilmennyt myös »muualla».
Kenraali joka tapauksessa ymmärsi vinkin. Sisäministerin poistuttua Sihvo totesi adjutantilleen kapteeni Magnus Haaksalolle: »Tietääkö capitano, mitä tuo ministeri kertoi»? Kun capitano ei tiennyt, Sihvo vastasi Leinon sanoneen, että kommunistien äärilaita aikoi tehdä kapinan.10
Sekä omiaan että venäläisiä kavahtavan sisäministerin mielialoja todisti osaltaan määräys pysyvän poliisivartion sijoittamisesta hänen kotiovelleen. Beyer-Thoman mielestä jo suorastaan vainoharhaisuuteen viittaavalla tavalla Leino pelkäsi yksinjäämistä ja hakeutui mielellään porvarillisten poliitikkojen seuraan, joille hän vakuutteli isänmaallisuuttaan.11
Aikaa hukkaamatta Sihvo kutsui jo 11.3.1948 armeijan yhtymien komentajat puhutteluun, jossa hän ei suinkaan viitannut oikeiston liikehtimiseen vaan Tsekkoslovakian tapahtumiin, ts. vasemmistokaappaukseen. Niiden johdosta oli syntynyt »epäilyksiä meillä ja muualla», minkä vuoksi tuli pitää silmät auki. Provokaatioiden välttämiseksi Porkkalan yhdysliikenteen häiriötön kulku oli turvattava. Samalla komentajat saivat ohjeet varikoiden, erityisesti keskusvarikoiden vartioinnin tehostamisesta, josta annettiin kirjallinen käsky seuraavana päivänä.
Sihvon puhuttelussa vallitsi yksimielisyys siitä, ettei toimenpiteitä ollut syytä koettaa pitää salassa. Pelotevaikutuksen vuoksi ne saatettiin tarkoituksellisesti jopa punaisen Valpon tietoon. Avoimin kortein pelattiin myös Neuvostoliiton lähetystöön päin Sihvon selvittäessä varikoiden vartioinnin ja Porkkalan yhteyksien suojaamisen tehostamista sotilasasiamies, kenraalimajuri Tokareville, jolla ei ollut asiaan mitään huomautettavaa. Kannanottoon selvästi vaikutti Sihvon vakuutus kysymyksen olevan armeijan ylimääräisistä aseista, jotka tultaisiin rauhansopimuksen mukaisesti luovuttamaan Neuvostoliitton.12
SDP:n taholla saatiin kuulla kommunistien levittävän työpaikoilla huhua Mannerheimin nimissä johdetusta kaappauksesta, jota tukisivat Leskinen ja Penna Tervo. Sosiaalidemokraatit ryhtyivät nyt perustamaan työpaikoille omia erityisryhmiään estämään levottomuuksia, ja pidätysten varalta nimettiin puolueen johtohenkilöille varamiehet.13
Messuhallin kokouksen jälkeisenä päivänä (10.3.1948) Paasikiven puheille ilmaantuivat SDP:n puoluetoimikunnan lähettäminä Aleksi Aaltonen ja Emil Skog kyselemään presidentin reaktiota kapinahuhuihin ja tähdentämään valppauden merkitystä. Ärtynyt ja hermostunut presidentti antoi kuitenkin vierailleen tiukan läksytyksen:
»Jos tämä kansa on niin mätä, että se antaisi tuollaisen pienen ryhmän suorittaa vallankaappauksen, sillä ei ole enää elämisen oikeutta. Sitä paitsi mitä minä vanha mies voin tehdä. Yökaudet joudun miettimään avunantosopimuksen tekstiä, niin ettei kunnollisesta nukkumisesta tahdo tulla mitään. Tavallisissa oloissa yksi unipilleri on hyvin riittänyt uneen pääsemiseksi, nykyään minun on pakko ottaa kaksi.»
Saamansa päätteeksi Paasikivi kuitenkin lupasi nimiä mainitsematta puhua asiasta pääministeri Pekkalan ja ministeri Vesterisen kanssa, mikä myös tapahtui.14 Viimeksi mainitun tiedusteluun poliisikomentaja Gabrielsson vastasi miehistönsä valtaosaa (70-80 %) voitavan pitää luotettavina. Kommunistien mahdollisista aseista ei ollut tietoa.15
Linnaan YYA-asiassa 28.3.1948 saapunut puhemies Fagerholm ilmaisi muiden vieraiden jo poistuttua käydyssä luottamuksellisessa keskustelussa erityisen huolensa siitä, että kaappaajat saisivat yllätysoperaatiolla eristettyä presidentin, jolloin tämä ei voisi antaa armeijalle käskyjä. Paasikivi puolestaan velvoitti oikeuskansleri Tarjanteen ottamaan selvää, mitä määräyksiä oli olemassa sellaisen tapauksen varalta, »että syntyisi laillista järjestystä vastaan suunnattuja kaappausvaaroja maassa».16
Suomen poliittinen ja sotilasjohto oli näin jo maaliskuussa 1948 selvästi varuillaan mahdollisia yllätyksiä vastaan. Kysymys ei tällöin ollut pelkästään kotikommunisteista vaan osittain myös Neuvostoliitosta. Jo 13.3.1948 presidentti Paasikivi nimittäin oikeutti puolustusvoimain pääesikunnan ryhtymään operatiivisiin ja liikekannallepanon valmistelutöihin. Sihvon suorittaman esittelyn pohjana oli hänen allekirjoittamansa ja yleisesikunnan päällikön kenraalimajuri V. J. Oinosen varmentama muistio, jossa perusteltiin tarvetta rauhansopimuksen sallimissa puitteissa aloittaa keskeytyksissä olleet valmistelutyöt. Ruotsin sotilasasiamiehen Sven Tillyn Tukholmaan lähettämän raportin valossa hänen pääesikunnasta saamansa tiedot viittasivat siihen, että Paasikivi todella oli selvillä valmistelujen tarkoituksesta. Pantakoon kuitenkin merkille hänen – ehkä varovaisuussyistä – jättäneen itse esittelytapahtuman kokonaan pois päiväkirjastaan. Myöhemminkään presidentti tuskin halusi muistella varautuneensa sotatoimiin tarvittaessa Neuvostoliittoakin vastaan.17
Mitä sitten oli maaliskuun 1948 kaappaushuhujen takana? Omalta osaltani en ole löytänyt mitään sellaista, joka antaisi aihetta muuttaa Rentolan v. 1997 hahmottelemaa yhteenvetoa:
»Neuvostotiedustelun, Valpon ja SKP:n jokin suppea piiri valmisteli oikeiston salahankkeen tukahduttamisen nimissä pidätyksiä, joiden uskottiin johtavan kommunisteille edulliseen käänteeseen. Ajatuksena ei ollut klassinen vallankaappaus, jossa ulkopuolinen vallantavoittelija kukistaa hallituksen, vaan valtion huipulla jo vahvoissa asemissa olleen osapuolen yritys saada aikaan vielä yksi ratkaiseva voimasuhteiden siirtymä. Se aiottiin panna toimeen ikäänkuin valtiojohtoisesti, oikeaoppisen stalinilaisena ‘vallankumouksena ylhäältä’.
Neuvostoliittolaisten kannalta kysymyksessä oli varasuunnitelma. Sergei Istomin ei kävelyllä Kasarmintorilla lipsauttanut vahingossa suurta salaisuutta, vaan väläytti tahallaan, mikä odottaisi sitä, joka sanoisi Stalinille ei.»18
Moskovan neuvottelujen ajaksi SKP:n avoin offensiivi laantui. Haluttiin ymmärrettävästi ennen jatkotoimenpiteitä nähdä, mitä vihreän veran ääressä tapahtui. Sosiaalidemokraatteihin ja porvareihin kohdistuvaa pelottelutaktiikkaa sovellettiin kuitenkin varmuuden vuoksi edelleen. Tähän kuului Hertta Kuusisen Messuhallissa 24.3.1948 pitämä kuuluisa puhe, jonka sanoman »Vapaa Sana» sinänsä liioitellusti otsikoi muotoon »Tsekkoslovakian tie on meidänkin tiemme». Toisaalta monet SKP:n kannattajat epäilemättä ajattelivat juuri näin. Stalinin Suomelle esittämä tarjous oli puolueen mielestä hyväksyttävä sellaisenaan ilman mitään varauksia kritiikistä puhumattakaan. 19
Jo ennen Moskovan neuvottelujen päättymistä kommunistit käynnistivät lehtikampanjan tiettyjen SDP:n johtajien varhaisemmasta yhteistyöstä vanhan oikeistolaisen Valpon kanssa. Näin pohjustettiin tulevia pidätyksiä ja SDP:n hajoitusta. Samalla hälytettiin SKP:n iskuryhmät kevätoffensiivin toiseen aaltoon. YYA-sopimuksen eduskuntakäsittelyn yhteydessä »oli valmistauduttava lyömään taantumuksellisten ainesten sopimuksenvastaiset esiintymiset kaikissa muodoissa ja muodoilla».
