»Laki on niinkuin se luetaan»
Kirjoittanut Hannu Immonen
Antaessaan tammikuussa 1945 eduskunnalle maanhankintalakiesityksensä hallitus oli samalla asettanut toimikunnan laatimaan rinnan lain eduskuntakäsittelyn kanssa ehdotuksia kyseisen lain toimeenpanoohjeiksi. Toimikunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin maatalousministeriön asutusasiain ylijohtaja Veikko Vennamo. 1 Mietintö valmistui vasta 21.6.1945, vaikka asetus MHL:n toimeenpanosta oli ennätetty antaa jo 2.6.1945. 2
Tällöin oli eduskuntavaalit jo pidetty, SKDL tullut esiin merkittävänä poliittisena voimana, »kolmen suuren» sopimus allekirjoitettu ja Paasikivi ehtinyt muodostaa uuden hallituksen, jossa SKDL oli keskeisesti mukana. Asetusehdotusta »kolmen suuren» hallituksessa käsiteltäessä keskeisimmäksi kiistanaiheeksi nousi kysymys maanluovutusasteikoista. Vastoin Paasikiven toivomuksia lakiin ei ollut sisällytetty minkäänlaista luovutusasteikkoa, vaan eduskunnan maatalousvaliokunta oli ehdottanut sen liittämistä toimeenpano-asetukseen.
Kun asetusehdotus tuli valtioneuvoston käsittelyyn 2.6.1945, maatalousministeriön ehdotukseen sisältyikin erityinen luovutusasteikko. Valmisteluvaiheiden jälkeen toimitettiin lopuksi äänestys siitä perustavanlaatuisesta kysymyksestä, pitikö kyseinen luovutusasteikon sisältävä pykälä (42 §) ylipäänsä pysyttää asetusehdotuksessa vai tuliko se siitä kokonaan poistaa. Äänestyksessä asteikon säilyttämistä vaatinut Paasikivi jäi tappiolle äänin 9-7. Paasikiveä vastustaneeseen hallituksen enemmistöön kuului kuuden SKDL:n ryhmän ministerin (Janhunen, Murto, Kilpi, Leino, Svento ja Helo) ja kahden sosiaalidemokraatin (Hiltunen ja Takki) lisäksi maalaisliittoa edustanut oikeusministeri Urho Kekkonen, joka siis yhdessä vasemmistolaisen enemmistön kanssa ja muista maalaisliiton ministereistä poiketen vaati kaikenlaisten, yksityisomistuksessa olevan maan pakkoluovutusta koskevien rajoitusten poistamista toimeenpanoasetuksesta. Paasikiveä kannattaneeseen vähemmistöön taas kuuluivat loput kolme maalaisliiton ministeriä (Luukka, Hillilä, ja Jutila) sekä Tuomioja (edistys) ja Enckell (amm.). Lisäksi pääministeriä tuki äänestyksessä muusta vasemmistosta poiketen kansandemokraattien Mauno Pekkala, joka siis yhdessä Paasikiven kanssa vaati luovutusasteikkojen sisällyttämistä asetukseen. Enemmistön päätöksellä ne siitä kuitenkin pudotettiin pois. Tällaisena asetusehdotus tuli presidentin sijaisena toimineen Paasikiven esittelyyn.3
Paasikivi allekirjoitti toimeenpanoasetuksen – ja hän teki sen siitäkin huolimatta, että luovutusasteikkojen puuttuminen merkitsi hänestä Suomen poistumista oikeusvaltioiden joukosta. Tämä johtui siitä, että yksittäinen ministeriö sai nyt asetuksen perusteella kaiken vallan pelkästään hallinnollisin toimenpitein määrätä, kuinka paljon maata pakkoluovutettaisiin yksityisiltä maanomistajilta.4 Toimeenpanoasetuksen allekirjoitustilaisuudessa 2.6.1945 Paasikivi saneli hallituksen pöytäkirjaan silti vain seuraavan, varsin hillityn lausuman:
»Olen eräisiin esillä olevien maanhankintalain toimeenpanoasetusten ehdotuksen säännöksiin nähden ollut toista mieltä kuin valtioneuvoston enemmistö. Pelkään asetuksen soveltamisessa esiintyvän erinäisiä epätarkoituksenmukaisuuksia ja epäsuotuisia seurauksia, jotka tulevat aiheuttamaan maataloustuotannolle vaurioita. Näitä näkökohtia olen esittänyt asian aikaisemmassa käsittelyssä valtioneuvostossa ja tehnyt siinä suhteessa ehdotuksia, jotka ovat tulleet eduskunnan tietoon. Esittämäni näkökohdat ja ehdotuksrt eivät ole valtioneuvostossa eikä asian käsittelyssä eduskunnassa saavuttaneet riittävästi kannatusta. Näin ollen ja kun valtioneuvoston enemmistön omaksuma asetusehdotus ei ole eduskunnan päättämässä maanhankintalaissa ilmenevän vastainen, en katso voivani olla hyväksymättä esilläolevaa asetusehdotusta siinä muodossa, minkä se valtioneuvoston äänestyksen pohjalta on saanut, vaan vahvistan sen Tasavallan presidentin sijasta.»5.
