»Puhdistuspolitiikka»
Hallituksen uusimisen jälkeen keväällä 1945 kommunistit ja kuutoset saattoivat »kolmen suuren» sopimukseen vedoten ryhtyä entistä määrätietoisemmin vaatimaan vastuuseen niitä, jotka »kantoivat menneisyyden taakkaa harteillaan». Enää ei kuitenkaan riittänyt pelkkä syrjäänvetäytyminen, vaan sen rinnalle nousi tavoitteeksi yhteiskunnan merkittävien virkapaikkojen miehittäminen vasemmiston edustajilla.
Oikeusministeri Kekkonen puolestaan oli valmis kolmen suuren sopimusta soveltaen hyväksymään puhdistuksen kohteiksi armeijan, koululaitoksen, korkeakoulut sekä merkitttävät valtakunnalliset järjestöt. Hänen käsityksensä mukaan Neuvostoliiton Suomea kohtaan tuntemien epäluulojen hälventäminen ja luottamussuhteiden rakentaminen ei muuten olisi mahdollista. Toisaalta Juhani Suomi katsoo Kekkosen politiikkaan sisältyneen myös »ennakkoehkäisevän vaihtoehdon», jonka avulla hallitus saattaisi hallita tilanteen ja estää puhdistuksen ulottamisen »kovakouraisena tarpeettoman laajalle». Kenties voitaisiin samalla niinikään välttää vasemmiston ajama sotasyyllisten oikeudellinen tuomitseminen. 1
Etualalle nousi aluksi Valtiollinen poliisi, jonka uudistamista äärivasemmisto katkerien kokemustensa jälkeen piti jo vuoden 1944 lopussa oleellisen tärkeänä.2 SKP:n johdon vaadittua valtioneuvostolta Valpon lakkauttamista sen »nykyisessä muodossa» hallitus asetti 7.3.1945 – siis jo ennen vaaleja – pääministerin sihteerin V. J. Sukselaisen johtaman komitean harkitsemaan asiaa. Päätöstä vauhditti tuonnempana lähemmin tarkasteltavan asekätkentäjutun tutkimisen siihenastinen heikko menestys.
Komitean vielä työskennellessä Yrjö Leino otti vaalien jälkeen käsiinsä sisäministeriön ohjakset. Heti aluksi hän joutui äärimmäisen hankalan tilanteen eteen. Hotelli Torniin kutsutulle uudelle ministerille ojennettiin 20.4.1945 Ždanovin allekirjoittama paperi, joka sisälsi parinkymmenen »vaarallisen sotarikollisen» nimilistan. Kyseiset henkilöt olivat valtaosaltaan emigranttivenäläisiä, vaikkakaan eivät kaikki Neuvostoliiton kansalaisia. Heidät tuli heti pidättää. Seuraavana aamuna vangit luovutettiin valvontakomissiolle ja kuljetettiin saman tien Neuvostoliittoon.
Kuultuaan vasta kolme vuorokautta myöhemmin asiasta Paasikivi ja Enckell totesivat, ettei tuolle »hirmuiselle jutulle» voinut enää mitään. Samalla kannalle asettui Mannerheim, jonka mielestä tosin »tämä menee pitkälle». Mitään keinoa puuttua asiaan hänkään ei silti nähnyt.3 Leinon kokemattomuutta taas osoitti, ettei hän tullut hankkineeksi selkänojakseen valtioneuvoston virallista päätöstä. Kuten tulemme näkemään, tällä laiminlyönnillä oli aikanaan sisäministerille kohtalokkaat seuraukset.
Rentola tulkitsee »Leinon vankeja» koskevan LVK:n vaatimuksen eräänlaiseksi kokeeksi kommunistien juuri saavuttaman valta-aseman todellisuudesta ja käyttökelpoisuudesta. Yrjö Leinon »tehtyä syntiä» kerran seuraavien syntien kynnys alenisi. Samalla haluttiin säikäyttää Suomen hallitus ja presidentti luovuttamaan maan valtiollinen poliisi kommunisteille näyttämällä, että muussa tapauksessa venäläiset ottaisivat asiat omiin käsiinsä. 4
Huomiotta ei liioin voida jättää Stalinin hyvää poliittista muistia. Luovutetuista osa oli vuoden 1921 neuvostovastaisen Kronstadtin kapinan osanottajia, kun taas useiden nuorempien syntilistaa rasitti palvelu Suomen hyväksi toisen maailmansodan aikana. NKVD:n käsi osoittautui jälleen pitkäksi. 5
Asian tultua hoidetuksi Leino kiirehti Ždanovin puheille raportoimaan valtiollisen poliisin järjestämisestä. Etsiskelyjen ja kieltäytymisten jälkeen oli uudeksi päälliköksi löytynyt Mauri Ryömän läheinen ystävä, entinen sosiaalidemokraatti ja sittemmin lähelle kommunisteja siirtynyt lakimies Otto Brusiin. »En voi antaa hänestä sataprosenttista takuuta, mutta katson hänet sopivaksi ehdokkaaksi tälle paikalle», Leino sanoi. Apulaispäälliköksi nimitettäisiin SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen, jonka johdolla käynnistyisi laitoksen täydellinen uudelleenorganisointi. Valpon koneisto tulisi »meidän käsiimme», v nasih rukah, Leino lupasi.6 Hallituksessa Brusiinin nimitys meni vähin äänin lävitse 26.4.1945 Paasikiven kiinnittämättä siihen päiväkirjassaankaan mitään huomiota.
»Riemastuneet onnitteluni», korusähkötti uuden ajan henkeä aistiva Olavi Paavolainen Valpon päällikölle, joka huolimatta aikaisemmasta palveluksestaan Suojeluskuntain yliesikunnassa oli nyt osoittanut »edistyksellisyyden» merkkejä. Alaisten muistaman mukaan Brusiin oli Valpossa »hyvin miellyttävä mies», joka pyrki välttämään kannanottoja. Vaikeiden ongelmien tullessa vastaan hän siirtyi vaivihkaa soittelemaan virkahuoneensa nurkkaan sijoittamaansa pianoa.7 Ohjakset siirtyivätkin pian vähemmän musikaalisten poliisimiesten käsiin.
Todellinen läpimurto tapahtui Paasikiven hallituksen sopiessa 19.5.1945 Aimo Aaltosen nimityksestä Brusiinin apulaispäälliköksi. Samalla istutettiin SKP:n Veikko Sippola Valpon valvontatoimiston johtoon. Hallituksessa tosin Åke Gartz jupisi nimityksistä (»kaksi kommunistia, ei miellytä»), mutta tosimielessä hänkään ei ryhtynyt vastarintaan.