Saksalaisomaisuutena takavarikoidussa Hindenburg Hausissa 9.4. ja Vallilan työväentalossa 11.4.1948 pidetyissä kokouksissa oli jo tosi kysymyksessä. Eduskuntaan ja sen edustalle tuli järjestää mittava operaatio. Hyvän esimerkin tarjosi Tsekkoslovakia, jossa satojentuhansien liikehdintä loi pohjan iskuryhmien toiminnalle. Tällä tavoin »jännitys, omat ennakkokäsitykset ja puhujien retoriset keinot veivät mukanaan ja nostivat näköpiiriin katujen kumousliikkeen niin kuin kesällä 1940».20
Sanomalehtien avulla kommunistien propagandaa seurannut Paasikivi tuli vihityksi tilanteeseen Sihvon saapuessa esittelyyn 5.4.1948. Kenraali kertoi nyt Leinon päivälliskutsusta vajaata kuukautta aikaisemmin ja sisäministerin tällöin esittämistä vihjeistä. Niiden johdosta ja myös muilta tahoilta kuulemiensa varoitusten vuoksi hän, Sihvo, oli mm. vahvistanut asevarikoiden vartiointia. Kaikki epäjärjestykset estettäisiin, »tulivatpa ne miltä taholta tahansa».
Presidentti ilmaisi tyytyväisyytensä kenraalin ilmoitukseen. Oikeiston taholta tuskin tarvitsi mitään pelätä, mutta vasemmiston kaappaushankkeita koskevia huhuja oli liikkeellä. Päiväkirjaansa Paasikivi merkitsi: »On hyvä, että Sihvo on valmis kaiken epäjärjestyksen varalta. Laillinen järjestys on voimassa pidettävä.»21
Samana päivänä luonaan käyneitä Hertta Kuusista, Aimo Aaltosta ja Ville Pessiä presidentti moitti kommunistien sotilassopimusasiassa pitämästä »suuresta hälinästä», joka oli vain vahingoittanut asiaa. Syytetyt puolustautuivat viittaamalla puolueensa osalta täysin perättömiksi luonnehtimiinsa vallankaappaushuhuihin. Paasikivi ilmaisi tyytyväisyytensä lähetystön tuomaan viestiin:
»Minä sanoin, että olen myös kuullut tällaisia huhuja. Ne saavat siitä vauhtia, että kommunistien teoriaan sisältyy väkivallan periaate – Lenin ja Marx. Itse en ole niihin uskonut, vaan olen ollut vakuuttunut, että kommunistit tahtovat pysyä parlamentaarisen demokratian kannalla.»
Teennäisestä hyväuskoisuudestaan huolimatta presidentti ei luottanut lähetystön vakuutteluihin vaan epäili sen sijaan sovinnollisina esiintyneiden kommunistien saaneen Venäjältä uusia ohjeita. Luottomiestään ministeri Vesteristä Paasikivi kehotti olemaan varuillaan. Jos Leino yrittäisi »tehdä jotakin» poliisikomentaja Gabrielssonille SKDL:oon kuulumattomien hallituksen jäsenten olisi puututtava asiaan.22
Paasikiven kuvattua ennen presidentinesittelyä 15.4.1948 Mauno Pekkalalle Hertta Kuusisen, Aimo Aaltosen ja Ville Pessin käyntiä luonaan pääministeri kaksoispeliään jatkaen luonnehti näitä henkilöitä »kaikkein pahimmiksi». Hän, Pekkala, ei kuitenkaan ymmärtänyt, millä tavoin kommunistit voisivat toteuttaa operaationsa poliisikunnan valtaosan ollessa luotettavaa väkeä.23
Kaappaushuhujen jatkuessa Paasikiven huolestuneisuus, jota mm. sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton taholta saadut tiedot lietsoivat, pysyi edelleen vireillä. Puhemies Fagerholm luonnehti presidentille »emigranttikommunistien» joukkoon kuuluvia, sotilaskoulutuksen saaneita henkilöitä, jotka eivät välittäneet mitään demokratiasta. Kommunistit saattoivat – kuten hän jo aikaisemminkin oli varoittanut – yllättäen eristää presidentin ja pääministerin. Korkeimpien siviiliviranomaisten joutuessa pois pelistä puolustusvoimien johdon tuli huolehtia järjestyksen ylläpitämisestä. Varmuuden vuoksi poliisikomentaja Gabrielsson oli siirrättänyt alaistensa asevarikon Suurkirkon alla sijaitsevaan kryptaan, jossa sitä oli helpompi vartioida. Paasikivi kommentoi päiväkirjaansa:
»Tämä on hirmuista, kun suurin osa kansaa elää pelon ja rauhattomuuden vallassa, kun ei voi luottaa siihen, että valtion järjestysvalta täyttää tehtävänsä.»24
Puheilleen kutsumilleen Mauno Pekkalalle ja Yrjö Leinolle valtion päämies tähdensi kansan suuren enemmistön pelkäävän Tsekkoslovakian kaltaisten tapahtumien toistumista. Presidentti Benesh oli eristetty ja ulkoministeri Masaryk tehnyt itsemurhan tai murhattu. Tällaista ei saanut tapahtua Suomessa. »Me emme ole tsekkejä.» Kaappausyritykset oli estettävä, laillinen järjestys ylläpidettävä ja vaalien häiriötön toimeenpano taattava.25 Ongelmana, jota hän ei tietenkään maininnut Pekkalalle ja Leinolle, Paasikivi näki myös ennen kaikkea sen, että pienikin provokaatio saattoi muodostua vaaralliseksi antaessaan Neuvostoliitolle aiheen puuttua tapahtumiin. 26
Presidentin huolestusta ei vähentänyt hänen 17.4.1948 saamansa Gripenbergin kirje keskustelusta Englannin Tukholman-lähetystön lähetystöneuvoksen kanssa. Britannian tiedustelupalvelu oli raportoinut Hertta Kuusisen Oslon kommunistikokouksessa helmikuussa 1948 sikäläisille puoluetovereilleen esittämistä lausunnoista. Niiden mukaan USA katkaisisi YYA-sopimuksen solmimisen jälkeen kaikki leveranssinsa Suomeen. Kun Suomi ei tällöin pystyisi suoriutumaan sotakorvaustoimituksistaan, Neuvostoliitolle tarjoutuisi tilaisuus puuttua asiaan ja ottaa maa määräysvaltaansa.27 Kokonaan riippumatta siitä, mitä Hertta Kuusinen mahdollisesti oli sanonut, tieto sinällään luonnollisesti vahvisti Paasikiven epäluuloja.
Linjansa mukaisesti ja neuvoteltuaan luottomiehensä K. A. Fagerholmin kanssa presidentti päätti suositella Ruotsin ulkoministerille Östen Undenille – tämän tiedusteluun vastaten – että SDP:n Helsinkiin kutsuman ns. Pohjoismaisen yhteistyökomitean kokous siirrettäisiin tuonnemmaksi. Suomen vaaleja ajatellen jouduttiin ottamaan huomioon Pohjoismaiden pääministerien kuuluminen jäseninä tuohon organisaatioon. Heidän Helsingissä veljespuolueensa vieraina pitämänsä julkiset puheet saattoivat herättää kommunistien taholla jyrkän reaktion ja halun järjestää omia tilaisuuksiaan toiselta suunnalta tulevine nimekkäine ulkomaisine puhujineen. Tämä jyrkentäisi ja »kansainvälistäisi» tarpeettomasti vaalitaistelua. Kun sitäpaitsi Ruotsissakin järjestettäisiin v. 1948 vaalit, kokous tulisi lykätä niiden jälkeiseen aikaan. Näin myös päätettiin.28 – Huomio kiintyy tässä yhteydessä Paasikiven ja Fagerholmin läheiseen yhteistyöhön, joka maan edun nimissä saattoi ulottua myös asianomaisen oman puolueen päätöksen ylikävelyyn.
Jo huhtikuun 11. päivänä 1948 – Moskovan neuvotteluvaltuuskunnan juuri palattua kotimaahan – valmistuneessa puolustusvoimain pääesikunnan tiedusteluraportissa kommunistikaappaus ennakoitiin vaiheeseen, jolloin eduskunta lopullisesti käsittelisi YYA-sopimusta, »mikäli hylkäävä päätös on pelättävissä».