Päiväkirjassaan Paasikivi kommentoi yksioikoisesti: »Huono tuli!»6
Vahvistetusta asetuksesta jäivät siten puuttumaan kaikki luovutusvelvollisuuden määrää koskeneet säännökset. Pian alkoi kulissien takana kuitenkin luovutusasteikkojen palauttamiseksi toiminta, jossa Veikko Vennamo ilmeisesti esitti keskeistä roolia.7 Kaksi päivää myöhemmin (4.6.1945) pidetyssä valtioneuvoston uudessa istunnossa Paasikivi pöytäkirjan mukaan »päätti tarkistaa» aikaisemmin tehdyn päätöksen siten, että asetukseen otettiin takaisin siitä aiemmin poistettu 42 §, mutta se sai seuraavan sisällön: »Valtioneuvosto vahvistaa ne periaatteet, joiden mukaan MHL:n 50 § 1 momentin tarkoitetulta henkilöltä enintään pakkoluovutetaan maatalous- ja maatalouskelpoista maata.» Lisäksi pöytäkirjaan merkittiin oikeuskanslerin katsoneen, »ettei laillisuuden kannalta ollut estettä tällaista tarkistusta vastaan, koska asetusta ei vielä oltu allekirjoitettu».8
Lopputuloksena oli siis se, että ensisijaisten maanluovuttajien (valtio, kunnat, seurakunnat, rappiotilat jne.) maa voitiin käyttää asutukseen kokonaan tai osittain, kun taas varsinaisilta maanviljelijöiltä, jotka olivat toissijaisia maanluovuttajia, voitiin lunastaa vain valtioneuvoston määräämän asteikon mukaan. Näin määritellyn pakkolunastuksen pemsteet tulivat valtioneuvoston päätettäväksi kolme päivää myöhemmin 7.6.1945. Istunnossa, jossa toimitetussa äänestyksessä maatalousministeri Luukan esittelemää asteikkoa lievempää vaihtoehtoa kannattanut Paasikivi jäi tapansa mukaan tappiolle, tuli hyväksytyksi Luukan esittelemä luovutusasteikko.9
Sen mukaan luovutusvelvollisuus ei koskenut alle 25 hehtaarin kokoisia tiloja. 20-35 hehtaarin maatalousmaata omistaneet tilat joutuivat luovuttamaan alarajan kohdalla 10 % ja siitä luovutusprosentti kasvoi tilan pinta-alan kasvaessa siten, että 100-200 hehtaarin tiloilla se oli vastaavasti 40 % ja suurimpien, yli 800 hehtaarin suumisten maatilojen kohdalla alaraja oli vähintään 75 %.10 Koska maanhankintalain perusteella asutettavien tuli hakea maata kirjallisesti syyskuun loppuun mennessä 1945, pakkolunastettavan maan todellinen tarve selvisi vasta hakuajan päätyttyä syksyllä 1945. Sen seurauksena luovutusasteikkoa jouduttiin vuotta myöhemmin kiristämään. Uusi valtioneuvoston päätös annettiin 4.6.194611 Sen mukaan prosenttiasteikkoa korotettiin alimmissa luokissa 1-3:lla ja ylimmissä luokissa 5:llä. Näin arvioitiin saatavan lisää noin 12 000 ha peltoa.12
Pakkolunastusmenettelyn pemsteet saatiin siten määritellyksi kesällä 1945 tavalla, joka pääpiirteissään vastasi Paasikiven kantaa. Samaan aikaan oli kuitenkin noussut uusi kiistakysymys, joka koski maanhankintalain soveltamista motsinkielisillä asuma-alueilla. Maanhankintalain eduskuntakäsittelyn aikana erityisesti Veikko Vennamo oli toiminut tehokkaasti saadakseen lain kielipykälän mukautumaan kielilain mukaan. Vennamo oli eduskunnassa jäänyt tappiolle, mutta toimi maanhankintalain toimeenpanoasetusta laativan toimikunnan puheenjohtajana sekä ASO:n päällikkönä, ja tässä ominaisuudessa hän kommentoikin tuoreeltaan toukokuussa 1945 maanhankintalain kielipykälää Paasikivelle lähettämässään muistiossa. Siinä Vennamo arvosteli pykälää sekavaksi. Kun pykälässä puhuttiin vain kuntien »luonteesta kielellisessä suhteessa» eikä nimenomaan »kieliryhmien suhteesta», Vennamo katsoi, ettei laki siten vaatinut käytäntöön sovellettuna tarkkaa suhdeluvun käyttämistä vaan jätti kohtuullisen liikkumavaran toimeenpanoviranomaisille. Tosin liikkumavara ei saisi horjuttaa kielilain mukaista ryhmitystä. 13
Vennamon näkemykset olivat myrkkyä Paasikivelle. Omassa muistiossaan 22.5.1945 hän arvosteli niitä laajasti, mutta muutti kuitenkin toimeenpanoasetukseen »luonteen» sijaan »kieliryhmien suhteen». Siten Paasikivi Vennamon provosoimana hahmotteli toimeenpanoasetukseen kielipykälän (164 §) niin, että sen mukaan »ruotsinkielisissä ja kaksikielisissä kunnissa kieliryhmien välinen suhde pysyy olennaisesti muuttumattomana ».14 Kun siis maanhankintalain mukaan (MHL § 92) siirtoväen sijoittaminen oli toimitettava siten, että ruotsinkielisten ja kaksikielisten »kuntien luonnetta kielellisessä» suhteessa »ei muuteta», niin toimeenpanoasetuksen mukaan taas »kieliryhmien välisen suhteen» piti pysyä »olennaisesti muuttumattomana». Tämä sanontatapojen erilaisuus puolestaan aiheutti sen, että eduskunnassa heräsi vuotta myöhemmin kesällä 1946 – kysymys siitä, olivatko laki ja asetus keskenään ristiriidassa.