Paasikivi lähti jälleen vakiintuneelta kannaltaan. Hänen päiväkirjamerkintänsä mukaan hallituspolitiikan menestyminen edellytti kommunistien lojaalia myötävaikutusta. »Ellei niin, ei mitään tule meidän tulevaisuudestamme.» Pyrkien vähättelemään ratkaisua pääministeri alleviivasi kysymyksen olevan vain kahdesta paikasta. Valtiollisen poliisin tuli katsoa, ei vain vasemmalle, vaan myös oikealle, kuten vastikään paljastuneet asekätköt osoittivat.8
Poliittisen toimintansa vuoksi rikosrekisterillä varustettujen kirvesmies Aaltosen ja toimitsija Sippolan nimittämiseksi korkeisiin virkoihinsa kelpoisuusehdot jouduttiin uusimaan asetuksen muutoksella. Niinpä poistettiin vaatimus Valpoon pyrkivien »luotettavuudesta» ja »henkilökohtaisten ominaisuuksiensa puolesta poliisitoimeen sopivuudesta». Muodolliset kelpoisuusehdot säilyttäen lisättiin uusi momentti: »Edellä mainitusta huolimatta voi kuitenkin valtioneuvosto nimittää valtiollisen poliisin toimeen henkilön, joka ei täytä tässä pykälässä säädettyjä kelpoisuusehtoja.» Leino olisi halunnut nimitysoikeuden suoraan sisäministeriölle eli itselleen, mutta Mannerheim vahvisti asetuksen siinä muodossa, että tehtävä siirtyi valtioneuvostolle.9
Hallituksessa Valpon johdon uusimista helpottivat asekätkentäjutun selvittämisen aiheuttamat paineet, jotka edellyttivät henkilökunnan lisäystä. Muussa tapauksessa pelättiin venäläisten ottavan tutkimusten johdon käsiinsä. Tämän vuoksi hallituskumppanit olivat valmiita nielemään kommunistijohtoisen Valpon vahvistamisen, uusien miesten palkkaamisen ja vanhojen erottamisen. Kun kommunisteja välttämättä tarvittiin hallituksessa, heidän paikkojaan Valpossakaan oli vaikea kieltää.
Alempien virkailijain nimityksissä ei valtioneuvoston myötävaikutusta tietenkään tarvittu, mikä lisäsi Leinon ja SKP:n liikkuma-alaa henkilövalinnoissa. Jo 30.5.1945 sisäministeri saattoi kehaista Ždanoville nimittävänsä monet uudet toimihenkilöt hallituksen tietämättä. Sukselaisen komitean mietinnön valmistuminen kesäkuussa ei käytännössä muuttanut tilannetta puhdistuksen jatkuessa ja Valpon joutuessa varovaisuuteen tähtäävistä Ždanovin kehotuksista huolimatta syksyyn 1945 mennessä lähes täysin kommunistien käsiin. Huomattakoon kuitenkin muutoksen koskeneen turvallisuuspoliisia muun poliisikunnan kokoonpanon säilyessä pääsääntöisesti entisellään. Ždanov itse totesi Leinolle pitävänsä voimakasta rynnäkköä »tavallisen» poliisin uudistamiseksi ennenaikaisena ja tarpeetonta levottomuutta herättävänä toimenpiteenä. 10
Valpon ohella äärivasemmisto ilmaisi jo syksyllä 1944 kiinnostuksensa myös Yleisradioon, jonka uudistamista Johan Helo vaati marraskuun hallitusneuvotteluissa. Hella Wuolijoen valinta ohjelmaneuvoston jäseneksi ei sellaisenaan vielä riittänyt. Eero A. Wuoren ehdotuksesta iltakoulu päätti lisätä radion hallintoneuvoston jäsenmäärän 18:sta 20:een kuutosten ja kommunistien ehdokkaiden Sundströmin ja Pessin saamiseksi mukaan. Edesmenneen Ragnar Furuhjelmin tilalle valittiin ruotsalaisten edustajaksi rauhanopposition mies C. O. Frietsch. Pöytäkirjan mukaan Paasikivi ei osallistunut johtamansa iltakoulun keskusteluun, mikä osoittaa hänen vaieten hyväksyneen Yleisradion ylimääräisen yhtiökokouksen sittemmin vahvistaman ratkaisun.11
Pääjohtaja J. V. Vakion jätettyä ministeri Wuoren painostuksesta eronpyyntönsä 17.1.1945 seuraajan nimitysprosessi pääsi käyntiin. Valmisteluvaiheiden jälkeen 25.4.1945 pidetyssä Yleisradion johtokunnan kokouksessa toisen kulkulaitosministeri Yrjö Murron ehdokas Hella Wuolijoki jäi kuitenkin kolmannelle ehdokassijalle Reino Oittisen ja C. O. Frietschin jälkeen.
Muutamaa tuntia myöhemmin pidetyssä iltakouluistunnossa Murto raportoi kollegoilleen kohtaamastaan, koko hallituksen arvovaltaa loukkaavasta vastarinnasta, jota Leino puolestaan luonnehti jopa ulkopoliittiseksi kysymykseksi. Muut SKDL:n ministerit Pekkala, Helo ja Svento säestivät korostaen Yleisradion koko hallintoneuvoston uusimisen välttämättömyyttä. Kekkosenkaan mielestä hallituksella ei ollut nyt muuta mahdollisuutta kuin kannattaa Wuolijokea ja estää hallintoneuvostoa tekemästä muuta päätöstä. Sosiaalidemokraattien Onni Hiltunen puolsi Wuolijokea haluamatta kuitenkaan ulottaa toimia hallintoneuvostoa vastaan.
Ministeri Jutilan asettuessa epäselvälle kannalle Paasikivi kysyi suoraan hänen mielipidettään Wuolijoesta. Maatalousministeri tyytyi nyt ilmaisemaan epäilyksensä ao. naiskirjailijan »temperamentin sopivuudesta», jolloin pääministeri mutkat suoraksi vetäen ja asianomaisen itsensä vastustamatta liitti Jutilan Wuolijoen kannattajien joukkoon. »Valtioneuvosto pitää siis maisteri Wuolijokea sopivana», mikä tuli iltakoulun päätökseksi.12
Yleisradionkin asiassa Paasikivi noudatti vakiintunutta linjaansa kommunistien kytkemiseksi myönnytystaktiikan avulla suomalaiseen yhteiskuntaan. Asianomaisella kandidaatilla, jota kohtaan vanha konservatiivi tuskin tunsi erityistä henkilökohtaista sympatiaa, oli voimakas tuki vasemmiston lisäksi myös hallituksen omassa piirissä, kuten vastikään käydyt iltakoulukeskustelut osoittivat. Kannatti siis jälleen tunnustaa tosiasiat ryhtymättä todennäköiseen häviöön päättyvään taisteluun. Päiväkirjassaan pääministeri ei kuitenkaan halunnut nimitystä muistella.
Iltakoulun kannanotto riitti taivuttamaan Yleisradion johtokunnan ja hallintoneuvoston enemmistön Wuolijoen taakse. Vaikka laillisia muotoja noudatettiinkin, nimitys tapahtui siis itse asiassa, kuten Timo Vihavainen on todennut, hallituksen mahtikäskyllä. Samalla ilmennettiin aktiivista yhteistyölinjaa Neuvostoliittoon päin. Oma symboliarvonsa oli niinikään Helsingin päättäjiä kiusanneen leningradilaisen ns. »Suomen vapausradion» lähetysten loppumisella toukokuun alussa 1945.13 Ne olivat kyseisen radion oman ilmoituksen mukaan käyneet tarpeettomiksi nyt, kun Suomen Yleisradion johto oli vaihtunut. Myöhemmin jätti vielä paikkansa Vakion aikana varapääjohtajana toiminut Ilmari Heikinheimo.