Puolustusvoimain komentaja Sihvo kehitti nyt armeijan valmiustilan äärimmilleen antaen käytännön toimenpiteiden suunnittelun vastikään Moskovasta kotiutuneen kenraali Heinrichsin tehtäväksi. Erityistä huomiota kiinnitettiin tällöin pääkaupungin ja sen avainkohteiden suojelemiseen, josta Sihvo itse laati muistion otsikolla »Toimenpiteitä Helsingin suojaamiseksi». Kuten Vesa Saarikoski toteaa, asia oli periaatteessa hänelle tuttu Mäntsälän kapinan kukistamiseksi v. 1932 laadittujen suunnitelmien pohjalta.29
Kenraalien kaavailut eivät jääneet paperille. Hyrylään perustettu, suoraan jalkaväen tarkastajan alainen 300 miestä ja 10 panssarivaunua käsittänyt taisteluosasto käynnisti viipymättä kaupunkisodan olosuhteita mukailevat harjoitukset. Osastolla oli käytettävissään kokoonsa nähden suuret ja korkeatasoiset asereservit. Harjoituksen tueksi hankittiin yksityiskohtainen karttamateriaali Helsingistä ja sen lähialueista. Lisäksi osaston upseerit kävivät (tietenkin siviiliasuisina) Helsingissä tiedustelemassa tiet SKP:n toimipaikkoihin. Niihin tunkeutumista varten harjoiteltiin Hyrylässä erityisesti seinärakenteiden läpi tehtäviä rynnäköitä. Hälytystilassa oli myös erityisesti presidentin turvallisuuden vastuulleen saanut kadettikoulu.30
YYA-sopimuksen valiokuntakäsittelyn myötä voitiin arvioida asian tulevan lopulliseen ratkaisuun suuressa salissa 27.-29.4.1948. Tuo ajankohta merkitsi siis pääesikunnan varoittamaa »kriitillistä pistettä». Sitä ennakoiden julkaistiin Suomen Sosialidemokraatissa 25.4.1948 Unto Varjosen johdolla laadittu artikkeli SKP:ssa Tuure Lehenin, Armas Äikiän ja Mauri Ryömän johdolla toimivasta »barrikadilinjasta» täydessä vauhdissa olevine vallankaappausvalmisteluineen. Asevelisosialistit pyrkivät näin kääntämään huhut, joiden varsinaiseen sisältöön ei välttämättä enää uskottu, kommunisteja itseään vastaan. Ennakkovaroituksin ja julkisen voimannäytön avulla voitiin vaikuttaa siihen suuntaan, ettei Tsekkoslovakian esimerkin noudattaminen kävisi Suomessa päinsä.31
Englannin ja Yhdysvaltain Helsingin-lähetystöt osallistuivat olettamansa kaappausuhan torjuntaan neuvoja ja propagandamateriaalia jakaen. Briteiltä Paasikivi sai – kriisin huippukohtaa ajatellen tosin hieman myöhästyneenä – heidän Prahan-suurlähettiläänsä muistion kommunistien kaappausmenetelmistä ja niiden torjumiskeinoista. Erityisen aktiivinen rooli oli Britannian suomenkielentaitoisella sotilasasiamiehellä eversti J. Magillilla ja Yhdysvaltain lähetystössä palvelevalla CIA:n edustajalla R. Ylitalolla.32
»Kriitillisen pisteen» lähestyessä Paasikivi kutsui 23.4. puheilleen puolustusvoimain komentaja Sihvon ja kenraalit Kaarlo Heiskasen sekä Väinö Oinosen muistuttaen heitä laillisen järjestyksen puolustamiseen velvoittavasta valasta, joka sitoi niin presidenttiä kuin kaikkia sotilaitakin. Sihvon kerrottua Leinon pyytäneen häneltä puolustusvoimain valmiustoimenpiteiden peruuttamista Paasikivi jyrähti, ettei tämä saanut tulla kysymykseenkään, vaikka kenraali olikin sisäministerille luvannut harkita asiaa. Paasikivi pelkäsi, mitä hän tosin ei suoraan ilmaissut Sihvolle, Neuvostoliiton saattavan reagoida kotikommunistien ehkä järjestämään provokaatioon.
»Minä sanoin, että armeijan valmiutta ei saa heikentää vaan vahvistaa, jos siinä on vielä jotakin tehtävissä. Minä tein Sihvon vastuunalaiseksi siitä, että kaikki tehdään, jotta laillinen järjestys ylläpidetään. Lisäsin, että Leinolla ei ole oikeutta antaa määräyksiä puolustuslaitokselle, vaan presidentti on puolustusvoimain ylipäällikkö. Lisäsin, että Sihvon olisi pitänyt heti sanoa Leinolle, että hän voi ottaa määräyksiä ainoastaan presidentiltä.»
Varmuuden vuoksi Paasikivi luovutti tilaisuudessa kolme sinetöityä kirjekuorta, joista yksi annettiin komentajalle siltä varalta, että presidentti joutuisi pois pelistä. Kirje sisälsi toimintaohjeet ja valtuudet Sihvolle. Muut kaksi kirjettä ojennettiin kenraaleille, jotka saivat näin ohjeet Sihvonkin tullessa syystä tai toisesta toimintakyvyttömäksi. Kysymys oli siis kolminkertaisesta varmistuksesta.33
Komentaja puolestaan vakuutti ryhtyneensä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin. Myös valtion päämiehen asunnon turvallisuudesta oli huolehdittu. Kadettikoulun hälytysvalmiuden lisäksi kyse oli tällöin vaikka Sihvo ei nähtävästi maininnutkaan yksityiskohtia – hänen aamulla 26.4. antamastaan käskystä kahden tykkiveneen siirtämisestä täydessä taisteluvalmiudessa Turun laivastoasemalta Helsingin eteläsatamaan, jossa ne ankkuroiduttuaan ottivat tähtäimeensä Linnan ulko-ovet. Puolustusvoimain pääesikunnasta varoituksen saanut Gabrielsson puolestaan käynnisti vielä samana päivänä poliisin hälytysharjoituksen.34
SKP:n johtajille Ville Pessi luonnehti viimeksi mainittua toimenpidettä Paasikiven inspiroimaksi »vallankaappaukseksi». Poliisikomentaja Gabrielssonia, joka esimiehensä, sisäministerin sivuuttaen totteli presidenttiä, oli valvottava ja häntä vastaan kerättävä aineistoa. Hankalassa tilanteessaan kommunistit joutuivat näin puolustamaan jo todellisuudessa hylkäämäänsä Leinoa.
Huhtikuun 27. päivänä 1948 presidentti kutsui koko valtioneuvoston epäviralliseen istuntoon, jossa hän Suomen Sosialidemokraatin artikkeliin vedoten vaati toimenpiteisiin ryhtymistä siinä esitettyjen väitteiden tutkimiseksi ja mahdollisen kaappausyrityksen torjumiseksi. Kansan elämästä ei tullut mitään, jollei rauhattomuutta saatu loppumaan ja oloja turvallisiksi. Tämän saavuttamiseen nähden kykenemättömäksi tai haluttomaksi osoittautuva hallitus tuli vaihtaa.
Vastahyökkäystään tehostaen Paasikivi leimasi Neuvostoliiton väliintulolla uhanneet kommunistilehdet Suomen asioihin puuttumattoman itäisen naapurin häpäisijöiksi. Mennessään SDP:n pää-äänenkannattajan taakse presidentti antoi nyt tukensa ko. puolueelle tavalla, joka selvästi poikkesi hänen aikaisemmasta strategiastaan SKDL:n ja kommunistien vetämiseksi mukaan vastuuseen. Ehdottamansa tutkimuksen toimeenpanijaksi Paasikivi esitti erityistä valtioneuvoston valiokuntaa, joka samalla toimisi »turvallisuusvaliokuntana» valvomalla laillisen järjestyksen ylläpitämistä ja varsinkin tulevien vaalien säännöllistä kulkua.
Kapinahankkeet kiistävien kommunistiministerien vastarinnasta huolimatta valtion päämies ajoi tahtonsa lävitse, ja pääministeri Pekkalan johtamaan valiokuntaan, jonka tuli jatkuvasti informoida presidenttiä, nimettiin jäseniksi Paasikiven haluamat ministerit Leino, Vesterinen, Hiltunen ja Törngren sekä oikeuskansleri Tarjanne.35
Todellisuudessa valiokunta jäi työttömäksi, koska kommunistit »kriitillisenä ajankohtana» 27.-29.4.1948, jolloin YYA-sopimus hyväksyttiin eduskunnassa, eivät yrittäneet enää mitään. Kuten Rentola on osoittanut, SKP:n iskuryhmilleen osoittamien ohjekirjeiden sävy vaimeni huhtikuun loppupuolella ratkaisevasti yhtäältä valtiovallan näyttävien vastatoimenpiteiden ja toisaalta Neuvostoliiton passiivisuuden vuoksi. »Ravakasta toiminnasta» ei puhuttu enää mitään.36
Leino purki mieltään – puolueensa painostuksesta – 27.4.1948 pitämässään radiopuheessa moittien lähemmin määrittelemättömiä korkeita viranomaisia »ilkeämielisestä, vaalia silmälläpitäen aloitetusta panettelukampanjasta». Isänmaan etu ei sallinut »tulella leikittelyä, mahdollisten taantumusvallankaappaus- suunnitelmien toteuttamista eikä valheellisten huhujen levittämistä». Puheen oli kirjoittanut sisäministerin (pian entinen) vaimo Hertta.