Jo ennen maanhankintalain lopullista hyväksymistä huhtikuussa 1945 eduskunnassa oli esitetty toivomusaloitteita lain kielipykälän (92 §) muuttamisesta tai kumoamisesta. Merkittävin näistä oli maalaisliittolaisen Toivo Ikosen lakialoite 17.4.1945, jossa vaadittiin maanhankintalain 92 §:ssä olevaa kuntien kielellisen luonteen muuttamista koskevan kiellon poistamista kaksikielisten kuntien kohdalta.15 Lakiehdotuksen oli allekirjoittanut 35 edustajaa, joista suuri enemmistö (24 allekirjoittajaa) kuului maalaisliittoon, mutta joukossa oli myös edustajia SDP:stä, SKDL:stä ja kokoomuksesta.16
Eduskunta lähetti lakiehdotukset 24.4.1945 maatalousvaliokuntaan käsiteltäviksi.17 Valiokunta oli aluksi myönteisellä kannalla Ikosen aloitteeseen nähden. Pitkäksi venynyt asia sai kuitenkin uuden käänteen, kun sosiaalidemokraattinen edustaja V. Eskola ehdotti keväällä 1946 kesken käsittelyn lausunnon pyytämistä perustuslakivaliokunnalta siitä, olivatko Paasikiven kirjoittamat maanhankintalain ja sen toimeenpanoasetuksen kielipykälät ristiriidassa keskenään.18
Näin myös tehtiin. Perustuslakivaliokunta sai puolestaan touko-kesäkuussa 1946 asiasta pyytämänsä lausunnot eduskunnan entiseltä oikeusasiamieheltä, lakit. tri. Yrjö Puhakalta sekä oikeuskansleri Toivo Tarjanteelta. Lausunnossaan Puhakka totesi ristiriidan todella olevan olemassa. Hänen mukaansa toimeenpanoasetuksen 164 § voitiin käsittää niin, että se on ristiriidassa itse lain 92 §:n kanssa sekä »sallii sen, mikä on mainitun lainkohdan mukaan kielletty ja kieltää sen, mikä on mainitun lainkohdan mukaan sallittu». Hän tosin viittasi siihen, että hallituksen eduskunnassa esittämän ilmoituksen mukaan sanamuodot eivät olleet ristiriidassa keskenään. Oikeuskansleri Tarjanne tyytyi puolestaan lausunnossaan lähinnä vain siteeraamaan Paasikiven itsensä asiasta esittämiä lausuntoja ja katsoi niiden perusteella, etteivät asetus ja laki olleet ristiriidassa keskenään. 19
Maaliskuussa 1946 presidentiksi valittu Paasikivi seurasi kasvavan raivon vallassa tapahtumia eduskunnassa. Elokuussa hän otti asian esille hallituksessa ennen presidentin esittelyä »Jos nyt tulee eduskunnan puolelta sellainen lausunto, että toimeenpanoasetus ei ole lainmukainen, vaan on lainvastainen ja että minä olen siis antanut lainvastaisen asetuksen ja itse kirjoittanut» niin Paasikivi uhkasi, että »asialla tulee olemaan suuret poliittiset seuraukset». Samansuuntaisen viestin presidentti välitti samana päivänä myös ministeri Fagerholmille sekä vajaata viikkoa myöhemmin luonaan käyneelle kansanedustaja E. Pusalle.20
Eduskunnassa perustuslakivaliokunta antoi lausuntonsa maatalousvaliokunnalle 4.9.1946 ja totesi, että maanhankintalain toimeenpanoasetuksen 164 §:n 3 momentin säädös oli todellakin ristiriidassa itse maanhankintalain 92 §:n 1 momentin kanssa ja esitti, että lakia on joko selvennettävä tai asetusta tässä kohdin muutettava lainmukaiseksi. Lausuntoon liittyivät valiokunnan puheenjohtajan Arvi Ahmavaaran ja ruotsalaisedustajien vastalauseet. Perustuslakivaliokunnan mietinnön tultua maatalousvaliokuntaan Ikosen lakiehdotuksen kannattajat halusivat muuttaa asetusta. Lopulta kuitenkin sosiaalidemokraateista, kommunistisista ja ruotsalaisen kansanpuolueen edustajista muodostunut ryhmittymä sai valiokunnassa yhden äänen enemmistön, teki sen varassa hylkäävän päätöksen ja lopetti kiistan Paasikiven haluamalla tavalla. 21
Eduskunnan maatalousvaliokunnan ja perustuslakivaliokunnan kiistellessä kesällä 1946 siitä, olivatko Paasikiven laatimat lain ja asetuksen pykälät ristiriidassa keskenään, käytiin samanaikaisesti toisaalla kiistaa, joka koski sitä, mitä tarkalleen ottaen toimeenpanoasetuksen määräys kieliryhmien »oleellisesta» muuttumattomuudesta konkreettisesti tarkoitti. Kysymys oli tullut esille sijoitussuunnitelmia motsinkielisiin ja kaksikielisiin kuntiin laadittaessa. Paasikivi oli jo maanhankintalain hallituskäsittelyn aikana helmikuussa 1945 esittänyt iltakoulussa mielipiteenään, että kielisuhde voisi muuttua korkeintaan 1-2 %.22
Asiasta oli talven 1945-46 ajan käyty neuvotteluja maatalousministeri Luukan ja ruotsinkielisten edustajien kanssa. Suunnitelma oli ilmeisesti jo varsin pitkälle valmisteltu, kun Luukka maaliskuussa 1946 joutui Paasikiven presidentiksivalinnan jälkeen tapahtuneen hallituksen vaihdoksen yhteydessä eroamaan. Hänen tilalleen Mauno Pekkalan hallituksen asiasta vastaavaksi maatalousministeriksi nimitettiin Paavo A. Viding, joka edelleen edusti maalaisliittoa.23
Viding otti puolestaan hallituksessa tiukan kannan, jonka mukaan sijoitussuunnitelmassa olevan suhdeluvun piti olla 4 %. Toisaalta eduskunnassa toukokuussa 1946 syntynyt kiista Paasikiven laatiman toimeenpanoasetuksen yhteensopimattomuudesta lain kanssa näytti avaavan mahdollisuuksia siihen, että asetus pitäisi tältä osin kirjoittaa uudestaan.24