Valvoakseen, etteivät Yleisradion asiat radikaalin uuden pääjohtajan alaisina pääsisi menemään kokonaan »hunningolle» Paasikivi hankki sieltä työpaikan Tanskasta kotiutuneelle arkkitehtityttärelleen Annikille. Toisen yhdyssiteen ja tietolähteen tarjosi Hella Wuolijoen kanssa ystävystynyt Alli Paasikivi. Pääministerin sihteerin Toivo Heikkilän muistelmien mukaan aamuhartauksien ja muiden uskonnollisten ohjelmien säilyminen radiossa suhteellisen laajoina perustui Alli-rouvan välittämään suositukseen. Kaikkea ei pitänyt mullistaa yhtä aikaa.14
Erityistä ärsytystekijää äärivasemmistolle merkitsi »pääsotarikollisen» Risto Rytin paluu syksyllä 1944 sotaa edeltäneeseen virkaansa Suomen Pankin pääjohtajana. Samaan yhteyteen liitettiin hänen ystävänsä ja apulaisensa J. W. Rangellin asema pankin johtokunnan jäsenenä. Molempien eroa koskevat vaatimukset alkoivat yhä useammin pulpahdella esiin kevätkaudella 1945. Pyrkiessään välttämään sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä Paasikivi totesi 11.4.1945 Mannerheimille Rytin ja Rangellin saattavan osoittautua tutkimuksissa niin kompromettoiduiksi, etteivät he voisi jäädä paikoilleen. Marsalkka pidättyi ottamasta kantaa.15
Toukokuun alussa maalaisliittolainen pankkivaltuusmies Vihtori Vesterinen kävi pääministerin luona puhumassa Suomen Pankin johtokunnan kokoonpanosta. Paasikiven päiväkirjamerkinnän mukaan »Ryti oli sanonut, että hän ei eroa vapaaehtoisesti. Sillä jos hän eroaa, niin silloin satojen pitäisi erota. Westerinen kysyi minun mielipidettäni. Vastasin, että mielestäni Rydin pitäisi erota. Olin toivonut, että jos hiljaisuudessa siirtyvät syrjään, niin ehkä asia saadaan vähällä pois päiväjärjestyksestä. Kehoitin puhumaan vielä yksityisesti Rydin ja Rangellin kanssa. Westerinen kysyi, enkö minä voisi puhua Rydin kanssa. Minä kehoitin häntä ja Pekkalaa puhumaan. »16
Poliittisista syistä Paasikivi ei selvästikään tahtonut ottaa yhteyttä Rytiin, jonka kanssa hänen henkilökohtaisetkin suhteensa olivat kevään 1944 jälkeen viilentyneet. Pekkala ja Vesterinen taas kokivat tilanteen siinä määrin hankalaksi, etteivät he liioin halunneet toimittaa viestiä Rytille, jonka tietoon se ei niin muodoin tullut. Sotasyyllisyyskysymyksen tuonnempana tarkasteltava yleinen kiristyminen alkukesällä 1945 sekä pankkivaltuusmiesten taholta sen vuoksi tullut hiillostus kypsyttivät vihdoin sekä Rytin että Rangellin tekemään lopullisen ratkaisunsa. Omaan pyyntöön perustuva ero myönnettiin kummallekin presidentin esittelyssä 29.6.1945.17
Korkeakoululaitoksen osalta Paasikivi sai jo helmikuussa 1945 kuulla Jelisejevin arvostelleen voimakkain sanoin Helsingin yliopiston kansleri Antti Tulenheimoa ja rehtori Rolf Nevanlinnaa. Kuinka Suomen nuorison mieli saattaisi muuttua niin kauan kuin yliopiston johdossa oli tällaisia »koko sielullaan Venäjää vihaavia henkilöitä »?18
Kaiku kotimaisessa kommunistilehdistössä vastasi luonnollisesti pian. Sitä vahvisti Nevanlinnan jyrkkä esiintyminen eduskunnan sivistysvaliokunnassa kansandemokraattien Hertta Kuusisen johdolla tekemää, yliopiston itsehallinnon lakkauttamista koskevaa eduskunta-aloitetta vastaan.19
Muuttuneessa poliittisessa tilanteessa vakavammaksi rasitteeksi rehtorin asemalle tuli kuitenkin hänen roolinsa suomalaisen SS-vapaaehtoiskomitean puheenjohtajana vuosina 1942-1943. Tämän johdosta myös sosiaalidemokraattien »lojaalia oppositiota» edustava Väinö Voionmaa suositteli 22.6.1945 Paasikivelle laajojen eduskuntapiirien mielipiteeseen vedoten Nevanlinnan siirtymistä syrjään.20
Opetusministeri Johan Helon kiihkeydessään usein haitallisen esiintymistavan tuntien Paasikivi sopi hänen kanssaan »hoitavansa» omakohtaisesti Nevanlinnan. Pääministeristä oli näin hetkeksi tullut – kuten Veli-Matti Autio toteaa – tsaarinajan suuriruhtinas-kansleri, jonka arvovaltaan yliopiston uhattu autonomia nojautui.21
Apua silti tarvittiin. Valmistautuessaan lähtöön lomalle Kultarantaan pääministeri puhui 3.7.1945 yliopiston rehtorin asiasta presidentti Mannerheimille, joka lupasi keskustella siitä kansleri Tulenheimon kanssa. Paasikivi korosti tällöin maan edun vaativan »sotasyyllisten» eroamista virastaan. »Vielä nyt asiat ovat meidän käsissämme. – Mutta jos tarvitsee ryhtyä koviin keinoihin, niin pääministeriksi tarvitaan häikäilemättömämpi mies kuin minä. Sellainen on mielestäni Kekkonen.» Mannerheim ei puhunut mitään.22
Presidentin vaikeneminen oli enteellistä. Tavatessaan – Tulenheimon kanssa ehkä käymänsä keskustelun jälkeen – luokseen saapuneen Nevanlinnan marsalkka pidättyi antamasta eroamiskehotusta suositellen päinvastoin maan johtavien henkilöiden pysymistä paikoillaan. Ihmeteltävänä valtakunnan päämies piti omaa »säästämistään». Olihan hän sentään käynyt kolme sotaa Venäjää vastaan.23
Tahtoen säilyttää professuurinsa Nevanlinna ei halunnut kynsin hampain pitää kiinni rehtoraatistaan. Mieluummin hän palaisi hallinnollisten tehtävien häiritsemän matemaattisen tutkimustyönsä pariin. Tavatessaan 5.7.1945 Paasikiven Nevanlinna viittasi tähän näkökohtaan kieltäytyen samalla antamasta mitään arvoa kommunistilehtien kirjoittelulle ja erilaisten torikokousten päätöksille. Seuraajakysymys ei tuottanut ongelmia, koska poliittisesti neutraali vararehtori Arthur Långfors nautti ansioituneena yliopistomiehenä yleistä kannatusta. Ehdoksi erolleen Nevanlinna asetti kuitenkin sen, että yliopistoa koskevat toimenpiteet rajoittuisivat yksinomaan häneen. Kansleri Tulenheimo ja muut professorit tuli jättää rauhaan.
Paasikivi vastasi suorasukaisesti pitävänsä rehtorin eroa SS-asian vuoksi välttämättömänä. Samalla häri kuitenkin tasoitellen huomautti: »Onhan hyvä antaa laatuviinien odottaa kellarissa; kun ne sieltä muutaman vuoden jälkeen otetaan· esille, ne maistuvat vain paremmilta.» Vaikka hallitus ei ollutkaan keskustellut asiasta, pääministeri henkilökohtaisesti katsoi Tulenheimon osallistuneen viime vuosina siinä määrin vähän politiikkaan, että hänet voitaisiin jättää rauhaan.