Paasikiveä Leinon »ikävä puhe» harmitti. »Kommunistien tapaan (hän) hyökkäsi ‘oikeistoa’ ym. vastaan aivan sopimattomalla tavalla. Jos hän olisi oikea mies, niin hän olisi puhunut aivan toisella tavalla. Hänen olisi pitänyt varoittaa vasemmistolaisia. Sitäpaitsi hän hyvin tietää, että ‘oikeisto’ ei ajattele mitään vallankaappausta. »37
Seuraavana päivänä presidentin käskystä – vastapainona sisäministerille – radiossa esiintynyt kenraali Sihvo korosti armeijan epäpoliittisuutta. Vakavalla naamalla hän selitti asevarikkojen vartioinnin tehostamisen ja valmiuden kohottamisen »puhtaiksi varovaisuustoimenpiteiksi, jotka pohjautuivat sinänsä vaarattomiin tilapäisilmiöihin».38
Valpon ryhtyessä kuulustelemaan Helsingin poliisin hälytysvalmiuteen määrännyttä Erik Gabrielssonia, viimeksi mainittu turvautui presidenttiin pyytäen tämän apua perheensä toimittamiseksi Ruotsiin, »jos hänelle jotakin tapahtuisi». Paasikivi asettui lojaalisti alaisensa taakse antaen Leinolle käskyn kuulustelujen viipymättä tapahtuvasta lopettamisesta. Asianomaiselle itselleen:
»Sanoin, että hän voi olla huoletta, häntä kannattaa sekä valtioneuvoston enemmistö että minä, presidentti, jonka velvollisuuksiin ennen kaikkea kuuluu valvoa, että laillinen järjestys ylläpidetään… Lisäsin, että meidän kaikkien velvollisuus on pysyä paikallamme, niin ikävää kuin se voikin olla… Minä lausuin, että toivottavasti ei hänelle mitään tapahdu. Mutta jos jotain tapahtuu, niin lupasin tehdä voitavani hänen perheensä hyväksi.»39
Presidentin asemaa vahvisti ja SKP:n eristyneisyyttä lisäsi SDP:n muodollinenkin irtisanoutuminen 7.5.1948 keväällä 1945 solmitusta kolmisopimuksesta, jonka maalaisliittokin oli jo hylännyt.
Havaittuaan voimansa riittämättömiksi SKP:n politbyroo lähetti pääsihteeri Ville Pessin avunpyyntömatkalle Moskovaan, jossa hän 13.5.1948 tapasi puolueensa vanhan kaitsijan A. A. Ždanovin. Kenraalieversti kuuli nyt oikeiston selvästi vahvistaneen asemiaan Suomessa, etenkin maan armeijassa ja poliisissa.
SKP:n politbyroossa oli Pessin kertoman mukaan harkittu tärkeimpien, USA:n ja muihin ulkomaisiin tiedustelupalveluihin yhteydessä olleiden »oikeistosalaliittolaisten» vangitsemista. Nähtävästi pääsihteeri tarkoitti Magillin ja Ylitalon kanssa seurustelleita asevelisosialisteja Unto Varjosta ja Väinö Leskistä, SAK:n tannerilaisia kuten Olavi Lindblomia ja Emil Huunosta sekä työnantajaliiton V. A. M. Karikoskea. Mahdollisesti joukkoon kuului myös poliisikomentaja Erik Gabrielsson. Asianomaisten saatua aikeesta vihiä pidätyksiin ei kuitenkaan uskallettu ryhtyä, etenkin kun Valposta saatujen tietojen mukaan heidän takanaan seisoi Paasikivi. Niinikään oli kaavailtu laajaa joukkoliikettä asekätkentätuomioiden koventamiseksi, mutta tämänkään hankkeen menestyksen varaan voitiin vallitsevissa oloissa tuskin laskea.
Pessi valitti myös sosiaalidemokraattisen ja porvarillisen lehdistön kommunisteja ja Neuvostoliittoa vastaan suuntaamista hyökkäyksistä sekä näiden ryhmien aikeista asettaa eduskuntavaaleihin ehdolle entisen sotapolitiikan kannattajia. Leinon jo päätetty ero sisäministerin virasta oli lykätty vaalien jälkeiseen aikaan haluttaessa välttää hallituskriisiä YYA-sopimusta koskevien neuvottelujen aikana. Sitäpaitsi taustasta tietämättömät oikeistolaiset, jotka jo ahdistelivat Leinoa vuoden 1945 emigranttiluovutusten vuoksi (asiaan palataan lähemmin tuonnempana), tulkitsisivat eron omaksi voitokseen. Paasikivi taas tuskin suostuisi nimittämään Leinon jälkeen sisäministerin vakanssille toista kommunistia.
Jättäessään konkreettisten avunantotapojen määrittelyn NKP:n tehtäväksi Ždanovin mielestä »himmeä ja epämääräinen» Pessi tunnusti silti kenraalieverstille pitävänsä pääkysymyksenä »oikeistosalaliiton» nujertamista. Kuitenkaan SKP:n johto
»ei ole vakuuttunut, voiko se saavuttaa välttämättömät tulokset vain omin voimin. Olisi suotavaa, että Neuvostoliitto toteuttaisi omasta puolestaan mahdollisia painostustoimia, jotta saataisiin suitsiin Suomen oikeistoainekset ja samalla tuettaisiin joukkoliikettä.»
Avuttomalle keskustelukumppanilleen Ždanov ei luvannut mitään. Kuka takasi Paasikiven suostuvan vaalien jälkeenkään nimittämään sisäministeriksi toista kommunistia? Eikö oikeisto silloin yhtä hyvin tulkinnut Leinon eroa voitokseen? Viivyttelyä ihmettelevän NKP:n »suositus» epäonnistuneen sisäministerin potkaisemisesta matkoihinsa pysyi joka tapauksessa voimassa. Oikeistovoimien suitsimista pohdittaisiin Moskovassa, mutta siitä riippumatta suomalaisten tuli ensi sijassa itse huolehtia joukkoliikkeen nostattamisesta ja hallitustyöskentelyn tehostamisesta.40
Rentolan, joka tosin kiistää nimenomaan huhtikuun 27:nnen päivän vastaisen yön »vaarallisuuden», loppuyhteenveto ei mielestäni anna aihetta tarkistuksiin tai vastaväitteisiin:
»äljelle jää oikea ydin ja se on kova. Alun perin asialla olivat vallan ammattilaiset molemmin puolin rajaa. Ellei Paasikivi olisi runnannut YYA-sopimusta lävitse vastoin kansan ja eduskunnan enemmistöä, kommunistien pidätysoperaatioon olisi voitu ryhtyä, laajoine vaikutuksineen. Voi miettiä, millaista tuhoa olisi seurannut.»41
Tässä yhteydessä voidaan perustellusti korostaa presidentin tiukan linjan ja hänen johtamiensa varotoimenpiteiden merkitystä. Muutenkin epäröiviin ja epävarmoihin kommunisteihin niillä oli osaltaan lamauttava vaikutus.
Keväällä 1948 Suomen »demokraattinen kehitys» oli SKP:n näkökulmasta jäänyt Itä-Euroopan maihin verrattuna pahasti jälkeen. Vastoin toiveita YYA-sopimuksen solmiminen ei ollut lyhentänyt välimatkaa. Viimeinen yritys piinalliseksi koetun eron kuromiseksi umpeen tehtiin ns. Leino-lakkojen yhteydessä toukokuussa 1948.
Eduskunnan ryhtyessä jo 1947 käsittelemään hallituksen kertomusta toimenpiteistään vuonna 1945 perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota sisäministeri Leinon menettelyyn emigranttien luovutusasiassa huhtikuussa 1945. Tausta oli kuitenkin laajempi. Valpon toiminnan lisäksi kritiikkiä nostatti kommunistien joukkoliikehdintä mm. sotasyyllisyyskysymyksessä ja »rauhankriisin» aikana. Myös lakkojen yhteydessä tapahtui varsinkin kesällä 1947 vakavia järjestyshäiriöitä, jotka antoivat aihetta Leinoon kohdistuviin moitteisiin siitä, ettei hän pystynyt ylläpitämään järjestystä maassa.