Asia kärjistyi 10.7.1946 Paasikiven saatua käsiinsä maatalousministeriön esittelylistan seuraavan päivän valtioneuvoston yleistä istuntoa varten. Siinä maatalousministeriö esitti ehdotuksensa yksikielisten ruotsalaisten ja kaksikielisten kuntien sijoitussuunnitelman vahvistamisessa noudatettavista periaatteista ja totesi, että »asutusasianosaston ja maalautakunnan käsityksen mukaan» kyseisen suhdeluvun piti olla 4 prosenttia. Paasikivi lähetti asian johdosta sähkeen pääministeri Pekkalalle: »Ehdotus ruotsinkielisten ja kaksikielisten kuntain sijoitussuunnitelmaksi ei vastaa maanhankintalain ja toimeenpanoasetuksen määräyksiä. Pyydän vakavasti valvomaan, että ehdotusta ei hyväksytä. Jos tarpeen olen valmis muuttamaan asetuksen niin että prosentti voi olla korkeintaan kaksi. Edellytän, että myös oikeuskansleri valvoo asian kulkua.»25
Paasikiven esittämän vetoomuksen tuloksena valtioneuvosto vahvisti viikkoa myöhemmin 18.7.1946 Pohjanmaan sijoitussuunnitelmat presidentin haluamalla tavalla.26 Asia pysyi Etelä-Suomen osalta kuitenkin vielä keskeneräisenä yli kuukauden. Kun Paasikivi hoputti pääministeri Pekkalaa asian ratkaisuun korostaen kysymyksen sisä- ja ulkopoliittista merkitystä Pekkala ilmoitti muun hallituksen olevan 2 %:n takana ja valmiina hyväksymään sen mukaisen sijoitussuunnitelman mutta Vidingin yksinään haraavan vastaan.27
Sijoitussuunnitelma otettiin lopulta Paasikiven vaatimuksesta hallituksen käsittelyyn 21.8.1946. Tuolloin pidetyssä hallituksen iltakoulussa ministeri Viding yritti edelleen taivuttaa muuta hallitusta kannalleen. Tällä kertaa turvauduttiin lisäksi apulaisoikeuskansleri Mölleriin, joka antoi Paasikiven kantaa tukevan lausunnon. Asiaa vatvottiin vielä hallituksen eri kokoonpanoissa runsaan viikon ajan, jolloin oikeuskansleri Tarjanne puolestaan korosti, että prosenttiluvun piti olla 2. Uudenmaan läänin ja Turun saariston ruotsalaiskuntien sijoitussuunnitelmat vahvistettiin lopulta 29.8.1946. Niissä varmennettiin periaate, jonka mukaan maanhankintalain perusteella sijoitettavan suomenkielisen väestön osuus sai kasvaa kaksikielisen kunnan väkiluvusta korkeintaan 2 prosenttia. Tuskastunut Paasikivi merkitsi jupakan päätteeksi päiväkirjaansa: »Ei mikään asia tahdo mennä, ellei sitä pakolla aja.»28
Jo kärhämän alkuvaiheissa toukokuussa 1946 Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: »Suomen kansa on poliittisesti ja erittäinkin ulkopoliittisesti vähälahjainen. Eivät ymmärrä, että tässä on kysymys paljon tärkeämmistä asioista kuin 350 perheestä. Riitelevät pienistä asioista (nyt on kysymys 350 tilasta ja perheestä). Valitettavasti minä en voi puhua tästä asiasta niin selvästi kuin pitäisi, koska se herättäisi huomiota venäläisissä».29
Riidalla oli kuitenkin laajempi tausta. Se oli saanut alkunsa eduskunnassa jo vuotta aikaisemmin, maanhankintalakia säädettäessä, jolloin lakiin liittynyttä kielipykälää vastustaneet edustajat olivat tehneet lain muuttamisaloitteensa. Toivo Ikosen lakialoitteen perusteissa viitattiin mm. siihen, että ruotsinkieliset maansaajat saatiin kokonaan mahtumaan ruotsinkielisiin kuntiin, joten heitä ei enää riittänyt kaksikielisiin kuntiin. Tästä taas seurasi se, ettei niihin voitu sijoittaa suomenkielisiäkään. Vaikka valtion omistamasta peltopinta-alasta, joka kuului ensisijaisen luovutusvelvollisuuden alaiseen ryhmään, sijaitsi kaksikielisissä kunnissa 12,8 %, se jäi silti pääosiltaan maanluovutustoimenpiteiden ulkopuolelle. Sama koski kuntien omistamaa maaomaisuutta, josta 24,8 % sijaitsi kaksikielisissä kunnissa. Lisäksi tulivat vielä seurakunnat ja yhtiöt.30
Paasikivi puolestaan tyrmäsi kaikki kansanedustajien valittelut maanhankintalain kielipykälän aiheuttamista käytännön vaikeuksista »liioitteluna» ja tarkasteli kysymystä yksinomaan yleisvaltakunnallisesta näkökulmasta. Eduskuntapiireissä ei hänen mielestään tässä asiassa ollenkaan ymmärretty »meidän maamme asemaa ja mitä siinä suhteessa on tarpeen». Suomi oli Paasikiven mukaan tällä tavalla riitelemällä »kulkemassa isoloitumista kohden, joka olisi meidän kuolemamme».31
Maanhankintalain säätämisprosessin ja sen toimeenpanoasetuksen kielipykälästä käydyn kiistan aikana valvontakomission puheenjohtaja Ždanov oli puolestaan agraarikysymyksen osalta pitänyt tarkoituksellisesti yllä »matalaa profiilia»32 Keskustellessaan sisäministeri Leinon kanssa 26.1.1945 Ždanov tiedusteli tältä, merkitsikö hallituksessa tuolloin käsiteltävänä olleen maanhankintalain toteuttaminen »lopullista maareformia» vai oliko se vasta sellaisen »edellytys». Leino vastasi tällöin, ettei kyseessä ollutta lakia voinut mitenkään pitää »lopullisena agraarireformina». Se oli tosin Suomessa säädetyistä maalaeista radikaalein, mutta ei silti läheskään vastannut kommunistien agraaripoliittisia vaatimuksia.33
Myös Paasikiven talouspoliittiseen lähipiiriin kuulunut· professori Kyösti Haataja yhtyi omasta puolestaan käsitykseen siitä, että laki oli poikkeuksellisen radikaali. Hän totesi tuoreeltaan, ettei maanhankintalakia »voida karakterisoida maareformiksi, vaan sodan aiheuttamaksi agraarimullistukseksi, jolla on vallankumouksen luonne». Raatajan mielestä maanhankintalaki merkitsi »pitkälle ulottuvaa maaomaisuuden sosialisoimista ».34 Onkin huomautettu, että periaatteessa lain nojalla olisi voitu muodostaa vaikkapa kolhoositiloja, sillä lain eraan säännöksen mukaan (93 §) voitiin erityisestä syystä muodostaa yhteisiä tiloja.35
