VIIMEINEN PÄÄMINISTERIKAUSI 1945-1946

Lopullinen rauha tavoitteena

Vajaan kuukauden kuluttua Paasikiven kolmannen hallituksen muodostamisesta maailmansota päättyi Euroopan osalta viimeisten saksalaisjoukkojen antautuessa 10.5.1945. Jo viikkoa aikaisemmin oli Helsingissä järjestetty valtioneuvoston toimesta Berliinin kukistumisen kunniaksi Rautatientorille laaja kansalaiskokous toritanssiaisineen. Vasemmistoväritteisen tilaisuuden ainoana porvarillisena puhujana esiintyi oikeusministeri Urho Kekkonen.¹

Paasikivi ei Rautatientorille vaivautunut. Sen sijaan hän esiintyi radiossa 7.5.1945 korostaen liittoutuneiden voiton vapauttaneen maailman rajattoman väkivallan ihannointiin perustuvasta natsilaisesta diktatuurista. Ratkaiseva osuus voiton saavuttamisessa oli ollut Neuvostoliitolla ja sitä johtavalla »suurella sotapäälliköllä ja valtiomiehellä, Stalinilla». Liittoutuneiden yhteisin ponnistuksin oli myös Suomen kansan kiitollisen tunnustuksen ansaitsevalla tavalla luotu edellytykset kansojen rauhalliselle ja demokraattiselle elämälle. Sen turvaamisessa voittajasuurvaltojen johtomiehet kantoivat nyt suuren vastuun.²

Toisenlaista linjaa edustivat SKP:n johtohenkilöt Ždanovin tiedustellessa 10.5.1945 Leinolta, Hertta Kuusiselta ja Pessiltä kommunistien käsitystä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden tulevaisuudesta. Sisäministeri vastasi tällöin – toveriensa protestoimatta – yhteisenä pyrkimyksenä olevan Suomen liittämisen Neuvostoliittoon. Lyhyellä tähtäyksellä edettäisiin käyttämällä mallina Neuvostoliiton liittosuhteita Puolaan, Tsekkoslovakiaan ja Jugoslaviaan.³

Kaksi päivää myöhemmin (12.5.1945) Paasikivi kävi Ždanovin puheilla lausumassa onnittelunsa sodan menestyksellisen päättymisen johdosta.⁴ Samalla pääministeri viittasi tiettyjen helpotusten myöntämiseen Suomelle välirauhansopimuksen määräysten mukaisesti. Sotatoimien nyttemmin lakattua hän ajatteli mm. lentokenttien palauttamista, meri- ja lentoliikenteen vapauttamista sekä sähke- ja puhelinyhteyksien sallimista Helsingissä toimivien puolueettomien maiden edustustoille.

LVK:n puheenjohtajan mielestä nämä olivat kuitenkin suhteellisen pieniä ongelmia. Pääasia oli Suomen tuleva suhde Neuvostoliittoon. Mitä pääministeri ajatteli siitä? Paasikivi vastasi aikoneensa juuri tulla tähän kysymykseen, ts. lopulliseen rauhantekoon. Koska se toteutuisi? Pystymättä antamaan suoraa vastausta Ždanov huomautti maailman ajankohtaisen huomion kiintyneen San Franciscossa pidettävään YK:n perustavaan kokoukseen. Vasta sen päätyttyä voitaisiin ottaa muut asiat esille.

Kenraalieversti tahtoi silti saada tietää pääministerin mielipiteen molempien maiden suhteiden tulevasta kehityksestä. Voitiinko ystävyyspolitiikan jatkuvuuteen luottaa? Paasikivi vastasi käsitystensä ilmenevän hänen puheistaan ja julkisista lausunnoistaan. Luja ystävyys ja läheiset suhteet tuli rakentaa, eikä Suomen politiikka enää koskaan saisi suuntautua Neuvostoliittoa vastaan. »Hvatit voin» (Sotia on ollut riittävästi). Tällä ystävyyslinjalla oli takanaan jo kansan enemmistö, ja se vain vahvistuisi, kun monen vielä tuntema pelko itsenäisyyden menettämisestä haihtuisi.

Paasikiven kysyttyä puolestaan kenraalieverstin kantaa Ždanov viittasi maansa Tsekkoslovakian ja Ranskan kanssa solmimiin sopimuksiin. Voisiko Suomi ajatella jotakin vastaavaa? Tähdentäen puhuvansa vain omissa nimissään Paasikivi antoi ymmärtää, ettei Tsekkoslovakian pakti hänestä »ollut hullumpi». Ystävällisessä hengessä käyty keskustelu jäi toistaiseksi tähän.⁵

Kuultuaan mielipiteenvaihdosta Paasikiveltä Enckell lausui käsityksenään, että Suomen yleinen mielipide oli jo kypsynyt hyväksymään Neuvostoliiton kanssa solmittavan sopimuksen, jota Enckell myös omasta puolestaan kannatti. Kun Suomi pienuutensa ja maantieteellisen asemansa vuoksi ei koskaan voisi olla täysin riippumaton Venäjästä, käyttökelpoisen ratkaisun tarjoaisi suvereenin maan sotilasliitto itäisen naapurinsa kanssa.

Ulkopoliittisen ja sotilaallisen merkityksensä ohella pakti auttaisi niinikään pitämään Suomen äärivasemmistoa aisoissa. Lisäksi suotuisissa oloissa solmittu sotilassopimus kohottaisi muiden väestöryhmien keskuudessa mielialaa selkiyttäessään nyt perin epävarmaksi koettua tulevaisuutta.⁶

Mannerheim, jolle näin tarjoutui tilaisuus jatkaa vuoden alussa Ždanovin kanssa kaavailemaansa linjaa, suhtautui Paasikiven ja Enckellin ajatuksiin tietenkin positiivisesti. Keskusteluja LVK:n puheenjohtajan kanssa tuli edelleen käydä Suomelle tarpeellisen sopimuksen aikaansaamiseksi. Tärkeätä oli kuitenkin Neuvostoliiton »suuria sotia» välttäen rajoittua maan oman alueen puolustukseen. Presidentti ilmoitti ensi tilassa lähtevänsä Mikkelissä vielä sijaitsevaan pääesikuntaan neuvottelemaan asiasta.⁷

Sotilaat toimivat ripeästi. Vain viisi päivää myöhemmin (18.5.1945) valmistui puolustusvoimain komentajan, kenraali Erik Heinrichsin laatima yksityiskohtainen muistio, jonka kaksi varhaisempaa versiota hän oli Mannerheimin aloitteesta laatinut jo maaliskuun lopussa. Niiden mukaan molempien sotien katkerat kokemukset velvoittivat etsimään Suomen poliittiselle suuntaukselle uusia teitä, jotka eivät johtaisi uusiin selkkauksiin mahtavan itäisen naapurin kanssa. Jos Moskovalle voitaisiin tarjota sotilaallisesti riittävät takeet siitä, että Suomen alue muodosti luotettavan ja tarpeeksi lujan lohkon Neuvostoliiton, koko Euroopan halki kulkevan, länttä kohti suunnatun puolustusvyöhykkeen pohjoisella siivellä, silloin ei pitänyt olla ainakaan sotilaallisia syitä uusiin vaatimuksiin tai jatkuvaan jännitystilaan.

Tyydyttämällä Neuvostoliiton turvallisuusintressit vahvistettaisiin Heinrichsin mielestä samalla oleellisesti Suomen poliittista asemaa itäänpäin. Järjestelyt edellyttivät myös pitkälle menevää luottamusta toisen sopimuspuolen aikomuksiin nähden. Niinikään Suomen armeijan oli oltava kunnossa, jotta pieni maa ei suuren kumppaninsa rinnalla painuisi pelkän protektoraatin asemaan.

Korostaessaan paktin maantieteellisen rajoittamisen välttämättömyyttä Heinrichs viittasi myös Neuvostoliiton v. 1939 Kuusisen hallituksen kanssa solmimaan sopimukseen, joka ei edellyttänyt sotilaallista yhteistoimintaa muuten kuin siinä tapauksessa, että »Suomea vastaan hyökätään tai uhataan hyökätä, kuin myös siinä tapauksessa, että minkä tahansa Euroopan valtion taholta hyökätään tai uhataan hyökätä Suomen alueen kautta Neuvostoliittoa vastaan».

Näissä alueellisesti rajatuissa puitteissa Suomi asettaisi koko elävän ja materiaalisen voimansa yhteisen sodankäynnin hyväksi. Mahdollisesta avunannosta Suomelle Neuvostoliiton taholta olisi sovittava erikseen. Neuvostoliiton joutuminen konfliktiin muilla rajoillaan ei saisi automaattisesti vetää mukaan Suomea, joka tässä tapauksessa säilyttäisi puolueettomuutensa.

Myöhempää YYA-sopimusta pitkälti ennakoivien perustelujensa täydennykseksi Heinrichs totesi »puolustusliittoa» olevan syytä valmistella rinnan rauhansopimuksen kanssa. Antaessaan voimakkaan panoksensa Neuvostoliiton turvallisuusintressien hyväksi Suomi voisi pitää kohtuullisena, että sen puolustusmenoihin investoimia varoja vastaava summa vähennettäisiin Neuvostoliitolle maksettavista sotakorvauksista.

Puolustusliittoajatuksen esilleotto »nykyvaiheessa» saattoi jouduttaa Suomen pääsyä rauhaan jo ennen toisen maailmansodan päättävää yleistä rauhanjärjestelyä. Sitäpaitsi positiivinen vaikutus voisi ulottua myös lopullisiin rauhanehtoihin esimerkiksi rajantarkistuksina Porkkalan ja Viipurin suunnilla.⁸

Moskovan aloitetta odotettaessa ja saatuaan Heinrichsiltä edellä luonnehditun, 18.5.1945 valmistuneen muistion Enckell laati Paasikiven kehotuksesta oman sopimusluonnoksensa täydentäen ja muotoillen Mannerheimin tammikuussa hahmottelemaa tekstiä. Artikloita oli nyt kaikkiaan viisi. Enckellin lisäämät uudet artiklat koskivat osallistumista »kaikkiin kansainvälisiin toimiin, jotka tarkoittavat rauhan ja kansojen turvallisuuden turvaamista» sekä toimimista »ystävyyden ja yhteistyön hengessä molempien maiden välisten taloudellisten ja sivistyksellisten yhteyksien edelleen kehittämiseksi ja lujittamiseksi». Bilateraalisten talous- ja kulttuurisuhteiden vahvistamisen ohella ulkoministeri pyrki näin etukäteen varmistumaan Neuvostoliiton tuesta Suomen osallistumiselle ennen muuta YK:n ja sen alajärjestöjen toimintaan. – Enckellin venäjäksi kirjoittama luonnos jäi toistaiseksi Paasikiven kassakaappiin.⁹

Eri mieltä vanhat herrat olivat mahdollisuuksista saada sotilasliiton avulla helpotuksia rauhanehtoihin. Paasikivi katsoi Suomelle sopimuksesta koituvan hyödyn niin ilmeiseksi, että Venäjä tuskin suostuisi mihinkään myönnytyksiin. Enckellin mielestä taas kysymys ei ollut pelkästään naapurisuurvallan asevoimien irrottamisesta luoteiselta suunnalta muihin tehtäviin. Suomen vapaaehtoisesti solmima sotilasliitto vaikuttaisi Moskovan kannalta edullisesti myös Skandinavian maihin, ennen muuta Ruotsiin, kun taas Helsingin pakottaminen nostattaisi Pohjanlahden länsipuolella voimakkaan kielteisen reaktion.¹⁰

Ruotsi otettiinkin Helsingissä tarkoin huomioon. Helsingissä käyneelle lähettiläs Gripenbergille Mannerheim, Paasikivi ja Enckell totesivat kannattavansa Neuvostoliiton kanssa solmittavaa paktia edellyttäen, että suomalaiset joukot puolustaisivat vain omaa maataan ja että niitä ei siirrettäisi tasavallan rajojen ulkopuolelle. Näin nopeutettaisiin lopullisen rauhan solmimista, saataisiin aikaan kenties alueellisiakin helpotuksia välirauhanehtoihin ja päästäisiin eroon valvontakomissiosta. Paasikivi halusi erityisesti tietää, miten Gripenberg ajatteli Ruotsin reagoivan tämäntapaiseen sopimukseen.