Muidenkin professorien erosta saatettiin Paasikiven mielestä välttyä, koska asia tulisi supistaa niin ahtaisiin puitteisiin kuin mahdollista. Nevanlinna ei kuitenkaan voisi asettaa erolleen mitään ehtoja, koska hallitus joka tapauksessa pyrki rajoittamaan uhrit välttämättömään minimiin. Jos sillä päästäisiin, »saamme panna kädet ristiin ja kiittää Jumalaa».
Keskustelun lomassa Nevanlinna ihmetteli eräiden motsinkielisten lehtien aggressiivisuutta niiden hyökätessä »sotasyyllisiä» vastaan ja vaatiessa heille ankaria rangaistuksia. Näihin kuului mm. Svenska Pressen, jonka edeltäjä Nya Pressen vuosisadan alussa kuului kiivaimpiin passiivisen vastarinnan kannattajiin ja vanhasuomalaisen myöntyvyyden arvostelijoihin. Paasikivi naurahti sanoen: »Niin, kyllä meitä vanhasuomalaisia silloin haukuttiin bobrikoffareiksi, mutta pahempia bobrikoffareita kuin nämä kagaalin nykyiset jälkeläiset en ole tavannut.»24
Ystävälliseen sävyyn käydyn keskustelun päätteeksi rehtori puolestaan vakuutti yliopiston opettajien suhtautuvan täysin lojaalisti hallitukseen ja sen politiikkaan. Nevanlinna teki myös Paasikiven toivomat johtopäätökset ja jätti hieman myöhemmin eronpyyntönsä.
Pekkalan, Kekkosen, Sventon ja Leinon saavuttua muutamaa päivää myöhemmin Kultarantaan Nevanlinnan asia todettiin »selväksi». Tulenheimoa voitiin pitää »syyttömänä». Sen sijaan vieraat nimesivät muita yliopiston opettajia, joihin puhdistuspolitiikan tulisi ulottua. Samalle linjalle asettui Paasikivelle lähettämässään kirjallisessa lausunnossa Eero A. Wuori, joka penäsi myös presidentiltä selkeää kannanottoa. Hallituksen uusiminen »edistykselliseen suuntaan» oli hänen mielestään niinikään tulossa ajankohtaiseksi.
Pekkalan mielestä listaan kuuluivat entiset IKL:n johtomiehet professori Bruno Salmiala ja dosentti Vilho Annala, kansainvälisen komission jäsenenä Katynin hautalöydön tutkimukseen osallistunut patologian professori Arno Saxen sekä Valpon johtajana 1944 toiminut dosentti Paavo Kastari.
Kekkonen oli samaa mieltä poistaen kuitenkin listalta vanhan ystävänsä Kastarin ja lisäten siihen professori Edwin Linkomiehen sekä – korkeakoululaitoksen ulkopuolelta – vankeinhoitohallituksen ylijohtajan Armas Arvelon. Hallituksen tulisi valmistaa ja hyväksyä »puhdistettavista» yhtenäinen ja virallinen lista, johon olisi liitettävä myös joidenkin vakavasti kompromettoituneiden elinkeinoelämän edustajien nimet.25
Varsinaisen sotasyyllisyysprosessin noustessa etualalle korkeakoulujen »puhdistaminen» jäi syrjään, eikä Kekkosen ehdottamaa listaa koskaan virallisesti laadittu. Kehotuksista huolimatta Bruno Salmiala kieltäytyi eroamasta. Myös Arno Saxen ja Paavo Kastari pysyivät tehtävissään. Vilho Annala säilytti dosentuurinsa yliopistolla mutta joutui luopumaan sopimuspalkkaisesta toimistopäällikön vakanssistaan rautatiehallituksessa. Oikeusministeriön alainen vankeinhoitohallituksen ylijohtaja Arvelo erosi. Sotasyyllisyysoikeudessa syytettäviksi joutuvien professoreiden Kivimäen ja Linkomiehen yliopistovirkoihin ei erikseen puututtu.26
Ottaessaan huolehtiakseen Nevanlinnan eroamisesta Paasikivi eräänlaisena vastapalveluna antoi Helon hoitaa sodanaikaisen suuntauksen kannattajana kommunistien silmätikuksi joutuneen kouluhallituksen pääjohtaja L. Arvi. P. Poijärven poistamisen tehtävistään. Hänelläkin oli – tosin vähäpätöinen – osuus SS-miesten värväyksessä, mutta näkyvämpänä syntinä pidettiin toimintaa Suomen Aseveljien Liiton yliasiamiehenä sekä järjestön lehden toimittajana, mitkä tehtävät hän jätti tultuaan kouluhallituksen johtoon v. 1942. Oleellista äärivasemmiston kannalta tietenkin oli pääjohtajan syrjäyttämisen avulla avata tie koulupolitiikan suunnanmuutokselle.
Hallituksen iltakoulussa Helo otti Poijärven asian esille 27.6. ja 28.6.1945 viitaten pääjohtajan rasitteisiin SS-värväyksessä ja aseveliliitossa. Nyt riittäisi vapaaehtoinen vetäytyminen syrjään. Sovinnollisuutta osoittaen Poijärvi voitaisiin siirtää vanhemmaksi lehtoriksi ja järjestää hänelle ansiomenetyksen korvaava henkilökohtainen palkanlisä. Pekkalan kannattama Leino kuitenkin torjui kaikki korvaukset. Yksinkertainen paikaltapoistaminen riitti.
Tietyllä tavoin vaa’ankielen asemaan joutunut Wuori totesi itsensä »hiukan jääviksi» kysymyksen ollessa entisestä koulutoverista, jota hän luonnehti hyväksi ammattimieheksi ja pedagogiksi. Toisaalta Wuori piti Poijärveä »poliittisesti analfabeettina ja luonteeltaan riehakkaana, enemmän taiteilijana». Mikäli vaihdos käytännönpoliittisista syistä osoittautuisi välttämättömäksi, hän ei sitä halunnut vastustaa. Palkanlisän myöntämisen Wuori katsoi kohtuulliseksi.
Leino, Pekkala ja heitä tukenut Janhunen jäivät vähemmistöön ministerien Luukan, Hiltusen ja Tuomiojan kannattaessa henkilökohtaista palkanlisää tuolle »sinisilmäiselle idealistille». Erottamista helpotti sosiaalidemokraattien Uuno Takin tieto Poijärven horjuvasta arvovallasta kouluhallituksessa. »Puhuu paljon, muttei ole keskittynyt luonne. Ei ole johtajatyyppi, jollaista tarvittaisiin.»
Paasikivi puolestaan arvioi ministeri Takin lausunnon »varsin painavaksi», minkä perusteella hän katsoi voivansa yhtyä Helon esitykseen. Poijärven käynti Paasikiven puheilla ei muuttanut enää mitään pääministerin pitäessä vieraalleen puolen tunnin esitelmän siitä, miten järjettömästi valtakunnan asioita oli sodan aikana hoidettu. Sen vuoksi Poijärvenkin ero oli nyt välttämätön.