Ennen kaikkea on kuitenkin huomattava, että maanhankintalaki oli tarkoituksellisesti laadittu mahdollisimman väljäksi, joten se jätti varsin laajan harkintavallan toimeenpanoviranomaisille, joiden menettelystä jäi riippumaan se, minkälaisen luonteen lain toteuttaminen käytännössä saisi. Maanhankintalain toimeenpano organisoitiin pääosiltaan samoin kuin asia oli suunniteltu tehtäväksi jo talvisodan jälkeen säädetyssä pika-asutuslaissa. Korkein johto kuului maatalousministeriölle, jossa puolestaan asutusasiainosasto (ASO) käsitteli lain toimeenpanoa koskevat asiat huomattavan itsenäisesti. Asutusasiainosastossa taas päälliköllä oli keskeinen asema organisaatiossa. Hänellä oli oikeus ratkaista useimmat asiat asianomaisen virkamiehen esittelystä.36
ASO:n osastopäälliköksi oli lokakuussa 1944 nimitetty lakit.lis. Veikko Vennamo, jolle siten tulevina vuosina muodostui keskeinen asema maanhankintalain toteuttamisen suuntaviivoja määriteltäessä. Paasikivi puolestaan pani Vennamon jo toimintansa alkumetreillä paljon haltijaksi, sillä hän pyysi tätä huolehtimaan siitä, ettei ketään kommunistia tulisi määräävälle paikalle ASO:n virkakuntaan.37 Maanhankintalain keskusorganisaatiota luotaessa ja koottaessa siirtoväen edustajat tulivatkin sittemmin mukaan kaikkiin portaisiin, varsinkin toiminnan johto oli suuressa määrin siirtokatjalaisten käsissä.38
Maanhankintalain paikallisina eliminä toimivat maanlunastus- ja asukkaaksiottolautakunnat sekä lain toimeenpanon tarkastajat. Suomi oli tarkoitusta varten jaettu 199:ään piiriin ja kuhunkin oli tarkoitus perustaa maanlunastuslautakunta. Siihen kuului puheenjohtaja ja neljä jäsentä. Maatalousministeriö määräsi puheenjohtajan, ja siinä toimessa oli tavallisesti maanmittari, mutta kysymykseen tuli myös agronomi, metsänhoitaja ja lakimieskin. Maatalousministeriö määräsi lisäksi kaksi ammattijäsentä sekä maatalousseurojen keskusliitto ja kunnallinen asutuslautakunta kumpikin yhden. Asukkaanottolautakunnilla oli suurin piirtein samat toimialueet kuin maanlunastuslautakunnillakin. Lain toimeenpanon valvomiseksi Suomi oli jaettu kahdeksaan tarkastuspiiriin, joihin tavallisesti kuului yhden läänin alue. Kussakin piirissä toimi kolme tarkastajaa: maanmittari, agronomi ja metsänhoitaja, joiden tuli valvoa erityisesti maanlunastuslautakuntien toimintaa, ehdottaa muutoksia niiden kokoonpanoon, tehdä aloitteita ym. sekä lähettää kuukausittain selostus toiminnastaan maatalousministeriölle.39
Organisaatiota leimasi siten hyvin voimakkaasti professionaalisuus ja tietyssä mielessä myös virkavaltaisuus, mutta ei vasemmistolaisuus eikä missään tapauksessa vallankumouksellisuus. Tämä johtui siitä, että lautakuntien viidestä jäsenestä kolme oli maatalousministeriön suoraan määräämiä virkamiehiä, kuten agronomeja, maanmittareita, metsänhoitajia, lakimiehiä ja vastaavia, jotka kyllä mittasivat ja laskivat ja mittasivat vielä uudelleen, mutta joiden ajatuksista Haatajan pelkäämä »maaomaisuuden sosialisoiminen» oli valovuosien päässä.
Kommunistien turhautuneisuus maanhankintalain käytäntöön soveltamisen johdosta alkoi tulla selvästi esille keväällä 1946 niin Moskovassa kuin Helsingissäkin, varsinkin kun Puolassa, Unkarissa ja ItäSaksassa maareformien toteuttaminen oli saavuttanut ratkaisuvaiheen. Moskovassa 4.-5.4.1946 käymässä olleille Ville Pessille ja Hertta Kuusiselle sekä SKP:n poliittiseen toimikuntaan kuuluneelle Aili Mäkiselle Ždanov valitti, ettei Suomen maanhankintalaki ollut ollenkaan johtanut maareformin toteuttamiseen. Kyseessä oli »sekasikiömäinen laki», jota »byrokraattinen apparaatti» käytti hyväkseen syrjäyttäen täysin lain toteuttamisesta »laajat talonpoikaismassat». Maanomistajien intressien edustajat (agrarniki) sekä porvaristo saattoivat siten sabotoida lain toteuttamista ja pitkittää asiaa useiden vuosien ajan.40
Ždanov puolestaan vaati, että maareformin täytyi vahvistaa »työtätekevän talonpoikaiston» asemaa. Sen itsensä piti olla reformin toteuttamisen pääosassa. Asian ydin ei ollut korvausten maksaminen yksityisen maanomistajan auttamiseksi, vaan talonpoikia vaivaavien »perustavanlaatuisten ongelmien ratkaiseminen». Päämääränä oli »räjäyttää» (podorvat) suurkapitalistinen maanhallinta. Se taas oli tarpeen, jotta Suomessa saataisiin aikaan »syvä taloudellinen ja poliittinen reformi».41
Suomalaistroikka näki puolestaan vaikeuksiensa perussyynä juuri maanlunastuslautakunnissa valtaapitävät »virkamiehet ja suurmaanomistajat» ja piti tärkeänä taistelun kehittämistä »talonpoikaismassojen» saamiseksi mukaan maanjakotoimintaan. Ilman maanlunastuslautakuntien uusimista oli mahdotonta ratkaista kysymystä laajemmasta maatalousreformista. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli »hyvin monimutkainen ongelma», eivätkä suomalaiset kommunistit olleet sen ratkaisuun valmiita.42
Vaikka suomalaisilla kommunisteilla ei siten ollut esitettävänään mitään laajempaa maareformisuunnitelmaa, niin Ždanov silti katsoi, että agraarireformin pitäisi ratkaista perustavaa laatua oleva kysymys »yksityiskapitalistisen maanomistuksen ja suurmaaomistuksen likvidoinnista» sekä helpottaa maattoman ja vähän maataomistavan työtätekevän talonpoikaiston osaa. Siten Ždanovin luottomiehenä valvontakomissiossa toimineen NKVD-everstin V. P. Terjoskinin allekirjoittamassa, 2.4.1946 päivätyssä muistiossa vaadittiin SKP:ltä konkreettista ohjelmaa, johon piti mm. sisältyä maareformi. 43