Tukholman-lähettiläs otaksui asemamaansa suhtautuvan hankkeeseen ymmärtävästi. Ehdottoman välttämätöntä olisi kuitenkin Ruotsin hallituksen informoiminen asiasta etukäteen. Paasikivi totesi olevansa täysin samaa mieltä. Omana kantanaan lähettiläs lausui Mannerheimille, Paasikivelle ja Enckellille, ettei Suomi menettäisi sopimuksen solmimisella mitään. Uuden eurooppalaisen sodan (jonka puhkeamiseen Gripenberg ei tosin uskonut) yhteydessä Venäjä joka tapauksessa miehittäisi Suomen. »Mutta tuon onnettomuuden (kalamitet) voisimme ehkä välttää, jos hyvissä ajoin julistamme olevamme valmiita itse puolustamaan aluettamme, jolloin puolustamme myös Venäjää.»

Palattuaan Tukholmaan Gripenberg Paasikiven kehotuksen mukaisesti toimitti hankkeen pääsisällön luottamuksellisesti Ruotsin hallituksen tietoon. Suhteissaan Suomen tärkeimpään elintarvike- ja raaka-ainetuojaan Helsinki ei halunnut ottaa minkäänlaista riskiä. Neuvostoliittolais-suomalaista sotilassopimusta koskevassa asiassa Hanssonin kabinetti ei ulkoministeri Güntherin mukaan »kieltänyt eikä käskenyt». Kuitenkaan, kuten Günther totesi Gripenbergille, »hallituksessa ei yksikään ääni noussut tätä suunnitelmaa vastaan».

Henkilökohtaisena mielipiteenään Ruotsin ulkoministeri lausui, että jos Suomi näin pystyisi saavuttamaan »varmemman linjan», olisi sellainen sopimus hyödyksi. Tosin kaikki mahdolliset suunnitelmat pohjoismaisesta puolustusliitosta jouduttaisiin hautaamaan, mutta niihin hän (Günther) ei muutenkaan uskonut. Toisaalta pohjoismainen yhteistyö hyötyisi Suomen tilanteen rauhoittumisesta ja sen kansainvälisen aseman vakiintumisesta. Günther huomautti olevansa vakuuttunut siitä, ettei Stalin aikonut riistää Suomelta riippumattomuutta.¹¹

Ždanovin käytyä toukokuun puolivälissä 1945 jälleen Moskovassa Paasikivi viritti hänen kanssaan uudelleen keskustelun sotilasliitosta. Olisi hyvä, jos Suomen yleistä mielipidettä voitaisiin vähitellen muokata suopeaksi aloitteelle. Kenraalieversti kertoi asiaa harkittavan parhaillaan Moskovassa ja siihen palattaisiin lähiaikoina. Niinikään hän vahvisti oikeaksi pääministerin käsityksen, jonka mukaan aloite olisi siis Neuvostoliitolla.

Paasikivi korosti kuitenkin Heinrichsin mainitsemaa Kuusisen sopimuksen sotilasartiklaa ja näytti Ždanoville sen sanamuodon »Bolsevik»-aikakauskirjan vuoden 1939 ao. numerosta. Kenraalieversti, jolle teksti tietenkään ei ollut uusi, säilytti ilmeensä peruslukemilla ja tiedusteli: »Teitä tämä artikla siis miellyttää?» Pääministeri myönsi, koska kysymys oli suomalaisten sotilaallisten velvollisuuksien rajoittamisesta heidän omaan alueeseensa. Ždanov kirjoitti aikakauskirjan numeron muistiin ja lupasi ilmoittaa asiasta Moskovaan, minkä hän myös teki.¹²

Viikkoa myöhemmin käymässään keskustelussa Paasikivi ja Enckell totesivat molempien sitoutuneen sopimushankkeeseen siinä määrin, etteivät he voisi jäädä hallitukseen, jos paktin läpiajo Suomessa epäonnistuisi.¹³

Vielä 20.6.1945 Paasikivi keskustellessaan Ždanovin kanssa muista asioista palasi avunantosopimuksen ongelmaan. Kenraalieverstin ilmoitettua, ettei hänellä ollut asiasta mitään uutta sanottavaa, pääministeri osoitti selvästi tyytymättömyyttään. Suomi, jossa tilanne oli jo vakiintunut, halusi erillisen rauhansopimuksen ennen kaoottisen Euroopan olojen järjestämistä varten koollekutsuttavaa yleistä rauhankonferenssia. Paasikiven mukaan henkilökohtaistakaan aspektia ei voitaisi sivuuttaa. Voimatta enää kauan jatkaa pääministerinä hän tahtoi ennen uransa loppumista saattaa avunantosopimushankkeen päätökseen.¹⁴

LVK:n puheenjohtajan lupaamaa tekstiä ei Kremlistä kuitenkaan tullut. Stalin valmistautui heinäkuussa 1945 pidettävään Potsdamin huippukokoukseen, jossa Saksan entisten »satelliittien» asian oli määrä tulla kokonaisuudessaan käsiteltäväksi. Tilanteen kehitystä seuraten Neuvostoliitto oli toistaiseksi pidättynyt yhteistyöpakteista myös Romanian, Bulgarian ja Unkarin kohdalla. Toisaalta suomalaisten periaatteessa myönteinen suhtautuminen sotilaalliseen yhteistyösopimukseen oli tullut Moskovalle selväksi ja hankkeen käytännöllinen toteuttaminen sai jäädä odottamaan suurvaltajohtajien keskinäisen neuvonpidon tuloksia. Paasikiven kabinetti ei tässä vaiheessa liioin nähnyt aihetta kiirehtiä paktia, joka jäi toistaiseksi vihreän veran alle.

Sotilassopimuksen pysähdyttyä paikoilleen Ždanovin 12.5.1945 Paasikivelle mainitsemat »pienet asiat» liikahtivat kuitenkin kesällä eteenpäin. LVK:n aloitteesta Stalin suostui tiettyihin suomalaisille tehtäviin myönnytyksiin, joista Ždanov ilmoitti puheilleen kutsumalleen valvontakomission brittiläisen osaston päällikölle, kommodori Howielle 16.7.1945. Kysymys oli Saksan-vastaisen sodan päättymisen aiheuttamista tietyistä muutoksista välirauhansopimuksen soveltamiseen.

Ehdotuksen mukaan Kotkan ja Turun lentokentät luovutettaisiin takaisin suomalaisille. Malmin kentän LVK sen sijaan tarvitsi edelleen omaa yhteydenpitoaan varten. Suomen sota- ja kauppalaivastoa koskevat liikkumisrajoitukset poistettaisiin. Vastaavasti voisivat suomalaiset sotilas- ja siviililentokoneet vapaasti lentää valtakunnan alueen yläpuolella. Säännölliset lentoyhteydet ulkomaille säilyisivät kuitenkin toistaiseksi kiellettyinä, koska suomalaisille ja puolueettomille maille (ts. Ruotsille – T.P.) ei voitu sallia liikennöintiä reiteillä, joille voittajavallatkaan eivät sellaista järjestäneet.

Todettakoon kuitenkin LVK:n katkaisseen Suomen ja Ruotsin väliset vakinaiset lentoyhteydet vasta maaliskuussa 1945 Englannin ilmaistua halunsa käynnistää vastaavat lennot Suomeen. Käytännössä hanke ei silti vielä toteutunut.¹⁵

Merellä vallitsevan miinavaaran vuoksi neuvostoliittolaiset alukset tulisivat edelleenkin käyttämään hyväkseen Suomen aluevesiä, satamia ja viimeksi mainittujen teknisiä laitteita.

Helsingissä toimivien diplomaattiedustustojen sallittaisiin avata posti-, sähke- ja puhelinyhteydet ulkomaille. Sifferisähkeiden lähettäminen (USA:n, Englannin ja Ranskan poliittisia edustustoja lukuun ottamatta) olisi edelleen kiellettyä. Kun tärkeimmät liittolaisvallat – Iso-Britannia mukaan lukien – eivät vielä olleet solmineet uudelleen diplomaattisuhteitaan Suomeen, oli aiheetonta sallia Sveitsin ja Ruotsin kaltaisille puolueettomille maille täysiä diplomaattiöikeuksia.

Howie katsoi kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa Ždanovin ehdotusten olevan osittain ristiriidassa välirauhansopimuksen kanssa. Etelä- ja Lounais-Suomen lentokenttien luovuttaminen liittoutuneiden käyttöön koski vain sota-aikaa. Sama piti paikkansa suomalaisten lentokoneiden liikkumisrajoitusten kohdalla. Saksan antauduttua ao. pykälien osittaisellakaan voimassa pitämisellä ei enää ollut perustetta. Sifferikielto niinikään päti välirauhansopimuksen mukaan vain, »kunnes saksalaiset joukot ovat kokonaan poistuneet Suomen alueelta.»

Moskovan ohjeista kiinnipitäen Ždanov tietenkin kieltäytyi hyväksymästä Howien vastaväitteitä. Toisaalta brittiupseeri – tyytyväisenä siitä, että hänen mielipidettään oli kerrankin tiedusteltu ennen päätöksen ilmoittamista suomalaisille – ei halunnut vaarantaa suhteitaan LVK:n puheenjohtajaan kieltäytymällä jyrkästi antamasta periksi. Moskovan ja Lontoon tultua mukaan keskusteluun päädyttiin vihdoin ulottamaan Suomen aluevesien ja satamien käyttöoikeus myös englantilaisiin kauppalaivoihin. Muiden maiden vastaavista aluksista sovittaisiin erikseen. Läntisiä sotalaivoja pykälä ei kuitenkaan missään tapauksessa koskisi. Tähän täytyi Lontoon amiraliteetin tyytyä. Ajat, jolloin »engelsmanni seilasi Suomemme rannoilla», olivat – normaaleja laivastovierailuja lukuun ottamatta – siirtyneet historiaan.¹⁶

Brittien joutuessa antamaan periksi suomalaisten mahdollisuudet vastarintaan olivat luonnollisesti vielä vähäisemmät. Kultarannasta 16.7.1945 Helsinkiin hälytetty Paasikivi viittasi Ždanovin kirjeen vastaanottaessaan samoihin pulmiin, joihin jo Howie oli kiinnittänyt huomiota.