Perustuslakivaliokunnan taholta tulevia ikävyyksiä aavisteleva sisäministeri kiirehti jo 18.3.1948 presidentin puheille pyytämään apua. Tällöin hän sai lohdutuksekseen kuulla, että emigranttiasia voitaisiin kyllä jo haudata. Paasikivi lupasikin ottaa tilanteesta lähemmin selvää ja keskustella siitä myös perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan, kokoomukselaisen Arvi Ahmavaaran kanssa.42
Näin myös tapahtui presidentin saattaessa kantansa Linnassa 7.4.1948 käyneen Ahmavaaran tietoon:
»Minä sanoin, että olisi paras jättää tämä asia. Kehoitin koettamaan hoitaa asia ilman että siitä tulee suurempi juttu. Asema oli huhtikuussa 1945 sellainen, että Leino ei voinut menetellä toisella tavalla. Kun asia valtioneuvostossa myöhemmin oli esillä, niin oltiin kaikki samaa mieltä.»43
Perustuslakivaliokunnassa Ernst von Born tekikin ehdotuksen, jonka mukaan Leino oli tosin syyllistynyt muodolliseen virheeseen jättäessään hankkimatta valtioneuvoston suostumuksen luovutukseen, mutta »asianhaarat huomioon ottaen» tämä tulisi vain todeta ja jättää asia sikseen. Paasikiven puheille taas saapuivat 9.4.1948 parlamentin kommunistinen toinen varapuhemies Toivo Kujala ja saman puolueen kansanedustaja Eino Tainio varoittamaan, ettei v. Bornin ehdotuksen läpimeno ollut suinkaan varmaa. Leinon mahdollinen joutuminen valtakunnanoikeuteen aiheuttaisi eduskunnassa hyvin kiusallisen keskustelun. Luovutuksen aikaiset olosuhteet ja LVK:n tuolloin esittämä vaatimus tuli ratkaisua tehtäessä ottaa huomioon. Presidentti ilmoitti olevansa samaa mieltä siitä, ettei asiaa pitänyt ryhtyä enää pöyhimään, mistä hän lupasi vielä kerran neuvotella perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan kanssa.44
Paasikivi piti sanansa neljä päivää myöhemmin Ahmavaaran kanssa käymässään keskustelussa. Tällöin hän sai kuulla eduskunnan oikeusasiamiehen katsovan Leinon menneen toimivaltansa ulkopuolelle, mutta kun valtioneuvosto oli toimenpiteen myöhemmin hyväksynyt, se ei antanut aihetta enempään. Presidentin mielestä valiokunta voisi aivan hyvin asettua samalla kannalle. Ahmavaaran kysymykseen, saisiko hän saattaa valtion päämiehen mielipiteen perustuslakivaliokunnan tietoon, tuli myönteinen vastaus.45
Presidentin toivomus otettiin varteen valiokunnan hyväksyessä sitä noudattelevan muistutuksen, joka tuli eduskunnan täysistuntokäsittelyyn 19.5.1948. Viittä vuorokautta aikaisemmin Kekkonen saapui Linnaan kertomaan kommunistien aikovan pyytää Paasikiveltä, Mauno Pekkalalta ja häneltä itseltään lausuntoja Leinon puolesta. Kekkosen mielestä tällaiset haastattelut eivät olleet paikallaan, mutta hän aikoi silti käyttää täysistunnossa Leinoa tukevan puheenvuoron. Mieliala parlamentissa oli kuitenkin sisäministerin äskeisen puheen (27.4.1948) vuoksi siinä määrin jyrkkä, että hänen asiaansa tuskin jätettäisiin sikseen.
Leino oli pyytänyt apua Kekkoselta, joka oli tuloksetta kehottanut häntä menemään Paasikiven luo. Presidentti sai myös tietää hallituksen päättäneen »yksityisessä istunnossaan» olla puuttumatta sisäministerin ongelmaan. Leinon korviin kantautuneen tiedon mukaan ministeri Vesterinen olisi tuolloin todennut:·»Uhrataan myö tuo Leino, niin myö muut siästytään.»46
Yhtä mieltä Paasikivi ja Kekkonen olivat siitä, että Leino olisi aikanaan voinut sanoa Savonenkoville esittävänsä LVK:n vaatimuksen seuraavana päivänä valtioneuvostolle, jolle ratkaisu kuului. Syytetyt olisi voitu heti pidättää ja vangita mutta ei luovuttaa. Huomata tuli myös näiden joukkoon kuuluneen yhden suomalaisen, Unto Bomanin (sittemmin Parvilahden) sekä joitakin jo Suomen kansalaisuuden saaneita venäläisiä emigrantteja.47
Eduskunnan täysistunnossa 19.5.1948 perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Ahmavaara käytti aluksi laajan puheeenvuoron, jossa hän perusteli (Paasikiveä nimeltä mainitsematta) tämän suosittelemaa menettelyä muistutuksen antamisesta Leinolle vetämättä tätä kuitenkaan valtakunnanoikeuteen. Jo aikaisemmin samaa linjaa edustanut von Born luonnollisesti kannatti.
Näin menetteli myös sosiaalidemokraattien Arvo Paasivuori, joka silti enteellisesti totesi: »Mutta vaikka eduskunta päättäisikin antaa asian raueta, niin olisi päätöksen yhteydessä selvästi ilmaistava eduskunnan käsitys ministeri Leinon menettelyn lainvastaisuudesta ja samalla annettava Leinon ymmärtää, ettei hän nauti eduskunnan enemmistön luottamusta.» Paasivuoren käsitykseen yhtyi mm. edistyksen Ensio Kytömaa.
Urho Kekkonen puolestaan käytti Paasikiven samana aamuna hyväksymän puheenvuoronsa:
»Kun minä toimin oikeusministerinä silloin, kun nyt kyseessä oleva sisäministeri Leinon virkatoimi on tapahtunut, on silloinen pääministeri, tasavallan nykyinen presidentti, valtuuttanut minut täällä ilmoittamaan, että samana päivänä, jolloin sisäministeri Leino oli hänelle tehnyt selkoa valvontakomission kirjeessä mainittujen henkilöiden pidättämisestä ja luovuttamisesta, hän, siis silloinen pääministeri Paasikivi, neuvotteli asiasta ulkoasiainministeri Enckellin kanssa ja että he silloin totesivat, että käskyn noudattamista ei olisi voitu välttää. Kun asia sitten selostettiin hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle ja yksityisessä neuvottelussa valtioneuvostolle, yhdyttiin molemmissa pääministerin ja ulkoministerin käsitykseen.»
Toimeenpannussa äänestyksessä Ahmavaaran ehdotus hyväksyttiin numeroin 135-12 ( 1 tyhjä, 51 poissa ).48
Välittömästi tämän jälkeen ryhdyttiin käsittelemään hallituksen kertomusta vuodelta 1945, josta perustuslakivaliokunta niinikään oli antanut mietintönsä. Keskustelun avasi kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen luonnehtien laajasti mm. Valpon ja sisäasiainministeriön tutkintaelimen väärinkäytöksiä. »Ehdotankin sen vuoksi, herra puhemies, että samalla kun eduskunta saattaa perustuslakivaliokunnan mietinnön hallituksen tietoon, se lausuu, ettei sisäasiainministeri Yrjö Kaarlo Leino nautti eduskunnan luottamusta. (Eduskunnasta: Oikein! Hyvä!)»49
Leinoon kohdistuvan yleisen tyytymättömyyden lisäksi Salmisen aloitteen taustaan kuului myös juuri päättynyt eduskuntakeskustelu, jossa mm. Arvo Paasivuori oli kannatusta saaden jo ehtinyt viitata mahdolliseen epäluottamuslauseeseen. Samalla aloite merkitsi vallitsevassa ilmapiirissä tietysti myös tehokasta asetta kokoomuksen ja muiden porvarillisten puolueiden vaalikampanjassa.
Parlamentin keskustellessa Pekkalan hallitus piti iltakouluistuntoaan Smolnassa. Salmisen ehdotettua epäluottamuslausetta Yrjö Leino pyysi puhelimitse SKDL:n ministereitä apuun. Kenelläkään ei ollut aikaa tulla puhelimeen. Tuloksettomaksi jäi myös Hertta Kuusisen kiirehtimisyritys, vaikka Eino Pekkala katsoikin hyvien tapojen vaativan suostumista keskusteluun naisen kanssa. Vähitellen hätähuudot vaimenivat, eikä Smolnan puhelin enää soinut.