Opetusministerin saatua tarpeelliset valtuudet hän sopi kouluhallituksen pääjohtajan kanssa tämän siirtymisestä tehtävästään henkilökohtaisella palkanlisällä täydennettyyn Suomalaisen Normaalilyseon vanhemman lehtorin virkaan.27
Äärivasemmistolle menestykselliset eduskuntavaalit lisäsivät paineita koulutoimen poliittiseen suunnanmuutokseen. Tilaisuutta käytettiin myös hyväksi järjestämällä Poijärveltä vapautunut paikka monivaiheisen vaelluksen jälkeen SKDL:n riveihin hakeutuneelle professori Yrjö Ruudulle. Jo syksyllä 1944 hänet oli mainittu opetusministeriehdokkaana mutta pelattu ulos, koska kommunisteille piti saada paikka hallituksessa. Myös Paasikivelle kommunistien hyväksymä, Neuvostoliiton kanssa solmittavaa valtiosopimusta kaavaillut sekä Hornborgin komitean jäsenenä toiminut professori merkitsi johonkin SKP:n kaaderijäseneen verrattuna mieluisampaa kandidaattia.
Helon ja Ruudun yhteistyö taas perustui, kuten Autio on huomauttanut, siihen, että molemmat tuolloin tarvitsivat toisiaan. »Nämä siltojaan polttaneet, kommunistienkin vain epäillen hyväksymät vasemmistolaiset – Ruutu vieläpä käännynnäisenä – edustivat politiikassa lyhyeksi jäänyttä vaihetta, jossa he luontaista kannatuspohjaa vähän omaavina joutuivat nojaamaan Paasikiveen ja toimimaan hänen politiikkansa välikappaleina. »28
Suorasta »tottelusuhteesta» ei kuitenkaan ollut kysymys presidentin paheksuessa jo 1947 Ensio Hiitoselle Yrjö Ruudun »yksipuolista» asettumista Neuvostoliiton kannalle.29 Kouluhallituksessa, jossa päätökset tehtiin kollegiaalisesti, pääjohtajan jääminen useimmiten yksin toi mukanaan sen, että Ruutu muutaman vuoden kestettyään vapaaehtoisesti erosi virastaan. Koululaitoksen »syviä rivejä», opettajakuntaa, koskeneet SKDL:n muutosvaatimukset taas jäivät käytännöllisesti katsoen kokonaan tuloksettomiksi.30
Armeijan kohdalla jouduttiin syksystä 1944 lähtien myöhempää »puhdistuspolitiikkaa» ajatellen kokonaan erilaisten ongelmien eteen. Vakavinta suoneniskua puolustusvoimien henkilökunnalle merkitsi ns. asekätkentäjuttu. Kysymys oli tällöin armeijan kotiuttamisen yhteydessä järjestetystä salaisesta aseiden ja varusteiden hajavarastoinnista, jonka avulla haluttiin säilyttää edellytykset osittaiseen liikekannallepanoon siinäkin tapauksessa, että Neuvostoliitto vastoin välirauhansopimusta miehittäisi maan.
Kuten Matti Lukkari on erikoistutkimuksessaan osoittanut, Päämajan operatiivisen osaston johdolla toteutetusta hankkeesta oli myös valtakunnan korkein sotilasjohto: ylipäällikkö Mannerheim ja päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti A. F. Airo tietoinen. Sotilaspiireittäin toteutettujen ase- ja varusvarastojen lopullinen määrä nousi noin 1300:een. Aluksi toiminta onnistuttiin hyvin pitämään salassa. Ilmitulleet muutamat hajatapaukset voitiin luokitella ilman kokonaisvaltaista suunnittelua tapahtuneeksi paikalliseksi »yksityisyritteliäisyydeksi». Tätä käsitystä tuki osaltaan varastojen etsimis- ja tutkimistehtävän saanut ns. Suhosen komitea, joka työskenteli hyvässä yhteisymmärryksessä kätkijöiden kanssa.31
Valtiollisen poliisin paljastettua hankkeen keväällä 1945 Oulussa tapahtuneen »vuodon» ansiosta LVK lähetti toukokuussa eversti Fjodorovin tutkimaan asiaa. Komissiolle selvisi nyt, ettei kyseessä ollut mikään irrallinen, maanalainen »fascistijärjestö» vaan Päämajan alainen ja sen käskyjä noudattava organisaatio. Niin johtajien kuin paikallisten yleisesikuntaupseerienkin (ns. 2. ye-upseerien) kieltäydyttyä ennakkolupauksensa mukaisesti puhumasta mitään puolustusvoimain käynnistämässä tutkimuksessa ei edistytty. Valpon edustajat pääsivät niinikään vain hitaasti eteenpäin. Siellä täällä kätköjä alkoi kuitenkin vähitellen löytyä.
Paasikivi kuuli asiasta 19.5.1945 Mannerheimin luona tapaamaltaan kenraali Heinrichsiltä. Pääministerin mielestä kyseessä oli »ikävä ja vakava asia». Tilannetta ei hänen kannaltaan parantanut Savonenkovin ilmoitus tietoonsa tulleesta »terrorijärjestöstä», joka suunnitteli kenraalieversti Ždanovin murhaa. Leinon mukaan joissakin ylioppilaspiireissä todella oli puhuttu »Eugen Schaumanin hengen virittämisestä ja voimassa pitämisestä». Paasikivestä tämä oli »hirmuista ja vaarallista». Myös Mannerheim piti moisia puheita »hirvittävänä typeryytenä».32
Asekätkentätutkimuksen viivästyessä Ždanov katsoi ajan tulleen lisätä vauhtia pääministerille 3.6.1945 osoittamallaan tiukkasävyisellä kirjeellä:
»Se seikka, että mainitut, Liittoutuneita kohtaan vihamieliset teot, jotka kiistämättä uhkaavat Suomen sisäistä rauhaa ja laillista demokraattista valtiosääntöä, jatkuvat huolimatta Liittoutuneiden valvontakomission toistuneista huomautuksista, ja se, että Suomen sotilasviranomaiset eivät tähän mennessä ole osoittaneet vähintäkään valmiutta vaikuttaa siihen, että Suomen armeijan fascistis-vallankumouksellisten ainesten vihamielinen toiminta paljastetaan ja estetään, pakottaa Liittoutuneiden valvontakomission tekemään sen johtopäätöksen, että tietty osa vaikutusvaltaisista sotilaspiireistä yhdessä Pääesikunnan kanssa ei ole kiinnostunut salaisten asevarastojen selvittämisestä eikä syyllisten paljastamisesta.»
Ždanov lopetti varoituksensa vaatimukseen asian pikaisesta selvittämisestä ja syyllisten ankarasta rankaisemisesta.33
Kolme päivää myöhemmin pidetyssä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa Pekkala, Kekkonen ja Leino suosittelivat puolustusvoimain sisäisestä järjestyksestä vastaavan valvontaosaston lakkauttamista sekä syyllisten pidättämistä. Sventon ehdotuksesta päätettiin vastata Zdanoville hallituksen ryhtyneen toimenpiteisiin ja ilmoittavan niistä aikanaan.34
Tutkimuksissa asekätkennän keskeisiksi organisaattoreiksi osoittautuneet Päämajan upseerit eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko Sakari Haahti pidätettiin 9.6.1945. Kuulusteluissa he kuitenkin jyrkästi kielsivät tietävänsä hankkeesta mitään. Syytettyjen linjaa ei muuttanut arkistosta löytynyt, molempien allekirjoittama, suojeluskuntapiirien ns. 2. ye-upseereille annettu kätkentää koskeva yleiskäsky, johon Nihtilä oli merkinnyt nimikirjoituksensa edelle: »Käskystä». Everstin lähin suoranainen esimies oli päämajoitusmestari (myöhemmin yleisesikunnan päällikkö), kenraaliluutnantti A. F. Airo, jonka ylle »varjo» näin myös lankesi.