Käydyssä keskustelussa pääministerille kuitenkin tapahtui – hänen rapistuneen venäjänkielentaitonsa vuoksi – hankala lipsahdus. Luvatessaan kenraalieverstille suomalaisten vastauksen seuraavaksi päiväksi häneltä jäi huomaamatta Ždanovin maininta asian hoitamisesta samansisältöisten kirjeiden vaihdolla – siis sopimuksella. Tämä seikka selvisi vasta myöhemmin Carl Enckellin ja Pavel Orlovin välisessä puhelinkeskustelussa.

Ulkoministeri kiinnitti nyt hallituksen päämiehen huomiota siihen, ettei esitetty kirjeiden vaihto mitenkään käynyt päinsä ilman varauksia. Yhtäältä tarkistukset selvästi merkitsivät lievennyksiä alkuperäisiin ehtoihin. Toisaalta eräät vain sota-aikaa koskevat rajoitukset näyttivät jäämään voimaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Koska eduskunta aikanaan oli hyväksynyt välirauhanehdot, niiden muuttaminen olisi vastaavasti alistettava parlamentin vahvistettavaksi.¹⁷ Muussa tapauksessa tehtäisiin juridisesti, kuten Kekkonen myöhemmin huomautti ulkoasiainvaliokunnassa, asiasisällöstä kokonaan riippumatta samanlainen virhe kuin mistä Rytiä parhaillaan vaadittiin rangaistavaksi (Ribbentrop-sopimus). Miten hallitus selittäisi tämän?

Valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa Enckell puolestaan tähdensi Suomen solmineen liittoutuneiden kanssa välirauhansopimuksen, jonka LVK nyt osittain yksipuolisesti kiisti. Ennakkotapaus oli luonteeltaan hankala ja saattoi toistua muissa, reaalisisällöltään vaarallisemmissa yhteyksissä. Pohjoismaisen oikeuskäsityksen mukaan tällaista oli mahdoton tajuta. Miten asia selitettäisiin ulkomaisille diplomaateille?

Enckellin ulkoministerikollega Svento katsoi puolestaan, ettei suomalaisten juridisesti aivan oikea kanta ollut ratkaiseva vallitsevassa maailmantilanteessa, vaan venäläisten tulkintaan täytyi alistua. Näkökohdat voitaisiin esittää Ždanoville suullisesti muttei kirjallisesti, koska seurauksena muussa tapauksessa saattoi olla »shokki».

Ennustus ei ollutkaan kaukana todellisuudesta. Paasikiven ja Enckellin saapuessa 18.7.1945 Torniin selostamaan suomalaisten kantaa Ždanov reagoi pääministerin muistiinpanojen mukaan kiivaasti »melkein kuin rauhanneuvotteluissa v. 1940». Kysehän oli tarjotuista eduista, ja asia oli jo 16.7.1945 sovittu Paasikiven kanssa! Neuvostoliitto oli tahtonut ojentaa käden, johon suomalaiset nyt yhtäkkiä parlamenttiin vedoten kieltäytyivät tarttumasta. Eduskunta ei voinut esiintyä »erotuomarina» LVK:n ja Suomen hallituksen välillä. Pääministeri arvioi kenraalieverstin jyrkkyyden pohjautuneen osaltaan siihen, että päätös oli tehty Moskovassa ja tullut siten ^Zdanoville ambitioasiaksi.¹⁸

Paasikivi aavisti oikein, sillä Neuvostoliiton ulkoministeriön nyttemmin käyttöön tulleet asiakirjat osoittavat Stalinin hyväksyneen suomalaisille tehdyn ilmoituksen. Kysymys ei Ždanovin kohdalla siten ollut pelkästään arvovallasta vaan myös mitä suurimmassa määrin itsesuojelusta.¹⁹ Tämä ei tietenkään muuttanut Paasikiven alkuperäistä lipsahdusta, minkä vuoksi hän ilmoitti hallitukselle eroavansa ollessaan selvästi liian vanha hoitamaan asioita. Kekkonen raportoi vaimolleen:

»Ukko oli halkeamaisillaan raivosta. Lupasi – ties kuinka monennen kerran – että lopettaa heti tai kohta lomansa jälkeen hallituksessa olonsa. Huusi, ettei hän halua paska-asioista riidellä. Olen kuullut yhtä ja toista, mutta en ole häntä noinkaan kiehuvana nähnyt, asia osittain johtuu siitä, että hänen piti keskeyttää kesälomansa. .. ‘Minä olen vähintään yhtä intelligentti mies kuin kuka tahansa näistä ryssistä, mutta minulla ei ole takanani niitä divisioonia, mitä heillä on’, sanoi ukko.»²⁰

Tunteenpurkaus meni silti ohitse suomalaisten jatkaessa yrityksiään ratkaisun löytämiseksi. Valtioneuvoston virallisessa istunnossa 19.7.1945 päätettiin lähettää ministerit Helo ja Kekkonen Torniin »selittämään asian oikeudellista puolta». Suomalaisten perustelut siitä, ettei kysymys ollut nyt sinänsä tervetulleesta asiasisällöstä vaan muodosta, kaikuivat kuuroille korville kenraalieverstin katsoessa, ettei eduskunnan »kritiikki» LVK:n kantaa kohtaan voinut tulla kyseeseen.

Kolmatta tuntia vaatineen keskustelun päätyttyä Tornissa Helokin joutui poistuttaessa toteamaan Kekkoselle: »Ei se ymmärtänyt ollenkaan meitä». Niinpä Kekkonen tunnusti nyt Paasikivelle: »Sinä olet oikeassa, kun toisinaan sanot, että se on kokonaan toinen maailma kuin meidän».

Ždanov raportoi Dekanozoville ja Lozovskille:

»Tyytymättä järjestelmän osittaisiin muutoksiin Paasikivi halusi luopua kokonaan sota-aikaa koskevista välirauhansopimuksen kohdista. Hän tahtoisi LVK:n poistuvan mahdollisimman pian Suomesta ja kiirehtii siksi rauhankysymystä. Hän yrittää muodollisuuksiin vedoten viivyttää asiaa toivoen radikaalimpia muutoksia järjestelmään lähiaikoina. Nyt hän turvautui eduskuntaan, demokratiaan ja sotasyyllisiin houkutellakseen myös hallituksen vasemmistojäsenet tähän satimeen ja pyrkien jossakin määrin kompromettoimaan meidät. Hänen asenteestaan saa vaikutelman, että hän vain vaivoin kätkee harminsa ja tyytymättömyytensä. Joka tapauksessa Paasikivi muutti hyväntahtoisen eleemme kiistanaiheeksi.»²¹

Enckellille Orlov kuitenkin selitti prosessin muodostuvan kohtuuttoman hankalaksi, jos jokainen modifikaatio vastaisuudessakin jouduttaisiin erikseen alistamaan eduskunnan hyväksyttäväksi, mihin Enckell huomautti koko ongelmasta selvittävän neuvottelemalla Suomen lopullinen rauhansopimus kokonaisuudessaan valmiiksi mahdollisimman pian.

Hallituksessa etenkin Kekkonen, Gartz ja Leino suosittelivat nyt, ettei suomalaisten kannattanut ryhtyä paisuttelemaan asiaa, joka sittenkin oli faktiselta merkitykseltään suhteellisen pieni. Paasikiven ei siksi pitänyt enää lähteä Ždanovin pakeille, vaan asia tuli hoitaa kenraalieverstin haluamalla kirjeiden vaihdolla. Näin myös meneteltiin.

Paasikivi allekirjoitti vastauksen, jossa hän toisti aluksi kokonaisuudessaan Ždanovin kirjeen sisällön ja ilmoitti sitten valtioneuvoston istunnossaan yksimielisesti hyväksyneen siinä mainitut ehdot. Menettelylleen pääministeri hankki myös presidentti Mannerheimin hyväksymisen. Väsymykseensä vetoavan Paasikiven lähdettyä Kultarantaan vastauksen jättämisen hoiti Enckell 25.7.1945 lisäten samalla suullisesti asian oikeastaan vaativan eduskunnan suostumuksen.²²

Moskovaan kauppaneuvotteluja varten matkustanut toinen ulkoministeri Svento koetti samaan aikaan onkia tietoja lopullisista rauhanjärjestelyistä. Varaulkoministeri Dekanozovin luo suoritetulla kohteliaisuusvierailulla viimeksi mainittu tyytyi kuitenkin toteamaan aloiteoikeuden kuuluvan vain Neuvostoliitolle niin hyvin rauhansopimuksen kuin diplomaattisuhteiden palauttamisenkin osalta.

Jo aikaisemmalla Moskovan-matkallaan tammikuussa Svento oli pitänyt Dekanozoville ylistyspuheen viisaan valtiomiehen ja SNTL:n ystävän Paasikiven suorasukaisesta ja temperamentikkaasta pyrkimyksestä välirauhansopimuksen sataprosenttiseen täyttämiseen. Dekanozovin humoristiseen tiedusteluun, kuinka usein Paasikivi joutui kiihtymään päämääriensä saavuttamiseksi Svento vastasi näin tapahtuvan milloin useasti, milloin taas harvemmin. Dekanozovin mukaan erinomaista venäjää puhunut Suomen ulkoministeri kertoi viettäneensä nuoruutensa Pietarissa puolalaisen isän ja venäläisen äidin lapsena. »Näin ollen Svento julisti tietyllä ylpeydellä, ettei hänen suonissaan virrannut pisaraakaan suomalaista verta.»²³

Sventon ja·oekanozovin keskustellessa heinäkuussa 1945 Moskovassa Suomen lopullisen rauhansopimuksen laadinta oli samaan aikaan lähdössä liikkeelle suurvaltojen keskinäisenä asiana. Potsdamin huippukokouksen avajaisistunnossa 17.7.1945 pitämässään puheessa Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman viittasi ensimmäisen maailmansodan jälkeisen menettelyn virheellisyyteen. Versaillesin kokemukset eivät vahvistaneet uskoa valmistelemattomaan suureen rauhankonferenssiin parhaana toimintamuotona. Pohjatyö pitäisi ensin tehdä suurvaltojen toimesta. Sitä varten tuli muodostaa viiden maan: Iso-Britannian, Neuvostoliiton, Kiinan, Ranskan ja Yhdysvaltain ulkoministereistä koostuva neuvosto. Näin myös päätettiin. Samalla sovittiin ulkoministerineuvoston valmistamien rauhansopimusluonnosten alistamisesta aikanaan Yhdistyneiden Kansakuntien hyväksyttäviksi. Kysymys siitä, millä tavoin tuo hyväksyminen tapahtuisi, jäi toistaiseksi avoimeksi.²⁴

Kun vaikeimpana urakkana pidettyyn Saksan rauhansopimukseen liittyi monenlaisia ongelmia, suurvallat näkivät parhaaksi, että ulkoministerineuvosto aloittaisi työskentelynsä »helpommasta päästä», Hitlerin rinnalla taistelleiden Italian, Romanian, Unkarin, Bulgarian ja Suomen rauhansopimusten valmistelusta. Ongelmana oli nyttemmin kommunistien linjaa noudattelevien Balkanin entisten vihollismaiden hallitusten »epädemokraattisuus», minkä vuoksi länsi ei halunnut niitä tunnustaa. Tarvittiin vapaat vaalit ja niihin pohjautuvat hallitukset.