Muiden ministerien poistuttua valtioneuvoston juhlahuoneistosta kokoustiloihin jäivät viimeisiksi Pekkalan veljekset, joista tuskastunut Mauno koetti selittää sihteerilleen Toivo Heikkilälle, ettei esiintyminen Leinon puolesta muuttaisi mitään. »Se olisi vain menoa kaikille.» Heikkilän muistelmien mukaan »veljekset tulivat lopulta unisiksi ja asettuivat mukavasti lepotuoleihin jalat jakkaroilla. Jättäessäni Smolnan kuului jo syvä kuorsaus, joten pääministeri ja oikeusministeri olivat vapautuneet ohimenevästi tuskistaan. »50
Eduskunnassa sen sijaan, josta myöhäisen ajankohdan vuoksi monet parlamentin jäsenet olivat jo poistuneet, puhemies Fagerholm antoi – uskomatta Salmisen ehdotuksen läpimenomahdollisuuteen – kellojen soittaa äänestykseen. »Ne kellot soivat minulle», sanoo Leino muistelmissaan.51
Tuloksena oli Salmisen epäluottamusehdotuksen voitto numeroin 81-61. Leinon erottamista kannatti kokoomuksen, maalaisliiton, ruotsalaisten sekä edistyksen kansanedustajien selvä enemmistö. Ratkaisevaksi muodostui sosiaalidemokraattien rintaman täydellinen hajoaminen. Heistä epäluottamuslausetta tuki vain yksi (Uuno Raatikainen) viidentoista asettuessa vastaan. Poisjääneiden 32:n sosiaalidemokraatin joukkoon kuuluivat mm. asevelisosialistit (Arvo Paasivuori heidän mukanaan).
Epäselvää on toistaiseksi, olivatko viimeksimainitut etukäteen sopineet menettelystään muihin puolueisiin lukeutuvien asevelikumppaniensa kanssa. Avoimen asettumisen epäluottamuslauseen puolelle katsottiin vaikeuttavan tilannetta työpaikoilla, mutta tavoite – Leinon erottaminen – voitiin saavuttaa myös näin. Kaikki hallituksen jäsenet pidättyivät sopimuksensa mukaisesti äänestyksestä. Samoin menettelivät monet yksittäiset edustajat eri porvarillisista ryhmistä.52
Jo 21.5.1948 SKDL:n lähetystö (Hertta Kuusinen, Ville Pessi, Mauri Ryömä, Yrjö Murto ja Atos Wirtanen) ilmaantui Linnaan keskustelemaan Leinon erosta. Presidentti saattoi tällöin todeta, ettei hän ollut ratkaisua halunnut, mutta eduskunnan annettua epäluottamuslauseen asia oli selvä, ja lain mukaan sisäministerin tuli lähteä paikaltaan. Ymmärrettävistä syistä lähetystö luopui verrattain pian Leinosta mutta korosti sitä voimakkaammin hänen vakanssinsa pysymistä kommunisteilla.
Paasikivi puolestaan ei salannut käsityksiään kommunistien menettelytavoista:
»Balkanin maiden tapaukset panevat minut ajattelemaan, ja Tsekkoslovakian tapaukset ovat tehneet minuun kovin pahan vaikutuksen. Minulla on siitä selontekoja. .. Sellaista ei saa tapahtua Suomessa, eikä se tapahdu, ennenkuin minut on ammuttu. Suomessa on noudatettava laillista järjestystä.»
Lähetystö luonnollisesti tähdensi kommunistien rajoittumista rauhalliseen toimintaan, jota vahvistaisi sisäministerin salkun säilyminen heidän hallussaan sodanjälkeisen suuntauksen pysyvyyttä osoittavalla tavalla. Todettuaan SKDL:n edustajien jo pitävän hallussaan hallituksen tärkeimpiä paikkoja (pääministeri, oikeusministeri ja opetusministeri) presidentti huomautti, ettei mikään laki edellyttänyt sisäministerinkin viran kuulumista heille. Eduskunnan Leinolle antama epäluottamuslause kuvasti oikein tulkittuna myös parlamentin tahtoa saada hänen seuraajakseen ei-kommunisti. Muuten politiikka noudattaisi vakiintunutta linjaansa hallituksen toiminnan riippuessa entiseen tapaan eduskunnan tahdosta.
SKDL:n lähetystön poistuttua presidentti tapasi pääministeri Pekkalan, joka viittasi kommunistien liikehdinnän aiheuttamiin vaaroihin. Leinolle olisi myönnettävä ero seuraavana päivänä (22.5.), kun taas uuden ministerin nimittäminen saattaisi vielä lykkäytyä muutamalla päivällä. Sosiaalidemokraattien kaavailema Onni Hiltunen ei nauttinut vasemmalla luottamusta. Paasikivi totesi voivansa ajatella virkaan SKDL:n sosialistia Eino Kilpeä, vaikka tämä olikin »heikko mies». Viimeksi mainittua ominaisuutta hän tässä tapauksessa tuskin piti suurena syntinä.
Presidentin istunnon jälkeen Paasikivi kutsui Leinon pääministerin huoneeseen, jossa hän Pekkalan läsnäollessa piti sisäministerille puhuttelun epäluottamuslauseen merkityksestä ja luki varmuuden vuoksi vielä ääneen sivut 77-78 Robert Hermansonin teoksesta Suomen valtiosääntö pääpiirteittäin. Leino lupasikin olla aiheuttamatta vaikeuksia, minkä läsnäolijat tulkitsivat lupaukseksi pyytää eroa ennen seuraavana päivänä (lauantaina) pidettävää ylimääräistä presidentin esittelyä.53
Tullessaan aamulla 22.5. klo 11 valtioneuvoston linnaan Paasikivi sai kuitenkin kuulla, ettei Leino – puolueensa tahtoa noudattaen – ollutkaan jättänyt erohakemustaan. Valtion päämies ilmoitti nyt pitävänsä mahdottomana jo kolme vuorokautta kestäneen viivyttelyn jatkamista. Epäluottamuslauseen saaneen sisäministerin ero ja hänen seuraajansa nimittäminen olivat kaksi eri asiaa.
Istunnossa syntyneessä »ikävässä keskustelussa» kommunistiministerit vaativat sitkeästi eron lykkäämistä seuraajakysymyksen ratkaisuun saakka. Presidentti piti kuitenkin pintansa määräten asian esiteltäväksi, minkä jälkeen hän teki virallisen päätöksensä:
»Koska valtioneuvoston jäsenten hallitusmuodon 36 §:n mukaan tulee nauttia eduskunnan luottamusta, mutta eduskunta on kuluvan kuun 19. päivänä päättänyt, että ministeri Yrjö Kaarlo Leino ei nauti eduskunnan luottamusta, vapautan ministeri Leinon valtioneuvoston jäsenyydestä.»
Viran väliaikaiseksi hoitajaksi määrättiin toistaiseksi ministeri Eino Kilpi. Puolueensa tahdosta tässäkin istunnossa läsnä ollut Yrjö Leino joutui kokemaan vielä sen henkilökohtaisen nöyryytyksen, että hänen oli »entisenä ministerinä» presidentin kehotuksesta poistuttava salista. Paasikivi purki itseään päiväkirjaansa. »Tämä on kuulumatonta menettelyä hallituksen jäsenen puolelta. Uhmaa selvää perustuslakia ja laillista järjestystä. Paljastaa kommunistien todellisen asenteen ja katsantokannan.»54
Esimakua tulevista mielenosoituksista Paasikivi sai jo saapuessaan jalkaisin Leinon erottamista käsittelevään istuntoon. Linnan edustalta alkaen kaduilla tungeksi runsaasti väkeä, jonka edustajat pyrkivät keskusteluun presidentin kanssa saaden kuitenkin jyrkän kehotuksen esittää sanottavansa kirjallisesti. Istunnon päätyttyä Paasikivi joutui työntymään valtioneuvoston porraskäytävän täyttävän, vaikenevan joukon lävitse kadulla odottavaan autoonsa:
»Kyllä tämä on raskasta. On epäilyttävää, että kommunistit niin kiivaasti pitävät kiinni sisäministerin paikasta. Heillä on siinä takana omat tarkoituksensa.»55
Presidentin epäluulot eivät olleet perusteettomia. Keväällä kaavailtu joukkoliike oli tyrehtynyt valtiovallan näyttäviin vastatoimenpiteisiin ja YYA-sopimuksen vastoin odotuksia tapahtuneeseen vaivattomaan läpimenoon eduskunnassa. Toukokuun alussa Aimo Aaltonen joutui myöntämään, ettei hän nähnyt enää mitään kysymystä, jonka avulla suuret joukot saataisiin liikkeelle. Kuitenkin, jos sellainen ilmaantuisi, asia piti ottaa uudelleen esille.