Paasikivelle Yrjö Leino, Mauno Pekkala, Urho Kekkonen ja Reinhold Svento korostivat 22.6.1945, ettei »syyllisyyttä» voitu rajoittaa Päämajan valvontaosastoon. Kekkonen huomautti Nihtilän aseman operatiivisen osaston päällikkönä todistavan kätkentää johdetun nimenomaan sitä kautta. Silti toiminta ei voinut tapahtua ilman Päämajan korkeimman johdon myötävaikutusta.
Tilannetta rauhoittamaan pyrkivän pääministerin viittaus korkeimman sotilasjohdon haluun purkaa asekätköt ei saavuttanut hyväksyntää. Urho Kekkosen mielestä upseerien keskuudessa vallitsi »aivan hirmuinen henki». Sen sijaan kannatettiin Paasikiven ehdotusta kääntymisestä Mannerheimin puoleen pidätettyjen upseerien taivuttamiseksi tunnustamaan. Samalla Pekkala kuitenkin teki täysin selväksi, ettei pelkkä valvontaosaston lakkauttaminen riittänyt vaan jouduttaisiin puuttumaan myös puolustusvoimain komentajaan (Heinrichsiin) ja yleisesikunnan päällikköön (Airoon), joihin LVK:n taholtakin oli kiinnitetty huomiota.35
Muutamaa tuntia myöhemmin kokoontuneessa iltakoulussa vasemmistoministerit jatkoivat Paasikiveen kohdistamaansa painetta vedoten erityisesti Ždanovin kirjelmään sisältyneeseen varoitukseen. Helo viittasi maassa yhä vallitsevaan, vanhaa suuntaa vaarallisella tavalla kannattavaan mielialaan. »Elleivät venäläiset tankit olisi pysähtyneet Viipuriin vaan jatkaneet matkaa Helsinkiin, olisi se raitistuttanut monia mieliä.»
Paasikivi alkoi nyt antaa periksi suositellen kuitenkin yleisen mielipiteen muokkausta »kasvatuksellisin keinoin», ei poliisimenetelmin. Pääesikunnan valvontaosasto tuli lakkauttaa. Henkilövaihdoksiin armeijan korkeimmassa johdossa piti ryhtyä ja tässä tarkoituksessa hallituksen ulkoasiainvaliokunnan olisi käytävä presidentin puheilla. Marsalkka tuli niinikään taivuttaa tukemaan hallitusta yleiseen mielipiteeseen vaikuttamiseksi. – Näin myös päätettiin.36
Kolme päivää myöhemmin Paasikivi kävi yhdessä Enckellin kanssa Mannerheimin luona selostamassa iltakoulun keskustelua ja »varoittamassa» etukäteen ulkoasiainvaliokunnan tulevasta vierailusta. »Mannerheim prätisti vastaan, kuten tavallisesti, mutta lopuksi sovimme, että lähipäivinä pidetään tämä neuvottelu.»37
Valvontakomissio katsoi nyt parhaaksi lisätä vauhtia. Paasikiven palatessa Tamminiemestä häntä odotti virkahuoneessa Savonenkovin kirje, jossa uhkaava viittaus sotilasjohtoon tehtiin entistäkin avoimemmin:
»Liittoutuneiden Valvontakomissio ei käsitä, mikä on aiheuttanut näin merkittävän viivytyksen fascistis-salaliittolaisten ainesten vihamielisen toiminnan paljastamisessa ja estämisessä. Onko Suomen hallitus täyttäessään Liittoutuneiden Valvontakomission vaatimusta ehkä törmännyt vaikutusvaltaisten henkilöiden vastustukseen?»
Voidaan yhtyä Lukkarin käsitykseen siitä, että Savonenkoville todellakin tuotti vaikeuksia tajuta, miksi Nihtilää ja Haahtea ei saatu puhumaan. Hänen omassa maassaan kuulustelumenetelmät olivat tehokkaampia ja johtivat tunnustamiseen. »Vaikutusvaltaisilla henkilöillä» haluttiin epäsuorasti viitata Mannerheimiin ja hänen ehdottomaan arvovaltaansa upseeriston keskuudessa.38 Vastaus oli annettava viipymättä.
Hallitus joutui nyt kovalle koetukselle ulkoasiainvaliokunnan ehdottaessa Mannerheimille tapaamista vielä samana päivänä. Arvovallastaan kiinni pitävälle valtakunnan päämiehelle näin lyhyt varoitusaika ei kuitenkaan sopinut, minkä vuoksi presidentin johdolla pidettävä valiokunnan kokous päätettiin järjestää vuorokautta myöhemmin, 26.6.1945.39 Samalla marsalkka tietenkin hankki itselleen ja Heinrichsille harkinta-aikaa.
Kokouksessa Kekkonen korosti Savonenkoville jouduttavan nyt ilmoittamaan konkreettisista toimenpiteistä. Enää ei riittänyt ylimalkainen vastaus tutkimusten jatkamisesta. Ripeitä ja päättäväisiä otteita tarvittiin, jotta selvittäisiin niin vähällä kuin mahdollista. Pekkala oli samaa mieltä korostaen puolustusvoimain komentajan ja yleisesikunnan päällikön vaihtamisen välttämättömyyttä. Muuten ei valvontakomission epäluuloja voitaisi hälventää.
Mannerheimin mielestä todisteet Heinrichsin ja Airon osuudesta asekätköjen järjestämiseen puuttuivat. Päällikön piti kyllä jossakin määrin vastata alaistensa toimista, mutta kaikkien yksityiskohtien seuraaminen ei syksyn 1944 monivaiheisissa oloissa ollut mahdollista. »On vaikea löytää yhtä hyvää kenraalia kuin Heinrichs.» Muuten presidentti tyytyi lähinnä kuuntelemaan keskustelua.
Todellisuudessa marsalkka katsoi asekätkentäjutun saaneen jo niin laajat mittasuhteet, että hallituksen voimatoimenpiteitä täytyi pitää tarpeellisina ja välttämättöminä. Toisaalta hän ei halunnut esiintyä epälojaalisti tai harjoittaa painostusta monivuotista työtoveriaan kohtaan. Mikkelistä käsin puhelimitse neuvoa kysyneelle Heinrichsille presidentti vastasi: »Beslut själv. Vill Generalen stanna, kan Ni räkna på mitt stöd. Men lätt blir det inte.» (Päättäkää itse. Jos Kenraali tahtoo jäädä paikalleen, voitte laskea saavanne tukeni. Mutta helppoa se ei tule olemaan.) Mannerheim varoitti lisäksi hallituksen voivan tehdä komentajan aseman hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi.
Ylipäällikkönsä kannan kuultuaan Heinrichs ilmoitti olevansa valmis heti jättämään eroanomuksensa. Mannerheimin toivomuksesta hän suostui kuitenkin lykkäämään toimenpiteensä, kunnes oli ehtinyt keskustella pääministeri Paasikiven ja puolustusministeri Pekkalan kanssa.