Kiistan aikana Suomi pysyi taka-alalla kummankin osapuolen myönnettyä siellä pidetyt parlamenttivaalit »vapaiksi ja demokraattisiksi». Vaikka Suomen tunnustamisen ongelma oli periaatteessa selvinnyt jo ennen Potsdamin konferenssia, asian niputtaminen Stalinin tahdosta Balkanin ja Italian kiistanalaisiin kysymyksiin näytti viivyttävän käytännön ratkaisua. Trumanin ja Attleen torjuessa Balkanin »epädemokraattiset» hallitukset Stalin taas kieltäytyi jyrkästi Italian ongelmien käsittelystä, jollei Saksan »itäeurooppalaisten satelliittien» tunnustamista päätettäisi samassa yhteydessä.

Potsdamin umpikujan avaamiseksi USA:n ulkoministeri James F. Byrnes ehdotti nyt »pakettiratkaisua». Tiettyjen Saksaa koskevien tilapäisjärjestelyjen²⁵ lisäksi Stalinin olisi suostuttava kannattamaan pikaista rauhansopimusta Italian kanssa, jolloin USA puolestaan myöntyisi siihen, että »kaikki kolme hallitusta (USA, Englanti ja Neuvostoliitto) suostuvat kukin erikseen (kurs. T.P.) lähitulevaisuudessa harkitsemaan silloin vallitsevien olosuhteiden valossa diplomaattisuhteiden solmimista Suomeen, Romaniaan, Bulgariaan ja Unkariin siinä määrin kuin se osoittautuu mahdolliseksi ennen näiden maiden kanssa solmittavien rauhansopimusten ratifiointia».

»Demokraattisista hallituksista» tai »Vapautetun Euroopan julistuksesta» ei puhuttu enää mitään. Periaatteessa amerikkalaiset eivät olleet muuttaneet Balkanin maiden hallitusten »epädemokraattisuutta» koskevia mielipiteitään, mutta Byrnesin formula tarjosi kuitenkin jonkinlaisen, vaikka heikon, aasinsillan pyrittäessä estämään neuvottelujen päättyminen avoimeen riitaan. Aikansa vastaan hangoiteltuaan britit hyväksyivät amerikkalaisten kannan. Tiukan tinkimisen jälkeen myös Stalin oli valmis hyväksymään »maailman rehellisimmäksi hevoshuijariksi» luonnehtimansa Byrnesin ehdottaman paketin pääsisällön. Potsdamin konferenssi oli pelastettu.

Amerikkalainen tutkija Daniel Yergin on epäilemättä oikeassa tähdentäessään, että »pystymättä sopimaan siitä, miten Eurooppaa oli hallittava, suurvallat alkoivat jakaa sitä keskenään kummankin osapuolen ryhtyessä varmistamaan asemiaan omassa intressipiirissään». Kokonaisuutena katsoen tämä olikin Potsdamin konferenssin oleellisin tulos.²⁶

Huippukokouksen julkaisema loppukommunikea mainintoineen ulkoministerineuvoston perustamisesta teki Paasikiveen kaksijakoisen vaikutuksen. Rauhanprosessi oli tosin viimein lähtenyt liikkeelle, mutta aikaa näytti silti kuluvan vieläkin paljon. Kuinka kauan hän jaksaisi? Tulevana talvena kohdattaisiin monia vaikeita asioita kuten sotasyyllisyyskysymys, asekätköt, taloudelliset vaikeudet jne. Kokoomushallituksen heterogeenisyyden vuoksi sen johto tuntui kovin raskaalta.

»Neuvottelen professori Beckerin (JKP:n »henkilääkäri» – T.P.) kanssa ja teen sitten päätökseni. Toiselta puolen lähtemällä nyt jättäisin tehtäväni kesken. Haluaisin olla rauhantekoon asti.»²⁷

Potsdamin konferenssin päätyttyä Moskova ei hukannut aikaa. Huippukokouksen hajaantumisesta ehti kulua vain neljä vuorokautta neuvostohallituksen ilmoittaessa 6.8.1945 Romanialle, Bulgarialle ja Suomelle päättäneensä palauttaa diplomaattisuhteet niiden kanssa. Englantia ja Yhdysvaltoja Kreml informoi asiasta vasta jälkikäteen.²⁸

Savonenkovin ojentaessa 6.8.1945 Moskovaan matkustaneen Zdanovin kirjeen diplomaattisuhteiden solmimisesta Paasikivi ilmaisi kiitollisuutensa ja ilonsa tapahtuneesta. Hallituksessa tosin Wuori pelkäsi uutisen vaikuttavan yleisöön niin, ettei suhteiden rakennustyössä enää tarvitsisi tehdä mitään. Kekkonen puolestaan ei uskonut tämäntapaisiin vaikutuksiin. Pahin jäljellä oleva asia oli sotasyyllisyyskysymys, ja sen hoitamisesta ei voitu välttyä. Samaan suuntaan kävivät myös Pekkalan, Leinon ja Jutilan lausunnot. ²⁹

Jo vuorokautta myöhemmin Savonenkov pyysi agrementtia lähettilään virkaan LVK:n poliittiselle asiantuntijalle Pavel Orloville. Vastaus oli luonnollisesti myönteinen. Valtuuskirjeensä Orlov jätti presidentti Mannerheimille 26.8.1945.³⁰

Enemmän päänvaivaa tuotti sopivan henkilön löytäminen Suomen lähettilääksi Moskovaan. Vaikka pääministeri mainitsi ehdokkaina myös karrieeridiplomaatteja (Hynninen, Idman, Ivalo), hallituksessa päädyttiin silti suosittelemaan paikan kuulumista vasemmistolle, erityisesti kielitaidoltaan erinomaiselle Reinhold Sventolle, jota myös Paasikivi piti ykköskandidaattina.

Kaikesta huolimatta asianomainen kieltäytyi tarjouksesta haluten mieluummin pysytellä ulkoministerinä Helsingissä. Moskovaan voitaisiin lähettää Yrjö Ruutu, joka taas Kekkosen mielestä ei sinne kelvannut. UKK:n ja Wuoren esittämän Hella Wuolijoen torjui Mauno Pekkala sillä perusteella, että Suomen tärkeimmän diplomaattiedustuston johtoon tarvittiin mies. Leinon ja Helon kannattamana Pekkala ehdotti Cay Sundströmiä, joka lopulta myös valittiin.³¹

Mannerheimille Paasikivi selitti, ettei virkaan onnistuttu saamaan »ketään muuta» kuin Sundström. Tamminiemessä käynyt ehdokas teki valtakunnan päämieheen negatiivisen vaikutuksen. »Han luktade dålig parfym» (Hän tuoksui huonolta hajuvedeltä). Sundström tuskin pystyisi keskeisellä paikallaan edustamaan maataan arvokkaasti ja hyvin.³² – Kuten tuonnempana näemme, vanha marsalkka osui arviossaan oikeaan.

Agrementin saaneen Sundströmin valmistautuessa lähtemään Moskovaan Paasikivi otti hänet vastaan 28.8.1945 antaen viimeiset ohjeet. Hallitus pyrki vilpittömästi pysyvään ystävyyteen Neuvostoliiton kanssa, ja sitä silmällä pitäen itäisen naapurin epäluulot oli poistettava. Kremliltä toivottiin vastavuoroisesti »hyvää politiikkaa» ja Suomen suvereniteetin kunnioitusta. Näin saataisiin katoamaan kotimaisen yleisön piirissä yhä vielä havaittava epäluottamus.

Erityisesti pääministeri kehotti lähettilästään luonnehtimaan Suomen asemaa termillä suvereniteetti, koska neuvostoliittolaiset käyttivät esimerkiksi Baltian maista puhuessaan sanaa riippumattomuus (nezavisimost). Nämä näyttivät olevan heillä kaksi eri asiaa. Moskova piti saada myös ymmärtämään, ettei Suomen harjoittama pohjoismainen yhteistyö muodostanut estettä hyville suhteille Neuvostoliittoon.³³

Moskovan otettua tunnustamisasiassa aloitteen käsiinsä britit ja amerikkalaiset joutuivat seuraamaan perässä. Lontoo oli tosin jo aikaisemmin tehnyt liittolaisilleen selväksi, ettei Hänen Majesteettinsa hallitus perustuslaillisista syistä voinut solmia diplomaattisuhteita maahan, jonka kanssa se yhä edelleen oli teknisesti sotatilassa. Sen sijaan ei ollut esteitä »kvasidiplomaattisuhteille», jotka jo vallitsivat anglosaksisten suurvaltojen ja Italian välillä.

Suomi voisi siis lähettää Lontooseen poliittisen edustajan, jolla olisi henkilökohtainen ministerin arvo. Vastaavasti meneteltäisiin Shepherdin kohdalla Helsingissä. Poliittisilla edustajilla olisi tietenkin suora yhteys asemamaansa hallitukseen, vaikka virallinen valtuuskirjeen jättö ei kummallakaan taholla tullut kysymykseen. Näkökohtansa – sanaa »kvasidiplomatia» tietenkään mainitsematta – Foreign Office lähetti 18.8.1945 myös Helsinkiin sikäläisen hallituksen tietoon saatettavaksi.

Shepherdin sijainen, lähetystösihteeri Walsh raportoi 22.8.1945 Suomen hallituksen ottaneen viestin vastaan »mitä suurimmalla tyydytyksellä». Poliittinen edustaja Lontooseen nimitettäisiin ensi tilassa.³⁴ Ulkoministeri Enckell oli ilmaissut ihailunsa Englannin ylläpitämästä vanhojen muotojen ja traditionaalisten sääntöjen kunnioituksesta. »Olin pikemminkin varautunut kuulemaan lempeän moitteen asenteestamme verrattuna toisaalta venäläisten valmiuteen nimittää täysi ministeri viivyttelemättä.»³⁵

Yhdysvaltain kohdalla tilanne oli sotatilan puuttumisen vuoksi yksinkertaisempi. Presidentti Trumanille 17.8.1945 osoittamassaan muistiossa ulkoministeri Byrnes totesi saamansa informaation osoittavan, että eduskuntavaalit maaliskuussa 1945 oli pidetty Suomen kansan demokraattista tahtoa osoittavalla tavalla ilman ulkopuolista kontrollia. Hallitus oli uusittu vaalien tulokset huomioon ottaen, ja se edusti nyt laajalla pohjalla maan kaikkia demokraattisia aineksia, minkä perusteella Byrnes suositteli diplomaattisuhteiden solmimista USA:n ja Suomen välille.