Moskovassa O. W. Kuusinen osallistui itse SKP:n ohjelmien laadintaan, joskin vain neuvonantajan roolissa. Kuusinen ehdotti luotavaksi SKDL:n ja maalaisliiton yhteisiä, maatalousreformia valmistelevia komiteoita. Niiden tehtävänä olisi kutsua koolle vaalipiireittäin talonpoikien edustajakokouksia, joissa nämä voisivat esittää mielipiteitään eräistä tärkeistä kysymyksistä. Suunnitelmaa olisi aluksi kokeiltava joissakin kunnissa. Jos kokemukset olisivat myönteisiä, järjestelmä voitaisiin laajentaa koko maahan. Tarkoituksena oli saada maareformi nopeasti toimeen. Yhteistyö maalaisliiton kanssa oli avainasemassa. SDP:tä ei Kuusisen mielestä pitänyt ottaa mukaan, koska puolue oli kompromettoinut itsensä talonpoikien keskuudessa. Vaikka kaikkien kylien talonpojat eivät lähettäisikään edustajiaan kokoukseen, monet silti tekisivät niin. Kun sitten kokousten julkilausumat julkaistaisiin, se herättäisi kiinnostusta muissakin maalaiskylissä ja talonpojissa, jolloin asia etenisi, kuten Kuusinen toiveikkaana uskoi.44
Sama asia hieman toisessa muodossa tuli esille kuukautta myöhemmin SKDL:n ja vasemmistososiaalidemokraattien yhteisesti esittämässä välikysymyksessä.45 Sen mukaan maansaajina tuli olla maatyöläisiä, vuokramiehiä, riittämättömästi maata omistavia pienviljelijöitä sekä »kaikkia niitä, joilla on sekä halua että kykyä maata viljellä ja saada siitä toimeentulonsa». Eduskuntakeskustelussa 27.6.1946 välikysymyksen ensimmäinen allekirjoittaja Lauri Myllymäki vielä täsmensi, että maanhankintalaki sulki maansaannin ulkopuolelle perheettömät rintamamiehet sekä sotatoimiin ikänsä puolesta osaaottamattomat tai »fascismin vastaisen kantansa tähden metsäkaartiin jääneet» maantarvitsijat. Hän vaati, että »maanlunastuslautakuntiin on saatava sellainen muutos, että maata on niiden saatava, joilla on edellytyksiä ja innostusta maanviljelykseen ja joille entisestään ei ole maata». 46
Välikysymyksen mukaan maanluovuttajina piti olla ns. »herrasviljelijät, kartanonomistajat, maakeinottelijat, erinimiset yhtiöt ja säätiöt». Maata ei kuitenkaan pitänyt ottaa alle 25 hehtaarin suuruisten »varsinaisten maanviljelijöiden» tiloista. Välikysymyksessä vaadittiinkin »laajalle perustalle rakentuvaa maauudistusta», jolloin »uutta lakia toteuttamaan asetetaan elimet, jotka omaavat tahdon kiireellisesti toteuttaa lainsäätäjän tarkoituksen. Tämän vuoksi niihin elimiin on asetettava riittävä maansaajien edustus. »47 Samaan aikaan huipentui SKP:n organisoima kampanja, jonka kuluessa oli pidetty yli 200 kansalaiskokousta virkamieskunnan »demokratisoimiseksi». Ensimmäinen kokous pidettiin 23. toukokuuta 1946- ja huippunsa liike saavutti touko-kesäkuun vaihteessa samaan aikaan agraaripoliittisen välikysymyksen kanssa. Viimeiset kokoukset pidettiin 5.6., vähän ennen suurta mielenosoitusta eduskuntatalon edessä. SKDL:n joukkokokoukset vaativat talouselämän sosialisointia ja maareformia.48
Kommunistien näyttävästä liikehdinnästä huolimatta Paasikivi seurasi eduskunnassa käytyä välikysymyskeskustelua lähinnä ikävystyneenä ja kommentoi päiväkirjaansa koleasti: »ei mitään uutta».49 SKP:n vaatimuksissa kansallistaminen ja sitten myös maareformivaatimusten esittäminen jatkui tosin tämän jälkeen kasvavalla voimalla. Erityisesti sitä mukaa kuin puolueen hyökkäys virkakoneistoa vastaan näytti tyrehtyvän kansallistamisajatukseen takerruttiin – kuten Osmo Jussila on todennut – »kuin pelastavaan oljenkorteen ».50 Se ei kuitenkaan enää muuttanut mitään
Vasemmiston piirissä maanhankintalakiin oli sen eduskuntakäsittelyn aikana kiinnitetty varsin suuria toiveita nimenomaan siinä mielessä, että lain uskottiin saavan aikaan perustavaa laatua olevan maareformin.51 Tätä vaikutelmaa korosti vielä erityisesti se, että lain hallituskäsittelyssä »yhteiskunnallisen taantumuksen» edustajaksi henkilöitynyt Paasikivi oli kielikysymystä lukuunottamatta kärsinyt tappion kaikissa keskeisissä kohdissa ja oli näin ollen joutunut taipumaan hallituksen varsin vasemmistolaiseen tahtoon. Paasikiven »tappio» oli kuitenkin näennäinen. Vanhana juristina hän tunsi hyvin sanonnan, jonka mukaan »laki on niinkuin se luetaan». Kun maanhankintalain »lukemisen» aika koitti, Paasikivi suoritti sen Vennamon avustuksella tavalla, jonka vaikutuksesta lain toimeenpanossa vasemmiston merkitys yleensä ja kommunistien merkitys aivan erityisesti kutistui minimaaliseksi. Keskusorganisaatiosta kommunistit piti poissa Paasikiven määräämä ja Vennamon toteuttama »virkakielto». Paikallistason organisaatiot – maanlunastuslautakunnat, jotka viime kädessä päättivät siitä, miten maan jakaminen käytännössä toteutettiin, toimivat puolestaan maatalousministeriön määräämien ja maan yksityisomistukseen perustuvaa maanhallintamuotoa kannattavien virkamiesten johtamina. Kyseessä oli – kuten Ždanov oivaltavasti totesi – »byrokraattinen apparaatti», joka maanhankintalain »puutteita» hyväksikäyttäen »sabotoi» agraarivallankumouksen toteuttamisen Suomessa. Onkin erityisesti syytä korostaa, että vaikka SKDL:n merkitys kevään 1945 eduskuntavaalien jälkeen kasvoi huomattavasti sekä eduskunnassa että maan hallituksessa, niin puolueen mahdollisuudet vaikuttaa samanaikaisesti etenevän Suomen historian laajimman yhteiskunnallisen reformin käytännön toteuttamiseen jäivät paljolti juuri Paasikiven toiminnan seurauksena olemattomiksi.