Mahdollisuus avautuikin yllättävän nopeasti eduskunnan annettua Leinolle epäluottamuslauseen, jota vielä kärjistivät hänen kieltäytymisensä johtopäätöksien teosta ja siitä seurannut dramaattinen erottaminen. Kuten Osmo Jussila toteaa, tämä sai joukot liikkeelle huomattavasti paremmin kuin ulkopoliittinen YYA-sopimus. »Demokraattinen» sisäministeri oli brutaalisti erotettu, mikä selitettiin vakavaksi uhkaksi sodan jälkeen noudatetulle »demokraattiselle suuntaukselle» kokonaisuudessaan.56
Liikkeen johtoon muodostettiin SKP:n, SKDL:n ja SYP:n puheenjohtajista koostuva triumviraatti (Aaro Uusitalo, Kusti Kulo ja Atos Wirtanen) organisoimaan propagandaa, mielenosoituksia ja lakkoja. Lähetystöjä alkoi taas virrata Helsinkiin, ja presidenttiä pommitettiin kirjelmin, jotka tämä tosin päiväkirjamerkintänsä mukaan siirsi saman tien arkistoon.57
Triumviraatti kehotti muodostamaan kaikille paikkakunnille yhteisiä lakkotoimikuntia ja antoi nimissään kiihkeitä julkilausumia. Työpaikoilla pantiin toimeen äänestyksiä lakkoihin ryhtymisestä, mutta ennen pitkää havaittiin niiden saavan koko maan mittakaavassa suhteellisen vähän kannatusta. Mukaan lähti vain 10-15 % kaikista työntekijöistä, järjestyneistä työläisistä vieläkin vähemmän. Merkittävimmäksi voimannäytöksi jäi Helsingissä, Hakaniemen torilla 24.5.1948 järjestetty kokous, jossa Leino itse esiintyi lukien Hertta Kuusisen kirjoittaman puheen. Kuultiin mm. huutoja »Leino takaisin!», »Yleislakko!». Näin pitkälle ei kuitenkaan päästy, vaikka lakot mm. Helsingin, Kotkan, Rauman ja Pietarsaaren satamissa osoittautuivatkin verrattain tehokkaiksi.58
Sosiaalidemokraattien puoluejohdon mieliala säilyi silti koko ajan luottavaisena K. A. Fagerholmin korostaessa jo 22.5.1948 Paasikivelle pitävänsä taistelun aloittamista edullisempana nyt kuin tuonnempana. Neuvottelussa, johon puhemiehen lisäksi olivat saapuneet myös ministerit Hiltunen ja Vesterinen, presidentti kehotti sosiaalidemokraatteja ja maalaisliittoa toimimaan aktiivisesti sisäministerin paikan riistämiseksi kommunisteilta. Kompromissina pidettiin kuitenkin mahdollisena SKDL:n Eino Kilven nimittämistä virkaan. Jos ajauduttaisiin kabinettikriisiin, Fagerholm ilmaisi valmiutensa muodostaa siinä tapauksessa sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen.
Vaikka Vesterinen näyttääkin hyväksyneen neuvottelun tuloksen, hän päätyi puoluetoveriensa kanssa keskusteltuaan toisiin ajatuksiin. Maalaisliitto ei kannattanut sosiaalidemokraattista vähemmistöhallitusta. Sellainen tulisi Ruotsin esimerkin mukaisesti määräämään asioista kommunistien kannatuksella. Sitävastoin ei ollut varmuutta heidän otteensa pitävyydestä, jolloin kehitys saattoi kääntyä Tsekkoslovakian kaltaiselle tielle.59
Täysin päinvastaista tietoa presidentti sai seuraavana päivänä Fagerholmilta. Lakkotilanne ei ollut vaikea, ja se pystyttäisiin kyllä hallitsemaan. Vielä optimistisempi mieliala vallitsi puhemiehen vakuutuksen mukaan SAK:n taholla. Rohkaistunut Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:
»Tärkein tekijä Suomen tulevaisuuden turvaamiseksi on sosiaalidemokraattinen puolue. Heidän voimansa lisääntymisestä riippuu maamme kohtalo. Kokoomus- ym. puolueet ovat toisarvoisia.»
Tyytymättömyytensä suomenkielisiin porvarillisiin ryhmiin presidentti ilmaisi myös RKP:n edustajille (Österholm, Jern) toteamalla joutuneensa rinnan sosiaalidemokraattien kanssa yksin taistelemaan valtiovallan auktoriteetin ylläpitämiseksi kumouksellisia voimia vastaan.
Vielä avoimemmin valtion päämies paljasti entiseen puolueeseensa kohdistuvan halveksuntansa Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon kanssa käymässään puhelinkeskustelussa. Vaalien lähestyessä välikysymys oli tarpeeton ja aiheutti vain turhia ongelmia. Kaiken lisäksi pelästynyt Salminen oli jälkikäteen selittänyt epäluottamuslauseen kohdistuvan vain Leinoon, minkä vuoksi hänen tilalleen voitiin kyllä nimittää toinen kommunisti. Presidentti puolestaan tiesi kaikkien muiden ei-kommunististen puolueiden vastustavan tällaista ratkaisua. Reaktion havaittuaan myös kokoomus luopui ajatuksesta.60
Ahon valitettua puolueeltaan puuttuvan henkisiä voimia presidentti yhtyi mielihyvin tähän käsitykseen: »Mitä sellaisella ‘yhteiskuntaa säilyttävällä puolueella’ tekee, Joka tällä tavalla menettelee? Turha sellaista puoluetta on ylläpitää.» 61
Leino-lakot eivät kestäneet kauan. Keskiviikkona 25.5.1948 (mahdollisesti jo edellisenä iltana) saapui Moskovasta vastaus Ville Pessin 13.5. Ždanovin välityksellä jättämään avunpyyntöön. Stalin ei pitänyt tarkoituksenmukaisena ryhtyä kaatamaan NL:n kanssa vastikään avunantosopimuksen solminutta hallitusta moneen kertaan avuttomuutensa osoittaneisiin kommunisteihin nojautuen.
Ideologisten tavoitteiden saavuttaminen Suomen suunnalla olisi ensin edellyttänyt – kuten Lauri Haataja aivan oikein on huomauttanut – tuon maan armeijan eliminoimista, mikä olisi poistanut pelistä monta Neuvostoliiton tärkeiden osien suojelun kannalta merkittävää divisioonaa62 Lähestyvää Berliinin saarto-operaatiotakaan ajatellen ei ollut hyvä toimia tavalla, joka sitoisi huomattavia neuvostojoukkoja luoteiselle suunnalle. Asiaa tietenkään näin suoraan ilmaisematta Moskova painoi nyt jarrua kehottaen aateveljiään jatkamaan ponnisteluja omin voimin. Ainoaksi lohdutukseksi jäi SKDL:n ministerien aloitteeseen pohjautuvaksi luonnehdittu lupaus jäljellä olevan sotakorvaussumman (147 miljoonaa dollaria) puolittamisesta. Vaalitäkynä se kuitenkin osoittautui riittämättömäksi.
Muilta osin Pessin saama vastaus luonnollisesti pidettiin SKP:n taholla visusti salassa vain parin, kolmen johtohenkilön tietäessä asiasta. Hertta Kuusinen kirjoitti isälleen Moskovaan:
»Saimme neuvon ja seurasimme sitä kirvelevin sydämin… Arvaisipa oikeistomme, kenen toivomuksen se täytti heittäessään Yrjön (Leinon – T.P. ) yli laidan.»63
Kun armeijan näyttävät vastatoimenpiteet olivat saaneet kommunistit horjumaan aikeissaan, Moskovasta Pessin tukipyyntöön saapunut kielteinen vastaus ratkaisi lopullisesti tilanteen.
»Neuvon» tultua perille SKP:n mieli muuttui nopeasti myös hallitusneuvotteluissa. Vaatimukset sisäministerin salkun säilyttämisestä kommunisteilla unohdettiin ja aamulla 26.5. hyväksyttiin lopullisesti Paasikiven kompromissiehdotus Eino Kilven nimittämisestä Leinon seuraajaksi. SKDL:n tinkimisyritys opetusministerin vakanssin antamiseksi Hertta Kuusiselle kilpistyi presidentin vastarintaan. Ateistin tulo kirkon asioita käsittelevän ministeriön johtoon merkitsisi iskua vasten Suomen kansan suuren enemmistön kasvoja. Virkaan tuli nimittää maalaisliiton kirkkoherra Lennart Heljas, jonka paikan toisena sosiaaliministerinä Kuusinen voisi periä.