Eduskuntavaalien ja hallituksen »demokraattisuuden» voimakas korostaminen pohjautui ilmeisesti haluun mahdollisimman havainnollisesti perustella Suomen erillisasemaa verrattun.a tunnustusta vaille jääneisiin Balkanin entisiin vihollismaihin. Trumanin päätös ilmoitettiin samanaikaisesti Britannian vastaavan ilmoituksen kanssa Helsinkiin, jossa sitä tervehdittiin yhtä suurella kiitollisuudella vastausnoottien ollessa sanamuodoltaankin lähes identtiset. Suullisesti Enckell lisäsi Hamiltonille suuresti arvostavansa toimenpidettä, jota hän piti samalla myös USA:n moraalisena rohkaisuna Suomelle.³⁶

Anglosaksisten suurvaltojen taholla edustajien nimeäminen pohjoiseen tasavaltaan osoittautui ongelmattomaksi. Francis Shepherd jatkoi Britannian poliittisena edustajana. Maxwell M. Hamiltonin matkustettua 22.8.1945 käynnille kotimaahan Washington pyysi vasta 19.9.1945 hänelle agrementtia, joka luonnollisesti myönnettiin. Hamiltonin poissaollessa va. asiainhoitajana toimi lähetystösihteeri Benjamin Hulley.³⁷

Suomen edustajien nimeäminen suurvaltojen pääkaupunkeihin tapahtui kolmen suuren hallituspuolueen sopimana pakettiratkaisuna. SKDL:n Cay Sundströmin lähdettyä Moskovaan Lontooseen nimitettiin Paasikivenkin lämpimästi kannattama SDP:n Eero A. Wuori. Työministerin tuuliseen paikkaan kyllästyneen Wuoren toivottiin kansainvälisten ammattiyhdistyskontaktiensa avulla (mm. ulkoministeri Ernest Beviniin) pystyvän tehokkaasti ajamaan maan etuja. Yhdysvaltoihin taas lähtisi englantia »murtaen mutta sujuvasti» puhuva maalais­ liiton K. T. Jutila.

Laajempaa keskustelua hallituksen piirissä näyttää syntyneen vain viimeksi mainitusta ehdokkuudesta Tukholman-lähettilään G. A. Gripenbergin ilmoitettua Enckellille olevansa myös kiinnostunut Washingtonin paikasta. Vasemmiston vieroksuma »aristokraatti» sai kuitenkin ulkoministeri Enckellin lisäksi ainoastaan pääministeri Paasikiven ja Suomen Pankkiin siirtyneen Sakari Tuomiojan seuraajan, valtiovarainministeri Ralf Törngrenin tuen. Myöhemmin pidetyssä uudessa äänestyksessä kaikki kolme ilmoittivat yksimielisyyden säilyttämiseksi kannattavansa Jutilaa. Näissä oloissa ei presidentti Mannerheimkaan henkilökohtaisista käsityksistään huolimatta katsonut voivansa poiketa hallituksen yhtenäiseltä linjalta.³⁸

Wuoren ja Jutilan siirryttyä pois hallituksen poliittisen tasapainon ei haluttu muuttuvan. Niinpä edellisen tilalle kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi nimitettiin sosiaalidemokraattien Onni Peltonen, kun taas Jutilan seuraajaksi maatalousministerinä nousi maalaisliiton Vihtori Vesterinen. Myöhemmin vuoden lopulla hallituksen piirissä »subjektiivisuutensa» ja »hankaluutensa» vuoksi epäsuositun Johan Helon siirtyminen lähettilääksi Pariisiin vapautti opetusministerin salkun SKDL:n Eino Pekkalalle.³⁹

Suomen ja voittajasuurvaltojen diplomaattisuhteiden solmimisen jälkeen ei ollut enää syytä kieltää muiden Helsinkiin akkreditoitujen maiden edustajilta sifferioikeuksia. Puheilleen kutsumalleen kommodori Howielle kenraalieversti Ždanov ilmoitti 4.9.1945 saaneensa hallitukseltaan ohjeet, joiden mukaan Helsingissä oleville Norjan, Tanskan ja Brasilian edustustoille voitaisiin heti myöntää sifferinkäyttöoikeus sekä Ruotsille ja Sveitsille kolme tai neljä päivää myöhemmin. Oli syytä erottaa toisistaan ne maat, jotka olivat vastustaneet Hitleriä sekä toisaalta ne, jotka eivät olleet sitä tehneet.

Kaikki muut Suomeen akkreditoidut lähettiläät, sifferioikeuksia jo nauttivia neljän suurvallan edustajia lukuun ottamatta asuivat Tukholmassa, joten asia ei heidän kohdaltaan ollut ajankohtainen. Howie luonnollisesti antoi suoralta kädeltä suostumuksensa hankkeeseen, jota Lontoo – tosin ilman »kastijakoa» – jo kauan oli ajanut. Ministeri Enckellille lähetettiin Norjaa, Tanskaa ja Brasiliaa koskeva »vapautusilmoitus» jo seuraavana päivänä sekä Ruotsin ja Sveitsin osalta viisi vuorokautta myöhemmin, 10.9.1945.⁴⁰

Japanin antauduttua syyskuun alussa Suomen hallitus lähetti voittajasuurvalloille pääministeri Paasikiven allekirjoittamat onnittelusähkeet. Englannin Foreign Officen Pohjois-Euroopan osastolla Suomen »deskiä» hoitava G. Warr piti puolestaan »hieman sopimattomana sitä, että valtio, joka teknisesti yhä on vihollisemme, lähetti tällaisen säh­keen». Se olisi kuitattava vaikenemisella.

Osaston päällikkö Christopher Warner oli kuitenkin eri mieltä. »Suomen nykyisen hallituksen käsityksen mukaan maa on selvästi kääntynyt liittoutuneiden puolelle. Minusta tämä sähke on täysin harmiton.» Helsingissä toimiva Britannian poliittinen edustusto sai näin ollen ohjeet esittää Hänen Majesteettinsa hallituksen kiitokset huomaavaisuudesta. Virallista rauhansopimusta lukuun ottamatta toiselle maailmansodalle oli myös Suomen osalta pantu piste.⁴¹

Syksyllä 1945 alkavia rauhanneuvotteluja varten Moskovan ulkoasiainkansankomissariaatissa laadittiin hyvissä ajoin luonnos Suomen kanssa solmittavaksi sopimukseksi. Sen mukaan vuoden 1944 välirauhassa määritellyt rajat pysyisivät muuttumattomina voimassa. Sama koski 1944–45 sovittuja Suomen maa- meri- ja ilmavoimien rajoituksia.

Suomenlahden rannikkopuolustus oli kuitenkin säilytettävä Mannerheimin kanssa sovitulla tavalla, mutta Porkkalan vuokra-alueen lähiympäristöön ei 60 kilometrin säteellä saanut rakentaa linnoituksia tai sijoittaa suomalaisia asevoimia Helsingin varuskuntaa lukuunottamatta. Sukellusveneet ja rannikkotykistön 140 putkea ylittävä osa tuli luovuttaa Neuvostoliitolle. Itärajan linnoittaminen olisi vastedes kiellettyä.

Suomen oli niinikään sitouduttava olemaan luovuttamatta aluettaan, meri- tai lentotukikohtia ja lentokenttiä millekään valtiolle neuvostovastaisia tarkoituksia varten. Sen sijaan lentokentät oli tarpeen vaatiessa asetettava Neuvostoliiton ilmavoimien käyttöön; viimeksi mainituilla olisi myös oikeus lentoihin Suomen alueen yli. Vastaavasti piti taata Neuvostoliiton sota- ja kauppalaivojen turvallinen liikkuminen Suomen aluevesillä ja saaristoväylillä.

Jo välirauhansopimukseen sisältyneiden määräysten täyttämisen lisäksi Suomen tuli tarkoin huolehtia fascistisen ideologian hävittämisestä, ei vähiten koululaitoksesta sekä demokratian toteuttamisesta kaikilla hallinnonaloilla. Tämä tarkoitti myös kaikkien fascististen tai profascististen järjestöjen aktiivijäsenten poistamista valtiokoneistosta. – Ottaen huomioon neuvostojohdon taipumuksen fascismikäsitteen »avaraan» tulkintaan pykälä olisi tarjonnut varsin pitkälle meneviä mahdollisuuksia.

Rauhan tultua voimaan Helsinkiin oli asetettava kolmen vuoden ajaksi erityinen Neuvostoliiton ja Britannian edustajista koostuva tarkkailukomitea valvomaan ehtojen täyttämistä. Puutteita ja laiminlyöntejä havaitessaan komiteassa edustettuina olevat maat voisivat ryhtyä sanktiotoimenpiteisiin Suomen hallitusta vastaan.

Rauhansopimusluonnoksen valmistuttua Molotov lähetti sen tutustumista varten Helsinkiin Ždanoville, joka teki suunnitelmaan joitakin korjausehdotuksia.⁴² Vaivannäkö oli kuitenkin turhaa, koska Molotov sittemmin – luonnollisesti Stalinin suostumuksella – katsoi parhaaksi lähteä liikkeelle huomattavasti suppeammin tavoittein.

Potsdamissa perustetun viiden suurvallan ulkoministerineuvoston kokoontuessa ensi kerran Lontoossa syyskuussa 1945 Neuvostoliiton ulkoministeri esitteli ne suuntaviivat, joita noudattaen hänen hallituksensa mielestä Balkanin maiden ja Suomen rauhansopimukset oli laadittava. Kaikkien näiden kohdalla perustavan lähtökohdan tarjoaisivat välirauhansopimuksen määräykset.

Suomen osalta jäisivät voimaan asiaankuuluvin muutoksin välirauhansopimuksen artiklat 6-14, 20 ja 21 sekä artiklojen 7, 8, ja 11 liitteet.⁴³ Välirauhansopimuksen 16. artikla poistettaisiin ja korvattaisiin Potsdamin päätösten mukaisella, Suomeakin koskevalla velvoitteella luovuttaa Neuvostoliitolle maassa oleva saksalaisomaisuus. Liittoutuneet tulisivat edistämään Suomen kuten muidenkin Saksan »satelliittien» pääsyä YK:n jäseniksi ja entiset vihollismaat puolestaan velvoitettaisiin toteuttamaan yhteistyössä liittoutuneiden kanssa näiden hyväksymiä toimenpiteitä maailmanrauhan ylläpitämiseksi.⁴⁴·

Vaikka Britannian ulkoministeri Ernest Bevin hyväksyikin suunnitelman periaatteessa, hän kuitenkin vaati näiden valtioiden asevoimien luonteen ja vahvuuden tarkkaa määrittelyä rauhansopimuksissa. Tämä tietenkin siitä syystä, että Bulgaria, Romania ja Unkari nähtiin Lontoossa Neuvostoliiton tulevina liittolaisina, minkä vuoksi niiden sotilaallista voimaa tuli koettaa rajoittaa.

Kun sopimustekstien hionta aloitettiin 20.9.1945 ongelmattomimpana pidetystä Suomen tapauksesta, Neuvostoliitto aikaisemmasta suunnitelmastaan poiketen asettui vastustamaan tuon maan sotilaallisen kapasiteetin rajoittamista rauhansopimuksessa. Molotov totesi, ettei pohjoisen pikkuvaltion voitu olettaa pystyvän yksinään uhkaamaan Euroopan rauhaa. Siksi Neuvostoliitto ei ollut vaatinut Suomen sotavoimien rajoittamista v. 1940, eikä se vaatisi sitä nytkään. Tällaiset vaatimukset olisivat tarpeettomia ja loukkaisivat vain Suomen kansallista ylpeyttä.

Molotovin tavoitteena oli selvästi luoda ennakkotapaus, johon vedoten voitaisiin vastustaa sotilaallisten rajoitusten määräämistä Bulgarialle, Romanialle ja Unkarille. Pantakoon silti merkille, ettei Suomen asevoimien rajoituksia tässä vaiheessa vaatinut Moskova vaan Neuvostoliiton sotilaallisen mahdin kasvua varonut Britannia.