Helsinkiin saavuttuaan (27.6.1945) kenraali sai kuulla puolustusministerin valitusvirren raskaasta työtaakastaan. Kaikki ikävät asiat joutuivat hänen ratkaistavikseen, mikä vei yöunet. Kuinka kauan oli Rytin ja Rangellinkin eroanomuksiakin saanut odottaa! Heinrichs huomautti kuivasti, ettei hänen anomustaan tarvinnut kauan odotella. Riitti, kun selvästi sanottaisiin sen olevan toivottavaa. Pekkala totesi nyt tilanteen vaativan radikaaleja ratkaisuja, vaikka hallituksen jäsenet muuten luottivatkin Heinrichsiin. Puolustusministerin sanat vahvisti läsnä ollut sisäministeri Leino korostaen, ettei päätöksen takana ollut »mitään persoonallista».
Pekkala ja Heinrichs lähtivät sitten yhdessä Paasikiven puheille. Pääministerikin valitti »järkeväksi mieheksi» tuntemansa kenraalin eroa. Valvontakomission tyydyttämiseksi oli kuitenkin pakko tehdä jotakin. Moskovassakaan kenraali ei ollut persona grata. Ero oli poliittisesti tarpeellinen, »koska läheinen yhteistoiminta venäläisten kanssa on tilanteen vaatima». Enteellisesti Paasikivi kuitenkin lisäsi: »Teitä tarvitaan vielä.»
Yksityisessä päiväkirjassaan pääministeri saattoi avoimemmin ilmaista mielipahansa pakon alaisena tapahtuneesta ratkaisusta. »Heinrichs on hyvä mies. On valitettavaa, että hänen täytyy erota.» Virallinen päätös tehtiin tasavallan presidentin esittelyssä 30.6.1945.40
Puolustusvoimain komentajan lähtö ei kuitenkaan riittänyt. Vain muutama tunti Paasikiven Heinrichsin kanssa käymän keskustelun jälkeen kokoontuneessa hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa Leino vaati Nihtilän suoranaisen esimiehen, kenraali Airon pidättämistä kuulusteluja varten. Muussa tapauksessa hän apulaisineen saattoi vaikeuttaa aseiden etsintää. Paasikiven sietokyvyn raja alkoi nyt lähestyä hänen huomauttaessaan pidätyksen herättävän suurta huomiota, minkä vuoksi asia pitäisi lykätä.
Enckelliä aluksi lukuun ottamatta kaikki hallituksen jäsenet asettuivat kuitenkin Leinon kannalle. Jollei nyt toimittu tarmokkaasti, venäläiset ottaisivat asian hoitaakseen. Pääministerin oli annettava periksi.
Vielä jyrkempi oli ensireaktio Tamminiemessä: »Det är omöjligt. Han är generalstabschef»! (Se on mahdotonta. Hän on yleisesikunnan päällikkö!) Pääministerin päiväkirjassaan »kovin ikäväksi» leimaama puhelinkeskustelu päättyi Paasikiven lupaukseen esittää asia uudelleen hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle. Päätös ei siitä kuitenkaan enää muuttunut.
Kolmannen kerran valiokunta joutui palaamaan Airon pidättämiseen seuraavana päivänä (28.6.1945) Mannerheimin ollessa nyt läsnä. Vanha kuvio toistui taas. Aluksi osoittamastaan jyrkkyydestä huolimatta presidentti joutui jälleen taipumaan valiokunnan yksimieliselle kannalle. Poistuessaan tilaisuudesta hän mainitsi Paasikivelle harkitsevansa eroamistaan, vaikka ajankohta ei sillä hetkellä tuntunutkaan sopivalta. Pääministeri puolestaan kielsi presidenttiä ajattelemasta eroaan.41
Ilmoittautuessaan Mannerheimin käskystä Paasikivelle 28.6.1945 Airo sai kuulla toimenpiteitä vaativan LVK:n tyydyttämiseksi tapahtuvasta pidättämisestään kuulusteluja varten. Kenraali totesi päätöksen siis merkitsevän, että »puolustusvoimain komentaja vapautetaan virastaan ja minut pannaan häkkiin».
Paasikivi myönsi tulkinnan oikeaksi huomauttaen kuitenkin, ettei hän suinkaan syyttänyt Airoa mistään. Vallitsevissa oloissa parin vuoden istuminen oli päinvastoin verrattavissa korkeimpaan kunniamerkkiin. Hirtehishumoristinen sananvaihto päättyi kenraalin toteamukseen, ettei hän ollut koskaan erityisesti piitannut kunniamerkeistä.42
Hallituksen näkökulmasta tilannetta tarkastellen Paasikivi luonnollisesti kieltäytyi hyväksymästä asekätkentähanketta luokitellen sen maalle vaaralliseksi yritykseksi, »lähes kapinaksi», joka saattoi provosoida Neuvostoliiton jyrkkiin vastatoimenpiteisiin. Hän ei kuitenkaan katsonut aiheelliseksi mennä yhtä pitkälle kuin Kekkonen, joka jo ehti ennustaa Arvo Korsimolle venäläisten panssarivaunujen ilmestymistä Helsingin kaduille. 43 Jarruttelyrityksistään huolimatta pääministeri joutui silti myöntämään, ettei asian selvittämisestä siihen liittyvine rangaistuksineen voitu välttyä sen jälkeen kun hanke oli vuotanut julkisuuteen.
Marsalkan taivutettua Haahden tunnustamaan ja sotilaspiirien 2. ye-upseerien tultua valtioneuvoston 30.6.1945 tekemän päätöksen mukaisesti pidätetyiksi Mannerheim suositteli Paasikivelle »vain löyhien epäluulojen perusteella» tiilenpäitä lukevan Airon vapauttamista. Leinon mielipiteen kuultuaan pääministeri kuitenkin kieltäytyi tähän suostumasta. 44
2. ye-upseerien pidättäminen antoi Valpon tutkimuksille vauhtia ja syyskuun loppuun tultaessa oli jo yli 500 epäiltyä telkien takana. Runsaista ilmiannoista huolimatta kävi tuossa vaiheessa ilmi, ettei Valtiollinen poliisi omin voimin kyennyt selvittämään juttua. Olihan sen parhaat tutkijavoimat »puhdistettu» ja korvattu poliittisesti oikeaoppisella, mutta ammattitaidoltaan usein perin heikolla väellä. Valpon omasta aloitteesta perustettu Sisäasiainministeriön tutkijaelin (SMTE) pääsikin jo syyskuun lopulla aloittamaan monivuotisen selvitysurakkansa.