Pitäessään jo hallussaan ensimmäisen sosiaaliministerin salkkua (Matti Janhunen) kommunistit eivät olleet kiinnostuneita ehdotuksen loppuosasta. Ratkaisu löytyi nimittämällä toiseksi sosiaaliministeriksi SDP:n Onni Peltonen, jonka siihenastinen salkuton vakanssi siirrettiin Hertta Kuusiselle. Vihtori Vesterinen tosin protestoi ennustaen Kuusisen tulevan urkkimaan ja vakoilemaan hallituksen toimia. Paasikivi myönsi, »mutta samanlaisia ovat kaikki kommunistit». Jälkikäteen hän vielä kielsi esittämästä sisäministeri Kilven sijaiseksi kommunistia. Mauno Pekkalan ehdottaman Onni Hiltusen presidentti hyväksyi.64
Ratkaisun tapahduttua 26.5.1948 Leino-lakot hiipuivat pian. Voittonaan Paasikivi piti sisäministerin viran »irrottamista» kommunisteilta »rehellisenä ja luotettavana» pitämälleen Eino Kilvelle. Toisaalta Fagerholm joutui siirtämään kaiken varalta valmiiksi laatimansa sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ministerilistan toistaiseksi hyllylle.65 Menetystä presidentti ei pitänyt suurena vaalien odottaessa jo viiden viikon päässä.
Sosiaalidemokraatteja ja Paasikiveä suuresti lähentäneen kevätkauden päätteeksi Fagerholm kaunopuheisen kirjeen muodossa kiitti valtion päämiestä hallitusasian hoitamisesta suomalaiselle kansanvallalle ja parlamentarismille voitokkaalla tavalla. ,Jos olisit antanut periksi, demokratiamme olisi saanut vaikeasti korjattavan iskun».
Vanhan presidentin tunteet olivat yhtä lämpimät:
»Minä puolestani en voi kyllin kiittää Sinua sekä viime päivien kriisissä minulle antamistasi neuvoista että kaikesta aikaisemmasta yhteistoiminnasta ja tehokkaasta avusta. Osoitan tämän kiitokseni myös muille sosiaalidemokraattisen puolueen johtomiehille. Ilman teidän ja puolueenne järkähtämätöntä ja lujaa kannatusta ei maamme asioita voitaisi johtaa perustuslakien, demokraattisen järjestyksen ja vapauden mukaisesti… Toivon maan edun vuoksi teidän puolueellenne menestystä ensi vaaleissa. Se on yleiseltä kannalta nykyään tärkein asia.»66
Päiväkirjassaan Paasikivi piti keskeisenä voittona sitä, että sisäministerin salkku oli saatu riistetyksi kommunisteilta. Venäläisetkään eivät olleet protestoineet. Seuraava askel otettaisiin vaalien jälkeen, jolloin sisäministerin virkaan sopisi parhaiten sosiaalidemokraatti.67
Kevät 1948 merkitsi ratkaisevaa vaihetta Paasikiven suhteissa kommunisteihin. Otteen kiristyminen, joka oli ollut havaittavissa jo kesästä 1946 saakka, tuli nyt täysin avoimeksi. Taustaan kuuluivat Tsekkoslovakian tapahtumat, presidentin vakavasti ottamat kaappaushuhut sekä viime kädessä vahvimmaksi turvaksi osoittautuneelta armeijalta saatu tuki. Saumaton yhteistyö palautti kuntoon asekätkentäjutun aikana kärsineet presidentin suhteet puolustusvoimain johtoon.
Kuvaan kuului myös Paasikiveä suututtanut Leinon puhe 27.4.1948. Vaikka valtion päämies ei vaalien läheisyyden vuoksi hyväksynytkään kokoomuksen epäluottamuslause-ehdotusta, hän toisaalta oli selvästi saanut tarpeekseen aikaisemmin »hyvänä miehenä» pitämästään sisäministeristä ja hänen epäparlamentaarisista kannattajistaan, joiden isänmaalliseen lojaalisuuteen ei voitu luottaa. Samalla presidentin yhteisymmärrys Leino-lakoista irtisanoutuneiden sosiaalidemokraattien kanssa oli tiivistymässä, mikä osaltaan ennakoi tulevaisuutta.
Oleellisen tärkeä Paasikiven kannalta oli vastikään solmitun YYA-sopimuksen tarjoama ulkopoliittinen selkänoja. Kun tämä puoli oli varmistettu, kävi päinsä kiristää sisäpoliittisia ohjaksia tarpeettoman suuria riskejä välttäen. Mielestäni Veli-Pekka Leppäsen tulkintaan voidaan yhtyä hänen pitäessään »mahdottomana ajatuksena», että Paasikivi olisi vielä Ždanovin kaudella rohjennut sallia kommunistiministerin erottamista.68
Tyytyväisin mielin vanha herra luki Helsingin Sanomista lehden Lontoon-kirjeenvaihtajan Eero Petäjäniemen selonteon Daily Expressin ulkopoliittisen analyytikon Sefton Delmerin artikkelista »Hattu päästä Paasikivelle». Kirjoittajan teksteihin liittyi vakiintuneeseen tapaan hänen hattupäinen kuvansa. Lehden 24.5.1948 ilmestyneessä numerossa asianomainen kuitenkin esiintyi päähineettä: »Kuten huomaatte, en käytäkään tällä viikolla hattua. Olen ottanut sen päästäni tervehtiäkseni sodanjälkeisen Euroopan taitavinta poliitikkoa, Suomen presidentti Paasikiveä. »69
Vaalitaistelun viimeisiä kiihkeitä viikkoja presidentti seurasi sivusta Kultarannasta käsin. Vähempikin jyrkkyys olisi hänen mielestään riittänyt muiden puolueiden käydessä kommunismin, Neuvostoliiton uskonkappaleen, kimppuun. Toisaalta Paasikivi katsoi kotimaisen äärivasemmiston aloittaman »räikeän» offensiivin aiheuttaneen sen, että hyökkäykseen oli vastattava samalla mitalla.70 Näin presidentti laski viime kädessä oman maan kommunistien »ansioksi» sen, ettei suhteita Neuvostoliittoon voitu hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Esimerkin toisesta ääripäästä tarjosi Helsinkiin äänestämistä varten tulleen Paasikiven tapaama Mannerheim, joka oli saapunut Sveitsistä kotimaahan samaa kansalaisvelvollisuutta täyttämään. Pessimistisen marsalkan mukaan venäläisillä oli mielessään pahat ajatukset Suomea kohtaan, eivätkä he tilaisuuden tullen kaihtaisi sotilaallistakaan väkivaltaa. Luottamus rauhanomaisten suhteiden pysyvyyteen merkitsi heittäytymistä illuusioiden varaan. Suomen kansan moraalista ja henkistä voimaa edes aseettoman painostuksen vastustamiseen täytyi niinikään pitää epäiltävänä.
»Minä sanoin sen johdosta, että minä kyllä olen tunnetusti pessimisti. Mutta täytyy olla työhypoteesi, muuten ei voi elää. Kysyin, mitä meidän olisi Mannerheimin mielestä tehtävä ja miten meneteltävä.
Siihen ei Mannerheim osannut sanoa mitään. Lausui jotain siihen suuntaan, että täytyy katsoa asioita niinkuin ne ovat, vaikka niille ei voikaan mitään tehdä.
Minä toistin, että asettumalla hänen kannalleen ei voi elää. Täytyy olla jokin ohjelma ja linja. Lausuin mm., että jos asettuu hänen kannalleen, niin ei ole muuta tehtävää kuin mennä metsään ja ampua kuula otsaan.
Mannerheim ei osannut sanoa mitään. Hän näyttää olevan aivan sterili. Ei mitään konstruktiivista, positiivista ajatusta. On aivan tarpeetonta keskustella hänen kanssaan.»71
Kaikki vanhat sotilaat eivät kuitenkaan olleet entisen ylipäällikkönsä kanssa samaa mieltä. Brasiliassa selluloosa-asiamiehenä toimiva kenraali Paavo Talvela kirjoitti toukokuussa 1948 presidentille onnitellen häntä »siitä mestarillisesta tavasta, jolla olet maan asioita hoitanut… Oli historian suopeutta, että meillä näinä sotaakin vaikeampina vuosina oli sellainen mies kuin Paasikivi»72
Heinäkuun kahtena ensimmäisenä päivänä pidetyt eduskuntavaalit päättyivät SKDL:n raskaaseen tappioon sen menettäessä 51:stä paikastaan 13. Voittajiksi suoriutuivat maalaisliitto 56 (+7), SDP 54 (+4) ja kokoomus 33 (+5). Tappioita kärsivät SKDL:n lisäksi edistys 5 (-4) sekä RKP 14 (-1). Parlamenttiin tuli näin selvä porvarillinen enemmistö 108 – 92. Eduskuntavaaleja seuranneen uuden hallituksen muodostamisen myötä Suomen politiikassa alkoi uusi vaihe.