Lontoon näkökulmasta Suomen tosin katsottiin sijoittuvan Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, mutta samalla se kuitenkin merkitsi tietynlaista suojaavaa etumaastoa Skandinavian maille. Kauppapoliittisten näkökohtien lisäksi Suomi kiinnosti Hänen Majesteettinsa hallitusta lähinnä vain siinä mielessä, ettei maasta pääsisi kehittymään Neuvostoliiton hyökkäystukikohtaa Englannille huomattavasti tärkeämpään Skandinaviaan päin.

Pahimmat erimielisyydet Lontoon konferenssissa koskivat kuitenkin Italiaa, sen rajoja, siirtomaita ja sotakorvauksia sekä kommunistivaltaisia Bulgarian ja Romanian hallitusjärjestelmiä, joita USA ei tunnustanut. Niinikään Washington kieltäytyi hyväksymästä Neuvostoliiton osallistumista Japanin miehityshallintoon.

Stalin ei liioin antanut periksi vaan sähkötti Molotoville tiukat ohjeet. Jos länsi kieltäytyisi solmimasta rauhansopimuksia »meidän satelliittiemme» Romanian, Bulgarian, Unkarin ja Suomen kohdalla, Neuvostoliitto menettelisi samoin Italiaan nähden. »Liittoutuneet painostavat sinua murtaakseen tahtosi ja pakottaakseen sinut myönnytyksiin. On selvää, että sinun on osoitettava täydellistä joustamattomuutta. Voi olla, että konferenssi päättyy… täydelliseen epäonnistumiseen. Vaikka niin kävisi, meillä ei ole mitään syytä murehtia.»⁴⁵ Lokakuun 2. päivänä 1945 Lontoon konferenssi hajaantui mitään tuloksia saavuttamatta. Ei edes yhteistä loppukommunikeaa saatu aikaan.⁴⁶

Lännen ja erityisesti USA:n yleiselle mielipiteelle, joka suurelta osin vielä eli sodanaikaisen aseveljeyden luomien illuusioiden vallassa, Lontoon ulkoministerikokouksen romahdus merkitsi ankaraa pettymystä. Erityisesti Washingtonissa haluttiin neuvottelut mahdollisimman pian uudelleen käyntiin. Äänestäjille luvattu suuri rauhankonferenssi, joka järjestäisi maailman asiat kuntoon, oli saatava aikaan. Se taas näytti edellyttävän Neuvostoliitolle tehtäviä myönnytyksiä.

USA:n Moskovan-suurlähettilään Averell Harrimanin ja generalissimus Stalinin välisissä keskusteluissa myöhäissyksyllä 1945 sovittiin siitä, että suurvaltojen varaulkoministerit kokoontuisivat vuoden vaihteen jälkeen Lontooseen valmistelemaan ns. Saksan satelliittien rauhansopimuksia. Se tapahtuisi Stalinin vaatimalla 4-3-2 pohjalla.

Tämä tarkoitti sitä, että mukana olisivat vain ao. satelliitteja vastaan sotaa käyneet suurvallat. Toisin sanoen Italian sopimuksen laatisivat USA, Neuvostoliitto, Englanti ja Ranska; Balkanin sopimukset vastaavasti Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Englanti sekä Suomen sopimuksen Neuvostoliitto ja Englanti. Näin Stalin kussakin tapauksessa sai etukäteen vähennetyksi potentiaalisten vastustajiensa määrää.

Varmistuttuaan edellisestä Neuvostoliiton johtaja katsoi voivansa tinkiä kielteisestä kannastaan myöhemmin kokoontuvaan yleiseen rauhankonferenssiin nähden. Kysymys oli Stalinin mielestä lähinnä siitä, mitkä maat kutsuttaisiin osanottajiksi. Mitä tekemistä esimerkiksi Brasilialla olisi Suomen rauhansopimuksen kanssa? Millä tavoin Costa Rica voisi edesauttaa Romanian rauhansopimusta?

Lopuksi sovittiin siitä, että rauhankonferenssiin kutsuttaisiin viiden suurvallan (siis YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten) lisäksi YK:n kaikki eurooppalaiset jäsenmaat sekä ulkoeurooppalaisista maista ne, jotka olivat osallistuneet huomattavin asevoimin akselivaltojen vastaiseen taisteluun.

Costa Rican kaltaiset pelkkään »platoniseen» sodanjulistukseen tyytyneet maat eivät siis tulleet kysymykseen. Stalin saattoi näin vakuuttua siitä, ettei konferenssiin ilmaantuisi laajaa joukkoa Yhdysvaltoja seurailevia Latinalaisen Amerikan valtioita. Harriman korosti lisäksi, ettei rauhankonferenssin kannanottojen tarvinnut sitoa kolmea suurta, vaan päätökset oli katsottava lähinnä suosituksiksi.

Suurvaltojen kannalta perin vähäpätöinen kysymys siitä, missä vaiheessa ja miten voitettuja maita prosessin yhteydessä kuultaisiin, jäi toistaiseksi täysin sivuun.

Kaikkiaan 21 osanottajamaata käsittävän rauhankonferenssin koollekutsumisesta seuraavaksi kesäksi päätettiin lopullisesti kolmen suuren ulkoministerin kohdatessa Moskovassa joulukuussa 1945. Neuvostoliitto teki tällöin näennäisiä ja täysin merkityksettömiksi osoittautuneita muutoksia Bulgarian ja Romanian hallitusten kokoonpanossa sekä USA vastaavasti Japanin miehityshallinnossa. Näin oli varmistettu tien avautuminen vuoden 1946 alussa työnsä käynnistävälle varaulkoministerien neuvostolle.

Rauhansopimusten valmisteluprosessin lähteminen liikkeelle kesällä 1945 herätti luonnollisesti huomiota myös kohteiksi joutuneissa voitetuissa maissa, ei vähiten Suomessa. Jo elokuussa, pian Potsdamin huippukokouksen päättymisen jälkeen Mannerheim, Paasikivi ja Enckell ottivat asian puheeksi Lontoossa kauppaneuvotteluja varten käyneen G. A. Gripenbergin kanssa. Mieliala Suomea kohtaan oli brittien keskuudessa ollut lähettilään mukaan ystävällinen, mutta etusijalle asetettiin kuitenkin suhteet Neuvostoliittoon.

Helsingissä 8.8.1945 käydyssä neuvottelussa Paasikivi ja Enckell eivät sulkeneet pois sitäkään mahdollisuutta, että suomalaisille jopa lähitulevaisuudessa esitettäisiin valmis rauhansopimus allekirjoitettavaksi. Jotenkin oli asiaan koetettava päästä vaikuttamaan. Helsinki ei voinut ottaa yhteyttä britteihin, koska tällainen menettely helposti tulkittaisiin Moskovassa intrigoinniksi Neuvostoliittoa vastaan.

Paasikivi ja Enckell kehittelivät nyt ajatusta, jonka mukaan Ruotsi saattaisi tiedustella Englannin aikeita Suomen rauhankysymyksessä ja samalla varovasti suositella Hänen Majesteettinsa hallitukselle aloitteellisuutta Kremlin suuntaan Suomen välirauhanehtojen lieventämiseksi. Venäläiset olivat itsekin tiedustelleet Enckelliltä Saimaan kanavan taloudellista merkitystä Suomelle, mihin ruotsalaiset voisivat tarvittaessa vedota. Vielä syyskuussa 1945 O. W. Kuusinen viittasi Moskovassa vierailleelle Sakari Tuomiojalle Saimaan kanavan mahdolliseen antamiseen suomalaisten käyttöön.Taustalla oli Neuvostoliiton jokiliikenneministeriön aloite kanavan taloudellisesta hyödyntämisestä. Hanke kuitenkin pysähtyi Ždanovin jyrkkään vastarintaan. Suomalaiset liittäisivät asian Karjalan kysymykseen, mitä ei voitu pitää Neuvostoliiton etujen mukaisena.⁴⁷ – Naapuriin kohdistuvat velvoitteensa tarkoin täyttävän Suomen taloudellisen aseman helpottuminen vastaisi Paasikiven ja Enckellin mielestä toki myös Britannian intressejä. Asian kiistattomasta arkaluontoisuudesta huolimatta Gripenbergin tulisi esittää Ruotsin uudelle ulkoministerille Östen Undenille tämänsisältöinen pyyntö.

Lähettilään noudattaessa saamiaan ohjeita ja ottaessa 11.8.1945 asian puheeksi Undenin kanssa vastaus osoittautui suoralta kädeltä kielteiseksi. Tämäntapaista tehtävää Ruotsin diplomatia ei voinut ottaa hoitaakseen, koska mahdollisuuksia positiivisiin tuloksiin ei ollut. Päinvastoin seuraukset koituisivat vahingollisiksi suomalaisille, joiden oli syytä kääntyä ensi tilassa sekä venäläisten että englantilaisten puoleen. ⁴⁸

Helsingissä ei kuitenkaan haluttu kiirehtiä. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa sekä Leino että Wuori korostivat varovaisuuden merkitystä, jotta venäläisissä ei herätettäisi epäluuloja. Valmisteluja voitaisiin silti tehdä mm. Saimaan kanavaa koskevien toivomusten kohdalla, mihin Kekkonen erityisesti viittasi.⁴⁹

Hallitukseen kohdistuva paine välirauhanehtojen tarkistusta vaativien laajojen kansalaispiirien taholta alkoi kuitenkin vähitellen kasvaa. Juho Niukkasen johtaman »karjalaisten kansanedustajien lähetystön» pyrkiessä 31.8.1945 Paasikiven puheille korostamaan aluekysymyksen esilleoton tärkeyttä heidän laatimansa kirjelmä otettiin ensin tarkasteltavaksi hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa.

Enckell totesi tällöin – karjalaisten viitattua Atlantin julistukseen – olosuhteiden muuttuneen, minkä vuoksi tuohon asiakirjaan ei kansainvälisessä politiikassa Jaltan konferenssin jälkeen enää vedottu. Kekkosen mielestä taas Karjalan edustajat pyrkivät vain säilyttämään asemansa koettaen näyttää tehneensä jotakin. Perustelut olivat tunnepitoisia, puhuttiin Kalevalasta jne. Leinon suosituksen mukaan lähetystöä ei pitäisi ollenkaan päästää pääministerin puheille.

Neuvoteltuaan vielä erikseen Leinon kanssa Paasikivi päätti Kekkosen neuvoa noudattaen silti ottaa lähetystön vastaan ja tähdentää sille, ettei hallituksen tiedossa ollut mitään sellaista, joka antaisi aihetta rajanmuutoksia koskeviin toiveisiin. Asian vakavuuden ja arkaluontoisuuden vuoksi sen käsittelyä julkisuudessa tulisi »kaikin mokomin» välttää. Muussa tapauksessa vahingoitettaisiin maan etuja.

Töykeästi esiintyneeltä pääministeriltä, joka ei pyytänyt vieraitaan edes istumaan, Niukkasen johtama lähetystö sai kuunnella aito paasikivimäisen ripityksen:

»Suomen asema voi tulla huonommaksi. En voi olla teille muistuttamatta, että syksyllä 1939 karjalaisten taholta huudettiin ‘Ei tuumaakaan’. Ja kun minä matkustin Moskovaan neuvotteluihin niin asemilla laulettiin ‘Kuullos pyhä vala… ‘ Tällainen ei ollut sopivaa. Ja kuten sanoin, jos nyt taas ruvetaan rehkimään, niin Suomen asema voi entisestään paheta. Pienillä kansoilla ei nyt ole mitään määräämisvaltaa. Suuret vetelevät kartalle rajoja mielensä mukaan, ja voittaja määrää asiat.»