Tuomioiden mahdollistamiseksi säädettiin tammikuussa 1947 taannehtivuudessaan sotasyyllisyyslakiin verrattava »Laki aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa», johon nojautuen oikeudenkäynti sotaylioikeudessa voitiin järjestää. Valvontakomission upseerit seurasivat alkuvaiheessa tarkoin istuntoja varmistaakseen niiden asianmukaisen kulun. Aina ei kaikki sujunut halutulla tavalla. Kenraali Savonenkov joutui ilmaisemaan pääministeri Mauno Pekkalalle ja oikeusministeri Eino Pekkalalle erityisen paheksumisensa syyttäjän nukahtamisesta kesken oikeuden istuntoa. Tässä oli tietysti jo Neuvostoliiton arvovaltakin vaarassa. Lopullisesti asekätkentäjuttu saatiin päätökseen (Korkeimmassa oikeudessa) vasta maaliskuussa 1950. Kaikkiaan 1488 henkilölle langetettiin vapausrangaistus tuomioiden vaihdellessa kuukaudesta vankeutta U. S. Haahden saamaan kuuden vuoden kuritushuonerangaistukseen.45
Heinrichsin jälkeen puolustusvoimain komentajan virkaa ei täytetty vakinaisesti, vaan presidentti Mannerheim määräsi suullisesti – neuvottelematta hallituksen tai edes puolustusministerin kanssa – viran väliaikaiseksi hoitajaksi ilmavoimien komentajan kenraaliluutnantti J. F. Lundqvistin. Tämän ilmoittautuminen tehtävään yllätti siten niin hyvin puolustusministeri Pekkalan kuin muutkin hallituksen jäsenet.46 SKDL:n ministerien käsityksen mukaan liiaksi länsivaltoihin suuntautunut Lundqvist ei henkilönä ollut LVK:lle mieluinen.. Paremmin olisi tehtävään sopinut kenraali Aarne Sihvo.
Äärivasemmiston silmissä uuden puolustusvoimain komentajan maine parani hänen esittäessään syksyllä 1945 ns. Lundqvistin listan, luettelon 33 korkeasta upseerista, joille mm. uuteen poliittiseen tilanteeseen vedoten annettiin kehotus jättää eroanomuksensa.
Kyse ei tällöin ollut tavanomaisesta sodanjälkeisestä demobilisaatiosta, jonka yhteydessä jo syksyllä 1944 oli lakkautettu n. 2400 suojeluskuntajärjestön ja 1854 armeijan peruspalkkaista virkaa tai tointa. Lisäksi vuosien 1944 ja 1945 vaihteessa vapautettiin n. 2000 upseeria, joukossa 19 kenraalia ja 61 everstiä.47
Lundqvistin listan taustana taas olivat – kuten jo todettiin – pitkälti poliittiset syyt haluttaessa vapautua »taantumuksellisista» upseereista tilan järjestämiseksi uuteen suuntaukseen paremmin soveltuville. Perusteina kaivettiin esiin myös asianomaisten henkilökohtaisia ominaisuuksia kuten »henkinen rajoittuneisuus», »väsähtäneisyys», »laiskuus», »hermoston heikkous» jne.
Listan kuuluisin nimi, kenraali Aaro Pajari sai luonnehdinnan: »Vaikea korvavika rajoittaa palveluskäyttöä ja henkisestä kompleksista aiheutuva oman tärkeytensä korostaminen saa usein lapsellisia muotoja.» Kenraali Hugo Östermanista ja everstiluutnantti Carl von Haartmanista taas katsottiin löytyvän selviä poliittisia rikkeitä. Edellinen oli hoitanut sodan aikana tehtävänsä marsalkan edustajana Saksan päämajassa »sillä tavalla, että ei voida pitää sopivana palvelemaan edelleen armeijassa». Jälkimmäinen oli hankkinut kokemusta Espanjan sisällissodassa mutta väärällä puolella eli Francon armeijassa, »joten ei ole sopiva palvelemaan nykyisten olosuhteiden vallitessa».48
Lundqvist toimitti luettelon lokakuun lopussa 1945 puolustusministeri Pekkalalle, joka antoi sille kannatuksensa. Molemmat herrat keskustelivat asiasta myös pääministerin kanssa tähdentäen »jotenkin kaikkien» listassa mainittujen upseerien »kykenemättömyyttä» ja heidän eronsa välttämättömyyttä. Paasikivi epäröi mutta ei halunnut asettua suoranaisesti vastustamaan. Erokehotus lähetettiin. Kuitenkin siinä tapauksessa, että kaikki asianomaiset eivät sitä noudattaisi, ratkaisu oli Paasikiven vaatimuksesta jätettävä Mannerheimille.49
Vaikka listan olemassaolo vuodatettiinkin julkisuuteen, päätös silti viivästyi Portugalissa toipumislomaansa viettäneen presidentti-ylipäällikön perehtyesssä asiaan vasta palattuaan Suomeen tammikuussa 1946. Ilmeisen tahallisesta sivuuttamisesta loukkaantunut marsalkka tuohtui erityisesti kenraalien Pajarin ja Hersalon saamasta kohtelusta. Lundqvistia hän ojensi:
»Heidät tunnetaan ja käytäntö on osoittanut, että he nykyistä aikaa monin verroin vaativampina aikoina ovat kuuroudestaan huolimatta selviytyneet tehtävistään ei vain tyydyttävästi vaan loistavasti. En voi suostua heidän vapauttamiseensa, elleivät itse vapaasta tahdostaan ano sitä.» (Alleviivaus on Paasikiven hänen arkistoonsa sisältyvän, Mannerheimin Lundqvistille osoittaman kirjelmän kopiokappaleessa).50
Presidentti-ylipäällikkö myönsi kyllä joukossa olevan heikkoakin ainesta, mutta ilman lisäperusteluja hän ei voinut hyväksyä listalle esimerkiksi sellaisia nimiä kuin everstit Kainulainen, Tuompo ja Lucander. Eroavien taloudellinen toimeentulo tuli järjestää riittävän pitkäksi siirtymäajaksi. Sitäpaitsi asianomaisille lähetetyn kehotuksen sanamuoto oli loukkaava.
Sairaslomansa vuoksi marsalkka ei voinut virallisesti tehdä mitään ennen 3.3.1946, jolloin hän varta vasten ja pelkästään tämän asian vuoksi palasi yhdeksi päiväksi virkaansa hoitamaan. Tuolloin lähti – tosiasiassa Heinrichsin suomeksi laatima – puolustusvoimain komentajalle, kenraali J. F. Lundqvistille osoitettu kirjelmä, jossa tasavallan presidentti edellä luonnehdituin perusteluin kieltäytyi hyväksymästä listassa mainittujen upseerien erottamista. Valtakunnan päämiehen tehtävät marsalkka jätti lopullisesti seuraavana päivänä, 4.3.1946.51
Useimpien Lundqvistin luettelon henkilöiden kohdalla viivytys osoittautui silti vain väliaikaiseksi. Kesäkuun 28. päivänä 1946 ero myönnettiin 21 upseerille. Ainakin Pajarin kohdalla Paasikivi kuitenkin teki Mannerheimin tahdon mukaisen poikkeuksen kieltäytymällä siirtämästä häntä reserviin. Lundqvistin tehtyä asiasta arvovaltakysymyksen pyytämällä itse eroa Paasikivi myönsikin sen. Ratkaisua helpotti Lundqvistin heikentynyt arvovalta upseerikunnan keskuudessa. Uudeksi puolustusvoimain komentajaksi nimitettiin 4.6.1946 jo edellisenä vuonna vakavasti ehdolla ollut kenraali Aarne Sihvo.52
Kommunistien yritykset saada armeija »kansanvaltaiseen» (s.o. SKP:n) kontrolliin sen toimintakyvyn lamauttamiseksi solutuksen, pelottelun tai muin vastaavin keinoin kuitenkin epäonnistui. Puolinainen yritys ei saanut tukea myöskään LVK:lta sen katsoessa sotakorvausten esteettömän saannin edellyttävän yhteiskuntarauhaa ja hyvän järjestyksen ylläpitoa.53