* * *
Kuten edellä on jo todettu, Paasikivi oli alusta pitäen suhtautunut varsin kriittisesti tekeillä olleeseen maanhankintalakiin. Sekä julkisissa puheenvuoroissaan että yksityisissä päiväkirjamerkinnöissään hän katsoi erityisesti lain taloudellisten vaikutusten johtavan Suomen kansantalouden syviin ongelmiin. Siirtoväen ja muiden maata tarvitsevien sijoittaminen oli suuruudeltaan verrattavissa sotakorvausten suorittamiseen. Asutustoiminta ei pitkään aikaan tulisi lisäämään tuotantoa, vaan päinvastoin vaatisi paljon mm. rakennusaineita, joita Suomessa oli muutenkin vähän. Silti sadoilletuhansille ihmisille oli hankittava asuntoja, jotka Suomen ilmanalassa oli lisäksi rakennettava huolellisemmin kuin useimmissa muissa maissa. Siirtoväen asuttaminen samoin kuin muut sodan aiheuttamat korvaukset tekivät puolestaan välttämättömäksi verotuksen, joka oli huomattavasti raskaampi kuin koskaan ennen Suomessa.52
Voidaankin todeta, että Paasikivi olisi pitänyt parempana ratkaisuna sitä, että karjalainen siirtoväki olisi pysynyt vanhoilla asuinpaikoillaan eikä siirtynyt supistuneeseen Suomeen. Kuten tunnettua, Moskovan rauhanneuvotteluissa maaliskuussa 1940 Paasikivi muiden suomalaisten rauhanneuvottelijoiden kanssa esitti yhdeksi artiklaksi rauhansopimukseen optio-oikeutta, jonka mukaan luovutettavan alueen väestölle olisi taattu Tarton rauhansopimuksen tapaan mahdollisuus yhden vuoden aikana säilyttää Suomen kansalaisuus ja oikeus halutessaan siirtyä supistuneeseen Suomeen. Optio-oikeuteen liittyen suomalaiset rauhanneuvottelijat ajoivat sopimukseen myös artiklaa, joka olisi suonut uskonnonvapauden luovutettavan alueen suomenkieliselle väestölle. Molotov ei pitänyt esitystä tarpeellisena ja asia raukesi. 53
Siirryttyään lähettilääksi Moskovaan keväällä 1940 Paasikivi moitti lähetystönsä henkilökunnalle edelleen kovin sanoin Suomen kansaa ja ennen kaikkea karjalaisia – jotka olivat talvisodan jälkeen jättäneet kotiseutunsa paeten vapaaksi jääneeseen Suomeen. »Meillähän olisi nyt omaa kansaa raja-naapureina», hän perusteli kieltämättä hyväuskoiseksi tulkittavaa kannanottoaan. 54 Eikä ajatus karjalaisista »rajantakaisina naapureina» jättänyt Paasikiveä pitkään aikaan rauhaan. Vielä heinäkuussa 1946 hän esitti luonaan Kultarannassa käyneelle karjalaisten edustajien lähetystölle uskovansa, että »venäläiset luultavasti kyllä päästäisivät karjalaiset takaisin, mutta Neuvostoliiton lakien alaisina». Karjalaisten protestoitua voimakkaasti asia jäi tähän. 55
Kun karjalaiset kuitenkin vastoin Paasikiven toiveita siirtyivät supistuneeseen Suomeen, Paasikivi »tunnusti tosiasian» ja lähti vuoden 1944 jälkeisessä agraaripolitiikassaan siitä, että maanhankintalaki oli muut tarvitsijat sivuuttaen rajattava vain karjalaiseen siirtoväkeen. Vastustuksen perustana oli yhtäältä hänelle muodostunut käsitys siitä, että jo yksin karjalaisten sijoittaminen ylitti maan voimavarat. Toisaalta hän taas pelkäsi maatilojen pirstoutuvan liian pieniksi, mikäli maansaantioikeus laajennettiin kaikkiin niihin ryhmiin, jotka esittivät asiaa koskevia vaatimuksia.56
Vasemmiston piirissä eläneisiin vaatimuksiin yleisen maareformin toteuttamisesta Paasikivi suhtautui varsin skeptisesti. Hän tutki maataloustilastoa ja päätteli, ettei Suomi ylipäänsä ollut mikään suurmaanomistajamaa ja totesi, ettei »näillä pelloilla voi mitään ‘maareformia’ toimeenpanna». Yksityisissä muistiinpanoissaan hän kuitenkin vältti lausumasta mitään »lopullista mielipidettä». Talous ei ollut Paasikivelle hänen oman käsityksensä mukaan »uskon asia», eikä saanut sellaiseksi muodostua. Asiassa vaadittiin ennen kaikkea »realiteettien kylmää harkintaa», jotta saataisiin selville, »mikä on reaalisesti mahdollista ja mikä on kuvitelmaa».57
Vuoden 1946 loppupuolelle tultaessa Paasikiven aikaisempi kriittinen asenne maanhankintalakiin alkoi muuttua myönteisemmäksi. Joulukuussa hän merkitsi päiväkirjaansa: »MHL vaikuttaa vielä 2-3 vuotta erittäin haitallisesti, vähentää kulutukseen tulevaa määrää elintarvikkeita. Mutta myöhemmin kun uudet tilat ovat päässeet jaloilleen, tulee tuotantomme kohoamaan… Silloin kun MHL on pantu käytäntöön ja uudet tilat päässeet jaloilleen, tulevat ne harjoittamaan voimaperäistä karjataloutta. Ne tulevat kyllä toimeen. Lopullisesti ei MHL tule tuottamaan niin suurta vahinkoa kuin väitettiin, mutta ylimenokausi on vaikea.»58
Merkittäväksi tekijäksi Paasikiven muuttuneessa suhtautumisessa maanhankintalakiin osoittautui joulukuun alussa 1946 hänen tapaamisensa Vennamon kanssa. Viimeksi mainittu selvitti maanhankintalain toimeenpanon yleistä kulkua ja siinä noudatettua maanjakoperustetta, jonka mukaan yli 80 % käytettiin siirtoväen tarpeisiin ja vain 20% muille, kuten rintamamiehille. Vennamon selvitykset tekivät Paasikiveen »mieluisan vaikutuksen»59, ja jo tammikuun alussa 1947 hän antoi maanhankintalain toteuttamista käsittelevää kirjoittamista varten ohjeita Uuden Suomen päätoimittaja Lauri Aholle. »Sanoin, että toimeenpannaan lähinnä siirtoväkeä varten, ja menee tyydyttävästi. Oikeiston ei pitäisi sitä vastaan kirjoittaa ja puhua.»60