Niukkanen yritti vielä selittää uuden rajan pahasti silpovan maan alueen. Karjala oli elintärkeä Suomelle mutta ei Neuvostoliitolle. Vastaukseksi tuli jyrkkä toteamus kaiken tämän olevan vanhastaan tuttua. Mutta: »Miten tärkeä Karjala on Neuvostoliitolle, sitä me emme määrää, vaan sen määrää Neuvostoliiton hallitus».⁵⁰

Maalaisliiton eduskuntaryhmän lähettämien Juho Koiviston ja Lauri Kaijalaisen saavuttua kaksi viikkoa myöhemmin samassa asiassa pääministerin puheille vastaanotto oli jo hieman myötämielisempi. Hallitus tulisi tekemään aluekysymyksessä parhaansa. Paasikivi olikin jo 5.9.1945 – puhumatta mitään rajoista -virittänyt Ždanovin kanssa keskustelun lopullisen rauhan valmisteluproseduurista ja Suomen osuudesta siinä. Kenraalieversti totesi tällöin, ettei hän tiennyt asiasta mitään, mutta lupasi hankkia informaatiota Moskovasta.⁵¹

Karjalaiset eivät kuitenkaan antaneet periksi. Hallituksen asennoitumisen näyttäessä passiiviselta tai peräti negatiiviselta päätettiin kääntyä suoraan Neuvostoliiton puoleen. Siirtoväen puolesta esiintyvät päätoimittaja Erkki Paavolainen, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss, toimittaja Jussi Raatikainen, agronomi Väinö Huuhtanen sekä agronomi Johannes Virolainen valmistelivat kirjelmän, joka oli tarkoitus jättää lähettiläs Pavel Orloville.

Kun delegaation audienssipyyntöön ei tullut vastausta, Virolainen lähti 19.9.1945 työryhmän nuorimpana jäsenenä asialle. Ajettuaan taksilla lähetystöön hän pyysi kuljettajaa odottamaan, soitti ovikelloa ja jätti kirjelmän eteisessä kohtaamalleen nuorehkolle miehelle. Tehtävä oli suoritettu.⁵²

Orloville menneessä dokumentissa pyydettiin luovutetun Karjalan palauttamista Suomelle vuoden 1939 rajoja myöten. Tarvittaessa Neuvostoliitolle voitaisiin varata ko. alueelta sotilastukikohtia, joihin sillä olisi läpikulkuoikeus. Toisaalta Suomi sitoutuisi olemaan käyttämättä Neuvostoliiton palauttamaa territoriota sotilaallisiin tarkoituksiin sisäisen järjestyksen ylläpitoon tarvittavia poliisivoimia lukuun ottamatta. – Jo ennen kirjelmän lähettämistä Paavolainen ja Wahlforss välittivät sen sisällön ulkoministeri Enckellin tietoon.⁵³

Pääministerissä ja ulkoministerissä herätti huolta Wahlforssin kertomus karjalaisten keskuudessa vallitsevasta suuresta kiihtymyksestä. Luultiin Viipurin läänin takaisinsaamisen kyllä onnistuvan, jos vain hallitus kunnolla tarttuisi asiaan. Kaavailtiin myös kansankokouksia ja jonkinlaista suurta adressia. Paasikivi ja Enckell tulivatkin siihen tulokseen, että jotakin oli nyt tehtävä.

Yhteisestä päätöksestä Enckell lähti vielä samana iltana (16.9.1945) informoimaan Ždanovia tulossa olevasta kirjelmästä. Suomen hallitus joutuisi hyvin vaikeaan asemaan, jos voimakkaan painostusryhmän muodostavat karjalaiset pääsisivät syyttämään sitä toimettomuudesta. Jonkinlainen ratkaisu pitäisi löytää. Voitiinko ajatella, että ne olosuhteet, joiden vallitessa Neuvostoliitto oli ratkaissut kysymyksen Leningradin ja Muurmannin radan turvallisuudesta, olivat nyt muuttuneet? Saattaisiko puolustusliittoa koskeva hanke vaikuttaa Karjalan asiaan? Kävisikö päinsä ajatella osittaista aluevaihtoa, jolloin voitaisiin vastikkeeksi luovuttaa esimerkiksi Petsamon sähköenergian saannin kannalta tärkeä Jäniskosken alue? Näistä asioista Suomi ja Neuvostoliitto saattaisivat luottamuksellisesti neuvotella keskenään. Enckell korosti Ždanoville, ettei hänen saapumisestaan Torniin tiennyt kukaan muu kuin Paasikivi.

LVK:n puheenjohtaja, joka Leinon välityksellä jo tiesi hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa käydystä keskustelusta ja Niukkasen delegaation käynnistä Paasikiven luona, katsoi kuitenkin tehtävänsä rajoittuvan välirauhansopimuksen täyttämisen valvontaan. Lopullisen rauhan kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Henkilökohtaisena mielipiteenään kenraalieversti silti totesi rajakysymyksen tulleen ratkaistuksi jo välirauhansopimuksessa. Asian uudelleenlämmittäminen tekisi Moskovassa huonon vaikutuksen, minkä vuoksi Suomen hallituksen tulisi estää karjalaisten mielenilmaisut.⁵⁴

Käydessään samana iltana Tamminiemessä Paasikivi – puhumatta mitään Enckellin lähdöstä Torniin – mainitsi Mannerheimille pitävänsä suotavana keskustelua Ždanovin kanssa karjalaisten hankkeesta. Marsalkka asettui samalle kannalle. Mielipiteen lausuminen ei ollut kiellettyä, ja tulevaisuuttakin ajatellen Karjalan kysymyksen esilläpito saattoi olla hyödyksi, jotta tarvittaessa olisi jotakin »svart på vitt» (mustaa valkoisella). ⁵⁵

Presidentin puolta nähtävästi rohkaisi Paasikiveä ja Enckelliä, jotka päättivät yrittää yhdessä vielä kerran. Vierailulla Tornissa 22.9.1945 pääministeri koetti ensin saada tietoja Lontoon ulkoministerikonferenssista, mutta Ždanov väitti entiseen tapaan olevansa suomalaisten tavoin vain niukkojen lehtitietojen varassa.

Yhtä tuloksettomiksi jäivät Paasikiven ja Enckellin laajat selonteot karjalaisten toiveista. Suomen kansalaiset olivat aina katsoneet oikeudekseen kääntyä anomuksin hallituksen ja viranomaisten puoleen. Karjalaisten siirtolaisten, joiden sijoittaminen oli vielä aivan kesken, asema oli hyvin vaikea. Rajojen muutos Neuvostoliiton suostumuksella ei suinkaan huonontaisi maiden välisiä suhteita vaan päinvastoin parantaisi niitä. Hyvänä esimerkkinä tästä oli v. 1811 tapahtunut Viipurin läänin palauttaminen. Kun kenraalieversti omien sanojensa mukaan ei tuntenut karjalaisten kirjelmää, Paasikivi luki sen ääneen huomauttaen kuitenkin, ettei sitä ollut virallisesti käsitelty hallituksessa.

Ždanov pysyi kannallaan. Toistaen jo aikaisemmin Enckellille esittämänsä näkökohdat kenraalieversti äänenpainojaan koventaen huomautti joutuvansa nyt panemaan merkille, ettei kysymys ollutkaan enää pelkästään karjalaisten hankkeesta, koska hallitus näytti antavan sille tukensa. Tämä oli uskallettua ja vaarallista.

Vuoden 1940 rajat merkitsivät Ždanovin mukaan »kardinaalikysymystä», jonka muuttamisyritykset olisivat toivottomia. Karjalaiset etsivät syyllisiä, ei »Tannerien joukosta», vaan Moskovasta. Vika (odium) ei saanut langeta Neuvostoliiton kannettavaksi vaan niiden harteille, jotka aloittivat sodan. Hallituksen vastuulle jäi, että väestö ja erityisesti karjalaiset saatiin tajuamaan tämä. Neuvostovastaista propagandaa ei muutenkaan saanut suvaita. »Mikäli ette halua antaa uutta aihetta välien kärjistymiseen, älkää palatko jo ratkaistuihin asioihin. Vai tahdotteko jälleen luoda kärkevyyttä suhteisiin? Tämä ei vastaa tulevien suhteittemme intressejä. Ikävä kysymys.»

Kenraalieverstiin ei tehonnut Paasikiven vakuutus hallituksensa joutumisesta käsittelemään lähes pelkästään ikäviä kysymyksiä. Vain iltakoulua edeltävä yhteinen päivällinen ei ollut ikävä. Käynnistä laatimassaan muistiinpanossa Enckell kiteytti:

»JKP tiedusteli rajanmuutostoiveiden perusteettomuutta koskevan Ždanovin lausunnon johdosta, oliko tämä ymmärrettävä neuvostohallituksen viralliseksi mielipiteeksi, mihin Ždanov vastasi (vaikutelmani mukaan hetken epäröityään) myöntävästi. Olen saanut sen henkilökohtaisen käsityksen, ettei Ždanovilla sen enempää yksityiskeskustelussa kanssani 16.9. kuin nytkään ollut tietoja Moskovan rauhansuunnitelmista, ja että hänellä itsellään on rajoittavat ohjeet vain valvoa välirauhanehtojen täyttämistä. Ottaen huomioon nämä rajoitetut valtuudet hän ei katso voivansa sanoa muuta kuin että rajantarkistus on ristiriidassa 19.9.1944 solmitun sopimuksen kanssa.»

Vaikka Paasikiven ja Enckellin tunnustelut tulivatkin torjutuiksi, Ždanov ei silti onnistunut, kuten tuonnempana näemme, lopullisesti vakuuttamaan suomalaisia rajantarkistustoiveiden perusteettomuudesta.⁵⁶

Raporttisähkeessään Stalinille, Molotoville, Vyšinskille ja Dekanozoville Ždanov ilmoitti Paasikiven ja Enckellin hermostuneen jäätyään vaille tietoja Lontoon konferenssista, minkä vuoksi he pelkäsivät hallituksen menettävän mahdollisuutensa sopimusehtojen tarkistamiseen. Niinpä pääministeri ja ulkoministeri koettivat ensin naamioitua karjalaisten aloitteen taakse mutta joutuivat sitten paljastamaan oman yrityksensä rajojen muuttamiseksi. Kukaties koko hanke oli heidän inspiroimansa yhdessä länsivaltojen Helsingissä toimivien diplomaattiedustajien kanssa?

Leino puolestaan raportoi Ždanoville Paasikiven jopa uhanneen 21.9.1945 SKDL:n ministereitä sillä, että mikäli parannuksia välirauhanehtoihin ei saataisi aikaan, hallitus joutuisi yleisen mielipiteen painostuksesta eroamaan. Uuden, entistä oikeistolaisemman kabinetin astuminen virkaan ei varmaankaan parantaisi SKDL:n asemaa. Niinpä äärivasemmiston kannattaisi nyt tukea Paasikiveä aluetavoitteiden toteuttamiseksi. Kenraalieverstille Leino kuitenkin korosti, ettei hän ministerikollegoineen (Mauno Pekkalan ja Sventon tosin osoittaessa horjuvuutta) suostunut pääministerin ehdotuksiin. Niinpä Paasikivi oli siis tullut Enckellin kanssa Torniin ilman mitään valtuuksia hallituksen ulkoasiainvaliokunnan taholta. – Ždanov pyysikin nyt Moskovasta ohjeita siitä, miten hänen tulisi suhtautua Paasikiven ja Enckellin aloittamaan »kampanjaan».⁵⁷

Kremlin mielenrauhaa Helsingistä kantautuneet tiedot eivät häirinneet. Dekanozov sähkötti Ždanoville 27.9.1945:

»Instanssi (Stalin – T.P.) katsoo, että Paasikivelle ja Enckellille esittämänne lausunto siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja on lopullisesti ratkaistu välirauhansopimuksessa, minkä vuoksi se ei jätä sijaa keskusteluille tai tarkistuksille, on riittävä. Muihin toimenpiteisiin ei tule ryhtyä.»⁵⁸

Tavatessaan samana päivänä lähettiläs Sundströmin Dekanozov teki »hallituksensa» kannan selväksi myös hänelle. Karjalaisten kirjelmä merkitsi Suomen osallistumista ulkomaiden neuvostovastaisiin intrigeihin. Sundström yhtyi kerkeästi tähän käsitykseen katsoen »jonkun» koettavan kylvää epäsopua Neuvostoliiton ja Suomen välisiin suhteisiin yrittämällä vetää tämän (Karjalan kysymyksen – T.P.) ulkoministerineuvoston asialistalle.⁵⁹

Ždanovia puolestaan ärsytti Paasikiven Karjalan kysymyksessä osoittama sitkeys. Leinolta kenraalieversti tiedusteli, oliko pääministeri tekemässä täyskäännöstä kohti vanhaa neuvostovihamielistä politiikkaa. Leino ei pitänyt tätä mitenkään mahdottomana. Parin viime viikon aikana Paasikivi oli todella merkittävästi muuttunut huonompaan suuntaan, mitä osoitti hänen käyttäytymisensä – ei vain Karjalan kysymyksessä -vaan myös mm. sotasyyllisyysongelmassa.⁶⁰

LVK:n väylän sulkeuduttua ulkoministeri Enckell pyrki hankkimaan briteiltä informaatiota Suomen asian käsittelystä Lontoon konferenssissa. Lähettiläs Wuoren yrittäessä saamiensa ohjeiden mukaan onkia tietoja rajantarkistusmahdollisuuksista Foreign Officen Pohjois-Euroopan osaston päälliköltä Christopher Warnerilta tämä lupasi vastauksen, mikäli kysymys esitettäisiin kirjallisesti.

Myönteistä kannanottoa olisi Warnerin mukaan kuitenkin turha toivoa, ellei herra Wuori voisi kertoa samanlaisen tiedustelun tulleen esitetyksi myös Neuvostoliiton hallitukselle ja saaneen sen taholta suopean vastaanoton. Wuoren myönnettyä, ettei näin ollut asianlaita, Warner katsoi Suomen joutuvan luultavasti alistumaan siihen, että rajat oli määritelty jo välirauhansopimuksessa.

Muutakaan informaatiota Lontoon konferenssista ei brittidiplomaatilta hellinnyt lukuun ottamatta mainintaa keskustelujen liikkumisesta yleisellä tasolla ehtimättä vielä luonnosten laatimisvaiheeseen. Helsingin hallituksella ei kuitenkaan ollut syytä odottaa mitään »yllätyksiä». Neuvostoliiton Lontoon-lähettiläs Gusev kertoi puolestaan Wuorelle Suomen tulevan rauhansopimuksen pohjautuvan Neuvostoliiton ehdotuksen mukaisesti välirauhanehtoihin, joita noudattaen rajatkin määräytyisivät.⁶¹

Lähettiläs Sundström pyrki vastaavasti selvittämään rauhanasiaa Moskovassa. Kysymykseen Suomen kutsumisesta Lontooseen varaulkoministeri Vyšinski vastasi 15.9.1945 Neuvostoliiton periaatteisiin kuuluvan, ettei ratkaisuja tulisi tehdä asianomaisia maita kuulematta. Mitään varmaa lopullista kantaa Vyšinski pidättyi ottamasta neuvottelujen ollessa vielä kesken.

Tietoja ei herunut myöskään toiselta varaulkoministeriltä Dekanozovilta, vaikka Sundström koetti herättää luottamusta kertomalla kuulleensa huhuja, joiden mukaan Suomen sotilaspiirit, itse Mannerheim mukaan lukien, suunnittelivat sotilassopimuksen solmimista Neuvostoliiton kanssa. Tämä olisi myös lähettilään omasta mielestä hyvä ajatus. Myöhemmin Sundström lisäsi Paasikiven maininneen hänelle puoltavansa Neuvostoliiton ja Tsekkoslovakian paktin kaltaisen sopimuksen solmimista myös Moskovan ja Helsingin välillä. Dekano­zov merkitsi muistioonsa: »Minä en tietenkään millään tavoin sitoutu­nut näihin Sundströmin lausumiin vaan sanoin kuulevani asiasta ensi kerran.»⁶²

Palattuaan kotiin epäonnistuneesta Lontoon konferenssista Molo­tov kertoi Sundströmille, ettei Suomen kysymys ollut aiheuttanut mainittavia erimielisyyksiä. »Tiedusteluuni, onko toiveita rajatarkis­tuksista, vastasi kielteisesti». Samalla Molotov ilmaisi negatiivisen kan­tansa Helsingissä tehtyyn tämänsuuntaiseen yritykseen. Asiasta ei yli­ päänsä voitu keskustella. Yhtä torjuvasti ulkoasiainkansankomissaari suhtautui lähettilään ottaessa Paasikiven ohjeita noudattaen esiin Suomen suhteet Pohjoismaihin. »Molotov vastasi heillä huono koke­ mus skandinaavisesta yhteistyöstä eivätkä hyväksy sitä sekä pitävät sitä tarpeettomana sen jälkeen kun Suomi Neuvostoliiton ehdotuk­sesta olisi hyväksyttävä YK:n jäseneksi.»

Käytyään lyhyellä matkalla Suomessa Sundström kertoi 4.11.1945 Dekanozoville hälyttäviä tietoja. Maan poliittinen ja taloudellinen ti­lanne oli kärjistymässä taantumuksen käydessä uuteen offensiiviin demokraattisia voimia vastaan. Ongelmaa pahensivat myös karjalais­ten vaatimukset, joita hallitus ei yrittänytkään vastustaa.⁶³ Epälojaa­lisuudestaan lähettiläs ei tietenkään hiiskunut Helsinkiin.

Vallitsevissa oloissa ja Neuvostoliiton ilmaistua selvästi ja useaan otteeseen kielteisen kantansa rajantarkistuksiin nähden Paasikivi ja Enckell katsoivat parhaaksi pidättyä Warnerin mainitseman kirjallisen »toivomuslistan» lähettämisestä.⁶⁴

Suomen hallituksen kuva Lontoon konferenssista ja sen mahdolli­sista tuloksista jäi pakostakin ylimalkaiseksi. Wuoren ja Sundströmin raporttien ja sähkeiden sekä maailman lehdistön kirjoittelun avulla voitiin päätellä suurvaltojen välillä esiintyneen erimielisyyksiä. Lä­hempiä virallisia tietoja niistä sen enempää kuin konferenssikeskus­telujen yksityiskohtaisesta sisällöstäkään ei toistaiseksi ollut.

Suomen kysymys näytti kiinnostavan ensi sijassa vain Neuvostoliit­toa ja Englantia. Toisaalta Helsingissä voitiin havaita tämän suhteelli­sen pieneksi oivalletun ongelman kietoutuvan mahdollisena ennak­kotapauksena Italian ja Balkanin maiden kohdalla tehtäviin ratkaisui­hin. Toistaiseksi ei ollut tietoa siitäkään, tultaisiinko asianomaisille entisille vihollismaille tarjoamaan tilaisuus omien näkökohtiensa esittämiseen. Suomen rauhankysymys näytti siirtyvän epämääräiseen tu­levaisuuteen.

Vielä joulukuun alussa 1945 Wuori joutui raportoimaan Lontoosta, ettei tulevasta rauhansopimuksesta voitu saada viralliselta taholta mitään täsmällisiä viitteitä. Yhdysvaltain ja Britannian ulkoministerit Byrnes ja Bevin olivat lähdössä Moskovaan, mutta matkan keskuste­lunaiheista saatettiin esittää vain spekulaatioihin perustuvia arveluja.

Tilannetta ei sanottavasti valaissut Wuoren pääseminen vihdoin 11.12.1945 ensimmäistä kertaa Bevinin puheille. Vaikka Britannian ulkoministeri Foreign Officen virkamiesten hämmästykseksi puhutte­ likin ammattiyhdistystapaan Suomen poliittista edustajaa Veljeksi (Brother), keskustelun faktinen anti jäi laihaksi. Suurvaltojen ristiriito­ ja kansainvälinen lehdistö oli Bevinin mukaan liioitellut. Rauhanneu­vottelujen proseduuria koskevia keskusteluja jatkettaisiin Moskovas­sa. Britannian ja Suomen välisissä suhteissa taas ei ollut ongelmia.

Tietojen saanti Moskovasta osoittautui yhtä niukaksi. Ulkoministeri Sventolle 21.12.1945 osoittamassaan kirjeessä lähettiläs Sundström tunnusti avoimesti, ettei hän tiennyt Neuvostoliiton pääkaupungissa parhaillaan koolla olevan suurvaltojen ulkoministerikonferenssin ke­hityksestä yhtään mitään. Hyvänä merkkinä Sundström kuitenkin piti sitä, että Bolsoi-teatterissa järjestetyn balettiesityksen yhteydessä »kol­men suuren ystävällisyys oli silmiinpistävä. Molotov toistamiseen kiit­ti aitiossaan Byrnesiä ja Beviniä. Väliajalla kerrottiin, että neuvottelut sujuivat hyvin ja että Neuvostoliiton diplomatia oli saavuttanut voitto­ja.»

Moskovan konferenssin päätyttyä julkaistusta kommunikeasta voi­tiin todeta, että rauhansopimusten valmistelua jatkettaisiin vuoden 1946 alussa Lontoossa kokoontuvassa suurvaltojen varaulkoministe­rien kollegiossa. Kysymys entisille »satelliiteille» ehkä tarjottavasta mahdollisuudesta esittää omat näkökohtansa pysyi jatkuvasti avoime­na. Wuoren tiedusteluun Foreign Office vastasi, ettei asiasta voitu toistaiseksi antaa minkäänlaista informaatiota. Sitten kun Hänen Ma­jesteettinsa hallitus olisi määritellyt proseduurikysymyksessä kantan­sa, siitä varmasti ilmoitettaisiin myös suomalaisille.

Helsingin horisontista tarkastellen oivallettiin suurvaltojen viime kädessä ratkaisevan tulevien rauhansopimusten sisällön. Niiden rin­nalla jäisi Moskovassa lopullisesti sovittu laajapohjainen »21 maan konferenssi» toissijaiseen asemaan. Paasikiven hallituksen omat mah­dollisuudet vaikuttaa tulevaisuuteen siirtyvän rauhansopimuksen hahmotteluun tuntuivat supistuvan perin niukoiksi.⁶⁵

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6