Vuoden 1947 loppuun mennessä yli 80 % maansaantiin oikeutetusta siirtoväestä oli asettunut uusille sijoilleen ja koko asutustoiminta saatiin loppuun suoritetuksi 1950-luvun alkuun mennessä. Siirtoväelle muodostettiin maanluovutusmenettelyä käyttäen ja vapaalla kaupalla viranomaisten välityksessä yhteensä noin 36 500 tilaa, joista puolet oli viljelystiloja. Lisäksi useat siirtoväkeen kuuluneet viljelijät ovat hankkineet tilansa vapaaehtoisin kaupoin ilman asutusviranomaisten myötävaikutusta, joten Karjalan maatalousväestö sai yhteensä 38 000 tilaa. Kaikkiaan maanhankintalain kautta muodostettiin noin 43 000 maatilaa. Suomen maatalous pienviljelijävaltaistui entisestään. Perustettujen viljelystilojen peltoala sai vaihdella 6-15 hehtaarin välillä. Pohjois-Suomeen oli mahdollista perustaa erikoissuuria viljelystiloja (peltoa 15-30 ha). Lisäksi perustettiin 2-6 peltohehtaarin asuntoviljelystiloja ja kalastustiloja. Alle kahden peltohehtaarin asutustiloja perustettiin noin 20 000. Myös asuntotonttien, lisäalueiden, yhteismetsien ja yhteislaitumien perustaminen ja antaminen oli mahdollista. Suuri osa maanhankintalain mukaan maansaantiin oikeutetuista sijoittui kuitenkin kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin. Niihin muodostettiin laajoja omakotitaloalueita. Eräissä tapauksissa voitiin omakotitontin sijasta antaa myös kerrostaloasunto. ASO rahoitti myös kerrostalojen rakentamista.61
Maanhankintalain toteuttamiseen käytettiin kaikkiaan noin 2,8 miljoonaa hehtaaria, mikä oli kaksi kertaa enemmän kuin torpparivapautuksessa. Pakkoluovutuksella hankittiin maasta neljännes. Etelä-Suomessa luovutuksen kohteeksi joutuivat ensisijaisten maanluovuttajien (valtio, kunnat, seurakunnat, rappiotilat jne.) lisäksi myös keskikokoisten ja suurten viljelmien omistajat. Varsinaisille maanviljelijöille maanluovutusvelvollisuus ei muodostunut koko valtakuntaa ajatellen erityisen raskaaksi (yksityisten maista vain noin 4 %), mutta kun heidän luovutusvelvollisuutensa keskittyi pääasiassa etelään ja maasta saatu hinta arvioitiin 31.12.1944 vallinneen hintatason mukaan, tästä muodostui Etelä- ja Länsi-Suomen suomenkielisissä kunnissa keskimääräistä suuremmille maatiloille raskas ylimääräinen vero.62 Pakkolunastetusta maasta sekä sillä olevasta puustosta maksettiin maanomistajille korvaus valtion obligaatioina, mutta siirtoväelle suoritetuista korvauksista poiketen velkaa ei kuitenkaan sidottu indeksiin, joten näillä arvopapereilla ei ollut suurtakaan merkitystä maan luovuttajille.63 Paasikivi siteerasikin muistelmissaan jonkinmoisella sympatialla Hella Wuolijoen näytelmäkäsikirjoitusta, jossa Niskavuoren vanha emäntä puhui isiensä talosta »sellaisena kuin sen valtio on meille kahden vääryyden jälkeen jättänyt. Väkivallalla valtio vei meiltä torpparimaat ja väkivalloin se vie suuren osan karjalaisille.»64
Rintamamiehet ja heidän perheensä saivat suuren määrän pieniä asuntotiloja ja asuntotontteja, niin että kaikista lain nojalla muodostetuista tiloista vain vajaat 40 % meni siirtoväelle. Maanhankintalaki toteutti siten siirtoväen asuttamista laajemman maareformin. Asutusohjelman yhteydessä perustettiin noin 16 000 ns. »kylmää tilaa», joilla valmiiksi raivatun peltoalan tuotto oli alle 10 % siitä, miksi tuoton arvioitiin nousevan kun tila on kokonaan raivattu. Tällaisten tilojen vastaanottaja sai erityisen uudistilan perustamispalkkion. Suuri osa kylmistä tiloista perustettiin Itä- ja Pohjois-Suomeen ja valtaosa niistä tuli rintamamiesten käyttöön. Osa näistä uusista asutusalueista sijaitsi luonnonolosuhteiltaan liian karuilla seuduilla, minkä seurauksena huomattava osa tiloista normaaliaikojen tultua autioitui. Nuoriso jätti 1960-luvun puolivälin jälkeen herkästi vanhemmilta keskentekoisiksi jääneet – eräissä tapauksissa myös valmiiksi rakennetut ja raivatut asutustilat ja muutti suuren muuttoaallon mukana Ruotsiin.65
Paasikiven toiminta oman maatilansa kehittäjänä oli päättynyt jo sodan jälkeen, jolloin valtakunnallinen politiikka vei hänen lähes kaiken huomionsa. Tosin vielä tällöinkin hän pyrki mahdollisuuksiensa mukaan seuraamaan tilanhoitoa. 66 Paasikivi joutui v. 1947 luovuttamaan maata maanhankintalain velvoittamana 27 hehtaaria. Maan.luovutuksen yhteydessä hän möi lisäksi osan maistaan Keravan kauppalalle, jolle loput tilasta myytiin 1950.67 Tällöin päättyi periaatteessakin Paasikiven toiminta maatalouden piirissä. Eräänlaiseksi Paasikiven agraaripoliittisten ajatusten testamentiksi muodostui hänen puheensa heinäkuussa 1953: »Miten suhde maatalouden ja toisaalta teollisuuden välillä muodostuukin, ei ole epäilystä, että maatalous tulee aina olemaan sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti maamme peruselinkeinoja. Maatalous kaikkine mitä siihen kuuluu on oleva kansamme tärkeimpiä elämänmuotoja. Omalla konnullaan ahertava maanviljelijä-talonpoika on aina oleva maamme ja kansamme kannattavimpia voimia. Maatalouden kehittäminen ja kohottaminen on sen vuoksi isänmaan menestykselle tähdellisimpiä tehtäviä.»68
